Laura Itkonen 

Euroopan Unionin syntyhistoria ulottaa juurensa 1950-luvun alkuun, jolloin Ranska ja Saksa perustivat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön. Jo alusta lähtien toivottiin myös muiden euroopan maiden liittyvän yhteisöön, ja hiili- ja teräsyhteisön osoittautuessa menestyksekkääksi liittoa laajennettiinkin jo muutaman vuoden sisällä, kun Euroopan talousyhteisö ja Euroopan Atomienergiayhteisö Euratom perustettiin. Myös ajatus yhteismarkkinoiden luomisesta syntyi näinä vuosina. Vaikka euroopan maiden välinen yhteistyö onkin vuosien saatossa kehittynyt ja muotoutunut sekä laajentunut edelleen, on syytä pitää mielessä, että Euroopan Unionin perusta valettiin viisikymmentäluvulla ja Unioni edelleen nojaa vankasti tuolloin sovittujen perusperiaatteiden varaan. EU:n keskeisimmät tavoitteet ovatkin euroopan kansojen välisen yhteyden vahvistaminen, työllisyyden ja sosiaalisen suojelun tukeminen ja yhteisvastuullisuus. Tärkein päämäärä on kuitenkin jäsenmaiden talouskasvun ja elintason edistäminen, joskin tätä tavoitetta on sittemmin nykyaikaistettu liittämällä siihen ajatus luontoa kunnioittavasta kestävästä kehityksestä. 

EU:llä ei alunperin ollut ympäristöpoliittista toimivaltaa, jolloin kukin jäsenmaa huolehti itsenäisesti ympäristöongelmistaan. Ympäristöongelmat eivät kuitenkaan kunniota valtioiden rajoja, vaan esimerkiksi tuulet ja joet kuljettavat saasteita maasta toiseen. Toisin sanoen ongelmien ratkaiseminen kansallisella tasolla ei käytännössä ole mahdollista, eikä oikeudenmukaista. Toisaalta kansallisen tason toimenpiteet olivat myös kiusallisen usein ristiriidassa EU:n tukeman tavaroiden vapaan liikkumisen ja kaupan kanssa. 

Näinollen yhteisen ympäristöpolitiikan välttämättömyys opittiin ymmärtämään ja yhteisö saavutti ympäristöpoliittisen toimivallan 1980-luvun lopulla. Ympäristöpolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi määriteltiin ympäristön laadun suojeleminen, säilyttäminen ja parantaminen, ihmisten terveyden suojeleminen, luonnonvarojen käytön kohtuullistaminen sekä kansainvälinen vaikuttaminen alueellisiin ja maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin. Sen tarkoitus ei kuitenkaan ole korvata täysin kansallisen tason ympäristöpolitiikkaa, vaan toimia pelkästään niiden ongelmien parissa, joiden ratkaiseminen onnistuu yhteisön tasolla paremmin kuin kansallisesti. 

Tavoitteiden saavuttamiseksi perustettiin EU:n ympäristöoikeus, jonka huomion keskipisteessä on talouteen liittyvä ympäristöoikeus. Se koostuu noin kolmesta sadasta säädöksestä ja direktiivistä, jotka käsittelevät ilman- ja vesiensuojelua, melutasoa, kemikaaleja, tuotantoprosesseja, jätteitä sekä kasvi- ja eläinlajien suojelua. EU:n ympäristölainsäädännön ydin koostuu noin seitsemästäkymmenestä direktiivistä ja kahdestakymmenestä asetuksesta. Kyseiset asetukset kuuluvat sellaisenaan myös kansalliseen lainsäädäntöömme. Direktiivejä unionin jäsenmaiden ei käytännössä tarvitse noudattaa yhtä tarkasti, riittää että direktiivien tavoitteet ja velvoitteet täytetään. Suomi on kuitenkin soveltanut direktiivejä verrattain täsmällisesti. 

