13 Ihmiskunnan tärkeimmästä tehtävästä: katsaus kasvatuksen merkitykseen[1]

Teemaan "kasvatuksen merkitys" sisältyy kasvatustieteilijälle äärimmäisen keskeinen ongelmakenttä. Opiskelijat, käytännön kasvatustyöntekijät ja jopa kasvatuksen tutkijat ja oppineet ovat usein kokeneet kasvatustieteen jollakin tapaa merkityksettömäksi. Oma historiani sattuu suomalaisen kasvatustieteen historian lomaan siten, että kun reilut parikymmentä vuotta sitten aloin lähes sattuman kautta opiskella tätä alaa, elettiin ehkä kuuminta positivismikritiikin jälkipolttoaikaa. Kvantitatiivista, tilastollista tutkimusta ei opiskelijoiden keskuudessa juuri arvostettu, mutta muutakaan ei ollut paljoa tarjolla. Enemmän ja vähemmän omatekoiset yritykset ja kehitelmät laadulliseen tutkimukseen, hermeneutiikkaan, semiotiikkaan yms. olivat kiehtovia, mutta jälkikäteen ajateltuna varsin sekavia, epäsystemaattisia ja epäkäytännöllisiä. Merkityksen käsitettä pyöriteltiin suuntaan ja toiseen milloin milläkin nimellä kutsuttuna. Siihenastinen kasvatustiede koettiin "merkityksettömäksi" ja merkitystä haettiin uusista merkityksiä paljastavista tutkimusmenetelmistä. Käsittääkseni tältä osin tilanne on ollut muissa ihmistieteissä pitkälti sama.

Miksi sitten tämä ns. "positivistinen" kasvatustiede koettiin merkityksettömäksi? Ehkä lähinnä siksi, että siinä tunnuttiin vain selvitettävän eksakteja ja ehkä objektiivisia, mutta jokseenkin merkityksettömiä kasvatukseen liittyviä detaljeja – tai ainakaan niiden mahdolliseen merkitykseen ei kiinnitetty paljoa huomiota. Nyt haluttiin alkaa tutkia kasvatukseen liittyviä merkityksellisiä asioita tai vielä paremmin peräti näiden asioiden merkityksiä. Alkoi kiihkeä laadullisten tutkimusmenetelmien kehittely, joka jatkuu jossain määrin edelleen. Myös filosofiasta ja ehkä erityisesti sosiologiasta, tai yhteiskuntafilosofiasta on pyritty hakemaan merkityksellisempiä lähtökohtia. Kuitenkaan nämä sinänsä tärkeät kehittelyt eivät ole mielestäni mitenkään ratkaisevasti onnistuneet poistamaan tuota merkityksettömyyden ongelmaa. Miksi? Koska itse opinalan pääongelma, jonka aikoinaan tämä amerikanistinen ns. positivismi työnsi syrjään, on pitkälti edelleen vastaamatta tai jopa asettamatta: Mikä on kasvatuksen merkitys? Ei riitä kysellä kasvatukseen liittyvien erinäisten asioiden ja seikkojen merkityksiä, vaan on kysyttävä kasvatuksen itsensä merkitystä.

Kun nyt siis yritän lähestyä tätä kysymystä enemmän tai vähemmän semioottisesti on lähestymistapani siten hieman toinen kuin kasvatuksen semiootikoilla yleensä. Tavallisesti tapana on tarkastella joko oppimista Peirceläisestä näkökulmasta semiosiksena (esim. Cunnigham 1992) tai kasvatuksessa käytettyjä viestejä ja materiaaleja Saussurelaisesta näkökulmasta merkkeinä (esim. Jämsä 1993). Vaikka nämä näkökulmat ovat molemmat erittäin tärkeitä ja hedelmällisiä, liittyy niihin kuitenkin se sama rajoitus kuin muihinkin laadullisiin – ja määrällisiin – tutkimusmenetelmiin: ne eivät tarjoa kunnollista kokonaiskuvaa kasvatuksen merkityksestä. Oma lähtökohtani ja tämä esitys perustuu kahtaalle: Toisaalta nojaan vahvimman ja eheimmän pedagogisen ajattelu- ja tutkimustradition, ns. Allgemeine Pädagogik -koulun[2], perustalta yksikössämme tehtyyn teoreettiseen tutkimukseen (esim. Kivelä et al. 1996, Siljander 1997, Siljander 2000)[3]. Toisaalta pyrin täsmentämään tämän tutkimuksen tuloksia ja tekemään niitä ymmärrettävämmiksi liittämällä niitä semioottiseen käsitteistöön ja analysoimalla niitä sen avulla. Nähdäkseni parhaiten tähän tehtävään soveltuu Greimasilainen narratologis-toiminnanteoreettinen semiotiikka (Greimas & Coutérs 1982, Salosaari 1989)[4].

13.1 Kasvatuksen merkityksen merkityksestä

Merkityksen käsite on meille kaikille hyvin tuttu ja läheinen. Ihmisinä ollessamme emme voi olla törmäämättä tähän käsitteeseen. Joudumme hyvin usein kyselemään milloin mistäkin asiasta, mitä se merkitsee. Usein kuulee kysyttävän ja huomaa ehkä itsekin pohtivansa jopa sellaista kysymystä, mitä merkitystä koko elämällä on? Harvemmin joudumme – muut kuin semiootikot – pohtimaan sitä tärkeää kysymystä, mitä merkitys itse merkitsee. Jotta jonkin asian merkityksen pohtimisessa olisi järkeä, olisi tietysti oltava selvää, mitä merkitys tarkoittaa. Aion tässä kajota tähän hankalaan ongelmaan vain sen verran kuin on tämän esityksen kokonaisuuden kannalta tarpeen. Merkityksen käsite on hyvin kompleksinen ja monitahoinen, eikä sillä itsellään ole vain yhtä merkitystä vaan useampia. Mikä sitten yhdistäisi näitä merkityksen monia merkityksiä.? Katsoisin, että semiotiikan näkökulmasta voimme alustavasti kiinnittää merkityksen käsitteen merkin käsitteeseen – vaikka tästäkään ei ole yksimielisyyttä. Aivan arkisesti määrittelen, että merkitys on jotain, mikä tekee jostakin asiasta tai oliosta merkin. Merkki on siis ainakin jossakin mielessä jonkin merkityksen kantaja. En halua tässä yhteydessä kuitenkaan mennä tämän pitemmälle merkin käsitteeseen liittyviin semiotiikan hienouksiin ja kiistakysymyksiin. Sen sijaa esitän seuraavan alustavan ja karkean jaottelun merkityksen eri tyypeistä tai ehkä paremminkin puolista:

1.    subjektiivinen merkitys,

2.    objektiivinen merkitys ja

3.    kielellinen merkitys.

