Y41060 Kasvatusfilosofia keväällä 1998

Uutta: Tentistä
Kaikki kysymykset, kommentit, ehdotukset, vastaväitteet, tarkennukset yms. ovat edelleen erittäin tervetulleita ja yritän vastata niihin myös tällä sivulla. Muistakaa joka tapauksessa antaa kurssista palautetta!
1. kesäkuuta 1998 Esa Pikkarainen epikkara@ktk.oulu.fi


Sisältö: Kurssin suorittaminen * Palautetta kurssista * Mitä kasvatusfilosofia on / tarkoittaa? * Kasvatusfilosofia ja kasvatustiede * Deskriptio / preskriptio -kysymys * Filosofian osa-alueet: Ontologia, Tieto-oppi, Etiikka * Filosofisesta metodista * Yleinen pedagogiikka, Yleisen pedagogiikan, käytännöllisen pedagogiikan ja kasvatustieteen suhteista * Kasvatusfilosofian suuntaukset: Analyyttinen filosofia, "Henkitieteelliset" filosofiat (hermeneutiikka, fenomenologia, eksistentialismi), Pragmatistinen filosofia, Kriittinen filosofia


Kurssin suorittaminen

Kurssi suorittaminen edellyttää, että opiskelija hallitsee riittävästi kurssilla käsitellyt asiat. Tämä asiasisältö koostuu luennosta ja opinto-oppaassa mainitusta kahdesta kirjasta (ns. tenttikirjat). Tuki- ja oheismateriaaliksi suosittelen approbaturin kirjapakettiin kuuluvaa Puolimatka: Kasvatus ja filosofia sekä erityisesti, jos opiskelijalla ei ole juurikaan filosofian opintoja takanaan, jotain filosofian perusoppikirjaa. Lisää oheiskirjallisuutta löytyy esim. oheisesta luettelosta. Voitte myös katsoa Jouni Peltosen tekemää tämän vastaavan kurssin www-materiaalia.

Kurssi suoritetaan vaihtoehtoisesti tentillä tai essee-suorituksella.

Tentti on ti 26.5. klo 12.15 salissa ktk215.

Essee on tutkielmatyyppinen kirjoitelma (selkeä jäsennys, jonkinlaiset lähdeviitteet, tutkimuksellinen ote). Esseen tarkemman aiheen ja otsikon saa itse määrätä ja rajata, mutta sen tulee käsitellä sekä kasvatusfilosofian "olemusta" yleisellä tasolla ("Mitä kasvatusfilosofia on?") että jotain erityistä kasvatusfilosofiaan kuuluvaan osa-aluetta tai erityisongelmaa ikään kuin esimerkkitapauksena. Esseen laajuus on n. 10 - 15 s. (Sivuja tulee käyttää riittävästi, jotta aihe tulee kunnolla käsiteltyä ja oma osaaminen osoitettua!)

Palautetta kurssista

Pyydän, että kaikki kurssille osallistuneet antaisivat palautetta kurssista (koko kurssista luentoineen, kirjoineen, suorittamisineen yms.). Palautteen voi antaa tentin tai esseen yhteydessä tai - mieluummin - sähköpostitse osoitteeseeni epikkara@ktk.oulu.fi. Voit antaa palautteen vapaamuotoisena tai vastata näihin perinteisiin arviointi-kysymyksiin:

  1. mikä kurssissa toimi hyvin (auttoi oppimaan)?
  2. mikä ei toiminut hyvin, meni pieleen, haittasi?
  3. miten kurssia voisi mielestäsi kehittää?
  4. miten arvioisit omaa opiskeluasi tällä kurssilla?

