4 Merkityksen ontologia

Kun yrittää selvittää itselleen, mitä tarkoittaa "merkitys", joutuu pohtimaan ainakin seuraavanlaisia kysymyksiä: Mitä jokin sana tai lause merkitsee? Mitä jokin ele merkitsee? Mitä jokin tapahtuma merkitsee? Mitä esim. jokin maailmanpoliittinen tapahtuma merkitsee Suomen turvallisuudelle ja perheen hyvinvoinnille? Kaksi ensimmäistä kysymystä voidaan usein esittää myös muodossa, mitä sana, lause tai ele tarkoittaa – tai mitä niiden esittäjä niillä tarkoittaa. Jälkimmäiset ja erityisesti viimeisin voidaan esittää muodossa, miten tapahtuma vaikuttaa näihin toisiin asioihin. Tätä kysymystä pohtiessa mieleen luultavasti nousee seuraavaksi kysymys siitä, mitä turvallisuus ja hyvinvointi merkitsevät minulle tai läheisilleni. Merkityksen käsite on koettu yleensä hyvin ongelmalliseksi filosofiassa – näyttäähän koko kysymys johtavan heti uhkaavalla tavalla äärettömään regressioon: jos kysytään merkityksen merkitystä, niin miksei jouduttaisi kysymään myös merkityksen merkityksen merkitystä? Niin kauan kuin puhutaan vain sanojen merkityksistä, niin ei tunnu ehkä kovin ongelmalliselta ottaa puheeksi "merkitys"-sanan merkitystä siinä kuin minkä hyvänsä muunkin sanan. Siihen verrattuna paljon epämääräisemmältä tuntuu kysyä, mitä merkitsee turvallisuuden, hyvinvoinnin tms. merkitys jollekulle; kun ei kysytä, mitä jokin merkitsee, vaan kysytään, mitä se tarkoittaa, että jokin merkitsee jotakin. Kuvan siitä, kuinka erilaisia lähestymistapoja merkityksen käsitteeseen voi olla, saa kokoomateoksesta (Airola et al. 2000).

Ongelman monitahoisuus edellyttää nähdäkseni sitä, että jos halutaan saada jotain yhtenäistä vastausta kysymykseen merkityksen merkityksestä, luonteesta ja olemuksesta, on lähdettävä liikkeelle aika kaukaa, ja paitsi että selvitetään merkityksen käsitteen sisältöä ja siihen liittyviä seikkoja, on myös yritettävä selvittää, mitä merkitys ei ole. Olen jo edellä viitannut tarpeeseen erottaa kasvatuksen alueella kausaalivaikutuksen ja merkitysperustaisen vaikuttamisen ajatukset toisistaan. Merkityksellä on selvästi jokin suhde – ehkä monenkinlaisia suhteita – kausaliteettiin. Vastaaminen kysymykseen, millaisia nämä suhteet ovat, edellyttää jonkinlaista määritelmää tai näkemystä kausaliteetin käsitteestä. Kausaalisuhteen tai -vaikutuksen idea ei kuitenkaan sekään ole kovin yksinkertainen, itsestään selvä ja yleisesti hyväksytty. Jotta voisin käsitellä kausaliteetin ongelmaa riittävän yksinkertaisesti ja täsmällisesti, minun on palattava edellä viitattuihin ontologisiin kysymyksiin ja kehitettävä riittävä ontologinen ja metafyysinen peruskäsitteistö tätä tarkoitusta varten.

Edelleen, jotta merkityksen käsitteelle löytyisi sopiva paikka ontologiassamme, joudun rakentamaan monitasoisen tai kerroksisen mallin, hieman samantapaisen kuin yleisesti tunnettu Popperin käsitteistö maailmoista 1, 2 ja 3 (ks. esim. Niiniluoto 1990), mutta joustavampi ja monitasoisempi. Olennaisimpia askelmia tässä portaikossa ovat siirtymä elottomasta luonnosta elolliseen ja elollisen sisällä edelleen inhimilliseen. Nämä kaikki tasot ovat sillä tavalla päällekkäisiä tai sisäkkäisiä, että seuraava sisältää aina edelliset – siis tulee joka tasolle jotain uutta, mutta entinen jää myös voimaan. Portaikon voisi esittää vieläkin tarkempana esim. seuraavasti: fysikaalinen, kemiallinen, orgaaninen, elävä, tunteva, ajatteleva, kulttuureja luova. Laadulliset harppaukset asteelta toiselle ovat kaukaa katsottuna hyvin jyrkkiä, mutta niiden rajat saattavat tarkemmin tutkittuna olla hämäriä, ja on mahdollista nähdä tässä kaikille tutussa jatkumossa vieläkin useampia välitasanteita. Portaiden jyrkkyyttä tai korkeutta lieventää vielä se, että emergenssin käsite on tässä mallissa joko hyvin vaatimaton tai kokonaan tarpeeton. Kuten yritän jatkossa esittää, ovat kaikki ylempien tasojen erityiset ominaisuudet, jotka yleensä on liitetty subjektiuden ideaan, olemassa ainakin jonkinlaisena ituna jo kaikkein alimmilla tasoilla.

Siirtyminen tasolta toiselle, uusien tasojen syntyminen, voidaan ymmärtää rakenteellisena evoluutiona, joka etenee jossakin mielessä yksinkertaisista rakenteista monimutkaisempiin – tätä ulottuvuutta itseään ei tule ajatella liian yksiselitteisenä tai yksinkertaisena. Uuden tason syntyminen on evolutiivinen saavutus siinä mielessä, että monimutkaisemmat rakenteet voidaan ajatella hankalammin muodostettavaksi ja ylläpidettäväksi – siis huonommin pysyväksi – kuin yksinkertaisemmat. Maailmankaikkeuden historian kuluessa on ehkä ensin syntynyt yksinkertaisia rakenteita, näistä osa on osoittautunut pysyviksi ja osa hävinnyt ja häviää jatkuvasti. Näistä pysyvistä yksinkertaisista rakenteista kehkeytyy ja kokoontuu uusia monimutkaisempia rakenteita, joista kestävät taas jäävät pysyviksi ja muodostuvat uusien rakenteiden rakennuspalikoiksi. Tässä rakentumisessa olennaista osaa näyttelevät epäilemättä kausaalisuhteet, "maailmankaikkeuden sementti" (Mackie 1974).

Meidän kannaltamme yksi keskeisimpiä siirtymiä on elämän (biologian tutkimuskohteen) synty. Sijoitan merkityksen ilmiön synnyn tähän samaan tapahtumaan[1], johon itse asiassa liittyy hyvin monia muitakin meille tärkeitä ilmiöitä. Elävä olento, eliö, on jotain mitä voidaan vahvassa mielessä pitää subjektina tuon käsitteen tavallisimmassa filosofisessa merkityksessä, koska eliö toimii ja sillä on intentio toimia. Tällaiselle oliolle tietyt asiat sen ympäristössä muodostavat merkityksellisiä kohteita (objekteja) sen takia, että niillä on jokin erityinen potentiaalinen kausaalinen suhde tämän subjektin intention sisältöön, eli sen intentoimaan, tavoittelemaan asiain tilaan, ja jonka suhteen eliö toimii jollakin erityisellä tavalla todellistaakseen tai estääkseen kausaalivaikutuksen. Tähän kaksiosaiseen tapahtumaan sisältyy se todellinen ongelma, että miten olio voi "tietää", mikä tuon kohteen merkitys on ennen kuin se toimii sen suhteen ja ennen kuin tuo potentiaalinen kausaalivaikutus on toteutunut. Tämä "tietäminen" perustuu ns. semioottiseen järjestelmään, jonka puitteissa merkitykset artikuloituvat eliölle. Perimmältään semioottinen järjestelmä perustuu tietysti eliön aisteihin. Merkityksen ilmiö siis edellyttää ensiksikin subjektin eli elävän olion, jolla on jokin intentio. Toiseksi tarvitaan objekti eli tämän eliön ympäristössä oleva olio, joka voi jotenkin olennaisesti vaikuttaa eliön intention toteutumiseen. Kolmanneksi eliöön täytyy olla liittyneenä ainakin aistimusjärjestelmä, toimintajärjestelmä ja semioottinen järjestelmä – mahdollisesti myös muita järjestelmiä tai asioita.

Toinen, erityisesti kasvatustieteen kannalta tärkeä radikaali askel on tietysti eläinten ja ihmisen välillä. Oletamme, että ihmisen olemassa oloon, erityisesti ihmisen merkityksiin, liittyy jotain sellaista, mitä eliötason analyysi ei kykene tavoittamaan. Tällaisiksi tämän uuden tason seikoiksi on ajateltu mm. seuraavia: järki, vapaus, itsetietoisuus, kielellisyys, kulttuurisuus jne. On totta, että ihminen on biologisena lajina jossain määrin erikoinen verrattuna muihin eliölajeihin, mutta on ilmeistä, että biologisella käsitteistöllä tätä edellä tarkoitettua ihmisen erikoista olemusta ei voida kunnolla selittää. Esitän seuraavassa, että tämä ihmisen erityislaatuisuus voidaan pitkälti palauttaa kahteen hyvin läheisesti toisiinsa liittyvään järjestelmiin tai käsitteisiin, nimittäin (luonnollinen) kieli ja kulttuuri. Tärkein selittäjä näiden järjestelmien, erityisesti jälkimmäisen olemassaololle on kuitenkin kasvatus, pedagoginen toiminta, eli tässä kohtaa törmäämme kehäpäättelyn ongelmaan ja joudumme selittämään sillä, mikä piti selittää. Se onkin kohta, jossa lopetamme ontologisen taustakartoituksen ja siirrytään seuraavaan vaiheeseen tutkimuksessamme.

4.1 Olemisen analysointi

4.1.1 Taustaa: Kategoriat, periaatteet ja perimmäiset olevat

Yleinen metafysiikka ja erityisesti ontologia on perinteisesti aina Aristoteleesta lähtien ymmärretty kategoriaopiksi eli opiksi kaikkein yleisimmistä olevaisen luokista (Aristoteles 1994, 8-27; ks. myös Loux 1998; Kivinen 1999; Juti 2001). Kategorioita on nähty olevan eri määriä ja niiden sisältö on vaihdellut. Occhamin partaveitseksi kutsuttu ns. ontologisen säästäväisyyden periaate on varsinkin myöhempinä aikoina karsinut kategorioiden lukumäärää: tämän periaatteen mukaan ei tule olettaa tai postuloida ylimääräisiä kategorioita tai olevaisen lajeja, joita ilmankin tieteessä pärjäisi. Niinpä kategorioita on yleensä ajateltu tarvittavan yhdestä neljään (vrt. Lowe 2001). Yksi tärkeimpiä vedenjakajia ontologisissa käsityksissä on ollut universaali-kiista eli kysymys siitä, onko olemassa universaaleja eli yleisiä olevia vai pelkästään partikulaarisia eli partikulaareja. Universaalien kannattajia kutsutaan yleensä realisteiksi ja niiden vastustajia nominalisteiksi. Partikulaareja ovat mm. kaikki tavalliset yksittäiset ja yksilölliset asiat, joiden kanssa olemme tekemisissä, esim. pöydät. Miksi nämä kaikki partikulaariset pöydät ovat nimenomaan "pöytiä"? Ontologisen realistin vastaus tähän kysymykseen voisi olla, että on olemassa jonkinlainen yleinen, universaali pöytä, jonka ilmentymiä tai esiintymiä yksittäiset partikulaariset pöydät ovat. Millä tavalla ja missä tämä universaali olisi olemassa, siitä voi olla monenlaisia enemmän tai vähemmän uskottavia näkemyksiä. Nominalistin mielestä mitään tällaista yleistä pöydän mallia, ideaa tms. universaliaa ei ole olemassa, vaan pöydillä vain sattuu olemaan nimi "pöytä" tai siis satumme vain jostakin syystä nimittämään niitä kaikkia tuolla nimellä (nomen).

Toinen rajalinja ontologisissa käsityksissä kulkee sen suhteen, ovatko perustavimmat ja yleisimmän tason olevat olioita (objekteja, substanssin kategoria) vai ominaisuuksia (laadun kategoria, johon enemmän tai vähemmän saumattomasti liittyy myös esim. suhteen kategoria). Tämä pöytä tässä on tietysti olio, mutta voidaan myös sanoa, että se on sellainen olio, jolla on ominaisuus olla pöytämäinen. Useimpien ontologien mielestä kylläkään pöytämäisyys ei ole mikään oikea ominaisuus (se voi ehkä olla yhdistelmä "oikeita" ominaisuuksia, esim. tasopintainen, nelijalkainen jne.), mutta käytetään sitä kuitenkin esimerkkinä. Sanomme helposti, että kaikilla pöytäoliolla on tämä sama ominaisuus, pöytämäisyys. Tässä olemme tulleet ottaneeksi ominaisuusrealistisen kannan: on olemassa (tavalla tai toisella) universaali ominaisuus, jota kutsutaan pöytämäisyydeksi ja kaikki partikulaariset pöydät ilmentävät, "eksemplifioivat" tätä ominaisuutta. Oliorealisti taas sanoisi tähän, että pikemminkin on olemassa jonkinlainen olioiden laji (so. oliouniversaalia, olemus), jonka edustajia kutsutaan pöydiksi. Nominalisti ei hyväksyisi kumpaakaan näistä näkökulmista, ei olio- eikä ominaisuusuniversaalioita, vaan hänen mielestään pöytiä todellakin vain – syystä tai toisesta – kaikkia kutsutaan samalla nimellä. Nominalistin mielestä siis esim. punaisuutta ei ole olemassa, vaan kaikkia punaisia asioita vain kutsutaan jossakin tilanteessa nimellä punainen. Nominalistille yleensä ei ole olemassa muuta kuin oliopartikulaareja – tämä on hyvin ontologisesti säästeliäs kanta.

Oman erikoisen tapauksensa näiden näkemysten joukossa muodostaa trooppiteoria, eli näkemys ominaisuuspartikulaareista. Tämän näkemyksen mukaan perusolevaisia ovat olioilla olevat ominaisuudet, esim. tämän pöydän pöytämäisyys ja punertava väri. Kaikilla pöydillä ei kuitenkaan ole sama ominaisuus olla pöytämäinen, vaan niillä jokaisella on oma, eri pöytämäisyytensä. Nämä partikulaariset ominaisuustapaukset eli troopit voivat olla samanlaisia, mutta ne ovat silti erillisiä olevia, eräänlaisia ominaisuusolioita. Jyrkkä trooppiteorian kannattaja voisi olla sitä mieltä, että olioita eli objekteja ominaisuuksien kannattajina ei ole ollenkaan olemassa, vaan oliot ovat pelkästään ominaisuuskimppuja. Jos poistat jokaisen ominaisuuden jostakin oliosta, niin jäljelle ei jää mitään – ei mitään oliota ilman ominaisuuksia.[2] Trooppiteoria ratkaisee sen ominaisuusrealistisen ongelman, että meillä voi olla kaksi punaista oliota, vaikka niiden punaisuus ei olekaan samanlaista – samaa punaisuutta. Universalistin mielestä niiden punaisuus (jos molemmat todella ovat punaisia) täytyy olla juuri samaa ominaisuutta, jolloin on vaikea ymmärtää, miksi ne voivat näyttää erilaisilta. Trooppiteoria tulee tässä nominalismia vastaan ja selittää, miksi nimitämme niitä molempia punaisiksi: siksi että niiden väritroopit ovat meistä saman näköisiä, vaikka ne tosiasiassa ovatkin eri ominaisuuksia. Toisaalta ajatus trooppien saman tai tietynlaisuudesta helposti johtaa ajatukseen ominaisuuksien ominaisuuksista ja kysymykseen, onko ehkä olemassa jokin ylemmän tason universaali punaisuus tai punertavuus, jonka suhteen näillä eripunaisilla troopeilla on yhteinen (toisen tason) ominaisuus olla erillisyydestään ja erilaisuudestaan huolimatta kuitenkin punaisia.[3]

Näillä kaikilla neljällä tai viidellä perusmahdollisuudella on kullakin omat ongelmansa. Nominalismi ei mahdollista sen ymmärtämistä, miten maailmassa voi olla mitään säännönmukaisuutta. Nominalismin vastustajat ovatkin peränneet näkemystä, että maailmassa olisi jotain aidosti yleistä (Kivinen 1999). Nominalismille ei jää oikein muuta mahdollisuutta kuin ajatella, että yleiset säännönmukaisuudet ja lainalaisuudet ovat vain jonkinlaista suurta sattumaa. Realistit taas joutuvat suuremmassa tai pienemmässä määrin rikkomaan ontologisen säästäväisyyden periaatetta ja postuloimaan eriskummallisia olioita, joiden olemassaolo kyllä selittäisi yleisten lainalaisuuksien mahdollisuuden, mutta tilalle tulee uutena ongelmana nämä oliot itse, joista meillä ei ole mitään vastaavanlaista tietoa ja kokemusta kuin tutuista partikulaareista ja joiden olemusta on vaikea perinpohjaisesti ymmärtää tai edes kuvitella. Erilaisten mahdollisuuksien kuvittelu ja konstruointi on kuitenkin hyvin mielenkiintoista ja sillä on selkeitä yhtymäkohtia eri tieteiden, erityisesti fysiikan ja matematiikan peruskysymyksiin. Tämän takia ontologiasta ja metafysiikasta on tullut viime vuosisadan loppupuolella yhä suositumpi filosofian osa-alue, vaikka se välillä oli lähes kielletty harrastus.

Historiallisesti Platonin ideaoppia voidaan pitää ominaisuusrealismin yhtenä ääritapauksena. Aristoteleeseen liitetään yleensä ajatus lajiolemuksista oliouniversaaleina, mutta hänellä oli myös ajatus ominaisuusuniversaaleista. Usein korostetaan sitä eroa, että kun Platonin ideat olivat olemassa ideamaailmassa omia aikojaan, niin Aristoteleen universaaliat olivat olemassa vain partikulaareissa esiintymissään, esim. koiran olemus oli löydettävissä ja olemassa vain yksittäisissä koiralajin edustajissa (jokaisessa koirassa), ei missään niiden ulkopuolella. Keskiajan loppupuolella alkoivat syntyä vallitsevan aristotelismin kritiikkinä nominalistiset ajatukset. Uuden ajan alussa syntyi sitten aivan uudenlainen ajattelutapa, jonka edeltäjiä nominalistit tavallaan ehkä olivat. Tämän uuden näkemyksen tai peräti näkemystyypin yhtenä keskeisenä perustajana pidetään Descartesia. Se, mikä oli uutta oli selkeä näkökulman muutos aikaisemman filosofian ja ontologian kohteesta, ns. ulkomaailmasta ja objekteista, kohti filosofia ja ihmistä itseään, pohtimisen ja tietämisen subjektia. Tätä siirtymää voi nimittää subjektifilosofian (tai subjektimetafysiikan) synnyksi ja aikaisempaa filosofiaa, erityisesti aikaisempaa metafysiikka ja ontologiaa, objektifilosofiaksi (tai objektimetafysiikaksi)[4]. Uuden subjektifilosofian yhtenä huipentumana voidaan pitää Kantia, joka pyrki jopa eksplisiittisesti kieltämään vanhanaikaisen metafysiikan mahdollisuuden. Kantille kategoriat eivät olleet enää ollenkaan todellisuuden perimmäisiä olioluokkia, vaan ihmisen oman kognitiivisen rakenteen ja toiminnan perusperiaatteita. Ihmisen tiedon yleisyyttä ja varmuutta eivät enää taanneetkaan objektien olemisen yleiset periaatteet, koska niistä ihminen ei voinut Descartesin epäilyn metodin soveltamisen jälkeen tietää mitään varmaa. Sen sijaan tämän takuun antoi ihmisen oma järki, silloin kun se toimi omien kategorioittensa mukaisesti.[5]

1900-luvun vaihteessa amerikkalainen, semiotiikan toisen juonteen perustaja, Peirce kritisoi ankarasti Kantia nominalismista ja loi taas uuden kategoriajärjestelmän. Kantin perustamaa konstruktivismia voi todellakin pitää eräänlaisena nominalismina, jonka mukaan kategoriat[6] eivät ole oikeasti tiedon kohteissa eli objekteissa olemassa, vaan me liitämme ne tietoomme, kuten nominalistit ajattelivat ominaisuuksien nimet liitettäväksi puheeseen olioista. Peircen kategoriajärjestelmän kolme kategoriaa olivat hämmästyttävän abstraktilla tavalla nimetyt: ensiys, toiseus ja kolmannuus. Jotta kukaan ymmärtäisi, mitä ne tarkoittavat, ne vaativat lisäselityksiä, mutta toisaalta juuri tämän abstraktiuden ansiosta ne ovat sovellettavissa hyvin moneen eri tilanteeseen (tarkoituksensa mukaisesti kaikkiin), kuten yleisten kategorioiden kuuluukin. Mutta nämäkään kategoriat eivät tarkoita suoranaisesti mitään olioluokkia, vaan niissä on mukana dialektinen ajatus kaikkien olioiden tai asioiden kehittymisestä näiden vaiheiden kautta ja toisaalta ne samalla kuvaavat kaiken tiedon syntyä. Suhteessa objekti- ja subjektifilosofiaan Peircen järjestelmää voidaan pitää ainakin yrityksenä yhdistää ne: huomioida samalla kertaa sekä ulkoinen objektien maailma että sisäinen tietävän subjektin toiminta. Näitäkin kategorioita Kantin kategorioiden tapaan voisin ennemminkin nimittää (toiminnan) periaatteiksi kuin miksikään olevaisen luokiksi. Kaikkein yleisimmällä tasolla nämä kategoriat tai periaatteet voidaan lyhyesti kuvata seuraavasti: Ensiys on mahdollisuus tai pelkkä laatu. Toiseus on toteutunut mahdollisuus, jotain objektiivisesti olevaa. Kolmannuus on säännönmukaisuus ja suhde, joka sitoo ensiyden ja toiseuden toisiinsa. Nämä kolme vaihetta ovat päällekkäiset ja peräkkäiset siten, että seuraava edellyttää aina aikaisemmat mutta ei toisin päin, eli ensiyttä voi olla ilman toiseutta, ja toiseutta ilman kolmannuutta mutta ei päinvastoin. (Peirce 2003, Deely 2000b)[7]

Peircen käsitykset jäivät pitkäksi aikaa pimentoon ja väärin ymmärretyiksi. Sen sijaan semiotiikan synnyn, lingvistiikan (ja siihen liittyen antropologian) kehityksen ja analyyttisen kielifilosofian nousun vaikutuksesta syntyi 1900 -luvulla subjektifilosofiaa kritisoinut suuntaus, joka on vaikuttanut voimakkaasti myös kasvatustieteeseen aivan vuosisadan lopulla. Tätä vaikutusta kasvatus- ja joihinkin yhteiskuntatieteisiin on kutsuttu nimellä lingvistinen käänne. Tätä ajattelusuuntausta voisi kutsua strukturalistiseksi tai aprioriseksi intersubjektivismiksi (Frank 2002). Kyseessä ei tietenkään ole yhtenäinen suuntaus, vaan kokoelma hyvin erilaisia koulukuntia, joille on yhteistä tietynlainen yksilöllisen ihmissubjektin perustavan ontologisen aseman epäily. Tämä epäily ei kuitenkaan viittaa takaisin objektien maailmaan, vaan pikemminkin postuloidaan uudentasoinen, yksittäistä ihmistä yleisempi mutta ihmiskuntaa suppeampi subjektiviteetti. Murros suhteessa edelliseen vaiheeseen voidaan nähdä kahtalaisena. Toisaalta Kantin olettama ihmiskunnan absoluuttinen järki jakautui eri kieliksi tai kulttuureiksi[8]. Toisaalta yksilön vapaus ja subjektiivisuus tuli sidotuksi hänen käyttämäänsä kieleen (tai kieleen, joka käyttää häntä). Edelleen, kun aikaisemmin oli ehkä ajateltu, että ihmisen järki ja vapaus – subjektius – oli edustettuna yksilössä, joka sai nämä ominaisuudet toisaalta synnynnäisesti toisaalta kasvatuksen kautta, niin nyt näiden ominaisuuksien varsinainen omistaja onkin kieli tai kieliyhteisö (intersubjektiviteetti), ja yksilö saa siitä osansa tulemalla tämän yhteisön jäseneksi. Kun subjektimetafysiikassa objektit olivat olleet alisteisia subjektille (konstruktivismi), niin nyt myös objektit ovat alisteisia kielelle.[9]

4.2.2. Fundamentaaliontologiaa: olemisen periaatteet

Edellä on esitelty toisaalta eräitä keskeisiä ontologian perinteisiä ja viimeaikaisia käsitteitä sekä hahmoteltu kolme erilaista ajattelutapaa sen suhteen, mikä taho maailmassa on ontologisen tietomme kannalta perustavin tai määräävin. Tämä kaikkia yksityiskohtia ja erityisongelmia kaihtanut esitys on ehkä vakuuttanut siitä, että kaikki esitetyt vaihtoehdot ovat jollakin tapaa praktisen realismin kannalta epätyydyttäviä. Koko alue tuntuu liian moninaiselta ja sekavalta. Niinpä yritänkin seuraavassa kehitellä mahdollisimman yksinkertaisen ja mahdollisimman hyvin praktisen realismin kanssa yhteen sopivan mallin, joka toivon mukaan jotenkin harmonisoisi ja eheyttäisi tuota halkeilevaa ja repeilevää kenttää. Lähtökohdaksi tälle hankkeelle lainaan Heideggerin fundamentaaliontologian idean eli ajatuksen siitä, että tutkitaankin olemista eikä olevaa. "Kaikki ontologia, riippumatta siitä miten rikas ja yhtenäinen kategoriasysteemi sillä on käytettävissään, jää pohjimmiltaan sokeaksi ja harhautuu omasta tarkoitusperästään, jos se ei ole ensin riittävästi selvittänyt olemisen mieltä ja käsittänyt tätä selvitystä perustavanalaatuiseksi ehdokseen. (Heidegger 2000, 31)"

Oleminen ei itse ole mikään oleva, siis ei ainakaan mikään substanssi ja Heidegger korostaa voimakkaasti sitä, että olemisen analyysin täytyy olla hyvin eri asia kuin olevan tutkiminen (esim. emt. 26). Poikkean tässä jo eri suuntaan, koska ymmärrän olemisen tutkimisen olevan kuitenkin aika lähellä olevan tutkimista. Oleminen on jotain yleistä, koska kaikki olevat ovat – oleminen koskettaa kaikkia olevia, mutta samalla "oleminen on aina jonkin olevan olemista. (emt. 29)" eli kullakin olevalla on sen oma oleminen. Oleminen ei ole universaalia, joka olisi sellaisenaan yhteinen kaikille oleville. Sen lisäksi, että oleminen on jonkin olevan olemista, se on myös tämän olevan olemista jollakin tavalla. Eli kysymys siitä, millainen tai mikä jokin oleva on, voidaan muuttaa muotoon, miten tai millä tavalla tämä oleva on. Olevan tietynlaisuus on siis sen olemisen tapa. Nimitän jotakin mitä hyvänsä olevaa jatkossa olioksi. Siis olio on ja se on tietyllä omalla tavallaan. Näin näyttäisi siltä, että se mitä tavallisesti nimitetään olion ominaisuuksiksi, on juuri tätä olion olemisen tapaa (vrt. Heil 1998, 204). Kaikki se, millä tavalla olio on, siis se millä tavalla se on tietty jokin, tietynlainen, tietyssä suhteessa johonkin, tietyn kokoinen jne. eli kaikki mahdolliset kategoriat, palautuvat tähän yhteen käsitteeseen, olemiseen – tai pitemmässä muodossa sanottuna olemisen tapaan.

