5 Merkitysten semioottisen tutkimuksen lähtökohtia

5.1 Toiminnanteoreettinen semiotiikka ja Greimas

Miksi valita Greimas[1] kasvatuksen semiotiikan lähtökohdaksi? Greimas on toisaalta hyvin keskeinen eurooppalaisen de Saussuren perinteeseen nojaavan lingvistisen semiotiikan edustaja, eräänlainen arkkisemiootikko, mutta toisaalta hän on monessa suhteessa kuitenkin poikkeuksellinen ja omaperäinen ajattelija. Kun semiootikkojen erittäin monitahoinen ja hajanainen joukko on tuskin mistään muusta ollut edes sen vertaa yhtä mieltä kuin siitä, että semiotiikan tutkimuskohteena on merkit ja merkkijärjestelmät, niin Greimasin mukaan semiotiikan tuleekin kiinnittää huomionsa toisaalle, nimittäin merkin käsitteen ylä- ja alapuolelle, toisaalta merkkiä laajempiin kokonaisuuksiin ja toisaalta merkkiä pienempiin osasiin (ks. esim. Nöth 1990, 315). Kun merkki kielen alueella on saussurelaisessa perinteessä tarkoittanut sanaa (tai morfeemia), joka on ajateltu kielen perusrakennuspalikaksi, jossa on kiinteänä yhdisteenä tietty havaittava ulkoasu (ilmaus, merkitsijä) ja tietty merkitys (sisältö, merkitty), niin tämä Greimasin peräämä laajempi kokonaisuus on tavallisesti hyvinkin useista sanoista koostuva merkityksellinen ilmaisukokonaisuus eli diskurssi. Meidän edellä kehitellyssä käsitteistössämme tämä kokonaisuus vastaa merkityksellistä kohdetta. Vaikka sanoilla on kohtalaisen kiinteä merkitys, niin on selvää, että sama sana voi toteuttaa aivan erilaista tehtävää eri diskursseissa, eli sanojen merkitykset ovat diskurssin kokonaismerkitykselle alisteisia, ja kärjistetysti voisi sanoa, että yksittäisessä irrallisessa sanassa on yhtä vähän merkityksellisyyttä kuin yksittäisessä tiilessä tai laudassa on talomaisuutta. Edelleen se, miten sana tai muu ilmaisukokonaisuuden osa toteuttaa tehtävänsä kokonaismerkityksen artikuloimisessa riippuu sen sisäisestä rakenteesta, eli millaisia merkityksen osatekijöitä, seemejä[2], se pitää sisällään ja minkälaisissa suhteissa keskenään.[3]

Vaikka Greimas itse oli kielitieteilijä, pyrki hän kehittämään nimenomaan yleistä semiotiikkaa, joka voisi tutkia mitä hyvänsä merkityksellisiä ilmaisukokonaisuuksia, olivatpa nämä sitten materialisoituneet tauluina, rakennuksina, musiikkina tai vaikka keittona yhtä hyvin kuin erilaisina kielellisinä ilmauksina kuten satuina, romaaneina tai tieteellisinä teksteinä. Toisin kuin useimmat muut semiootikot hän ei pyrkinyt niinkään vain esittämään analyyseja erilaisten kohteiden merkityksistä kuin rakentamaan tarkkaa ja täsmällistä yleistä tieteellistä teoriaa ja tiukan hypoteettis-deduktiivisesti etenevää metodologiaa semiotiikalle. Tämä raskas tieteellinen metakieli ja Greimasin kielteinen suhtautuminen kaikkeen korkealentoiseen ja löysään filosofointiin selittää hyvin, että hän ei ole saavuttanut samanlaista kansainvälistä suosiota kuin monet muut viime aikojen ranskalaiset ajattelijat, vaikka hänen tuotantoaan on käännetty kohtuullisen paljon myös englanniksi. Greimasin perustama ja johtama ns. Pariisin koulukunta on hänen kuolemansa jälkeen ainakin osittain hajonnut, mutta sen teoreettista perintöä vaalitaan ja kehitetään eri tahoilla – ehkä myös eri suuntiin. Kuten on käynyt jo ilmi, myös tässä tutkimuksessa suhtaudutaan tähän perintöön aika vapaamielisesti.

Greimasin valintaa lähtökohdaksi voisi lyhyesti perustella seuraavien neljän läheisesti toisiinsa liittyvän seikan kautta: suhde merkityksen käsitteeseen, ihmisen toiminnan korostus, ajatus tieteellisestä metakielestä ja suhde strukturalismiin. Nämä kaikki liittyvät läheisesti toisiinsa ja käsittelen niitä seuraavassa lyhyesti aloittaen yleisimmästä eli suhteesta strukturalismiin. Strukturalismi on hyvin laaja ja monitahoinen oppisuunta, joka ei muodosta mitään tarkkarajaista koulukuntaa. Sillä on useita juuria, joista tärkeimmät lienevät psykologian hahmoteoriat, matematiikan eräät kehitelmät (topologia, ryhmät), formalistiset taidesuuntaukset ja de Saussuren rekonstruoima kielitiede (ks. Piaget 1968; Stockinger 1983, 62-64). Usein strukturalismiin on liittynyt ajatuksia joistakin erityisistä, staattisista – mahdollisesti jopa ikuisista – ja hypostaattisista eli kaikelle näkyvälle ja näennäisesti elävälle ja muuttuvaiselle tapahtumiselle absoluuttiset rajat ja perustan luovista rakenteista. Toisaalta on ajateltu, että rakenteen käsite vapauttaisi sisällöllisestä essentialismista, jossa oliolla on kiinteä sisäinen olemus riippumatta sen suhteista muihin olioihin: äärimmäisen strukturalistinen ajatus olisi, että jokaisen olion olemus tai laatu riippuu aina täysin sen suhteista toisiin olioihin, eli sen asemasta jossakin rakenteessa. Greimasilaisuudessa, ainakin niin kuin sitä tässä sovelletaan, pyritään välttämään tällaiset yksipuoliset kannat ja lähtemään pikemminkin edellä ontologian yhteydessä kehitellystä näkemyksestä, jossa rakenne tarkoittaa sekä olioiden sisäistä että ulkoista rakennetta, jossa rakenne on sekä muuttuva että pysyvä ja ennen kaikkea rakenne on se, mitä tai minkä puitteissa olioista voidaan ylipäänsä tietää mitään tai toimia niiden suhteen[4]. Siis myös ominaisuudet ja olemukset ovat osa rakennetta. Strukturalistisen kielitieteen perinteen mukaisesti merkityksen perusrakenteeksi ajatellaan (rakenteen perus-esimerkkitapaukseksi) binaarinen oppositio, eli jonkin yhden erottuminen jostakin toisesta. Palaamme tähän tarkemmin semioottisen neliön yhteydessä.

"Merkityksestä on äärimmäisen vaikea puhua ja sanoa siitä mitään merkityksellistä (Greimas 1990, 3)." Tuohon kuvaavaan lainaukseen olisi lisättävä, että erityisen vaikea on puhua merkityksestä tieteellisen täsmällisesti. Toisaalta arkisesti puhumme koko ajan merkityksistä, kun ylipäänsä puhumme mitään – ja elämme merkityksiä, vaikkemme puhuisikaan niistä. Kuitenkin, jos haluamme tutkia merkityksiä, vaikkapa jonkun sanotun ilmauksen merkitystä, siirrymme silloin metakielelliselle tasolle. Jos esimerkiksi kuulija ei ymmärrä sanottua, niin puhuja ehkä yrittää sanoa saman asian toisin. Siinä määrin kuin tämä toinen ilmaus on sekä merkityksellinen että erilainen kuin ensimmäinen, se todennäköisesti tuottaa uuden merkityksen: Uudet sanat ja muotoilut sisältävät toisia merkityksiä kuin alkuperäinen ilmaus. Merkitysten käsittelyyn on näin kaksi vaihtoehtoista lähestymistapaa: Toinen vaihtoehto olisi tuottaa täysin merkityksistä tyhjennetty metakieli, jolla voisi analysoida ja paljastaa alkuperäisen ilmauksen merkityksen sellaisenaan. Tähän suuntaan on pyritty logiikassa, jossa on pelkästään muuttujia, jotka voivat saada arvoikseen alkuperäisen ilmauksen sanoja, ja loogisia vakioita kuten ja, tai, ei, on yhtä kuin jne. Toinen vaihtoehto on hermeneutiikan (ja esim. taidekritiikin) tie, jossa ei yritetäkään tuottaa alkuperäisen ilmauksen merkitystä uudelleen sellaisenaan, vaan ottaa tämä keskustelun kohteeksi ja tuottaa uusia merkityksiä sen pohjalta.

