Kehitysyhteistyötä tekeviä tahoja löytyy yhteiskunnan eri tasoilta. Kehitysyhteistyön tärkeimmät tehtävät ovat jakaantuneet lähinnä kansalaisjärjestöjen, kansallisvaltioiden ja kansainvälisten organisaatioiden kesken. Selkeärajainen tehtävien jaottelu on kuitenkin varsin teoreettista, koska eri tason toimijat tekevät työtään keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja parhaassa tapauksessa myös toisiaan täydentäen. Kullakin niistä on merkittävä rooli myös ympäristökehitystyön tekijöinä. 

4.1. Kansalaisjärjestöt

Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta esimerkiksi hallitusten keskenään tekemät suuret ympäristösopimukset ovat ympäristöongelmien etenemisvauhtiin verrattuna riittämättömiä ja lisäksi usein epätasapuolisia. Monikansallisilla yrityksillä on ympäristösopimuksia solmittaessa usein huomattava määrä valtaa vaikkapa köyhien maiden kansalaisiin verrattuna. Kansalaisjärjestöt puuttuvat ympäristöepäkohtiin ensinnäkin painostamalla hallituksia, suuryrityksiä ja kansainvälisiä organisaatioita sekä toisekseen jakamalla informaatiota kansalaisille, yhdistämällä yksilöiden voimia ja pyrkimällä tällä tavoin vahvistamaan heidän asemaansa ensiksi mainittuihin instituutioihin nähden. 

Ympäristöalan kansalaisjärjestöjen joukko on monenkirjava, ja eri näkökulmista toimivat järjestöt voivatkin helposti astua myös toistensa varpaille. Jos esimerkiksi jokin luonnonsuojelujärjestö pyrkii kapea-alaisesti vaikkapa tietyn metsäalueen rauhoittamiseen, sen toiminta saattaa hankaloittaa alueella elävien ihmisyhteisöjen elinoloja. Kestävän kehityksen sosiaalisen ja ympäristöulottuvuuden onnistunut yhdistäminen onkin kansalaisjärjestöjen ja kaiken kehitysyhteistyön erityishaaste. 

Ympäristökysymykset heijastuvat muun muassa nais- ja ammattijärjestöjen toimintaan. Usein juuri kehitysmaiden naiset ja työssäkävijät altistuvat arkielämässään saasteille. Laajempia kysymyksiä ovat esimerkiksi sademetsien ja jokien suojelu. Maailmanlaajuisen kauppajärjestelmän luomisen huumassa metsäteollisuus on alkanut käyttää yhä laajemmin sademetsien puulajeja raaka-aineenaan. Sademetsien hävittäminen on joutunut muun muassa Maan ystävien erityishuomion kohteeksi. Samoin esimerkiksi International Rivers Network on puuttunut kehitysrahastojen tuella tapahtuviin jokien patoamisiin sähköntuottoa ja keinokastelua varten. Toisinaan kansalaisjärjestöjen kampanjointi on saanut rahoituslaitokset Maailmanpankkia myöten luopumaan patohankkeen tukemisesta. Näin kävi esimerkiksi Arunin patohankkeelle Nepalissa. 

Maatalouden kysymyksissä kansalaisjärjestöt, kuten A SEED ovat kritisoineet esimerkiksi YK:n ruoka- ja maatalousjärjestön FAO:n liiallista turvautumista teknologisiin ratkaisuihin perusluonteeltaan rakenteellisten ruokaongelmien hoidossa. Nälänhätä ei ole järjestöjen mukaan epävapaiden markkinoiden, liian vähäisen tehoviljelyn tai biotekniikan käyttämättömyyden syytä, vaan ongelma olisi ratkaistavissa paikalliseen kulttuuriin sopivaa tuotantoa ja paikallista kauppaa tukemalla. Tällaisin keinoin vähenisi ihmisten riippuvaisuus markkinaehdoilla toimivista monikansallisista elintarvikeyhtiöistä ja -järjestelmistä. Tehoviljely ja elintarvikkeiden järjettömän pitkät kuljetusmatkat ovat lisäksi ympäristönkin kannalta tuhoisia. 