Tässä esityksessä aion keskittyä lähinnä vain viimeksi mainittuun merkitykseen. Subjektiivinen merkitys on itse asiassa sama asia kuin tunne, tai tunnekokemus, joka syntyy jossakussa subjektissa tämän subjektin joutuessa tekemisiin jonkin merkin kanssa. Saatan esimerkiksi sanoa, että jokin asia merkitsee minulle hyvin paljon, vihaan tai rakastan sitä suuresti. Ajattelemme, että tunteet ovat jotain henkilökohtaista, jota eivät (ainakaan kokonaan) määritä toisaalta intersubjektiiviset konventiot eikä myöskään objektiiviset tapahtumat. Objektiivinen merkitys sen sijaan vastaavasti määräytyy enemmänkin jonkin objektiivisen seikan perusteella. Tässä jonkin asian merkityksen kysyminen tarkoittaa samaa kuin kysyä, mitä se tekee, miten se vaikuttaa – tai miten siihen on vaikutettu: esim. rikottu ovi voi merkitä sitä, että taloon on murtauduttu. Viimeisin merkityksen laji ei ole subjektiivinen eikä objektiivinen vaan intersubjektiivinen ja konventionaalinen. Tyypillinen esimerkki on jonkin kielen sanan merkitys. Olennaista tässä on, että merkityksen täytyy olla jokseenkin yhteinen merkin käyttäjille.

Tämän viitekehyksen mukaisesti voimme tarkastella myös kasvatuksen merkitystä. Mitä "kasvatus" merkitsee minulle? Mitä "kasvatus" tekee ja aiheuttaa? Mitä "kasvatus" tarkoittaa? Näistä siis ensimmäinen kysymys käsittelee sitä, miten minä koen tai joku muu kokee kasvatuksen, millaisia tuntemuksia se herättää. Toinen taas tarkoittaa kasvatuksen objektiivisia seurauksia: voimme toisaalta puhua kasvatuksen funktioista laajassa yhteiskunnallisessa mitassa tai toisaalta kasvatuksen vaikutuksista johonkuhun yksilöön. Niin tärkeitä kuin nämä kysymykset ovatkin, ei niiden käsittelyllä voi olla paljoa "merkitystä", jollei meillä ole selvää kuvaa siitä, mitä me tarkoitamme tällä "kasvatuksella". Vaikka subjektiivinen ja objektiivinen merkitys ovatkin ilmeisesti eksistentiaalisesti perustavampia kuin kielellinen merkitys, on asioiden tutkimisen, selvittelyn ja pohtimisen kannalta viimeksi mainittu välttämätön ja ensisijainen lähtökohta. Jos kielellinen merkitys on epäselvä tai noudatamme eri konventioita sen suhteen, niin mistä me tiedämme, minkä asian subjektiivisesta tai objektiivisesta merkityksestä me puhumme?

Sanakirjoissa pyritään yleensä lyhyisiin määritelmiin. Kuitenkin kielellinen merkitys on ehkä pikemminkin ensyklopedinen kuin sanakirjamainen. "Kasvatuksen" merkitys ei varmastikaan tyhjene synonyymiin tai lyhyeen määritelmään, vaan se vaatii vähän pitempää selostusta. Kuten edellä totesin, niin kielellisiin merkityksiin liittyy aina myös kehämäisyyden tai verkostomaisuuden ongelma: määritelmät täytyy määritellä ja selvitykset vaativat omia selvityksiään. Joka tapauksessa tila ja aika asettaa aina rajat sille, kuinka tarkka ja täsmällinen merkitys saadaan esille. Lähden liikkeelle ehdotelmasta lyhyeksi sanakirjamääritelmäksi: "Kasvatus on toimintaa, jossa syntyy ihmisyys." Tämän varsin metaforiselta kuulostavan määritelmän olen useimmiten esittänyt hieman pitemmässä muodossa seuraavasti: "Kasvatus on toimintaa, joka tuottaa inhimilliseen toimintaan kykenevän subjektin." Aloitan tarkastelun määritelmien jälkiosasta eli ihmisyydestä ja siirryn sen jälkeen niiden alkuosaan eli kasvatukseen toimintana.

13.2 Kasvatus ja ihmisyys: Inhimillisen toiminnan perusperiaatteet

Yllä olevan kaksi määritelmää ovat myös erilaisesta muotoilusta riippumatta tarkoitettu siinä mielessä yhtäpitäväksi, että ihmisyys on nimenomaan inhimillistä toimintaa. Filosofisessa antropologiassa on jokseenkin vahvasti hyväksytty sellainen lähtökohta, että ihmisyys, ominaisuus "olla ihminen", ei ole mitään ihmisen biologiseen lajiolemukseen sidottua tai muuten pysyvästi ja yksiselitteisesti määrättyä. Pikemminkin ihmisyys on monimuotoista ja muuttuvaa ja siihen liittyvät erottamattomasti kulttuurin ja yhteiskunnallisuuden historiallisesti kehkeytyvät alueet. Ihmisen olemassaolo ihmisenä ei ole esinemäistä, vaan kokemuksellista ja toiminnallista. Olennaista ei niinkään ole se, millaisia ominaisuuksia ihmisellä on, vaan enemmänkin se, millaisia ominaisuuksia – merkityksiä – hän kokee ympäristössään ja miten hän toiminnallaan muokkaa ympäristöään. Esittelen seuraavassa inhimillisen toiminnan käsitettä luonnehtivat perusperiaatteet (vrt. Benner 1991).

13.2.1 Ruumiillisuus

Ihmisyys on siis inhimillistä – ihmiselle tyypillistä, ihmisyyttä luonnehtivaa – toimintaa. Millaista toimintaa inhimillinen toiminta sitten on? Ensinnäkin se perustuu ja rakentuu aivan "tavalliselle toiminnalle", eli sille, miten mikä hyvänsä elävä olento toimii kun se toimii. Tätä toiminnan tasoa voidaan nimittää ruumiilliseksi ja sitä voidaan parhaiten kuvata kehämäisenä tapahtumisena, jossa eliö on ympäristöstään tulevien vaikutusten kohteena ja vastaavasti itse vaikuttaa muokkaavasti ympäristöönsä. Se, miten eliö on olemassa ja mitä se on tekemässä määrittää osittain sitä, millaisia vaikutuksia se kokee ja ottaa vastaan ympäristöstään. Muuttuvat ympäristövaikutukset taas aiheuttavat eliölle tarpeita muuttaa omaa tekemistään ja olemisen tapaansa. Tätä eliön ja ympäristön välistä vuorovaikutusta ovat tunnetusti kuvanneet semiotiikan kannalta tärkeä von Uexküll (1982) ja kasvatusfilosofina tunnettu Dewey (1925, ks. luku Error! Reference source not found.tässä teoksessa), mutta jo näitä ennen saman idean on aivan pedagogisen tradition ytimessä esittänyt Fichte (Benner 1991). Juuri tämä, että ympäristö aiheuttaa subjektille sen olemisen ja toiminnan kannalta olennaisia vaikutuksia, on perusta subjektiivisille merkityksille, joita alun perin on olemassa vain kaksi: positiivinen ja negatiivinen – ja neutraali ei-merkityksenä. Negatiivinen merkitys asettaa subjektille ongelman, sen on tehtävä ympäristösuhteelleen jotain. Positiivinen taas kertoo, että subjekti on onnistunut tekemisessään ja voi tapauksesta riippuen lopettaa tai jatkaa. (ks. esim. Deely 2000.)

