14 Jälkisanat – uusia kysymyksiä

Jälkikäteen katsottuna tämä tutkimus näyttäytyy johdatuksena tai johdatteluna, jossa tiettyä huomion kohteena olevaa asiaa lähestytään monesta suunnasta pääsemättä koskaan ihan perille. Työn alaotsikon mukaan tässä on hahmoteltu ja koottu lähtökohtia pedagogisen toiminnan merkityksen analyysiin, mutta lopullinen analyysi – jos sellainen olisi edes mahdollinen – jää vielä odottamaan tekijäänsä. Saatujen tulosten ja kokemusten perusteella täsmällinen kuvailu, josta mielivaltaisuutta on redusoitu, vaikuttaa mahdollisuudelta, jota voi tavoitella. Uskoisin kuitenkin, että edistyminen siinä edellyttäisi systemaattisempaa ja perusteellisempaa paneutumista johonkin konkreettiin kohteeseen tai ilmaukseen. Tässä ajattelen erityisesti jonkin pedagogisen tai kasvatusteoreettisen tekstin – joka tietysti voisi olla myös sopiva taiteellinen teksti – semioottista analyysia, samaan tapaan kuin Greimasin klassinen Maupassant-monografia (1988). Erittäin kiehtova kohde olisi modernin pedagogiikan isän, Comeniuksen, kirjoitukset, jotka sisältävät myös hyvin monitasoisia semioottisia kysymyksenasetteluja.

Tärkein tämän tutkimuksen nostama tai paremminkin jättämä jatkotutkimusongelma liittyy tietysti kasvatuksen empiiriseen tutkimukseen. Lähtökohtaongelmanahan oli teorian, käytännön ja empiirisen tutkimuksen kohtaamattomuus pedagogiikassa, ja tässä tutkimuksessa on yritetty kehittää alustavia lähtökohtia sellaiselle teorialle, joka kykenisi ylittämään nämä kuilut. Tutkimuksen syntyvaiheiden aikana minulle on opetuksessa ja erilaisissa toiminnan kehittämiskeskusteluissa kertynyt varovaisen myönteisiä kokemuksia, joiden mukaan tämänsuuntaisilla teoreettisilla käsitteillä voisi olla käyttöä myös käytännöllisissä pedagogisissa keskusteluissa. Varsinainen kynnyskysymys kuitenkin on empiirinen kasvatustutkimus: vasta sitten, jos on osoittautunut, että käsitteistö ja ajatusmallit toimivat siellä, voi niille odottaa laajempaa luottamusta ja ymmärtämystä käytännön kentiltä. Tämä tutkimus on lähes kokonaan liikkunut vielä sekä teorian että semioottisen metakielen kannalta aika abstrakteilla syvätasoilla: yhtäältä pedagogiikan perus- ja narratiivisella tasolla ja toisaalta semiotiikan ontologisella ja metodologisella tasolla. Pedagogisen toiminnan diskursiivisen tason empiirisen kuvauskielen kehittäminen tuntuu vieläkin olevan tuskallisen kaukana – vaikka toisaalta ihan käden ulottuvilla. Jotta tällä tasolla voisi menestyä, täytyisi ilmeisesti tehdä ainakin kaksi asiaa:

Vaikka ensin mainittu tehtävä onkin loogisesti ja teoreettisesti ensisijainen, on jälkimmäinen tehtävä kuitenkin kiireellisempi: jo tässä kehiteltyjä välineitä ja näkemyksiä pitäisi koetella empiirisen aineiston käsittelyssä. Tämän jälkimmäisen tehtävän kannalta on olemassa useita mahdollisia etenemissuuntia, joissa olemassa olevaa semioottista tutkimusta voisi yhdistää kasvatustieteelliseen tutkimukseen (esim. koulutusteknologia, opetussuunnitelma- ja oppimateriaalitutkimus, oppimisen tutkimus). Kuitenkin opettajan ja oppilaiden välisen vuorovaikutuksen tutkimus, eli perinteinen didaktinen tutkimus[1], on epäilemättä tärkein ja kiinnostavin empiirisen tutkimuksen alue pedagogisen toiminnan kokonaisuuden ymmärtämisen kannalta – ainakin, jos siihen voi yhdistää kokonaisvaltaisen pedagogisen toiminnan teorian, jota ilman se helposti kapeutuu Brezinkan esittämällä tavalla opettajan yksilöllisen toiminnan tutkimiseksi. Tämän didaktisen tutkimuksen semiotisoimiseksi näyttäisi parhaiten soveltuvan Kari Salosaaren uraauurtava työ teatterin semiotiikan alueella.

