3 Metodologiset lähtökohdat

Kun tutkimus on teoreettis-metodologinen, eli tavoitteena on sanoa jotain uutta kasvatustieteen metodologista, niin on luonnollisesti vaikea normaaliin tapaan tutkimuksen alussa esitellä tutkimuksessa käytettävä metodi, koska  senhän on tarkoitus olla tutkimustulos. Kuitenkin myös tämän tuloksen hakemisessa tietysti täytyy käyttää jotain menetelmää – vaikka se sitten olisikin lähellä klassista kahvikuppi ja nojatuoli -menetelmää. En tässä puutu kahvin enkä nojatuolien ominaisuuksiin, mutta yritän kuitenkin alustavasti hahmotella hyvin yleisellä tasolla joitakin metodologisia lähtökohta ja periaatteita, joita tämän tutkimuksen teossa pyrin noudattamaan.

3.1 Praktinen realismi metodologisena ohjelmana

Tässä tutkimuksessa pyritään sellaiseen metodologiseen perusasenteeseen, jota kutsuisin praktiseksi realismiksi – suomeksi: käytännölliseksi todellisuudentajuisuudeksi. Kyseessä on eräänlainen käytännöllinen arkirealismi, mutta samalla siinä pyritään mahdollisimman pitkälle reflektoimaan tätä perustaa eli pois liian naiiveista näkemyksistä. Tätä lähestymistapa tuo epäilemättä ensimmäiseksi mieleen jo nimityksensä perusteella pragmatismin ja toiseksi ehkä tieteellisen realismin. Mikäli pragmatismi ymmärretään tarpeeksi väljästi, niin kyseessä onkin lähes sama asia[1], mutta toisaalta pragmatismi oppisuuntana vaikuttaa siinä määrin ristiriitaiselta, että jos haluaisi siihen sitoutua niin joutuisi väärinkäsitysten välttämiseksi hyvin huolellisesti erittelemään, minkälaisesta tai mistä pragmatismista on kysymys. Toisaalta taas pragmatismiin liittyy niin suuria rajoituksia ja kärjistyksiä (esim. ns. pragmatistinen totuusteoria, tieto-opillinen idealismi, instrumentalistinen teorian käsite), että en voi niihin kovinkaan luottavaisesti sitoutua. Oikeastaan praktinen realismi sisältääkin syvällisen epäluulon kaikenlaisia pitkälle eriytyneitä ismejä kohtaan; kyseessä on siis – ainakin maltillinen – anti-ismismi.

Praktinen realismi ei ole myöskään ihan sama asia kuin ns. tieteellinen realismi, joka tietysti sekin sisältää monia erilaisia variantteja (ks. esim. Niiniluoto 1990; Tuomela 1983). Tieteellinen realismi perimmältään on ehkä tieteen arkirealismia tai jopa tieteen praktista realismia, mutta sen koti on aika vahvasti pitkälle kehittyneen luonnontieteen käytännössä – ja tieteen filosofian käytännössä. Praktisen realismin pitäisi toisaalta olla aika väljä ja erottelematon sen suhteen, mikä inhimillisen käytännön muoto tai laji on kysymyksessä, nähdä tämä praktinen perustansa laajasti. Toisaalta taas tämän työn alla olevan tutkimuksen näkökulmasta on ehkä jossain määrin realistista rajata perustana oleva arki ja käytäntö lähelle sitä toimintaa, mitä ollaan tutkimassa, eli pedagogiikka: kasvatus, kasvatustiede ja kaikki, mitä näihin läheisesti liittyy.

Mitä praktinen realismi sitten käytännössä tarkoittaa? Näen tämän metodologisen periaatteen siinä määrin väljäksi ja eläväksi, että kovin täsmällistä vastausta tähän kysymykseen ei voi antaa. Toisaalta siinä sanoudutaan jyrkästi irti sellaisesta anarkistisesta äärimmäisyyskannasta, että "kaikki käy". Kaikki ei todellakaan käy eikä toimi. Tämä voisikin olla ensimmäinen sääntö: Kaikki ei käy. Usein voi olla kuitenkin etukäteen vaikea sanoa, mikä sitten käy, joten voi joutua yrittämään monenlaista. Sama tilanne on käytännön toiminnassa: kun ratkomme käytännön ongelmia toiminnallamme, niin joudumme usein aika sokeastikin yrittämään erilaisia vaihtoehtoja, ennen kuin hyvä tai toimiva ratkaisu löytyy. Tällaisessa tilanteessa otetaan tietysti riski, että yritetty toimimaton ratkaisu aiheuttaakin ongelman pahenemisen. Käytännöllisessä toiminnassa praktisen realismin hyve näkyy siinä, että osaa varoa vahinkoja, minimoida riskejä ja pidättäytyä yrittämästä liian huonoja ratkaisuja. Vastaava maltillisuus, pitäytyminen toimiviksi koettuihin tai todennäköisesti toimiviin ratkaisuihin – haihattelevan, yltiöpäisen praktisen idealismin välttely – on jossain määrin olennaista myös tutkimuksen praktiselle realismille. On ihan realistista kuitenkin myöntää ja nähdä ero teorian ja käytännön välillä: teoriassa otetut harha-askeleet on helpompi korjata, eikä niistä välttämättä ehdi syntyä käytännöllistä vahinkoa, jollei joku praktinen idealisti ryntää suinpäin soveltamaan kokeilussa olevia teoreettisia ideoita käytäntöön – mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaisikaan.

