1 Johdanto

1.1 Mistä on kysymys?

Tämän tutkimuksen perimmäisenä lähtökohtana ja pontimena on praktinen ongelma: Pedagogisen teorian, empiirisen kasvatustutkimuksen ja käytännön kasvatuksen välisten ja myös niiden sisäisten keskustelujen kohtaamattomuus, yhteisymmärryksen puute. Keskustelua tarvitaan erimielisyyksien selvittelyyn ja ratkomiseen, mutta keskustelu myös edellyttää yksimielisyyttä joistakin asioista. Jotta keskustelu olisi mahdollista, on siihen osallistuvien välillä oltava jonkinasteinen yhteisymmärrys toisaalta siitä, mikä on keskustelun perimmäinen aihe, ja toisaalta siitä, mitä keskustelussa käytetyt käsitteet tarkoittavat. Koska keskustelun aihe on keskustelussa läsnä niissä käsitteissä, joilla siitä puhutaan, muodostavat mainitut kaksi yhteisymmärryksen vaatimusta yhden kokonaisuuden, jonka voi tiivistää kysymykseen: Mikä on kasvatuksen merkitys? Pedagogisissa keskusteluissa ei yleensä käsitellä tätä kysymystä, vaan kysymyksiä tämän tai tuon erityisen seikan: kasvatus- tai opetusmenetelmä, oppisisältöjen, rajojen, lahjakkuuden jne. merkityksestä kasvatuksessa. Tässä tutkimuksessa vältetään puuttumasta mihinkään tällaisiin seikkoihin ja keskitytään tuohon yleensä keskustelemattomaksi jäävään, mutta kaikelle keskustelulle pohjan luovaan kysymykseen kasvatuksen tai paremminkin pedagogiikan[1] merkityksestä.

Edellä esitetyn praktisen ongelman rinnalla, tieteen tekemisen näkökulmasta katsottuna, kulkee koko ajan tieteellisteoreettinen ja -metodologinen ongelma: millainen kasvatustieteen pitäisi olla, että se pystyisi omalta osaltaan tähän ongelmaan vastaamaan. Miten kasvatustiede voisi itse ymmärtää pedagogiikan merkityksen? Miten kasvatustiede voisi tutkia kasvatusta kasvatuksena?

Merkitys liittyy monella tavalla pedagogiikkaan. Kasvattaminen tapahtuu merkitysten välittymisen kautta. Oppiminen ja kasvaminen ovat merkitysten muutoksia ja uusien merkitysten syntymistä. Semiotiikka on tiede, joka tutkii merkitystä, merkkejä ja merkkien käyttöä, merkkijärjestelmiä ja näihin liittyviä kysymyksiä.[2] Kasvatussemiotiikan tulisi olla tieteenala, joka tutkii merkitysten välittymistä, syntymistä ja muuntumista pedagogiikassa ja tällä tieteenalalla tulisi olla vähintään samanlainen status kuin esim. kasvatuspsykologialla, kasvatussosiologialla jne. Tämän tieteenalan tulisi myös osallistua yleisen "kasvatuksen merkityksen" ongelman selvittelyyn. Valitettavasti tällaista tieteenalaa ei ole juurikaan olemassa ja yritykset sellaisen kehittämiseksi ovat olleet jokseenkin hajanaisia. Tämä tutkimus yrittää omalta osaltaan kehittää tätä aluetta mutta vallitsevan tilanteen takia on kuitenkin selvästi poikkitieteellinen, eli yrittää tasapainoilla toinen jalka pedagogiikan puolella ja toinen semiotiikan. Semiotiikan hajanaisuuden takia tässä ei yritetä kartoittaa koko aluetta vaan valitaan tehtävään sopivimmaksi lähtökohdaksi Greimasin semioottinen teoria.

Pedagogiikan yleisen teorian osalta lähtökohdaksi on valittu mannermaista Allgemeine Pädagogik -perinnettä jatkava pedagogisen toiminnan teoria. Tälle valinnalle on kolme syytä: Ensiksikin, koska tieteenalan yleisen teorian kehittely ei tänä päivänä ole kovin suosittua kasvatustieteessä kuten ei monella muullakaan alueella, niin tällä suuntauksella ei ole juuri merkittäviä ajankohtaisia kilpailijoita. Toiseksi tämä suuntaus ponnistaa hyvin hedelmällisellä tavalla pitkästä ja keskeisestä kasvatusajattelun traditiosta. Kolmanneksi tämä tutkimus on osa laajempaa projektia, jossa tutkitaan aatehistoriallisesti ja teoreettisesti tätä perinnettä. Osittain tavoitteena onkin analysoida tämän laajemman projektin tuloksia semioottisesti.

Olennainen osa tämän tutkimuksen tehtävän asettelua on sen omien ontologisten lähtökohtien selvittely. Tieteellisen tutkimuksen tulokset perustuvat aina käytettyyn tutkimusmetodiin ja metodi perustuu tai sen tulisi perustua joihinkin yleisiin metodologisiin periaatteisiin ja lähtökohtiin. Nämä lähtökohdat puolestaan perustuvat tietoisesti tai tiedostamatta viime kädessä joihinkin perustavanlaatuisiin ontologisiin sitoumuksiin. Jos siis halutaan tietää, mihin saadut tutkimustulokset jossakin tutkimuksessa pohjimmiltaan perustuvat, on selvitettävä, mitä ovat nämä viimekätiset ontologiset lähtökohtaoletukset. Usein tämä tehtävä ymmärretään kasvatustieteellisessä tutkimuksessa lähinnä ihmiskäsityksen eksplikoinniksi. Olen tässä tutkimuksessani kuitenkin nähnyt tarpeelliseksi lähteä paljon kauempaa ja syvällisemmistä kysymyksistä, ja keskeisin tavoite tältä osin onkin selvittää itsensä merkityksen ilmiön ontologinen perusta ja sen suhde muuhun olevaiseen.

Tässä tutkimuksessa ei pyritä esittämään mitään kokonaisanalyysia pedagogiikan merkityksestä, vaan paremminkin hahmottamaan tähän liittyvää problematiikkaa ja etsimään alustavia lähtökohtia asian tarkempaa käsittelyä varten. Tavoitteena olisi pitemmällä tähtäimellä löytää – mikäli se osoittautuu mahdolliseksi – pedagogisen toiminnan mahdollisimman pelkistetty ja täsmällisesti kuvattu abstrakti perusmerkitys, joka olisi yhteinen kaikille pedagogisille tilanteille ja josta käsin voitaisiin mahdollisimman eksplisiittisesti rakentaa teoreettisesti pitävä ja keskustelun mahdollistava yhteys alussa mainittujen pedagogiikan eri alueiden – yleisen teorian, empiirisen tutkimuksen ja käytännön kasvatuksen – erilaisten merkitysten ja näkemysten välille.

