Etiikan perusteista

(Alunperin tuki- ja kertausmateriaalia Etiikan perusteiden luentoon / A40703 Opettajan työn filosofiset ja eettiset ulottuvuudet 7.9.93; / Esa Pikkarainen)


PERUSKÄSITTEET:

Moraali: Moraalia ei voi lyhyesti ja täsmällisesti määritellä. Se on ihmisen olemassaolon tapaan liittyvä ilmiö, joka asiana on tuttu meille kaikille, mutta silti sitä on tutkittu ja pohdittu filosofiassa, tieteissä ja muilla älyllisen toiminaan alueilla tuhansia vuosia päätymättä mihinkään selkeään yksimielisyyteen. Se (kuten monet muutkin inhimilliset asiat) on toisaalta tuttu ja selvä mutta toisaalta aivan outo ja ongelmallinen. Sanan moraali kantasana tarkoittaa alunperin latinan kielessä tapaa. Vieläkin usein samaistetaan hyvät tavat ja hyvä moraali. Kuitenkin moraalin on nähty olevan paljon laajempi tai syvällisempi ja osittain eri asia kuin ihmisten käytöstavat.

Alustavasti voitaisiin lähteä negatiivisesta määritelmästä, että käsitteellä moraali viitataan sellaisiin ihmisen toimintaa ohjaaviin periaatteisiin, jotka eivät palaudu (puhtaasti) perinnäistapaan, tottumukseen tai hyötyyn. Mitään näitä ei voida sulkea myöskään jyrkästi moraalin ulkopuolelle vaan niiden suhde on ongelmallinen. Lisäksi moraalille on ominaista, että se toimii paitsi toimintaa ohjaavana myös asioita, ennen kaikkea omia ja toisten toimintoja, arvioivana periaatteena.

Etiikka: Moraalin käsite vaatii rinnalleen toisen käsitteen: etiikan. Usein etiikkaa ja moraalia käytetään synonyymeina tai epäsystemaattisesti vaihdellen eri tilanteissa, mutta niiden välille voidaan myös hahmottaa hedelmällinen ero ja suhde. Etiikka palautuu myös tapaa merkitsevään kreikan kielen sanaan, mutta sen käyttö on irtaantunut vielä enemmän alkuperästään kuin moraalin. Etiikalla voidaan viitata yleisesti moraalin tutkimiseen, moraalifilosofiaan tai -filosofointiin. Joskus määritellään, että moraali ottaa asioihin kantaa, ja etiikka vain kantaa ottamattomasti tutkii, miten moraalinen kannanotto tapahtuu. Monien mielestä etiikkaa ei kuitenkaan voida rajata puhtaasti ei-normatiiviseksi tieteeksi, vaan se pitää sisällään myös jonkinasteisen kantaaottavan luonteen.

Etiikan käsitettä tarvitaan, koska moraali ei koskaan ole selvä ja yksinkertainen asia: Ihminen aina törmää moraalisiin ongelmiin, joissa ei ole yksiselitteistä ja helppoa tehdä moraalisia kannanottoja. Ongelmatilanne ei aina sovi mihinkään moraaliperiaatteeseemme tai moraaliperiaatteemme joutuvat ristiriitaan keskenään. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan etiikkaa: moraalin tutkiskelua ja selvittelyä. Etiikka ottaa ei-normatiivisesti huomioon olemassa olevan tilanteen, mutta se myös suuntautuu moraalin kehittämiseen, ongelmien ratkaisemiseen. Voisi sanoa, että etiikalla on kasvatustehtävä moraalin suhteen, mutta etiikka aina lähtee moraalista itsestään, ei mistään sen ulkopuolelta. Etiikka on moraalin reflektointia ja sellaisena se voi ja sen täytyy käyttää hyväkseen niitä ristiriitaisia, mutta opettavaisia tuloksia, joita muut etiikan harrastajat ovat saavuttaneet.