13.2.2 Vapaus

Toinen inhimillistä toimintaa luonnehtiva määre on vapaus. Subjektin vapauden voidaan ajatella perustuvan toisaalta pohjimmiltaan sen ympäristön suurempaan tai pienenpään indeterminaatioon ja toisaalta sen suhteelliseen irrottautumiseen ympäristöstään. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että toimiva subjekti ei ole ympäristönsä välitön osa. Tässä yhteydessä voidaan ajatella syntyviksi myös objektiiviset merkitykset siten, että subjekti oppii yhdistämään välittömästi itsessään kokemansa subjektiiviset tuntemukset joihinkin ympäristönsä objekteihin. Näin nämä merkitykset neutraloituvat, ulkoistuvat ja subjektille tulee mahdolliseksi vain kokea merkityksiä ilman, että ne välittömästi ja väkisin vaikuttaisivat sen omaan toimintaan. Syntyy subjektiivisen vapauden peruselementit, tulkinnan ja toiminnan vapaus: Subjekti voi tulkita yhden ja saman asian eri merkityksiksi ja voi päättää toimia sen suhteen eri tavoilla – tai olla toimimatta ollenkaan. Tämä vapaus ja välillisyys taas mahdollistaa ympäristön tutkimisen ja sitä kautta varsinaisten objektiivisten merkitysten syntymisen: subjekti kykenee panemaan merkille asioiden välisiä kausaali- ja muita suhteita ja muokkaamaan merkityksiään niiden mukaisiksi. Tämä edelleen synnyttää ihmisen produktiivisen kyvyn ja vapauden vaikuttaa asioiden kulkuun[5].

13.2.3 Historiallisuus ja kulttuurisuus

Edellä kuvatut inhimillisen toiminnan ominaisuudet ovat yhteisiä ihmiselle ja ns. korkeammille eläimille. Seuraava ominaisuus jo selvemmin erottaa ihmislajin muista eläinlajeista. Kaikki muut eläinlajit hyvin sitkeästi säilyttävät kerran omaksumansa toimintatapojen pääpiirteet. Ne yksilöinä ja populaatioina muuttavat ympäristönsä mukaisiksi yleensä vain toimintansa yksityiskohtia ja nämä muutokset eivät välity juurikaan sukupolvelta toiselle muuten kuin juuri ympäristövaikutusten samana säilymisen ansiosta. Toiminnan päälinjat eivät muutu lainkaan tai muuttuvat vain hyvin vähän ja hitaasti mutaatioiden ja evoluution myötä. Ihmislaji sen sijaan tuottaa varsin nopeasti muuttuvia paikallisia kulttuureja, jotka kuitenkin välittyvät sukupolvelta toiselle toiminnan itsensä kautta eikä niinkään ympäristön kautta. Siis periaatteessa ympäristö voi säilyä samantapaisena, mutta kulttuuri muuttua – ja taas kulttuuri säilyä vaikka ympäristö muuttuisi. Edelleen kaksi ihmispopulaatiota, jotka elävät samantapaisessa ympäristössä, voivat tuottaa hyvinkin erilaisen kulttuurin. Tässä siis yhteisön rooli vaikuttaa olennaisemmalta kuin yksilölliset toimintatavan muutokset tai ympäristön piirteet. Jos yleensä eläinlajien kohdalla toiminnan ja olemisen subjekti on joko yksittäinen eläin (tekeminen, luovuus) tai ehkä vahvemmin koko eliölaji (evoluutio, kehittyminen), niin ihmislajin ja ihmisyksilön välissä näyttää olevan yhteisöt ja niiden kulttuurit omina luovina ja aktiivisina subjekteinaan.

13.2.4 Kielellisyys

Neljäs inhimillisen toiminnan ominaispiirre, kielellisyys, lienee sitten kaikkien inhimillisin, ihmiselle ominaisin. Semiotiikan kannalta tarkasteltuna kysymys on lähinnä siitä, että kulttuurisen konventionaalisuuden lisäksi semioottisiin järjestelmiin tulee mukaan metasemioottinen ja intersemioottinen funktio. Tämä tarkoittaa sitä, että kun ei- tai esikielellisiä semioottisia järjestelmiä käytetään viittaamaan suoraan koettuihin tunteisiin ja toiminnan mahdollisiin objekteihin sekä ohjaamaan toimintaa, niin kielellisiä semioottisia järjestelmiä käytetään (ainakin osittain) viittaamaan toiseen tai samaan semioottiseen järjestelmään ja ohjaamaan pikemminkin kielellistä (tai semioottista) toimintaa kuin varsinaista esineellistä toimintaa[6]. Merkitys ei siis enää ole merkin kyky viitata johonkin objektiin vaan se viittaa toisiin merkkeihin ja niiden merkityksiin. Tässä kohti on väärinkäsitysten välttämiseksi syytä varoittaa, sellaisista muodikastakin näkemyksistä, joiden mukaan kielellisyys olisi jotain "todellisista" tunteista, objekteista ja yhteisöistä täysin irronnutta, epätodellista simulacraa. Kieli luo virtuaalitodellisuutta, mutta tämä virtuaalitodellisuus voi olla hyvin todellista. Juuri kielellisyys synnyttää inhimillisen vapauden sen korkeimmassa muodossaan: kykenemme todellakin luomaan uusia maailmoja, jotka eivät ole fyysisesti olemassa. Meille tulee mahdolliseksi tarkastella merkityksiä ilman, että ne viittaisivat mihinkään objekteihin ja jopa ilman, että ne olisivat kenenkään konkreetin subjektin merkityksiä. Ehkä kaikkein tärkein kielellisyyteen liittyvä ominaisuus on itsetietoisuus, se että voimme tarkastella itseämme ja tietoisuuttamme ikään kuin ulkoa käsin; verrata itseämme toisiin ja omia ajatuksiamme ja merkityksiämme toisten vastaaviin.[7]