Kiitos palautteesta! [alkuun]


Mitä kasvatusfilosofia on / tarkoittaa?

a) Persoonallinen näkemys kasvatuksesta
ns. "oma kasvatusfilosofia"
b) Institutionaalinen näkemys kasvatuksesta
"ideologia" esim. Steiner-koulun kasvatusfilosofia, Suomen peruskoulun kasvatusfilosofia
c) Pohdiskelua kasvatuksesta
henkilökohtaista (tai kollektiivista) pohdiskelua, jossa asetetaan esim. kyseenalaiseksi tai tarkennetaan tai korjataan kahta edellä mainittua
d) Akateemista toimintaa, tieteellistä tutkimusta
suhde (yleiseen) filosofiaan ja (yleiseen) kasvatustieteeseen? Tällä kurssilla käsitellään (vain) tätä vaihtoehtoa.
[alkuun]


Kasvatusfilosofia ja kasvatustiede

Voidaan hahmottaa kaksi "kilpailevaa" näkemystä kasvatustieteen luonteesta:

a) kasvatustiede jaettuna t. sektoreista koostuvana soveltavana tieteenä, jonka mukaan kasvatustiede koostuu eräiden muiden tieteiden (erityisesti psykologia, sosiologia ja filosofia) "kasvatusta" tutkivista alueista. Tällöin jokainen "perustiede" määrittelee itse, mitä "kasvatus" sille merkitsee.

b) kasvatustiede yhtenäisenä perustieteenä, jonka täytyy itse määritellä tutkimuskohteensa, "kasvatus".

Näissä näkemyksissä kasvatusfilosofian rooli on hieman eri. A:ssa kaikki keskeiset "kasvatuksen" määrittelyn ongelmat kuuluvat kasvatusfilosofian tehtäviin. B:ssä nähdään, että perustavimmat tutkimuskohteen asettamisen kysymykset on ratkaistava kasvatustieteen omalla teoreettisella tutkimuksella, jota on usein tapana nimittää yleiseksi pedagogiikaksi.

Tällä kurssilla sovelletaan välittävää näkemystä ja pyritään käsittelemään kasvatusfilosofiaa sekä yleisen pedagogiikan että enemmän yleiseen filosofiaan nojaavan kasvatusfilosofian näkökulmista.

[alkuun]


Deskriptio / preskriptio -kysymys

Tiede erottuu muusta inhimillisestä toiminnasta mm. siinä, että se pyrkii tuottamaan deskriptiivistä tietoa (josta voidaan päästä yksimielisyyteen). Deskriptiivisen vastakohta on preskriptiivinen, joka tarkoittaa jonkinlaista kehottavaa ilmausta. Seuraavaan taulukkoon on koottu erilaisia selvennyksiä ja vaihtoehtoisia muotoiluja näille vastakohdille.

Deskriptiivinen ilmaus

Preskriptiivinen ilmaus

Kuvaileva, toteava

Vaativa, kehottava, (kieltävä), arvioiva

"Tämä pöytä on valkoinen"

"Tämän pöydän pitäisi olla valkoinen", "Pöytä on liian valkoinen", "Pöytä on hyvä (/ huono)"

Neutraali, "ei-normatiivinen"

Kantaaottava, normatiivinen

"Ei-affirmatiivinen"

Affirmatiivinen

Väittää jonkin asian olevan jollakin tavalla -> kehottaa esim. ajattelemaan tietyllä tavalla

Väittää jonkin asian olevan niin kuin sen pitää olla tai ei pidä olla -> kehottaa toimimaan ko. asian suhteen (edistämään / estämään)

Edellistä voidaan joskus pitää jälkimmäisen erityistapauksena. Vaihtoehtoja ei aina ole ollenkaan helppo käytännön tilanteissa erottaa toisistaan. Tieteen perinteidemme kannalta tämä hienovarainen erottelu on kuitenkin äärimmäisen tärkeä (myös filosofisena ongelmana). Tieteelliset tutkimusmetodit perustuvat tavalla tai toisella tähän erotteluun: tieteellisiä metodeja on vain deskriptiivisen tiedon tuottamista varten. Käytännön toiminta edellyttää preskriptioita: kasvatusfilosofian merkitysvaihtoehdot a, b ja c ovat preskriptiivisiä ja siksi eivät voi olla tiedettä. Vaihtoehto d taas on tiedettä ja siksi se ei voi ohjata käytännön kasvatustoimintaa, antaa sille esim. päämääriä.