Eettinen pohdiskelu tai tutkiskelu edellyttää ns tosiasia tietoa. On tärkeää tuntea, jonkin moraalisen ongelmatilanteen tausta ja yhteydet muihin asioihin. On myös tärkeää ja opettavaista tietää, miten muut ihmiset esim eri kulttuurien edustajat toimivat moraalisesti. Moraalia voidaan tutkia mm sosiologisesti, kulttuuriantropologisesti ja psykologisesti. Lisäksi moraalia voidaan tutkia teoreettis-käsitteellisesti: miten moraalisissa arvioinneissa ja perusteluissa käytetyt käsitteet voidaan yksiselitteisimmin määritellä ja miten ne suhtautuvat toisiinsa. Eräs mielenkiintoinen alue tätä ns teoreettinen etiikkaa on deonttinen logiikka, joka soveltaa yleisen logiikan välineitä moraalin kieleen. (esim "pitää tehdä a" = "ei saa tehdä ei-a"; "saa tehdä a" = "ei pidä tehdä ei-a" jne). Mikään tällainen ei-normatiivinen, tosiasia- tai teoreettinen tieto ei kuitenkaan voi viime kädessä ratkaista moraalista ongelmaa, vaan tarvitaan moraalis-eettistä kannanottoa, moraalisten merkityksien antamista tosiasioille, asioiden hahmottamista moraalisesta näkökulmasta.

(Moraalin ja etiikan lisäksi voidaan ottaa esille kolmas laaja käsite, jonka käyttö on viime aikoina jäänyt vähälle: siveellisyys. Siveellisyys on suomalaisperäinen sana, jolla on viitattu alunperin pellavan kuitujen korkeaan jalostusasteeseen. Se on samaa juurta sivistys -sanan kanssa. Saksalaisessa filosofiassa käytetty moraaliin ja etiikkaan viittaava sittlichkeit sana on käännetty suomeksi siveellisyydeksi. Esim Hegelin filosofiassa siveellisyys on korkeammalla tasolla, kuin moraali, joka on yksilöllinen, hyvien aikomusten asia; siveellisyys on jotain toteutuvaa, järkevää ja kokonaisuuden huomioon ottavaa. Peruskoulu asetuksessa puhutaan vielä siveellisyyteen kasvattamisesta ja kasvatusyhteyksissä tämän käsitteellä voisi olettaa olevan hedelmällistä käyttöä.)

Moraalinen arviointi: Moraaliin liittyviä peruskäsitteitä ovat: oikea/väärä, hyvä/paha, ja velvollisuus. Moraaliset arviot tapahtuvat jonkinlaisella asteikolla, joka toisessa päässä on oikea tai hyvä tai velvollisuuden mukainen ja toisessa päässä väärä tai paha tai velvollisuuden vastainen. Minkälaisen muodon ja konkretisoinnin tämä asteikko saakin, juuri tällaisen asteikon olemassaolo on moraalisuuden ydin. Mitä tällä asteikolla sitten mitataan? Luonnon olioita ja esineitä mitataan yleensä ei-normatiivisemmilla (esim. väri-) asteikoilla tai jonkinlaisella hyödyllisyys/vahingollisuus -asteikolla. Tällaisten asteikkojen lisäksi lähinnä vain ihmisten toimiin voidaan soveltaa moraalista arviointia.

Edelleen jää ongelmaksi sovelletaanko arviointia esim tekoon sinänsä, sitä edeltävään aikomukseen, siitä aiheutuviin seurauksiin, tekijään itseensä vai mihin? Näitä eripuolia asiassa on ehkä mahdoton jyrkästi erottaa. Etiikan peruskäsitteitä voidaan jossain määrin selkeyttää ajattelemalla arviointi suunnattavaksi johonkin em. seikkaan:

Velvollisuus: Mikäli arvioidaan tekoa sinänsä puhutaan velvollisuuksista tai normeista. Nämä käsitteet tarkoittavat suurin piirtein samaa. Normin käsite on enemmän käytössä ihmistä tutkivissa empiirisissä tieteissä esim sosiologiassa. Enemmän moraalista tuntumaa on velvollisuuden käsitteessä. Jos jokin teko on moraalisesti oikein tehdä ja moraalisesti väärin jättää tekemättä se on moraalinen velvollisuus.