Perimmäinen metodi tällaisessa tutkimuksessa on persoonallinen kokemus, tietysti myös tutustuminen erilaisiin näkemyksiin, mutta lopulta kuitenkin tärkeintä on se, miltä asiat tutkijasta itsestään pohdinnan jälkeen tuntuvat. Intersubjektiivinen validiteetti jää pitkälti lukijan arvioitavaksi. Arviointia toivottavasti helpottaa se, että yritän pitäytyä mahdollisimman yksinkertaisissa teorioissa, siis sellaisissa, jotka pysyvät yksinkertaisina myös kun niitä pohdiskelee eri puolilta ja soveltaa erilaisiin kysymyksiin. Nimitän tätä ”yksinkertaisuuden” periaatetta minimalismiksi: Pyrin minimaalisiin malleihin, joissa on mukana vain kaikkein olennaisin ja jotka voisi hahmottaa ehjinä kokonaisuuksina.

Praktinen realismi tarkoittaa myös pyrkimystä ns. terveen järjen kunnioittamiseen. Teoretisoinnilla – filosofoinnista puhumattakaan – on vaarana karata omiin sfääreihinsä, ja muuttua jossain määrin fiktiiviseksi taiteen lajiksi, mikä toisaalta on sinänsä arvokas saavutus. Tässäkään tutkielmassa on tuskin kokonaan vältytty tähän houkutukseen lankeamiselta. Tänä päivänä tämä common sense, joka paremminkin pitäisi kääntää yhteiseksi tai arkiseksi kuin terveeksi järjeksi, pitää sisällään myös kaiken enemmän tai vähemmän populaariksi tulleen tieteen. Tässä yhteydessä voidaan mainita tämän tutkielman kannalta ehkä tärkeimmät praktisen realismin vaatimat lähtökohtaedellytykset:

1.    vapaa tahto on mahdollinen;

2.    voimme tietää jotain todellisuudesta;

3.    voimme erehtyä;

4.    voimme tehdä asioita;

5.    voimme epäonnistua.[2]

Perustavanlaatuinen arkikokemus, elämämme, edellyttää nämä lähtökohdat; yritykset kumota ne tai vastaavat periaatteet tieteellisesti, teoreettisesti tai filosofisesti aiheuttaa mielestäni välttämättä sen, että siirrytään science fictionin alueelle.

Praktisen realismi tarkoittaa myös ongelmaherkkyyttä. Kaikki käy -kanta tarkoittaa helposti sitä, että missään ei ole mitään ongelmia. Päinvastoin on realistista arvella ongelmia olevan lähes kaikessa – suurempia tai pienempiä. Erilaisten ismien vika on siinä, että ne näkevät kyllä ongelmia muissa ismeissä, mutta eivät useinkaan itsessään. (Realistista on tarkkailla sekä rikkoja että malkoja myös omissa silmissä.) Realistista on tuntea epävarmuutta ja epäilyä – erehtyminen on aina mahdollista, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa oikeassa. Realisti on samalla kertaa kriittinen ja salliva. Realisti ei toimi satunnaisesti, vaikka voikin vaikuttaa opportunistilta. Hän noudattaa periaatteitaan, kunnes näkee järkeväksi niitä muuttaa, mutta hän noudattaa niitä joustavasti ja samalla kurinalaisesti. Realistista on nähdä asioiden suhteellisuus, se että kaikki – voi – vaikuttaa kaikkeen, että jokin on jotain aina suhteessa johonkin. Toivon, että näkemys praktisesta realismista tarkentuu tämän tutkimuksen myötä.