13.3 Kasvatus ja sivistys: pedagoginen paradoksi

Seuraavaksi voimme tarkastella kasvatuksen merkityksen määritelmäehdotelmien eroa: syntyykö ihmisyys kasvatuksessa vai tuotetaanko se. Kun otetaan huomioon, että inhimillistä toimintaa luonnehti hyvin vahvassa ja monessakin mielessä vapaus, niin tuntuu selvältä, että sitä ei voida tuottaa ainakaan samassa mielessä kuin muussa tuotannolliseksi kutsutussa toiminnassa tuotetaan esim. hyödykkeitä. Tällainen tuottaminen, joka jostakin raaka-aineesta muokkaa tarkasti ennalta määrätyn suunnitelman mukaisen lopputuotteen ei tunnu jättävän paljoakaan tilaa lopputuotteen minkäänlaiselle vapaudelle. Enintään tuottaminen tuntuisi olevan mahdollista siinä mielessä kuin taiteilija tuottaa luomalla taideteoksen, jolloin valmis teos kehkeytyy lopulliseen muotoonsa luomisprosessin kuluessa ja useinkin on enemmän tai vähemmän yllätys luojalleenkin. Inhimillisen toiminnan vapaus on kuitenkin jotain vielä muuta kuin taideteoksen yllätyksellisyyttä ja ennakoimattomuutta. Se ei riipu jonkun toisen luovuudesta vaan omastaan. Emme sano hienoa ja yllätyksellistä taideteosta itseään luovaksi ainakaan siinä mielessä, että se olisi itse luonut itsensä, vaan sen synty on ollut riippuvainen taiteilijan luovuudesta – ja on taiteilijan ansiota. Inhimillinen toiminta siis näyttää pikemminkin syntyvän kuin olevan tuotettu. Mutta jos se syntyy itsestään, niin mitä on ja mitä tarkoittaa sitten kasvatus? Mihin sitä ylipäänsä tarvitaan?

Tämän tuottamisen ja syntymisen välisen modernin pedagogiikan perusongelman muotoili Kant (1992) klassiseksi muodostuneella iskevällä kysymyksellä pedagogiikan luennoissaan: "Miten voin edistää vapautta pakolla?" Tämä, myöhemmin pedagogiseksi paradoksiksi kutsutun ongelman, muotoilu hienosti kärjistää asian ytimen: kasvatuksen tulisi tuottaa inhimillistä toimintaa, mutta inhimillinen toiminta on olemukseltaan vapaata ja tuottaminen taas on ulkoista vaikuttamista eli olemukseltaan pakkoa. Joten toisaalta inhimillistä toimintaa ei voi tuottaa, mutta toisaalta se ei synny itsestäänkään, koska tiedämme, että kasvatusta tarvitaan. Tästä näkökulmasta tarjoutuu luontevasti kaksi vaihtoehtoista tarkentavaa vastausta kysymykseen, mitä kasvatus merkitsee. Toisen mukaan kasvatus on tuottamista, siis pakkoa, siinä kaikki. Toisen mukaan kasvatus on inhimillisen toiminnan vapaata syntymistä eli oikeastaan kasvatusta ei ole tai sitä ei ainakaan tarvita. Näitä kahta kilpailevaa teoreettista näkökulmaa voidaan kutsua edellistä kasvattavan vaikuttamisen teoriaksi ja jälkimmäistä sivistysteoriaksi[8]. Kasvatusajattelun historiassa (ehkä osin kasvatustoiminnankin historiassa) voidaan nähdä heilurimaista painopisteen vaihtelua näiden ajattelutapojen välillä. Viimeaikoina sivistysteoreettiset näkemykset ovat olleet muodissa, esim. konstruktivismi.

Pedagoginen paradoksi on edelleen kasvatusteorian perusongelma ja olennainen osa kasvatuksen merkitystä. On ilmeistä, että siihen ei ainakaan Kantin tapaan muotoiltuna käytännöllisenä kysymyksenä ole tiedossa mitään yksiselitteistä ratkaisua, vaan se on pysyvä lähtökohta modernissa pedagogiikassa. Sen kokee jokainen kasvattaja, joka tuntee joutuvansa tasapainoilemaan pakottamisen ja sallimisen, rajojen asettamisen ja vapauttamisen välillä. Kuten Kant toteaa, pakkoa tarvitaan, mutta se on sovitettava niin, että se edistää vapautta. Ja tämä ei ole helppo tehtävä, koska pakko ja vapaus ovat meille toisensa poissulkevia periaatteita. Viimeaikoina pedagoginen teoretisointi on kuitenkin kehittynyt aimo harppauksen tämän klassisen paradoksin sangen staattisesta vastakkain asettelusta kohti elävämpiä ja moniulotteisempia jännitteitä. Keskeisin teoreettinen edistysaskel on ollut ns. pedagogisen toiminnan teorian muotoileminen neljän periaatteen muodostamaksi kokonaisuudeksi Mollenhauerin (1985) ja erityisesti Bennerin (1991) toimesta. Esittelen seuraavassa lyhyesti nämä periaatteet käyttäen apuna Greimasilaista semioottista käsitteistöä.

13.4 Sivistyksellisyys

Sivistyksellisyyden tai sivistyskykyisyyden periaatteella tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että kasvattaja olettaa kasvatettavalla olevan kyvyn sivistyä, eli toimia inhimillisesti ja synnyttää itsessään kyvyn toimia inhimillisesti. Voimme lähestyä tätä ongelmaa Greimasin käyttämän kompetenssin käsitteen avulla. Mitä hyvänsä oliota voidaan tarkastella sekä olemisen että tekemisen subjektina. Olemisen subjektina oliolla on ominaisuuksia (teknisemmin ilmaistuna se on konjunktio -suhteessa arvo-objekteihin). Tekemisen subjektina olio taas muuttaa jonkin olemisen subjektin (itsensä tai jonkin toisen) ominaisuuksia. Kompetenssi tarkoittaa nyt sellaista tekemisen subjektin ominaisuutta, jonka nojalla se toimii niin kuin se toimii. Tältä osin tekemisen subjekti on aina välttämättä myös olemisen subjekti: sillä täytyy olla ne välttämättömät ominaisuudet, jotka tekevät sille mahdolliseksi toimia, niin kuin se toimii. Koska kompetenssi tarkoittaa vain sellaista ominaisuutta, joka tekee tietynlaisen toiminnan mahdolliseksi, niin se periaatteessa poikkeaa tavallisista empiirisistä ominaisuuksista (esim. väri, koko, muoto jne.) siinä, että se ei tyypillisesti ole lainkaan havaittavissa; tai se on havaittavissa tai paremminkin pääteltävissä vain subjektin toiminnasta. Kompetenssi onkin jotain, joka täytyy loogisesti edellyttää silloin, jos subjekti toimii jollakin tietyllä tavalla. Sivistyksellisyyden periaatteessa on siis kysymys siitä, että kasvattaja uskoo tietyn kompetenssin olemassaoloon ennen kuin on nähnyt sen todellistuvan toiminnassa – tai oikeastaan ennen kuin kyseistä kompetenssia on edes olemassa, koska se on tarkoitus vasta tuottaa pedagogisen toiminnan tuloksena. Edelleen periaate viittaa ns. attribuutio -ilmiöön eli siihen, että kasvattajan tai muunkin lähimmäisen ennakko-oletukset vaikuttavat kasvatettavan toimintaan ja kehitykseen.