Arvo: Mikäli jokin asia tai asiantila on moraalisessa mielessä hyvä ja toivottava, sitä voidaan sanoa arvokkaaksi. Se ominaisuus, joka siitä tekee arvokkaan, on arvo. Usein tosin arvokasta asiaa sinänsä sanotaan arvoksi, eikä ominaisuutta ja ominaisuuden kantajaa ole aina helppo erottaa. Arvon käsitettä käytetään monessa muussakin kuin moraalisessa merkityksessä: esim. viittaamaan esineen hintaan tai hyödyllisyyteen tai esteettiseen arvoon. Arvoissa ylipäänsä on erittäin tärkeää tehdä erottelu välinearvoihin ja itseisarvoihin. Välinearvoilla tarkoitetaan asiaa tai ominaisuutta, joka tarvitaan jonkin toisen arvon toteuttamiseksi. Itseisarvo eli sellainen arvo, jonka arvokkuus ei riipu enää mistään sen avulla tavoiteltavasta päämäärästä, on oikeastaan vasta vahvassa mielessä arvo. Välinearvoista meidän on tärkeää tietää, onko se itseisarvo, jota niiden avulla tavoitellaan todella arvokas ja toimivatko nämä välinearvot todella päämääränsa saavuttamisessa. Eettisesti tutkiskelussa meidän on oltava kiinnostuneita ennen kaikkea itseisarvoista ja senjälkeen välinearvoista suhteessa itseisarvoihin.

Velvollisuuden ja arvon suhde voidaan hahmottaa periaatteessa kahdella tavalla:

  1. Velvollisuus sanoo, mitä pitää tehdä ja arvot mitä on hyvä tehdä. Saadaan kolmiluokkainen asteikko: hyvä, velvollisuuden mukainen, ja paha eli velvollisuuden vastainen.
  2. Arvojen toteuttaminen on velvollisuus ja / tai päin vastoin arvokkainta on velvollisuuden noudattaminen.

Ensimmäinen tapa saattaa olla sosiologisessa mielessä realistisempi, mutta jälkimmäinen tuntuu eettisessä mielessä pätevämmältä.

Hyve: Mikäli henkilö on taipuvainen tekemään tietynlaisia hyviä tekoja, toteuttamaan tiettyjä arvoja, sanomme häntä tässä suhteessa hyveelliseksi. Hyveeseen kuuluu sekä pyrkimys että kyky toteuttaa tiettyjä arvoja. Hyveitä voidaan nimetä ja luokitella sen mukaan minkälaisia arvoja henkilö on suuntautunut toteuttamaan. Hyveen vastakohta on pahe, eli taipumus tehdä pahoja tekoja.

Oikeudenmukaisuus: Tietoisesti tai läheisesti etiikkaan liittyen on pohdittu myös yksilöiden välisten suhteiden, yhteiskunnallisen järjestyksen oikeellisuutta ja hyvyyttä. Varhaisimmat oikeudenmukaisuuden määritelmät perustuivat maailman kosmiseen järjestykseen ja kohtuuteen vallankäytössä. On myös esiintynyt käsityksiä, että oikeudenmukaisuus on etiikan peruslähtökohta: hyveet, arvot, velvollisuudet määräytyvät sen mukaan mitä oikeudenmukaisuus vaatii. Oikeudenmukaisuus voidaan ymmärtää esim joko tasa-arvona tai hierarkisena järjestyksenä. Tähän yhteyteen kuuluvat myös velvollisuus ja oikeus eräänlaisena vastinparina: ihmisellä on oikeuksia, esim oikeus elämäänsä. Tämä tarkoittaa sitä että toisilla on velvollisuus kunnioittaa hänen elämäänsä so. pidättyä kaikesta, mikä uhkaisi hänen elämänsä jatkumista. Oikeus, jota ei vastaa kenenkään velvollisuus, on merkityksetön.

Vastuu: Vastuu on myös hyvin moninainen käsite. Yleisesti ottaen siinä voidaan erottaa sellaisia puolia, kuin vastaaminen jonkin teon seurauksista tai tehtävän suorittamisesta ja vastaaminen jollekulle joka on tehtävän antanut tai jolla on valta rangaista vääristä teoista. Vastuu on siten myös juridinen, organisatorinen, hallinnollinen jne. käsite. Sen eettinen käyttö liittyy erityisesti vastuuntunnon käsitteeseen, joka on jossain määrin ihmisen moraalisuuden edellytys: on tunnettava olevansa (moraalisesti) vastuussa teoistaan. Ilman vastuuntunnetta ei ole moraalista itsearviointia eikä toiminnan ohjausta. Lisäksi voidaan eettisesti pohtia, mihin asti ihmisen moraalinen vastuu ulottuu: kuinka kauas esim. ajassa täytyy tiedostaa tekonsa seuraukset. Kasvatuksessa vastuu on tärkeä, ellei tärkein ongelma, koska lasten ei katsota olevan täydellisesti vastuussa itsestään, vaan kasvattaja vastaa heidän tekemisistään. Itse asiassa koko kasvatustoiminta tähtää keskeisimmin juuri siihen, että lapsesta tulisi vastuullinen, kypsä ihminen.