Tämän tutkielman rajausta voisi pitää tieteelliselle tutkimukselle epätavallisena. Kyseessä on kuitenkin tietoinen valinta. En ole halunnut rajautua tutkimaan jotain erityiskysymystä, kuten tutkimuksissa nykyään pitäisi tehdä, vaan rajata nimenomaan erityiskysymykset pois tarkastelusta ja keskittyä mahdollisimman yleiseen, pedagogiikkaan kokonaisuudessaan. Pidän tätä lähtökohtaa täysin luvallisena ja järkevänä: Tarvitsemme sekä tieteen että käytännön kannalta yleiskuvan kiinnostuksemme kohteesta kokonaisuudessaan. Tällaista yleiskuvaa ei voida rakentaa lähtemällä pelkästään normaalisti rajatuista tutkimusongelmista liikkeelle, koska induktiivinen teorian muodostus ei ole luotettava menetelmä etenkään kun tämä yleiskuva kuitenkin ohjaa erityisten kohteiden rajauksia ja käsittelyä. Parempi vaihtoehto on edetä hypoteettis-deduktiivisesti Tässä tutkielmassa pyritään siihen suuntaan, vaikkakin kehiteltävän hypoteesin testaaminen olisi aika ongelmallista. Jää enemmänkin tulevien tutkimusten tehtäväksi kokeilla, tuottaako tässä hahmoteltu kokonaiskuva varsinaisen tieteellisen tutkimuksen kannalta hedelmällisempiä hypoteeseja kuin joku toinen. Tieteellisiin tutkimustuloksiin liittyvien ambitioiden lisäksi uskon ja toivon, että tällaisella yleiskuvien maalailulla on tärkeä sivistyksellinen funktio, mitä voidaan myös pitää yhtenä tieteen keskeisenä tehtävänä.

3.2 Ontologisista sitoumuksista ja niiden selvittelyn tarpeellisuudesta

Yleisen tason metodologisiin lähtökohtiin sisältyy edellä käsiteltyjen metodis-tieto-opillisten periaatteiden lisäksi – jopa niitä määrittäen – myös tutkijan näkemykset siitä, mitä hän on tutkimassa, millainen on laatuaan hänen tutkimuskohteensa. Tähän kysymykseen sisältyy pieni paradoksin poikanen: jos tutkimme jotain kohdetta, niin silloin emme vielä tunne tätä kohdetta – jos tuntisimme, niin eihän sitä tarvitsisi tutkia. Jos tutkijalla on jo jokin käsitys tutkimuskohteesta, niin eikö hän tutki sitä silloin turhaan? Tämä näennäinen paradoksi on – kuten kaikki hyvin tietävät – helposti ratkaistavissa kahdellakin perinteisellä tavalla: Empiiris-analyyttisen tieteenkäsityksen mukaan tutkijalla täytyy olla jokin teoreettinen käsitys kohteestaan, jotta hän voi tehdä siitä hypoteeseja, joita hän sitten testaa tutkimuksessaan. Hermeneuttisen näkemyksen mukaan taas tutkijalla täytyy olla kohteesta esiymmärrys,  jota hän tutkimuksessa syventää ja parantaa hermeneuttisen kehän tai spiraalin ajatuksen mukaisesti. Tavallaan näissä molemmissa on kysymys samasta asiasta. Mutta tutkijan ennakkonäkemys kohteesta vaikuttaa tutkimukseen myös muuten kuin tarjoamalla testattavia hypoteeseja tai parannettavaa esiymmärrystä: Erilaisia kohteita on ehkä järkevää tutkia eri tavalla, erilaisin metodein. Yhdenlaiseen kohteeseen sopii paremmin yhdenlainen lähestymistapa, toisenlaiseen jokin muunlainen. Onkin luontevaa ajatella, että tutkijan tulisi valita käyttämänsä menetelmät sen mukaan, millaiseksi hän olettaa tutkimuskohteen luonteeltaan. Tämän valinnan ja olettamisen hän joutuu tekemään ennen varsinaista tutkimusta.