Ontologian suhteen varsinkin fysikaalisen ja biologisen tason analyysissä tämän tutkimuksen saavutukset jäävät tietysti aika ohuiksi, koska en ole fyysikko enkä biologi (enkä filosofi, jolla on lupa olla näitä kaikkia). Suurin ongelma siltä kannalta, että tulisi tarjota jonkinlaista yleistä ymmärrys- ja keskustelupohjaa, on varmaan eräiden nykyään suosittujen näkökulmien puuttuminen. Tällaisia yleisen tason näkökulmia, joihin kehittelyä jatkossa tulisi suhteuttaa, ovat ainakin fysiikan suunnassa energian käsite ja kaaosteoria. Energian käsite on jo rakennelmassa mukana implisiittisesti muutoksen periaatteessa, mutta sen tutut muodot energian virtaamisena, transformoitumisena eri muotoihin ja energiakentät tulisi kuitenkin johtaa rakenteen, pysyvyyden ja muutoksen periaatteista käyttäen apuna jännitteen käsitettä, jolla tulisi olla hyvin laaja käyttöalue aina merkityksen tasolle asti. Kaaosteorian ja sen edelläkävijän katastrofiteorian avulla voisi kuvata uudenlaisten pysyvien rakenteiden syntyä, ns. morfogenesistä ja siinä yhteydessä varsinkin katastrofiteorian avulla jännitteiden kasvua ja laukeamista (jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden suhdetta). Biologian suhteen täytyisi selkeämmin ottaa kantaa ns. sosiobiologian ongelmaan, josta Suomessakin käytiin vähän aikaa sitten hyvin vilkasta – mutta sangen huonosti – etenevää keskustelua lähinnä Tieteessä tapahtuu -lehden palstoilla. Pedagogiikan alueella, missä reaalisesti tutkitaan biologisesta sosiaaliseksi siirtymistä, tulisi näiden ongelmien käsittelyn onnistua rakentavammin. Edelleen sosiaalisen tason analyysia voisi tarkentaa viime aikoina ilmestyneiden ansiokkaitten semioottista sosiologiaa kehittelevien tutkimusten avulla (erityisesti ks. Heiskala 2000).

Varsinaiseen semiotiikan ydinteoriaan liittyvistä jatkokysymyksistä käsittelen tässä vain kaikkein tärkeimmäksi kokemaani merkityksen synnyn ongelmaa[2]. Tähän näyttäisi liittyvän Greimasilaisessa teoriassa jonkinlainen ongelma äärimmäisen tärkeällä modaliteettien alueella. Nyt siinä näytetään ajateltavan, että merkitys syntyy virtuaalisena ja sitten mahdollisesti aktualisoituu. Kuitenkin ontologisen tarkastelumme perusteella näyttäisi siltä, että merkitys ensin syntyy aktuaalisena ja vasta myöhemmin se voi muuttua virtuaaliseksi. Yksinkertaisilla eliöillä voi olla vain aktuaalisia merkityksiä. Samoin voidaan olettaa, että myös ihmisellä jokainen uusi merkitys on aina ensin aktuaalinen ja siitä voi tulla virtuaalinen sitten, kun se tulee tutuksi. Virtualisoituminen on eräänlainen neutralisoitumisprosessi, joka on epäilemättä kehityksen ja evoluution kannalta hyvin tärkeä. Esimerkiksi tieteen synty, jossa ihminen pystyy neutraalin deskriptiivisesti tarkastelemaan asioita, joilla muuten olisi normatiivinen merkitys, on erityisen virtuaalistumiskehityksen tulos. Tietysti tähän liittyy se, että virtuaalisen ja aktuaalisen raja on häilyvä ja virtualisoituminen merkitsee aktuaalisuuden siirtymistä toisaalle tai toiseen muotoon (esim. johonkin asiaan itseensä vaikuttamisesta tiedon saantiin tuosta asiasta). Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että perustava modaliteetti, joka tekee jostakin kohteesta merkityksellisen, on haluaminen. Halua tai jotain sen tapaista tulisikin ehkä pitää metamodaliteettina, joka on aina taustalla mukana kaikissa merkityksissä. Se voi virtualisoitumisen myötä ikään kuin hävitä tai piiloutua tai sitten se voi aktualisoitumisessa muuttua varsinaiseksi "näkyväksi" haluksi. Tarastin (esim. 1996, 2000, 2002) eksitentiaalisemiotiikan kehitelmät näyttävät pitkälti sivuavan tätä samaa ongelmakenttää. Tähän liittyy mielenkiintoisia ongelmia, joilla on selvä yhteys esim. motivaation käsitteeseen kasvatuksen alueella.


 



[1] Esimerkiksi Helsinki DPA (ks. Koskenniemi et al.; Uusikylä)

[2] Toinen mielenkiintoinen alue liittyy J. Hintikan töihin, joihin olen muutaman kerran viitannutkin tutkimuksen alkuosassa. Varsinkin hänen uusimmat tuloksensa (Hintikka 1996; Hintikka 2001) tuntuisivat avaavan aivan uusia näköaloja Greimasillekin tärkeään logiikan ja semiotiikan suhteeseen – ja eräisiin aivan keskeisimpiin filosofian kysymyksiin. Näillä kehitelmillä näyttää olevan selvää yhteyttä jopa suoraan pedagogiikkaankin (ks. Mutanen 2001). Mainitsen tässä vain lyhyesti muutaman aihealueen:

-         mahdollisten maailmojen semantiikan kytkeminen kielipeleihin ja peliteoriaan: dialogisuuden ja pragmatiikan tuonti sisään logiikkaan ja vastaavasti loogisten tarkastelujen ulottaminen semiotiikan sisälle,

-         kvanttorien ja vastaavien operaattoreiden, mm. modaliteettien toisistaan riippumattomuuden käsittelyn tekeminen mahdolliseksi ensimmäisen kertaluvun logiikassa (ns. IF -logiikka), joka kumoaa ainakin osan Tarskin ja Gödelin nimiin liitetyistä mahdottomuusoletuksista: mm. sen, että totuutta ja semanttista merkitystä ei voisi käsitellä kielessä itsessään,

-         edellisiin liittyen muuttuvat näkemykset negaation luonteesta (ja ns. kolmannen poissuljetun periaate kumoutuu; kaksi erilaista negaatiota), mikä voisi avata uudenlaista näkökulmaa myös semioottiseen neliöön.