1.2 Tutkimusprojektin historiaa

Tämä tutkimus on kehkeytynyt tähän pisteeseen hyvin pitkän ajan kuluessa – todella toisin kuin nykyiset vaatimukset ja oletukset jatko-opintojen etenemisestä edellyttäisivät. Vaikka olen koko ajan kuvitellut suunnilleen tietäväni, mitä olen tekemässä, olen saanut moneen kertaan huomata ajatusteni muuttuneen sen suhteen. Siitä lähtien kun hiukan sattumalta yli kaksikymmentä vuotta sitten tulin opiskelemaan kasvatustiedettä, olen ollut kiinnostunut kasvatukseen liittyvistä teoreettisista ja filosofisista kysymyksistä. Tosin aluksi olin paljon enemmän kiinnostunut yleisistä filosofisista, psykologisista ja sosiologisista aiheista kuin kasvatustieteestä ollenkaan. Kasvatuksesta olin teoreettisessa mielessä kiinnostunut lähinnä vain toisaalta omakohtaisen akateemisen itsekasvatuksen[3] ja toisaalta poliittis-moraalisen yhteiskunnallisen pohdinnan[4] kautta. Silloin tuntuivat kokemuksen, vallan ja dialogin käsitteet kattavan kaiken olennaisimman ihmisestä ja yhteiskunnasta – ja samalla myös kasvatuksesta.

Äärimmäisen tärkeä käännekohta tämän tutkimuksen kannalta oli se, että pääsin työskentelemään opettajankoulutuksessa. Tämä tapahtui erityisen onnellisissa merkeissä Haave-projektin nimellä kulkeneessa kokeilussa, jossa opiskelijoina oli muodollisesti epäpäteviä, mutta kokeneita opettajia, jotka opiskelivat työnsä ohessa. Jouduin kerralla keskelle yhteiskunnan keskeisimpiä pedagogisia instituutioita, koulua ja opettajankoulutusta. Kokeilussa pääsi harvinaisella tavalla katsomaan hyvin läheltä hyvin erilaisia oikeasti toteutuvia pedagogisia toimintoja, ongelmia ja ongelman ratkaisuja, ja tuli vedetyksi itsekin niihin ja niistä käytyihin keskusteluihin mukaan. Tämä toi aivan uuden realistisen näkökulman ja suunnan pohdintoihini. Ymmärsin pikkuhiljaa, että kasvatuksen teorian täytyy hyvin harkitusti sovittautua todellisen elämän arkisen kasvatustoiminnan asettamiin ongelmiin, lähteä niistä ja palata niihin. Ilman tätä sidosta kasvatuksen teoria voisi muuttua ja väistämättä muuttuisi joksikin muuksi, filosofiaksi, sosiologiaksi, psykologiaksi, valtio-opiksi, miksi hyvänsä. Ymmärsin yhteyden säilyttämisen käytännön kasvatustyöhön – ja toisaalta empiiriseen kasvatustutkimukseen – kasvatuksen teorian tärkeimmäksi ja samalla ehkä vaikeimmaksi tehtäväksi.[5]

Yksi merkittävä askel oli tutustuminen MacIntyren tradition käsitteeseen. Huomasin, että kasvatus on selvästi toimintaa, joka liittyy aina tradition kehittämiseen. Sen jälkeen huomasin, että myös kasvatusajattelun täytyy liittyä traditioon ja tradition kehittämiseen. Onnellinen sattuma oli, että tiedekunnassamme oli samoihin aikoihin virinnyt aatehistoriallis-metodologisen tutkimuksen (Siljander, Karjalainen) innostamana kasvatusajattelumme tradition keskeisimpien ainesten, ns. yleisen pedagogiikan tutkimusta (Kivelä). Viimein tuntui, että kasvatuksesta voisi sittenkin saada jotain pitävää otetta – että kysymys ei ollutkaan etiikasta, politiikasta, vallasta, teknologiasta vaan kasvatus voisikin olla ihan oma tutkimuskohteensa. Oma suhteeni traditioon on kunnioittava, mutta samalla aika etäinen. Pidän ehdottoman tärkeänä jonkinlaisen yhteyden säilyttämistä – tiukankin yhteyden. Samalla kuitenkin näen arvokkaaksi – ja itselleni sopivaksi – eräänlaisen tutkimusmatkailijan asenteen, jossa pidetään silmät auki kotimaan suuntaan, mutta myös avoimille ulapoille ja kaukorannoille. Tutkimusmatkailija hakee jotain, mitä voisi viedä kotiin. Kestävin ja ravitsevin hedelmä, minkä matkoillani löysin oli semiotiikka, erityisesti Greimasilainen semiotiikka. Mikä parasta sen saattoi – siltä ainakin vielä näyttää – viedä kotiin, tuoda pedagogisen ajattelun tradition yhteyteen sitä rikastuttamaan. Olin viimein ymmärtänyt, että se, mitä hain oli merkitys: merkitys kasvatuksessa ja kasvatuksen merkitys. Semiotiikan harrastukseni on tapahtunut toisaalta omatoimisena opiskeluna ja toisaalta vuosittaisena osallistumisena Imatralla pidettyihin kansainvälisiin semiotiikkakonferensseihin ja Suomen semiotiikan seuran symposiumeihin. Tämän tutkimuksen alkuosa perustuu pitkälti näissä tilaisuuksissa pitämieni esitelmien edelleen kehittelyyn.

Tämä tutkielma on opinnäytetyö ja itse suhtaudun siihen eräänlaisena opintopäiväkirjana, jonka tavoitteena on näyttää, mitä olen oppinut, millainen käsitykseni tällä hetkellä näistä tutkimistani asioista on. Edellä jo mainittujen suuntausten ja auktoriteettien lisäksi tässä voisi mainita vielä muutaman, jotka ovat ajatteluuni ja tähän tutkielmaan voimakkaasti vaikuttaneet. Paitsi että B. Latourin kirjoitukset, jotka kauniin saumattomasti kytkevät empiirisen teknotieteen sosiologian praktisen realismin mukaiseen yleiseen filosofiaan, johdattivat minua semiotiikkaan, on niillä myös oma pysyvä vaikutuksensa. Latourin osaltaan virittämään kriittisyyteen kriittisyyden liiallista tai väärää korostusta kohtaan liittyi M. Polanyi, joka myös vahvisti näkemystäni tradition käsitteen keskeisyydestä ja ns. hiljaisen tiedon merkityksestä siinä. Kari Salosaaren ansiokas Greimas-sovellus teatterin tutkimukseen vakuutti minut uudelleen empiirisen kasvatustutkimuksenkin mahdollisuudesta. Ehkä yllättävin semiotiikan kautta tullut löytö oli René Thom, jonka ajatukset tieteen tekemisestä ja erityisesti hänen kehittämänsä ns. katastrofi-teoria avasivat aivan uutta näkökulmaa filosofis-laadullisen otteen ja formaalin, matemaattisen tieteen suhteeseen. Tätä näkökulmaa on edelleen tarkentanut tutustuminen Jaakko Hintikan viimeaikaiseen tuotantoon – jonka myös löysin semiotiikan kautta. Hyvin merkittävä innoittaja merkityksen ja merkityksellisyyden suhteen on ollut Eero Tarastin hanke eksistentiaalisemiotiikan teorian kehittämiseksi. Tässä on tietysti vain osa teoreettisista herättelijöistäni, osa tulee esille myöhemmin ja osa ei ollenkaan tämän teoksen puitteissa.