Käsityksiin tutkimuksen kohteen laadusta ja olemassaolosta viitataan yleensä käsitteellä ontologia. Ontologialla tarkoitetaan filosofian haaraa, joka pohtii, mitä on olemassa. Ontologian katsotaan olevan metafysiikan, nimenomaan ns. yleisen metafysiikan, joka tutkii olevaa olevana, osa-alue. Ontologia on ”’virallinen’ filosofien inventaario asioista, jotka ovat (Loux 1998, 15)”. Tämän virallisen inventaarion lisäksi meillä filosofian suhteen maallikoilla on myös omat ”epäviralliset” ontologiamme, enemmän ja vähemmän – yleensä vähemmän – julkilausutut uskomuksemme siitä, mitä ja minkälaisia asioita oikeastaan on olemassa. Vaikka emme välttämättä ole kovinkaan tietoisia näistä oletuksistamme, niiden voi kuitenkin ajatella loogisesti määrittävän meidän kaikkia muita, myös tietoisempia uskomuksiamme. Voi jopa olla, että meillä ei edes ole kovin syvällisiä ontologisia uskomuksia, mutta siitä huolimatta voidaan ajatella, että kaikki uskomukset, joita meillä on, perustuvat ontologisiin uskomuksiin siinä mielessä, että ne loogisesti edellyttävät niitä. Esim. sellainen arvonäkemys, että kärsimys on arvokasta, edellyttää ontologista esioletusta, että on olemassa kärsimykseen kykeneviä olentoja (Kamppinen 1987, 22). Samoin, jos teemme tutkimusta jollakin tieteenalalla, voidaan olettaa, että tutkimuksemme perustuu ontologisiin uskomuksiin tai esioletuksiin. Empiirisen tutkimuksen tulokset perustuvat toki empiirisiin havaintoihin, mutta se, millaisia empiirisiä havaintoja saamme, perustuu tutkimusasetelmaamme, joka taas perustuu teoreettisiin lähtökohtiimme ja tutkimusongelmaamme. Mutta nämä kaikki perustuvat lopulta joihinkin hyvin perustavanlaatuisiin ontologisiin esioletuksiin siitä, mitä on olemassa. Tieteen eksplisiittisyyden ja läpinäkyvyyden ideaalin nimissä voidaan silloin esittää vaatimus, että nämä perustavimmat ontologiset lähtökohdat tulee tutkimuksessa eksplikoida. Tämä on tärkeää myös siksi, että piiloiset esioletukset voivat hyvinkin olla ristiriitaisia, mistä seuraa varsinaiseen tutkimusasetelmaan ja edelleen saatuihin tuloksiin tarpeetonta epämääräisyyttä tai jopa virheellisyyttä, jota on vaikea havaita ontologisten lähtökohtien implisiittisyyden takia.

Tässä yhteydessä puhutaan myös ontologisista sitoumuksista, millä tarkoitetaan sitä, että vaikka tutkijalla ei henkilökohtaisesti olisi varsinaisina uskomuksina olemassa hänen tutkimusasetelmansa edellyttämiä ontologisia esioletuksia, niin toteuttamalla juuri tällaisen tutkimuksen hän tosiasiassa sitoutuu näihin oletuksiin. Voi hyvin olla, että kyseinen tutkimusperinne metodologisine sääntöineen ja käytäntöineen sanelee nämä sitoumukset, eikä tutkija voi niistä poiketa, vaikka hänellä saattaisi ehkä itsellään olla erilaisia näkemyksiä. Tällöinkin olisi yhtä tärkeää selvittää eksplisiittisesti ko. perinteen ontologiset esioletukset. Sillä olisi myös merkitystä tutkijan henkilökohtaisen älyllisen rehellisyyden kannalta.[3]

Voimme hahmottaa kuvitteellisen jatkumon, jonka toisessa päässä on tutkimuksella tarkistettavia tai haettavia yksityiskohtia ja toisessa päässä tutkijan ontologiset sitoumukset. Erityisesti empiirisen tutkimuksen kohdalla tutkimusongelmien yleensä täytyy olla enemmän tai vähemmän tiukasti rajattuja yksityiskohtia. Näiden yksityiskohtien valinta etukäteen tai tutkimuksen aikana perustuu jatkumon ääripäiden välissä olevaan teoreettiseen viitekehykseen, joka koostuu yleensä aikaisemmista tutkimustuloksista ja niistä tehdyistä teoreettisista yleistyksistä. Se millaisia tutkimustuloksia ja teoreettisia näkökantoja teoreettiseen viitekehykseen valitaan, riippuu vielä yleisemmän ja tietyssä mielessä vielä syvällisemmän tason näkemyksistä, joita juuri voidaan nimittää ontologisiksi sitoumuksiksi. Jos tutkija voi valita erilaisista keskenään mahdollisesti ristiriitaisista teoreettisista rakennelmista ja tutkimuksista, eli jos tieteen alalla on kilpailevia näkemyksiä, niin tutkija joutuu nojaamaan omaan näkemykseensä, omiin ontologisiin sitoumuksiinsa. Jos tällaisia vaihtoehtoja ei ole, niin se tarkoittaa, että tutkija joutuu hyväksymään toisten jo aikaisemmin tekemät – yleensä implisiittiset – ontologiset valinnat. Tietysti tässäkin tapauksessa tutkijalla on mahdollisuus lähteä enemmän tai vähemmän radikaalisti omille teilleen, mutta se ei lupaa hyvää hänen tutkimustensa menestyksen kannalta, koska hän silloin yksin asettuu tieteenalansa implisiittistä konsensusta vastaan. Hän ei voi edes tutkimuksellaan perustella valintojaan, koska nämä perustavat ontologiset valinnat tehdään aina ennen tutkimusta. Useimmiten vasta kokonaisen tutkimusohjelman menestyksekäs edistyminen voi perustella sen tietynlaiset ontologiset lähtökohdat – jos sekään.