Se kompetenssi, josta tässä perimmiltään on kyse, on kyky inhimilliseen toimintaan, mutta käytännön tilanteissa tämä yleinen kompetenssi tietysti jakautuu lukemattomiin erityisiin kompetensseihin. Ensimmäinen lähtökohta kasvatukselle on siis se, että kasvatettavalta puuttuu (jokin) kompetenssi toimia inhimillisesti ja hänen täytyisi saada sellainen. Miten kompetenssin tuottaminen tai synnyttäminen tapahtuu? Kompetenssi ei ole senlaatuinen ominaisuus, että sen voisi antaa toiselle tai aiheuttaa toiseen vaikuttamalla. Pikemminkin se voi syntyä vain subjektin oman toiminnan kautta, eli subjekti voi hankkia kompetenssin toimimalla tietyllä tavalla (Greimas 1982). Greimasilaisessa terminologiassa tällaista toimintaa, joka muuttaa subjektin omaa kompetenssia, kutsutaan performanssiksi. Performanssin suorittaminen, kuten mikä hyvänsä toiminta, kuitenkin edellyttää sitä, että subjektilla on jo tietty kompetenssi. Siis hankkiakseen jonkin kompetenssin subjekti tarvitsee jonkin toisen kompetenssin. Sivistyksellisyyden käsite viittaa juuri tähän jo olemassa olevaan, mutta ei vielä toteutettuun kompetenssiin: kasvattaja joutuu olettamaan, arvaamaan ja uskomaan, että kasvatettavalla on jo olemassa jokin tietty kompetenssi hankkia toisia, inhimilliseen toimintaan tarvittavia kompetensseja. Huolimatta yrityksistä ottaa esim. kehityspsykologisilla tutkimuksilla ja teorioilla tai älykkyystesteillä tieteellisesti haltuun sivistyksellisyyden ongelmaa, jää se silti aina pohjimmiltaan arvaamisen ja uskon asiaksi. Sen kummemmin etu- kuin jälkikäteenkään emme voi tietää varmasti millaiseen performanssiin jollakin kasvatettavalla olisi kompetenssia. Kasvattajan kannalta sivistyksellisyyden periaate asettaa oman paradoksaalisen ongelman: toisaalta kasvatettavan sivistyksellisyys on avoin, hänellä voi löytyä kompetenssia mihin hyvänsä emmekä voi koskaan varmasti tietää sen suuntaa enkä rajoja; kuitenkin kasvattajan on pakko määritellä se jotenkin etukäteen tietäen samalla, että tämä määrittely myös rajaa ja suuntaa kasvatettavan sivistystä.

13.5 Vaatimus itsenäiseen toimintaan

Toinen periaate viittaa siihen, että kasvattaja ei ainoastaan tee oletuksia kasvatettavan mahdollisuuksista hankkia kompetensseja, vaan hän myös omalla toiminnallaan pyrkii vaikuttamaan siihen, että nämä mahdollisuudet toteutuisivat. Tämän kasvattavan vaikuttamisen täytyy kuitenkin olla aivan erikoislaatuista vaikuttamista, koska sen kohteena ovat subjektin kompetenssit. Se ei siis voi olla pohjimmiltaan "tuottamista" teknologisessa mielessä eikä myöskään "aiheuttamista" luonnontieteellis-kausaalisessa mielessä eikä edes "vallankäyttöä" sosiologisen näkökulman mielessä. Kuitenkin jonkinlaista vaikuttamista tarvitaan, jotta kysymys olisi kasvatuksesta. Tässä esiteltävän ratkaisin on esittänyt ensimmäisenä jo Kantin seuraaja Fichte 1700 luvun lopussa (ks. Kivelä 1998). Sen mukaan tämä vaikutus tulee ymmärtää "vaatimukseksi itsenäiseen toimintaan". Ratkaisu on yksinkertaisuudessaan nerokas ja on vieläpä täysin yhteensopiva toiminnan ruumiillisuuden kanssa: kasvattajan vaikutus esittäytyy kasvatettavalle ongelmana, haasteena toimintaan, samalla tavalla kuin mikä hyvänsä ympäristövaikutus. Ideana tässä on, että kasvattaja ei toimi kasvatettavan puolesta, ei pakota tätä toimimaan tietyllä tavalla tai aiheuta tässä tietynlaista toimintaa, vaan muokkaamalla kasvatettavan ympäristöä aiheuttaa tälle ongelman, joka saa tai jonka on tarkoitus saada tämä toimimaan itsenäisesti eli ratkaisemaan ongelma jollakin itse tuottamallaan tavalla. Tämä vaatimuksen esittäminen voi tapahtua monella tavalla: se voi olla kielellinen ilmaus, esineiden asettaminen uuteen järjestykseen, tavaran kätkeminen tai – mikä tyypillisintä – avunannosta kieltäytyminen. Tietysti inhimillisen toiminnan kielellisyyden periaate tarkoittaa sitä, että kielellisesti välitetyillä vaikutuksilla on erityisen tärkeä rooli.

Kuten muistamme ruumiillisista subjektiivisista merkityksistä, niitä on alun perin vain kaksi: positiivinen ja negatiivinen, joista jälkimmäinen liittyy ongelmatilanteeseen ja edellinen sellaisen poissaoloon tai ehkä pikemminkin poistumiseen. Tästä seuraa, että ongelman aiheuttaminen on aina perimmältään jonkinlaisen negatiivisen tuntemuksen herättämistä. Ongelma voi periaatteessa johtaa itsenäiseen toimintaa ainoastaan, mikäli subjekti kykenee sen jollakin tavalla ratkaisemaan. Juuri tätä varten kasvattajan täytyy arvioida kasvatettavan kompetenssia, jotta voisi asettaa sopivia ongelmia. Täytyy kuitenkin huomata, että kasvatus on hyvin monella tapaa välittynyttä toimintaa, joka erityisesti sivistyksellisyyteen liittyvien epävarmuustekijöiden takia ei useinkaan etene kovin suoraviivaisesti. Siksi sen kuluessa voi tapahtua ja tapahtuu epäitsenäistä toimintaa, epäonnistumista ja pakottamista. Ongelmien täytyy olla ratkeavia, mutta niiden ei tarvitse ratketa aina helposti eikä ensimmäisellä yrityksellä. Tarinan jännittävyys ja hyvyys syntyy yllättävistä käänteistä, palautumista, uhkista jne. Tietysti jokainen epäonnistuminen on aina sivistyksellisyyden sulkeutumisen riski, mutta niin on yrittämättömyyskin. Jos nimittäin kasvattaja ei usko kasvatettavan sivistyksellisyyteen – tai mahdollisesti yliarvioi sitä, niin hän ei tarjoa tälle sellaisia ongelmia, missä tämän sivistyksellisyys voisi toteutua.