1.3 Kasvatussemioottisia vaihtoehtoja

W. Nöth (1990, erityisesti s. 221-224) raportoi kiinnostuksen kasvusta semioottisen kasvatustutkimuksen eri aspekteihin. Suurin osa Nöthin käyttämistä lähteistä sijoittuu 70-luvun lopusta 80-luvun loppupuolelle, ja oman aika epäsystemaattisen kirjallisuuskartoitukseni perusteella tämän jälkeen ei kovin paljoa ole ilmestynyt merkittävää kasvatussemioottista kirjallisuutta[6]. Suurimmaksi osaksi Nöthin suppeahko kuvaus tilanteesta ja suuntauksista on vieläkin voimassa. Soveltaen osittain Nöthin käyttämää luokittelua näyttäisi, että kasvatussemioottiset tutkimukset – keskinäisestä hajanaisuudestaan huolimatta – voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Merkittävä osa kasvatussemioottisesta kirjallisuudesta sijoittuu kasvatustieteessä hyvin suositun aihepiirin: oppimisen tutkimuksen ympärille. Tämä vastaa Nöthin otsikkoa: opetus semiosiksena. Toisen edellistä laajemman ja heterogeenisemman alueen muodostaa opetussuunnitelmaa ja -medioita ja ylipäänsä oppimisympäristöjä käsittelevä tutkimus. Tähän alueeseen kuuluvat myös eri oppiaineiden ainedidaktiset tarkastelut. Kolmas alue liittyy opetus- ja kasvatustoiminnan tutkimukseen, mikä vastaa osittain Nöthin otsikkoa: opetus kommunikaationa. Kaksi ensimmäistä luokkaa muodostuvat aika lailla empiirisesti: niiltä alueilta on tutkimusta; sen sijaan viimeinen alue on esillä kirjallisuudessa aika vähän. Tietysti täytyy korostaa sitä, että näiden alueiden rajat eivät ole jyrkät, vaan moni tutkimus voitaisiin sijoitta kahteenkin alueeseen – ja erityisesti viimeisin alue pitää sisällään toisten alueiden kysymyksen asetteluja.

1.3.1 Oppimisteoreettinen semiotiikka

Oppimisteoreettisessa lähestymistavassa keskeisin kysymys on, miten ihmisen oppiminen tapahtuu. Tämä kysymys ymmärretään kasvatustoimintaa määrittäväksi periaatteeksi: jos tiedämme miten oppilas oppii, voimme tästä päätellä, miten opettajan tulee toimia ja miten oppimisympäristö kokonaisuudessaan täytyy muovata. Semiotiikan tapauksessa oppiminen yleensä ymmärretään semiosiksena, merkin tai merkityksellisen suhteen syntymisenä. Keskeisin ja käytetyin lähtökohta semiosiksen määrittelyyn on Peircen triadinen semiotiikka, jonka mukaan semiosis on tapahtuma, jossa representamen ("merkki") viittaa objektiin synnyttäen interpretantin (uusi "merkki", tulkinta) (ks. esim. Peirce 1997). Semiosikselle on ominaista, että se on kehämäisesti toistuva ja etenevä prosessi. Se voi saada erilaisia muotoja riippuen kolmen osatekijän laadusta ja suhteista toisiinsa. Houser (1987) esittää seuraavan yksinkertaisen esimerkin semiosiksesta: representamen pääkallomerkki pullon etiketissä viittaa objektiin, myrkkyyn ja herättää (sen tulisi herättää) interpretantin olla juomatta kyseisestä pullosta. Amerikan ulkopuolella vireää Peirce -reseptiota myös pedagogisissa ja oppimisen kysymyksissä on harrastettu ainakin Stuttgartissa M. Bensen johdolla (ks. Brög 1977 ja siinä Bense 1977; Zellmer 1979). Tämän koulukunnan (joka näyttää jokseenkin hävinneen tai viettävän hiljaiseloa) lähentymistapa vaikuttaa systemaattisemmalta kuin amerikkalaisten peircistien. Yhteistä näille teoreettisille kirjoituksille on, että oppiminen tai oppijan toiminta käsitteellistetään triadisena prosessina, jossa voidaan Peircen semioottisten kategorioiden avulla analysoida erilaisia vaiheita, eri tyyppisiä tilanteita ja eri tavoin eteneviä prosesseja. Näistä variaatioista voidaan rakentaa tietynlaisiin tilanteisiin ja aiheisiin sopivia ideaalisia oppimisen malleja ja esittää näitä sitten kasvattajille toteutettavaksi. Suomalaisia tämän suuntauksen edustajia ovat semioottista oppimistutkimusta opettajankoulutuksessa tehnyt R. Silkelä (1996) ja kirjallisuuden lukemisen opetus-opiskeluprosessia tutkinut P.-M. Toivonen (1998), joilla molemmilla Peirce -lähtökohtaan kytkeytyy myös vahvoja kulttuurisemioottisia vaikutteita Lotmanilta. Puhtaammin Peircen lähtökohtia on seurannut M. Kankkunen tutkimuksissaan käsitekarttamenetelmästä (2001).

D. Cunningham on kirjoittanut useita artikkeleita kasvatuksen semiotiikasta ja lienee alan tunnetuin edustaja tällä hetkellä. Hän nojaa paitsi Peirceen myös erityisesti Ecoon. Kuvaavaa koko tälle alueelle on, että Cunninghamin professionaalinen tieteenala on kasvatuspsykologia ja hänen keskeinen argumenttinsa on dualismin ja positivismin kritisoiminen (Cunningham 1992a.) Cunningham katsoo, että semiotiikan tulisi muodostaa kasvatustieteen[7] ja opettajankoulutuksen perustan. Keskeisinä käsitteinä, joista tämä perusta muodostuisi, hän on korostanut merkin ja semiosiksen lisäksi abduktiota, Umweltia, intertekstuaalisuutta ja refleksiivisyyttä (Cunningham 1987) ja myöhemmin erityisesti päättelyä ja refleksiivisyyttä (Cunningham 1992b). Kaiken kaikkiaan Cunninghamin behaviorismikritiikki käy pitkälle yksiin viimeaikaisen konstruktivistisen oppimisnäkemyksen kanssa.

Myös Greimasin semiotiikkaa voi käyttää oppimis- tai paremminkin sivistysteoreettisena viitekehyksenä, mistä on osoituksena R. Lindroosin (1993) elämäkertatutkimus työllisyyskoulutukseen osallistuneiden työorientaatioista.

1.3.2 Opetussuunnitelman ja -median sekä oppimisympäristön semiotiikka

Ehdottomasti suosituimmalta kasvatussemiotiikan alueelta vaikuttaa tiettyjen oppiaineiden sisällöllisten ja opetusmenetelmällisten ainedidaktisten kysymysten käsittely semioottisesti. Luonnollisesti näitä aineita ovat niihin tieteenaloihin sitoutuneet aineet, joissa on totuttu muutenkin harjoittamaan semioottista tutkimusta: kielet (esim. Engels 1978, Melenk 1980), kirjallisuus (Suhor 1984 ja 1991) ja taideaineet (Kiefer 1982, myös Brög 1977, Jämsä 1993 ja 1994; Tarasti 1990). Mielenkiintoisia poikkeuksia tästä säännöstä ovat muutamat matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin liittyvät tarkastelut (Zellmer 1977, Lemke 1990, Groisman et al. 1991). En käsittele tässä niinkään tiettyjen aineiden erityiskysymyksiin meneviä tutkimuksia, vaan muutamia sellaisia, joilla on yleisempääkin merkitystä.