Päätöksentekoon ja mielipiteisiin vaikuttamisen lisäksi kansalaisjärjestöt tekevät aktiivista työtä eri tason ympäristöhankkeissa. Mainitsemisen arvoisia ovat vaikkapa tutkimuslaitokset, jotka pyrkivät kehittelemään kestävän maatalouden menetelmiä, ja järjestöt, kuten Pesticide Action Network, jotka kampanjoivat torjunta-aineiden käyttöä vastaan. 

4.2. Valtio ja kansainväliset instituutiot

4.2.1. Suomi

Kestävä kehitys, joka on keskeinen kehitysyhteistyön periaate, edellyttää paitsi tasapainoa talouskasvun, ympäristön hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisen tulonjaon välillä, myös toimintatapoja ja ratkaisuja, jotka ovat itsenäisesti ja pysyvästi elinkelpoisia. Kehitysyhteistyön pyrkimyksenä on luoda rakenteita, jotka kykenevät jatkamaan toimintaansa yhteistyön ja tuen antamisen loputtuakin. Nykyisessä kehitysyhteistyössä korostetaankin kumppanuutta; kohdemaa saa aikaisempaa enemmän valtaa ja vastuuta hankkeiden ja oman kansallisen kehitysstrategiansa toteuttamisesta. Nykyaikainen kehitysyhteistyö on keskustelua, ei sanelupolitiikkaa. 

Varsinaisella hanketasolla kehitysyhteistyöstrategian eri tavoitteet taloudellisesta kasvusta ympäristön laadun parantamiseen eivät ole aina erotettavissa toisistaan. Ympäristönäkökulma on luonnollisesti koko ajan läsnä esimerkiksi kaikessa yhdyskuntasuunnitteluun, kuten veteen ja sanitaatioon liittyvässä kehitysyhteistyössä. Myös teollisuuden tuottavuus voi jopa lisääntyä, kun ympäristön hyvinvointi otetaan huomioon. Ja onhan ympäristöteknologia nykyisin jo suorastaan oma teollisuudenalansa. 

Suomen kehitysyhteistyöhön käyttämien varojen osuus bruttokansantulosta notkahti tuntuvasti 1990-luvun laman aikana: vuoden 1991 maksatuksien 0,8 %:sta tultiin vuoden 1994 0,32 %:iin. Tämä on varsin vähän, jos sitä verrataan vaikkapa vuoden 1997 EU:n 0,38 %:n tai muiden Pohjoismaiden yli 0,8 %:n keskitasoon. Vuonna 1998 julkaistun tavoitteen mukaan tänä vuonna (2000) kehitysyhteistyön maksatuksissa olisi tarkoitus päästä 0,4 %:iin ja pitkällä aikavälillä YK:n suosittelemaan 0,7 %:iin bruttokansantulosta. Rahamääränä esimerkiksi 0,4 % nykyisestä BKTL:sta on noin 2,5 miljardia markkaa. Rahamäärää keskeisempi tekijä on tietysti tehtävän työn laatu; esimerkiksi ympäristötyöhön sijoitetulla miljoonalla saa usein huomattavasti enemmän aikaan köyhän maan kuin viimeiseen asti modernisoidun Suomen infrastruktuurissa. Hallitus pyrkii pitämään kehitysavun vaikutukset yhä tarkemmin seurannassa. 