Semiotiikan voisi sanoa lähtevän edellisten vaihtoehtojen välistä, ja pyrkivän luomaan kohtalaisen täsmällisen, mutta silti merkityksellisen ja ymmärrettävän metakielen, jolle erilaiset tutkittavat ilmaukset voidaan yrittää hallitusti kääntää. Greimas korostaa sitä vaaraa, että semiotiikasta voi tulla huonoa filosofiaa, jos se yrittää sanoa liikaa merkityksestä ylipäänsä. (Voi olla, että hänen mielestään olisin edellä ontologisessa analyysissani syyllistynyt juuri tähän huonoon filosofiaan.) Greimas hahmottaa semiotiikan tieteellisenä metakielenä kolmitasoiseksi: ensimmäinen taso on kuvauskieli, jolla esitetään tutkittavan ilmauksen tai ilmiön merkitys. Jotta tällä kielellä voisi kuvata minkä hyvänsä merkityksellisen kohteen merkityksen, täytyy tämän kielen paradigman sisältää periaatteessa kaikki perustavat inhimilliset merkitysten osaset. Koskaan emme voi tieteellisessä tutkimuksessa tyytyä siihen, että ilman muuta ymmärrämme tutkittavan ilmauksen merkityksen. Mikäli näin olisi, mikäli merkitys olisi aina itsestään selvä ja läpinäkyvä, mitään tutkimusta ei tarvittaisi. Sen sijaan merkitys on jotain, mihin meillä ei ole pääsyä muuten kuin ilmauksen, merkityksellisen kohteen kautta. Meidän on pystyttävä seikkaperäisesti perustelemaan, miksi juuri tietynlainen metakielellä tuotettu käännös on oikea, ja miksi juuri tietynlainen metakieli on toimiva työkalu tutkimukselle. Tätä perustelemista ja selvittämistä varten tarvitaan toisen tason metakieli, metodologinen kieli. Tämän kielen tehtävänä on kuvata kuvauskielen käytön periaatteet, keskustella kuvauksen onnistuneisuudesta. Mutta vielä metodologian kielikin tarvitsee oman metakielensä, jota Greimas kutsuu epistemologiaksi, eli sen tulisi sisältää käsitteet metodien käytön viimekätisiksi tieto-opillisiksi periaatteiksi. Itse luen ontologisen käsitteistön kuuluvaksi tähän epistemologiseen kieleen. Koska epistemologiselle kielelle ei enää konstruoida omaa metakieltään, täytyy meidän vain pyrkiä siihen, että se olisi itsessään mahdollisimman suppea ja helposti hallittava. Greimas sanoo, että sen pitäisi sisältää mahdollisimman vähän periaatteita, minkä voi ajatella viittaavan kielenkäyttösääntöihin. Koska edellä on ontologian nimellä uhrattu runsaasti tilaa Greimasin tarkoittamalle epistemologiselle tasolle tavalla, jota pidän jokseenkin yhteensopivana Greimasin näkemysten kanssa, en käsittele sitä enää tässä erikseen. Sen sijaan käsittelen seuraavassa tarkemmin paria metodologista seikkaa ja sitten kuvauskielen keskeisimpiä elementtejä.

Greimas liittää siis merkityksen metakielelliseen toimintaan tai tarkemminkin yleisesti siihen, että yhdessä semioottisessa järjestelmässä tuotettu ilmaus yleensä tai usein voidaan enemmän tai vähemmän täsmällisesti kääntää, transkoodata toiseen semioottiseen järjestelmään: se mikä käännöksessä pysyy suunnilleen muuttumattomana, on merkitys. Toisaalta hän liittää merkityksen käsitteen ihmisten intentioihin (Greimas & Courtés 1982, 187). Vaikka Greimas ei ehkä olisi hyväksynyt edellä tehtyä merkityksen ontologian analyysia – ainakaan semioottiseksi - olettaa hän teoriassaan kuitenkin, että kun minkä hyvänsä merkityksellisen ilmauksen merkitystä analysoidaan, löydetään aina ns. narratiivinen merkitys, joka nimenomaan on ihmisen toimintaan perustuva tai pikemminkin antropomorfisena toimintana esitettävissä oleva ilmauksen sisältö. Tätä käsitellään tarkemmin generatiivisen kulun yhteydessä.

5.2 Semioottiset järjestelmät ja makrosemiotiikat

Edellä ontologisessa analyysissa olen toisaalta korostanut semioottisen järjestelmän idean välttämättömyyttä merkityksen käsitteen kannalta ja toisaalta yrittänyt joissakin kohti hieman väljentää dyadisen ja triadisen merkki/merkitys -näkemyksen välisen näkökulmaeron jyrkkyyttä. Vaikka saussurelainen dyadinen semiotiikkaa monessa suhteessa vaikuttaa hyvin rajoittuneelta ja jäykältä verrattuna peirceläisen triadisen näkemyksen joustavuuteen, dynaamisuuteen ja rajoittamattomaan laaja-alaisuuteen (pansemiotismi), perustelee kuitenkin semioottisen järjestelmän idea edellisen suuntauksen valintaa. Dyadinen merkkikäsite soveltuu konventionaalisten merkitysten käsittelyyn, ja semioottisessa järjestelmässä kaikki merkit tulevat konvetionalisoiduksi. Tässä täytyy kuitenkin muistaa ja korostaa, että semioottinen järjestelmä on tietysti käsitteellinen idealisaatio, joka on abstrahoitu todellisuudessa enemmän tai vähemmän erilaisista semioottisista kompetensseista, ja todellisessa elämässä epäilemättä merkitykset usein sijoittuvat semioottisen kompetenssimme rajalle. Triadinen merkkikäsite uskoakseni soveltuu hyvin juuri kuvaamaan semioottisen kompetenssin laajenemista eli oppimista, ja siksi sillekin täytyy varata jonkinlainen käyttömahdollisuus.

Vaikka Greimas oli vankkumaton saussurelaisen perinteen kannattaja, voidaan hänen monessa suhteessa tulkita tosiasiassa lähestyneen peirceläisiä näkemyksiä ainakin kahdessa tai kolmessa suhteessa: subjektiivisuuden korostus, prosessuaalisuuden korostus ja merkitysten suhde luonnolliseen maailmaan. Subjektin aseman ja subjektiivisuuden korostus tulee selvimmin ilmi myöhemmin käsiteltävien toiminnan ja modaliteetin käsitteiden yhteydessä. Suhde luonnolliseen maailmaan liittyy kohta käsiteltävään makrosemiotiikan ideaan. Prosessuaalisuus liittyy tietysti toimintaan, mutta myös semioottisen järjestelmän ideaan ja generatiivisen kulun teoriaan. Jälkimmäisen kysymyksen suhteen häntä on eksplisiittisesti verrattukin Peircen teoriaan (van Wolde 1986).

Saussurelaisen näkemyksen yksi keskeisimpiä lähtökohtia on asettamus kielijärjestelmän (langue) ja puhunnan (parole) erosta. Kielijärjestelmä on eri asia kuin kieli kokonaisuudessaan (langage, joka sisältää sekä järjestelmän että prosessin) ja se tarkoittaa lähinnä kielen abstraktia sääntöjärjestelmää synkronisesti eli tietyllä hetkellä tarkasteltuna. Kielen ilmiöön kokonaisuudessaan kuuluu se, että kieli muuttuu diakronisesti ajan mukana, "kehittyy". Esi-saussurelainen kielitiede oli ollut pitkälti tämän diakronisen ilmiön, esim. jonkin sanan muuttumisen tutkimista. Synkronisessa näkökulmassa pyritään lähestymään kielijärjestelmää periaatteessa kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on sillä hetkellä, kun joku sitä käyttää eli tuottaa jonkin puhunnan. Puhunta on yksilöllinen suoritus, jossa puhuja toteuttaa omalla tavallaan jonkin kyseisen kielijärjestelmän mahdollistaman merkityksellisen ilmaisun. Kielijärjestelmä on siis puhunnan looginen edellytys ja ainoastaan sellaisia puhuntoja voi tuottaa, jotka kielijärjestelmä sallii ja tekee mahdolliseksi. Kielijärjestelmän rakenne ajatellaan paradigmaattiseksi (ei Kuhnin tarkoittamassa mielessä) eli eräänlaiseksi järjestetyksi varastoksi, jonka hyllyt tai hyllyluokat ovat paradigmoja. Puhuntaan valitaan edustajia tietyistä paradigmoista ja asetetaan nämä edustajat uuteen järjestykseen keskenään eli syntagmaan. Tapahtumaa voi verrata kaupassa asiointiin: asiakas valitsee jonkin tietyn tuotteen hiutalehyllystä, tietyn tuotteen hedelmähyllystä jne. ja asettaa nämä sitten peräkkäin kassan hihnalle. Näin jokainen asiakas voi tehdä omista tarpeistaan omanlaisensa ostoksen samasta kaupasta – kaupan tuotevalikoiman rajoissa. Nyt Greimas korostaa, että kun paradigmaattinen järjestys on synkroninen järjestelmä, periaatteessa staattinen (tai paremminkin akroninen, ei ajallisesti tarkasteltava) systeemi, niin puhunta, syntagman tuottaminen on aina dynaaminen tapahtuma, prosessi (tarkkaan ottaen toimintaa). Kun kehitetään yleistä semiotiikkaa, on puhunnan käsite tai termi tietysti harhaanjohtava, koska se viittaa puhutun kielellisen ilmaisun tuottamiseen. Kuullun ilmaisun ymmärtäminen, tekstin lukeminen, minkä hyvänsä merkityksellisen kohteen kokeminen on yhtä lailla vastaava semioottinen prosessi, johon voisi viitata vastaavasti käsitteillä kuulenta, luenta tai kokemus[5].