Praktis-didaktisista lähestymistavoista mainittakoon seuraavat: Suhor (1984) on kehitellyt yleistä opetussuunnitelman rakennetta, joka perustuu toisaalta siihen, että joitakin tiettyjä esi-semioottisia kokemuksellisia merkityssisältöjä – hän viittaa näihin käsitteellä "experiential store" – artikuloidaan yhdelle tai useammalle merkkijärjestelmälle ja toisaalta siihen, että tietyssä merkkijärjestelmässä artikuloidut sisällöt käännetään toiselle järjestelmälle. Esimerkkeinä merkkijärjestelmistä Suhor mainitsee: kielellisen, eleellisen, kuvallisen, musikaalisen, matemaattisen jne. Kledzik (1985) on nostanut vanhan didaktisen periaatteen esimerkkien käytöstä opetuksessa semioottisen käsittelyn avulla uudelleen ajankohtaiseksi. Lisäksi tietysti suuri osa em. oppimisteoreettisesta semiotiikasta sijoittuu hyvin lähelle tätä lähestymistapaa. Suomessa erityisesti T. Jämsä on kehittänyt praktista näkemystä opetussuunnitelmaan ja kasvatukseen tästä näkökulmasta (1993; 1994; erityisesti 1999). Myös J. Levonen (1997) on tarkastellut mm. koulutusteknologisesti käytettävien representaatioiden semioottisia ominaisuuksia.

Tähän pääluokkaan luen kuuluvaksi myös eräät lähtökohdiltaan kriittisettutkimukset. Ensimmäisenä on syytä mainita J. A. Whitsonin (1991) teos "Constitution and Curriculum: Hermeneutical semiotics of cases and controversies in education, law and social science". Teos ansaitsisi tarkemmankin käsittelyn: Siinä käytetään ja vertaillaankin sekä Peirceläista että Saussurelaista perua olevaa semiotiikkaa ja lisäksi vielä hermeneutiikkaa. Tutkimuskohteena on erityisesti kasvatuksesta Yhdysvalloissa oikeuslaitoksen piirissä käyty diskurssi. Toinen varsin laaja ja mielenkiintoinen teos on Lemken Talking Science (1990), joka käyttää teoreettisena lähtökohtana sosiaalisen semiotiikan käsitettä. Sen tutkimuskohteena on tiedekasvatus koululuokassa ja se päätyy esittämään tiettyjä ehdotuksia siitä, että asioiden käsittelytapaa luokassa tulisi muuttaa, jotta se ei olisi ristiriidassa käsiteltävän aiheen omien periaatteiden kanssa ja tarpeettomasti vaikeuttaisi tiedekasvatuksen onnistumista. Pienimuotoisemmin samaa tiedekasvatuksen aihepiiriä tarkastelevat Groisman et al. (1991). He ottavat persoonallisen kommunikaation lisäksi tarkasteluun myös luokkahuoneen tilajärjestelyt ja erilaisten toimintojen sijoittumisen erilaisiin paikkoihin. Kaksi viimeksi mainittua tulevat hyvin lähelle kolmatta pääluokkaa.

Hlynka (1991) on tarkastellut lyhyesti semiotiikan käyttöä koulutusteknologian tutkimuksessa. Hän korostaa samantapaista kriittistä lähtökohtaa kuin edelliset ja myös esim. Cunningham (edellä). Erityisiksi semiotiikan tarjoamiksi välineiksi tai kysymyksiksi koulutusteknologian tutkimuksessa hän esittää seuraavat: merkin käsite; koulutusmedian ymmärtäminen konstruoiduksi "tekstiksi"; lukijan rooli; rihmasto (rhizome) -metafora; ja syntagmaattis-paradigmaattinen analyysi. Samaa kriittistä linjaa jatkaa Muffoletto (1991), jonka mukaan semiotiikan tehtävä on paljastaa, että teknologiset ja muut kasvatuksessa käytetyt koodit ovat vain konstruktioita eikä ikkunoita todelliseen maailmaan.

1.3.3 Kasvatustoiminnan semiotiikka

Kasvatusta opettajan tai muun kasvattajan toimintana – johon kasvatettava tietysti omalta osaltaan osallistuu – on tutkittu aika vähän. Itse asiassa monet ellei kaikki edelläkin mainitut tutkimukset sivuavat tätä kysymystä, mutta tietoiseksi lähtökohdaksi sitä ei ole useinkaan otettu. Kasvatustieteessä tätä aluetta vastaa perinteinen yleinen didaktiikka, jossa on tarkasteltu opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta intentionaalisesti ja systemaattisesti järjestetyissä opetustapahtumissa erityisesti sitä varten olemassa olevien formaalisten instituutioiden puitteissa eli ennen kaikkea erilaisissa oppilaitoksissa yms.

Apostol'in tutkimusryhmä (1974) Romaniassa 1970-luvun alussa esitti kasvatus­prosessin semioottisen tutkimuksen ohjelman, jossa tämän prosessin kulkua tarkastellaan kasvatustoiminnan määrittämänä. Kasvatustoiminta ymmärrettiin totaalisena tai kompleksisena kommunikaationa, joka sisältää monenlaisia aineksia: semanttista ja "ekto-semanttista" informaatiota, kodifioitua ja ei- kodifioitua, kielellistä ja ei-kielellistä kommunikaatiota ja kommunikaatiota kontekstuaalisten merkkien kautta. Tutkimusryhmän mukaan tällä tavalla tarkasteltuna kasvatustoiminta muistuttaa mielenkiintoisesti taiteellista viestintää. Valitettavasti en ole onnistunut saamaan käsiini ryhmän tutkimuksesta kuin yhden hyvin fragmentaarisen ja puutteellisen abstraktitekstin.

Kasvatustoimintaa on tarkasteltu myös Greimasin semiotiikan teorian pohjalta. Greimas (1982)[8] ja Fabbri (1979) ovat kirjoittaneet lyhyet ohjelmalliset artikkelit didaktiikan semiotiikan pohjaksi. Greimasin artikkelissa käsitellään yleisiä didaktisen toiminnan "kieliopin" kysymyksiä ja Fabbrin artikkelissa didaktisessa diskurssissa tapahtuvia diskursiivisia "temppuja" ja strategioita. Suomessa greimasilaisella välineistöllä kasvatustoimintaa yliopisto-opetuksessa on lyhyesti tarkastellut Salosaari (1996) käyttäen erityisesti sosiaalisten perusarvojen semioottista neliötä ja narratiivista kaaviota[9]. Tässä tutkimuksessa keskitytään kehittämään kasvatussemioottista lähestymistapaa tämän greimasilaisen lähtökohdan perustalta.