HISTORIALLISIA VAIHEITA:

Täytyy muistaa, ettei mikään aikakausi, eikä yleensä edes kukaan ajattelija ole selkeästi tietynlainen, vaan kaikkeen kätkeytyy (tai selvästi näkyy) ristiriitaisuuksia ja erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Siksi tähän esitykseen, jossa käyn läpi joitakin omasta mielestäni keskeisiä ja mielenkiintoisia eettisen ajattelun luonnetta johonkin suuntaan muuttaneita vaiheita, täytyy suhtautua erittäin suurin varauksin.

Antiikin hyve-etiikka:

Esi-sokraattisessa moraalissa hyveet olivat lähinnä hyöty- tai itsensä toteuttamiseen liittyviä arvoja: voimakkuus, rohkeus, rikkaus, ylpeys jne. Sokrateen nimeen liitetään varsinaisen eettisen kysymyksen asettelun esille nostamisen. Tämä liittyi kreikkalaisen kulttuurin kosmopolitisoitumiseen ja vieraiden vaikutteiden lisääntymiseen. Nk sofistit esittivät kaiken moraalin relatiivisuutta. Sokrates päätyi siihen, että korkein hyvä on tieto, koska mitkään em. perinteiset hyveet eivät ole hyväksi, jollei niitä osaa käyttää oikein ja sopivasti. Sokrateen tunnuslause oli "tunne itsesi" eli lähinnä itsetutkiskelu (käytännössä dialogisesti tapahtuva käsitteiden selkeyttäminen) voi antaa moraalisesti tärkeää tietoa. Lisäksi hän väitti, ettei se, joka tietää. mikä on oikein, voi toimia väärin.

Platon ratkaisi perinteisen yhteiskunnallisen järjestyksen relativoitumisen ja rappeutumisen ongelman katsomalla, että korkein hyvä on olemassa tämän maailman ulkopuolella ideoiden maailmassa. Itse asiassa ideoiden maailma on todellinen maailma ja siellä kaikki asiat ovat täydellisinä ja hyvässä järjestyksessä. Tämän puoleinen on vain epätäydellistä ja häilyvää heijastusta ideoiden maailmasta. Moraalisesti ihmisen tehtävä on toisaalta tulla tuntemaan ideoiden maailma ja tehdä tämä maailma mahdollisimman paljon sen kaltaiseksi. Vain kaikkein viisaimmat ihmiset pääsevät näkemään ideoita ja he lopulta pääsevät itsekin ideoiden maailmaan takaisin. Näiden viisaimpien tuli hallita yhteiskunnassa ja järjestää se eräänlaiseksi kastilaitokseksi, jossa kukin ihminen saa toteuttaa omaa hyvettään, joita on lähinnä kolmea lajia: viisaus (hallitsijat), rohkeus (järjestyksenpitäjät), "ahneus" (käsityöläiset yms).

Aristoteles katsoi ideoiden olevan olemassa kussakin oliossa ja asiassa sinänsä, mutta vain mahdollisuutena. Hän ymmärsi idean lähinnä laji ominaisuutena eli samaan lajiin kuuluvilla olioilla on sama idea. Hyvä olio on sellainen, joka muistuttaa mahdollisimman paljon ideaansa: hyvä kuokka on mahdollisimman kuokkamainen ja hyvä hevonen sellainen, jossa toteutuu kaikki hevosmaiset piirteet. Pitkälle Aristoteleen ajattelu oli käytännöllistä eli esineen tai olion käyttö ihmisen työvälineenä määräsi sen idean. Ihmisen idea määräytyi inhimillisten ominaisuuksien mukaan, eli sen mukaan mikä näytti erottavan ihmisen muista olioista. Inhimillistä oli toisaalta järjenkäyttö ja toisaalta yhteisössä, kaupunkivaltiossa eli poliksessa eläminen (eli poliittisuus). Politiikka ja etiikka liittyivät läheisesti toisiinsa. Niissä samaa asiaa: hyvän elämän järjestämistä katsottiin toisaalta yhteisön ja toisaalta yksilön kannalta. Kasvatus (ja kasvu ympäristö) oli erittäin tärkeä tekijä, koska se pitkälle määritti ihmisen mahdollisuudet tulla ideansa kaltaiseksi. Kasvatuksessa ihminen oppii hyvän elämän kannalta tärkeät asiat ja toiminnat eli hänelle muodostuu luonne. Hyveellisellä ihmisellä on käytännöllinen järki, joka kykenee arvioimaan toiminnan päämäärien hyvyyttä ja sen lisäksi luonteen hyveitä, jotka auttavat toteuttamaan päämäärät. Kutakin luonteen hyvettä vastaa kaksi pahetta: esim rohkeutta pelkuruus ja uhkarohkeus, kohtuullisuutta tunneköyhyys ja nautiskelu.