Semioottinen järjestelmä sisältää siis ainakin käytettävissä olevat "valmiit" merkit ilmaisu–sisältö-pareina sekä säännöt siitä, miten merkkejä voi yhdistellä ja minkälaista merkkien sisältöjen välistä suhdetta tietynlainen sallittu ilmaisujen välinen suhde tarkoittaa. Ilmaisukokonaisuuden semioottisen järjestelmän sallimaa merkityksellistä rakennetta, voidaan kutsua ilmaisun artikulaatioksi[6]. Merkitys on aina olemassa ainoastaan jossakin semioottisessa järjestelmässä artikuloituneessa merkityksellisessä kohteessa! Ymmärrämme merkityksiä, mutta emme löydä niitä ymmärrettäväksi mistään muualta kuin artikuloituneista ilmauksista, ja aina kun haluamme ilmaista jonkin merkityksen, meidän täytyy artikuloida se jossakin semioottisessa järjestelmässä. Ajatus siitä, että jokin tietty merkitys on jonkin tietyn ilmauksen oikea merkitys perustuu juuri semioottisen järjestelmän säännöstön ideaan: tämä säännöstä sanelee sen, miten tietty ilmaisu tulee ymmärtää tai miten tietty merkitys tulee ilmaista. Tähän voi hyvinkin liittyä monimielisyyttä siten, että tietyn ilmaisun voi ymmärtää useammalla tavalla (päinvastainen mahdollisuus on ehkä vielä tavallisempi: saman merkityksen voi ilmaista monella tavalla). Tähän monimielisyyden mahdollisuuteen ja sen välttämiseen toisteen avulla Greimas viittaa isotopian käsitteellä: Jotta ilmaisun merkitys ymmärrettäisiin tarkoitetulla tavalla, voi sen tuottaja lisätä siihen yksiselitteisyyttä toistamalla samaan merkitykseen viittaavia erilaisia muotoiluja eli lisäämällä ilmaisuun isotooppisia elementtejä (Greimas & Courtés 1982, 163-165).

Edellä oli puhetta siitä, että ilmauksia voidaan kääntää semioottisesta järjestelmästä toiseen – mikä siis tarkoittaa sitä, että merkitys enemmän tai vähemmän muuntuneena tuotetaan uudelleen toisessa semioottisessa järjestelmässä. Vaikka toisaalta semioottinen tutkimus perustuu tähän mahdollisuuteen kääntää ilmauksen merkitys erityiselle tieteelliselle metakielelle ja toisaalta koko merkityksen käsitteemme pitkälti perustuu tällaiseen kääntämisen ajatukseen, ei ole mitenkään itsestään selvää, että minkä hyvänsä ilmauksen voi kääntää mille hyvänsä semioottiselle järjestelmälle. Perinteisesti luonnollista kieltä on pidetty erityisasemassa olevana järjestelmänä, jolle voi kääntää minkä hyvänsä toisen semioottisen järjestelmän minkä hyvänsä ilmauksen. Tämä periaate on absoluuttisena oletuksena ehkä liian vahva, mutta on selvää, että luonnollinen kieli on luonteeltaan sellainen, poikkeuksellisen rikas ja joustava järjestelmä, jolle parhaiten voi kääntää minkä hyvänä ilmauksen. Erityisen tärkeää tässä on luonnollisen kielen metakielellinen funktio ja muokattavuus. Niiden ansiosta siihen voidaan tarpeen mukaan tuottaa kohtalaisen eksplisiittisillä määritelmillä uusia sen elementtejä: merkkejä ja sääntöjä. Tällaisia tiettyyn tarpeeseen tuotettuja enemmän tai vähemmän eksplisiittisiä luonnollisen kielen laajennuksia, jotka samalla rajataan muista luonnollisen kielen käyttötavoista, kutsutaan keinotekoisiksi kieliksi, joista tärkeimpiä ja selvimpiä esimerkkejä ovat mm. matematiikka, logiikka (logiikat) ja muiden tieteiden erityiskielet – esim. semioottinen metakieli. Raja luonnollisen ja keinotekoisen kielen välillä on tietysti täysin liukuva esimerkiksi siinä mielessä, että luonnollinen kieli (arkikieli) sisällyttää ajan myötä itseensä tieteiden kielistä uusia elementtejä.

Aivan liian vähälle huomiolla Greimasin semiotiikan arvioinneissa on yleensä jäänyt yksi sen tärkeimpiä kohtia, nimittäin makrosemiotiikkojen[7] eli makrosemioottisten järjestelmien käsitteet. Näitä makrosemiotiikkoja on kaksi ja niistä toinen on juuri edellä käsitelty luonnollinen kieli. Toista makrosemiotiikkaa Greimas kutsuu vastaavasti nimellä luonnollinen maailma. Nimitys "luonnollinen" tarkoittaa tässä sitä, että nämä järjestelmät ovat ihmiselle sillä tavalla apriorisia ja luonnollisia so. 'itsestään selviä', että hän aina syntyy jo olemassa oleviin makrosemiotiikkoihin. Nämä järjestelmät ovat siinä mielessä aina jo valmiiksi merkityksellistettyjä, että ihminen joutuu oppimaan niiden perusrakenteet elämänsä alussa sosiaalisen ja käytännöllisen toiminnan kautta. Itse asiassa luonnollisen maailman suhteen voidaan nähdäkseni ajatella niinkin, että se ainakin osittain on synnynnäinen eli perustuu joihinkin ihmisen 'eliömäisiin' toiminta- ja ympäristön tunnistusvalmiuksiin. Greimas jakaa (alustavasti) luonnollisen maailman "merkitseviin näkymiin" ja "merkitseviin käytäntöihin". Edelliset tarkoittavat ylipäänsä kaikkia maailman objekteja ja niiden ominaisuuksia, jotka "puhuvat maailmasta sellaisena kuin se ilmenee". Jälkimmäiset ovat ihmisten toimintoja, jotka liittyvät sellaisiin laajoihin semiotiikan alueisiin kuten eleellisyys, proksemiikka ja toiminnan semiotiikka. (Greimas & Courtés 1982, 374-375.)

Makrosemiotiikat toimivat kaikkien muiden semioottisten järjestelmien lähtökohtana ja perustana, ja vaikka makrosemiotiikat ovat periaatteessa itsenäisiä järjestelmiä, on myös niillä keskenään monia yhteyksiä. Tärkein teoreettinen ja jopa filosofinen hyöty, joka saadaan siitä, että luonnollinen maailma ymmärretään omaksi semioottiseksi järjestelmäkseen, on se, että se uudella tavalla ratkaisee perinteisen kielifilosofisen ongelman kielen ja maailman suhteesta. Onhan selvää, että ainakin joskus kieltä käytetään niin, että sana tai ilmaisu tarkoittaa jotain materiaalista objektia, viittaa johonkin objektiin. Tätä mahdollisuutta on usein pidetty kielen varsinaisena perusominaisuutena, ja sanan tai ilmaisun merkitys on ymmärretty juuri tällaisena viittaavuutena johonkin kielen ulkopuoliseen maailmaan (ns. kielen kuvateoriat). Kuitenkin voimme puhua kielessä vain sellaisista objekteista ja asiaintiloista, joilla on jo merkitys meille, eli tällöin puhumme tämän Greimasin tarkoittaman luonnollisen maailman "ilmauksista". Näin siis ei näyttäisi ollenkaan edes nousevan kysymystä kielen ja ei-kielellisen maailman välisestä suhteesta, vaan yhden 'kielen' l. luonnollisen maailman ilmausten kääntämisestä toiselle kielelle. Tai tarkemmin ehkä asia pitäisi muotoilla niin, että tässä on kysymys luonnollisen kielen käyttämisestä luonnollisen maailman metakielenä. Luonnollisen maailman ilmauksiin (merkitsijöihin) kuuluvat aistikvaliteetit, esim. väri, muoto jne. esiintyvät luonnollisessa kielessä sisältöinä, abstrakteina käsitteinä, mikä juuri tekee mahdolliseksi käyttää sitä luonnollisen maailman metakielenä, jolla voi luokitella ja analysoida luonnollisen maailman ilmaisukokonaisuuksia eli myös ns. luonnon objekteja.

Semiotiikan metodologian kannalta makrosemiotiikkojen olemassa olo mahdollistaa sen, että kaikenlaisia merkityksellisiä kohteita voi tutkia viimekädessä samalla tavalla ja kuvata niiden merkityksiä samalla metakielellä, olivatpa nämä kohteet artikuloituneet millaisessa semioottisessa järjestelmässä hyvänsä. Nämä erilaiset semioottisen järjestelmät voivat perustua joko luonnollisen maailman semioottiseen järjestelmään (esim. maisema, esine, luonnon tapahtuma tai ihmisen teko), luonnollisen kielen järjestelmään (puhutut ja kirjoitetut diskurssit) tai molempiin (ns. synkreettiset järjestelmät: esim. näytelmä, laulu, kaupankäynti) (Stockinger 1983, 157-158). Tästä erittelystä käy hyvin ilmi, että semioottisten järjestelmien rajat ovat suhteellisia ja niitä voidaan luokitella monella tavalla. Luokitteluperustana voi käyttää joko ilmaisun tai sisällön muodostamia kokonaisuuksia: Esim. puhuttu kieli muodostaa oman järjestelmänsä ilmaisun perusteella riippumatta ilmaisuissa käsitellyistä sisällöistä. Tärkeä, mutta kehittelynsä alussa oleva hyvin monimutkaiselta näyttävä järjestelmä on psykosemiotiikka, joka erottuu omaksi järjestelmäkseen sisällön perusteella, eli siinä käsitellään ihmisen sieluntiloihin erityisesti tunteisiin ja ns. psyykkisiin ongelmiin liittyviä sisältöjä mm. eleiden, ilmeiden ja äänien, mutta myös kielen ja esineiden avulla (ks. esim. Salosaari 1992).