Oleminen on siis sinänsä yleinen, yleisin ontologinen käsite, mutta samalla se eriytyy kaikkein erilaisten olioiden erilaiseksi olemiseksi. Mitä yleistä olemisesta sitten voidaan sanoa? Tähän esitän hypoteesina ratkaisua, joka hyvin paljon muistuttaa Peircen kategoriajärjestelmää ja on pitkälti sen inspiroimakin, mutta jonka haluan ainakin muotoilla hieman eri tavalla. Oletan että nuo edellä hahmottelemani filosofian historian aikakaudet: objekti-, subjekti- ja intersubjektifilosofiat tavoittelevat juuri olemisen kaikkein yleisimpiä periaatteita. Ne ovat siis kukin oikeassa siinä, että niiden edustama periaate on olemisen perustava periaate tai muoto, mutta väärässä siinä, että se olisi ainoa tai perustavampi kuin toiset[10]. Voi olla, että tällaisia periaatteita olisi muitakin, mutta ontologisen säästäväisyyden nimissä yritän tulla toimeen näillä kolmella. Ne täytyy kuitenkin nimetä uudelleen ja hieman tarkentaa, mitä ne tässä yhteydessä tarkoittavat. Esittelen nämä periaatteet seuraavassa samassa loogisessa järjestyksessä kuin ne Peircellä ovat, mutta tällä en tarkoita, että ne olisivat missään vahvassa mielessä samalla tavalla peräkkäiset, toisiaan seuraavat ja yksi toisensa päälle rakentuvat. Sen sijaan nämä periaatteet ovat täysin yhtäaikaisia ja aina kaikki kolme läsnäolevia, vaikkakin niiden väliset painoarvot voivat vaihdella erilaisilla olioilla.

Subjektifilosofian tavoitteleman periaatteen nimeän muuttuvaisuudeksi tai muutoksen periaatteeksi.[11] Objektifilosofiaan liittyvää periaatteetta nimitän vastaavasti pysyvyydeksi tai ehkä myös lujuudeksi. Intersubjektiivisuuden ideaan liitän rakenteellisuuden (suhteen ja järjestyksen) periaatteen. Nämä kolme periaatetta ovat – erilaisina yhdistelminä – yhteiset kaikelle olemiselle, emmekä voi kuvitella olemista, josta jokin näistä puuttuisi. Näistä kaikkein yleisimmistä periaatteista tulisi jollakin tavalla voida johtaa – tai jollei missään tiukassa mielessä johtaa, niin ainakin niiden avulla ymmärtää – kaikki muut olevaisen ominaisuudet ja olioihin liittyvät erikoisuudet. Myös tämän ihmistä kohtaavan suurimman tavallisen ihmeen, eli ihmisen itsensä erityiset ominaisuudet tulisi jollakin tavalla perustua näihin kolmeen – ei toki suoraan vaan välillisesti.[12] Kaikki oleva on siis yhtäältä muuttuvaista ja tietyssä mielessä subjektiivista, toisaalta enemmän tai vähemmän pysyvää ja siten tietyllä tavalla objektiivista ja kolmanneksi rakenteellista. Edellä jo alustavasti hahmoteltu olevaisen evolutiivisen hierarkian ajatus perustui näihin kolmeen periaatteeseen: kaikella ja kaikilla on jokin rakenne, joka muuttuu, mutta jotkin rakenteet ovat pysyvämpiä kuin toiset ja niiden varaan rakentuu uusia rakenteita – uusia rakenteellisia olioita. Ihminen sattuu olemaan tämän hierarkian huipulla, mutta se ei tarkoita, että ihminen siinä mielessä poikkeaisi muusta olevaisesta, ettei nämä samat periaatteet pätisi samalla tavalla häneenkin – ja myös hänen tietoonsa. Eli nämä samat periaatteet täytyy olla paitsi olemisen myös tietämisen perustana. Tämän takia ei tunnu perustellulta tai ainakaan välttämättömältä aloittaa ontologista analyysia ihmisen Dasein:ista, kuten Heidegger ehdottaa, koska silloin valitaan ensimmäiseksi kaikkein hankalin ja monimutkaisin mahdollinen kohde sen sijaan, että normaaliin tapaan aloitettaisiin helpoista ja yksinkertaista kohteista, ja koska ihmisen olemisessa on sisältöjä, rakenteita, joita muualla ei ole mutta jotka kuitenkin rakentuvat alempana hierarkiassa oleville yksinkertaisemmille rakenteille.

Ennen kuin jatkan eteenpäin, täytyy vielä hieman selventää mainittujen kolmen periaatteen sisältöjen keskinäisiä suhteita. Ensiksikin täytyy korostaa, että ne ovat hyvin läheisissä suhteissa toisiinsa. Oliolla on jonkinlainen rakenne ja tämä rakenne – ja siis tietysti olio itse sen myötä – muuttuu tai pysyy. Muuttuvaisuus ja pysyvyys viittaavat kumpikin Heideggerin keskeisimpänä pitämään ajallisuuden kategoriaan – ainakin alustavan näkemykseni mukaan ne yhdessä tavalla tai toisella perustavat ajallisuuden. Ensiksikin muutos ja pysyvyys voidaan ymmärtää toisensa poissulkevina vaihtoehtoina tai paremminkin yhtenä ulottuvuutena: siinä määrin kuin jokin muuttuu se ei pysy ja päin vastoin. Tällainen suhde niiden välillä voisikin vallita sellaisessa tapauksessa, että kyseisen olion rakenne olisi äärimmäisen yksinkertainen. Tällöin myös jokainen muutos olisi äärimmäinen muutos, eli olio muuttuisi joksikin muuksi ja häviäisi, lakkaisi olemasta sellaisena oliona kuin oli tai syntyisi uudenlaisena oliona. Kuitenkin kun oliolla on sillä tavalla moninainen rakenne kuin esim. tuntemillamme tavallisilla olioilla, ne voivat samalla muuttua ja pysyä. Esim. tuolin rikkoutuminen ja korjaaminen ovat muutoksia, mutta silti ko. tuoli pysyy koko ajan tuolina – vieläpä samana tuolina. Voimme ajatella kaikki kolme periaatetta myös yhdeksi kolmiulotteiseksi koordinaatistoksi (ei tietenkään välttämättä suorakulmaiseksi tai edes suoraviivaiseksi), jossa eri ulottuvuuksien välillä vallitsee sellainen löyhä riippuvuus, että jos olion rakenteellisuus on suuri (monimutkainen, monitahoinen tms.), niin silloin yleensä myös sekä muuttuvuus että pysyvyys ovat suuria. Varoitan kuitenkin, että nämä kaikki ajatusmallit ovat vain ajatuskokeiluja – meillä ei kerrassaan voi olla varmaa ja täsmällistä tietoa näistä periaatteista itsestään, koska kaikki mahdollinen tieto perustuu niille.

Muuttuvuus ja pysyvyys tuntuvat aika helpoilta ja tutuilta käsitteiltä. Erityisesti pysyvyys, joka viittaa jähmeyteen, vastukseen, esinemäisyyteen ja lujuuteen, on ehkä kaikkein tutuin käsite meille. Odotamme ja oletamme tämän tutun maailmamme olevan hyvin pitkälle pysyvä ja luotettava: jos jokin on pysynyt tähän asti, niin se pysyy vastakin. Muutos tarkoittaa meille yllätystä suhteessa tähän pysyvyyteen – ja yllätyksiä tapahtuu. Tähän viittaa kuvaava sanonta: "ei ole muuta pysyvää kuin muutos". Tämä sanonta tuo myös esille sen tärkeän seikan näiden kahden periaatteen yhteen kietoutuneisuudesta, että muutos voi todellakin olla pysyvää. Jos jokin olio muuttuu koko ajan, niin silloin muutos on sen pysyvä olotila – ja jos lopettaa muuttumasta, niin tämä lopettaminen on muutos sen muutoksessa. Silloin kun muutos jatkuu tai toistuu tietynlaisena enemmän tai vähemmän pysyvästi voimme puhua myös muutoksen rakenteesta.[13] Pysymisen ja muutoksen käsitteet voidaan vielä suhteuttaa toisiinsa niin, että pysymistä tietynlaisena voidaan pitää muutoksen erityistapauksena, jossa olio ei muutukaan toisenlaiseksi vaan samanlaiseksi – pysyvä olio siis koko ajan muuttuu samanlaiseksi kuin se juuri edellisellä hetkellä jo olikin. Tämä seikka tuntuisi viittaavan muutoksen käsitteen ensisijaisuuteen, ja on ollut ehkä perustana ns. tapahtumaontologioiden luomiseen (vrt. esim. Dewey ks. luku Error! Reference source not found.). Tässä täytyy kuitenkin muistaa, että muutosta tai tapahtumaa ei voi olla sellaisenaan, vaan kysymyksessä on aina jonkin muuttuminen. Tämä jokin, joka muuttuu on olio – kannatan siis olio-ontologiaa tapahtumaontologian sijasta, ja olion käsitettä ei voi olla ilman olion jonkinasteista pysyvyyttä: ei olisi mitään mieltä olion käsitteessä, johon ei sisältyisi mitään pysyvää.

4.2 Tapahtumisen todennäköisyys ja kausaalisuhteet

4.2.1 Olion rakenne

Mutta mitä oikeastaan ovat oliot? Tavanomaisia meille kaikille tuttuja olioitahan ovat esim. tämä pöytä, tuo tuoli, mikä hyvänsä kivi, joku ihminen jne. Vähemmän tavanomaisia, mutta yhtä tuttuja ovat esim. lintuparvi, vasemman jalan varpaat, kahvikalusto, lukko ja avain, hallitus, aviopari jne. Ainoastaan nimeltään meille tuttuja olioita ovat taas esim. atomi, elektroni, kvarkki jne.[14] Näistä esimerkeistä käy hyvin ilmi yksi keskeinen ongelma olion käsitteessä: yksi olio voi muodostua toisista olioista ja olioiden väliset rajat eivät ole aina mitenkään tarkkoja. Esimerkiksi kaksi lintuparvea voi lentää lähekkäin samaan suuntaan ja liittyä yhdeksi parveksi, mutta milloin tämä muutos tapahtuu, missä vaiheessa ei enää ole kahta lähekkäin olevaa parvea vaan yksi parvi. Kun parvi hajaantuu, niin missä vaiheessa se muuttuu joukoksi yksittäisiä lintuja? Voidaan myös pohtia sitä, ovatko ne oliot, joista yhdessä muodostuu toinen olio, jotenkin todellisempia kuin tuo muodostunut olio. Uskoisin, että näihin kysymyksiin ei ole löydettävissä mitään ontologian tasolla annettavaa selkeää vastausta. On enemmänkin tavallisen kokemuksen asia päättää näistä – praktisen realismin mukaisesti[15]. Niinpä ns. arkikuvan mukainen kokonainen ja luja pöytä ei ole yhtään vähemmän olemassa kuin ns. tieteellisen kuvan mukainen tyhjä tila, jossa vilisee atomeja. Se kumpi kuva on todempi tai parempi riippuu ainakin osaksi siitä, aiotaanko pöytää käyttää pöytänä vai atomifysiikan tutkimuskohteena – jälkimmäinen on tietysti ainakin huomattavasti harvinaisempaa.

Toinen, vähemmän pragmaattinen ja enemmän realistinen perusta olion erottamiselle tai tunnistamiselle itsenäiseksi olioiksi, eli sen olioimiselle, on se, että olion sisäinen ja ulkoinen rakenne voivat muuttua toisistaan riippumatta. Ero on tietysti aina suhteellinen, mutta esimerkiksi pöydän voi siirtää toiseen huoneeseen ja kääntää nurinpäin, jolloin sen ulkoinen rakenne saattaa muuttua (tarkkailijan mielestä) radikaalistikin mutta sisäinen säilyä jokseenkin ennallaan. Joka tapauksessa olioiminen on jonkin tarkkailijan suorittama käsitteellinen toimenpide, jolla hän valitsee tietyn olevaisen osan olioksi ja muun osan tämä olion ympäristöksi. Vaikka kyseessä on käsitekonstruktio, jonka voi tehdä monella tavalla, niin silti joitakin tapoja voi ehkä pitää perustelluimpina kuin toisia.[16]

Kysymykset olioiden toisiinsa sisältyvyydestä ja suhteista toisiinsa viittaavat juuri rakenteen periaatteeseen. Rakenteen yksinkertainen ja tyypillinen esimerkkitapaus on suhde kahden (erityistapauksena yhden) olion välillä. Monimutkaisemmat rakenteet voidaan ajatella näiden yksinkertaisten suhteiden erilaisina yhdistelminä, siis suhteina monien olioiden välillä. Suhteita voi ehkä olla kovinkin monenlaisia, mutta käytetään yksinkertaisuuden vuoksi yleisenä esimerkkitapauksena aika helposti hallittavaa avaruudellista suhdetta, jossa yksi olio on jonkin matkan päässä toisesta.[17] Kun tarkastelemme olion rakennetta, meidän on erotettava siinä kaksi puolta: ulkoinen ja sisäinen. Sisäinen rakenne tarkoittaa niiden olioiden välisiä suhteita, joista puheena oleva olio muodostuu. Siis esimerkiksi pöydän muodostavien atomien keskinäiset suhteet ovat – osa – pöydän sisäistä rakennetta. Ulkoinen rakenne taas tarkoittaa tämän tarkastellun olion suhteita toisiin olioihin, esim. pöydän suhdetta lattiaan, tuoliin ja minuun jne. Teen sellaisen yleisen oletuksen, että kaikilla olioilla on sisäinen ja ulkoinen rakenne. Filosofia ja tiede on ollut kovin kiinnostunut löytämään sellaisen olion, jolla ei ole sisäistä rakennetta, eli joka ei koostu toisista olioista. Atomi tarkoittaa nimeltään jakamatonta ja pitkään kuviteltiin sen olevan tällainen olio. Voi olla, että tiede jonain päivänä löytää sen peruspalikan, joista kaikki muut oliot muodostuvat ja joka ei itse muodostu mistään muista olioista, mutta tällä ei liene suurta merkitystä meillä tutkittavana olevien asioiden kannalta.

Onko rakenteella vastakohtaa? Oikeastaan sille voisi ajatella kahtakin vastakohtaa: kaaos[18] ja entropia. Nämä käsitteet ovat aika lähellä toisiaan, mutta kaaos viittaa kuitenkin enemmän ajatukseen rakenteettomasta muutoksesta, tai muutokseen, jossa ei ole mitään pysyvyyttä. Siis muuttuminen, jota ei mitenkään voisi ennustaa tai joka olisi täysin satunnaista, edustaa kaaosta. Tässä mielessä kaaos näyttäisi asettuvan jollakin tavalla muutos – pysyvyys ulottuvuudelle. Entropia taas tarkoittaa tilaa, josta puuttuu järjestys, täysin homogeeniseksi sekoittunutta tilaa. Universumin lämpökuolema olisi esimerkki täydellisestä entropiasta. Entropian tila ajatellaan syntyväksi, jos järjestelmässä tapahtuu vain tai tarpeeksi paljon satunnaista muutosta, siis kaoottinen muutos johtaisi entropiaan. Entropia taas ajatellaan tilaksi, jossa ei enää tapahdu muutoksia, eli täydellisen pysyvyyden tilaksi (vrt. lämpökuolema = energian tasainen jakautuminen järjestelmässä estää energian virtaamisen ja siten järjestelmän sisäiset muutokset). Äärimmäinen muuttuvaisuus johtaisi siis äärimmäiseen pysyvyyteen, mutta oikeastaan kumpikaan näistä ei tarkoita täydellistä rakenteen puuttumista, vaan pikemminkin tietyllä tavalla erikoista rakennetta. Niinpä rakenteella ei ehkä voi sanoa olevan vastakohtaa ainakaan olion olemisessa. Sen sijaan mielenkiintoinen ajatus on se, että järjestyksen vastakohta, kaaos tai miksi sitä haluaisikaan nimittää, olisi olioiden ja kaiken olemisen ulkopuolella, ei-olemisessa (Sartren Neant, dialektiikkojen negaatiot; tyhjyys). Seuraava tarkastelu liittyy tähän ajatusmalliin.

4.2.2 Mahdollisuus ja todennäköisyys

Ajatus, että kaikki oliot ovat sekä subjektimaisia että objektimaisia tarkoittaa siis sitä, että niillä on jonkinlainen "kyky" tai taipumus sekä muuttua että pysyä; sekä muuttuminen että pysyminen on siis niille sinänsä luonnollista, eikä sitä tarvitse ihmetellä tai selittää. Sen sijaan selitystä voi vaatia se, miksi jokin olio muuttuu – tai ei muutu – juuri sillä tavalla, juuri sinä hetkenä, juuri siinä tilanteessa. Näihin yksityiskohtiin voidaan tarvita selitystä, ei itse muutokseen tai pysyvyyteen. Sitä seikkaa tai tilannetta, että olio voi muuttua jonkin tietynlaiseksi tai pysyä jonkin tietynlaisena, sanomme mahdollisuudeksi eli potentiaalisuudeksi. Oliolle ei välttämättä eikä varmaan koskaan ole mahdollista muuttua ihan milloin hyvänsä miksi hyvänsä. Mahdollisuus ja mahdollisuudet – tai paremminkin niiden puute – siis rajoittaa olion olemista. Voi olla, että olion ei ole mahdollista muuttua ollenkaan, jolloin se pysyy ennallaan, tai sillä on mahdollisuus vain muuttua joksikin ja silloin se muuttuu tuoksi joksikin. Mikä sitten rajoittaa olion mahdollisuuksia? Vastaus on yksinkertaisesti rakenne, mutta tämän asian hahmottaminen vaatii vielä hieman rakenteen käsitteen lisäselvitystä.

Siis se jokin, joka rajoittaa olion muuttumisen ja pysymisen mahdollisuuksia, on sen sisäinen ja ulkoinen rakenne. Tämä lienee aika helposti hyväksyttävä ajatus. Filosofian historiassa on pohdittu sitä, minkä verran näitä mahdollisuuksia on ja millä tavalla mahdollisuudet ovat olemassa. Aristoteles ajatteli yleisen tulkinnan mukaan niin, että mahdollisuuksia on olemassa sen verran, että ne kaikki toteutuvat[19]. Tämä ajatus on lähellä determinismiä – jota Aristoteles yritti kyllä itsekin vältellä -, koska tällöin on tavallaan edeltä käsin rajattu kaikki mitä voi tapahtua. Tällöin myös mahdollisuudet ovat jonkinlaisina konkreettisina olioina olemassa jo ennen kuin ne toteutuvat. Determinismin ongelmaa ratkaistakseen keskiajan filosofit alkoivat kehitellä ajatusta, että mahdollisuuksia olisi enemmän kuin niitä koskaan voi toteutua. Tällöin aina kun jokin mahdollisuus toteutuu, niin suurempi tai pienempi joukko muita mahdollisuuksia jää toteutumatta, eikä toteudu koskaan. Kun tähän vielä lisäämme sen, että mahdollisuudet eivät ole olemassa etukäteen aikojen alussa suurena varastona, niin pääsemme lähelle modernia ajatusmallia indeterministisestä maailmasta. Mutta indeterminismi ei voi olla täydellinen, koska silloin mikään ei rajoittaisi olioiden muuttumista. Täydellinen indeterminismi edellyttäisi kaikkien olioiden täysin kaoottista muutosta, ja postmodernistien väitteistä huolimatta maailma ei ole ollenkaan sellainen. Emme voi edes kuvitella, millaisia olisivat tällaisen kaoottisen maailman oliot.

Jotta mahdollisuudet – tai niiden puute – voisivat rajoittaa muuttumista, niin niiden täytyy jollakin tavalla olla olemassa, mutta miten? Ehkä kätevin ratkaisu on se, että mahdollisuudet eivät olekaan olemassa, mutta niiden puute on. Tätä näennäistä paradoksia voisi ratkaista ja selventää eräänlaisella vertauksella. Ajatellaan esimerkiksi eräänlaista rulettipyörää, joka pyörii ja jossa on useita kuulia. Yksitellen kuulat asettuvat pyörän eri lokeroihin, mutta yhteen lokeroon mahtuu vain yksi kuula. Kullakin kuulalla on mahdollisuus asettua mihin hyvänsä lokeroon, jossa EI ole vielä kuulaa, joka on siis tyhjä. Eli mahdollisuus on siinä kohti, missä ei ole mitään, ja rajoittava mahdollisuuden puute on siinä kohti, missä on jo jotain. Eli mahdollisuuksia on siellä, missä mikään ei ole rajoittamassa, estämässä muuttumista jonkinlaiseksi tai pysymistä jonkinlaisena, ja niitä ei ole siellä, missä jotain tällaista on, missä jokin rakenne estää kyseisen muutoksen. Nämä rajoittavat rakenteet voivat olla tapauksesta riippuen yhtä hyvin sisäisiä kuin ulkoisiakin. Sitä mukaan kun olioiden rakenteet muuttuvat, muuttuvat myös niiden mahdollisuudet. Näin mahdollisuudet – tai siis oikeammin niiden puute – ovat olemassa tavallaan historiallisesti, ne muuttuvat koko ajan. Aina kun jokin mahdollisuus toteutuu, niin sen lisäksi, että muita mahdollisuuksia jää toteutumatta, myös syntyy uusia mahdollisuuksia – tai siis oikeammin häviää rajoituksia ja syntyy uusia. Näin maailman meno on niin sanotusti mahdollisuuksien rajoissa – jos sanaleikki sallitaan – determinoitua aina tietyllä hetkellä, mutta jokainen hetki muuttaa tätä determinaatiota. Maailma ei siis ole aikojen alussa determinoitu – jumalan vetämä kello – vaan pikemminkin vallitsee eräänlainen evoluutio, jonka kulkua ei voi välttämättä tai ainakaan varmuudella eteenpäin ennustaa mutta kylläkin jossain määrin taaksepäin ymmärtää.[20]

Siellä ja siinä määrin kuin mikään rakenne ei rajoita jotain muuttumista, voidaan sanoa vallitsevan indeterminaation, satunnaisuuden ja (aidon) kaaoksen. Siellä taas missä muutokselle on vain yksi ainoa mahdollisuus muuttua tai pysyä, vallitsee determinaatio ja järjestys. Useimmiten tilanne lienee se, että oliolla on jokin tietty määrä mahdollisuuksia muuttua niin tai näin. Tämä mahdollisuuksien muodostama kokonaisuus tietyllä hetkellä on vapauden käsitteen alkeellinen perustapaus. Nyt voimme seuraavaksi ajatella, että oliolla on suurempi tai "parempi" mahdollisuus muuttua jollakin tietyllä tavalla kuin jollakin toisella. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että olion on jollakin tapaa helpompi muuttua yhdellä tavalla, mutta jonkin toisenkaan muutoksen mahdollisuus ei ole täysin pois suljettu. Jos tälle mahdollisuuksien erilaisuudella annetaan kvantitatiivinen tulkinta, eli yritetään arvioida, kuinka paljon helpompi olion on muuttua yhdellä tavalla kuin toisella, saadaan todennäköisyyden käsite (ns. propensiteetti).

Meillä on taipumus pitää todellisina tai olemassa olevina sellaisia olioita, jotka kykenevät toisaalta rajoittamaan toisten olioiden mahdollisuuksia, joissa on vastusta, ja toisaalta toteuttamaan omia mahdollisuuksia, joissa on voimaa[21]. Tämä onkin yksi praktisen realismin perusidea: teoreettisesti todellista on se, mikä on otettava huomioon ja vastaavasti praktiselta kannalta on otettava huomioon se, mikä on todellista. Epätodellinen tässä mielessä on sellainen olio, joka ei kykene sen enempää pysymään kuin muuttumaankaan, joka on satunnaisten äärimmäisyysmuutosten armoilla, eli jos se syntyy, se saman tien häviää. Tätä näkemystä ei pidä samaistaa aristoteeliseen olemusajatteluun, jonka mukaan kaikilla olioilla (tai substansseilla tai oliounversaaleilla) on jokin pysyvä luonnollinen pyrkimys toteuttaa omaa olemisen tapaansa. Tässä ehdottamassani ajattelutavassa olion mahdollisuudet ja todennäköisyydet riippuvat sekä sen sisäisestä että ulkoisesta rakenteesta ja nämä molemmat ovat enemmän tai vähemmän muuttuvaisia. Olioilla, jotka eivät ole eläviä olentoja, ei myöskään ole mitään aitoja pyrkimyksiä, vaan niitä voidaan tarkastella periaatteessa täysin tämän mekaanisen ajatusmallin puitteissa.