On periaatteessa yllättävää, että tieteen ontologiset sitoumukset ovat yleensä implisiittisiä eikä niistä paljoa keskustella, kun kuitenkin kaikki muu tieteessä näyttäisi perustuvan niihin. Tälle tilanteelle on montakin selitystä. Yksi on se, että jos ontologisista sitoumuksista vallitsee konsensus ja jos tutkimus edistyy mukavasti, ei ole mitään pakottavaa tarvetta alkaa niitä selvitellä. Päinvastoin niiden esille kaivaminen saattaisi rikkoa uskotellun konsensuksen ja vakavasti haitata tutkimuksen tekoa. Toinen syy on edelliseen ehkä perustuva historiallinen perinne, jonka mukaan ontologisten kysymysten pohtiminen ei kuulu tieteelliseen kompetenssiin. Näin sitä ei kukaan osaa eikä halua tehdä, siihen ei ole koulutusta eikä siihen kannusteta. Erityisesti tällainen tilanne vahvistuu, jos vallitsee selkeä konsensus siitä, mitä tieteilijän kompetenssiin sen sijaan kuuluu: millaisten menetelmien ja tutkimustuloksille rakentuvien teoreettisten rakennelmien hallintaa tutkijoilta vaaditaan. Tästä kaikesta huolimatta aina joku filosofisesti suuntautunut tutkija tai ryhmä joskus nostaa näitä kysymyksiä esille eri tieteissä. Erityisen hämmästyttävää olisi, jos sellaisilla tieteenaloilla kuin kasvatustiede tai semiotiikka, ei keskusteltaisi ontologisista sitoumuksista. Näille tieteille on ominaista että niissä ei ilmene samanlaista kumulatiivista edistymistä kuin joissakin luonnontieteissä ja toisaalta niissä vallitsee jyrkkiä ja syviä erimielisyyksiä siitä, millaista niiden tutkimuksen tekeminen on tai pitäisi olla.

Suomalaisessa kasvatustieteessä ontologisista sitoumuksista on keskusteltu vaihtelevasti. Historiallisesti hegeliläiseen pedagogiikkaan kuuluivat erittäin olennaisena osana ontologiset pohdinnat. Herbart-Zilleriläisyydessä ne jäivät pois, vaikka Herbartin tuotanto olisi antanut niille hyvää pohjaa. Vuosisadan alkupuolella erityisesti Hollon tuotanto (1931; 1952) oli taas ontologisesti painottunut, mutta sitten empiiris-analyyttisen tieteenkäsityksen voittokulku syrjäytti kaikki sen kaltaiset pohdiskelut. Viime vuosikymmeninä kasvatusfilosofia on taas tehnyt ontologiset pohdiskelut luvalliseksi, mutta lähinnä vain ihmiskäsityksiin (Hirsjärvi, Wilenius) ja käytännön pedagogiikkaan (esim. steinerilaisuus) liitettynä. Erityisen maininnan ansaitsee laadullisen tutkimuksen buumin herättämään metodikeskusteluun liittynyt pieni keskusteluepisodi viime vuosikymmenen loppupuolella. Tässä keskustelussa Siljander (1992) aiheellisesti kuulutti perään ontologisen tarkastelun tarpeellisuutta metodivalintoja tehtäessä. Kuitenkin keskustelu suuntautui liikaa yksittäisiin menetelmiin sekä laadullisen ja määrällisen tutkimuksen suhteeseen – ja ihmiskäsityksiin. Suoranta (1993) varoitti liiallisesta sitoutumisesta johonkin metodologiseen linjaan, koska se estää erilaisten menetelmien kokeilemista. Tämä aiheellinen varoitus meni hieman ohi ontologisten sitoumusten tutkiskelun ja eksplikoinnin tarpeellisuuden ideasta. Siinä ei pitäisi olla kysymys tiettyihin metodeihin sitoutumisesta, vaan päinvastoin vastauksen hakemisesta siihen, mitä tarkoittaisi jonkin menetelmän hedelmällisyys. Toinen ongelma tässä keskustelussa oli ajatus siitä, että kysymys olisi tiettyyn ihmiskäsitykseen sitoutumisesta. Ihmiskäsitys tai -kuva on tietysti osa mahdollisia ontologisia sitoumuksia, mutta jotkin toiset osat voivat olla kuitenkin sitä olennaisempia. Näitä tärkeämpiä kysymyksiä ovat nähdäkseni toisaalta yleisemmät kysymykset maailman (jonka osa ihminen ilmeisesti on) ja sen osien olemuksesta ja rakenteesta sekä toisaalta tavallaan suppeammat kysymykset esim. ihmisen toiminnan, kasvatuksen, tiedon jne. olemuksesta ja rakenteesta.