5.3 Merkityksen perusrakenne ja semioottinen neliö

Yksi de Saussuren vallankumouksellisimpia näkemyksiä oli ajatus kielestä erojen järjestelmänä. Hänen mukaansa kielessä mitään termiä tai elementtiä ei voi määritellä positiivisesti, sanomalla mitä se on, vaan ainoastaan negatiivisesti: sanomalla mitä se ei ole. Tämä idea voidaan yleistää niin, että kaikki merkityksellisyys – siis ylipäänsä kaikki jonkin havaitseminen joksikin – edellyttää tämän jonkin erottamista jostakin muusta. Tarkka, yksiselitteinen määritteleminen tai havaitseminen edellyttää oikeastaan kohteen erottamista kaikista sen mahdollisista vaihtoehdoista. Tämä erottelemisen idea täytyy osittain ymmärtää abstraktiin kielijärjestelmään viittaavaksi abstraktioksi: aivan hyvin voimme ajatella, että tavallisesti tunnistan näkemäni pöydän suoraan pöydäksi ilman, että minun tarvitsisi tehdä mitään ajatuksellisia vertailuja pöytien ja muiden huonekalujen välillä. Siinä tilanteessa, että en onnistu heti tunnistamaan jotain kohdetta, voin todellisuudessakin joutua tekemään poissulkevia erotteluja: tämä ei ole tuoli eikä hylly eikä kaappi jne. Greimasin mukaan se, että voimme havaita eroja, edellyttää kahta asiaa: 1) tarvitaan vähintään kaksi kohdetta ja 2) näiden kohteiden täytyy liittyä jotenkin toisiinsa. Tämä on erittäin tärkeä ja mielenkiintoinen havainto. Nimittäin eroja voidaan havaita vain samanlaisten, yhteen kuuluvien välillä. Tätä samanlaisuutta tai yhteen kuuluvuutta voidaan nimittää suhteeksi ja sanoa, että eron havaitseminen ja samalla kaikki merkitys on riippuvaista siitä, että on olemassa suhde, jossa on vähintään kaksi osapuolta ja tässä suhteessa nämä osapuolet ovat samalla kertaa yhteen kuuluvia ja erottuvia. (1980, 28.)

Yksinkertaisin tapaus erottumisesta edellä esitetyssä mielessä on kahden kohteen välinen suhde, jossa kohteet ovat muuten samat, mutta eroavat vain ja täsmälleen jonkin yhden seikan suhteen. Esimerkkinä voisi olla tapaus, jossa meillä on kaksi jokseenkin identtistä kiveä, joista toinen vain on suurempi kuin toinen. Tosiasiassa kaikki oikeat kivet erottuvat monen muunkin seikan suhteen, mutta kiinnitämme tässä huomiomme vain tähän yhteen eroavuuteen. Merkityksen sisällön suhteen tarkasteluna yhtä tällaista mahdollisuutta olla erilainen nimitetään seemiseksi kategoriaksi ja kaikki merkitykset perustuvat näiden kategorioiden olemassaoloon. Seeminen kategoria on myös suhde eli kahdesta yhteenkuuluvasta ja samalla eroavasta osapuolesta eli seemistä koostuva rakenne. Tämän esimerkin seemistä kategoriaa voidaan tuttuun tapaan kutsua nimellä koko ja sen seemejä nimillä suuri ja pieni. Edellä olemme jo viitanneet siihen, että tämä Greimasin kehitelmä vastaa strukturalistisen kielitieteen, erityisesti Jakobsonin kehitelmiä ja saavutuksia ilmaisun tutkimisen eli fonologian alueella. Puhutun kielen äänteiden tunnistaminen (erottaminen) perustuu vastaavanlaisiin ns. binaarisiin oppositioihin, joita yleensä kutsutaan erottaviksi piirteiksi: esim. soinnillinen vs. soinniton; etinen vs. takainen, suhullinen vs. suhuton jne. (Karlsson 1994).[8]

Binaarisen opposition malli osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi. Jo varhaisessa teoksessaan Greimas (1980) ottaa esille ongelman siitä, että binaarinen oppositio on käsitteellisesti epäselvä rakenne, joka näyttää sisältävän erityyppisiä variaatioita ja usein edellyttävän useampia kuin kaksi jäsentä. Jos tarkastellaan edellä ollutta esimerkkiä, pieni vs. suuri voidaan ymmärtää toisaalta niin, että suuressa kivessä on jotain sellaista, mitä pienestä puuttuu ja tämä jokin on kokoa. Tällöin voidaan merkitä: ei suuri vs. suuri eli matemaattisesti ajateltuna tämä tarkoittaisi suuruuden suhteen samaa kuin 0 vs. 1. Toisaalta voidaan ajatella, että pienuus ei tarkoitakaan suuruuden puuttumista vaan jotain erityistä suuruudella vastakkaista kokoa, jolloin suhde matemaattisesti katsoen olisi tyyppiä -1 vs. +1. Tällöin tässä suhteessa on ikään kuin oletettuna neutraali nollapiste seemien välissä. Tämä välijäsen voi tarkoittaa sitä, että sekä suuruus että pienuus puuttuu, mutta jos kyseessä on kuitenkin koon kategoriaan kuuluva mahdollisuus, se voi tarkoittaa myös puoliväliä, keskikokoista tai sekä suurta että pientä (jossa vielä jompikumpi voi mahdollisesti dominoida).

Semioottinen neliö on Greimasin kehittämä semiotiikan yleistyökalu, jonka on tarkoitus ratkaista edellä esitetyt yksinkertaisen binaarisen opposition ongelmat ja toimia merkityksen perusrakenteen mallina. (Greimas & Courtés 1982, 308-311) Semioottinen neliö kokoaa yhteen visuaaliseen hahmoon binaarisen opposition eri perustapaukset ja esittää ne loogisina suhteina. Malli nojaa hyvin vahvasti aristoteelisen logiikan oppiin erilaisista vastakohtaisuuksista (ks. Pönkänen 1978, 14), mutta siinä ei ole siis kysymys väitteiden välisistä suhteista kuten logiikassa, vaan ennen kaikkea seemien tai laajempien merkitysten välisistä suhteista. Kun väitteiden väliset loogiset suhteet on yleensä ymmärrettävissä staattisina suhteina, niin semioottinen neliöllä on myös dynaaminen puolensa eli se kuvaa semioottista prosessia, merkityksen artikuloitumista. Greimasin standardiesityksen mukaisesti merkitsen tarkasteltavia termejä (siis seemejä tms.) indeksoidulla muuttujalla S. Neliön yläreunassa ovat primitiivitermit, joita lähdetään tarkastelemaan: vasemmassa yläkulmassa on S1 (joskus kutsutaan myös positiiviseksi termiksi) ja oikeassa yläkulmassa S2 (negatiivinen termi). Termit S1 ja S2 ovat kontraarisessa, toisensa vastavuoroisesti edellyttävässä vastakohtaisuussuhteessa ja ne molemmat ovat yhtäaikaa edellytettyinä kuviossa. Neliön halkaisijat kuvaavat kontradiktorista suhdetta toisaalta termien S1 ja ¬S1 ja toisaalta termien S2 ja ¬S2 välillä. Kontradiktorinen suhde on poissulkeva ristiriita, jonka osapuolet eivät voi olla samalla tavalla yhtäaikaa läsnä tai "tosia" kuin kontraarisen suhteen osapuolet. Dynaamiselta kannalta lävistäjät kuvaavat primitiivitermien kieltoa (negaatiota). Neliön alakulmissa olevat termit ¬S2 ja ¬S1 ovat edellyttävässä tai komplementaarisessa suhteessa yläpuolellaan oleviin primitiivitermeihin. Pystysuuntainen sivu kuvaa dynaamisesti myöntöä tai vahvistusta (väitettä, engl. assertion). Neliön dynamiikka toimii siten, että primitiivitermistä saadaan negaation avulla sen kontradiktorinen vastakohta ja tästä taas myönnöllä alkuperäisen termin kontraarinen vastakohta. (Kuva 4.)

Merkkien selitys:

        = kontraarinen suhde

        = kontradiktorinen suhde

        = komplementaarinen (implikaatio / presuppositio) suhde

¬     = negaatio (ei)

Semioottinen neliö (Greimas & Courtés 1982, 309)

Miten neliötä sitten käytetään? Greimasin semiotiikassa neliö on saanut hyvinkin moninaisia käyttöyhteyksiä, jopa niin, että syntyy tuntuma sen jonkinasteisesta metaforisuudesta (vrt. Stockinger 1997). Greimas on itsekin korostanut, ettei sitä tule käyttää liian jäykästi ja kaavamaisesti. Ensiksikin se on nähtävä keksimismenetelmänä, jolla voidaan yrittää toisaalta hajottaa kompleksisia merkityksiä yksinkertaisemmiksi tai kokeilla, millaisia yhteyksiä erilaisten seemien tai seemikokonaisuuksien välillä voi löytyä. Sillä voi myös testata yksinkertaisimpien seemisten jäsennysten koherenssia siten, että kieltämisen–myöntämisen-suhteiden kautta todella päästään vastakkaiseen primitiivitermiin takaisin. Edellä olleen suuri – pieni -esimerkin voi nyt sijoittaa neliöön seuraavasti: Olkoon S1 suuri ja S2 pieni. Periaatteessa siis jokin esine voi olla yhtäaikaa sekä suuri että pieni ja nämä molemmat määreet edellyttävät toisensa ollakseen käyttökelpoisia, eli niiden välillä vallitsee kontraarinen suhde. ØS1 eli suuren kontradiktorinen vastakohta tuotetaan negaatiolla ja mikään ei voi olla yhtä aikaa sekä suuri että ei-suuri. Kuitenkin pieni on aina jossakin mielessä ei-suuri eli pienuus edellyttää ei-suuruuden. Jos kyseessä ei ole neutraali termi, eli tapaus, jossa suuri-pieni -kategoria ei ollenkaan olisi sovellettavissa, niin silloin ei-suuruus myös implikoi pienuuden.