4.2.2. Euroopan Unioni

Kehitysmaat eivät ole millään tavoin yhtenäinen ryhmä, vaan hajanainen joukko eri puolilla maailmaa sijaitsevia köyhiä maita, joista jokainen tarvitsee omia erityislaatuisia toimiaan myös ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Monet EU:n suurista jäsenvaltioista ovat kolonialismin aikana olleet luomassa niitä rakenteellisia vääristymiä, jotka ovat johtaneet kehitysongelmiin useissa osissa maailmaa. Suomi yhdessä EU:n kanssa korostaa kuitenkin, että köyhyyden tulee olla historiallisia siirtomaasuhteita keskeisempi kehitysavun suuntaamisen kriteeri. Pääosa EU:n kehitysavusta on annettu 28. 2. 2000 päättyneen Lomén sopimuksen kautta. 71:n AKT-maan ja EU:n välinen sopimus on sisältänyt kehitysyhteistyö-aspektin lisäksi joukon kauppaetuuksia ja tullihelpotuksia AKT-maille. Suomi istuu yhdessä Saksan ja Portugalin kanssa troikassa, joka parhaillaan sorvailee uusia EU-kehitysyhteistyön pelisääntöjä. 

4.2.3. YK ja muut kansainväliset organisaatiot

Kestävä luonnonvarojen käyttö ja kehitys sekä ympäristön säilyminen on yksi 1990-luvulla luodun YK:n globaalin toimintaohjelman tärkeimmistä tavoitteista. Ympäristötyötä tehdään monissa YK:n alajärjestöistä. Tärkeimpiä järjestöjä ympäristötyön kannalta on YK:n kehitysohjelma UNDP, joka toimii kaikkien YK-organisaatioiden maatason toiminnan koordinaattorina ja pyrkii luomaan pohjaa laaja-alaiselle kestävälle kehitykselle yhteistyössä hallitusten ja kansalaisjärjestöjen kanssa. 

YK:n teollisuusjärjestö UNIDO puolestaan pyrkii edistämään kestävää ja pitkällä tähtäimellä toimivaa teollistumista erityisesti kehitysmaissa. Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO samoin kuin YK:n aavikoitumis- ja kuivuusrahasto UNSO taas pyrkivät kestävään maa-, kalastus- ja metsätalouteen sekä aavikoitumisen ja metsäkatojen ehkäisemiseen. Laadukkaan metsäntutkimuksen maana Suomella on merkittävä osuus FAO:n metsäarviointiprojekteissa. Monet YK:n järjestöistä, kuten UNSO, pyrkivät vahvistamaan erityisesti naisten osallistumista esimerkiksi aavikoitumiskehityksen seurantaan, koska kehitysmaiden naiset polttopuiden ja juomaveden hankkijoina havainnoivat luonnossa tapahtuvia muutoksia usein miehiä tarkemmin. 

YK:n ympäristöohjelma UNEP on erityisesti ympäristökysymysten ympärille perustettu organisaatio. Se sai alkunsa vuonna 1972 pidetyn Tukholman ympäristökokouksen yhteydessä. UNEP pyrkii edistämään ympäristötoimintaa ja -tietoisuutta ensinnäkin YK:n ja toisekseen muun yhteiskunnan keskuudessa sekä edistämään ympäristöteknologian ja lainsäädännön kehittämistä. 

YK samoin kuin Suomikin painottavat entistä enemmän kansalaisjärjestöjen osuutta kehitysyhteistyöhön liittyvässä keskustelussa. Kansainvälisetkin organisaatiot toimivat paremmin, mikäli ne säilyttävät kosketuksensa kansalaisyhteiskunnan ruohonjuuritasolle. Kansalaisjärjestöt toimivat muun muassa muiden kehitysyhteistyön toimijoiden omanatuntona - YK:n ja kansainvälisten rahoituslaitosten, kuten Maailmanpankin tai Kansainvälisen valuuttarahaston hyvässä luulossa tukemat hankkeet kun eivät aina täytä kestävän kehityksen ympäristöllisiä tai sosiaalisia kriteerejä. Samanaikainen ihmisen ja ympäristön hyvinvoinnin parantaminen on ihmiskunnan tehtävistä haastavimpia.