3.3 Ontologis-transsendentaalisesta tutkimuksesta

Ontologia on siis luettelo sitä, mitä on olemassa. Metafysiikan (yleisenkään metafysiikan) tutkimus ei kuitenkaan rajoitu tällaisten listojen laatimiseen, tai oikeastaan nämä listat ovat vasta lähtökohta metafysiikan tutkimukselle. Olennaisempi kysymys on, millaisia nämä asiat ovat, joita on olemassa ja millaisiin yleisempiin luokkiin ne voidaan jakaa sen perusteella, millaisia ne ovat. Näitä yleisempiä luokkia nimitetään kategorioiksi. Yleisen metafysiikan (siis filosofian yhtenä osa-alueena) voidaankin sanoa olevan perimmiltään kategoriaoppia. Se mitä edellä olemme nimittäneet minkä hyvänsä tieteellisen tutkimuksen ontologisiksi sitoumuksiksi, onkin oikeastaan olennaisemmin kategoriateoreettisia sitoumuksia. Yleisessä metafysiikassa kategoriateorioita kehitetään hyvin yleisellä ja abstraktilla tasolla. Monet niistä kysymyksistä, joita pidämme erityisen tärkeinä esim. jonkin kasvatustieteellisen tutkimuksen ontologisiksi sitoumuksiksi nimittämässämme kokonaisuudessa, sijoittuvat kuitenkin yleisen metafysiikan ulkopuolelle. Tällaisia ovat esim. kysymys tahdon vapaudesta ja inhimillisen tiedon muodostuksen perusluonteesta. Tällaisia kysymyksiä filosofiassa tutkii perinteisesti erityisen metafysiikan osa-alueet, lähinnä ns. rationaalinen psykologia ja modernimmassa asetelmassa erityisesti ns. mielen filosofia (philosophy of the mind). Tämä moninaisuus on syytä muistaa kun puhutaan ontologisista sitoumuksista. Tästä edelleen seuraa se, että näiden sitoumusten eksplikointi on periaatteessa sangen vaativa tehtävä, joka edellyttää perehtyneisyyttä moniin modernin filosofian erityisalueisiin.

Ontologisten sitoumusten selvittäminen on hankala tehtävä muutenkin kuin vain vaatimansa laajan asiantuntijuuden takia. Yhteys jonkin tietyn eritystieteen käyttämästä käsitevälineistöstä jonkin toisen tieteen käsitteistöön, esim. filosofiaan, ei ole mitenkään suora ja mutkaton. Sekä historiallisesti että erilaisten tehtäviensä takia eri tieteille on kehittynyt omat käsitteelliset ja kielelliset sääntönsä ja käytäntönsä. Näin voidaan jopa kysyä, voiko jonkin tieteen (esim. kasvatustieteen tai semiotiikan) ontologisten sitoumusten selvittäminen edes tarkoittaa sitä, että siirrytään käyttämään toisen tieteen (esim. filosofian) käsitevälineitä. Historiallisista syistä ja kohteensa takia filosofialla ehkä on tässä suhteessa jonkinlainen erityisasema toimia toisten tieteiden ontologisen työn kenttänä tai apuvälineenä – ja ehkä muidenkin tieteiden välillä voi olla tällaisia suhteita – mutta ensisijaisesti tätä ontologista eksplikointityötä voidaan pitää kuitenkin jokaisen tieteen omana vastuualueena. Siitä, missä vaiheessa ja miten pitäisi siirtyä käyttämään jonkin toisen tieteen käsitteitä ja asettamuksia, ei varmaankaan voi antaa mitään yleispäteviä ohjeita.