Mielenkiintoisin ja tärkein piirre liittyy kuitenkin neliön dynamiikan ideaan, joka sopivan metaforisesti tulkittuna jopa nostaa tämän ajatusvälineen metodologiasta ehkä jossain määrin ontologian puolelle, kuvaamaan maailman – tai ainakin merkityksellisen maailman – dynamiikan luonnetta, tapahtumisen rakennetta. Kieltämisen (kontradiktorisen suhteen) ja myöntämisen (edellytyssuhteen) kautta kulkevaa kulkurataa voidaan kutsua dialektiseksi, ja se on periaatteessa ainoa tapa päästä yhdestä termistä (yhdenlaisesta tilanteesta) sen vastakkaiseen termiin (tilanteeseen). Tämä dialektiikka kuitenkin selkeästi poikkeaa esimerkiksi Hegelin dialektiikasta siinä, että tämä ei ole samalla tavalla edistyvää tai edistysuskoista. Ristiriidat eivät ratkea uuteen synteesiin, vaan niin kauan kuin jokin merkitys on olemassa, ristiriitakin säilyy ja voimme vain siirtyä puolelta toisella tai katsella asiaa puolelta ja toiselta. Tällaista dialektiikkaa voidaan nimittää polaariseksi[9]

Yhtenä esimerkkinä vielä semioottisen neliön toimivuudesta esitän sen avulla tuotetun muunnelman Tarastin kehittelemässä eksistentiaalisemiotiikassa olennaisesta 'subjektin vaelluksesta' (esim. 1996, 21-23). Tämän hahmotelman mukaan subjekti tulee eksistoivaksi kahden aktin kautta, joista perinteinen eksistentiaalifilosofia tavoittaa vain ensimmäisen. Tässä ensimmäisessä vaiheessa subjekti ensin on normaalissa objektiivisten merkkien maailmassa ja sitten "subjekti tajuaa olemassaoloaan ympäröivän tyhjyyden". Tämän kokemuksen valossa olemassaolo menettää merkityksensä ja saavutaan Sartren Inhon valtakuntaan. Tarasti kutsuu tätä ensimmäiseksi transsendoimisen aktiksi eli negaatioksi. Tämän jälkeen seuraa (tai voi seurata) kuitenkin toinen akti eli affirmaatio. Siinä subjekti löytää tai kokee maailmansielun täyteyden. Tarasti kuvaa tämän kulun seuraavalla kuviolla:

Subjektin eksistentiaalisemioottinen kulkurata

Sama asia voidaan kuitenkin esittää myös semioottisella neliöllä seuraavasti (subjektin kulkurata merkitty pisteviivalla):

Subjektin eksistentiaalisemioottinen kulkurata semioottisella neliöllä

Tässä kuviossa tulee tärkeällä tavalla ilmi merkitysprosessien palautumattomuus ja niin muodoin niiden välttämättä transsendoiva luonne, mikä on syytä ottaa huomioon polaarisuuden lisäksi. Kun siirrytään perustermistä kiellon kautta kontraariseen termiin ja edelleen sen kiellon kautta takaisin, niin uusi asema ei ole enää samalla tavalla viaton kuin alkuperäinen, vaan tapahtuneet siirtymät jäävät ikään kuin muistiin ja vaikuttavat uusiin tilanteisiin. Näin käytyään kahden aktin – kieltämisen ja kieltämisen kieltämisen – matkan subjekti on palannut alkupisteeseen, mutta kuitenkin muualle, tai itse uudistuneena.

5.4 Generatiivinen kulku: merkityksen artikuloitumisen prosessi

Generatiivisen kulun teoria lienee semioottisen neliön ohella tärkeimpiä ja tunnetuimpia Greimasin teoreettisia erikoisuuksia ja ansioita. Esitän generatiivisen kulun teorian tai mallin tässä hyvin karkeasti, puuttumatta moniinkaan sen yksityiskohtiin[10]. Malli koostuu hierarkkisesti päällekkäisistä tasoista, joista ylimmäisinä (!) kuvataan syvätasot ja alimmaisina pintatasot. Syvintä tasoa kutsutaan perustasoksi (semio-narratiivinen syvätaso), keskimmäistä tasoa narratiiviseksi (semio-narratiivinen pintataso) ja pinnallisinta tasoa diskursiiviseksi. Näiden kolmen tason suhteet ja sisällöt ovat lyhyesti luonnehdittuna seuraavat: Perustasolla kohteen merkitys on abstrakti ja looginen arvoasetelma, joka voidaan kuvata periaatteessa yhdellä staattiseksi ajatellulla semioottisella neliöllä. Narratiivisella tasolla merkitys on olemassa aktanttirakenteena ja aktanttien toiminnan rakenteena. Narratiivista rakennetta voi kutsua myös antropomorfiseksi, koska aktantit ovat "ihmisen kaltaisia" abstrakteja toimijoita ja nimenomaan tällä tasolla on selvimmin esillä Greimasin semiotiikan toiminnanteoreettisuus ja läheinen yhteys esim. analyyttisen filosofian toiminnanteoriaan[11]. Diskursiivisella tasolla mukaan tulee lisää konkreetteja yksityiskohtia, joista tärkeimmät ovat aktorit eli konkreettiset toimijat eli lähinnä henkilöt, aika- ja paikkarakenteet sekä laajahkot kulttuuriset teemat ja empiiriset kuvailevat figuurit (aistikvaliteetit). Tavallaan neljäntenä tasona on vielä tekstuaalinen taso, jonka rakenteet riippuvat käytetyn semioottisen järjestelmän ilmaisullisesta puolesta, siis siitä, manifestoituuko lausuma puhuttuna, kirjoitettuna, maalattuna vai miten. Tämä tekstualisaatio ei kuulu generatiivisen kulun rakenteeseen, koska ilmaisu voi tekstualisoitua, vaikka se ei olisi 'saavuttanut' diskursiivista rakennetta. (esim. Greimas & Courtés 1982, 132-134.)

Generatiivisen kulun idean voi nähdä perustuvan semioottisen prosessin käsitteeseen, eli siihen tapahtumaan kun semioottisen järjestelmän käyttäjä tuottaa abstraktisesta ja staattisesta järjestelmästä konkreettisen ilmaisukokonaisuuden eli diskurssin. Tästä merkityksen tuottamisen ja artikuloinnin näkökulmasta Greimas nimittää tätä prosessia lausuma-aktiksi (enunciation, énonciation), joka tuottaa lausuman (utterance, énoncé). Paitsi että lausumalla, etenkin kielellisellä lausumalla, on lineaarinen syntagmaattinen rakenne, eli se tuotetaan sanomalla tai kirjoittamalla sanoja peräkkäin, on ilmeistä että lausuma-aktin suorittajalla (enunciator, énonciateur) on aktia aloittaessaan sen tuleva merkitys jotenkin eri tavalla mielessään kuin vain sen ensimmäisen sanan merkityksenä. Voidaan ajatella, että lausuman tuottajalla normaalisti olisi jonkinlainen kokonaissuunnitelma siitä merkityskokonaisuudesta, jonka hän haluaa ja aikoo artikuloida lausumaksi. Tämä lausumasuorituksen suunnittelu on yksi näkökulma, johon perustuu generatiivisen kulun näkeminen merkityksellisen ilmaisukokonaisuuden syntyprosessina (vrt. Stockinger 1997). Tämä ei kuitenkaan ole ehkä kaikkein olennaisin puoli asiassa. Koska generatiivisen kulun malli on periaate, joka soveltuu kaikenlaisten merkityksellisten kohteiden tutkimiseen, niin sitä ei tule ainakaan liian tiukasti sitoa merkityksen syntyprosessiin lausuma-aktina. Kohde ei nimittäin välttämättä ole kommunikoitu eli jonkin merkityksiä käsittelevän subjektin tuottama. Esimerkiksi maisema tai jokin luonnon tapahtuma voi olla merkityksellinen kohde ja sitä tulee voida analysoida generatiivisen kulun kautta tai avulla. Tällöin sen voisi tulkita jonkinlaiseksi ontologiseksi teoriaksi merkityksellisestä kohteesta. Tähän suuntaan helposti viittaisi teoriassa käytetyt Chomskyltä lainatut syvä- ja pintatason rakenteiden käsitteet: voisi helposti ajatella kantilais-chomskylaisesti, että kohteella on jokin piilossa oleva immanentti syvärakenne, jota manifestoituva pintarakenne jotenkin heijastaa tai osittain paljastaa – tai pahimmassa tapauksessa peittää. Nähdäkseni tämä tulkinta on kuitenkin vielä huonompi tai vaarallisempi kuin edellinen.