EU:n ympäristöstrategia nojaa vahinkojen ennaltaehkäisyn periaatteeseen, kuten myös periaatteeseen, jonka mukaan vastuu ympäristövahinkojen korjaamisesta tulee olla niiden aiheuttajilla. EU pyrkii ottamaan ympäristönsuojelun tarpeet huomioon kaikissa toimenpiteissään ja käyttää ympäristövaikutusten arviointia (YVA) jäsenmaiden yhteisenä keinona selvittää taloudellisten hankkeiden vaikutukset ihmisiin, eläimiin, kasveihin ja ympäristöön. Jäsenmaiden tulee noudattaa EU:n yhteisiä ympäristöä koskevia vähimmäisnormeja, mutta kansallisella tasolla voidaan toteuttaa myös pidemmälle menevia ympäristönormeja. Tämän ehtona kuitenkin on se, etteivät säännökset osoittaudu kaupankäynnin esteeksi. Erityisesti pohjoismaat ja Saksa pyrkivät noudattamaan melko korkeaa tasoa edellyttäviä ympäristönormeja. 

Toisaalta Suomessakin ollaan käyty kriittistä keskustelua eräistä EU:n luonnonsuojelu direktiiveistä. Ns. lintudirektiivin mukaan jäsenvaltioiden velvollisuus on huolehtia lintujen ja niiden elinympäristöjen suojelusta. Eräiden luonnonsuojelijoiden komissiolle tekemän valituksen mukaan Vuotoksen altaalla ja Vuosaaren satamassa käynnissä olevat rakennushankkeet kuitenkin rikkovat lintudirektiiviä. 

EU pyrkii turvaamaan alueensa luonnon monimuotoisuuden säilymisen luomalla yhtenäisen suojeltavien alueiden verkoston, Natura 2000. Naturalla halutaan suojella EU:n tyypillisiä ja tärkeitä luontotyyppejä sekä lajeja. Tälläisiä luontotyyppejä on Euroopassa kaikenkaikkiaan lähes 200. Suomessa näitä puolestaan on noin 50. Tärkeitä eläin- ja kasvilajeja Euroopassa sen sijaan on yli 600 ja Suomessa yli 40. Suomella ja EU:n komissiolla on kuitenkin erilaiset näkemykset siitä, mitä luontotyyppejä ja lajeja, ja kuinka monta, Suomen tulisi liittää Naturaan. Suomessa keskustellaan erityisesti siitä, missä määrin yksityisiä maita liitetään Naturaan ja kuinka Naturamaita tullaan jatkossa käyttämään. Natura-alueiden taloudellinen käyttö tulee olemaan rajoitettua, mutta mailla voi kylläkin ulkoilla, kalastaa, sienestää ja marjastaa. 

Ympäristöoikeuden lisäksi ja tueksi yhteisö onkin myös käynnistänyt useita ympäristönsuojeluun liittyviä tutkimus- ja toimintaohjelmia. Esimerkiksi vuonna 1993 käynnistettiin “kohti kestävää kehitystä” toimintaohjelma, joka pyrki ennen kaikkea liikenteen ja energia-alan ohjaamiseen ympäristöystävällisemmille urille. EU:n sisällä on keskusteltu yhteisen hiilidioksidi ja energiaverotukseen siirtymisestä, mutta asiassa ei olla vielä päästy yhteisymmärrykseen, eli kukin jäsenvaltio päättää itsenäisesti tälläisen verotuksen toteuttamisesta. EU harjoittaa myös yhteistä ympäristöpolitiikkaa kasvihuonekaasujen rajoittamiseksi tukemalla uusiutuvien energialähteiden käyttöä ja energiatehokkuuden lisäämistä sekä hiilidoksidi päästöjen valvontaa. CFC-yhdisteiden tuotannon ja kulutuksen EU on yhdessä Yhdysvaltojen kanssa puolestaan kieltänyt kokonaan. 