Suurin periaatteellinen ongelma ontologisten sitoumusten eksplikoinnin suhteen liittyy kuitenkin jo toisaalla toteamaamme tieto-opilliseen regressioon: jos jokin tutkimuksen teossa käytetty uskomus, esim. käytetyn menetelmän jokin periaate A, perustuu johonkin ontologiseen esioletukseen B, niin voidaan seuraavaksi kysyä, perustuuko B johonkin vielä syvemmän tasoiseen esioletukseen C jne. Se, että metafyysinen tutkimus filosofiassa ei tuhansien vuosien perinteestään huolimatta ole päätynyt joihinkin yleisesti hyväksyttyihin, kaikkein perimmäisiin ontologisiin esioletuksiin, vaan tutkimus sillä saralla jatkuu vilkkaana, antaisi olettaa, että tällainen äärettömän regression vaara on todella olemassa: aina voidaan kysyä, mille esioletukselle tämä tai tuo oletus perustuu.[4] Onneksi voimme toivoa, ettei tuo regressio ole laajeneva, vaan pikemminkin suppeneva siten, että tutkimuksemme uskomukset A1, A2, A3 jne. perustuvat kaikki esioletukseen B1 ja uskomukset A11, A12, A13 jne. perustuvat kaikki esioletukseen B2 jne. Taas nämä esioletukset B1, B2 jne. perustuvat syvällisempään esioletukseen C1 jne. Eli kun siirrytään seuraavalla tasolle esioletuksia, niin siirrytään aina yleisempään ongelmanasetteluun ja näin erityistapauksia ja yksittäisiä uskomuksia on ehkä vähemmän eksplikoitavana – vastaavasti näiden lukumääräisesti vähäisempien, mutta alaltaan yleisempien uskomusten tyydyttävä eksplikointi on varmasti sitäkin hankalampaa.

Kuten sanottu, ontologiset sitoumukset eivät ole sama asia kuin tieteellinen teoreettinen tieto, joka koostuu tutkimustuloksista ja niiden varaan rakennetuista teoreettisista rakennelmista. Siten ei pidä ajatella, että näiden pohdintojen olisi tarkoitus mitenkään korvata varsinaista tieteellistä tutkimusta, päin vastoin niiden on tarkoitus auttaa ja ohjata, tehostaa sitä. Ne eivät voi myöskään tarjota mitään varsinaista teoriaa tai teoreettista viitekehystä, vaan niiden laatimiseen tarvitaan yksityiskohtaisempaa tutkimusta – myös teoreettista tutkimusta. Itse asiassa korostaisin, että kaikki tieteellinen tutkimus on teoreettista tutkimusta, jonka tavoitteena on kehittää teoriaa tutkimuksen kohteesta. Teoreettisen tutkimuksen tutkimusvälineinä ovat käsitteet ja käsitteistöt ja menetelmänä teoreettinen pohdinta. Näin ontologisten sitoumusten eksplikoinnilla on tietysti erityisen välitön yhteys teoreettisen tutkimuksen metodivalintoihin: mitä käsitteitä käytetään ja miten.

Filosofiaa, joka pyrkii paljastamaan tai eksplikoimaan niitä julkilausumattomia tai epäselviä perusteita, joille nykyiset tai jonkin hetkiset näkemyksemme perustuvat, voidaan kutsua kantilaisessa mielessä transsendentaaliseksi. Perinteisesti transsendenssi, transsendenttisuus tarkoittaa maailman ulkopuolista todellisuutta, tuonpuoleisuutta, johon meillä ei ole eikä voi olla mitään normaalia tiedollista yhteyttä. Immanentilla vastaavasti on tarkoitettu jotain tähän maailmaan sisältyvää: esimerkiksi Jumala on voitu ajatella teistisesti transsendentiksi tai panteistisesti immanentiksi. Se todellisuus, josta meidän on ajateltu saavan normaalisti esimerkiksi aisteillamme tietoa, on ajateltu immanentiksi ja sellainen todellisuus, josta emme näin voi saada tietoa on jotain transsendenttia. Nyt edellisten pohdintojen tarkastelujen perusteella ontologiset sitoumukset ovat tavallaan tietoa transsendentista, koska ne itsessään eivät periaatteessa perustu normaalisti saatuun tietoon, vaan toimivat yhtenä normaalin tiedon perustana. Kuitenkaan ontologisen tiedon tai oletusten kohteena ei ole mikään erillinen transsendentti maailma vaan tämä sama immanentti, josta normaali tietommekin yrittää jotain kertoa, mutta ontologinen tieto näyttää olevan sellaista tietoa, jota emme voi tietää. Kantin tunnettu ratkaisu tähän ongelmaan oli antaa transsendentaalin käsitteelle sen nykyinen merkitys, eli se ei viittaa mihinkään transsendenttiin kohteeseen, vaan juuri näihin normaalin tietomme viimekätisiin perusteisiin, joita itseään ei voida normaalisti tietää mutta jotka voidaan tietynlaisella filosofisella päättelyllä paljastaa. Tämän transsendentaalisen tutkimuksen ja tiedon varsinaiseksi kohteeksi Kant (esim. 1997) ajatteli nykyistä konstruktivismia ennakoiden ihmisen oman tietokyvyn ja sen rakenteen, ja samalla hän tuli kieltäneeksi perinteisen maailmaa koskevan metafysiikan ja ontologian mahdollisuuden ja mielekkyyden.