Käsittääkseni turvallisinta ja hedelmällisintä on tulkita generatiivisen kulun mallia puhtaasti metodologiselta kannalta (sulkematta tietenkään edellisiäkään mahdollisuuksia kokonaan pois). Tällöin se viittaa pikemminkin semiotiikan käyttämän metakielen kuin itse tutkittavan kohteen ominaisuuksiin. Jos tutkittavalla kohteella on jokin yhtenäinen merkitysrakenne, niin tutkimuksen metakielellä se pitäisi pystyä ilmaisemaan myös hyvin tiivistetysti. Voidaan myös kenen hyvänsä lausuman vastaanottajan eli merkityksellisen kohteen kokijan – ei siis pelkästään semiotiikan tutkijan – näkökulmasta ajatella, että merkityskokemus on semioottinen prosessi, jossa generoidaan kohteen merkitys yhtä tai useampaa semioottista järjestelmää käyttäen. On ymmärrettävää, että varsinkin laajan ja moniosaisen kohteen ymmärtäminen ei tapahdu kerralla. Mutta luonteva ajatus on, että ymmärrys etenee pintatasolta syvätasolla, jolloin viimeksi hahmottuisivat kohteen perusarvot. Kuitenkin voidaan ajatella asia tapahtuvaksi myös toisin, ja varsinkin semioottisen tutkimuksen hypoteettis-deduktiivinen eteneminen tarkoittaisi sitä, että jossakin vaiheessa oletetaan kohteelle jokin syvärakenne ja tarkistetaan tätä oletusta tarkentamalla empiirisemmän pintarakenteen analyysiä. Toisaalta vastaanottajan tekemä päätös siitä, että kohteen syvärakenne – tai kokonaismerkitys – on tietynlainen, vaikuttaa tietysti hänen ymmärrykseensä pintatason merkityksistä.

Generatiivisen kulun – samoin kuin monen muun inhimilliseen tai kulttuurin semiotiikkaan liittyvän käsitteen – perustana ja taustana on inhimillisen merkitysmaailman erilaisuus suhteessa merkityksen ilmiön ja käsitteen perustaan yleisesti elämän yhtenä perustekijänä. Tämä ero ihmisen ja muiden eliöiden merkitysmaailman välillä on ensiksikin määrällinen liittyen mahdollisten merkitysten runsauteen ja heterogeenisyyteen. Palaamme tähän määrälliseen puoleen modaalisuuden yhteydessä, mutta tässä kohti tärkeämpi ero on laadullinen ero, joka voidaan esittää seuraavasti: Yhtäältä eliöllä yleensä merkitys on tavallaan kohteen ja sen itsensä välinen yksityisasia: kohteella on merkitystä vain sille itselleen. Toisaalta ihmisen tapauksessa (ja mahdollisesti joillakin sosiaalisilla eläimillä) kohteella voi olla merkitystä subjektille siksi, että sillä on merkitystä jollekin toiselle subjektille. Tämä ero näkyy vaikkapa sellaisessa esimerkissä, että näemme jonkun ihmisen tekevän jotain suhteessa johonkin objektiin. Yksinkertaiselle eliölle tässä näkymässä saattaisi olla merkitystä pelkästään toiminnan objektilla, mutta ihmiselle todennäköisesti suurempi merkitys on tällä toisen subjektin toiminnalla. Tämä liittyy tietysti ihmisen tietoisuuden ja itsetietoisuuden ilmiöihin, jotka ovat samalla tavalla toisen asteen suhteita. Laadullinen muutos toisen asteen näkökulmaan suhteessa merkityksiin tietysti taas lisää valtavasti merkitysmahdollisuuksien runsautta, kun emme otakaan huomioon pelkästään kohteiden suhdetta omaan toimintaamme, vaan myös kohteiden suhteet toisten subjektien toimintaan ja näiden toiminnan suhteet omaan toimintaamme. Tämä näkökulman kahdentuminen voi tapahtua moneen kertaan: pystymme kokemaan merkityksellisenä sen, että joku toinen kokee merkityksellisenä sen, että joku kolmas kokee merkityksellisenä jotain jne. Tietysti osa tällaisesta sosiaalisesta kokemuksesta on empaattista samaistumista toiseen subjektiin ja osa taas suhtautumista suoraan hänen toimintansa kohteeseen, mutta tärkeintä on, että samalla voimme ikään kuin sivullisena vain tietää tai ymmärtää toisten merkityksiä. Hyvin suuri osa inhimillistä merkitysmaailmaa koostuu toisten ihmisten tai muiden toimijoiden merkityksistä ja toiminnasta: kirjallisuus, tarinat yms. Erityisesti narratiivisen tason aktanttirakenteineen voi ajatella perustuvan siihen toisen asteen näkökulmaan, että voimme sijoittaa eri toimijoita – siis muita kuin itsemme – merkityksellisen kohteen merkitykseen.

5.5 Merkityksen modalisointi

Merkityksellinen kohde on siis aina jollakin tavalla toimintaan liittyvä asia, jonkinlainen ongelma- tai toiminnallinen tilanne. Kuten ontologisessa analyysissä näimme, syntyessään merkityksen ilmiö tarkoitti pelkästään merkityksen kokijan oman toiminnan objektia (pääasiallinen tai sivuobjekti), joka saa merkityksensä siitä, että subjekti kiinnittää sen johonkin toimintaskeemaansa. Tällöin toimintaskeema ajatellaan ikään kuin annetuksi subjektille, se on sisäänrakennettuna sen organisaatiossa. Merkityksen synty voidaan tällöin ymmärtää perinteisen behavioristisesti niin, että kohde ärsykkeenä aiheuttaa eliössä reaktion eli herättää juuri siihen sopivan eliössä piilevän toimintaskeeman. Kuitenkin totesimme toisaalta, että kohteesta eliöön suuntautuvan vaikutuksen sijasta luontevampi kuvaus tapahtumasta on, että eliö pikemminkin valitsee johonkin omaan toimintaskeemaansa sopivan ympäristön osan merkitykselliseksi kohteeksi ja mahdollisesti toimintansa objektiksi. Tällöin ympäristön kohteet pikemminkin tarjoutuvat eliölle kuin vaikuttavat siihen.

Monimutkaisemmalla eliöllä, kuten ihmisellä, toimintaskeemat ovat moninaisia ja niitä on valittavissa useampia. Tällöin ympäristön kohteet voivat hyvin vaihtelevilla tavoilla kiinnittyä eri toimintaskeemoihin yhtäaikaa ja myös hyvin monilla eri tavoilla muodostaa kokonaisuuksia keskenään, jolloin yksi kohde voi olla yhtä aikaa artikuloituneena osaksi useampaa muuta kohdetta. Tällöin subjektilla on paljon suuremmat mahdollisuudet valita merkityksiä ympäristöstään. Kuvaannollisesti tätä tilannetta voisi verrata edelliseen yksinkertaisempaan tilanteeseen siten, että kun edellisessä vallitsi objektin markkinat, eli subjektin merkitykset ja toiminta määräytyivät pitkälle sen mukaan, mikä tietty objekti sattui sen ympäristössä esiintymään, niin tässä vallitsee subjektin markkinat ja objektit joutuvat ikään kuin kilpailemaan subjektin huomiosta[12].

Objektin tai merkityksellisen kohteen erilaisia asemia edellä kuvatussa kuvaannollisessa markkinatilanteessa voidaan kuvata käsitteillä virtuaalinen, aktuaalinen ja reaalinen. Nämä käsitteet muodostavat järjestetyn sarjan siten, että ensiksikin virtuaalinen merkitys on kohteella, joka on periaatteessa olemassa, mutta epämääräisessä tai neutraalissa suhteessa subjektiin, eli subjekti ei kiinnitä mitään erityisempää (kohteen periaatteessa ansaitsemaa) huomiota siihen. Toiseksi merkitys on aktuaalinen silloin kun kohde tulee esim. subjektin halun (tai vastenmielisyyden) kohteeksi. Viimeiseksi reaalinen tai paremmin ilmaistuna realisoitunut merkitys on kohteella, jonka merkitys subjektin toiminnan kannalta on toteutunut, eli haluttu kohde on saavutettu tai vastenmielinen torjuttu. (esim. Stockinger 1989.)[13]

Niitä tekijöitä, jotka määrittävät jonkin kohteen merkityksellisyyden asemaa edellä mainitulla jatkumolla, kutsutaan modaliteeteiksi[14]. Modaliteettien teoria on tärkeä, mutta samalla myös nähdäkseni ongelmallinen osa Greimasin semiotiikkaa. Tämän ongelmallisuuden tarkempi käsittely ei mahdu tämän tutkimuksen puitteisiin vaan se täytyy jättää toiseen kertaan. Esittelen tässä soveltaen Greimasilaista modaliteettiteoriaa ja käytän hyväkseni Kari Salosaaren (1988) ansiokasta esitystä aiheesta. Modaliteetti voidaan ymmärtää toisen asteen lausumaksi (tai merkitykseksi), joka määrittää tai muuntaa (modalisoi) jotain toista lausumaa (tai merkitystä). Modaliteetteja ovat tai modaliteetteina voivat toimia ensinnäkin kaikkein yleisimmät mahdolliset eli olemisen ja tekemisen lausumat, vaikka ne tavallisesti toimivatkin niinä peruslausumina, joita modalisoidaan. Toiseksi ns. modaaliset perusarvot, eli tahtominen, täytyminen, voiminen ja tietäminen ovat keskeisimpiä modalisoijia. (Näistä tahtominen tarkoittaa sekä tahtoa että halua, täytyminen sekä pakkoa että pitämistä, voiminen tarkoittaa kykyä, mahdollisuutta ja valtaa ja tietäminen sekä tietoa että osaamista.) Vielä kaksi muuta keskeistä modaliteettia ovat uskominen ja näyttäminen. Tyypillisiä modalisoituja lausumia ovat esim. 'joku tahtoo tehdä jotain', 'jonkun täytyy olla jonkinlainen' tai 'joku uskoo jonkun olevan jonkinlainen'. Modaliteettien käsittely semiotiikassa muistuttaa hyvin paljon modaalilogiikkaa ja suurin ero niiden välillä on se, että kun logiikka yrittää käsitellä modaliteetteja täysin abstrakteina loogisina vakioina, semiotiikassa niitä tutkitaan yhdistyneenä joihinkin konkreetteihin merkityksiin.