4.2.3 Kausaliteetti ja ominaisuudet

Mikäli olen onnistunut tähän mennessä yrityksessäni, olen osoittanut, että olioiden muutosten selittämisen tulisi perustua niiden rakenteelliseen riippuvuuteen eli rakenteellisiin todennäköisyyksiin. Oikea ja tyhjentävä vastaus kysymykseen, mikä aiheutti jonkin olion tietyn muutoksen, on: olion sisäinen ja ulkoinen rakenne yhdessä – ja lisäksi sattuma[22]. Nyt voidaan kysyä, mihin tässä enää tarvitaan koko kausaalisuuden käsitettä. Vastaus liittyy siihen kysymykseen, joka lukijalla on varmaan jo herännyt moneen otteeseen: Missä ovat olioiden ominaisuudet? Tähänastista kuvaa olemisesta ja olevasta voisi kutsua pythagoralaiseksi, koska siinä on käsitelty vain määrällisiä (tai numeerisia), periaatteessa matemaattisesti hallittavia kysymyksiä, mutta jätetty kokonaan huomiotta todellisen maailman laadulliset seikat, eli juuri ominaisuudet (ks. Martin 1997). Mainitsin aiemmin, että ominaisuus on ollut yksi keskeinen kategoria ontologisissa teorioissa, mutta sen jälkeen niistä ei ole puhuttu oikeastaan mitään. On puhuttu vain olion pysyvästä ja muuttuvasta rakenteesta, mutta ei sen ominaisuuksista. Nyt väitänkin, että se tai ne, mitä tavallisesti tarkoitamme, kun puhumme olion ominaisuuksista, ovat jotain, mikä on riippuvaista olion rakenteesta ja mikä jossakin mielessä syntyy tai tulee ilmi vain olion tietynlaisissa suhteissa. Näitä tietynlaisia suhteita – tai ainakin osaa niistä  – nimitämme kausaalisuhteiksi. Oikeastaan kausaalisuhteita ja ominaisuuksia tarvitaan vasta, kun tulemme toiminnan ja merkityksen käsitteisiin, ja siksi niitä onkin parasta lähestyä subjektifilosofisesti ja tieto-opillisesti.

Kantin kriittisen idealismin ja siinä tarkemmin transsendentaalin estetiikan mukaan "aistimellinen tieto ei näet lainkaan miellä olioita sellaisina kuin ne ovat vaan ainoastaan sen tavan, miten ne vaikuttavat aisteihimme (1997, 90)." Tässä Kant siis tarkoittaa, että emme voi aistimellisesti (emmekä oikeastaan muutenkaan) tuntea olioita sellaisenaan, an sich, mutta ne voivat vaikuttaa kausaalisesti aisteihimme ja voimme tiedostaa nuo vaikutukset eli ilmiöt. Näistä enemmän ja vähemmän satunnaisista ilmiöistä luomme sitten systemaattista tietoa käyttäen ymmärryksen kategorioita, joista yksi on juuri kausaliteetin kategoria. Tässä Kant näyttää syyllistyvän kehämäiseen virheeseen (ks. myös Niiniluoto 1990, 49-50 ja 78 alaviite 17): olioissa nähty tai oletettu kausaliteetti on pelkkä konstruktio, mutta kuitenkin Kantin mukaan saamme ilmiötietoa kausaalisesti, joten se ei olekaan pelkkä konstruktio. Kausaliteetti siis sekä on että ei ole konstruktio ja toisaalta se sekä on että ei ole olioihin sinänsä kuuluva kategoria. Kuten Peirce ajattelee, nämä ilmiöt, joita aistiemme kautta saamme, ovat juuri olioiden ominaisuuksia (ensiyksiä, laatuja). Kantinkin mukaan me saamme ilmiöt kausaalivaikutuksen kautta. Tämä on aika tuttu ajatus: jos näemme punaisen esineen, niin saamme punaisuuden aistimuksen eli ilmiön. Tämä aistimus ja ilmiö syntyy aistimusjärjestelmässämme, mutta se ei ole meidän omaa konstruktiotamme, koska sen aiheuttaa kyseisen esineen kausaalinen vaikutus aistimusjärjestelmäämme. Seuraava kysymys kuuluu sitten tietysti, onko oliolla ominaisuuksia myös silloin, kun se ei vaikuta kausaalisesti aisteihimme vai onko niin, että ominaisuuksien esse est percipi.

Toisin kuin Kant ajatteli, me todella tiedämme olioista sinänsä jotain: me tiedämme, että ne aiheuttavat kausaalisesti ilmiöitänsä aisteillemme. Tätä voisi sanoa transsendentaalitiedon paradoksiksi[23]: Toisaalta siis emme voisi aisteillamme tietää mitään olioista sinänsä; emme voisi tietää sitäkään, että on kausaalisuhteita, vaan kausaalisuhteen ajatus (kuten muutkin ikään kuin olioihin sinänsä viittaavat yleiset periaatteet) on ymmärryksen kategoria, ihmisjärjen konstruktio. Mutta jos hyväksymme transsendentaalin estetiikan peruslauseen, että oliot sinänsä (todella) synnyttävät ilmiöitä vaikuttamalla kausaalisesti aisteihimme, niin joudumme samalla hyväksymään sen, että tiedämme kuitenkin jotain olioista sinänsä, nimittäin sen, että juuri ne aiheuttavat ilmiöt aisteillemme eli ne ovat – an sich – sellaisia, että ne aiheuttavat sellaisia ja sellaisia ilmiöitä ihmisen aisteille. Jos tämän huomion jälkeen on vielä kriittinen idealisti, niin silloin täytyy suhtautua erityisen epäluuloisesti olioihin sinänsä ja olettaa, että ne huijaavat ihmistä aiheuttamalla sellaisia ilmiöitä, joiden perusteella saamme niistä jotenkin erilaisen kuvan kuin ne oikeasti ovat. Minusta tällainen epäily menee ainakin praktisen realismin, mutta myös kriittisen idealismin itsensä tarkoituksen ohi. Aiheellista varovaisuutta on tietysti huomata, että tämän enempää me emme oliosta sinänsä tiedä. Olisi sekä kriittisen idealismin että praktisen realismin kannalta virhe olettaa, että tämä on kaikki, mitä tuo olio on, kaikki mitä siitä voitaisiin tietää. Nähdäkseni olion sinänsä (das Ding an sich) käsite aivan oikein viittaa kaikkeen siihen, mitä emme oliosta – vielä – tiedä. Tai sitten se voi viitata olion integriteettiin, siihen että se on ja saa olla olemassa meistä riippumatta. Tämän käsitteen yksi mahdollinen vastakohta, olio meille (das Ding für uns) nimittäin voisi tarkoittaa tuntemaamme oliota tai oliota, joka olemassa meitä varten, meidän käytettävissämme.

Olion ominaisuus ei siis ole vain havainnossa. Punaisesta oliosta tiedämme, että se on sellainen, että se antaisi tietyissä olosuhteissa punaisen aistimuksen meille, jos me katsoisimme sitä – ja se on tällainen katsoimmepa sitä jollakin hetkellä tai emme. Kuitenkin tämä ominaisuus, jota kutsumme punaisuudeksi, on itsessään sellainen, että se toteutuu vain tietyissä olosuhteissa. Siihen tarvitaan ainakin valonlähde, joka vaikuttaa tähän olioon ja silmä, johon tämä olio – tai tarkemmin siitä heijastunut valo – vaikuttaa. Kaikki nämä vaikutukset liittyvät jonkinlaiseen kausaalisuhteeseen ja näiden suhteiden kokonaisuus antaa oliolle ominaisuuden punaisuus. Sama asia voitaisiin sanoa myös edellä esittelemälläni käsitteistöllä siten, että jonkin olion ominaisuus olla punainen on osa tämän olion olemisen tapaa ja se on riippuvainen sekä olion sisäisestä että ulkoisesta rakenteesta. Tähän sisäisen ja ulkoisen rakenteen ajatukseen liittyy vielä yksi tärkeä ontologinen käsite, nimittäin dispositio.

Yleensä on tapana ajatella, että oliolla voi olla kahdenlaisia ominaisuuksia, nimittäin tavalliset ominaisuudet[24] ja dispositiot eli dispositionaaliset ominaisuudet. Nämä jälkimmäiset ovat siitä erikoisia ominaisuuksia, että ne tulevat ilmi ja näyttäytyvät vain erityisissä tilanteissa, mutta niiden ajatellaan silti olevan oliossa jatkuvasti. Otetaan esimerkiksi ikkunalasi, josta katson ulos tätä kirjoittaessani. Tällä oliolla on tiettyjä tavanomaisia ominaisuuksia: värittömyys, läpinäkyvyys, kovuus, lämmönjohtavuus jne. Näiden lisäksi sillä on myös eräs kaikkien tuntema dispositionaalinen ominaisuus, nimittäin se, että se särkyy helposti. Tämän ominaisuuden nimi suomeksi on särkyväisyys, vaikka tätä nimeä harvemmin käytetään[25]. Ikkuna on koko ajan särkyväinen, ja sen tähden varomme kolhimasta sitä. Tiedämme, että jos lyön nyrkillä seinään, niin seinä ei mene rikki – eli seinä ei ole yhtä särkyväinen – mutta jos löisin samalla tavalla ikkunaan, niin se särkyisi. Särkyväisyys on siitä erikoinen ominaisuus, että se tulee ilmi vain tietyissä tapahtumissa, tarkkaan ottaen tiettyinä tapahtumina, mutta silti se koko ajan on läsnä: ikkuna ei muutu särkyväiseksi silloin kun se särkyy, vaan se muuttuu rikkinäiseksi – yleensä lakkaa olemasta ikkuna. Tämä sama kuvio sopii myös edellä käsittelemäämme punaisuuteen. Punaisuus tulee ilmi vain siinä tapahtumassa, kun esine heijastaa tavallisesta valkoisesta valosta punaista valoa katsojan silmään. Silti sillä on dispositionaalisesti tämä sama ominaisuus myös silloin kun se on pimeässä.

Ongelma tavallisten ja dispositionaalisten ominaisuuksien luonteesta ja suhteesta voidaan ehkä ratkaista tässä käyttämäni käsitteistön puitteissa. Dispositiot ovat ominaisuuksia, joita oliolla on sen sisäisen rakenteen takia. Tavalliset ominaisuudet taas perustuvat sekä olion ulkoiseen että sisäiseen rakenteeseen. Olion suhteet aistielimiimme ovat sen ulkoista rakennetta ja juuri tässä rakenteessa näyttäytyvät olion tavanomaiset ominaisuudet. Kuitenkin se miten olio "käyttäytyy" ulkoisissa suhteissaan perustuu sekä näiden suhteiden luonteeseen – siis mm. siihen, millaisiin toisiin olioihin se on suhteessa ja minkälaisissa suhteissa – että sen omaan sisäiseen rakenteeseen. Ikkunan sisäinen rakenne on sellainen, että joutuessaan tietynlaiseen ulkoiseen suhteeseen, se muuttuu sillä tavalla radikaalisti, että muutos näkyy ulkoisessa rakenteessa mm. vaikutuksena aisteihimme. Emme välttämättä tunne tätä olion sisäistä rakennetta[26] – tämän takia dispositiot tuntuvat mystisiltä – mutta näistä tiettyjen muutosten (lyöminen) yhteydessä tapahtuvista toisista muutoksista (särkyminen) voimme nähdä disposition olemassaolon. Yleisesti voidaan ontologisen peruslähtökohtamme kertauksena sanoa, että olion ominaisuudet – tai paremminkin yksikössä ominaislaatu, koska yksittäisten ominaisuuksien erottaminen toisistaan on ontologisesti vielä paljon epämääräisempää kuin olioiden erottaminen toisistaan – on sama asia kuin olion olemisen tapa eli sen sisäinen ja ulkoinen rakenne. Tämän kokonaisrakenteen tietyt osat ilmenevät olion ulkoisessa rakenteessa, ulkoisissa suhteissa näiden suhteiden määrällisesti ja laadullisesti erottuvina piirteinä. Näitä suhteita sanomme kausaalisuhteiksi ja näitä erottuvia piirteitä sanomme ominaisuuksiksi. Se millaisina nämä olion ulkoiset suhteet toteutuvat ja voivat toteutua, perustuu osittain olion sisäiseen rakenteeseen, osittain näiden suhteiden toisten osapuolten sisäiseen rakenteeseen ja osittain siihen, miten nämä oliot ovat suhteessa toisiinsa ja toisiin olioihin. Juuri sisäisiin rakenteisiin viittaamme käsitteellä dispositio.

Kausaalivaikutus on siis jossakin oliossa tapahtuva muutos, joka tapahtuu siksi, että se on joutunut tiettyyn suhteeseen jonkin tai joidenkin toisten olioiden kanssa. Kyseessä on muutos, jossa on enemmän tai vähemmän mukana olion koko rakenne. Siksi tavanomaisen tapahtumakausaliteetin ideaan liittyvät syyn ja sitä ajallisesti seuraavan seurauksen käsitteen eivät oikein hyvin tähän kokonaisuuteen sovi. Kausaalisuhteen osapuolet ovat olioita eivätkä tapahtumia. Ajatellaan esimerkiksi tilannetta, jossa kaksi oliota voivat muuttua suhteellisen riippumattomasti eli ne eivät rajoita toistensa mahdollisuuksia. Sitten ne tulevat sellaiseen suhteeseen keskenään, että ne alkavatkin rajoittaa toistensa mahdollisuuksia, ja tämän uuden todennäköisyystilanteen vuoksi niiden rakenne muuttuu. Tämä syntynyt kausaalisuhde – kuten oikeastaan kaikki suhteet – on vastavuoroinen, mutta ei välttämättä symmetrinen. Tässä toki muutokset tai tapahtumat seuraavat ajallisesti toisiaan, ja niiden välillä on jonkinlainen edellytyssuhde, eli edellisen tapahtuman on ehkä täytynyt tapahtua ennen kuin seuraava voi tapahtua. Kuitenkin ne tahot, joita tulee pitää näiden muutosten ja syntyvien uusien olotilojen syinä, ovat nämä suhteisiin osallistuvat oliot. Jotta kyseessä olisi kausaalisuhde, on vähintään toisella osapuolella ’kausaalista voimaa’ saada toinen osapuoli muuttumaan jollakin tietyllä tavalla – tämä siis perustuu olioiden yhteisen rakenteen tarjoamiin mahdollisuuksiin eli todennäköisyyksiin muuttua tietyllä tavalla, ja vastaavasti toisella osapuolella ’taipumus’ muuttua tällaisessa tilanteessa tällä tietyllä tavalla. Esimerkiksi pelaajan käsittelemällä biljardikepillä on muotonsa, liikeratansa, kiinteytensä jne. perusteella ’kausaalista voimaa’ suhteessa palloon eli se voi vaikuttaa palloon saattamalla tämän liikkeeseen. Vastaavasti pallolla on mm. muotonsa takia ’taipumus’ lähteä vierimään. Voiman ja vastavoiman lain mukaisesti tietysti pallo vaikuttaa myös keppiin samalla, kun keppi vaikuttaa palloon ja tässä tapauksessa pallolla on kausaalista voimaa saada ainakin kepin liike hidastumaan. Tästä näkemyksestä seuraa sellainen erikoinen huomio, että syy ja seuraus ovat samanaikaisia ilmiöitä, eli syy ei esiinny ensin ja seuraus sen jälkeen: pallo lähtee liikkeelle samalla hetkellä kun keppi osuu siihen, eikä sen jälkeen. Kausaalivaikutukset siis ovat siis ajateltavissa täysin rakenteellisen riippuvuuden mekaanisen ajatusmallin puitteissa.

4.2.4 Aika: ollut, oleva ja mahdollinen maailma

Yhteenvetona ja johtopäätöksenä edellisistä tarkasteluista esitän muutamia kokoavia huomioita ja uusia käsitteitä. Suhteessa Aristoteleen kausaliteettikäsitykseen viimeksi esitetty malli vastaa suunnilleen vaikuttavan syyn käsitettä. Ainoa selvä ero aristoteeliseen ja tavanomaiseen vaikuttavan syyn kausaliteettiin on se, että tässä kausaalisuhteet ja -vaikutukset ovat aina samanaikaisia eivätkä koostu ajallisesti tai loogisesti peräkkäin esiintyvistä syystä ja seurauksesta. Voimme sanoa kausaalivaikutuksia synkronisiksi. Toinen ero suhteessa tavanomaiseen näkemykseen on, että kausaalisuhteet vallitsevat olioiden eivätkä tapahtumien välillä. Syynä tähän on se, että olio katsottiin ontologisesti perustavammaksi kategoriaksi kuin tapahtuma, joka on kaksinkertaisesti riippuvainen: tapahtuma on ominaisuuden muutos, ja ominaisuus taas on osa olion rakennetta. Se, mitä edellä nimitettiin rakenteelliseksi riippuvuudeksi, vastaa suunnilleen Aristoteleella sekä formaalisen että materiaalisen syyn käsitteitä. Koska rakenteen käsitteemme on tarkoitus olla kaikkein yleisin jonkin olion jonkinlaisuutta tai paremminkin jollakin tavalla olemista kuvaava käsite, se kattaa sekä muodon että materian käsitteet, jotka voivat samoin kuin mikä hyvänsä ominaisuus tai ominaisuuksien yhdistelmä olla rakenteen aspekteja. Rakenteellinen riippuvuus tarkoittaa sitä, että se, millainen rakenne on, määrittää mahdollisuudet ja todennäköisyydet sille, millaiseksi se voi muuttua. Näin tässä asetelmassa on mukana ajallinen dimensio: rakenne ensin on jonkinlainen ja sitten se muuttuu mahdollisesti toisenlaiseksi, kun taas edellisessä kausaalivaikutuksen mallissa kausaalisuhteen synty ja ominaisuuksien muutos ovat samanaikaiset. Vastaavasti kuten nimitimme edellistä vaikutusta synkroniseksi, nimitämme tätä riippuvuutta diakroniseksi: tässä aina edellinen rakenne määrittää ajallisesti seuraavaa, mutta ei millään kausaalivaikutuksilla, vaan pelkästään asettamalla rajat sille, mikä on mahdollista ja kuinka mahdollista eli todennäköistä se on.

Edellä olevan perusteella saamme näkyviin ajallisuuden kategorian, joka koostuu kolmesta erilaisesta ajan alueesta: mennyt aika eli ennen, tämä hetki eli nyt ja tuleva aika eli tulevaisuus. Näiden aika-alueiden ontologiat poikkeavat tietyllä selkeällä tavalla toisistaan. Mennyt aika sisältää kaiken sen, millaisia rakenteita on ollut olemassa ennen tätä hetkeä. Nämä rakenteet määrittivät kukin vuorollaan aina itseään seuraavaa rakennetta ja tämä seuraavan kautta sitä seuraavaa jne. Tietyllä vähitellen häviävän pienellä todennäköisyydellä niistä vanhimmatkin määrittävät nykyhetkessä toteutuvaa rakennetta ja siinä mielessä ne kaikki ovat omalla tavallaan todellisia. Voisimme kuvailevasti nimittää mennyttä aikaa toteutuneeksi maailmaksi. Tulevaisuus sen sijaan on jotain, joka ei ole olemassa muuten kuin pelkkinä mahdollisuuksina, ja siksi nimittäisin sitä mahdolliseksi maailmaksi. Sitä ei tule sekoittaa loogikkojen mahdollisiin maailmoihin (monikossa), jotka eivät ole mitään oikeita maailmoja, vaan kuviteltuja malleja mahdollisesta tai toteutuneesta maailmasta. Jos mahdollisuuksien moninaisuutta halutaan korostaa, voidaan tulevaisuutta nimittää myös mahdollisuuksien maailmaksi – ja mennyttä aikaa toteutuneiden mahdollisuuksien maailmaksi. Tämä hetki on menneen ja tulevan maailman rajalinjalla, siinä missä menneen maailman viimeisimpien mahdollisuuksien toteutumien avaamat uudet mahdollisuudet toteutuvat. Kaikki tapahtumat tapahtuvat tässä hetkessä, menneen ja tulevan, olleen ja ei vielä olevan rajalla. Tässä täytyy korostaa sitä, että aika sinänsä ei kulu eikä kulje, vaan se ulottuvuutena syntyy muuttumisesta ja pysymisestä, eli tapahtumista. Aina kun maailman rakenne muuttuu tai ei muutu, tapahtuu tapahtuma, ja ennen muutosta ollut rakenne siirtyy menneisyyteen ja nykyhetkeen syntyy uusi rakenne.[27] Nykyhetki voidaan kuvailla rakenteen, olioiden ja niiden ominaisuuksien pysyvyyttä koettelevaksi vaikutusmyrskyksi, jossa juuri äsken vallinneen rakenteen määrittämällä todennäköisyydellä rakenteet muuttuvat tai säilyvät, oliot syntyvät tai häviävät ja ominaisuudet muuttuvat toisenlaisiksi tai pysyvät samanlaisina.[28]

4.3 Elämä ja merkitys: biosemiotiikkaa

4.3.1 Organisaationsa säilyttävät oliot

Biologia kuuluu niihin tieteisiin, joissa tutkimuskohteen ontologinen määrittely ei ole ollut kovin suosittua. Yksi syy tähän on se aiemmin mainittu seikka, että biologia edistyy ja sillä riittää tekemistä ilman ontologisia pohdintojakin. Toinen voimakas syy on ns. vitalismin huono maine. Tässä ajattelutavassa biologian tutkimuskohteen – elävän luonnon – ontologinen perusta yritettiin määritellä postuloimalla eräänlainen universaaliolio, elämä tai elon virta, jolle oletetuilla ominaisuuksilla tutkimuskohteen ongelmat saatettiin enemmän tai vähemmän kätevästi selittää. Tieteellisen tutkimuksen kannalta tällainen strategia tietysti helposti ja aiheellisesti näyttäytyy teoreettisena itsepetoksena. Teoreettisen biologin ja biosemiootikon C. Emmechen mukaan nykyinen tilanne on kuitenkin tulossa kestämättömäksi erityisesti ns. tekoelämän tutkimuksen vaatimusten takia. Tämä teoreettisen biologian suuntaus ei tutki konkreetteja olemassa olevia biologisia olioita ja prosesseja vaan pyrkii mallintamaan "elämää sinänsä", eli prosesseja, jotka olisivat biologisia, vaikka ne eivät tapahtuisi esimerkiksi samoissa fysikaalisissa olosuhteissa kuin elämä täällä maanpäällä. Emmeche esittää toimivalle elämän määritelmälle ensin neljä kriteeriä: yleisyys ja kattavuus; koherenssi ja ei-vitalistisuus; ymmärrettävyys ja eleganssi; sekä erottelevuus[29]. Sen jälkeen hän esittää kolme tämän hetken lupaavinta elämän määritelmän kandidaattia. Nämä ovat: a) Elämä lisääntyjien luonnon valintana (Life as the natural selection of replicators); b) Elämä autopoieettisena systeeminä; ja c) Elämä semioottisena ilmiönä. Semiootikkona Emmeche luonnollisesti pitää viimeisintä erityisen tärkeänä, mutta korostaa tarvetta kehittää sellaista määritelmää, joka integroisi kaikkien kolmen vahvat puolet. (Emmeche 1997.)

Merkityksen käsitteen näkökulmasta tärkeimmältä ensiksi vaikuttaa tietysti elämän semioottisena ilmiönä näkevä määritelmä. Emmeche muotoilee se seuraavasti: elämä on "merkkien funktionaalista tulkintaa itse organisoiduissa materiaalisissa koodijärjestelmissä, jotka muodostavat oman ympäristönsä. (emt.)" Nähdäkseni tässä määritelmässä on kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensiksikin se selvästi perustuu autopoiesis -määritelmään eliöstä itse organisoituvana oliona. Toiseksi se ei ole välttämättä meidän tarpeisiimme tarpeeksi erotteleva ylöspäin: jos se määrittelee biologian kohteen, niin sen myötä kaikki semioottinen tulee biologiseksi ja mm. kasvatustiede biologian osa-alueeksi. Ensimmäinen, evoluutioon viittaava määritelmä sopii hyvin yhteen peruslähtökohtamme kanssa, koska siinä on kysymys juuri muutoksesta ja pysyvyydestä. Elämän prosesseillehan on ominaista hyvin korkea sekä pysyvyyden että muuttuvuuden läsnäolo. Eliön lisääntyminen ja siihen liittyvä perinnöllisyyden ilmiöhän tarkoittavat sitä, että eliön rakenne pysyy jokseenkin samana, vaikka se monistuu toisiin eliöihin. Eliön rakenne kopioituu uusille syntyville eliöille ja vaikka eliö itse oliona häviää, sen rakenne säilyy sen jälkeläisten olemisessa. Samalla rakenne tietysti myös muuttuu ja vaihtelee – jopa täysin ennakoimattomasti ja ainakin osittain satunnaisesti mutaatioissa – ja luonnon valinnan käsitteellä viitataan juuri siihen, että uusissa olosuhteissa kestäväksi osoittautuvat rakenteet jäävät pysyviksi. Tämän muutoksen ja pysymisen "hallinnan" idean kiteyttää kuitenkin parhaiten autopoiesis-teoria, vaikka sen ongelmana ehkä voikin pitää keskittymistä eliöyksilön olemiseen pikemminkin kuin lajin jatkumiseen yli sukupolvien.

Autopoiesis-teorian ovat kehittäneet chileläiset biologit H. Maturanan ja F. Varelan (esim. 1972). Tämä teoria on kehitetty nimenomaan ratkaisemaan biologian käsitteellinen perusongelma elävän olion määrittelystä. Heidän mukaansa elävää oliota on tarkasteltava autopoieettisena eli itsensä tuottavana järjestelmänä. Tämä tarkoittaa, että siinä määrin kuin olion toimintaa (olemista) voidaan ymmärtää ja kuvata viittaamatta sen ympäristöön, on kysymyksessä elävä olento. Elävän olennon toiminta ei siis ole riippuvaista sen ympäristön muutoksista tai ympäristön aiheuttamista muutoksista, vaan pelkästään sen omasta tilasta (state dependence). Siis eliön kulloinenkin oma tila, sen oman toiminnan historia, määrittää, determinoi sen tulevan toiminnan – ulkoiset vaikutteet ja ärsykkeet voivat olla enintään jonkinlaisia väliin tulevia muuttujia. Teoriassa ovat keskeisiä rakenteen ja organisaation käsitteet. Rakenne tarkoittaa tässä lähinnä eliön sisäistä rakennetta eli eliön kaikkein osien välisten suhteiden muodostamaa kokonaisuutta. Organisaatio taas on tämän kokonaisuuden osa eli ne suhteet, joiden varassa eliön "olemus" on. Esim. koiran rakenteeseen kuuluvat mm. sen jokaisen atomin ja jokaisen karvan kärjen väliset suhteet. Kuitenkin koira on koira ja vieläpä se sama koira, vaikka sen karvat leikattaisiin pois. Niinpä tässä tapauksessa karvat eivät kuuluisi sen organisaatioon. Kaikki sellaiset osat ja niiden väliset suhteet, joiden muutos muuttaisi sen koiramaisuutta (ominaisuutta olla elävä koira), muodostavat sen organisaation. Autopoieettisuus tarkoittaa juuri sitä, että eliö itse tuottaa oman organisaationsa ja säilyttää – uudelleen tuottaa – sen huolimatta kaikista ympäristön aiheuttamista rakenteen muutoksista. Eliö tuottaa ja säilyttää organisaationsa muokkaamalla omaansa ja ympäristönsä rakennetta.