Edellä esitetyn perusteella on ilmeistä, että tyypillisten kasvatustilanteiden kannalta modalisointi, erityisesti halun modaliteetti, on äärimmäisen keskeinen kysymys. Se, että subjekti ylipäänsä kokee jonkin tilanteen ongelmaksi ja alkaa toimimaan siinä, edellyttää jo halun modaliteetin olemassaoloa eli halun osalta modaalisesti kompetenttia subjektia (ns. tyymistä subjektia). Yksi tärkeimpiä yleisiä tehtäviä kasvatuksessa onkin halu-kompetenssin säilyttäminen ja kehittäminen, niin että se suuntautuisi parhaalla mahdollisella tavalla juuri siihen, mitä ollaan tavoittelemassa, eli saavutettaviin kompetensseihin. Kasvatuksen ja opetuksen hauskuuden ja miellyttävyyden kannalta tämä tarkoittaa sellaista jännitteisyyttä, että oppiminen ja varsinkin sen alku ovat jossakin mielessä epämiellyttäviä – mutta eivät liian – ja se, että oppiminen sujuu, tulisi kokea palkitsevana ja tavoiteltavana. Kasvatettava kokee, että häneltä puuttuu jotain ja yrittää tavoitella sitä. Mikäli tavoite on liian korkealla ja epäonnistumisen riski liian suuri, subjekti voi yrittää välttää ongelman pahentumista, sillä että ei yritä lainkaan ja suuntaa halunsa muualle. Yhdenlaisesta tavasta ratkaista tätä ongelmaa kertoo, että tutkimusten mukaan ainakin kouluopetus vaikuttaa tunneköyhältä (ks. esim. Uusikylä 1979, 74). Viimeaikoina vähän käsitelty motivointi perustuu juuri tähän halulla modalisointiin.

Tähän mennessä esiteltyjen kahden pedagogisen periaatteen: sivistyksellisyys ja vaatimus itsenäiseen toimintaan, antamaa kuvaa kasvatuksen merkityksestä voidaan tiivistää ja vetää yhteen Greimasin merkitysteorian ns. semio-narratiivisen tason rakenteilla, erityisesti ns. narratiivisella kaaviolla. Tässä kaaviossa esitetään tavallaan subjektin syntytarina kolmen vaiheen kautta. Ensimmäisessä vaiheessa, jota voidaan nimittää alkusopimukseksi, Lähettäjä -aktantti[9] antaa Subjekti -aktantille tehtävän. Samalla hän antaa kompetenssin tai osan siitä, esim. taikakalun tms. sen suorittamiseksi. Toisessa vaiheessa, performanssissa, Subjekti suorittaa saamansa tehtävän. Kolmannessa, sanktion vaiheessa Vastaanottaja -aktantti ottaa vastaan Subjektin suorituksen tulokset ja arvioi suorituksen. Näitä vaiheita nimitetään myös kokeiksi, esim. alkukoe, ratkaiseva koe ja kunniaa tuottava koe. Tämä rakenne vastaa ja tuo sisältöä klassiseen pedagogisen syklin käsitteeseen (ks. esim. Uusikylä 1979, 67). Kasvatuksen syklimäisyys syntyy siitä, että tämä sama rakenne toistuu yhä uudestaan, jokainen kunniaa tuottava koe on aina alkukoe uuteen sykliin.

13.6 Kontekstuaalisuus

Vaikka nyt periaatteessa ja teoriassa tiedämme, miten inhimillisen toiminnan vapaus ja kasvattava vaikuttaminen voidaan sovittaa yhteen, on meidän seuraavaksi kysyttävä, miksi. Miksi kasvattajan on aiheutettava kasvatettavalle ongelmia, miksi kasvatettavan ei voisi antaa rauhassa sivistyä? Yksi vastaus tähän olisi se, että koska kasvattajalla on enemmän kompetenssia ja kasvatettavalla vähemmän, niin kasvattajan täytyy "siirtää" omaa kompetenssiaan kasvatettavalle. Tämä vastaus on kuitenkin hyvin puutteellinen. Kasvatus ei ole tällä tavalla yksilöllinen asia. Greimasin terminologialla kasvatus kuuluu sosiolektisiin ei idiolektisiin diskursseihin ja näin sen perusarvot ovat Kulttuuri vs. Luonto eikä Elämä vs. Kuolema. Tämä tarkoittaa sitä, että kasvatukseen ei voi soveltaa biologisten ja evoluutioteoreettisten diskurssien jokseenkin yksinkertaista kompetenssin käsitettä. Biologisessa näkemyksessä kompetenssi on yksinkertaisesti jotain, mikä edistää eliön tai eliölajin elämää ja torjuu sen kuoleman. Evolutiivisesti tämä tarkoittaa sopeutumista. Tämä on kuitenkin vain yksi kompetenssin erityistapaus. Yleisemmin kompetenssin arvo määräytyy aina sen toiminnan arvon perusteella, jonka se mahdollistaa. Edelleen toiminnan arvo määräytyy sen ongelmatilanteen mukaan, missä toiminta toteutuu. Tietyssä tilanteessa yhdenlainen toiminta on arvokasta, mutta toisessa toisenlainen. Ihmisellä nämä ongelmatilanteet eivät ole biologisesti vaan kulttuurisesti ja historiallisesti määräytyneitä. Tähän ongelma- tai toimintatilateiden kulttuuriseen luonteeseen viittaa kasvatuksen kontekstuaalisuuden periaate.