1.4 Tutkimusongelmia

Tällä teoreettisella tutkimuksella on siis perimmäisenä lähtökohtanaan sangen käytännöllinen ongelma, mutta käytännöllinen ensisijassa praktisen tiedon intressin tarkoittamassa mielessä eli itseymmärrykseen ja myös toisten ymmärrykseen liittyvä ongelma. Perinteisesti yhtenä pedagogiikan perusongelmana on pidetty teoria–käytäntö-suhdetta, joka on usein ymmärretty niin, että teorioiden hienot ideaalit ja käytännön arki eivät kohtaa tai eivät ehkä edes voi kohdata toisiaan. Tämä varsinkin käytännön kasvattajien usein esittämä toteamus ei mielestäni kuitenkaan ole onnistunut kuvaus ongelmasta vaan pikemminkin tuon perusongelman yksi oire. Arjen ja ideaalin ristiriitaa olennaisemmalta kokemukselta tuntuu se, että teoria ja käytäntö näyttäytyvät vastavuoroisesti toisilleen pirstaleisena kokoelmana satunnaisesti toisiinsa liittyviä näkökulmia: kysymyksiä ilman vastauksia ja vastuksia ilman kysymyksiä. Tällöin teoriaksi on ymmärretty kasvatustieteellisinä julkaistut tutkimukset ja oppikirjat sekä kasvatustieteellinen koulutus. Käytännön kasvatustyön arki koostuu jatkuvasti vaihtuvista tilanteista, joista nousee koko ajan uusia ongelmia ratkaistavaksi: jokainen oppilas, jokainen hetki on ainutkertainen ja yksilöllinen. Silti tämä työ tekijästään tuntuu helposti eheämmältä kokonaisuudelta kuin kasvatustieteen oppirakennelmien kokonaisuus. Kasvatustieteellä tulisi olla sellainen yleinen teoria, joka kokoaa yhteen ja jollakin tavalla kuvaa tuon mahdollisen perustan, joka saa kasvattajan kokemaan, että hän tekee samaa työtä ja samaa toimintaa kaikissa vaihtelevissa ja ohitse kiitävissä tilanteissaan. Empiirisen tutkimuksen tulisi testata ja tarkentaa tätä kuvausta ja suhteuttaa jollakin tavalla kaikki pyrintönsä siihen, niin että kasvatustieteen tutkimushankkeet ja -tulokset muodostaisivat sellaisen joustavan oppijärjestelmän, että käytännön kasvattaja voisi kohtuullisin ponnistuksin ymmärtää, miten se liittyy hänen työhönsä. Kasvatustoiminnan tärkeys antaisi odottaa, että alalla olisi käynnissä vireä keskustelu teorian, empiirisen tutkimuksen ja käytännön ns. kasvatuksen kentän välillä, jossa vähintään nämä kolme tahoa ymmärtäisivät toisiansa, toistensa pyrkimysten suunnan ja sen, millä tavalla niillä kaikilla on toiminnassaan yksi ja sama yhteinen kohde.

Nähdäkseni tämän hetken suurin käytännöllinen ongelma kasvatuksen ja pedagogiikan laajalla alueella on tämän edellä haaveillun keskustelun ja yhteisymmärryksen puute. Tässä ongelmassa, jota voisi nimittää pedagogisen "teorian, käytännön ja empirian kuiluksi", ei ole kysymys siitä, että näiden toisiaan lähellä olevien alueiden tulisi kyetä rauhanomaiseen rinnakkaineloon ja ymmärtää toisiaan kuin vieraiden kulttuurien. Ongelma ei ollenkaan rajoitu niiden välisiin suhteisiin vaan vaikuttaa suoraan niiden kaikkien asemaan suhteessa muihin elämän alueisiin, joiden kanssa ne kilpailevat resursseista ja kunnioituksesta. Kyseessä ei ole siis mikään kulttuurien kohtaamisen ongelma, vaan paljon dramaattisempi ja traagisempi ongelma: ne kaikki työskentelevät saman ongelmakentän kimpussa ja niiden pitäisi erittäin hyvinkin ymmärtää toisiaan ja pystyä sopimaan työnjaosta ja hyötyä toistensa työstä. Voidaan jopa sanoa, että teorialla ja empiirisellä tutkimuksella on olemassaolon oikeutus ainoastaan siinä määrin kuin ne ovat merkityksellisiä käytännön kannalta – laajasti ymmärrettynä.[10] Teorian käsitteen alkuperäinen merkitys viittaa katsomiseen, ja sen nimenomainen tehtävä on tuottaa ymmärrystä siitä, mistä käytännön toiminnassa on kysymys, auttaa laajaksi ja monitahoiseksi paisuvaa käytäntöä säilyttämään itsereflektion mahdollisuus[11]. Sen tulisi myös auttaa moninaisia erityisiä ongelmia ratkovaa empiiristä tutkimusta säilyttämään yhteyden tähän tutkimuskohteensa perustaan ja itseymmärrykseen sekä auttaa sitä erityisesti suuntaamaan huomionsa siihen.

Viime aikoina pedagogisen toiminnan teoria on edennyt lupaavasti siihen oikeaan suuntaan, jonka jo Herbart sille viitoitti: pedagogiikan omien käsitteiden selkeyttämiseen[12]: Kasvatustieteen yleisen teorian tulisi osoittaa tieteenalan itsenäisyys ja autonomia, joka perustuu sen tutkiman käytännön toiminnan itsenäisyyteen ja autonomiaan. Vastaavasti käytännön toimintakenttä voi vedota itsenäisyyteensä ja autonomiaansa vain, jos se on käsitteellisesti osoitettu ja osoitettavissa – tässä mielessä tiede antaa kohteelleen äänen, niin kuin nykyään usein sanotaan. Kasvatuksen teorian tulee rakentua tutkimansa toimintakentän omaan toimintaan perustuviin käsitteisiin (kotoperäiset käsitteet), mutta kun erinäisten tradition katkeamisten seurauksena empiirinen tutkimus on korvannut käsitteensä lähitieteiden (psykologia, sosiologia, yms.) käsitteillä ja käytäntö on korvannut osittain omansa lähikäytäntöjen (talous, hallinto, terapia yms.) käsitteillä, on teorialla suuri työ tehdä itsensä ymmärrettäväksi, niin että teoria, käytäntö ja empiirinen tutkimus voisivat uudelleen löytää toistensa tai paremminkin yhteiset merkityksensä. Näin tämän perusongelman kuilujen silloittamisen aloittaminen on ennen kaikkea yleisen teorian tehtävä, ja siihen ei riitä pelkkä teorian kehittäminen sinänsä, vaan se edellyttää myös eräänlaista pedagogista otetta, pyrkimystä myös tuohon eriytyneiden kulttuurien kohtaamiseen.