Modalisointeja on käsitelty lähinnä seuraavina pääluokkina: Faktitiiviset modaliteetit tarkoittavat sitä, että tekeminen modalisoi tekemistä (teettäminen, saada tekemään). Todeksiväittävät eli veridiktoriset modaliteetit perustuvat siihen, että oleminen modalisoi olemista (esim. "jokin on niin kuin jokin toinen on"; esim. väite on niin kuin sen väittämä asia on; kuva on niin kuin sen kohde on), mutta niitä analysoidaan tavallisesti näyttämisen modaliteetin avulla (näyttää asian niin kuin se on). Episteemiset modaliteetit liittyvät läheisesti veridiktorisiin, tai ovat seurausta niistä. Niissä on kysymys siitä, uskooko joku, että asia on tietyllä tavalla. Aleettiset modaliteetit liittyvät kysymyksiin välttämättömyydestä ja mahdollisuudesta, joissa voiminen ja täytyminen modalisoivat olemista. Salosaari kutsuu tyymisiksi niitä modaliteetteja, jotka määrittävät subjektin olemista suhteessa objektiin. Erityisen tärkeä näistä on objektin haluttavuuteen liittyvä modaliteetti.

Kuten jokainen peruslausuma voi olla myöntävä tai kieltävä (esim. jokin on tai ei ole jonkinlainen), vastaavasti myös jokainen modalisoiva lausuma voi olla myöntävä tai kieltävä. Yhden modaliteetin ja yhden peruslausuman myöntävistä ja kieltävistä muodoista saadaan neljä erilaista yhdistelmää, jotka voidaan sopivasti sijoitta semioottisen neliön kulmiin (tosin saman asian tässä yhteydessä ajaisi tavallinen nelikenttä). Semioottista neliötä käytetäänkin erilaisten modaliteettimahdollisuuksien analysointiin. Mikäli useampi modaliteetti on yhdistyneenä – mikä on hyvin tavallista (esim. joku tahtoo osata tehdä jotain) – voidaan joutua käyttämään useampia semioottisia neliöitä olennaisten vaihtoehtojen esittämiseen. Modaaliteettien kirjoa saadaan helposti näkyviin seuraavien formaalisten operaatioiden avulla (ks. Greimas 1982b). Sovitaan merkinnästä:

m = modaliteetti (modalisoiva predikaatti t. lausuma) ja

t = tekeminen (tekemistä koskeva predikaatti t. lausuma).

Sitten sijoitetaan mahdolliset modaaliset rakenteet ns. semioottiseen neliöön:

 Modaaliset rakenteet

Nyt jos kuvioon sijoitetaan vaikka jostakin pedagogisesta tilanteesta tutut sisällöt, haluaminen ja sanominen, saadaan neljä tapausta: subjekti haluaa sanoa, haluaa olla sanomatta, ei halua olla sanomatta ja ei halua sanoa. Jos modaliteetiksi vaihdetaan vuorollaan kukin modaalinen perusarvo, saadaan 16 yksinkertaisinta modaalisen rakenteen perustapausta tätä yhtä tekemistä kohti. Näitä yksinkertaisia rakenteita voidaan monimutkaistaa yhdistelemällä eri modaliteetteja (myönteisinä ja kielteisinä) vaikuttamaan samaan peruslausumaan (tekemiseen) ja todella mielenkiintoiset ja hyödylliset yhdistelmät saadaankin näin: esim. subjekti haluaa tehdä, mutta ei osaa tai subjektin täytyy olla tekemättä mutta hän haluaa tehdä jne.

5.6 Semioottisen kuvauskielen käsitteistöä

Käsittelen seuraavassa semioottisen kuvauksen kannalta tärkeimmät käsitteet ja sen jälkeen lyhyesti formalisoitua symbolimerkintää. Suuri osa tarvittavista käsitteistä on jo tullut aikaisemmin esille, mutta kertaan osan niistä vielä lyhyesti. Arvo on hieman monimielinen käsite, jota semiotiikassa yritetään käyttää yhtenäisellä tavalla. Ensiksikin se on jonkin muuttujan saama arvo, ja semiotiikassa tämä arvo on lähinnä seemi tai seemien yhdistelmä, semeemi. Ontologiassa käytetyllä käsitteistöllä tämä tarkoittaa samaa kuin ominaisuus. Kun ominaisuus saa tyymisen modalisoinnin joko yhtäältä haluttavaksi tai täydyttäväksi (euforinen) tai toisaalta kartettavaksi tai kielletyksi (dysforinen), siitä tulee aksiologinen arvo. Modalisoinnin kohteeksi tulevia tavallisia ominaisuuksia kutsutaan deskriptiivisiksi arvoiksi. Se muuttuja, joka voit saada ominaisuuksia arvoikseen, on tavallisesti objekti. Objektin käsitteeseen liittyy eräänlainen kaksimielisyys, kun se toisaalta on subjektin toiminnan kohde ja toisaalta taas erilaisia arvoja saava muuttuja. Tätä epämääräisyyttä voidaan tarkentaa niin, että kun objekti on ominaisuuksiensa takia toiminnan kohteena, sitä kutsutaan arvo-objektiksi (= arvon kantaja). Jos taas sitä ei tarkastella toiminnan kohteena, vaan pelkästään jonkinlaisena, joitakin ominaisuuksia omaavana muuttujana tai oliona, sitä voidaan kutsua olemisen subjektiksi. Sellaista oliota taas, jota tarkastellaan jonkin toiminnan suorittajana kutsutaan tekemisen subjektiksi.

Subjektin toiminta, tekeminen, on performanssiksi kutsuttu eräänlainen modaliteetti, joka määrittää jonkin objektin olemista, eli sitä, millaisia arvoja tai ominaisuuksia sillä on. Tärkeä erityistapaus performanssia on se, kun toiminnan objektina on subjekti itse, eli toiminta määrittää tekemisen subjektin itsensä ominaisuuksia olemisen subjektina. Itse asiassa on vaikea kuvitella performanssia, jossa subjektin omat ominaisuudet eivät jotenkin vaikuttuisi, koska subjektin täytyy itsensä avulla vaikuttaa objektiin. Aiheuttamalla muutoksia itsessään subjekti saa niitä aikaan kohteessa; subjekti ei ole liikkumaton liikuttaja. Vastaavasti kompetenssiksi nimitetään sitä tekemisen subjektin oletettua ominaisuutta, jonka perusteella se toimii siten kuin toimii. Kompetenssi on siis myös eräänlainen modaliteetti, jossa oleminen määrittää tekemistä. Teko[15] tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että tekemisen subjekti aiheuttaa olemisen subjektissa muutoksen, joka voidaan kuvata siirtymänä yhdenlaisesta olotilasta (junktiosta) toisenlaiseen: joko konjunktiosta, jossa olemisen subjektilla on tietty arvo-objekti, disjunktioon, jossa siltä puuttuu kyseinen arvo-objekti, tai päinvastoin[16]. Tässä on tärkeää huomata, että tekemisen ja olemisen subjektit voivat olla joko sama tai eri aktantti tai aktori. Monimutkaisempi tapaus teosta on esimerkiksi faktitiivisesti modalisoiva tekeminen, jossa yksi subjekti aiheuttaa sen, että toinen subjekti tekee jonkin teon: tätä kutsutaan manipulaatioksi.

Semiotiikassa käytettyjä käsitteitä on toki runsaasti enemmänkin (ks Greimas & Courtés 1982), mutta tähän mennessä käsitellyt (modaliteettien ja generatiivisen kaavion yhteydessä käsitellyt mukaan luettuna) ovat tärkeimmät jatkuvasti toistuvat käsitteet erityisesti narratiivisella tasolla. Toinen asia on sitten se, että kun edetään diskurssin pintaa kohti, joudutaan ottamaan käyttöön runsaasti erityisten arvojen eli seemien ja semeemien sekä vastaavien ilmaisun tason osien nimiä ja määrittelemään niitä toinen toisillaan tai intuitiivisesti. Semioottinen kuvaus voidaan tehdä myös formalisoidulla kielellä logiikan tapaan, jolloin kohteen rakenteita voidaan esittää erittäin tiivistetysti ja verrata saman tai eri kohteen eri osia toisiinsa tietyn rakenteellisen puolensa osalta. Merkintätapa on periaatteessa logiikasta lainattu ja sovellettu, ja se vaihtelee jonkin verran julkaisusta toiseen samoin kuin logiikan notaatiokin. Esittelen käytettyä symbolimerkintää muutamalla esimerkillä seuraavassa pedagogisen toiminnan kuvauksen yhteydessä.