Eliöllä on siis itse aiheutettu ja itse tuotettu joustava itseidentiteetti. Tämän oletuksen mukaan eliön oliomaisuus ei siis ole sitä ulkopuolelta tarkkailevan tietävän subjektin asettama kategoria, vaan eliön itsensä asettama. Tämä ei tietenkään vapauta meitä olion kategoriaan liittyvästä epämääräisyydestä, koska meidän on edelleen vaikea määritellä, mikä eliölle itselleen on sen organisaatiota, ja koostuuko esim. monisoluinen eliö monesta eliöstä, eli ovatko sen solut osia vai myös itse eliöitä. Kuitenkin yleisellä teoreettisella tasolla voimme sanoa, että eliö itse olioi itsensä ja tutkimuksen tehtävänä on tämän olioimisen yksityiskohtien selvittäminen. Edelleen tätä spekulaatiota voidaan jatkaa ja sanoa, että eliö jossain mielessä aina jäljittelee itseään, kun se yrittää säilyttää itseidenttisyytensä (tai väljemmin itsesimilaarisuutensa) rakenteensa muutoksissa. Tämä tarkoittaa sitä, että periaatteessa – vaikkakaan ei välttämättä millään käytännössä helposti osoitettavalla tavalla – eliöllä on aina jonkinlainen kuva, representaatio itsestään, organisaatiostaan. Tätä asiaa on eniten tutkittu periytymisen ilmiön yhteydessä, jossa eliön organisaatio on representoitu geenien avulla, mutta sama ongelma on läsnä myös eliön jokapäiväisessä elämässä.

4.3.2 Elämä toimintana

Kun edellä viitattiin siihen ongelmaan, että meidän on joskus vaikea sanoa tarkkailemistamme oliosta, missä niiden rajat ovat ja miten ne erottuvat toisistaan, niin tässä elävän olennon täytyy siis suorittaa tämä itsensä olioiminen itse. Tähän autopoiesis-teoriassa viitataan itse-referentiaalisuudella. Autopoieettinen olio on aina myös itse-referentiaalinen, mikä tarkoittaa sitä, että se jollakin tavalla tunnistaa itsensä ja oman organisaationsa ja toimii tämän "tiedon" perusteella. Puhe tiedosta on tietysti jossain määrin metaforista tässä yhteydessä, mutta voidakseen jatkuvasti uusintaa oman organisaationsa, olion täytyy jollakin hiljaisella tavalla tietää, millainen tämä organisaatio on[30]. Sen lisäksi, että eliö tällä tavalla tietää organisaationsa, se myös pyrkii säilyttämään sitä. Kun fysikaalisilla ja kemiallisilla olioilla on sisäisen rakenteensa perusteella jokin tietty dispositio pysyä tai muuttua erilaisissa olosuhteissa, niin elävillä olioilla on tämän lisäksi aito pyrkimys eli intentio säilyttää tietty, tässä organisaatioksi kutsuttu osa rakenteestaan riippumatta siitä, millaisia muutoksia sen ulkoisessa rakenteessa tai ulkoisten rakenteiden vaikutuksesta sisäisessä rakenteessa tapahtuu. Tähän eliön perusintentioon säilyttää organisaationsa on joskus viitattu myös homeostaasin, tasapainon käsitteellä.[31]

Sitä tapahtumista, kun eliö aktiivisesti muuttaa omaa sisäistä ja ulkoista rakennettaan intentionsa perusteella sanomme toiminnaksi. Yksinkertaisinkin eliö tässä mielessä toimii säilyäkseen elossa ja mahdollisesti lisääntyäkseen. Eliön toiminnalla on aina aristoteelisessa mielessä vaikuttavan ja formaalisen syyn lisäksi finaalinen syy eli päämäärä, jota eliö tavoittelee. Pysyäkseen elossa eliö joutuu säilyttämään sisäisen rakenteensa muutokset hyvin kapeissa rajoissa vaikka sen ulkoinen rakenne vaihtelisi hyvinkin rajusti. Kemiallisen tai energiatasapainon säilyttäminen elämän jatkumisen kannalta sopivana vaatii, että eliö tarvittaessa saa aikaan muutoksia sekä sisäisessä että ulkoisessa rakenteessaan, jotka palauttavat tai luovat sopivan olotilan. Olennaista elävälle organismille on konservatiivisuus ja kompensatorisuus[32]: Toiminta on ensisijaisesti häiriintyneen homeostaasin palauttamista kompensoimalla eli palauttamalla tai tasoittamalla tapahtuneet muutokset. Eliö ei kuitenkaan toimi yhtä mekanistisesti kuin ennalta säädetty termostaatti, vaan se myös itse säätää toimintaansa tilanteen mukaan. Esimerkiksi lisääntymistoiminnan aloittaminen voi vaatia sitä tuottamaan erilaisen tasapainotilan kuin jossakin muussa tilanteessa. Tarkkailijan voi usein olla vaikea tietää ja päättää, mitkä eliössä tapahtuvat muutokset ovat sen toimintaa ja mitkä muita satunnaisia tai esim. ulkoisen rakenteen aiheuttamia muutoksia. Kuitenkin, kuten Polanyi (1998, 381) korostaa, elävää olentoa voidaan tarkastella vain onnistumisen ja epäonnistumisen näkökulmasta.

Teoreettisesti eliön toimintajärjestelmä voidaan jakaa von Uexküllin (ks. 1982, 32) kuuluisan biosemioottisen mallin, funktionaalisen kehän[33] mukaisesti kahteen osaan: aisti- ja vaikutusjärjestelmään. Uexküllin teoriassa on keskeisenä teemana osoittaa eliön ja sen ympäristön (merkityksellisen ympäristön eli Umweltin) välinen biologinen harmonia, se miten sinfonisen sopusointuisesti eliö kytkeytyy havaintojärjestelmän kautta ympäristöönsä ja miten ympäristö kytkeytyy eliön vaikutusjärjestelmän kautta eliöön. Paitsi, että tämä näkemys vaikuttaa epäilyttävästi vitalistiselta, on tässä muutenkin tarpeen korostaa sitä, että eliön suhde ympäristöönsä ei ole tällä tavalla ennalta harmonisoitu, vaan juuri tämän suhteen ristiriitaisuuden takia eliön täytyy aistia ympäristöään ja vaikuttaa siihen. Erityisen tärkeä on kysymys, miten havainto- ja vaikutusjärjestelmät liittyvät toisiinsa eliössä: Tähän täytyy olettaa kolmas järjestelmä, ohjausjärjestelmä, jonka tehtävänä on tarkkailla eliön omaa, sen organisaation tilaa. Tämä järjestelmä, jota voisi ainakin monimutkaisemmilla eliöillä nimittää psyko-fysiologiseksi järjestelmäksi ja joka tällöin koostuu mm. keskushermostosta, ei ole mikään erillinen järjestelmä, vaan se nimenomaan yhdistää myös havainto- ja vaikutusjärjestelmät toisiinsa ja yhdeksi järjestelmäksi, eliöksi.

Aistijärjestelmä tuottaa havaintoja eliön ulkoisesta, mutta myös sisäisestä rakenteesta, ja vaikutusjärjestelmä tuottaa muutoksia vastaavasti ulkoisessa ja sisäisessä rakenteessa. Oikeastaan aistijärjestelmäkin on vaikutusjärjestelmä, joka tuottaa muutoksia sisäisessä rakenteessa ulkoisen rakenteen perusteella. Ohjausjärjestelmä yrittää huolehtia siitä, että eliö tuottaa sellaisia oikeanlaisia muutoksia sen sisäiseen ja ulkoiseen rakenteeseen, että sen organisaatio voi säilyä oikeanlaisena. Muutosten aiheuttaminen sisäisessä ja ulkoisessa rakenteessa tapahtuu ehkä yleisimmin jonkinlaisen motorisen järjestelmän eli liikkeiden hallinnan avulla, joka perustuu tavallisimmin supistumiskykyisiin lihaksiin. On myös mahdollista tuottaa suoraan esim. kemiallisia muutoksia erilaisten erityselinten avulla. Myös koko ravinnon kierrätyselimistö voidaan lukea osaksi vaikutusjärjestelmää. Aistijärjestelmän tehtävä on kahtalainen: Se yhtäältä auttaa toimintajärjestelmää toteuttamaan tavoitellut muutokset antamalla palautetta toiminnan sujumisesta. Toisaalta se tuottaa ohjausjärjestelmälle ennakoivaa informaatiota tulevista muutoksen aiheuttamistarpeista.

Eliö on samalla tavalla kuin mikä hyvänsä olio vastavuoroisissa kausaalisuhteissa lukemattomaan määrään muita olioita – koko ympäristöönsä. Tämän ohessa tai lisäksi eliö on aktiivisesti toiminnallisessa eli vaikuttavassa ja aistivassa suhteessa johonkin tai joihinkin olioihin ympäristössään. Toiminnalliset suhteet ovat siis valikoivia ja rajoittuneita. Tämä johtuu ymmärrettävästi muun muassa siitä, että eliön toimintajärjestelmä ei kykene aiheuttamaan muutoksia kaikissa olion suhteissa yhtä aikaa. Eliöllä on mm. rajallinen määrä lihaksia, ja niiden teho ja voima on rajallinen. Eliön on pakko valita, mihin asioihin se aktiivisesti aiheuttaa muutoksia. Tämä valinta voi olla osittain satunnaista tai se voi perustua eliön toimintakykyyn, esimerkiksi sen ulottumiseen lähellä oleviin olioihin tai sen voimaan liikuttaa vain massaltaan vähäisiä olioita. Uskoisin, että tavanomainen kausaliteettikäsityksemme perustuu pitkälti tähän eliön – joita mekin olemme – toiminnan välttämättömään rajoittuneisuuteen. Ensiksikin silloin kun eliö onnistuu saamaan aikaan muutoksen ympäristössään, on luontevaa pitää eliön toimintaa muutoksen kausaalisena syynä. Toiseksi koska tavoiteltu muutos on edellä kuvatulla tavalla muusta ympäristöstä rajattu asia ja koska sen saavuttaminen voi vaatia pitkääkin yrittämistä, on luontevaa pitää saavutettua tulosta toiminnan kausaalisena seurauksena. Koko meidän luontainen tapamme erottaa yksittäisiä olioita, yksittäisiä ominaisuuksia, yksittäisiä suhteita, yksittäisiä tapahtumia ja näiden puitteissa ajallisesti toisiaan seuraavia syitä ja seurauksia on tätä elämän tosiasiaa vasten katsottuna erittäin perusteltua.

4.3.3 Merkitys ja merkityksellinen kohde

Edellisten johdattelujen pohjalta voi nyt helposti ymmärtää, mikä voi olla eliölle merkityksellinen kohde. Koska eliön olemista voi tarkastella vain onnistumisen ja epäonnistumisen näkökulmasta ja koska elävä olio itsereferentiaalisesti periaatteessa koko ajan tarkastelee näin itseään, merkitystä sille on vain sellaisilla olioilla, jotka voivat aiheuttaa sen toiminnan onnistumista tai epäonnistumista. Se onko jokin onnistumista vai epäonnistumista, riippuu tietysti toimijan tavoitteesta, ja eliön elämäntoiminnan perusintentio on elämän, organisaationsa säilyttäminen. Näin eliölle voi olla olemassa periaatteessa kahdenlaisia merkityksellisiä kohteita: sen elämää edistäviä eli mieluisia ja sitä uhkaavia eli vastenmielisiä (Deely 2000a)[34]. Riippuen siitä, mitä toimintaa eliö on juuri toimittamassa, nämä kohteet voivat vaihdella. Esimerkiksi jos eliö on hankkiutumassa palauttamaan energian puutteen takia järkkynyttä ravintotasapainoa, niin saaliseläin tai ravintokasvi on mieluisasti merkityksellinen kohde. Jos se taas on aikeissa lisääntyä, saman lajin vastakkaisen sukupuolen edustaja on mieluisa kohde ja saman sukupuolen mahdollisesti epämieluisa. Missä hyvänsä tilanteessa uhkaava petoeläin on epämieluisa kohde. Yksinkertaisissa tapauksissa sivullinen tarkkailija voi päätellä kohteen merkityksellisyyden eliön toiminnasta, tyypillisesti lähestymis- ja välttämiskäyttäytymisen vaihtelusta. Tässä yhteydessä täytyy heti korostaa, että puhun tässä merkityksellisyyden ilmiön ontologisesta perustasta ja ilmiön synnystä. Tämä siis ei tarkoita, että merkityksellisyys olisi aina näin yksinkertainen ja kaksijakoinen asia. Kuten muutkin tähän mennessä käsitellyt asiat, myös merkitys voi saavuttaa hyvin moninaisia, monimutkaisia ja hienojakoisia muotoja.

Yksinkertaisimmillaankaan merkityksen käsite ei ole kovin yksinkertainen. Perustaltaan merkitys on aina merkityksellisen kohteen merkitys eliölle, ja se liittyy välttämättä eliön ja kohteen väliseen suhteeseen. Tämä eliön ja kohteen välinen suhde on yleisen subjekti–objekti-suhteen idean perusta. Objekti voi tarkkaan ottaen olla vain jokin sellainen olio, joka on jollekin eliölle merkityksellinen kohde; vastaavasti subjekti voi olla vain tämän suhteen toisena osapuolena oleva eliö, jolle kyseinen olio on merkityksellinen kohde. Merkityksellisyys edellyttää nämä molemmat osapuolet: subjektin, jolla on jokin intentio, ja objektin, jolla on tämän intention toteutumisen tai toteutumattomuuden todennäköisyyttä lisäävä tai vähentävä dispositio. Merkitys on eri asia kuin merkityksellinen kohde itse ja se on myös eri asia kuin tällä kohteella oleva dispositio, jonka takia kohde voi estää tai auttaa subjektin intention toteutumista. Dispositiohan perustuu olion sisäiseen rakenteeseen ja on periaatteessa riippumaton sen ulkoisesta rakenteesta, kun taas merkitys on ehdottomasti riippuvainen myös ulkoisesta rakenteesta eli objektin ja subjektin välisestä suhteesta. Mutta myöskään tätä suhdetta sinänsä ei voi pitää merkityksenä, vaan tämän suhteen täytyy jollakin erityisellä tavalla olla olennainen tälle subjektille, jollakin erityisellä tavalla vaikuttaa siihen.[35] Tämä vaikutus subjektiin voi sisältää kausaalivaikutusta, mutta merkitys ei voi olla sama asia kuin kohteen kausaalivaikutus subjektiin. Vielä merkitykseen liittyy subjektin oma rakenne ja dispositio – jonka osa tavallaan sen intentio on. Merkityksellisyys liittyy kaikkein selvimmin ja ilmeisimmin siihen ilmiöön, että edellä mainittuun kompensatorisuuteen yhdistyy antisipatorisuus – eliön kyky ennakoida potentiaalisesti merkityksellisen kohteen merkityksellisyys jo ennen, kuin se on vaikuttanut eliön toimintaan, ja tämän ennakoinnin perusteella kompensoida tämä vaikutus jo ennen, kuin se on tapahtunutkaan.

Asiaa voisi selventää esimerkki. Lihansyöjäeläimelle saaliseläin on merkityksellinen kohde, ja ymmärrettävästi tässä merkitys on mieluisa, positiivinen ja liittyy siihen, että syömällä saaliin peto saa organisaationsa ylläpitoon tarvittavia resursseja. Tarkastellaan erilaisia vaihtoehtoja: Ensiksikin kohteen merkityksellisyys riippuu pedon intentiosta, joka taas voi riippua otuksen psyko-fysiologisesta tilasta. Esimerkiksi nälkäiselle pedolle saaliseläimen merkitys on toinen kuin kylläiselle. Jos saaliseläin on jossakin kaukana ja tavoittamattomissa – vaikka toisella puolella maapalloa – se ei ole merkityksellinen kohde, koska se ei silloin edes voi olla saalis. Mutta vaikka se olisi ihan lähellä ja saavutettavissa, mutta sillä tavalla kätkettynä, ettei peto voi sitä lainkaan havaita, niin se ei ole merkityksellinen kohde. Vasta kun saalis tulisi pedon aistijärjestelmän ulottuville, se muuttuisi merkitykselliseksi. Greimas kuvaa tätä tilannetta sanomalla, että "kutsumme havainnoksi sitä paikkaa, missä merkitys syntyy (1980, 16)." Tässä ei saa tietenkään liikaa korostaa aistijärjestelmän osuutta asiaan, koska aistien päätehtävä on antaa palautetta eliön toiminnasta ja silloin havainnon syntyyn vaikuttaa paitsi aistijärjestelmä ja siihen kohdistuvat vaikutukset – ärsykkeet – myös meneillään oleva toiminta ja ennen kaikkea sen intentio.

Tässä täytyy vielä korostaa sitä, että kun edellä merkitys syntyi havainnossa, niin se tarkoitti sitä havaintoa, jossa peto huomaa saaliseläimen, ei sitä, kun se syö tämän. Kuitenkin aikaisemmin merkityksen sanottiin perustuvan syömiseen. Miten tämä on ymmärrettävä? Nähdäkseni näin: Nälkäisellä pedolla on intentio löytää, saada kiinni ja syödä jokin saaliseläin. Nimitän tällaista tiettyä ennalta ohjelmoitua toimintosarjaa (esim. etsiä, löytää, saada kiinni ja syödä) toimintaskeemaksi. Vaikka eläin ei näyttäisi tekevän juuri mitään, sillä on periaatteessa vireillä toiminta tämän intention toteuttamiseksi ja se saattaa jo hyvinkin olla aloittamassa saaliin aktiivista etsimistä tai ainakin haaveilla siitä. Kun se havaitsee saaliin, tästä nimenomaisesta saaliseläimestä tulee osa sen toimintaa ja siksi merkityksellinen kohde sille. Voimme jopa ajatella, että tämä merkitys oli olemassa jo ennen kuin se havainnossa konkretisoitui ja kiinnittyi tähän tiettyyn kohteeseen, koska toiminta, jossa tarvittiin tuollainen kohde, oli jo käynnissä. Toiminnassa oli ikään kuin odottamassa tämän tai jonkun muun saaliin paikka. Kun tämä merkityksellinen kohde, jonka merkitys oli ollut odottamassa, löytyi, saattoi peto siirtyä toiminnassaan uuteen vaiheeseen, jossa se rajaa ja kohdistaa toimintapyrkimyksensä (muutosten aikaansaamisen) juuri tähän määrättyyn kohteeseen.

Tässä tapauksessa saaliseläimen näkeminen vaikutti petoon niin, että se alkoi ottaa sitä kiinni. Kuitenkaan ei voida oikein uskottavasti sanoa, että saalis olisi kausaalisesti vaikuttanut tällä tavalla. Niiden kausaaliset voimat antaisivat olettaa aivan toisensuuntaista vaikutusta. Saalis vaikutti kausaalisesti pedon aistinelimiin synnyttäen Kantin tarkoittaman ilmiön, ja sen enempää se ei siihen vaikuttanut. Myöhemmin onnekas peto kylläkin vaikuttaisi saaliseläimeen myös kausaalisesti. Tätä vaikutusta, joka saa pedon tavoittelemaan juuri tätä saalista, nimitämme merkitysvaikutukseksi. Pedon toimintaan vaikuttavat monet kausaaliset voimat, mutta sitä että se toimii intentionsa toteuttamiseksi ja merkitysvaikutusten ohjaamana, on hyvin vaikea tarkkaan kuvata kausaalivaikutuksina ja esitänkin, ettei sellaista lopulta ehkä kannata yrittääkään[36]. Uskottava ja toimiva kausaaliselitys edellyttää kausaalimekanismin oletusta, sitä että voimme jotenkin tunnistaa tai ymmärtää sen mekanismin, minkä kautta syy aiheuttaa seurauksen (Ylikoski 2002, 158). Tällaisia voivat olla tunnettuihin fysikaalisiin voimiin tai kemiallisiin vaikutuksiin perustuvat mekanismit. Tällaisia mekanismeja tietysti sisältyy eliön toimintaan valtava määrä, ja niiden voi ajatella muodostavan vaikutusketjuja ja -verkkoja, joissa yksi syy aiheuttaa tilanteen, jossa toinen syy voi aiheuttaa seuraavan tilanteen. Voidaan esimerkiksi ajatella, että intentio on alunperin syntynyt kausaalivaikutusten tuloksena (eliön organisaation synty evoluutiossa ja sen nälän synty viimeaikaisissa olosuhteissa) ja että intentio jotenkin kausaalisesti aiheuttaisi eläimen toiminnan, jota saaliseläimen aiheuttama vähäinen vaikutus aisteihin vain suuntaa ja ohjaa. Kuitenkin tässä selitysmallissa on se ongelma, että intention käsite ei viittaa mihinkään erityiseen kausaalivoimaa omaavaan olioon eikä sitä voi yksiselitteisesti samaistaa eliön rakenteeseen – kyseessähän on pikemminkin poikkeama eliön "normaalista" rakenteesta. Näin intentio samaistuu lähinnä kausaalimekanismiin. Kuitenkin intentio on parhaiten määriteltävissä tavoitteeksi saavuttaa jokin olotila, joka ei vallitse, tai säilyttää olotila, joka uhkaa muuttua toiseksi. Näin tässä päädytään jokseenkin väkisin jo Aristoteleen hahmottelemaan päämääräsyyn käsitteeseen. Intentioon ja toimintaan liittyy aina jotain spontaania, autonomista, autopoieettista ja itsereferentiaalista.

Merkitykset ovat asioita, jotka praktisen realismin mukaisesti ovat eniten todellisia, koska ne ovat juuri niitä asioita, joita subjektit ottavat huomioon. Niihin liittyy kuitenkin erehdyksen mahdollisuus, eli merkityksellinen kohde ei vaikutakaan eliön toimintaan merkityksensä mukaisella tavalla. Tällöin voimme puhua pelkästään subjektiivisesta todellisuudesta. Kun Eco (1979, 7) sanoo, että semioottista on se, millä voi valehdella, niin hän ilmeisesti tarkoittaa pikemminkin juuri tätä, että merkityksellistä on se, mistä voi erehtyä.

4.4 Miten merkitys rakentuu: semioottinen järjestelmä

4.4.1 Merkitys ja informaatio

Biosemioottisella tasolla merkityksellinen kohde on siis eliön toimintaan liittyvä olio, jolla on periaatteessa juuri siinä määrin merkitystä kuin sillä on oletettavaa kausaalista voimaa vaikuttaa eliön toiminnan onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Epäilemättä merkityksellisyyden syntyyn on voinut vaikuttaa se, että tällaiset oliot ovat vaikuttaneet joskus omalla tavallaan eliön toimintaan. Mutta olennaista toteutuvan merkityksellisyyden tai merkitysvaikutuksen kannalta on, että se tapahtuu ennen kuin tämä oletettava kausaalivaikutus tapahtuu. Saaliseläin pelästyy petoa ennen kuin se tulee syödyksi. Peto lähtee hyökkäämään ennen kuin se on saanut syödä saaliin. Merkitys siis ennakoi tulevaa mahdollista kausaalivaikutusta. Tämä ennakointi tekee mahdolliseksi sen, että merkitys voi ohjata eliön toimintaa, niin että se voi todennäköisemmin saavuttaa tavoitteensa kuin voisi ilman merkityksiä. Tämä seikka tietysti selittää sen, että evoluutiossa on syntynyt, säilynyt ja jopa hämmästyttävästi kehittynyt kyky merkityksellisiin suhteisiin. Merkitykset, jotka toteutuisivat vasta kun niiden perustana oleva kausaalivaikutus toteutuu, olisivat hyödyttömiä – ja merkityksettömiä. Merkitysten avulla eliöllä on erikoinen kyky ennakoida tulevia tapahtumia, ennustaa. Näin tulee entistä selvemmäksi, että merkitysvaikutus ei ole merkityksellisen kohteen aiheuttama kausaalivaikutus, vaan pikemminkin eliön aktiivinen teko, jolla se poimii itselleen tärkeän informaation ympäristöstään.[37] Selittääkö sitten informaation käsite sen, miten merkityksellisyys voi ennakoida tulevia tapahtumia?

Informaation käsite on erittäin epämääräinen ja hankala, mutta toisaalta myös erittäin käyttökelpoinen. Etymologialtaan tämän termin – in-formaatio = sisään muotoutuminen – voi ajatella perustuvan ajatukseen, että tiedon kohteen muoto on jotenkin siirtynyt tai syntynyt tietävän subjektin sisälle: Jos tiedän, mikä hevonen on, minulla on jollakin tavalla pääni sisällä hevosen muoto. Tämä ajatus perustuu aristoteeliseen materian ja muodon erottamiseen substanssissa. Informaatiossani ei ole mukana hevosen materiaa, vaan ainoastaan sen muoto – ja mahdollisesti sekin on jossakin mittasuhteessa pienennettynä. Edellä on lähdetty siitä, että materiaa ja muotoa ei voida tällä tavalla jyrkästi erottaa, vaan ne ovat molemmat olion yhtä ja samaa rakennetta, olion eri ominaisuuksia. Tähän suhteutettuna voisi informaation idean ilmaista hieman väljemmin: se on jokin osa olion rakenteesta. Periaatteessa koko olion rakenne on informaatiota tai mikä osa hyvänsä siitä on informaatiota, mutta kun informaatiota tarkastellaan merkityksen käsitteen yhteydessä, niin voimme ajatella, että subjekti valitsee tai käyttää jonkin sopivan osan kohteen ulkoisesta rakenteesta informaationa aiheuttamaan merkitysvaikutuksen.