Kuten edellä oli puhetta, toiminnan ja ihmisen vapaus on perinteisesti liitetty järjen käsitteeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että järkevä toiminta on vapaata ja päinvastoin. Jos joku toimii järjettömästi, meillä on taipumus heti epäillä toiminnan vapautta (pakottiko joku tai jokin hänet tähän) ja toisaalta käytännössä rajoittaa sen vapautta. Mutta mikä sitten on järkevää toimintaa? Tähän ei ole mitään muuta yksiselitteistä vastausta olemassa, kuin että se riippuu tilanteesta ja kulttuurisesta kontekstista, jossa toimija elää. Yhdenlainen toiminta on järkevää (ja niin muodoin vapaata) yhdessä kulttuurissa, mutta järjetöntä toisessa. Kullakin kulttuurilla on omat järkevyyden arviointinorminsa ja säännöt, joita järkeväksi katsotun toiminnan täytyy noudattaa. Tämä koskee esimerkiksi kielen käyttöä: se voi olla järkevää, vapaata ja luovaa, mutta vain sillä edellytyksellä, että vallitsevia kielioppisääntöjä riittävässä määrin noudatetaan. Näin siis tietty kulttuuri ja tietty toimintaympäristö edellyttää tietynlaista toimintaa. Paradoksaalisesti edellytetään tietynlaisten sääntöjen noudattamista, jotta toiminta olisi vapaata. Juuri tämä vallitseva konteksti määrittelee sen, kuka tarvitsee kasvatusta ja tässä mielessä kasvattaja toimii vain välittäjänä. Tai aktantein ilmaistuna vallitseva konteksti toimii kasvatuksessa Lähettäjänä ja kasvattaja (kasvatettavan kanssa) Subjektina. Tämä tietysti asettaa rajoja myös kasvatettavan valinnan vapaudelle ongelmien ratkaisemisessa: ei riitä että hän vain itsenäisesti ja spontaanisti ratkaisee ongelmat jotenkin, vaan ne on opittava ratkaisemaan sellaisella tavalla, joka vallitsevassa kontekstissa katsotaan järkeväksi. Tämä taas selittää sen, että kasvattaja joutuu ongelmien asettamisen lisäksi valvomaan ja kontrolloimaan sitä, miten kasvatettava niitä ratkoo ja vaatimaan tarvittaessa parempia ratkaisuja. Osaamisen/tietämisen modaliteetti syntyy vasta vallitsevan kontekstin asettamista osaamisen kriteereistä. Kasvatuksessa ei yleensä käsitellä ongelmia, joiden ratkaisua voisi arvioida vain siitä näkökulmasta, että poistuiko subjektin välitön ongelmaan liittynyt negatiivinen tunne, vaan kasvatettava joutuu periaatteessa aina kysymään kasvattajalta, milloin ongelma on ratkaistu – ja kasvattaja taas vallitsevalta kontekstilta.

13.7 Parempi tulevaisuus

Pedagogisen toiminnan neljäs ja viimeinen periaate on kaikkein hankalin – paitsi ylipäänsäkin niin erityisesti greimasilaisen semiotiikan kannalta. Lyhyesti sanottuna siinä on kysymys siitä, että kasvatuksen päämäärät ja kriteerit eivät sittenkään tyhjentävästi määrity vallitsevasta kontekstista, vaan kasvatus tähtää aina johonkin ei vielä olevaan. Tämä periaate on erittäin ymmärrettävä modernissa yhteiskunnassa, joka tuntuu muuttuvan yhä nopeampaan tahtiin: jos kasvatuksessa tähdätään vallitsevan kulttuurin sääntöjen hallintaan, niin kasvatuksen loputtua kontekstikin on muuttunut toiseksi ja ponnistukset menivät ainakin osittain hukkaan. Silti tämä periaate ei ole kokonaan palautettavissa tähän realistiseen muutoksen periaatteeseen, vaan sillä on myös syvällisempi sisältönsä. Jo Comeniuksesta (ks. 1928) – jota voidaan pitää modernin pedagogiikan isänä – lähtien kasvatus on ymmärretty yritykseksi tuottaa parempi konteksti kuin nyt vallitseva. Useimmissa ja erityisesti ns. kriittisissä pedagogisissa näkemyksissä on lähdetty siitä, että vallitsevassa kontekstissa on erilaisia puutteita, heikkouksia ja vääryyksiä, jotka pitäisi tulevaisuudessa pyrkiä parantamaan ja vähintäänkin yksi osa-alue tätä parantamistyötä on kasvatus, jossa näitä parannuksia ennakoidaan ja valmistellaan. Kuitenkin täytyy tehdä tarkka ero poliittisen vallitsevaan ja tulevaan kulttuuriin vaikuttamisen ja pedagogiikan välillä.

Kuten kontekstuaalisuuden yhteydessä todettiin, greimasilainen analyysi lähtee siitä, että sosiolektisen diskurssin sisällön syvätaso perustuu jonkinlaiseen siirtymään tai tasapainon järkkymiseen perusarvojen Kulttuuri vs. Luonto välillä. Tämä näkyy esim. tavallisessa kansansadussa seuraavasti: jokin Luontoa edustava häiriö (esim. lohikäärme) on tullut uhkaamaan Kulttuurin järjestystä (jota edustaa esim. kuningashuone) ja alkaa muuttaa sitä Ei-Kulttuuriksi (esim. vie prinsessan luolaansa). Tarinan sankarin (edustaa Kulttuuria) tehtävänä on vastaavasti lyödä Luonto takaisin kumoamalla se Ei-Luonnoksi (esim. tappaa lohikäärme) ja näin palauttaa Kulttuurin järjestys (tuoda prinsessa takaisin linnaan). Tämä asetelma vaikuttaa helposti esimodernilta siinä mielessä, että lähtökohtana on oletus siitä, että vallitseva Kulttuuri on hyvä ja kaikki häiriöt Luonnon taholta ovat sille ja meille pahaksi. Tämä ei pidä sisällään näkemystä Kulttuurin kehittymisestä, tai jos pitää, niin se voidaan nähdä aina paluuna joskus vallinneeseen hyvään järjestykseen. Usein kasvatus on tulkittu tämän saman mallin mukaan vain ihmisen luonnollisuuden karsimiseksi, tapahtumaksi, jossa ihmisestä luonnonoliona tulee ihminen kulttuurioliona. Tämä ei kuitenkaan vastaa tämän neljännen periaatteen ideaa.

Klassinen esimerkki yrityksestä kääntää Luonnon ja Kulttuurin suhteet täysin ylösalaisin, löytyy tietysti (vulgääri-) rousseaulaisesta takaisin luontoon -periaatteesta, jossa Kulttuuri katsotaan kerrassaan huonoksi asiaksi, joka voidaan parantaa ainoastaan palauttamalla Luonnon järjestys. Tässäkin tulkinnassa on sama esimoderni näkemys johonkin hyvään palaamisesta. Aidosti moderni näkemys voisi olla sen suuntainen, että olipa vallitseva Kulttuuri sellainen tai tällainen, niin sitä voidaan aina muuttaa paremmaksi ja tämä muutos edellyttää vallitsevan järjestyksen horjuttamista epäjärjestyksellä. Näin Luonnon epäjärjestys saakin rajatun positiivisen arvon. Juuri tämä ei vielä määritellyn järjestyksen idea on pedagogisen paremman tulevaisuuden periaatteen taustalla. Se, että kasvattajat laativat ennalta määriteltyjä sivistysideaaleja siitä, mitä kasvatettavien tulisi oppia, on lähinnä kontekstuaalisuuden periaatetta. Se, että kasvattajat pyrkivät muokkaamaan yhteiskunnallisia olosuhteita kasvatuksen kautta on ehkä lähinnä poliittista toimintaa eikä niinkään kasvatusta. Mutta se, että kasvatettavat oppivat ja heidän sallitaan oppia sellaista, mitä ei oltu suunniteltu ja jo kasvatuksessa itsessään syntyy sellaista kulttuuria, jota ei ollut aiemmin olemassa, on pedagogista paremman tulevaisuuden periaatetta.