Tämän tutkimuksen ja erityisesti sen johdanto-osan tarkoitus on olla siinä mielessä transsendentaalista analyysia, että pyrin menemään normaalin tietomme "taakse" hakemaan ja eksplikoimaan niitä perusteita, joille se voi perustua ja jotka voivat tehdä sen mahdolliseksi ja järkeväksi. En sitoudu täydellisesti transsendentaalifilosofian konstruktivistiseen ohjelmaan, vaan lähden siitä, että metafysiikalla ja ontologialla on vielä niiden perinteinen tehtävä: olla siihen samaan maailmaan kohdistuvaa tutkimusta, mihin normaali tietomme, tieteellinen tutkimuksemme ja ennen kaikkea käytännöllinen toimintamme kohdistuu. Praktisen realismin olettamuksen mukaan tieto ja toiminta ovat hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa erityisesti niin, että jos olemme toiminnassamme realisteja ja uskomme – tai hiljaisesti oletamme – jonkin toiminnan kohteen olevan olemassa, niin täsmälleen samalla tavalla ja samassa määrin tulee meidän uskoa tämän kohteen olevan olemassa myös tiedon kohteena. Kuitenkaan emme voi edetä ontologisessa tutkimuksessa samalla tavalla kuin normaalissa tutkimuksessa, koska ontologiset oletukset tehdään aina ennen mitään normaalia tutkimusta, vaan meidän on edettävä transsendentaalisesti: etsittävä ja pohdittava sellaisia tietomme ja toimintamme kohdetta koskevia viimekätisiä periaatteita, jotka mahdollisimman hyvin ja yleisesti tekisivät tutkimuksessamme ja toiminnassamme jo tosiasiassa tekemämme ontologiset sitoumukset päteviksi. Näiden periaatteiden avulla tulisi voida myös tehdä tämän jakson alussa kuvittelemamme jatkumon viimekätisistä ontologisista sitoumuksista aina empiirisiin tutkimuksiin – ja käytännön toimenpiteisiin – eheäksi ja johdonmukaiseksi. On tietysti selvää, että tässä tutkimuksessa ei voi päästä käsiksi suoraan todellisuuteen sinänsä, vaan se vielä selvemmin käsitteiden välittämää kuin empiirinen tieto: eli kysymys on siitä, millaiseksi maailma on ajateltava. Mutta kuitenkin se, mistä ollaan kiinnostuneita on tuo maailma – johon toimintamme ja tietokykymmekin kuuluvat.



[1] Pihlströmin (ks. 1996, 240) kehittelemä pragmaattinen realismi ilmeisesti tulisi hyvin lähelle tässä hahmoteltua näkökantaa.

[2] Näitä periaatteita ei varmasti voi kutsua kovin omaperäisiksi: jokainen järkevä ihminen luultavasti jakaa ne. Kuitenkaan ne eivät välttämättä ole kovinkaan itsestään selviä kaikissa tieteellisissä tarkasteluyrityksissä. a) ja d) -periaatteet sulkevat pois tai tekevät ainakin kyseenalaiseksi toiminnan tieteellisen selittämisen; vaikka se perustuisi probabilistiseen tai kaaosteoreettiseen, ennakoimattomaankin determinismiin. b) on ristiriidassa antirealististen, esim. instrumentalististen näkemysten kanssa. Toisaalta monet realistiset ja/tai skientismin kritiikistä lähtevät näkemykset päätyvät helposti kieltämään c) ja/tai d) -periaatteet. Ja ylipäänsä nämä kaksi viimeksi mainittua jäävät usein yksinkertaisesti liian vähälle huomiolle.

[3] Siljander 1992; Myös: Ontologiset ratkaisut ovat "tieteellisessä tutkimuksessa adekvaattien hypoteesien asettamismahdollisuuden ennakkoehto. Ellei niitä tietoisesti tehdä, tutkijan asettamat hypoteesit ja hänen valitsemansa menetelmät tekevät ne hänen puolestaan (Lehtovaara 1992, 387)."

[4] Loux (1998, 17) toteaakin, että metafysiikan tutkijat ovatkin jokseenkin luopuneet yrityksistä luoda alalta yleistä teoriaa ja sen sijaan keskittyvät yksittäisten ongelmien selvittelyyn.