Modernissa matemaattisessa informaatioteoriassa informaation käsite on irrotettu merkityksen käsitteestä ja muotoiltu puhtaasti teknisenä ja määrällisesti mitattavana suureena (siis eräänlaista pythagoralaisuutta). Tämä käsite on erittäin hyödyllinen tietyllä tavalla rajoitetussa teknisessä käyttöyhteydessä, jossa merkityksellisyyden laadullisuus voidaan ajatella ikään kuin vakioiduksi. Tämä informaation käsite mahdollistaa sen, että jonkin määrätyn ja rajatun rakenteen tai rakenteen osan informaation määrää voidaan mitata periaatteessa riippumatta siitä olipa informaatio merkityksellistä tai ei. Yksi hyvin lupaava ja luonteva viimeaikainen suuntaus tässä ajattelussa on samaistaa informaation määrä rakenteen kompleksisuuteen eli tietyllä tavalla määriteltyyn monimutkaisuuteen. Monimutkaisuuden erityistapauksena voisi pitää aikaisemmin suosittua tapaa määrittää informaatio rakenteen yllätyksellisyytenä: esimerkiksi monotonisena toistuva rakenne on yksinkertainen ja yllätyksetön ja sisältää vähän informaatiota, kun taas vaihtelevasti, mutta ei satunnaisesti muuttuva rakenne on monimutkainen, täynnä yllätyksiä ja sisältää paljon informaatiota. Joka tapauksessa näissä mittausmenettelyissä joudutaan kuitenkin nojaamaan erääseen tärkeään ontologiseen lähtökohtaoletukseen: käytetylle mittalaitteelle tai paremminkin sen tekijälle ja käyttäjälle juuri tämä informaationa mitattu rakenne on tavalla tai toisella, syystä tai toisesta merkityksellistä.

Matemaattisen ja teknisen informaation käsitteen yksi tunnetuimpia kriitikkoja on ollut G. Bateson (esim. 1972), jonka määritelmä informaatiosta on tullut suorastaan tunnetuksi iskulauseeksi. Tämä määritelmä – jos sitä voi edes määritelmäksi sanoa – perustuu englanninkieliseen sanaleikkiin, jota on ehkä mahdoton suoraan suomentaa sen monimielisyyden takia. Hänen mukaansa informaatio on difference that makes difference. Tuo ilmaisu tarkoittaa toisaalta sitä, että kyseessä on ero, joka otetaan huomioon (sanonta "makes no difference" tarkoittaa, että jotain ei oteta tai ei tarvitse ottaa huomioon). Se, että kyseessä on ero viittaa siihen, että informaatio on jokin poikkeama, muutos tai erilaisuus ympäristössä. Tämä on siis täsmälleen sama asia kuin edellä mainittu yllätyksellisyys tai kompleksisuus. Jos ympäristö on joka kohdasta samanlainen, niin siinä ei ole periaatteessa mitään informaatiota, mutta heti jokin kohta, joka on erilainen, voi olla informatiivinen, koska se erottuu (makes difference). Lisäksi tämän määritelmän mukaan informaatio on aina informaatiota jollekin eli merkityksellistä jollekin subjektille, jossa se aiheuttaa jonkin muutoksen, saa subjektin erilaiseksi (makes difference). Tämän merkityksellisyyden perustana on se, että informaatio ei ole vain ero tai erottuva asia jossakin, vaan se on informaatiota jostakin, se "kertoo" jostakin merkityksellisestä kohteesta tai vielä tarkemmin sen kohteen merkityksestä. Voimme sanoa, että informaatio välittää merkitystä (ja aiheuttaa merkitysvaikutuksen, makes difference).

Merkityksellisyys siis perustuu myös informaatioon, mutta ei ole sama asia kuin informaatio. Teknisesti ja matemaattisesti määritelty informaatio on rakennetta, joka voi välittää merkitystä, jolla on potentiaalinen kyky välittää merkitystä ja tätä potentiaalia voidaan mitata. Mutta rakenteen potentiaalinen mitattu informaatio ei ole sama kuin käytännössä toteutunut eli jollekin subjektille siirtynyt informaatio, koska subjektilla ei välttämättä ole tätä samaa mittaria käytössään. Eliö "mittaa", ottaa vastaan informaatiota aisteillaan, ja niiden toiminta on rajoittunutta ja suuntautunutta tiettyjen ominaisuuksin havaitsemiseen. Eliö siis poimii potentiaalisesta informaatiosta osan ja senkin vain, jos se on sille merkityksellistä. Näin olemme kiertyneet takaisin merkityksen ongelmaan: informaatio kohteesta havainnon hetkellä ei ainakaan suoraan kerro mitään tulevista tapahtumista ja siitä, miksi ja millä tavalla kohde on merkityksellinen. Tähän ongelmaan on kuitenkin ratkaisu olemassa: tulevat tapahtumat eivät riipu pelkästään sattumasta ja olosuhteista vaan myös subjektin omasta toiminnasta. Eliö voi ennakoida tulevaa, koska se aikoo itse toimia niin, että sen tavoite toteutuisi. Mutta millä perusteella se voi tunnistaa juuri sen tietyn informaation ja tietyn kohteen merkitykselliseksi toimintansa kannalta – ja mistä se tietää onko merkitys mieluisa vai epämieluisa?

4.4.2 Semioottinen kompetenssi ja semioottinen järjestelmä

Nimitämme semioottiseksi kompetenssiksi[38] sitä eliön kykyä tai taipumista, että se tunnistaa ympäristössään merkityksellisiä kohteita. Tämä kyky on osa eliön toimintakompetenssia, ja siihen sisältyy seuraavia osatekijöitä: Ensiksikin eliön täytyy kyetä ottamaan vastaan oikeinlaista informaatiota. Tämä perustuu sen aistijärjestelmän toimintaan, joka on aina erikoistunut havaitsemaan vain tietyn tyyppistä informaatiota kyseisen aistialueen mukaan. Toiseksi sen täytyy saatavilla olevan informaation perusteella tunnistaa, että informaatio on juuri tietystä tai tietyn kaltaisesta kohteesta, vaikka sillä ei koskaan voi olla käytettävissään kaikkea kohteen rakenteeseen sisältyvää informaatiota. Usein tämä tunnistaminen tapahtuu hyvin pienen informaation perusteella (tuoksu, jälki, ääni tms.). Kolmanneksi sen täytyy osata yhdistää kyseinen kohde omaan toimintaskeemaansa, sen osaksi, eli sen täytyy ennakolta tietää ja päättää, mikä rooli kohteella on sen tulevassa toiminnassa toiminnan tavoitteen saavuttamisen kannalta. Tämä viimeisin kohta on kaikista tärkein sen takia, että se luo perustan kohteen merkityksellisyydelle ja siten myös kahdelle muulle osatekijälle. Mikäli kohde ei olisi merkityksellinen, ei eliö voisi saada siitä merkityksellistä informaatiota vaan pelkästään merkityksetöntä.

Eliön semioottinen kompetenssi on osa sen rakennetta ja organisaatiota. Se perustuu – kuten koko toimintajärjestelmä – vahvasti eliölajin biologisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin, erityisesti aistijärjestelmän rakenteeseen ja toimintaan. Näin se on pitkälti perinnöllinen ominaisuus ja kaikilla saman lajin edustajilla on enemmän tai vähemmän samanlainen semioottinen kompetenssi. Tässä on ehkä syytä vielä korostaa sitä, että merkitysvaikutukseen ei tarvitse sisältyä minkäänlaista harkintaa tai tulkintaa siinä mielessä, kuin meillä ihmisillä siihen näyttää ainakin joskus liittyvän. Silti se on eliön aktiivista, autonomista ja teleologista toimintaa. Tämä aktiivisuus tulee selvemmin ilmi siinä, että semioottinen kompetenssi voi myös muuttua eliön oppimisen vaikutuksesta – tosin evolutiivinen lajinkehityskin voidaan ymmärtää eräänlaiseksi oppimiseksi, jonka tulokset näkyvät uusien eliöiden biologisessa rakenteessa. Semioottisen kompetenssin kehitys liittyy tiiviisti eliön muun toimintajärjestelmän ja sen toimintaskeemojen kehittymiseen, koska erilaisessa toiminnassa voivat erilaiset kohteet olla merkityksellisiä, ja silloin niiden tunnistaminen vaatii erilaista semioottista kompetenssia. von Uexküllin (1982) käyttämä Umweltin käsite viittaa eliön merkitykselliseen ympäristöön, eli niihin eliön olemisen ja toiminnan kannalta olennaisiin seikkoihin, jotka eliö kykenee tunnistamaan ja ottamaan huomioon. Erilaisissa ympäristöissä eläville saman lajin edustajille on kehittynyt erilainen semioottinen kompetenssi, ja sen takia niiden Umweltit ovat erilaiset. Jos eliö joutuu äkkiä aivan outoon ympäristöön, se menettää Umweltinsa, koska sen semioottinen kompetenssi ei toimi uudessa ympäristössä. Vasta vähitellen uusi ympäristö voi muuttua Umweltiksi. Eri lajien edustajilla, joilla on erilainen toimintatapa, on samassakin ympäristössä eri Umweltit.

Edellä ollut semioottisen kompetenssin analyysi on olennaisen tärkeä, kun joudutaan pohtimaan, perustuuko semiotiikka kaksi- vai kolmepaikkaiselle merkitys- tai merkkisuhteelle. Peirceläinen triadinen semiotiikka sopii erittäin hyvin yhteen semioottisen kompetenssin toisen osatekijän (siis kokonaisuuden tunnistaminen osan perusteella) ja oppimisen kanssa. Tämän teorian mukaan semiosis, eli merkki- tai merkityssuhteen synty on aiemmin mainitun Peircen kategoriajärjestelmän mukaisesti kolmivaiheinen prosessi ja kolmipaikkainen relaatio. Ensiyden kategoriaan sijoittuu Peircen terminologian mukaan representamen eli laatu tai ominaisuus, joka on itsessään niin kuin se on. Representamenista käytetään myös termejä merkki tai merkkiväline. Tämä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä informaation osasta, joka saavuttaa eliön aistijärjestelmän, siis esim. haju, ääni tai vilahdus saaliseläimestä. Tämä ensiys on suhteessa toiseuteen eli objektiin, josta se on informaatiota. Eliössä representamen saa aikaan kolmannuuden kategoriaan kuuluvan interpretantin, joka viittaa objektiin samoin kuin representamen viittasi eli se on suhteessa näihin molempiin. Tässä siis viitataan interpretantin käsitteellä samaan asiaan, johon edellä olemme viitanneet merkitysvaikutuksella. Peircen ajattelulle on hyvin ominaista semiosiksen prosessuaalisen ja edistyvyyden korostus, se että semiosis on päättymätön mutta tiettyyn suuntaa etenevä prosessi. Prosessin suunta on kohti absoluuttista totuutta, eli parasta mahdollista tietoa kohteesta – tällöin interpretantti olisi täysin yhtäpitävä objektin kanssa. Näin semiosis itse asiassa kuvaa oppimista, jossa uusien representamenien kautta kehittyy yhä parempia ja osuvampia interpretantteja. (esim. Peirce 1992, 248; 2003.)

Edellä olevaa voi yrittää ymmärtää esimerkin avulla. Ajatellaan tiettyä epämieluisaa merkityksellistä kohdetta, nimittäin vihaista koiraa. Ajatellaan lisäksi, että koirat ja mitkään koiran tapaiset eivät kuulu ennestään Umweltiini, eli en tunnista koiraa miksikään, kun näen sen, ja edelleen, että en pysty näkemään koiria näkövamman takia. Sitten käy niin, että koira puree minua ja huomaan voimakkaan kivun jalassani. Koska synnynnäinen intentioni on säilyttää biologinen organisaationi, niin kivun havainto on merkitysvaikutus eli interpretantti ja viittaa välttämättä merkitykselliseen kohteeseen, mutta en osaa tunnistaa, mikä tai minkälainen kohde se on, enkä ehkä päättää ainakaan järkevästi, miten toimia sen suhteen. Toiseuteen liittyvä objekti voi Peircen mukaan tyypillisesti jakautua kahtia dynaamiseen ja välittömään objektiin, joista edellinen tarkoittaa sitä objektia, joka jotenkin dynaamisesti aiheutti representamenin, ja jälkimmäinen tarkoittaa sitä objektia, johon kulloinenkin interpretantti viittaa. Dynaaminen objekti on siis tässä tapauksessa se todellinen koira, joka sattui puremaan minua. Välitön objekti taas on se epämääräinen asia, jota en osaa kuvailla muuten kuin, että se puree ja aiheuttaa kipua. Oletettavasti tämä kokemus herättää minussa purevan objektin pelkoa, joka on siis minussa syntyvä interpretantti. Jatkuvan semiosiksen idean mukaan syntynyt interpretantti muuttuu uudeksi representameniksi, jonka viittaaminen objektiin synnyttää uuden interpretantin, varomisen ja uuden välittömän objektin eli varottavan ja purevan jonkin. Varoessani tulkitsen kaikkia mahdollisia outoja havaintoja merkeiksi tästä pelottavasta objektista (ns. abduktiivinen päättely) ja voi sattua niin ikävästi, että saan uuden yhdistyneen havainnon, jossa jokin muriseva puree minua. Tämän seurauksena interpretanttini muuttuu ja välitön objektini: nyt pelottava, muriseva ja pureva jokin lähestyy dynaamista objektia eli koiraa.

Tähän oivalliseen oppimisprosessin kuvaukseen liittyy eräitä ongelmia merkityksen käsitteen kannalta. Ensiksikin Peircen dialektiikka pyrkii lähtemään mahdollisimman tyhjästä, eli ensiys on jotain, mitä ei välttämättä edellä mikään. (Tarasti 1996, 25[39]) Kuitenkin, jotta informaatio voisi olla merkityksellistä, täytyy subjektilla olla jo intentio olemassa ja toiminta käynnissä. Merkityksellisen informaation merkityksellisyys ei perustu tähän informaatioon itseensä mutta ei myöskään kohteeseen, josta se on informaatiota, vaan subjektin intentioon tai tarkemmin sen virittyneeseen toimintaskeemaan, jossa on tavallaan jo valmiiksi olemassa tilaus yhdelle tai useammalle merkitykselliselle kohteelle. Näin semiosiksen järjestys täytyisi muuttaa toiseksi: ensin on subjektin intentio, toiseksi tässä intentiossa ennakoitu objekti ja kolmanneksi subjektin etsimä informaatio tästä objektista. Semioottisella kompetenssilla tarkoitetaan sitä, että subjekti osaa etsiä ja löytää oikeaa informaatiota, löytääkseen oikean objektin. Peirceläinen triadinen malli auttaa ymmärtämään, miten subjektin semioottinen kompetenssi voi muuttua oppimisen kautta ja miten se on voinut ehkä joskus syntyä, mutta nähdäkseni se ei anna täysin oikeaa kuvaa tämän kompetenssin toiminnasta ja itse merkityksellisyyden ilmiöstä.

Edellä olleet semioottisen kompetenssin kuvaukset ovat olleet sillä tavalla rajoittuneita, että niissä on ajateltu vain hyvin yksinkertaista tapausta, jossa eliöllä olisi käynnissä vain yksi toiminta, jolla olisi vain yksi tavoite, ja sen ympäristössä olisi löydettävissä vain yksi merkityksellinen kohde tai yhdenlaisia merkityksellisiä kohteita. Kuitenkin meidän kannaltamme mielenkiintoisempia ja realistisempia ovat tilanteet, joissa subjektilla on useita, ihmisen tapauksessa ehkä lukemattomia, enemmän tai vähemmän toisistaan erottuvia ja päällekkäisiä toimintoja ja intentioita yhtä aikaa vireillä ja näihin kuhunkin toimintoon voi liittyä useita, mahdollisesti lukemattoman monia erilaisia tavoitteen toteutumiseen eri tavoin vaikuttavia ja mahdollisesti vaikuttavia olioita, joiden merkityksellisyys saattaa siten suuresti vaihdella sekä määrällisesti että laadullisesti. Edelleen jos ajatellaan, että Umwelt koostuu kokonaan merkityksellisistä kohteista ja eliö ottaa vastaan vain merkityksellistä informaatiota, niin kyse ei olekaan jonkin merkityksellisen kohteen löytämisestä ja tunnistamisesta vaan pikemminkin jatkuvasta merkityksellisen informaatiomassan erittelystä ja suunnistamisesta moninaisista merkityksistä koostuvassa maailmassa.

Koska ympäristön merkityksellisyys perustuu subjektin omaan toimintaan, sen toimintaskeemoihin, voidaan jo tällä biosemioottisella tasolla merkityksellisyys ajatella myös de Saussuren tapaan kaksipaikkaiseksi eli dyadiseksi suhteeksi, jossa toisena osapuolena on ympäristön rakenteet ja toisena subjektin omat toimintaskeemat ja niiden osat. Esimerkiksi petoeläimellä on saaliin kiinniottamisen skeema ja siihen sisältyy osana toiminnan objektin eli saaliin idea. Tämä tavallaan eliön sisällä oleva idea vastaa sitä, mitä de Saussure tarkoitti merkityllä. Tähän ideaan eliö kytkee suhteen toisena osapuolena jonkin ympäristössään olevan rakenteen, saussurelaisittain merkitsijän. Näin yhdistyneenä näistä kahdesta tulee merkityksellinen kohde, saussurelaisittain merkki. Jos petoeläin löytää saaliseläimen jäljet, ovat nämä jäljet sille merkitsijä, jonka merkitty on sen omassa toimintaskeemassa määritelty saalis, ja tämän merkityksellisen kohteen perusteella se orientoi toimintaansa. On selvää, että Saussuren lingvistisen merkin käsitteen soveltaminen tässä yhteydessä vaikuttaa keinotekoiselta eliöiden pragmaattisen luonteen vuoksi: ainakin ajattelemme, että niitä eivät kiinnosta ideat ja skeemat vaan lihaa ja verta olevat toiminnan lopputulokset. Tällöin meidän sivullisten näkökulmasta ne jäljen löydettyään eivät suuremmin välitä itse jäljestä vaan ovat vain kiinnostuneita jäljen jättäneestä eläimestä. Uskoakseni tämä näkökulma voi kuitenkin olla väärä: eläimet elävät tässä ja nyt, ja ne ovat kiinnostuneita juuri siitä, mitä ne pystyvät sillä hetkellä havaitsemaan. Niiden toimintaskeemassa on ennakoituna toiminnan lopputulos, mutta ne käytännössä toimivat juuri sen informaation perusteella, mitä ne milläkin hetkellä saavat.

Käytimmepä triadista tai dyadista mallia selittämään, mistä merkityksellisyydessä on kysymys, on semioottisen kompetenssin keskeinen osuus tässä asiassa kuitenkin selvä. Se tarkoittaa subjektin kykyä yhdistää saamansa informaatio siihen, mikä tekee informaation merkitykselliseksi. Saman asian voi ilmaista koodin käsitteen avulla: subjekti purkaa ympäristön informaatioon koodattuja merkityksiä. Edelleen voidaan käyttää biosemioottisempaa käsitteistöä: eliö ohjaa toimintaansa saamiensa signaalien perusteella (tai osaa antaa niiden ohjata toimintaansa). Vieläpä jopa ärsykkeen ja reaktion käsitteitä voidaan käyttää, jos muistetaan, että niitä ei kytke toisiinsa kausaalisuhde vaan merkitysvaikutus. Semioottinen kompetenssi on eliön sisäistä rakennetta, joka ei ole nähtävissä eikä tutkittavissa sellaisenaan vaan joka näkyy ainoastaan eliön toiminnassa – jos edes siinä. Lisäksi sama kompetenssi voi satunnaisesti tai muuten aiheuttaa tai sallia erilaisten toimintojen toteutumisen eri tilanteissa.

Silloin kun alamme analysoida, mitä jonkin subjektin semioottinen kompetenssi pitää sisällään, mistä se koostuu ja miten sen toiminta olisi kuvattavissa, voidaan siirtyä käyttämään abstraktimpaa semioottisen järjestelmän käsitettä. Semioottinen järjestelmä on abstraktio yhden tai useamman olemassa olevan tai kuvitellun subjektin semioottisesta kompetenssista, ja sen ajatellaan toimivan periaatteessa täysin säännönmukaisesti. Semioottisen järjestelmän voi ajatella koostuvan joukosta erilaisia sääntöjä ja määritelmiä, jotka kertovat minkälaiset rakenteet voivat olla merkityksellistä informaatiota sekä miten ja mitä merkityksellistä niihin kuhunkin liittyy. Semioottinen järjestelmä, joka koostuu äärellisestä määrästä sääntöjä, ei voi antaa valmista ratkaisua kaikkiin mahdollisiin merkityksen tunnistus- tai arviointitilanteisiin, joten semioottinen kompetenssi voidaan myös ajatella semioottisen järjestelmän tilannesidonnaiseksi soveltamiseksi tai se sisältää kyvyn tällaiseen ei mekaaniseen (mahdollisesti osittain satunnaiseen) soveltamiseen. Vastaavasti realistisen semioottisen järjestelmän tulisi sallia sääntöjensä soveltaminen erilaisissa tilanteissa. Saussurelaisessa perinteessä tähän yksittäisen subjektin suorittamaan sääntöjen soveltamiseen viitataan käsitteellä puhunta, mutta se tulee ymmärtää laajemmin myös merkityksen tunnistamissuorituksena eli kuulentana.

Peirceläisessä perinteessä on tärkeällä sijalla kategoriajärjestelmään perustuen kolmen erilaisen merkkityypin erottaminen: ikonisten eli laadulliseen samankaltaisuuteen perustuvien merkkien (esim. muotokuva), indeksikaalisten eli kausaalisuhteisiin perustuvien merkkien (esim. savu on tulen merkki) ja symbolisten eli konventioihin perustuvien merkkien (esim. kielelliset merkit). Semioottisen kompetenssin olemusta ja toimintaa voidaan hyvin hahmotella näiden kolmen käsitteen avulla ja haluan erityisesti korostaa sitä Peircenkin korostamaa asiaa, että merkityksellisyydessä nämä kaikki ovat läsnä. Tässä on parasta taas Peircen järjestyksestä poiketen lähteä liikkeelle hermeneuttisesti konventiosta. Siis ensiksi eliöllä on organisaatiossaan jokin intentio ja siihen liittyvä toimintaskeema, joka on perimmiltään synnynnäinen ja välttämätön olemassaolon edellytys, mutta joka on voinut kokemuksen myötä muuntua ja tarkentua kyseiseen ympäristöön ja Umweltiin sopivaksi. Tähän skeemaan liittyy jokin enemmän tai vähemmän vakiintunut toimintatapa, jonka mukaisesti eliö yrittää tavoitettaan saavuttaa. Tämä muuntuneisuus ja vakiintuneisuus viittaa siihen, että kyseessä on siis jokin konvention tapainen kontingentti rakenne. Toiseksi toiminta ja sen onnistuminen perustuu kausaalisuhteisiin: toteutuvassa toiminnassa toiminnan kohteen asema on kausaalisesti määrittynyt. Merkityksellisen informaation merkityksellisyys perimmiltään perustuukin kausaalisuhteisiin: Mieluisa merkitys viittaa onnistuvan toiminnan kausaalisiin edellytyksiin ja päinvastoin. Näin kaikki merkitykset ovat periaatteessa myös indeksikaalisia, mutta tämän kausaalisuhteen täytyy olla subjektilla "tiedossa", eli sillä on oltava kompetenssissaan vastaava konventio, jonka perusteella se osaa liittää oikeat syyt oikeisiin seurauksiin. Kolmanneksi, sen täytyy tunnistaa informaatiotulvastaan sellainen informaatio, joka sopii tähän sillä olevaan indeksikaalisuudesta kertovaan konventioon, eli sen täytyy löytää juuri tietynlainen informaatio, eli samankaltainen kuin se informaatio, jonka jonkinlainen malli sillä on kompetenssissaan olevassa konventiossa. Tätä ei tule ymmärtää liian konkreettisesti, niin että eliöllä olisi mukanaan jonkinlaiset mallikappaleet kaikista merkityksellisistä kohteista ja se vertaisi saamansa informaatiota näihin. Pikemminkin uskottava ajatusmalli on, että kompetenssi koostuu hyvin abstrakteista säännöistä, kuten semioottinen järjestelmäkin. Kuitenkin sen, että joku pystyy tunnistamaan kaksi kohdetta samankaltaisiksi, täytyy perustua samanlaisiin sääntöihin, kuin perustuu yhden merkityksellisen kohteen tunnistaminenkin, ja olivatpa tällaiset säännöt luonteeltaan minkälaisia hyvänsä, niin kaikki ikonisuus perustuu sellaisiin sääntöihin[40]. Siis perimmältään semioottinen kompetenssi koostuu niistä toiminnallisista konventioista, joiden perusteella tietyt mahdollisesti indeksikaaliset suhteet ovat subjektille merkityksellisyyttä luovia, ja joiden perusteella se ikonisesti tunnistaa saamansa informaation merkityksellisyyden.

4.4.3 Kommunikaatio

Semioottisen kompetenssin ja sen mahdollistaman merkitysten kokemisen alkuperäinen tehtävä eliöillä on ohjata niiden omaa toimintaa, sitä miten ne ovat kausaalisuhteissa ympäristönsä olioiden kanssa. Tämän kyvyn ansiosta elävät olennot pystyvät pysymään elossa, säilyttämään monimutkaisen ja herkän organisaationsa, jonka ympäristön kausaalivaikutukset helposti tuhoaisivat, jos eliö ei osaisi näitä vaikutuksia ennakoida ja kääntää edukseen. Vielä tehokkaampi tapa tulla toimeen on sellainen, jossa eliö voi oman toimintansa lisäksi ohjata myös toisten eliöiden toimintaa samaan tapaan kuin omaansa. Tällaisen ohjauksen tekee mahdolliseksi kommunikaatio. Kommunikaatiojärjestelmäksi nimitetään sitä semioottisen järjestelmän osaa, jonka puitteissa yhden subjektin on mahdollista tuottaa haluamiaan merkitysvaikutuksia toisessa subjektissa. Alkeellisin ja perustavin muoto kommunikaatiota on se, että yksi subjekti yksinkertaisesti on merkityksellinen kohde toiselle: esim. eläin yrittää hyökätä toisen kimppuun ja näin saa toisen pakenemaan; vastaavasti ollessaan paritteluvalmiudessa eläin levittää tästä kertovaa tuoksua, joka saa toisen vastaavaan tilaan. Tätä huomattavasti kehittyneempi muoto perustuu merkityksellisenä kohteena olemisen simulointiin: esim. eläin kertoo toiselle, että se saattaa puraista näyttämällä hampaitaan ja näin välittää merkityksen, jonka tarkoitus on ohjata toista esim. siirtymään syrjään. Tässä ensin mainitulla ei ole välttämättä ollenkaan tarkoitus puraista toista – voi olla, että tällainen tarkoitus syntyisi, jos toinen ei siirtyisi. Tämä simulointi on siis jonkin toisen toiminnon jäljittelyä, toimimista niin, että se näyttää – siis ikonisesti – tältä toiselta. Tässä myös tulee esille klassinen merkin määritelmä: jokin, joka on jonkin toisen sijasta (aliquid stat pro aliquo). Tällaiseksi kommunikaatioksi voidaan ajatella myös sellainen valehtelemisen erityistapaus, että perhonen onnistuu siipiensä silmäkuvioiden ansiosta näyttämään linnun mielestä pelottavalta tai erikoisen värinsä perusteella myrkylliseltä.