---

Myöhäiskeskiajan skolastiikassa tapahtui myöhemmän etiikan kannalta ratkaiseva ajattelutavan muutos: Aristotelen mukaan kaikki aidot mahdollisuudet toteutuvat. Nyt nominalisti filosofit esittivät, ettei toisaalta ole olemassa mitään ideoita, vain yksittäisiä ilmiöitä ja toisaalta on olemassa useampia aitoja mahdollisuuksia, joista vain yksi reaalisesti toteutuu. Syntyi tahdon vapauden ongelma siinä mielessä, kuin me siihen törmäämme. Etiikan suhteen nämä filosofit kannattivat kuitenkin tiukkaa normi etiikkaa, jossa viimekädessä jumalan määräämistä säännöistä on pidettävä ehdottomasti kiinni. Normeille ei ole olemassa mitään järkiperustetta, vaan jumala voi vapaasti määrätä mitä hyvänsä.


Uusi aika:

Valistus nosti kunniaan järkiperusteiden kyselyn, ihmisen vapaan järjen käytön ja kokemustiedon. David Hume erotti kokemustiedon etiikasta (nk Humen giljotiini): siitä miten on ei voida päätellä mitään siihen, miten pitää olla. Jokseenkin kaikki etiikka Immanuel Kantiin asti oli ollut hyve-perustaista. Tähän liittyi ongelma, että hyveet oli määritelty hyvin eri tavalla; järjen käyttöä korostavan filosofin mielestä sopimattoman satunnaisesti. Kant halusi luoda etiikalle järkeen perustuvan, puhtaan ja yleisen perustuksen. Tämä tapahtui velvollisuuden käsitteen avulla. Eettinen perusvelvollisuus on ns kategorinen imperatiivi (eli ehdoton vaatimus, jolle Kant antoi neljä erilaista sanallista muotoilua. Peruskaava kuuluu: "Minun on aina toimittava niin, että samalla saatan tahtoa, että maksiimini tulisi yleiseksi laiksi." Ymmärtämistä auttamaan laadituista apumuotoiluista yksi on: "Toimi niin, että käytät ihmisyyttä sekä omassa että jokaisen muun persoonassa aina samalla tarkoituksena sinänsä etkä koskaan pelkästään välineenä". Maksiimi tässä yhteydessä tarkoittaa moraalista toiminnan ja tahdon periaatetta. Näin siis Kant asettaa ihmiselle velvollisuudeksi punnita maksiimejaan kategorista imperatiivia vasten: jos moraaliset periaatteeni ovat sellaisia, että voin tahtoa niiden tulevan yleisiksi laiksi, jopa luonnonlaiksi, ne ovat hyviä periaatteita. Velvollisuus on sisäinen, järjen kuuntelemisen velvollisuus.

Hegel, uuden ajan suurisuuntaisin, ehkä merkittävin filosofi, kehitteli dialektista ajatusmetodia, jossa korostuu asioiden toisiinsa liittyminen ja ristiriitaisuus: sisäisesti ristiriitaiset ja kehittyvät kokonaisuudet. Kaikki kokonaisuudet ovat jollakin tavoin sisäkkäisiä ja laajin kokonaisuus on koko todellisuus, jonka Hegel ymmärsi itsetietoisuuteen kasvavaksi rationaaliseksi maailman hengeksi. Kaikki pienemmät jutut, luonto yhteiskunta, ihminen voidaan ymmärtää ja niiden järki on siinä että ne ovat ikään kuin vaiheita tässä hengen itse-kehityksessä. Näin ollen Hegelin etiikassa korostuu tietysti oikeudenmukaisuus, yksilöllisellä moraalilla on merkitystä vain sen kautta, että se on osasena mukana siveellisessä yhteiskuntajärjestyksessä. Yhteiskuntaa taas on katsottava kokonaisuutena, kaikkine instituutioineen; ja osana korkeampaa hengenkehitystä: kulttuuria, tiedettä, taidetta, uskontoa ja filosofiaa. Hegelillä oli siten hyvin perustellun oloisia näkemyksiä mm koulun ja yliopiston asemasta ja tehtävästä tässä kokonaisprojektissa. suomalaiseen (valitettavasti pitkälti tietoisuudesta häipyneeseen) kulttuuritaustaa Hegelillä on ollut erittäin voimakas vaikutus mm JW Snellmanin kautta.