Lienee syytä korostaa, että vaikka tässä tutkimuksessa lähtökohtana ja motivaationa on mainittu käytännöllinen ongelma, ei tämä tutkimus suinkaan yritä sitä käytännöllisesti ratkaista. Yhteys teoriasta käytäntöön syntyy vain teoreetikon ja käytännön kasvattajien välisessä dialogissa, johon suuntaan tämä teos on hyvin vaatimaton askel. Yhteys teoriasta empiiriseen tutkimukseen taas vaatii teorian soveltamista ja koettelua todellisessa empiirisessä tutkimuksessa, ja se jätetään tämän teoksen myöhemmin kirjoitettavaan jatko-osaan. Tämä tutkimus pysyttelee vielä pedagogiikan yleisen ja abstraktin teorian sisällä ja yrittää selkeyttää sen sisäisiä lähtökohtia. Pääongelmana on: Mikä on pedagogiikan merkitys? Tämä ongelma on rajaus yleisemmästä ongelmasta: Mitä pedagogiikka on?, johon on nähdäkseni mahdotonta antaa muunlaista yleistä vastausta, kuin että pedagogiikkaa on kaikki sellainen toiminta, jota voidaan pitää pedagogisena – ja ilmeisesti sellaisia toimintoja on hyvinkin monenlaisia. Tämä vastaus johtaa seuraaviin kolmeen jatkokysymyksiin: Mitä on toiminta? Millä perusteella jotain toimintaa voidaan pitää pedagogisena? Mitä ylipäänsä tarkoittaa se, että jotain toimintaa pidetään jonakin tiettynä toimintana? Tätä ongelmavyyhtiä voidaan purkaa seuraavasti:

1.    Koska erilaiset toiminnot voivat olla pedagogisia, täytyy kysyä, mikä ne yhdistää pedagogiikkaan.

2.    Koska nämä toiminnot voivat kukin oman erityislaatunsa mukaisesti yhdistyä, liittyä tai kuulua pedagogiikkaan, täytyy, ennen kuin kysytään niiden kunkin omaa merkitystä pedagogiikan kannalta, kysyä pedagogiikan itsensä yleistä merkitystä.

3.    Ennen kuin voidaan kysyä pedagogiikan merkitystä, on kysyttävä, mikä on merkitys ja miten sitä voi tutkia.

Näiden ongelmien selvittelyssä on siis edettävä viimeksi mainitusta kohti ensin mainittua. Ensimmäinen ongelma, eli erilaisten toimintojen merkitys pedagogiikan kannalta, jätetään myöhempään empiiriseen tutkimukseen.

Merkityksen käsite on tunnetusti hyvin monitahoinen ja vaikeasti määriteltävissä oleva. Ainakin osaksi tämä johtuu siitä, että halutessamme määritellä jotain, joudumme aina nojaamaan johonkin implisiittiseen merkityksen käsitteeseen. Määritteleminenhän on merkityksen kiinnittämistä. Toiseksi meillä voi tapauksesta ja tilanteesta riippuen olla erilaisia implisiittisiä merkityksen käsitteitä (funktio, tehtävä, tärkeys, arvo, sisältö, tavoite yms.). Tämä merkityksen monimerkityksisyys yhdessä merkityksen käsitteen merkityksen määrittelemisen kehämäisyyden kanssa johtaa helposti hyvin hallitsemattomiin ajatuskuvioihin. Siksi onkin ehkä parempi sopia siitä, että merkitystä ei yritetäkään määritellä, vaan lähestyä pikemminkin kuvailevasti ja ontologisesti: osoittaa merkityksen käsitteen paikka ontologiassamme.

Väitän, että pedagogiikan merkitystä ja merkitystä pedagogiikassa tulisi tutkia semioottisesti. Merkityksen käsite – erityisesti siinä määrin kuin sitä pedagogiikassa on käytetty – on tähän asti rajattu liikaa kielen tai mielen sisäiseksi asiaksi[13]. Semioottisesta lähestymistapaan liitän alustavasti seuraavia lähtökohtia: Merkitys esiintyy aina kiinnittyneenä ilmaukseen[14]eli johonkin empiirisesti olemassa olevaan kohteeseen, joka voi olla kielellinen ilmaus, esine, maisema, tapahtuma tms. Merkityksiä ei esiinny eikä niitä voi tutkia irrallaan ilmauksista. Tietyn ilmauksen merkitys voidaan kuvata uudella ilmauksella, mutta samalla luodaan uusi merkitys. Siksi merkityksen tieteellinen tutkimus on mahdollista ainoastaan pitäytymällä metodologisesti säännellyn ja tarkasti rajatun metakielen käyttöön tutkittavan ilmauksen merkityksen analysoimisessa. Semiotiikan tavoitteena täytyy näin olla se, että voidaan laatia mahdollisimman täsmällinen, yksiselitteinen ja "objektiivinen" kuvaus tutkittavan ilmauksen merkityksestä.[15] Jotta tutkittavan ilmauksen merkitystä voidaan tutkia, täytyy tämän merkityksen olla jo periaatteessa tunnettu. Näin semiotiikka ei niinkään pyri paljastamaan piilossa olevia merkityksiä, vaan paremminkin täsmentämään ja tarkentamaan jo tunnettuja merkityksiä.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on alustavasti tarkastella pedagogisen toiminnan merkitystä, kun tutkittavaksi ilmaukseksi otetaan kehkeytymässä oleva pedagogisen toiminnan teoria. Tosin tutkimuksessa ei pysytä puhtaasti semiotiikan metakielellisellä tasolla vaan osallistutaan myös keskusteluun tutkittavan kohteen kehittämisestä; ja pohditaan laajemminkin ("epätieteellisesti") pedagogisen toiminnan, pedagogisen toiminnan teorian ja semioottisen tutkimuksen suhteita toisiinsa – ja näiden merkityksiä. Osa tätä laajempaa keskustelua liittyy siihen, että pyrin korostamaan tällaisen kohdeteoreettisen merkitysanalyysin, eli tieteenalan tutkimuksen kohteen eksplikoinnin, tärkeää asemaa tieteen metateorian ja metodologian kannalta. Periaatteessa tätä tutkimusta voisi nimittää kohdeteoreettiseksi metateoriaksi.

Hyvin keskeinen aihealue tässä tutkimuksessa on pedagogiikan ja semiotiikan suhde tai pikemminkin niiden yhdessä muodostama kokonaisuus tai niiden leikkausalue. Väitän ja yritän osoittaa, että semiotiikalla ja pedagogiikalla on sellainen perustavanlaatuinen suhde keskenään, että ne avaavat mielenkiintoista näkökulmaa toisiinsa ja yhdessä käsiteltynä joihinkin tärkeimpiin ihmisen olemusta koskeviin kysymyksiin. Tämä niiden välinen hedelmällinen suhde on molemminpuolinen seuraavasti:

Perinteisesti tämänlaatuisia syvällisen refleksiivisiä kysymyksiä on pidetty filosofian tutkimusalaan kuuluvina, ja monen mielestä tätä tutkimusta voisi ehkä pitää kasvatusfilosofisena. Itse suhtaudun tähän tieteenalakysymykseen hyvin varovaisesti. Ensiksikään en itse ole filosofi, vaikka yritänkin muistaa tältä tieteiden äidiltä saamani korvaamattomat opetukset. Toiseksi kasvatusfilosofian nimellä kulkeva tutkimusalue on tänä päivänä siinä määrin heterogeeninen kysymyksenasettelultaan, että toisaalta tämän tutkimuksen voi hyvin sinnekin sijoittaa, mutta toisaalta katsoisin sen mieluummin edustavan kasvatustieteen teoreettista perustutkimusta. Kolmanneksi, tämä tutkimus on poikkitieteellinen ja vieläpä sellaisella tavalla, että sitä varten ei ole olemassa paljoakaan malleja tai ennakkotapauksia. Siksi tämä työ on ennemminkin kasvatussemioottinen kuin kasvatusfilosofinen.