Voi olla, että puremisen aikomisen simulointi hampaita näyttämällä ei ainoastaan saa toista siirtymään syrjään vaan todella varomaan puremista. Jopa uhkailijasta itsestä voi tuntua, että se todella haluaa purra toista. Näin raja todellisen ja simuloidun merkityksen välillä on ehkä täysin liukuva. Oma erikoinen kommunikaatiotoimintansa siitä tulee silloin, kun kumpikin osapuoli tietää, että kyseessä on simulointi. Tällöin toinen ei aio eikä halua purra toista vaan pelkästään saada toinen siirtymään, ja se näyttää hampaitaan, koska se "tietää", että toisen saa noin siirtymään. Vastaavasti toinen tietää, että se ei ole välittömän puremisen uhkaamana vaan sen vain halutaan siirtyvän syrjään; se siirtyykin syrjään varmaan sen takia, että se tietää jotain ikävyyksiä ehkä seuraavan, jos se ei siirry. Tällaisen kommunikaatiojärjestelmän tai kommunikatiivisen kompetenssin oppimiseen liittyy ilmeisen tärkeällä tavalla eläinten leikkiminen keskenään poikasina, kun ne eivät vielä toimi vakavissaan (Bateson 1985). Jotta tällainen kommunikaatio onnistuisi, se edellyttää, että siihen osallistuvilla on tarvittavassa määrin yhtäläiset tai yhteensopivat kommunikatiiviset kompetenssit eli yhteinen kommunikaatiojärjestelmä. Meidän kannaltamme tärkein muoto kommunikaatiojärjestelmiä ovat varsinaiset kielet, mutta niihin liittyy sellaisia ei-biosemioottisia ongelmia, että niitä täytyy tarkastella erikseen.

Kommunikaatio koostuu toimintana kahdesta osasta, jotka ovat tai voivat olla kehämäisessä suhteessa keskenään muodostaen samanlaisen kehän kuin muutkin toiminnan kehämallit:

1.    lähettäminen: merkitysakti, merkitykselliseksi tarkoitetun kohteen tuottaminen toiselle;

2.    toisen tuottaman merkityksellisen kohteen vastaanottaminen: merkitysvaikutus, merkityksellinen kokemus.

Muussa kuin kommunikatiivisessa toiminnassa jälkimmäinen osa on samanlainen kuin kommunikaatiossakin, mutta ensimmäinen, ulospäin suuntautuva osa tapahtuu kausaalisesti. Sillä tietysti on merkityspuolensa sekä subjektille itselleen että mahdollisesti jopa toiminnan kohteelle, mutta sen tavoitteena ei ole tämän merkitysvaikutuksen vaan jonkin kausaalivaikutuksen aiheuttaminen. Nimitettäköön kausaalivaikutuksia tavoittelevaa toimintaa esineelliseksi toiminnaksi erotuksena kommunikaatiosta tai kommunikatiivisesta toiminnasta. Voi hyvin olla, että toiminnalla on samalla kertaa sekä kommunikatiivinen että esineellinen luonne – itse asiassahan kommunikaatio aina perustuu esineelliseen toimintaa, koska merkityksellisen kohteen informaation tuottaminen edellyttää kausaalista vaikuttamista. Oma erityistapauksensa kommunikaatiota on ns. autokommunikaatio, jossa subjekti tuottaa itselleen merkityksellisiä kohteita aiheuttaakseen itsessään merkitysvaikutuksen.

4.5 Inhimillinen oleminen

4.5.1 Ihmisen erityisasema

Raamatun mukaan Jumala loi kaiken. Tämä luominen tapahtui tietyssä järjestyksessä alkaen yleisistä puitteista: aika ja paikka; taivas, maa ja vesi; ja näiden kaikkien väliset suhteet ja järjestys. Sitten luotiin kaikki elolliset oliot tietyssä järjestyksessä. Lopuksi luotiin ihminen Jumalan omaksi kuvaksi ja asetettiin koko tämän hienon rakennelman huipulle. (1. Moos.) Kannattaa ehkä panna merkille tämän vanhan tarinan yllättävänkin suuri rakenteellinen yhtäläisyys nykyisten tieteellisten näkemysten ja edellä esitetyn ontologisen hahmotelman kanssa: Näyttää siltä, että sekä Jumalan että evoluutioprosessin ajatelleen noudattavan jotain samantapaista logiikkaa. Tätä asiain tilaa, siis että näin ajatellaan, voidaan selittää ensiksikin sillä, että molemmat kertomukset, sekä luomiskertomus että evoluutioteoria, ovat ihmisen kirjoittamia, ja siten ne heijastavat ihmiselle tyypillistä ajattelutapaa ja toiminnan logiikkaa. Toiseksi voidaan ajatella, että Jumalan kuvana tai evoluution osana ihminen jotenkin luontojaan tietää, miten nämä – Jumala tai evoluutio – toimivat. Näin yksinkertainen asia ei liene, koska on toki olemassa myös vähemmän samanrakenteisia luomis- ja maailmansyntymyyttejä. Olennaisin ja sanoisinko kipein kysymys ihmiselle on kuitenkin meille länsimaisille ihmisille tutuimpien kertomusten loppuvaiheessa mukaan tulevan ihmisen erityisasema – joka samalla on erikoinen kertomustekninen suoritus, jossa kertoja itse astuu mukaan kertomukseensa ja vetää sinne myös kuulijansa.

Ihminen on eliö, maailman rakenteellisen riippuvuuden ja kausaalisuhteiden sitoma ja niiden puitteissa elollista organisaatiotaan säilyttämään pyrkivä olento, jonka biologiset ominaisuudet eivät näytä kovin radikaalisti poikkeavan muiden eläinten vastaavista. Monet perinteisesti ajatellut erottelut ihmisen ja muiden eliöiden välillä menettävät ainakin osan absolutisoivaa merkitystään edellä olleiden tarkastelujen valossa: Kaikki eliöt ovat merkityksiä kokevia, autonomisesti toimivia, ympäristöään hallitsevia 'oman elämänsä asiantuntijoita'. Kuitenkin ero on ainakin yhdessä suhteessa huikea: ihmisen aikaansaannokset niin hyvässä kuin pahassa ovat volyymiltään hämmästyttävät, kun ottaa huomioon hänen vähäiset voimavaransa biologisessa kehossaan. Ero ihmisen ja eläimen välillä on siis ainakin määrällisessä mielessä suuri ja dramaattinen, ja koska tämä suuri määrällinen ero aikaansaannoksissa on tuotettu vain vähäisessä määrin eroavilla resursseilla, täytyy asiaan liittyä myös jotain merkittävää laadullista erilaisuutta. Näitä laadullisia erikoisuuksia tulee nähdäkseni etsiä kahdesta eliöiden toimintaa määrittävästä periaatteessa immateriaalisesta järjestelmästä, nimittäin semioottisesta järjestelmästä ja toimintaskeemojen järjestelmästä. Tietysti asiaan liittyy näitä järjestelmiä kannattelevien biologisten ja muiden järjestelmien esim. aivojen erikoisuudet, joita ei tule vähätellä, mutta oletan kuitenkin näiden kannateltujen järjestelmien olevan olennaisempia myös noiden kannattelevien ymmärtämisen kannalta.

Semioottinen ja toiminnallinen järjestelmä liittyvät aina läheisesti toisiinsa kuten edellä on korostettu. Myöskään ihmisen kohdalla niitä on vaikeaa tai vaarallista käsitellä erikseen, joten kun seuraavassa joudutaan käsittelemään yhtä puolta asiassa kerrallaan, on aina muistettava niiden tiukka yhteen kietoutuneisuus. Benner (1991) on onnistuneesti kiteyttänyt inhimillisen olemisen ja toiminnan erityisyyden kolmeen periaatteeseen: vapaus, kielellisyys ja historiallisuus, mutta niidenkin suhteen on tärkeää huomata, miten ne viittaavat toisiinsa. Vapaus on filosofioissa ehkä useimmiten asetettu keskeisimmäksi ihmisyyttä määrittäväksi seikaksi. Kuitenkin ihmisen vapaus toteutuu kielellisyyden avulla historian puitteissa ja historiaa muokkaavasti. Vapauden ja historian suhde on samantapainen kuin alussa esittämämme suhde yhtäältä diakronisen rakenteellisen riippuvuuden ja toisaalta nykyhetkessä tapahtuvien kausaalivaikutusten, sattuman ja toiminnan välillä. Kielellisyydellä on keskeinen mahdollistava ja välittävä asema vapauden ja sitä sitovan historian välissä. Kielen avulla ihminen voi avata itselleen erilaisia mahdollisia ja historian tuntemuksensa perusteella myös todennäköisiä tulevaisuuksia. Asian voisi ilmaista niin, että kielellisyys luo menneen maailman diakroniaan ihmiselle ymmärrettävän rakenteen eli tekee siitä historiaa ja vastaavasti tässä hetkessä rakennamme tulevaisuuden mahdolliset maailmat kielen avulla. Kielellisyys on erityinen osa ihmisen semioottista järjestelmää, mutta ei tule unohtaa, että ei-kielellinen tai esikielellinen semioottinen järjestelmä, jonka avulla mm. tunnistamme materiaalisen ympäristömme ja osaamme siinä suunnistaa, ei ole kielellisen tieltä minnekään hävinnyt. Päin vastoin, kun materiaalinen toimintamme muokkaa yhä uudenlaisia ominaisuuksia ympäristöömme ja kokonaisia uudenlaisia ympäristöjä, niin tämän ei-kielellisen semioottisen järjestelmän täytyy kehittyä jatkuvasti ja myös jonkinlaisessa yhteistyössä kielellisen kanssa.

4.5.2 Kielellisyys

Ihmisen kieli, jollainen meillä kaikilla on äidinkielenämme, eli ns. luonnollinen kieli ymmärretään tavallisesti kommunikaatiojärjestelmäksi, joka koostuu konventionaalisista merkeistä, peirceläisittäin symboleista, saussurelaisittain lingvistisistä merkeistä. Kielen käyttäjillä on yhteiset vakiintuneet säännöt siitä, mikä on minkäkin merkin merkitys ja käyttötapa. Näiden yhteisten sääntöjen perusteella kielen käyttäjät pystyvät kommunikoimaan keskenään ja tuottamaan toisilleen haluamiaan merkitysvaikutuksia. Tämä kuva on epäilemättä pitkälti paikkansa pitävä, mutta silti ehkä hieman rajoittunut tai vääristynyt. Voidaan nimittäin aika perustellusti ajatella jopa juuri päinvastoin, että luonnollinen kieli ei ole ainakaan ensisijaisesti kommunikaatiojärjestelmä ollenkaan, vaan ihmisten kommunikaatiojärjestelmä on se suunnilleen sama järjestelmä kuin esim. apinoilla tai muilla eläimillä: esineellisen toiminnan käyttö kommunikaation tarkoituksiin ja tavanomaisten tärkeiden toimintojen simulointi eli ns. elekieli tai ruumiin kieli. Tämä ajatus selittäisi hyvin ne hämmentävät tutkimustulokset, joiden mukaan verbaalisesta esityksestä merkitysvaikutuksia yleensä aiheuttaa vain ei-verbaalinen informaatio. Ainakaan kielellinen kommunikaatio ei näytä kovinkaan tehokkaasti syrjäyttäneen vanhempaa perua olevaa ruumiillista kommunikaatiota (Sebeok 1985). On selvää, että ainakin joissakin tilanteissa olennaisin osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta tapahtuu ruumiin kielen välityksellä ja on myös ymmärrettävää, että paljon pitemmän aikaa vakiintuneet ruumiin kielen konventiot voivat olla voimakkaampia kuin luonnollisen kielen tuoreemmat vastaavat ja syrjäyttää jälkimmäiset tilanteissa, joissa täytyy valita kumpia käyttää. Kuitenkin näkemys kielestä olennaisesti ei-kommunikatiivisena asiana saattaa olla ongelmallinen sen takia, että se perustuu tarpeettoman jyrkkään erotteluun kommunikaatiojärjestelmän ja muun semioottisen järjestelmän välillä.

Mikä kielen ja kielellisyyden funktio ja merkitys sitten oikein on? Kieli on erittäin monipuolinen ja joustava järjestelmä, jossa suhteellisen pienellä informaation vaihteluilla pystytään tuottamaan lukemattomia erilaisia merkityksellisiä kohteita. Voidaan hyvin ymmärtää, että tilanteessa, jossa eliöiden Umwelt on hyvin moniaineksinen ja niiden pitäisi voida ohjata toistensa ja yhteistä toimintaa tarkasti tiettyjen vaihtoehtojen suhteen, tällainen uusi väline olisi hyödyllinen lisäke, jolla voisi tarkentaa kommunikaatiota, lisätä siihen yksityiskohtia. Ajatellaan esimerkiksi, että eläinryhmä metsästää yhteistoiminnallisesti ja yhden eläimen tietynlainen yleisesti metsästystoimintaa simuloiva käytös kertoo toisille, että metsästys on alkamassa ja saa ne sopivaan vireeseen sitä varten. Eläin antoi toisille tämän aloitemerkin vaikkapa siksi, että se oli nähnyt saaliseläimen. Nyt jos saaliseläimiä olisi erilaisia ja ne kukin vaatisi erilaista yhteistoimintaa, niin olisi hyödyllistä, jos tähän perinteiseen metsästystunnelman kohottavaan aloitusmerkkiin voisi lisätä tarkennuksen, joka yksilöisi, mistä saaliseläimestä on kysymys. Tämän voisi toteuttaa ikonisella merkillä, joka jäljittelisi joko tämä eläimen metsästämistä tai tätä eläintä itseään. Merkki voisi olla myös esine, vaikka palanen tästä eläimestä jäänyttä turkkia. Vielä kätevämpää olisi, jos merkkinä voisi käyttää jotain puhtaasti konventionaalista merkkiä, jollainen olisi helppo ottaa käyttöön tai tuottaa, ja mikäpä olisi paljoa helpompi tuottaa lähes missä tilanteessa hyvänsä kuin ääni, joka syntyy vähin ponnistuksin muun toiminnan ohessa. Lisäksi äänen informaatio leviää joka suuntaan lähistölle ja on otettavissa vastaan mistä suunnasta hyvänsä. Tarvitaan ainoastaan äänielimistö, joka kykenee tuottamaan riittävän monenlaisia ääniä ja semioottinen järjestelmä, joka kykenee erottamaan nämä äänet toisistaan. Lisäksi samoja ääniä voi käyttää eri toimintatilanteissa eri tarkoituksiin.

Puhutun kielen semioottisen järjestelmän eli kielijärjestelmän erityisominaisuuksia yllä viitatussa mielessä ovat seuraavat tunnetut asiat. Sen ilmaisut rakentuvat eli artikuloituvat monitasoisesti siten, että on olemassa suhteellisen pieni määrä perusääniä, kielen aakkoset, joita voi yhdistellä eri tavoin. Esimerkiksi suomen kielessä aakkosten – yleensä kahden tai kolmen aakkosen – yhdistelmä tuottaa tavun. Kielen semioottisen järjestelmän tunnistamia tavuja on rajallinen määrä, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin aakkosia. Tavuista voi yhdistellä sanoja, joissa yleensä on kahdesta neljään tavua. Sanoilla, joita siis on kielessä käytössä jo lukemattoman monia mutta joita tarpeen tullen voisi muodostaa vielä lisää (jos sanojen pituuden annetaan kasvaa rajatta, niitä voi muodostaa äärettömästi), on kullakin jokin suhteellisen kiinteä merkitys, jonka voi yleensä kuvata toisilla sanoilla. Näin käyttämällä hyvin pientä määrää semioottisen järjestelmän sallimia (tunnistettavissa olevia) informaation palasia ja yhdistelemällä niitä soveltaen suhteellisen pientä määrää järjestelmän sääntöjä saadaan luotua hyvin runsas määrä merkityksellisiä kohteita eli sanoja ja näiden sanojen merkityssisältö voidaan määritellä käyttäen toisia sanoja. Yhdistelysääntöjä kutsutaan syntaktisiksi säännöiksi ja sanojen sisältöjä määrittäviä sääntöjä semanttisiksi. Edelleen sanoja voidaan yhdistellä tuottamaan uusia kompleksisempia merkityssisältöjä. (ks. esim. Karlsson 1994.)

Edellä ollut tekninen ja osittainen kuvaus kielijärjestelmän perusrakenteesta ei vastaa normaalia kielenkäyttötilannetta, jossa käytetään yleensä aina vain valmiita konventioiden mukaisia sanoja ja tunnistetaan ne kokonaisina eikä rakenneta niitä joka kerta aakkosista ja tavuista. Kuitenkin jotta ihminen voisi tunnistaa tavalliseen tapaan vaivattomasti kokonaisia sanoja, hänen täytyy olla erityisesti harjaantunut siihen, siis poimimaan äänten virrasta tietyntyyppisiä ääniä. Eri kielten perusäänteetkin voivat olla siinä määrin eri tyyppisiä, että oudon kielen sanoista ei osaa erottaa, mistä äänteistä se koostuu. Näitä yksittäisten äänteiden ominaisuuksia, joiden perusteella ne ensiksikin tunnistetaan ollenkaan kieleen kuuluviksi ja toiseksi erotetaan toisista kielen äänteistä, sanotaan erottaviksi piirteiksi (Jakobson). Sekä aistijärjestelmä että semioottinen järjestelmä ovat harjaantuneet tunnistamaan oman tai tietyn kielen tyypillisiä erottavia piirteitä. Tämä informaation erottelu, yhden rakenteen erottaminen toisista mahdollisista, jota strukturalistinen lingvistiikka ja semiotiikka voimakkaasti korostaa, on ymmärrettävissä ikonisuuden ajatuksen käänteiseksi muotoiluksi: yksi /o/-äänne muistuttaa ikonisesti toisia /o/ -äänteitä juuri sen takia, että se voidaan erottaa muista mahdollisista äänteistä /a/ /b/ jne.

Olennaisempi kysymys kuin edellä käsitelty – itse asiassa esineellinen puoli – kielen käytössä on tietysti kysymys merkityksistä. Perinteisesti merkityksen ongelma eli semanttinen kysymys liitetään sanoihin, noihin kielen pienempiin osasiin, joilla sanotaan olevan konventionaalinen merkitys. de Saussure tarkoitti kielitieteen (ja silloin vielä tulevan semiotiikan) kannalta keskeisimmällä käsitteellään, (kielellisellä) merkillä nimenomaan sanaa. Sana koostuu kahdesta puolesta, joita hän kutsui merkitsijäksi (signifiant) ja merkityksi (signifié), joille Hjemslev myöhemmin antoi kätevämmät nimet: ilmaus ja sisältö. Ilmaus tarkoittaa sitä informaatiota, jonka kuulija ottaa vastaan kun hän kuulee sanan ("äänikuva"). Sisältö taas tarkoittaa sitä käsitettä, jonka kuulija liittää kuulemaansa ilmaukseen. Vastaavasti sisältö on se puhujalla oleva käsite, jonka hän liittää ilmaukseensa sanoessaan jonkin sanan. Näin puhuja ja kuulija toimivat kumpikin edellä käsitellyssä mielessä oman semioottisen (tässä tapauksessa kielellisen) kompetenssinsa mukaisesti. Jos he molemmat ovat saman kielen käyttäjiä ja niin muodoin heidän kompetenssinsa ovat jokseenkin yhtäläiset, niin voimme sanoa molempien toimivan saman kielijärjestelmän mukaisesti. Puhunnan käsitteellä viitattiin siihen tosiasiaan, että kaikki kommunikatiiviset ja semioottiset aktit ovat kuitenkin yksilöllisiä, kaikki ääntävät sanat hieman omalla tavallaan. Tällöin voimme ajatella kielijärjestelmän ikään kuin ideaaliseksi (kompetenssin) malliksi tai yhteisiksi säännöiksi, jota kielen käyttäjät yrittävät noudattaa ja olettavat toistensa noudattavan. Kun toinen sanoo jonkin sanan, toinen yrittää tunnistaa, mitä kielijärjestelmän sanaa se (ikonisesti) muistuttaa. Ja jokaisen sanan ilmaisua kielijärjestelmässä vastaa tietty käsitesisältö, jota muistuttava käsite pitäisi aktivoitua kuulijan mielessä, kun hän on tunnistanut ilmaisun. (Kuva 1.)

 

Nyt jos edellistä dyadista merkkikäsitystä verrataan triadiseen, huomataan useitakin mahdollisia ja selviä yhtymäkohtia. Ensiksikin, vaikka Saussurelaisessa perinteessä objekti-referentin mahdollisuus on tiukasti suljettu analyysin ulkopuolelle, on yksittäisen puhunnan (ja kuulennan) sekä ilmaisulla että sisällöllä eräänlainen referentti, kohde tai mallikappale yhteisessä kielijärjestelmässä, jota ne yrittävät jäljitellä, aivan samoin kuin sekä representamen että interpretantti "yrittävät" jäljitellä objektia (vrt. Pharies 1985). Kun otetaan huomioon, että Peircen mukaan objekti ei suinkaan ole välttämättä mikään materiaalinen olio vaan se voi olla vaikkapa jokin käsitesisältö, niin silloin objekti vastaa täysin kielijärjestelmässä oletettua yhteistä sisältöä ja interpretantti vastaa kuulennan mahdollisesti omaperäistä versiota tuosta käsitteestä. Jos kuulijan kompetenssi on täydellinen, hänen mielessään on täsmälleen kielijärjestelmän mallikappaletta vastaava käsite ja tämä tilanne vastaa Peircellä ns. lopullista interpretanttia, joka on samalla tavalla täysin (dynaamista) objektia vastaava. Tämä ääritilanne on tietysti idealisaatio molemmissa ajattelutavoissa. Toinen mahdollisuus on tulkita niin, että dyadinen merkin käsite tarkoittaisi metodologista kielijärjestelmän käsitteen rajausta, niin että se sisältää vain syntaktiset ja semanttiset säännöt, mutta ns. ei pragmaattisia, kielenkäyttötilanteisiin liittyviä sääntöjä. Tällöin olisi mahdollista se, että kielen käyttäjät käyttäisivät sanoja viittaamaan johonkin materiaaliseen objektiin. Tällöin esimerkiksi deiktisellä ilmauksella "tuo", jolla kielijärjestelmässä on vain tyhjä, syntaktisista suhteista riippuva käsitteellinen sisältö, voisi tietyssä puhunnassa viitata johonkin puhujan ja kuulijan tunnistamaan materiaaliseen olioon. Samoin sanalla "hevonen" on kielijärjestelmässä sisältönä vain hevosen käsite tai idea, eikä se viittaa mihinkään kielen ulkoiseen olioon, mutta jossakin kielenkäyttötilanteessa sillä voidaan viitata johonkin tiettyyn hevoseen tai biologiseen eliölajiin.[41]

Alussa kehiteltiin tietyllä tavalla maltillista nominalistista perusontologiaa, jossa ei oletettaisi universaaleja minkäänlaisina "superolioina" olemassa oleviksi. Universaaleiksihan on ajateltu esimerkiksi lajeja (kuten hevonen) ja ominaisuuksia (kuten punainen). Lähdin siitä, että olemassa olevat rakenteet voivat olla eri suhteissa enemmän tai vähemmän samanlaisia ja erilaisia. Tämä rakenteiden tietynlaisuus voi antaa hyvän tai riittävän perusteen erottaa todellisuuden kaksi osaa eri tai samaksi olioksi, kaksi oliota samanlaisiksi tai erilaisiksi olioiksi, olion rakenteen jonkin osan eri tai samaksi ominaisuudeksi kuin jonkin toisen rakenteen osan jne. Mutta kaikki nämä erottelut ja yhdistelyt voi tehdä mahdollisesti eri tavoin, ja se miten jokin eliö niitä tekee, riippuu sen kausaalisista ja toiminnallisista suhteista ympäristöönsä. Ominaisuuksia ja lajeja voidaan ajatella paitsi universaalioiksi myös yleiskäsitteiksi (käsiterealismissa ne ajatellaan yhtäaikaa molemmiksi). Kielen sanojen käsitesisällöt ovat tyypillisesti juuri näitä yleiskäsitteitä (enemmän tai vähemmän yleisiä). Jos universaalioita ei ole sellaisenaan olioina olemassa, niin silloin näillä yleiskäsitettä ilmaisevilla sanoilla ei ole objektireferenttiä kielijärjestelmän ulkopuolella ja silloin sen sisältö voidaan määritellä vain kielessä.