[alkuun]


Filosofian osa-alueet

Teoreettinen / käytännöllinen filosofia: Edellisen on ajateltu käsittelevän ihmisestä riippumattomia asioita: todellisuutta sinänsä. Jälkimmäisen taas ihmisen toimintaan liittyviä kysymyksiä. (Tämä on teoreettisesti ongelmallinen jaottelu, jolla on kuitenkin sekä historiallista että akateemista - oppituolien määritelmät - merkitystä)

Olennaisempi jako: a) ontologia, b) tieto-oppi, c) etiikka, (joista a ja b luetaan teoreettiseen filosofiaan)

Ontologia

Oppi olemisesta, olevaisen perimmäisestä luonteesta. Metafysiikka. (Kannattaa ymmärtää tutkimukseksi, joka ei kohdistu todellisuuteen sinänsä, vaan niihin oletuksiin, joita siitä tehdään.) Klassisia vaihtoehtoja:

Kasvatusfilosofiassa ontologiset kysymykset liittyvät joko ns. ihmiskäsityksiin tai esim. "kasvatuksen" tai "sosiaalisuuden" tms. perimmäiseen luonteeseen. Ontologiset kysymykset sekoittuvat miltei väistämättä tieto-opillisiin.


Tieto-oppi

Tietoteoria, epistemologia (gnoseologia). Tutkii tietämisen perusluonnetta, mitä ja miten voidaan tietää. Miten tietäminen "tapahtuu". Kaava: tietävä subjekti - tieto - tiedon objekti. Vaihtoehtoja:

Pari kasvatusfilosofisesti mielenkiintoista esimerkkiä:


Etiikka

Moraalifilosofia, arvo-oppi, yhteiskuntafilosofia yms. käytännöllisen filosofian alueita. Tässä keskitymme etiikkaan ja arvo-oppiin.

Moraali = ihmisellä tai yhteisöllä oleva kokoelma preskriptiivisiä periaatteita, joita käytetään ohjaamaan ja arvioimaan toimintaa. Jokin asia tai toiminta voi olla moraalisesti hyvä tai paha. Tai se voi olla myös ei-moraalinen eli vain tietynlaiset asiat ovat tai herättävät moraalisia kysymyksiä. Etiikka l. moraalifilosofia = filosofista tutkiskelua, joka kohdistuu moraalisiin kysymyksiin (esim. miten arvioidaan teon moraalisuutta). Etiikan preskriptiivisyydestä ollaan oltu monta mieltä (ja usein sillä tarkoitetaankin moraalia eikä niinkään moraalifilosofiaa). Moraalin ja moraalifilosofian katsotaan kuitenkin usein liittyvän monellakin tavalla läheisesti toisiinsa. (Siveellisyys viittaa yleensä todellistuneeseen moraaliin, siihen miten yksilö tai yhteisö moraalisessa mielessä toimii.)

Arvo = asia, joka tavoiteltava, arvokas; tai ominaisuus, joka tekee jostakin asiasta tällaisen. (Se, että jotakin asiaa pidetään arvokkaana ja tavoitellaan, ei tee siitä välttämättä arvoa tai arvokasta: vrt. Humen giljotiini: Olemisesta ei voi päätellä pitämiseen.) Itseisarvo on asia, joka on arvokas sinänsä kun taas välinearvo on arvokas vain sen takia, että sen avulla saavutetaan jokin toinen arvo. Välinearvon arvo perustuu viimekädessä vain sen avulla saavutettavaan itseisarvoon.