Viime aikaisempia ja edelleenkin vaikuttavia oppirakennelmia:

Naturalismi katsoo, että moraali on samanlainen luonnonilmiö, kuin esim. atomien olemus, eläinten käyttäytyminen jne. Tällöin etiikan tehtävä on sama kuin luonnontieteen: tutkia, paljastaa, selittää, systematisoida jne ja sitä kautta kertoa mikä on oikein ja mikä väärin.

Naturalismia lähellä, tai sen yksi muoto on utilitarismi (erityisesti englantilainen suuntaus vuosisadan alkupuolella, mutta "piilo"vaikuttaa edelleen voimakkasti mm amerikkalaisessa ajattelussa), joka on esim antiikin aikoihin vaikuttanne hedonismin yhteiskunnallistettu muoto. Kun hedonismin mukaan korkein hyvä on nautinto, hyvä olo, utilitarismi sanoo, että moraalisesti arvokasta hyvä olo on vain jos se jakautuu mahdollisimman monelle yhteiskunnassa. Utilitarismin ongelmia on hyvan määritelmä: miten nautinto tai hyvä olo on määriteltävä, jotta sitä voisi käsitellä sosiaalisena ilmiönä, ihmiset kun nauttivat eri asioista. Ratkaisuna on hyödyn käsite, joka ajateltiin voitavan mitata määrällisesti. Moraalisesti oikein on siis tuottaa mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman monelle. Suuri hyöty, esim 100 hyöty-yksikköä, kolmelle henkilölle on arvokkaampi kuin 200 yksikkö yhdelle mutta vähemmän arvokas kuin 50 yksikköä kymmenelle henkilölle. Tällainen matematiikka tietysti pian osoittautuu mahdottomaksi ja alkaa tuottaa perin kummallisia tuloksia.

Naturalismia muistuttaa emotivismi, jonka mukaan moraali perustuu moraalisiin tunteisiin. Nyt objektiivinen tutkimus ei kuitenkaan voi auttaa eettisesti, koska se ei voi sanoa miten tulee tuntea, vaan moraalisesti oikein on sellainen, mikä tuntuu siltä: pahaa on se mikä herättää paheksunnan tunteen ja päin vastoin. Tässä normatiiviselle etiikalle ei jää paljon tilaa, sen sijaan etiikka on ymmärretty erilaisten tuntemistapojen ja siihen liittyvien asioiden neutraaliksi tutkimiseksi. Ongelmaksi jää kylläkin, miten erotetaan moraaliset tunteet muista. Nimittäin paheksuessani tekoa voinkin tuntea jonkin itsekkään tai muuten moraalin ulkopuolelle kuuluvan tunteen. Nälkä ei ole moraalinen tunne; suuttumus, kun lyön vasaralla sormeen ei ole moraalinen tunne; miksi sitten suuttumus, kun näen jonkun lyövän toista, on moraalinen tunne. Etiikalle näyttäisi jäävän tärkeä tehtävä tunnistaa milloin tunne on moraalinen. Nyt kuitenkaan etiikan oma perusta ei enää voi olla tunteissa vaan jossakin niiden ulkopuolella. Mielenkiintoinen kotimainen esimerkki emotivismista on sosiologian klassikkoihin lukeutuva Edvard Westermarck.