EU:n yhteiseen politiikkaan kuuluu yhä myös ympäristövahinkojen korjaaminen. Hanke aloitettiin vuonna 1993 “vihreän kirjan” julkaisemisella. EU on edistänyt ympäristön tilan kohottamiseksi tehtäviä investointeja LIFE-rahoitusohjelmallaan, jonka käytettävissä oli vuosina 1996-1999 450 miljoonaa ecua. Aluekehitysrahaston varoilla EU on puolestaan tukenut jäsenmaidensa vähävaraisimpien rannikkoalueiden ympäristönsuojelua (ENVIREG-ohjelma). Ympäristön hyväksi toimii myös Euroopan investointipankki myöntämällä lainoja ympäristön hyvinvointia edistäville projekteille. EU palkitsee ympäristöystävällisiä yrityksiä vuodesta 1995 käytössä olleella ympäristömerkillään. 

Vuonna 1993 perustettiin Kööpenhaminassa Euroopan ympäristökeskus. Sen tehtävänä on toimia tieto- ja dokumentointikeskuksena. Samana vuonna päätettiin myös ympäristön tilan seurantaverkon perustamisesta. Myöhemmin on sovittu EU-kansalaisten oikeudesta saada ympäristön tilaa ja ympäristönsuojelua koskevaa tietoa, sekä oikeudesta asioida EU:n ympäristöasioista vastaavissa virastoissa. 

EU pyrkii huomioimaan ympäristönäkökohdat myös ulkosuhteissaan. Erityisen tärkeää tämä olisi suhteissa Itä-Euroopan maihin sekä kolmanteen maailmaan. Tätä pyrkimystä toteutetaan mm. ympäristönsuojelusopimuksissa, joita EU on solminut unioniin kuulumattomien maiden ja maaryhmien kanssa. Myös euroopan ympäristökeskus toimii yhteistyössä Keski- ja Itä-Euroopan valtioiden kanssa. 

EU:n ympäristötietoisuus sekä ympäristöpoliittinen aktiivisuus ovat siis kasvaneet, mutta tulee kuitenkin muistaa, että EU:n sisällä on myös ympäristöarvoja vastustavia tahoja. Erityisen selvästi tämä ilmenee talouselämän ja ympäristöpolitiikan suhteissa. Vaikuttaakin siltä, että ympäristönsuojelu on EU:ssa edelleen selvästi muiden intressien alistama. Ympäristöasioissa edistyksellisten maiden kannalta on kiusallista se, ettei heillä ole automaattisesti oikeutta toteuttaa muita jäsenmaita tiukempia ympäristönormeja ja toimia edelläkävijöinä. Sehän sallitaan vain silloin, kun talouselämä ei siitä häiriinny. 

Toinen ongelmallinen seikka EU:n ympäristöpolitiikassa on vuonna 1993 aloitettu ympäristöasioiden sisällyttäminen kaikille politiikan osa-alueille. Katsotaan, ettei ympäristöasioita enää voida eristää omaksi suljetuksi toiminnan alueekseen. Ei kuitenkaan ole selvää, että ympäristöasioiden yhdentäminen muille toimialoille olisi ympäristönsuojelun kannalta edullista. On esitetty epäilyjä, että tälläinen asioiden hoitaminen entisestään kärjistää ympäristönsuojelun ja talouselämän välisiä ristiriitoja. Lähteet: 

Kemppinen, Reijo. 2000. Suomi Euroopan unionissa. Helsinki: Oy Edita ab. s. 79-80. Weidenfeld, Werner & Wessels, Wolfgan. 1997. Käsikirja Euroopan unionista. Luxenburg: Euroopan yhteisöjen virallisten julkaisujen toimisto. s. 9-11 ja 217-221. 

Internet-sivut: 

Ympäristöpolitiikka mukana kaikessa EU:n toiminnassa

Ympäristöhallinto:

Valkoinen kirja

Vihreä kirja

Suomen kansainvälinen ympäristö yhteistyö
EU:n ympäristöpolitiikka -täsmentyvät tavoitteet ja keinot