Hyve on ihmisellä oleva ominaisuus (kyky tai taipumus) tehdä moraalisesti hyviä tekoja. Kaikki Kantia edeltänyt etiikka on ollut hyve-etiikkaa, eli hyveet on käsitetty moraalin ja moraalifilosofian peruskäsitteiksi. Hyve-etiikka on yhteisöllistä: tietyssä yhteisössä valitsee tietynlainen käsitys hyveistä ("hyveluettelo"). Uudella ajalla on tavoiteltu globaalisempaa ja tieteellisempää etiikkaa, jollaisen on tarjonnut Kantilainen velvollisuusetiikka. Tavoitteena oli kehittää luonnontieteen kaltainen etiikka, joka osoittaisi yleiset moraalilait. Kantin mielestä tällainen yleinen laki on: "toimi niin, että toimintaperiaatteesi voisi olla yleinen laki". Toinen muotoilu: "Älä pidä ihmistä koskaan pelkästään välineenä vaan aina myös päämääränä sinänsä (siis itseisarvona)." Tästä seuraa, että moraali edellyttää ihmisten välistä vastavuoroisuutta (demokratia), ihminen ymmärretään järkeväksi ja päämääriä asettavaksi olioksi ja moraali rajoittuu ihmisten välisiin suhteisiin.

[alkuun]


Filosofisesta metodista

Filosofia käyttää (kaikkia) muita yleisiä tieteellisiä menetelmiä kuin sellaisia, joissa nojataan (välittömään) aistihavaintoon. Tiede tässä mielessä voidaan ymmärtää keskusteluksi eli kiistaksi, jossa pyritään selvyyteen ja yksimielisyyteen epäselvistä asioista. Tällöin keskeisin tavoite yksittäisellä keskustelijalla on toisten keskustelijoiden (miksei itsensäkin) vakuuttaminen siitä, että keskusteltavat asiat ovat tietyllä tavalla. Tästä keskustelullisesta luonteesta seuraa seuraavat yleiset metodiset periaatteet "puheenvuoroille":

(Ks. Timo Airaksisen näkemys filosofian luonteesta.)

[alkuun]


Yleinen pedagogiikka

Yleistä pedagogiikkaa voidaan toisaalta pitää yhtenä keskeisenä viimeaikaisena kasvatusfilosofisena suuntauksena (jos lähdetään em. sektoroituneen kasvatustieteen näkökulmasta) tai toisaalta yrityksenä rakentaa kasvatustieteelle yhtenäinen ja kestävä yleinen teoreettinen perusta (ks. edellä). Lähtökohtana eurooppalaisen kasvatusajattelun historia, modernin kasvatuskäsitteen synty. Erityisesti Comeniuksesta lähtien (1500-1600 l.) (ks. kuvio) Taustan uusille ajatuksille muodostaa yleinen yhteiskunnallis-kulttuurinen kehitys / muutos:

  1. taloudellis-tuotannollisen toiminnan monimutkaistuminen; ja lisääntyvät vaatimukset työvoimalle
  2. tieteiden kehitys; muutos tiedon varastoinnista tiedon tuottamiseen:
    (kaaos -> järjestys)
  3. moraalisen varmuuden häviäminen sosiaalisesta elämästä; elämänpiirin laajeneminen (hyve-etiikan romahdus)
  4. valtiomuodon kehittyminen porvarilliseksi demokratiaksi; tasa-arvoisen julkisen järjenkäytön idean nousu poliittisen järjestelmän (ideologiseksi) keskiöksi (Mündigkeit; velvollisuus-etiikan nousu)
  5. "esteettisen" yksilöllisyyden idean synty (luova nero)
  6. aikaperspektiivin murros: tulevaisuuden muodostuminen avoimeksi ongelmaksi; determinismi / indeterminismi

Näistä muutoksista seuraa kasvatuksen kannalta seuraavia uusia ristiriitoja ja ongelmia:

Näitä ongelmia ratkaisemaan syntyy ns. pedagoginen toiminta (kasvatus). Pedagogisen toiminnan t. kasvatuksen teorian perusongelma on I Kantin ensimmäisenä selkeästi muotoilema pedagoginen paradoksi: "Miten voi kultivoida vapautta pakolla?" Kasvatuksen tavoitteena on tuottaa uusi ihminen ("Ihminen tulee ihmiseksi ainoastaan kasvatuksen kautta."), joka on modernin käsityksen mukaan vapaa (=rationaalinen, autonominen). Kuitenkin kasvatuksessa joudutaan näköjään rajoittamanaan kasvavan vapautta ("pakottamaan"). Miten näiden vastakkaisten periaatteiden yhteensovittaminen on mahdollista?

Tämä ongelma johti pedagogisen ajattelun alueella kasvatusteorian (Erziehungstheorie) ja sivistysteorian (Bildungstheorie) näkökulmien eroamiseen:

Pedagoginen toiminta (suomeksi voimme sanoa myös kasvatus, kun muistamme eron kasvattavan vaikuttamisen käsitteeseen) yleisen pedagogiikan peruskäsitteenä pyrkii ratkaisemaan jollakin tavalla pedagogisen paradoksin ja sovittamaan nämä kaksi periaatetta yhteen. Kasvatuksen tulee saada aikaan oppilaan itsenäistä, vapaata toimintaa kajoamalla hänen omaan toimintaansa estämällä, suuntaamalla ja häiritsemällä sitä. - Miksi? Koska toiminnan vapaus (rationaalisuus) edellyttää toisten toimijoiden ymmärtämistä (tieto, kommunikaatio, yhteistoiminta). Tämä edellyttää yhteisten sääntöjen seuraamista (sitoutuminen; sopimus; kielioppi).

Yleisen pedagogiikan moderni ratkaisuyritys pedagogiseen paradoksiin (D.Benner, K.Mollenhauer, A.Kivelä):

  1. Kasvun periaate (Bildsamkeit, sivistyskykyisyys): Kasvattaja olettaa kasvatettavalla olevan kyvyn kasvaa ja kehittyä so. sivistyä ja sivistää itseään oman toimintansa kautta. Kasvattaja tulkitsee ja kunnioittaa tätä kykyä.
  2. Kasvattavan vaikuttamisen periaate (Itsenäisen toiminnan vaatiminen): Kasvattaja pyrkii omalla toiminnallaan todellistamaan kasvatettavan potentiaalista kasvua vaatimalla tältä itsenäistä toimintaa.
  3. Kasvatuksen kulttuurisen kontekstuaalisuuden periaate: Vallitseva historiallisesti kehkeytynyt kulttuuri (poliittinen, taloudellinen, tieteellinen jne.) määrittää kasvatusta ja antaa sille sisällöt.
  4. Sivistyneemmän tulevaisuuden periaate: Kasvatuksessa ei tyydytä vallitsevaan yhteiskunnallis-kulttuuriseen tilanteeseen sellaisenaan, vaan pyritään kasvattajan oman toimintansa ja kasvatettavien avointen kehitysmahdollisuuksien nojalla ennakoimaan ja avaamaan mahdollisuuksia paremmalle tulevaisuudelle.

Yllä olevat neljä kohtaa ovat transsendentaalifilosofisia periaatteita, jotka täytyy olettaa kasvatuksen käsitteen edellytyksiksi. Vrt. Kantin tieto-oppi, jossa tutkitaan tietämisen transsendentaalisia edellytyksiä, ei varsinaisesti tiedon kohdetta (joka on transsendentti, saavuttamaton) vaan tietovälineistöämme, joka on tietämisen edellytys. Nämä pedagogiset periaatteet ovat edellytys sille, että voimme puhua kasvatuksesta tieteellisesti: jotakin asiaa voidaan kutsua kasvatukseksi, kun nämä kaikki periaatteet ovat sen kohdalla toteutuneet. Ne eivät siis ole käytännöllisiä t. normatiivisia vaatimuksia käytännön kasvattajalle.