Intuitionismi: Englantilainen G E Moore 1903 osoitti em suuntausten tekevän ns naturalistisen virhepäätelmä, eli rikkovan jo Humen esittämää periaatetta vastaan, ettei asioiden tosiasiallisesta olemisesta voi päätellä mitään niiden moraaliseen arvoon. Hänen ratkaisunsa oli, että moraali viimekädessä perustuu moraaliseen intuitioon, joka sinänsä on kaiken tieteellisen analyysin ulkopuolella. Moraalinen hyvä on yksinkertainen ja analysoimaton mutta "ei-luonnollinen" ominaisuus, jolle ei voi antaa kattavaa määritelmää. Tämä kritiikki on osuva, mutta ei auta kovin pitkälle eettisissä pohdinnoissa. Intuitionismin tapainen suuntaus on fenomenologia, jonka mukaan arvot ovat tietynlaisella tutkiskelumenetelmällä paljastettavissa. Tämä menetelmä tähtää kaikista subjektiivisista, historiallisista ja luonnollisista ennakkoluuloista vapautumiseen - jonkin ilmiön näkemiseen "puhtaana".

---

Eksistentialismi: Eksistentialismissa otettiin keskeiseksi tahdonvapauden käsite. Moraalin on perustuttava vapaaseen tahtoon, vapaaseen itsensä toteuttamiseen. Kaikki säännöt, jotka määrittävät vapaata valintaani, ovat itsepetosta. Moraalin perusta on: minä tahdon, ei: minun täytyy. Johdonmukaisesti viljeltynä tämä tietysti avaa tien puhtaalle mielivallalle, mutta kertoo myös jotain moraalin ja etiikan todellakin henkilökohtaisesta luonteesta.

Hermeneutiikka: Hermeneutiikka korostaa historiallisia perinteitä. Kaikki tietoisuus, myös moraalinen, perustuu jo tiedettyyn, jo tutkittuun, jo päätettyyn. Ihminen ei koskaan pääse aloittamaan "puhtaalta pöydältä". Hermeneuttisen kehän ajatuksella on kuvattu sitä, miten tietoisuutemme kuitenkin kehittyy ja muuttuu.

Transendentaalihermeutiikka ja konsensusetiikka: KO Apel (ja J Habermas) ovat kehitelleet transendentaalista tai kriittistä hermeneutiikkaa, joka kykenisi esittämään viimekätiset perustelut etiikalle ja antaisi näin pätevät kriteerit moraaliselle arvioinnille. Perusajatuksena on, että mikäli kysymme kriteeriä, olemme jo mukana tietynlaisessa moraalissa. Kriteerejä voidaan esittää ja etsiä vain tietynlaisessa keskusteluyhteisössä. Siten ne kriteerit joista jo aina lähdetään liikkeelle ovat keskusteluyhteisölle välttämättömiä sääntöjä; sääntöjä, jotka tekevät järkevän keskustelun mahdolliseksi. Voimme kuvitella millainen olisi täydellisen hyvä keskusteluyhteisö: Se olisi sellainen, jossa kaikki mahdolliset näkemykset tulisivat kuulluksi ja punnituksi. Tähän ajatukseen viitataan käsitteellä ideaalinen kommunikaatioyhteisö. Tällainen yhteisö kykenisi tekemään parhaan mahdollisen ratkaisun missä hyvänsä ongelmatilanteessa. Siten ensimmäinen moraalinen perusnormi on tavoitella ideaalista kommunikaatioyhteisöä.

"Postmoderni" relativismi: Viime aikoina on voimakkaasti yleistyneet erilaiset relativistiset oppirakennelmat, joiden mukaan ei voi eikä saa olla mitään yleistä universaalia moraalia ja etiikkaa, vaan kaikki moraali on tilannesidonnaista ja historiallisesti määrittynyttä. Nämä suuntaukset voidaan ymmärtää useinkin "tekopyhien", abstraktisten, valtasuhteita peittelevien, epäkäytännöllisten jne. universalististen oppien aiheellisena kritiikkinä, mutta ne itse eivät kuitenkaan vaikuta kovin kestäviltä eettisessä mielessä.


 

Lähteitä

Airaksinen, T. 1988. Moraalifilosofia

Drobnitski, O. 1980. Moraalikäsite

Hilpelä, J. 1979. Arvo- ja normitiedon ongelma. Joensuun korkeakoulu, Kasvatustieteiden osaston opetusmonisteita 13

Juntunen, M & Mehtonen, L. 1977. Ihmistieteiden filosofiset perusteet.

Kusch, M. 1983. Etiikka ja luonnollinen moraali. Filosofinen kulttuurilehti Genesis n. 24/1983

Kusch, M. 1983. Kantin oppi kategorisesta imperatiivista. Filosofinen kulttuurilehti Genesis n. 2 /1983

Moore, G E. 1969. Etiikan peruskysymyksistä.

Westermarck, E. 1933. Moraalin synty ja kehitys.