13.8 Kasvatuksen tärkeys

Kasvatus on siis toimintaa, joka pyrkii säilyttämään inhimillisen toiminnan erityislaatuisuuden, erityisesti sen monitahoiset vapauden ja merkityksellisyyden aspektit. Järkeen sidottu vapauden käsitteen korostus tekee siitä nimenomaan modernin ilmiön. Missä mielessä se sitten on tärkeä tehtävä? Voimme arvella, että jos kasvatus loppuisi, niin myös inhimillinen toiminta ymmärtämässämme mielessä loppuisi ja se tarkoittaisi myös ihmiskunnan loppumista ihmiskuntana. Näin kasvatus on äärimmäisen tärkeä tehtävä ja velvollisuus. Se on kuitenkin siinä mielessä erikoinen velvollisuus, että on vaikea kuvitella, että se jäisi hoitamatta. Emme voi edes ajatuskokein kokeilla, mitä tapahtuisi, jos ihmiset lopettaisivat kasvatuksen kokonaan. Tämä johtuu siitä, että kasvatus on niin tiukoin sisäisin sitein kiinni inhimillisessä toiminnassa, että emme voi helposti kuvitella sellaista siirtymäkauden ihmisyhteiskuntaa, joka vielä toimisi inhimillisesti mutta ei enää kasvattaisi. Kasvatusta löytyy siis sieltä, mistä löydämme inhimillistä toimintaakin. Toinen asia on se, että kasvatusta kuten muutakin toimintaa, voi toteuttaa hyvin tai huonosti.

Kasvatuksen tärkeys ei tarkoita sitä, etteikö voisi olla tärkeämpiäkin tai kiireellisempiäkin tehtäviä tai sitä, etteikö ihmiskunnan olemassaolo voisi loppua muutenkin. Ekologiset, sotilaalliset ja muut ajankohtaiset uhkat näyttävät olevan viemässä ihmiskuntaa kohti tuhoaan paljon nopeammin ja uskottavammin kuin mahdollinen kasvatuksen loppuminen. Ekologisen katastrofin torjunta on ehkä ensisijaisempi tehtävä kuin kasvatus siinä mielessä, että ihmislajin fyysinen olemassaolo on tietysti välttämätön edellytys inhimillisen toiminnan olemassaololle. Voi kuitenkin olla, että juuri huono kasvatus tekee ja on tehnyt tämänkin ongelman niin pahaksi, kuin se nyt on.


 



[1] Esitelmä Semiotiikan talvikoulussa Imatralla 3.2.2001, julkaistu Synteesissä 1/2001 (Pikkarainen 2001)

[2] Tämän tradition voi katsoa juontuvan uudella ajalla Comeniuksesta erityisesti Rousseaun, Kantin, Fichten ja Herbartin kautta. Herbartista lähtien monet tradition edustajat ovat julkaiseet teoksia nimellä "Allgemeine Pädagogik". Viimeisin ja tällä hetkellä tärkein lienee D. Bennerin teos (1991).

[3] Tässä on ehkä syytä korostaa, että tämä tutkimus ja tämä esitys kohdistuvat nimenomaan ns. moderniin pedagogiikkaan eli uudella ajalla länsimaissa vallinneeseen näkemykseen kasvatuksesta.

[4] Päälähteenä greimasilaiseen käsitteistöön käytän (Greimas & Coutérs 1982). Mikäli käsitteen yhteydessä ei ole erikseen lähdeviittausta, niin lähteenä on tämän "Analyyttisen sanakirjan" ko. kohta. Kasvatuksen yhteyteen tätä lähtökohtaa on aikaisemmin sovellettu erityisesti teoksissa: (Greimas 1982, Fabbri 1979 ja Salosaari 1996). Suomeksi kattavin Greimasin semiotiikan esittely löytyy Salosaaren väitöskirjasta (1989).

[5] Evolutiivinen kehityskertomus tässä täytyy ymmärtää lähinnä retoriseksi esityskeinoksi. Taustalla on ensisijaisesti vain analyyttinen erottelu ja olennaista on se, miten nämä asiat ajatuksina tekevät toisensa loogisesti mahdollisiksi, ei niinkään se, miten ne ovat kehityshistoriallisesti mahdollisesti seuranneet toisiaan.

[6]  Sebeok on korostanut kielen ja kommunikaation käsitteiden eroa: kommunikaatio on yksilöiden välistä yhteyden pitoa ja se ei edellytä kielellistä semioottista järjestelmää. Kieli on hänen mukaansa kehittynyt ihmisen aivokapasiteetin kasvaessa uudenlaiseksi tai uudentasoiseksi ympäristön mallintamisvälineeksi ja sitä on ikään kuin sivutuotteena alettu käyttämään kommunikaatioonkin. (Sebeok 19915.) Itse uskoisin kielen kommunikatiivisella käytöllä kuitenkin olleen ja olevan rakentavampikin rooli kielellisyyden ja maailman mallintamisen kehittymiselle. Erityisesti tämä korostuu kasvatuksen yhteydessä.

[7] Alussa käsitellyt konventionaaliset merkitykset voitaisiin nyt jakaa kollektiivisiin ja kielellisiin merkityksiin. Edelliset ovat "me-merkityksiä", itse asiassa subjektiivisia merkityksiä, jotka kuitenkin perustuvat siihen, että yhteisössä kaikki tuntevat samoin. Vasta kielelliset merkitykset mahdollistavat yksilölliset dialogiset suhteet, "sinä-merkitykset".

[8] Suhteessa tähän terminologiaan meidän käyttämämme sana: kasvatus on valitettavan kaksimerkityksinen. Toisaalta sillä useimmiten ajetaan takaa tätä käsiteltävää kokonaisuutta eli pedagogiikkaa tai pedagogista toimintaan, mutta toisaalta se on sanamukainen käännös saksankielen sanasta, joka viittaa ainoastaan paradoksin toiseen puoleen, "pakkoon". Käytän tässä esityksessä edelleen sanaa kasvatus viittaamaan pedagogisen toiminnan kokonaisuuteen ja termiä kasvattava vaikuttaminen viittaamaan tähän suppeampaan käsitteeseen.

[9] Greimasin klassisesta aktanttimallista ks. (Greimas 1980, Pikkarainen 1998). En tässä yhteydessä käsittele Auttaja ja Vastustaja -aktantteja ollenkaan. Vaikka tässä yhteydessä opettaja asetetaan Lähettäjäksi ja Vastaanottajaksi, on hänet parempi asettaa toiseksi Subjektiksi kasvatuksen kokonaisuutta katsottaessa. Kysymykseen siitä, ketä Lähettäjä ja Vastaanottaja ovat palaan myöhemmin.