Yleisen pedagogiikan, käytännöllisen pedagogiikan ja kasvatustieteen suhteista

Pedagogiikka voidaan ymmärtää kasvatusopiksi, joka on syntynyt käytännön kasvatustoiminnan yhteydessä ja sisältää näkemyksiä tästä toiminnasta. Erityisesti puhumme käytännöllisestä pedagogiikasta, kun nämä näkemykset ovat preskriptiivisiä. Käytännön toiminta tarvitsee tällaisia käytännöllisiä oppeja. Käytännöllinen pedagogiikka voidaan edelleen jakaa normatiiviseen pedagogiikkaan, missä käsitellään toiminnan päämääriä, ja metodiseen pedagogiikkaan, missä käsitellään kasvatustoiminnan menetelmiä, hyviä ja soveliaita kasvatustekoja. Käytännöllinen pedagogiikka on aina monikollinen asia: on olemassa useita (lukemattomia) käytännöllisiä pedagogiikkoja mm. eri kulttuurien, maailmankatsomusten, oppiaineiden, kasvatettavien iän jne. mukaan. Jotta keskustelu näiden eri pedagogiikkojen välillä olisi mahdollista ja järkevää, on kehitetty yleistä pedagogiikkaa, joka pyrkii etsimään kaikille erityisille pedagogiikoille yhteisiä periaatteita. Kasvatustiede on tieteellisten toimintaperiaatteiden soveltamista kasvatuksen tutkimiseen ja sekin voidaan yleensä ymmärtää monikollisena: kasvatuspsykologia, -sosiologia, -filosofia jne. Yleinen pedagogiikka pyrkii tarjoamaan myös kasvatustieteille yhteisen teoreettisen perustan ja siten mahdollistamaan yhtenäisemmän kasvatustieteen.

[alkuun]


Kasvatusfilosofian suuntaukset

(Siis muita kuin yleinen pedagogiikka.)

Analyyttinen filosofia

Kaikki filosofia on aina ollut 'analyyttista'. 1912 Bertrand Russel käsitteli analyysia filosofisena metodina. Analyyttinen filosofia on varsin englantilainen ilmiö. Tärkeä keskiö oli myös Wien, jossa vaikuttivat R. Carnap, L. Wittgenstein ja muu ns. Wienin piiri. He kehittivät luonnontieteen tieteenfilosofiaa, joka pyrki erottamaan tieteessä empiiriset ja käsitteelliset (kielelliset, filosofiset) ongelmat. Empiiriset ongelmat ratkaistaan empiirisillä mittauksilla, mutta teorian kehittely yms. tapahtuu kielellisesti. Kieli koostuu käsitteistä (vrt. sanat) ja kielioppisäännöistä. Tieteen kielessä käsitteet täytyy määritellä joko käyttämällä (yhdistelemällä) toisia käsitteitä tai viittaamalla johonkin empiiriseen mittaukseen. Yleisen logiikan tulee muodostaa tieteen kielen kielioppi eli syntaksi. Siis filsofian tehtävä oli ennen kaikkea kehittää logiikkaa ja tutkia, miten sitä tieteessä käytetään (korjata tieteen kieltä toimivammaksi).

Myöhemmin englannissa erityisesti L Wittgensteinin toimesta analyyttinen filosofia kehittyi ns. arkikielen filosofian suuntaan. Äärimäisessä muodossaan L Wittgensteinilla itsellään tämä tarkoitti luopumista logiikasta kielen yleisenä syntaksina ja siirtymistä erilaisten kielten ja kielenkäyttötilanteiden (kielipelien) tutkimiseen ilmaan mitään yritystä kehittää tai selkeyttää niitä (sinänsä, sen sijaan vain näkemystä niistä).