Tutkimusasetelman refleksiivisyys tarkoittaa myös sitä, että tutkin itselleni merkityksellisiä asioita, eli tavallaan omia merkityksiäni. Uskoisin tämän kuitenkin pätevän kaikkeen tutkimukseen. Tutkimuskohde on aina tutkijalle merkityksellinen asia ja hänen tutkimustuloksensa ovat kaikessa mahdollisessa totuudellisuudessaan ja objektiivisuudessaankin kuitenkin juuri uusia tähän kohteeseen liittyviä merkityksiä. Se, että aion tutkia ihmisyyden mysteeriä, hänen perimmäistä omalaatuisuuttaan, ”animal symbolicum” (Cassirer), tuntuisi lupaavan, että tämä tutkimus olisi hyvinkin merkityksellinen myös muille kuin itselleni ja jopa edellä mainitulle filosofialle. Tähän lupaukseenkin suhtaudun varovaisesti: pyrin siihen, että tämä työ olisi merkityksellinen kasvatustieteen ja pedagogiikan kannalta ja sen lisäksi ehkä semiotiikan kannalta – en enempään.

Sekä pedagogiikan että semiotiikan suhteen teen eräitä lähtökohtaoletuksia, joista on syytä varoittaa lukijaa etukäteen. Semiotiikka on tunnetusti siinä määrin moniaineksinen ja hajanainen alue, että mitään eheää viitekehystä siitä olisi mahdoton rakentaa ilman rajautumista johonkin erityiseen semiotiikkaan. (Tavoitteena tietysti on 'yleinen semiotiikka', mutta lukija ei välttämättä tunnista tästä 'omaa semiotiikkaansa'.) Ensinnäkin semiotiikan suhteen tehdään seuraavanlaisia lähtökohtaoletuksia:

Pedagogiikan suhteen:

Tutkielman tavoitteena on alustavasti hahmotella vaatimatonta utopiaa kasvatustieteestä ja pedagogiikasta, joka olisi ymmärtävää tutkimusta siinä mielessä, että se auttaisi ymmärtämään, mistä kasvatuksessa ja siihen läheisesti liittyvissä ongelmissa on kysymys. Mikäli tällainen hanke käytännössä onnistuisi, se voisi edistää teorian muodostusta auttamalla tutkijoita löytämään alueen olennaisimpia kysymyksiä sekä välineitä niiden käsittelemiseen ja ennen kaikkea tekemään yhteistyötä, koska he ymmärtäisivät toisiaan paremmin. Kasvatustieteeltä pitäisi voida odottaa teoreettisesti todella merkittäviä tuloksia, koska tutkimuskohteena on ihmiskunnan suurin mysteeri, johon millään muulla tieteellä ei ole vastaavaa näköalaa, nimittäin ihmisen ihmiseksi tuleminen. Teoreettinen edistys saattaisi tuottaa siunauksellisia vaikutuksia käytännön kasvatustyölle tai olla tuottamatta, mutta tärkeämpää olisi, että se voisi auttaa käytännön kasvattajiakin paremmin hahmottamaan oman asemansa, tehtävänsä ja mahdollisuutensa, ja mikä vielä tärkeämpää, käymään entistä hedelmällisempää keskustelua keskenään, muiden elämänalueiden edustajien ja päättäjien sekä kasvatustieteilijöiden kanssa.

1.5 Tutkielman rakenne ja sisältö

Tämän tutkielman rakenne on eräänlainen yhdistelmä tai välimuoto kahdesta yleisestä opinnäytetyön vaihtoehdosta, monografiasta ja ns. nippu- tai artikkeliväitöskirjasta. Jälkimmäinen vaihtoehto, jossa olennaisen osan kokonaisuudesta muodostaa joukko samaa aihepiiriä käsitteleviä artikkeleita, on tullut yhä suositummaksi lähes kaikilla tieteenaloilla. Artikkeliväitöskirjan yksi ehdoton etu on, että valmistuessaan se on jo käynyt tiukan tieteellisen seulan läpi, kun artikkelit on saatu julkaistua tieteellisissä aikakausjulkaisuissa, ja näin väitöskirjan tarkastajat pääsevät helpommalla. Tähän työhön sisältyy seitsemän suhteellisen itsenäistä artikkelia tai esseetä, jotka lähestyvät tutkimuksen ongelmaa ja aihepiiriä eri näkökulmista ja eri tavoin. Suurin osa artikkeleista on aikaisemmin julkaistu kokoomateoksissa ja aikakauskirjoissa. Artikkelit on kirjoitettu noin seitsemän vuoden aikana ja ne on sijoitettu tähän teokseen suunnilleen valmistumisjärjestyksessään, koska ne kuvaavat omalla tavallaan tämän tutkimusprojektin etenemistä ja ajatusteni kehittymistä. Artikkelien lisäksi työ sisältää laajahkon täydentävän johdatusosan. Tämän on tarkoitus toimia toisaalta tavanomaisena yhteenvetona ja johdatuksena artikkeleihin, mutta toisaalta myös itsenäisenä tutkielmana, joka lisää työhön mukaan sellaista kokonaisuuden kannalta välttämätöntä, mitä artikkeleista jää puuttumaan. Haluan erityisesti korostaa, että työ kokonaisuudessaan on lähinnä esseekokoelma, jonka kaikilla osilla on oma tehtävänsä. Tämän takia työtä on täysin mahdollista lukea monessa eri järjestyksessä: Alun abstraktien tarkastelujen sijasta voi olla antoisaa aloittaa lukeminen työn loppuosan konkreettisemmista esseistä, esim. viimeisestä, joka on eräänlainen yleisluontoinen yhteenveto koko työn sisällöstä.

Muutama sana teoksen sisällöstä: Kun tutkimusongelma on edellä asetettu, niin seuraavassa sitä jonkin verran konkretisoidaan, tarkennetaan ja perusteellaan tekemällä motivoivaksi tarkoitettu ekskursio W. Brezinkan näkemyksiin, joiden lähtökohtana on samantapainen näkemys praktisesta ongelmasta pedagogiikassa kuin tässäkin tutkimuksessa, mutta hänen diagnoosinsa ongelman syistä ja yksityiskohdista on hieman toinen ja ennen kaikkea hänen ratkaisumallinsa on erilainen kuin mitä tässä esitetään. Sitten tarkastellaan tämän tutkimuksen metodologisia lähtökohtia hyvin yleisellä tasolla. Yritän esitellä ns. praktisen realismin tieto-opillisia periaatteita ja perustella ontologisten sitoumusten selvittelyn tärkeyttä tieteessä. Tämä ongelma otetaan tässä tutkimuksessa erityisen vakavasti, ja suuri osa teoksen johdanto-osasta onkin lähinnä transsendentaali-analyyttistä pohdiskelua tutkittavien asioiden ontologisesta perustasta.