Kielijärjestelmällä on siis kahtalainen suhde ihmisen Umweltiin. Yhtäältä kielen merkkejä voi käyttää viittaamaan ja nimeämään ympäristössä jo olevia merkityksellisiä kohteita. Toisaalta se voi tuottaa uusia merkityksellisiä kohteita, joita ympäristössä ei välttämättä ole lainkaan löydettävissä – edes sen jälkeen kun uusi käsite on käytössä. Nämä uudet merkitykselliset kohteet ovat sellaisia, että ne voivat ohjata ihmisen toimintaa, mutta välttämättä niiden suhteen ei edes voi toimia kausaalisesti tai esineellisesti – muuten kuin kielen puitteissa eli sanomalla kyseinen asia eri yhteyksissä. Kielellisyys näin osittain irrottaa ihmisen merkitykselliset kohteet välittömästä esineellisestä toiminnasta ja tekee mahdolliseksi luoda ympäristön olemassa olevista ja pelkästään kielessä olevista kohteista erilaisia malleja. Tätä mallintamista nimitetään myös ajatteluksi, ja ihmisellä se tapahtuu nimenomaan kielellisin välinein. Kuten edellä esitin, eläin ei juurikaan tietoisesti suunnittele toimintaansa eteenpäin vaan toimii olemassa olevien toimintamallien ja saamansa, näihin malleihin sopivan informaation perusteella. Sen sijaan ihminen pystyy kielellis-ajatuksellisen mallintamisensa avulla suunnittelemaan toimintaansa ja kuvittelemaan erilaisia vaihtoehtoisia toimintalinjoja. Edelleen kielellisen välineistönsä avulla ihmisellä voi olla monipuolisempi, useammanlaisia suhteita ja enemmän informaatiota sisältävä kuva ympäristöstään. Tämä mallintamisfunktio oli juuri se ei-kommunikatiiviseksi ajateltu kielen tehtävä tämän luvun alussa. Siihen ajatukseen sisältyy ongelma, että tietynlainen kommunikaatio, jota kutsutaan dialogiksi, on juuri tätä mallintamista, mutta yhteistyössä. Nimenomaan tällaisen dialogisen kommunikaation, yhteisen ajattelemisen, voi ajatella myös kehittäneen ja kehittävän kieltä.

4.5.3 Vapaus

Vapaus on hankala käsite. Menemättä ollenkaan sen historiaan yritän tässä lyhyesti määritellä tämän tutkimuksen kannalta sen tärkeimmät eri merkitykset. Ensiksikin vapaus voi tarkoittaa determinaation puutetta. Tämä merkitys sijoittuu lähinnä ontologiamme ensimmäiselle tasolle ja tarkoittaa jokseenkin samaa asiaa kuin satunnaisuus. Kaikki tapahtumat maailmassa eivät ole täysin aikaisempien tapahtumien determinoimia, vaan voivat sattumalta tapahtua niin tai näin tai jäädä tapahtumatta. Tämä vapauden käsite on tärkeä, koska jos sitä ei olisi, kaikki tapahtumat olisivat ennalta determinoituja eikä ontologiamme millään tasolla voisi olla missään ymmärrettävässä mielessä minkäänlaista vapautta. Ns. kausaliteettiperiaate, joka on sitkeästi kummitellut maailmankatsomuksissamme, sanoo lyhyesti, että kaikella on syynsä, ja vähän pitemmästi, että jokainen tapahtuma on jonkin toisen tapahtuman tai joidenkin toisten tapahtumien aiheuttama, on pitänyt yllä determinismin ongelmaa, jota edes todennäköisyyden käsitteen nousu ei ole helpolla hälventänyt. Kun todennäköisyys ymmärretään rakenteen aiheuttamana paineena jollekin oliolle muuttua tai pysyä tietyllä tavalla, voidaan hyvin ymmärtää, että olion vapaus muuttua tai olla muuttumatta on kääntäen verrannollinen näiden paineiden jonkinlaiseen summaan. Koska jonkin puhtaasti fysikaalisena tarkastellun olion kohdalla kuitenkin kuulostaa omituiselta puhua vapaudesta, voidaan sen sijasta käyttää paremminkin käsitteitä sattuma tai indeterminaatio (tai ehkä vapausaste).

Elävien olioiden yhteydessä vapaus saa uuden merkityksen, joka kylläkin jossain määrin perustuu edelliseen vapauden käsitteeseen. Eliö toimii vapaasti silloin kun se voi toteuttaa intentionsa, eli mm. säilyttää organisaationsa[42]. Tätä vapautta voivat rajoittaa monet asiat, joille on yhteistä se, että ne estävät eliön organisaationsa mukaisen toiminnan. Eliö, joka joutuu pois Umweltistaan, ei kykene tunnistamaan merkityksellisiä kohteita eikä toiminaan niiden suhteen ja tällöin se ei ole vapaa. Eliö, jonka aistinelimet vahingoittuvat menettää vapautensa, ja samoin eliö, jonka toimintaelimet vahingoittuvat. Nämä kaikki ovat tietysti suhteellisia vapauden menetyksiä: eliö on edelleen vapaa yrittämään toimia ja se voi onnistua kompensoimaan syntyneet ongelmat ja palauttamaan toimintakykynsä. Toisaalta eliön toimintakyky ei liene koskaan täydellinen, vaan se voi monesta syystä epäonnistua toiminnassaan, mikä tarkoittaa sitä, että sen vapaus ei ole koskaan absoluuttista, vaan parhaimmillaankin vain normaalia tai luonnollista. Tällaisessa olotilassa sen vapautta rajoittavat monenlaiset satunnaiset puutteet, virheet, tapahtumat ja kausaalivaikutukset.

Ihmisen vapaus perustuu edellisiin, mutta siinä on mukana uusia puolia ja korostuksia. Ensiksi silmiin pistävä eroavuus on tässäkin määrällinen. Ihmisen vapaus tuntuu paljon laajemmalta kuin minkään eläimen. Kun eläimellä näyttää jossakin tilanteessa olevan jokin yksi intentio, jonka toteuttamiseen se on tai ei ole vapaa, niin ihmisellä vapaus näyttää enemmänkin lukuisalta joukolta vaihtoehtoja, joista voi valita. Ihmisen vapaudessa on ostajan markkinat. Tämä valinta, jota voisi korostetusti sanoa aidoksi valinnaksi eri vaihtoehtojen välillä, on yksi olennainen erityispiirre ihmisen vapaudessa. Eliölle sen organisaation ylläpitäminen on pitkälti aina jo esivalittu. Sen jälkeen kun ihminen on valinnut jonkin päämäärän, liittyy siihen samoin kuin eliöllä vapaus tai sen puute toteuttaa tämä valittu intentio. Samoin kuin ihminen voi valita erilaisia tavoitteita toteutettavaksi, hän voi valita myös erilaisia tapoja toteuttaa niitä. Jos yksi tapa ei onnistu, hän voi oppia erehdyksestä ja valita toisella kerralla toisenlaisia tapoja. Toisin kuin eläimellä, joka konservatiivisesti pysyttelee omanlaisessaan toiminnassa, ihmisellä on vapaus laajentaa sekä tavoitteidensa että toimintojensa aluetta. Ihmiseltä tässä mielessä puuttuu sellainen luonnollinen lajinmukainen olemisentapa, jota eliöt pyrkivät elämässään noudattamaan. Tätä puutetta ihminen kompensoi tuottamalla jatkuvasti uusia toimintatapoja, uusia tavoitteita ja uusia menetelmiä näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Mutta kaikkein suurin vapaus ihmisellä liittyy kielellisyyteen, siihen että hän voi tuottaa käsitteitä, ajatuksellisia olioita, jotka soveltuvat olemassa olevaan maailmaan tai johonkin kuviteltavissa olevaan mahdolliseen maailmaan – tai eivät mihinkään. Jos vapautta pidettäisiin arvona, niin ehkä korkein ilmentymä siitä olisi vain taiteissa, unissa ja haaveksivissa kuvitelmissa toteutuva vapauden ulottuvuus – eikä suinkaan todellisessa maailmassa tilapäisenä hyötynä ja mielihyvänä näkyvä produktiviteetti.

Perinteisesti vapaan valinnan ideaan on liitetty myös tietoisuuden idea. Ajatellaan, että todella vapaa voi olla vain tietoinen valinta. Mitä tämä tietoisuus tässä oikein tarkoittaa? Tietoisuuden ilmiötä tutkitaan kiivaasti sekä filosofian että psykologian alalla. Tässä ei ole tarpeen mennä tämän laajan ja nopeasti kasvavan kirjallisuuden yksityiskohtiin; riittää että otamme esille pari keskeisintä asiaa. On ilmeistä, että tietoisuuden ilmiö syntyy jossakin muodossa jo eläimissä, mutta sen luonnetta ja sisältöä on vaikea arvioida, koska olemme tottuneet sitä arvioimaan lähinnä subjektin kielellisten lausuntojen perusteella. Näemme selvästi, että eläin kokee merkityksiä ympäristössään, koska se osaa toimia niiden suhteen ja näemme sen eri tavoin kiinnittävän huomionsa ympäristönsä merkityksellisiin kohteisiin. Tätä ilmiötä, jota usein tietoisuudeksi sanotaan, voitaisiin nimittää myös valikoivaksi huomion kiinnittämiseksi. Oman kokemuksemme ja kielellisten raporttien perusteella meillä on kuva siitä, miltä tuntuu olla tällä tavoin tietoinen. Tähän tuntemukseen viitataan aistilaatujen[43] käsitteellä. Kun katsomme sinistä taivasta koemme erityisen sinisyyden laadullisen kokemuksen. Jokin sopivasti varustettu ja ohjelmoitu tietokone voisi myös hyvin tunnistaa sinisen taivaan vaikkapa jostakin kuvasta, mutta emme oleta sen kokevan vastaavaa laadullista kokemusta. Charlmersin (1995) kuuluisa erottelu helppoon ja vaikeaan ongelmaan tietoisuuden tutkimuksessa tarkoittaa vaikealla ongelmalla juuri tätä laadullisen kokemuksen selittämistä[44]. Helpolla ongelmalla hän viittaa funktionaaliseen selittämiseen, jossa esim. aivojen neurologisten ilmiöiden muutoksilla voitaisiin selittää tietoisuus muuten paitsi sen laadullista puolta.

Kuitenkaan helpon ongelman kanssa ei olla edistytty paljoa sen paremmin kuin vaikeankaan ja ilmeisestä syystä: Koska on epäselvyyttä tietoisuuden laadullisesta tai kokemuksellisesta puolesta, ei voida tietää täsmälleen, mitä pitäisi selittää funktionaalisesti. Aika selvää on, että tietoisuus joka tapauksessa syntyy erittäin laajan ja erilaisista osista koostuvan hermotoiminnan tuloksena tai yhteydessä (Baars 1998). Tämä näkemys on ymmärrettävä, kun ajattelee, millaisen määrän informaatiota ihminen jatkuvasti ympäristöstään saa. Tämä valtava massa, joka heti alkuunsa jakautuu mm. eri aistinelimille, täytyy käsitellä erittäin yksityiskohtaisesti, koska pienikin muutos voi viitata suureen muutokseen (vrt. Bateson edellä) ja näistä pienistä yksityiskohdista täytyy koota mahdollisesti merkityksellisiin kohteisiin kuuluvat laajat kokonaisuudet. Näin periaatteessa yhtä tietoista sinisen taivaan kokemusta edeltää valtava määrä verkostomaista (paralleelista ja peräkkäistä) informaation käsittelyä, josta ihminen ei ole eikä voi olla tietoinen.

Nykyistä tietoisuuden tutkimusta vaivaa jossain määrin edelleen oletus ihmisen tietoisuudesta pelkästään passiivisena, vastaan ottavana ja hänen toimintansa kannalta epifenomenaalisena ilmiönä. Siinä lähdetään aina siitä, että ihminen kokee ympäristöään ja omaa toimintaansa tietoisesti, mutta ei niinkään oteta huomioon sitä, että ihminen ohjaisi omaa toimintaansa tietoisesti. Kuitenkin ihmisen erityislaatuisuutta luonnehtivan vapauden käsitteemme kannalta tämä jälkimmäinen on selkeästi ensiarvoisempaa. Sen suhteen tietoisuuden ilmiötä kannattaa tarkastella monitasoisena. On luontevaa ajatella, että tietoisuus on eläimillä syntynyt siinä vaiheessa, kun niiden organisaation ja Umweltin suhde on tullut niin moniaineksiseksi, että eliön yhtenäinen toiminta on vaarantunut. Verkostomaisesti toimiva informaation käsittely vertailee eri tahoilta tulevat (merkityksellisten kohteiden) merkit ja valitsee niistä jonkin tietyn kohteen olennaisimmaksi eliön koko toiminnan kannalta. Esimerkiksi jos yhdessä suunnassa näkyy ruokaa ja toisessa suunnassa vastakkaisen sukupuolen edustaja, olisi olemassa vaara, että jossakin tilanteessa yksi osa eläimen elimistä alkaisi toteuttamaan erilaista toimintaa kuin toinen osa. Tällaisessa tilanteessa tietoisuus toimii siten, että se valikoi yhden merkityksellisen kohteen eliön koko toiminnan kannalta keskeisimmäksi ja suuntaa koko toimintajärjestelmän tähän yhteen päämäärään[45]. Tällaista tapahtumaa ei välttämättä voi sanoa tietoiseksi valinnaksi, koska tietoisuus on vasta valinnan lopputuloksessa: eliö tulee tietoiseksi ei-tietoisesti tekemästään valinnasta.

Damasio (2000) esittää ihmisen tietoisuuden kolmitasoisena rakennelmana, jonka alimpana tasona on ns. esi-itse eli ei-tietoinen järjestelmä, joka tarkkailee ihmisen organisaation tilaa. Olemme edellä viitanneet tähän tasoon eliön autopoieettisuudella ja itserefentiaalisuudella. Toinen taso Damasiolla on ydinitse, joka tuottaa välittömän tietoisen ei-kielellisen kuvan esi-itsestä eli ydintietoisuuden silloin, kun jokin "esine muuttaa esi-itseä" (emt. 161). Tässä esine tarkoittaa mitä hyvänsä ympäristön kohdetta, eli tämä taso vastaa edellä esittämäämme tietoisen huomion (ja toiminnan) suuntautumista valittuun merkitykselliseen kohteeseen. Ihmisen tietoisuuden kannalta mielenkiintoisin alue on kuitenkin kolmas taso, jota Damasio kutsuu omaelämäkerralliseksi itseksi. Sen synty ja kehitys perustuu ydinitsen toimintaan siten, että ydinitsen ohikiitävät sisällöt varastoituvat omaelämäkerralliseen muistiin ja voivat sieltä omaelämäkerrallisen itsen aloitteesta aktivoitua uudelleen taas ydinitsessä. Omaelämäkerrallinen itse tuottaa ihmiselle ominaisen laajentuneen tietoisuuden, jonka ansiosta ihminen voi olla tietoinen laajemmasta – vaikka kuinka laajasta – tietomäärästä kuin pelkästään ydinitsen periaatteessa yhdestä ainoasta. (emt. 182). Nimenomaan tämä laajentunut tietoisuus tekee ihmiselle mahdolliseksi harkita etukäteen eri vaihtoehtoja ja vertailla tietoisesti eri merkityksellisiä kohteita.

Se, että ihmisen tietoisuus syntyy ex post facto aina sen jälkeen, kun hänen ei-tietoiset toimintajärjestelmänsä ovat jo toimineet ja muokanneet informaation valmiiksi tietoista käsittelyä varten, tietysti asettaa tahdon vapauden ajatuksen hieman kyseenalaiseksi. Sama ilmiö liittyy hiljaisen tiedon käsitteeseen: ainoastaan pitkälle automatisoituneet toimintaskeemat, joista ihminen ei ole tietoinen, tekevät taitavan toiminnan mahdolliseksi, jolloin ainoastaan hyvin pieni osa toiminnasta ylipäänsä voi olla tietoista ja tietoisesti hallittua (Polanyi 1998). Ihmisen tahdon vapaudessa ei kuitenkaan olekaan kysymys siitä, että ihminen toimisi aina – tai ehkä koskaan – sillä tavalla vapaasti ja tietoisesti, että hän juuri toiminnan hetkellä tekisi vapaita ja tietoisia valintoja. Ylipäänsä koko merkityksellisyyskään ei toteudu näin, vaan semioottisessa järjestelmässä olevien valmiiden sääntöjen automaattisena ja tahattomana noudattamisena. Vapaus ja toiminta ovat siis olennaisesti eriaikaiset! Vaikka en välttämättä toimiessani pysty – ehdi – tietoisesti muuttamaan toimintani kulkua uusien havaintojen perusteella, niin semioottisen järjestelmän sääntöihin, hiljaiseen tietoon ja muihin automatismeihin voin vaikuttaa etukäteen ja jälkikäteen. Jos aion tehdä tietoisen valinnan jossakin toimintatilanteessa, minun täytyy tehdä se ennen toimintaa. Jos valitsen toisin kuin haluaisin, voin huomata sen vasta jälkikäteen ja yrittää ottaa huomioon seuraavalla kerralla samanlaisessa tilanteessa. Vapaus toteutuu harjoittamalla ja tuottamalla uutta hiljaista tietoa, uusia taitoja ja rutiineja, ja tässä tarvitaan Damasion tarkoittamaa kokemuksen ja kommunikaation tuottamaa laajentunutta tietoisuutta, jotta voi arvioida ja vertailla erilaisia merkityksellisiä kohteita ja toimintaskeemoja silloin, kun ne eivät ole akuutteja.

Koska tämä vertailu ja harkinta tapahtuu irrallaan toiminnasta, tekee se mahdolliseksi myös deskriptiivisen asenteen kehittymisen, eli sen, että merkitykset eivät enää välttämättä välittömästi kiinnity johonkin konkreettiseen toimintaan ja sen päämäärään, vaan niitä voidaan tarkastella erilaisissa asemissa suhteessa mahdollisiin omiin tai toisten eri toimintoihin. Tämä taas mahdollistaa uudenlaisen sosiaalisen itsetietoisuuden, koska oma toiminta ei enää samalla tavalla muodosta kaikkien merkitysten välitöntä ja absoluuttista koordinaatistoa, vaan ihminen pystyy uudella tavalla suhteuttamaan omaa toimintaansa toisten ihmisten toimintaan.

4.5.4 Historiallisuus

Kun siirtyy tarkastelemaan ihmistä erityislaatuisena eliönä, joutuu panemaan merkille erikoisen näkökulman muutoksen. Eliöitä voi tarkastella kolmesta eri näkökulmasta: yksittäisen eliön toimintaa, kuten saalistavaa petoa edellä olleissa esimerkeissä; eliöyhteisön toimintaa, kuten esimerkiksi mehiläis- tai muurahaispesää, joissa vallitsee hyvin jäykät ja jyrkät toimintaskeemat; tai eliölajin toimintaa suhteessa toisiin eliölajeihin. Sen sijaan ihmistä joudutaan aina tarkastelemaan yhtäaikaa sekä yksilöinä että yhteisöinä. Lajina ihminen on sosiaalinen eläin, mutta tämä sosiaalisuus on sangen toisenlaista ja toisen tasoista kuin millään muulla eläinlajilla. Ihmisen lähisukuisilla eläimillä esiintyy osittain hyvin samantyyppistä sosiaalisuutta, jossa yksilöt ovat suoraan koko yhteisön jäseniä eikä pelkästään erikoistuneen ryhmänsä kautta kuten esimerkiksi muurahaistyöläiset tai -sotilaat. Esimerkiksi paviaaniyhteisön sosiaalinen elämä vaikuttaa jopa inhimillisemmältä kuin ihmisten. Sen yksittäisillä jäsenillä on jokaisella oma erikoinen roolinsa ja asemansa, joka vaihtelee osittain riippuen siitä, kenen tai keiden toisten jäsenten kanssa ne ovat tekemisissä. Laumassa on kohtalaisen selkeä valtahierarkia, joka kuitenkin elää koko ajan, kun sen jäsenet pyrkivät kilpailemalla, juonittelemalla, mielistelemällä ja lukuisilla muilla konsteilla parantamaan asemiaan mieleisekseen. Lauman johtaja on koko ajan vaarassa tulla syrjäytetyksi; kuka hyvänsä voi tulla jopa karkotetuksi laumasta, jos toimii tarpeeksi väärin. Mutta jos onnistuu toimimaan oikein, voi päästä nousemaan arvoasteikolla ylemmäksi ja saavuttaa monia etuja ja elämän helpotuksia (Strum 1990; Strum & Latour 1987). Kuitenkin, vaikka yksittäisen jäsenen asema ja toiminta voi vaihdella kovasti, lauman elämä kokonaisuutena näyttää pysyvän koko ajan samanlaisena. Koko yhteisön elämä muuttuu lähes yhtä vähän kuin eliölajin biologiset ominaisuudet. Vaikka lauman jäsenten yksilölliset Umweltit muuttuvat aina, kun niiden roolit ja keskinäiset suhteet muuttuvat, säilyy lauman yhteinen Umwelt samana. Sen sijaan ihmisyhteisöissä tyypillisesti käy tai voi käydä niin, että kun sen jäsenten väliset suhteet muuttuvat, koko yhteisön elämä muuttuu jossain määrin toisenlaiseksi.

Kulttuurin käsite tarkoittaa ihmisen suhteen osittain samaa kuin Umwelt eliön suhteen. Kulttuuri on ihmisen merkitysympäristö, joka koostuu sekä esineellisistä että kielellisistä merkityksellisistä kohteista. Kun eläimen Umwelt useimmiten syntyy siten, että eläin oppii tuntemaan ympäristönsä merkitykselliset kohteet ja toimimaan niiden kanssa, niin kulttuuri syntyy siten, että ihmiset muokkaavat ympäristöään toisenlaiseksi ja asettavat sinne uusia merkityksellisiä kohteita. Kulttuuri on toisella tavalla historiallinen kuin Umwelt. Jälkimmäinen muuttuu lähinnä silloin, jos ympäristö muuttuu tai eläimen biologiset ominaisuudet muuttuvat. Kulttuuri sen sijaan muuttuu ja on muuttunut radikaalisti, samalla kun ihmisen biologiset ominaisuudet säilyvät samana. Edelleen kulttuuri voi muuttua, vaikka ympäristön ominaisuudet eivät muuttuisi – vaikka kulttuurin muutos yleensä aiheuttaa myös niissä muutoksia – ja vastaavasti kulttuuri voi säilyä samanlaisena, vaikka ympäristö muuttuisi. Kulttuurissa siis kohtaavat taas muuttuvaisuus ja pysyvyys uudella tasolla. Kulttuurin muutokseen näyttää myös liittyvän samantapaista intentionaalisuutta kuin eliön organisaatioon, mutta ei samanlaista välitöntä funktionaalisuutta. Myös kulttuurin täytyy muuttua ja vastata muutoksiin säilyäkseen, ja kulttuuriin voidaan ajatella pyrkivän säilymiseen tai löytämään uusia kestäviä muotoja. Mutta kun Umweltin muutos viimekädessä perustuu yhtäältä eliön kannalta enemmän tai vähemmän satunnaisiin ympäristömuutoksiin ja täysin satunnaisiin mutaatioihin ja toisaalta "sokeaan" funktionaaliseen luonnon valintaan, eli siihen että huonosti toimivat ratkaisut yksinkertaisesti karsiutuvat pois, niin kulttuurin muutos perustuu ainakin osittain kielellisyyden mahdollistamaan tietoiseen suunnitteluun (jonka seuraukset eivät kuitenkaan yleensä ole sitä, mitä oli suunniteltu).

Suhteessa edellä käsiteltyyn biosemioottiseen tasoon kulttuuri muodostaa omanlaisensa, sui generis (Durkheim) todellisuuden, jolle on yhteistä edellisen kanssa toiminnan ilmiö, eli intentionaalisuus, subjektiivisuus ja kausaalisuus, ja siihen perustuva merkityksellisyys, mutta jonka erottaa edellisestä lähinnä kielellisyyden mukanaan tuomat uudet ilmiöt: mm. yksilöllisyyden korostunut asema, sisällöllinen tietoisuus, reflektiivinen itsetietoisuus ja arvojen ongelma. On kuitenkin toinenkin seikka kielellisyyden lisäksi, mikä liittyy inhimillisen kulttuurin erityislaatuun ja joka oikeastaan silmiemme edessä koko ajan lisää tätä erikoislaatuisuutta. Tämä seikka on kehämäisesti etenevä kasautuva prosessi, jossa ihminen tuottaa toiminnallaan pysyviä, kestäviä tuloksia, tuotteita ja ottaa nämä sitten välineeksi tai osaksi tulevaan toimintaansa. Se, että kulttuuri ja sen muuttuneet ominaisuudet ovat ajallisesti pysyviä ja sukupolvelta toisella jatkuvia, perustuu juuri tähän kestävien materiaalisten esineiden kytkemiseen toiminnan osaksi. Toiminta on aina ongelman ratkaisua, ja kun eläin ratkaisee elämänsä ajan toistuvasti samoja ongelmia ehkä vaihtelevin tavoin, ihminen tuottaa jatkuvasti uusia ongelmia ja mahdollisesti jättää entisiä osaksi taakseen (ks. esim. Callon & Latour 1981). Kirjoitetun kielen keksiminen lienee ollut inhimillisen kulttuurin kannalta erityisen käänteentekevää, koska siinä yhtyvät nämä molemmat seikat: kielellisyys ja pysyvyys. Puhutuilla mallinnuksilla, vaikka ne olisivat kuinka käänteentekeviä toiminnan suunnittelun tai muun kannalta ei ole mitään pysyvää ja laajempaa merkitystä, jollei sitä voi materialisoida ja tallentaa, monistaa ja jaella kirjoituksena (Goody & Watt 1977).

Osa historiallisesti muuttuvaa ja pysyvää kulttuuria ovat instituutiot. Instituution käsite tarkoittaa kulttuurisia toimintajärjestelmiä, vaikka sana helposti herättää jäykän ja ei-toiminnallisen vaikutelman. Kaikki toistava, ei pelkästään satunnaisesti tapahtuva yhteisön jäsenten yhteistoiminta muodostaa instituution. Oikeastaan kaikki, mitä ihminen yhteisön jäsenenä tekee, tapahtuu instituutioiden puitteissa. Tietysti ihminen voi toimia täysin yksilöllisesti ja instituutioista piittaamatta, mutta tällöin hän ei periaatteessa toimi yhteisön jäsenenä. Durkheim (1980, 37) korostaa osuvasti tätä ihmisen kaksoisluonnetta siten, että ihminen yhtäältä on yksilöllinen olento, jolla on oma rajallinen toimintojen piirinsä kuten millä hyvänsä eliöllä; ja toisaalta hän on sosiaalinen olento, joka on osa yhteiskuntaa ja sen aikojen kuluessa kertynyttä ja muotoutunutta laajaa toimintajärjestelmää. Instituutioiden toimintaan ihminen osallistuu yksilönä, omalla yksilöllisellä tavallaan, vaikka tässä tietysti on vaihtelua instituutioiden välillä sen suhteen, minkä verran ne sallivat yksilöllisyyttä. Olennaista on, että kun paviaaniyhteisössä on oikeastaan vain yksi instituutio, lauma itse, niin ihmisen yhteiskunnassa on lukuisia eri instituutioita, joissa sama ihmisyksilö toimii eri tavoin ja on eri asemassa. Voidaan jopa nähdä asia niin, että instituutiot ovat kollektiivisia toimijoita, jotka jossain määrin kilpailevat keskenään parhaimmista asemista kokonaisuuden muodostamassa hierarkiassa samoin kuin lauman jäsenet kilpailevat paviaanilaumassa.