Yleensä kaikelle analyyttiselle filosofialle on yhteistä jonkinasteinen logiikan käyttö metakielenä eli tutkimuksen välineenä, jonka avulla tutkitaan jotain kielellistä ilmausta. Ainakin kielletyn ristiriidan laki ("ei saa olla, että a ja ei-a") on yleensä kaikilla hyväksyttynä loogisena lähtökohtana. Käsitteiden merkitykset pyritään selvittämään jakamalla (analysoimalla) ne osiin, merkityskomponentteihin. Filosofisesti epäselvän ilmauksen merkitys pyritään selvittämään kääntämällä se samaa tarkoittavaksi toiseksi ilmaukseksi, jonka looginen rakenne on selvä (tai selvempi). Ei pyritä paljastamaan tai keksimään mitään uusia ontologisia tms. oppijärjestelmiä, vaan tyydytään tutkimaan olemassa olevaa kielenkäyttöä.

Tunnetuin analyyttinen kasvatusfilosofia on R Peters, joka on erityisesti analysoinut kasvatukseen liittyviä käsitteitä. Esim: "kasvatus" (education) koostuu seuraavista merkityskomponenteista: a) siinä siirretään toiselle jotain arvokasta, b) tähän arvokkaaseen liittyy jokin toimiva tiedollinen perspektiivi ja c) tapahtumaan liittyy kasvatettavan oma aktiivinen toiminta.

Muita tunnettuja analyyttisia k-filosofeja ovat mm Hirst, Barrow, Scheffler, Soltis. Tänä päivänä analyyttinen kasvatusfilosofia ei muodosta selvää omaa koulukuntaansa, mutta on jokseenkin vaikeaa olla "hyvä" kasvatusfilosofi ja samalla kovin "epäanalyyttinen".

[alkuun]


"Henkitieteelliset" filosofiat

Manner-eurooppalaisia suuntauksia: hermeneutiikka, fenomenologia, eksistentialismi.

Hermeneutiikka on syntynyt vanhojen (pyhien) tekstien tulkintaongelmista, josta myöhemmin edetty "yleiseen tulkintaoppiin". H-filosofian perustaja W Dilthey: ihmistieteille (kulttuuritieteille) oma tieteenfilosofia ja metodologia: henkitiede (Geisteswissenchaft). Tärkein edustaja H-G Gadamer (Wahrheit und Methode): tulkinta perustuu ymmärtämiseen, jossa tulkitsijan ja tukinnan kohteen merkityshorisontit sulautuvat yhteen ja molemmat ylittävät rajoittuneisuutensa (sivistyvät). Hermeneuttinen tulkinta kohdistuu kestäviin kulttuurituotteisiin, "hengen objektivaatioihin".

K.filosofiassa esim. H Nohl (henkititeteellis-hermeneuttinen) (ks P Siljanterin teokset): Kasvatuksen ja pedagogiikan suhteellinen autonomia. Käytännön ensisijaisuus. Historiallisuus. Keskeisenä on pedagogisen suhteen käsite. Objektiivisen ja subjektiivisen dialektiikka. Ped suhde on kasvatettavan ja kasvattajan välinen suhde, johon kuuluu myös yhteiskunta, tässä suhteessa kasvattaja toimii ikään kuin välittäjän kasvatettavan ja yhteiskunnan välisessä konfliktissa. Johtamisen ja kasvun sallimisen ristiriita. (Hermeneuttinen pedagogiikka on hyvin lähellä yleistä pedagogikka).

Fenomenologian perustajana pidetään E Husserlia (1859-1938). Tavoitteena yleinen kaiken tieteen ja filosofian perustana oleva tiede, joka käyttää puhtaasti rationalististia metodia. Tutkitaan kaikkien (minkä hyvänsä) ilmiöiden perusolemusta poistamalla eli redusoimalla niistä kaikki epäolennainen: sekä "luonnolliset" olemassaolo-oletukset että "yksilöllis-erityiset" ja satunnaiset piirteet. Näin päästään ilmiöön sellaisenaan ja puhtaana (noema), siten kuin se ilmenee tiedostavalle subjektille sen tiedostamisen aktissa. Kaava: Akti - noema - objekti. (Myöhemmin fenomenologia on ymmärretty ihmistieteissä paljon "yksilöllisempänä", subjektivistisena hankkeena.)