Ontologisen analyysin jälkeen käsitellään valitun Greimasilaisen semiotiikan peruslähtökohtia. Tässä tarkoituksena on nimenomaan perustella tätä valintaa. Kun keskeisimmät puolet semioottisesta metodologiasta on käsitelty, tehdään pieni esimerkin omainen analyysi pedagogisen toiminnan kokonaisrakenteesta ja -merkityksestä. Tämän analyysin tarkoitus ei ole olla mitenkään tyhjentävä tai edes tuottaa juurikaan uutta tietoa, vaan lähinnä toimia johdatuksena teoksen loppuosan esseisiin.

Teoksen loppuosan esseet paitsi valaisevat ongelmakenttää kukin hieman eri suunnasta myös kuvaavat tutkimusprojektin etenemistä. Ensimmäinen essee liittyy siirtymävaiheeseen filosofisesta ja sosiologisesta tematiikasta kohti aidosti pedagogista. Siinä käsitellään tarua Frankensteinin hirviöstä myyttinä, joka kuvaa modernisoituvan yhteiskunnan ongelmia, jotka leikkaavat sekä teknologian, etiikan että pedagogiikan alueita. Kaksi seuraavaa esseetä yrittävät luoda yleistä metodologista ohjelmaa, miten empiirinen kasvatustutkimus voisi olla mahdollista. Neljäs essee käsittelee spesifisti semioottista lähestymistapaa pedagogiikkaan Greimasin lyhyen ja ohjelmallisen kirjoituksen kautta, jossa hän esittää, miten hänen näkemyksensä mukaan kasvatus ja opetus tulisi semioottisesti ymmärtää. Viides essee pohtii tarkemmin semioottisen, erityisesti greimasilaistyyppisen semiotiikan mahdollisuuksia kasvatuksen tutkimisessa. Tässä esitellään kolme alustavaa ja hypoteettista esimerkkimallia kasvatustutkimukselle. Kuudennessa esseessä tutkitaan Deweyn kasvatusajattelua käyttäen menetelmänä Greimasilaista diskurssin analyysia. Viimeisessä esseessä, joka on tavallaan koko tutkimuksen loppuyhteenveto, pyritään vielä selvemmin kuin aikaisemmissa esittämään, että ennen kuin kannattaa kysyä tämän tai tuon asian merkitystä pedagogiikassa, täytyisi selvittää pedagogiikan itsensä merkitys.

Teoksen lopussa hahmotellaan vielä muutamia jatkotutkimuksen aiheita, joista tärkein on tietysti empiirisen kasvatustutkimuksen toteuttaminen näistä lähtökohdista – aihe, joka olisi oikeastaan kuulunut jo tähän työhän, mutta joka on useista syistä rajattu kuitenkin kokonaan jatkotutkimukseen.



 



[1] Pedagogiikka on yleiskäsite, joka kattaa sekä kasvatustieteen ja kasvatuksen teorian että näiden tutkimuskohteen pedagogisen toiminnan. Pedagoginen toiminta taas koostuu sekä kasvattajan kasvatusteoista että kasvatettavan kasvusta eli sivistyksestä.

[2] Suositeltavin yleinen johdatus semiotiikkaan suomenkielellä on (Veivo et al. 1999).

[3] Esim. harjoitteluraportti itsekasvatuksesta, jossa pohdiskeltiin itsekasvatuksen mahdollisuusehtoja.

[4] Muistan hieman kiusallisin tuntein hyvin suppean proseminaarityöni, jonka otsikossa puhuttiin uskaliaasti kasvatusfilosofian luonnoksesta. Työn ideana oli, että K. O. Apelin kommunikaatioyhteisön etiikka olisi kasvatuksen filosofinen perusta. Jonkin verran konkreettisempi ja perusteellisempi oli Freiren dialogipedagogiikkaa käsitellyt graduni.

[5] Tämän vaikeuden sain itse kokea lisensiaattityöni kanssa, jossa yritin Haave-projektin kokemusten jälkeen järjestää siihen asti tärkeimmäksi kokemani teoreettiset käsitteet (kokemus, valta, dialogi, konteksti, traditio, reflektio jne.) yhtenäiseksi kasvatuksen teorian luonnokseksi, jonka avulla olisi ollut tarkoitus tarkastella opettajan ammatillista kasvua. Yritys epäonnistui surkeasti.

[6] AERA'n piirissä näyttää olevan hyvinkin aktiivista semiotiikan harrastusta.

[7] Mainittakoon, että Cunningham (1986) ja Shank (1987) ovat myös käsitelleet kasvatustieteellisen tutkimuksen metodologiaa semiotiikan kannalta.

[8] Tämä artikkeli on käsitelty tarkemmin luvussa 10 Error! Reference source not found.

[9] Apostolin ym. (1974) toteamus siitä, että kasvattajan toiminta tietyssä mielessä muistuttaa taiteellista viestintää, antaisi myös luvan käyttää apuna erityisesti Salosaaren (1989) tutkimusta näyttelijän työn semiotiikasta.

[10] "Teoriaa käytännöstä käytännölle" (ks. Siljander 2002, 90-91).

[11] Hollo: "Kasvatuksen teoria [on] täydellinen ja kirkas näkemys kasvatuksen varsinaisesta olemuksesta (1931, 16)."

[12] Suomalaisessa kasvatustieteellisessä julkisuudessa tätä Herbartin pedagogiikan kotoperäisten käsitteiden (einheimische Begriffen) ohjelmaa ovat erityisesti tuoneet esille aikoinaan Hollo (1952, 294-295) ja viime aikoina mm. Siljander (2000b, 17, 24).

[13] Merkittävin esimerkki merkityksen käsitteen tarkastelusta kasvatustieteen alueella on Aaltolan tekemä tutkimus (esim. 1992), jossa hyödynnetään analyyttisen filosofian sekä myös pragmatismin perinnettä ja erityisesti Wittgensteinin myöhäisvaiheen käsityksiä. Toisena esimerkkinä voi mainita Lehtovaaran, joka Rauhalan eksistentiaalisfenomenologiseen filosofiaan nojautuen kritisoi kielifilosofista rajoittumista ja esittää, että "semanttisen merkitystilanteen" sijasta tulisi käsitellä "eksistentiaalista merkitystilannetta" (1992, 149-152). Tämä kritiikki menee kuitenkin liian pitkälle ja tässä päinvastoin rajoitutaan liikaa tarkastelemaan merkitystä yksilön kautta. Näiden eri lähestymistapojen yksityiskohtainen vertailu olisi tärkeä tehtävä, mutta se ei ole mahdollista tämän tutkimuksen puitteissa.

[14] Ilmaus on tässä tekninen termi, johon ei liity sitä arkikielen merkitystä, että se olisi jonkun subjektin tuottama ilmaus, puheenvuoro tms. vaan ilmaus voi olla olemassa täysin luonnollisesti tai sattumalta, kuten juuri maisema, esine tai luonnon tapahtuma.

[15] Moderni hermeneutiikkaa yms. lähestymistavat, eivät tässä mielessä välttämättä ole tieteellistä tutkimusta vaan usein ennemminkin praktista merkitysten edelleen kehittämistä.