Se, että ihmisyhteisö voi laajeta valtavasti, muokata ympäristöään luonnossa ennen näkemättömällä tavalla ja sisällyttää itseensä uskomattomat määrät yksilöitä ja erilaisia instituutioita, perustuu moneen seikkaan, joista vähäisin ei todellakaan ole tekniikka, esineiden käyttö työkaluina eri tarkoituksiin ja materiaalisen kovikkeiden ja vahvisteiden liittäminen yhteisön elävään kehoon. Tämä luo väistämätöntä pysyvyyttä institutionaalisiin rakenteisiin, joiden varassa niitä voi edelleen laajentaa. Toinen tekijä on ihmisen suuri mukautumiskyky, jota voi ainakin osittain pitää biologisena ominaisuutena. Kaikki erilaiset instituutiot edellyttävät toimiakseen, että niihin osallistuvat ihmiset alistuvat jossain määrin niiden auktoriteettiin ja paitsi suostuvat myös kykenevät toimimaan niiden vaatimalla tavalla. Ehkä laajin ja tärkein instituutio on tietysti kielijärjestelmä itse. Siinä hyvin näkyy yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden monitahoinen, lähes paradoksaalinen suhde: ainoastaan noudattamalla yhteisiä sääntöjä voi tuoda ilmi yksilöllisiä merkityksiä. Kun instituutioista puhutaan intersubjektiivisina olioina, jää helposti huomiotta niiden kaksoisluonne toisaalta yliyksilöllisinä, supersubjektiivisina olioina, joihin yksilö joutuu alistumaan, ja toisaalta subjektiivisina, jopa yksittäisten yksilöiden alunperin luomina ja toimintansa kuluessa jatkuvasti muokkaamina olioina. Niiden rakenteen pysyvyys ja muuttuvuus on yhtäältä täysin riippuvaista ihmisyksilöiden toiminnasta ja toisaalta ne kulloinkin vallitsevana historiallisena tilanteena asettavat paineita yksilöiden toiminnalle. Näitä paineita kutsutaan normeiksi, jotka voivat olla kielellisesti julkilausuttuja tai pelkästään instituutioiden rakenteesta aiheutuvia, tai niitä voidaan pitää yllä esim. toistuvilla rituaaleilla.

Edellä esitelty kuva kulttuurista ja sen pitkin askelin harppovasta kehityksestä teknisine vahvikkeineen ja jäykkine instituutioineen antaa asioista jossain määrin mekanistisen kuvan, johon verrattuna rupatteleva ja rapsutteleva paviaaniyhteisö saattaa näyttää lämpimän inhimilliseltä – ja jopa rationaaliselta. Valitettavasti tietoinen vapaa valinta on helpommin ymmärrettävissä yksittäisen ihmisen ominaisuutena kuin kokonaisen ihmisyhteisön, instituution tai kulttuurin. Tietysti on niin kuin Durkheim korostaa, että yksilön tieto ja käsitteistö laajentuneena tietoisuutena on yhteistä kulttuurista omaisuutta, tavallaan yhteiskunnalta saatua, mutta missä ja miten tapahtuu yhteisön tasoinen tietoinen harkinta ja suunnittelu? Konkreetti vastaus olisi, että siinä määrin kuin sitä ylipäänsä tapahtuu, se tapahtuu erityisissä sitä varten perustetuissa poliittisissa ja suunnitteluinstituutioissa. Kiinnostavampaa tässä kuitenkin on asian periaatteellinen ja yleinen puoli, ja viittaan siihen käsitteellä traditio.

Kielijärjestelmä sisältää ominaisuuden, jota kutsutaan metakielellisyydeksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että kielellä voidaan puhua paitsi niistä tavanomaisista asioista, joista sillä yleensä puhutaan, myös kielestä itsestään.[46] Tämä mahdollistaa eräänlaisen itsereflektion, jossa puhuja sanottuaan jotain voi sanoa saman asian uudelleen toisella tavalla ja korjata tai kommentoida sanomaansa. Nähdäkseni tämä metakielellisyys on välttämätöntä, jotta kielessä voi käsitellä abstrakteja käsitteitä ja tuottaa niitä lisää. Ilman sitä olisivat ainoastaan ostensiiviset määritelmät mahdollisia, ja silloin sanojen merkitys olisi aina jokin kielen ulkoinen objekti. Instituutiot ja tekniset esineet ja laitteet ovat merkityksellisiä kohteita ja niiden merkitykset ovat osa ihmisten semioottista järjestelmää, mutta niiltä puuttuu metakielellinen funktio ja ne voivat vain itsessään merkitä jotain, mutta niillä ei voi käsitellä näitä merkityksiä, siis tuoda niitä tietoisen harkinnan kohteeksi. Nimitän sellaista kielellistä kommunikaatiota, johon sisältyy metakielellinen aspekti siinä mielessä, että keskustelun kohteena on kielen itsensä merkitykset – siis kielenkäyttäjien yhteiset merkitykset – dialogiksi.

Normit ovat siis instituutioissa eri muodoissa esiintyviä paineita, jotka suuntaavat ihmisiä johonkin tietynlaiseen toimintaskeemaan ja päämäärään. Arvoksi nimitetään sellaista yksilön itselleen asettamaa päämäärää, joka on tai voisi olla samalla normi. Arvo ei siis tarkoita tässä samaa kuin mikä hyvänsä yksilöllinen päämäärä, vaan nimenomaan yksilön enemmän tai vähemmän tietoisesti itselleen yhteisön jäsenenä asettamaa päämäärää. Tämä päämäärä ei välttämättä ole välittömästi yksilön kannalta houkutteleva niin, että se lupaisi hänelle mielihyvää ja biologisperäisten halujen tyydytystä. Arvo ei myöskään tarkoita pelkästään jonkin yksittäisen toiminnan tai teon päämäärää, vaan yleisempää päämäärää, jota yksilöä koettaa pitää tavoitteenaan eri toiminnoissa.[47] Arvot ja normit eivät välttämättä ole yksilön kohdalla samoja, koska hän joutuu eri instituutioiden jäseninä noudattamaan eri normeja, mutta hän voi silti olla sitoutunut johonkin tiettyyn arvoon siten, että hän sen takia rikkoo tai välttää joitakin normeja. Arvot tavallaan tulevat yksilön ulkopuolelta, käsitteellisinä vallitsevaan yhteiskunnalliseen rakenteeseen jotenkin sopivina toimintamahdollisuuksina. Ne ovat kulttuurista yhteisomistusta, mutta yksilö valitsee niistä jotkin, asettaa ne järjestykseen ja sitoutuu – tai voi sitoutua – niitä noudattamaan.


 



[1] Tämä ratkaisu eksplisiittisesti torjuu, tai ainakin ratkaisevasti rajoittaa, sellaisia sekä klassiset että muodikkaat näkemykset, joiden mukaan maailma kokonaisuudessaan tai sen ei elolliset fysikaaliset osat, esim. alkeishiukkaset (Bohm 1989, Pylkkänen 1994) kokisivat tai tuntisivat merkityksiä – tai että ne jopa olisivat tietoisia.

[2] Samaa mieltä tietysti voisi periaatteessa olla myös ominaisuusrealisti, mutta tämä ajatus on tullut esille enemmän trooppinäkemyksen yhteydessä. Greimas on esittänyt saman näkemyksen epistemologisesta näkökulmasta ja kutsuu sitä fenomenologiseksi: "laadut määrittelevät oliot (1980, 37)". Katso myös tämän teoksen luku 11.3.2, erityisesti alaviite Error! Bookmark not defined..

[3] Erityisen maininnan tässä yhteydessä ansaitsee Lowen (2001) kehittelemä neljän kategorian teoria, joka yhdistää toisiinsa sekä olio että ominaisuus -partikulaarit ja -universaaliat ja samalla yrittää selittää alempana esille tulevan dispositioiden ongelman ja luonnon lakien olemuksen. Vaikkei yhtyisikään hänen johtopäätöksiinsä, täytyy hanketta pitää synteettisyydessään suurena saavutuksena.

[4] Hienon esimerkin objektifilosofiasta muodostaa tietysti esisokraattinen filosofia. Poikkeuksena objektifilosofian linjasta voidaan taas pitää Sokratesta, jonka pohdinnat olivat sangen puhdasveristä subjektifilosofiaa. Toisenlainen poikkeus on Platon ideamaailmoineen, jota on ehkä vaikea luontevasti pitää "objektimaailmana" – ihmisen ulkopuolisena kuitenkin. Keskiajalla olennainen huomion keskus, "objekti", oli Jumala.

[5] On mielenkiintoista todeta, että tämän vaiheen synty ajoittuu ja selvästi liittyy modernin tieteen nousuun. Eli kun objektimaailmaan aletaan todenteolla tutkia, niin filosofiseksi ongelmaksi nouseekin tutkija itse ja samalla vanha metafysiikka ja ontologia käytännössä korvautuvat tieto-opilla.

[6] Kant kutsui kategorioita "puhtaiksi ymmärryskäsitteiksi" (ks. Kant 1997, 109, 139-145).

[7] Vaikka nyt näiden kategorioiden välillä on hahmotettavissa selkeä kehityskulku, ei se tarkoita, että kehitys päättyisi kun saavutetaan kolmannuus, vaan Peircellä on ajatus kehämäisestä jatkumosta niin, että yhdellä kierroksella saavutettu kolmannuus voi avata uuden mahdollisuuden eli uuden ensiyden jne.

[8] Tässä on taustalla antropologisten tutkimusten tuottamat tulokset ja erityisesti Durkheimin (1980) kaltaiset teoreettiset johtopäätökset niistä: Erilaisissa yhteiskunnissa elävillä ihmisillä on erilaiset ymmärryksen kategoriat.

[9] ns. Sapir-Whorf -hypoteesi kielirelativismista. Tähän objektien alisteisuuteen kielelle liittyy mielenkiintoisesti se, sen myötä ontologinen tutkimus tuli uudelleen sallituksi ja suosituksi, mutta nyt lähinnä kielessä olevien objektien tai ontologisten sitoumusten analyysinä. Analyyttisen filosofian puollella tämän tutkimuksen avasi (Strawson 1993 [1959]).

[10] Nämä praktisen realismin vastaiset yksipuoliset kannat ovat johtaneet katkeriin ja hedelmättömiin dualistisiin kiistoihin, kuten materialismi vs. idealismi. Ajatus, että oleminen on vain yksi, johtaa helposti monismiin. Mainittujen metafyysisten kiistojen suhteen hyvin mielenkiintoinen sovitteluratkaisu olisikin ns. neutraali monismi (ks. Heil 1998, 208-209). Neutraali tässä tarkoittaa nimenomaan neutraalia suhteessa idealismi–materialismi-kiistaan. Saman ratkaisun toisi tietysti myös neutraali pluralismi, jonka mukaan oliot ovat mahdollisesti hyvinkin erilaisia, mutta tämä erilaisuus ei jaottelisi niitä idealismi–realismi-suhteessa. Praktisen realismin ja minimalismin perusteella haluaisin tässä kohti jättää myös monismi / pluralismi erottelun pois ja napata vain tuon määritteen: neutraali. Tämä tarkoittaa sitä, että oliot voivat olla enemmän tai vähemmän erilaisia ja moninaisia, mutta ei sillä tavalla, että niitä voisi luokitella puhtaasti materialismin tai idealismin mukaisiin perusolioihin.

[11] Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä korostaa, että syyllistyn tässä ihan tahalliseen anakronismiin. Subjektifilosofia ei varsinkaan syntyessään korostanut muuttuvaisuuden periaatetta vaan pikemminkin subjektin pysyvyyttä ja yleisyyttä. Jokseenkin kaikki filosofiset uudistusliikkeet ovat etsineet aina uutta pysyvää ja kestävää perustaa jonkin muuttuvaiseksi ja epäluotettavaksi koetun tilalle. Niinpä subjekteista tuli muuttuvaisia oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun intersubjektiiviset rakenteet keksittiin niitä pysyvimmäksi perustaksi. Edelleen täytyy korostaa sitä, että muuttuvaisuuden periaatteeseen kuuluu olennaisesti kyky aiheuttaa muutoksia.

[12] En ajattele niin kuin Peirce, että jokin kolmiomainen tapahtumisen perusrakenne toistuisi kaikessa tapahtumisessa ja siten tällä rakennemallilla voitaisiin selittää kaikki. Nimittäisin tällaista Peircelle ja Hegelille yhteistä ajattelutapaa strukturalistiseksi dialektiikaksi ja sanoudun siitä jossain määrin irti. Rakenteellisuus on yksi olemisen perusperiaatteista, mutta se ei välttämättä tarkoita mitään erityistä tiettyä (esim. kolmiomaista) rakennetta, vaan rakenteellisuutta ylipäänsä. Koska oleminen on muuttuvaista, niin ei voida olettaa, että mikään rakenne välttämättä toistuisi aina joka paikassa samanlaisena. Toisaalta pysyvyyden periaate tietysti antaisi mahdollisuuden tällaiseen toistuvuuteen, mutta ei mitään takuuta sellaisesta. Vielä tärkeämpi ongelma on Peircen ja Hegelin dialektiikkoihin sisältyvä edistyksen periaate, jolle on tietysti vielä vähemmän takuita kuin rakenteen toistuvuudelle.

[13] Muutoksella voi olla pysyvää rakennetta. Ajatellaan vaikka kelloa ja erityisesti sen viisareita: ne ovat jatkuvassa muutoksessa ja kuitenkin ne muodostavat erittäin pysyvän rakenteen. Tässä tämä pysyvä rakenne on kuitenkin ennen kaikkea muutoksen rakennetta, sitä että muutos tapahtuu toistuvasti tai jatkuvasti samalla tavalla. Jos kello edistää, niin voimme sanoa siinä tapahtuvan muutoksen rakenteen muutosta. Moderni epälineaarinen matematiikka: katastrofi- ja kaaosteoriat tutkivat juuri monimutkaisia muutoksen rakenteita.

[14] Olion käsitteen epämääräisyydestä ks. (Qvarnström 1984).

[15] Samaan viittaa Hintikan (2001, 189-203) erottelu objektitietoon ja tosiasiatietoon. Edellinen tarkoittaa kykyä tunnistaa jokin olio joksikin tietyksi olioksi ja jälkimmäinen tietoa jonkin tietyn olion ominaisuuksista. Hintikan mukaan nämä ovat saman tiedon käsitteen erityistapauksia, erilaisia tiedollisia käytäntöjä. Hän korostaa sitä, että jälkimmäinen tieto ei määritä edellistä, eli objektin tunnistaminen ei perustu siihen, että tiedämme siitä joitakin tosiasiata. Oman tulkintani mukaan olisi pikemminkin jopa päinvastoin, eli tosiasiatieto perustuu aina objektitiedolle: meidän täytyy ensin tietää ainakin jossakin määrin, mistä objektista on kysymys, ennen kuin voimme tietää siitä mitään tosiasioita.

[16] Yksi äärimmäisen tärkeä peruste olioimiselle on tietysti olion raja jonkinlaisena epäjatkuvuuskohtana. Se mitä tavallisesti sanotaan muodoksi on tällaiseen rajaan, esim. esineen pintaan liittyvä rakenne. Näiden epäjatkuvuuksien formaaleja ominaisuuksia tutkii katastrofiteoria (Thom 1975; ks myös Zeeman 1977 ja suomeksi Ilkka 1994).

[17] Vrt. "since the identity of thing has its principle in its spatial localization, all ontology, all semantics necessarily depends on a study of space – geometric or topological (Thom 1985, 289)."

[18] Tarkoitan tässä 'aitoa' kaaosta eli alkuperäistä luonnollisen kielen kaaoksen käsitettä erotukseksi kaaosteorian tutkimista sangen järjestäytyneistä ja selkeästi tietyn rakenteen omaavista kaoottisiksi kutsutuista ilmiöistä (ks. Ruelle 2001).

[19] Ns. runsauden periaate, tämän ongelmallisen käsitteen taustasta ks. Hintikka 2001, luku "Olevaisen suuren ketjun" aukot.

[20] Vallitsevan kosmologian mukaan maailman kaikkeus syntyi ns. suuressa pamauksessa, jonka alkuhetkien tapahtumia ei pystytä ainakaan vielä tieteellisesti selittämään. Yksi selitys tälle selittämättömyydelle olisi se, että mitään selityksissä tarvittavia rakenteita ja säännönmukaisuuksia ei ollut vielä olemassa, vaan ne muodostuvat vasta tässä vaiheessa.

[21] Jos ajatellaan edellistä rulettiesimerkkiä, niin kuulalla voi olla voimaa työntää toinen kuula pois kolosta tai toisella on voimaa pysyä kolossa työnnöstä huolimatta. Tässä mielessä pakkomielle on jotain hyvin todellista, jos sitä ei saa mielestä pois ja se häiritsee toimintaa, mutta jokin toimintasuunnitelma ei ole kovin todellinen, jos sitä ei saa toteutettua. 

[22] Oikeastaan sattuma ei aiheuta mitään, vaan siltä osin kuin mikään ei aiheuta tai määritä muutosta, sitä sanotaan sattuman aiheuttamaksi. Sattumalla ei ole mitään oliomaista statusta.

[23] Termi on peräisin Hintikalta (1983b), joka korostaa transsendentaalitiedon (tieto tiedostamme ja tietojärjestelmästämme) ja objektitiedon (tavallinen tieto kohteista) riippuvutta toisistaan ja erottamattomuutta. Meidän tarpeisiimme tämän teesin voisi muuttaa muotoon, joka korostaa epistemologisen ja ontologisen tiedon ja tarkastelun läheistä yhteenkuuluvuutta.

[24] Näitä 'tavallisia' ominaisuuksia on kutsuttu esim. kategorisisiksi tai laadullisiksi (ks. Crane 1996 9) tai okkurrenteiksi (Lowe 2001).

[25] Englanniksi: fragility.

[26] Olion sisäinen rakenne vastaa mielestäni lähinnä Kantin olion sinänsä käsitettä, koska se on suoraan aisteilla tavoitettavissa ainoastaan siinä määrin kuin se saadaan muuttumaan ulkoiseksi rakenteeksi.

[27] Näitä muutosten seuraantoja nimitetään prosesseiksi.

[28] Tähän liittyy filosofista hämmennystä herättävä itseidenttisyyden ongelma: Olenko esimerkiksi minä se sama persoona kuin olin eilen? Lyhyesti ilmaistuna esitän tähän ongelmaan ratkaisuksi toisaalta jo esille tullutta joustavaa itseidentiteetin käsitettä, eli että oliossa voi tapahtua muutoksia sen silti pysyessä samana oliona. Toiseksi olion olemassaolo on ajassa jatkuvaa aina kuhunkin tähän hetkeen asti. Teknisesti tämä tarkoittaa lähinnä ns. eternalismia menneisyyden suhteen ja presentismiä tulevaisuuden suhteen (ks. nämä käsitteet Loux 1998).

[29] Tämä on tärkeä kriteeri, koska määritelmän täytyy erottaa elämä ei-elämästä eli käytännössä lähinnä fysiikan ja kemian tutkimista asioista. Emmeche korostaa emergenssin käsitteen tärkeyttä tässä yhteydessä.

[30] Maturana nimittää kaikkea eliön toimintaa kognitiiviseksi toiminnaksi ja sitä aluetta, jolla eliö toimii, eliön kognitiiviseksi alueeksi (cognitive domain). Tietoisuus on monimutkaisempien eliöiden erikoistunut toiminnan tapa tai laji, jonka avulla se orientoi omaa toimintaansa. Tietoisuuden ansiosta eliö kykenee entistä tehokkaampaan autopoiesikseen.

[31] Serres (1982, 74) on kritisoinut tätä käsitettä siitä, että se ei anna tarpeeksi dynaamista kuvaa asiasta. Hänen mukaansa kyseessä ei ole homeo-stasis eli staattinen tasapainotila, vaan homeorrhesis, jatkuvasti virtaava tasapaino.

[32] Kompensaation periaatteesta ks. (Emerson 1958; Schmitt 1998).

[33] Malli on itse asiassa hyvin samanlainen, mutta tietysti biologian kannalta paljon rikkaampi ja perustellumpi, kuin Deweyn esittämä malli (ks. tämän teoksen essee Deweystä). Mallien aatehistoriallisesta yhteydestä minulla ei ole tietoa. Ainakaan von Uexküll ei tiettävästi tuntenut Peircen semiotiikkaa (von Uexküll, T. 1982, 19). Mielenkiintoinen hypoteesi olisi, että molempien mallien taustalta voisi löytyä Fichten vaikutukset.

[34] Deely käyttää etumerkkejä + (plus) ja – (miinus) kuvaamaan tätä kohteen merkityksellisyyttä. Tästä voisi sanaleikkinä todeta, että merkitys on jo syntyessään merkillinen ilmiö – nimenomaan etumerkillinen.

[35] Asian voisi ehkä sanoa niin, että merkitys on subjektin (ikään kuin toisen asteen) suhde sen ja objektin väliseen suhteeseen. Suhteiden suhteista puhumisen sijasta voisi sanoa myös, että merkitys edellyttää subjekti ja objektin suhteen olemassa olon lisäksi sitä, että subjekti enemmän tai vähemmän aktiivisesti suhtautuu objektiin jollakin erityisellä tavalla.

[36] On tietysti mahdollista yrittää redusoida merkitysvaikutukset moninaiseksi erilaisia edestakaisia heikkoja kausaalivaikutuksia sisältäväksi verkostoksi, jossa myös tahdonvapauden voisi palauttaa satunnaisuudeksi, mutta en usko, että siitä olisi paljoakaan hyötyä vaivaansa nähden. Nimittäin tällainen kuvaus asioista tuskin olisi hyvän tieteellisen teorian tapaan elegantti ja selkeä, sitä tuskin voisi empiirisesti vahvistaa ja siitä tuskin olisi paljoakaan käytännön hyötyä. Tämä ei tarkoita, etteikö merkitykseen liittyviä ongelmia voisi tieteellisesti tutkia tai että niiden suhteen pitäisi tyytyä arkisiin uskomuksiin ja epämääräisiin pohdiskeluihin. Päinvastoin, koska pystymme järkevästi toimimaan merkitysten kanssa, pystymme myös rationaalisesti ja empiirisesti niitä tutkimaan. Käytettävissä on käsitteellisiä, matemaattisia, empiirisiä ynnä muita menetelmiä – ainoastaan selityksissä ja kuvauksissa täytyy kausaalisuhteen rinnalle ottaa merkityssuhteet, jotta teoriat puhuisivat kohteestaan eikä jostain muusta.

[37] Tämä poiminta voi olla hyvin automaattinen ja eliö voi olla hyvin pitkälle manipuloitavissa merkityksellisen kohteen ominaisuuksien avulla. Esim. kylläinenkin hauki saattaa iskeä riittävän houkuttelevaan uistimeen, jolloin tapahtuu ainakin kaksinkertainen erehdys – ja Eco oli oikeassa, että merkityksillä voi valehdella. Olennaista onkin, että tähän eliön intentionaalisuuteen ei tarvitse liittyä mitään tahdonalaisuutta tai harkintaa – ne tulevat oikeastaan mahdolliseksikaan vasta ihmisellä.

[38] Kompetenssin käsite on sekä pedagogiikan että Greimasilaisen semiotiikan kannalta tavattoman tärkeä ja sitä käsitellään tarkemmin semiotiikan yhteydessä myöhemmin.

[39] Tosin jatkuvan semiosiksen ideassa sitä tietysti edeltää hermeneuttisen kehän tapaan aikaisemmat kehät.

[40] Tällaiset abstraktit säännöt voisivat olla jotain hahmolakien kaltaisia tai vielä paremmin katastrofiteorian tutkimia epäjatkuvuusfunktioita.

[41] Tämä vastaisi Hintikan (1982, 170) tulkintaa Wittgensteinista

[42] Itse asiassa tämä eliön vapaa toiminta on tietyssä mielessä aina determinoitua sen omasta organisaatiosta käsin, intention toteuttaminen ei tietenkään voi koskaan olla satunnaista

[43] Varsinkin englannin kielessä käytetään termiä qualia, joka on monikossa oleva lainasana latinasta, suomeksi laadut

[44] Chalmersin oma ratkaisu muistuttaa semioottista lähtökohtaa, koska hän ajattelee, että kaikkiin materiaalisiin (funktionaalisiin) prosesseihin liittyy välttämättä jokin laadullinen kokemus. Tämä yksioikoinen ratkaisu on kuitenkin epätyydyttävä, koska se liittää samalla tietoisuuden kaikkiin materiaalisiin tapahtumiin ja poistaa esim. edellä oletetun eron ihmisen ja tietokoneen väliltä. Hedelmällisemmältä tuntuu Heilin (1998, 222) ratkaisu, joka perustuu samantapaisiin kausaalisuhteen ja disposition käsitteisiin kuin tässä tutkimuksessa kehitelty – joka onkin osittain Heilin inspiroima. Olion laadulliset ominaisuudet eivät näin ole mitään, mikä olisi sen kausaalisuhteiden lisäksi, joka siksi pitäisi erikseen selittää. On täysin luonnollista, jo Kantin tarkoittamassa mielessä, että sininen taivas aiheuttaa sinisen taivaan laadullisen kokemuksen aisteillemme.

[45] Polanyi (1998) käyttää tässä yhteydessä käsitettä focal awareness.

[46] Kielifilosofian kannalta tämä liittyy erityisesti siihen, että luonnollisella kielellä voi ainakin yrittää kuvata, mitä tarkoittaa, että jokin ilmaisu on tosi. Perinteisissä logiikan kielissä tämä on katsottu mahdottomaksi. Kuitenkin Hintikka (1996) väittää nyt uuden ns. IF-logiikkansa avulla kumonneensa tämän rajoituksen myös loogisista kielistä.

[47] Tähän seikkaan usein viitataan maksiimin käsitteellä.