Kasvatusfilosofiassa esim. M J Langeveld, M van Manen. Pedagoginen kokemus ja sen fenomenologinen analyysi.

Eksistentialismi on syntynyt edellisten ja varsinkin jälkimmäisen perustalle. Ihmisen olemassaolon filosofiaa. M Heidegger, J-P Sartre, K Jaspers. Vapaus. "Ihminen on maailmaan heitettynä". Valitsemisen pakko. Vapauden irrationaalisuus. (Heijastelee II maailmansodan jälkeistä ahdistusta?)

Kasvatusfilosofiassa: Sartre: jyrkkää sivistysteoriaa (vrt. konstruktivismi). O Bollnow: kriisien ja takautumien merkitys kasvatuksessa; Kohtaaminen (-> vrt. toiseuden käsite). D Vandenberg.

[alkuun]


Pragmatistinen filosofia

[Huom. tästä eteen päin ei ehditty luennolla käsitellä!]

Pragmatismi on syntynyt Amerikassa. Sen perustajana voidaan pitää C S Peirceä. Muita keskeisiä kehittäjiä olivat W James, J Dewey ja G H Mead. Pragmatismi on eräänlaista toiminnan filosofiaa, jossa kaikki filosofiset perusongelmat pyritään ratkaisemaan ihmisten toiminnasta käsin.

Evolutionaarinen tieto-oppi:
... uskomus(1) -> tapa -> toiminta-> yllätys -> epäily -> tutkimus -> uskomus(2) -> ...

Pragmatistinen totuusteoria:
- versio a) (Peirce) Tiedeyhteisö lähestyy totuutta tutkimuksen edetessä.
- versio b) (James) Totta on se, mikä toimii käytännössä.

Merkittävin pragm. kasvatusfilosofi: John Dewey (esim. Democracy and education 1916). "Learning by doing" (???) Kasvun (growth), kokemuksen (experience), tavan (habit), suuntaamisen (direction) käsitteet: Kasvatus on kasvavan ihmisen toimintojen suuntaamista siten, että hän kasvaa eli saa sellaisia kokemuksia, jotka muodostavat hänelle sellaisia tapoja, jotka mahdollistavat yhä rikkaammat kokemukset. (vrt. evolutionaarisuus edellä.) Demokratia rajoittamattomaan kommunikointiin (vrt. Peircen totuusteoria) perustuvana elämäntapana, joka parhaiten mahdollistaa kasvun.

Vaikuttanut valtavasti lähes kaikkeen muuhun myöhempään filosofiaan. Ongelmia: biologismi (evolutionismi), käytännöllinen instrumentalismi (asioiden toimiminen päämääränä - miksi?), yksinkertaistettu demokratian käsite (ohittaa instituutioiden merkityksen). Osittain deskriptiivisiä tutkimusperiaatteita - osittain käytännöllistä pedagogiikkaa.

[alkuun]


Kriittinen filosofia

Rakentuu marxismin, psykoanalyysin ja kaikkien edellä käsiteltyjen pohjalle. Dialektiikka ja ristiriidat. Vapautuksen idea l. emansipaatio (vieraantumisesta). Normatiivista. Frankfurtin koulukunta: kriittinen teoria (Adorno, Horkheimer). J Habermas: emansipaatiointressi; kommunikatiivisen toiminnan teoria (vrt. Peirce).

Kasvatusfilosofiassa: K Mollenhauer (nuorempana): emansipatorinen kasvatus. (ks. Siljander) J Masschelein: kasvatus kommunikatiivisena toimintana. Englanninkielisessä kasvatuskirjoittelussa valtavasti erilaisia(?) Habermas -reseptioita.

[alkuun]