 



[1] Algirdas Julien Greimas (1917-1992) oli liettualaissyntyinen, mutta Pariisissa vaikuttanut kielitieteilijä ja semiootikko, semiotiikan ns. Pariisin koulukunnan perustaja. Hänen kehittämänsä tieteelliseen otteeseen pyrkivä semiotiikka ei koskaan saanut etenkään englanninkielisellä alueella samanlaista suosiota kuin monen "filosofisemman" ranskalaisen semiootikon tuotanto. Suomalaisesta Greimasin soveltamisesta on mainittava erityisesti Tarastin musiikin (esim. 1994) ja Salosaaren (erityisesti 1989) teatterin semiotiikkaa käsittelevät tutkimukset sekä sosiologiseen diskurssianalyysiin liittyvät Sulkusen johtamat tutkimukset (Sulkunen & Törrönen 1997).

[2] Seemin käsite heijastaa strukturalistisen lingvistiikan edistystä kielen ilmaisun eli merkitsijän tutkimuksessa: foneemi on puhutun kielen erottuva äänne, sanan ulkoasu on foneemien yhdistelmä. Vaikka sanalla on kohtalaisen kiinteä sisältö, merkitty, niin foneemilla ei ole lainkaan sisältöä – paitsi oma tunnistettavuutensa ja ehkä nimensä. Vastaavasti seemillä ei normaalisti ole ilmaisua, vaikka sille voidaan tutkimuksessa antaa nimi. Seemit esiintyvät kielessä yhdistelminä, semeemeinä, jotka ovat kiinnittyneet johonkin foneemien yhdistelmään eli kokonaiseen sanaan. (ks. Greimas 1980,  40-60.)

[3] Greimasilaisen semioottisen käsitteistön käsittely perustuu ensisijassa alan auktorisoituun ja sangen kattavaan analyyttiseen sanakirjaan (Greimas & Courtés 1982). Milloin lähdettä ei ole erikseen mainittu tai kyseessä ei ole selkeästi oma kehitelmäni, löytyy määritelmä tämän teoksen vastaavan hakusanan kohdalta.

[4] Strukturalismi on usein myös tulkittu antisubjektivistiseksi, jopa antihumanistiseksi. Kuitenkin tässä esitetyn näkemyksen mukaan subjektiviteetti, myös inhimillinen subjektiviteetti voi toteutua vain rakenteen yhteydessä ja rakenteellisena: muuttuvuus, pysyvyys ja rakenteellisuus muodostavat tässä suhteessa erottamattoman kokonaisuuden.

[5] Kokemus tuottaa subjektissa merkitysvaikutuksen, jonka erityislaadun määrää subjektin yksilöllinen semioottinen kompetenssi ja monet ainutkertaiset tilanteeseen liittyvät tekijät. Tutkiessaan semioottisia järjestelmiä ja niiden toimintaa semiotiikka pyrkii ja joutuu jossain määrin abstrahoitumaan kokemukseen liittyvistä yksilöllisistä ja ainutkertaisista seikoista.

[6] Artikulaation käsite täytyy tässä ymmärtää samaan tapaan kuin kriittisen angloamerikkalaisen kulttuurin tutkimuksen artikulaatioteoriassa, jossa siihen liitetään seuraavanlaisia määritteitä: Ensiksikin artikulaatio tarkoittaa sekä kohteen sisäistä että ulkoista rakennetta (suhdetta kontekstiin). Toiseksi artikulaatio on jatkuvasti muutoksen ja kamppailun alainen dynaaminen prosessi. Kolmanneksi artikulaation on arbitraarinen tapahtuma: merkityksellisiä kohteita voidaan artikuloida eli muokata, yhdistellä ja kontekstoida uusilla ja ennalta määräämättömillä tavoilla. (ks. esim. Grossberg 1995, 142-143, 248-259; Hall; Suomessa näkemystä on tuonut esille erityisesti M. Lehtonen 2000)

[7] Suomenkielinen termi semiotiikka voi tilanteesta riippuen tarkoittaa joko semiotiikkaa tieteenä (engl. semiotics) tai semioottista järjestelmää (engl. semiotic).

[8] Arviolta n. 15 tällaista erottavaa piirrettä riittää siihen, että voidaan tuottaa maailman kaikkien kielten kaikki äänteet. Greimasin (1999) rohkea idea oli, että vastaavasti hyvin rajallisella määrällä seemejä voitaisiin periaatteessa tuottaa kaikki eri semioottisissa järjestelmissä mahdolliset merkitykset. Hän kuitenkin myönsi tämän tehtävän mahdottomaksi, koska kokonaisen inhimillisen kulttuurin tyhjentävä analyysi olisi täysin mahdotonta ja siten kaikkia seemejä ei koskaan voitaisi löytää ja määrittää. Tämän ongelman takia hän suosittaakin semioottisen tutkimuksen suuntaamista rajattuihin kohteisiin ja kulttuurin alueisiin, ns. mikrouniversumeihin.

[9] Polaarisuus on ollut ominaista Hegel-kriittiselle dialektiikalle, esim. Kierkegaard, Nietsche, Jung (ks. esim. Schmitt 1998). Myös pedagogisessa ajattelussa sillä on ollut erittäin tärkeä rooli ns. pedagogisten antinomioiden käsittelyssä (ks. Schmied-Kowarzik 1974; Karjalainen 1986; Siljander 1987).

[10] Jätän käsittelemättä myös sen seikan, että Greimas jakaa lingvistiikan perinteitä kunnioittaen koko generatiivisen kulun mallin kaikilla tasoillaan kahtia semanttiseen ja syntaktiseen komponenttiin. Edellinen komponentti määrittää kohteeseen kuuluvien erilaisten osien sisältöjä ja jälkimmäinen niiden välisiä suhteita. Koska osien sisällöt ja niiden väliset suhteet riippuvat niin paljon toisistaan, en pidä tätä erottelua kovin tärkeänä (vrt. Stockinger 1997).

[11] Aktantti voi olla kollektiivinen aktantti, kuten kansakunta, yhteiskuntaluokka tai liikeyritys. Se voi olla myös jokin abstrakti luonnonvoima tai vaikka jokin kone tai esine. (vrt. Latour & Ackrich.) Tärkeä seikka on, että diskursiivisen tason aktorit voivat narratiivisella tasolla toimia samana useampi samana aktanttina tai yksi useampana aktanttina. Tärkeimmät aktantit ovat subjekti, joka on pääosan esittäjä, sankari ja ongelman ratkaisija; objekti, joka on subjektin pääasiallinen tavoiteltu toiminnan kohde; lähettäjä, joka ikään kuin ylempi subjekti, auktoriteetti, jonka toimesta tai tahdosta subjekti toimii; ja vastaanottaja, joka lopuksi perii subjektin tavoitteleman objektin ja arvioi subjektin suorituksen. Vastaanottaja voidaan useimmiten ajatella samaksi aktantiksi kuin lähettäjä, jolloin voidaan puhua alku- ja loppulähettäjästä. Kaikki aktantit voidaan semioottisella neliöllä monistaa omaksi vastustajakseen (esim. anti-subjekti), auttajakseen (esim. ei-anti-subjekti) ja vastustajansa auttajaksi (esim. ei-subjekti).

[12] Markkinametafora voidaan esittää myös neuvottelumetaforana: pohjimmiltaan merkitysvaikutuksessa on kysymys subjektin ja objektin välisestä neuvottelutuloksesta, joka pohjautuu myös kaikkiin aikaisempiin sopimuksiin. Periaatteessa molemmat osapuolet voivat aina vaikuttaa lopputulokseen, mutta tämä suhde voi vaihdella tilanteesta riippuen.

[13] Toiminta voidaan määritellä subjektin yritykseksi siirtyä aktuaalisesta tilasta reaaliseen, eli ongelman ratkaisuksi (vrt. Newell & Simon 1972, 72; Kamppinen 1987).

[14] Modaliteetteja ja erityisesti aleettisia modaliteetteja on tutkittu paljon myös logiikassa. Tärkein erottava tekijä on, että kun logiikassa tarkastellaan esimerkiksi jonkin asiantilan tai tapahtuman välttämättömyyttä, niin semiotiikassa senijaan tarkastellaan asiaa aina subjektin kannalta ja tässä tapauksessa pitämistä eli täytymistä: subjektin täytyy, hänellä on velvollisuus tehdä tai olla jotain.

[15] Greimas kutsuu tekoa narratiiviseksi ohjelmaksi.

[16] Junktioiden yhteys aiemmin esiteltyihin virtuaalisuuden, aktuaalisuuden ja reaalisuuden käsitteisiin on seuraava: disjunktio tarkoittaa aktuaalista tilaa ja konjunktio reaalista. Disjuntion aiheuttava teko on aktualisoiva ja konjunktion aiheuttava on realisoiva. (ks. Stockinger 1989; Pikkarainen 2000b.)

Tietysti mahdollisia ovat myös teot, jotka säilyttävät vallitsevan olotilan eli estävät objektin menettämisen tai sen saamisen, jolloin tapahtuu "siirtymä" samanlaiseen olotilaan.