Viestintä - Kommunikaatio

lat: communicare, tehdä yhteiseksi

Lineaarinen (ja dyadinen) malli

Yksinkertaisimmillaan:

jossa S = lähettäjä (sender) ja R = vastaanottaja (receiver)

Usein malliin liitetään muitakin seikkoja, esim viesti. Olennaista on, että mallit ovat kaksinapaisia (S ja R) ja lineaarisia so. yksisuuntaisia ja yksiulotteisia.

Shannon & Weaver kehittivät lineaarista kommunikaatiomallia ja matemaattista informaatioteoriaa puhelinteollisuuden tarpeisiin. (Yksinkertaisen informaatioteorian mukaan viestin ainoa olennainen piirre on sen informaation määrä. Emme käsittele informaation käsitettä tässä; ks tarkemmin esim. Ahmavaara, Y. 1975. Informaatio; tutkimus tiedotuksen logiikasta. Helsinki: W&G.; Niiniluoto, I . 1989. Informaatio, tieto ja yhteiskunta: Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Vapk.)

Heidän mallinsa on varsin elegantti (vaikkakaan ei mullistavan omaperäinen) ja vaikuttanut voimakkaasti myöhempään tutkimukseen. Mallin mukaan lähettäjä on informaatiolähde, joka lähetintä käyttäen koodaa viestinsä informaation signaaliksi, joka voidaan jotain kanavaa myöten siirtää vastaanottajalle, joka dekoodaa signaalin takaisin viestiksi, jonka informaation hän ymmärtää. Erityisen mielenkiintoisia jatkopohdinnan aiheita mallissa tarjoaa hälyn käsite. Alunperin se tarkoitti kanavan huonoa kykyä säilyttää signaalin informaatiota laitteiston itsensä aiheuttaman kohinan takia.

Shannonin ja Wieverin malli (muokattu)

(Ranskalainen filosofi M Serres on kehittänyt hälyn käsitteestä, jota hän kutsuu myös nimellä loinen, filosofiansa hyvin keskeisen positiivisen luovuutta synnyttävän ja mahdollistavan elementin ks. esim. Serres, Michel. 1981. Der Parasit. Frankfurt am Main: Suhrkamp.)

Lineaariset mallit ovat saaneet (laajennuksistaan huolimatta) kritiikkiä "behavioristisuudestaa". Niissä näyttää lähettäjän liikaa määräävän tilannetta, viesti olevan liian yksinkertaisesti ymmärretty, vastaan ottaja liian passiivinen ja koko kuviosta jäävän pois yksityiskohtien lisäksi hyvin laajoja viestintään liittyviä kysymyksiä.

Kolmitahoiset mallit

Yhtenä merkittävänä askeleena eteenpäin voidaan pitää kolmitahoisia malleja, joissa lähettäjän ja vastaanottajan lisäksi on vielä jokin muu kiertämätön kohtio. Yleensä tämä kolmas taho on ymmärretty viestinnän kohteeksi, referentiksi (jatkossa merkitsen sitä: Rf). Yksinkertaisimmillaan tämä malli on myös lineaarinen kuvaten ajatusta siitä, että ensin lähettäjä havaitsee jonkin asian tai tapahtuman ja sitten hän viestii sen vastaanottajalle:

Toinen, enemmän dyadisesta mallista poikkeava malli on kolmiomainen. Siinä referentti, se mitä viestintä käsittelee, on yhteinen sekä lähettäjälle että vastaanottajalle. Eräs meille varsin tuttu versio tästä mallista on ns didaktinen kolmio, jonka kulmina ovat opettaja, oppilas ja opetettava asia.

Kommunikaation käsitteelle antamamme etymologisen selityksen kannalta nämä kaksi edellä mainittua mallia ovat varsin mielenkiintoisessa suhteessa toisiinsa. Voimme ajatella, että ensimmäisessä mallissa Rf on olemassa, tunnettu, vain S:lle, mutta kun hän kommunikoi sen R:lle, siitä tulee myös hänelle tuttu ja olemassa oleva asia. Siten kommunikaatio, yhteiseksi tekeminen olisi aina juuri siirtymistä yksiyloteisesta kolmitahoisesta mallista kolmiomaiseen malliin, jossa Rf on tullut yhteiseksi molemmille. Esim ns Dialogipedagogiikan yhtenä isänä pidetty Martin Buber hahmottaa kasvatustoiminnan juuri tällä tavalla. Kasvatuksessa kasvattaja "tarjoaa valikoiman maailmasta" kasvatettavalle. Siinä vaiheessa kun maailmasta on tullut yhteinen, kasvattaja ja kasvatettava ovat tulleet tasaveroisiksi, kasvatus päättyy.

Tietysti nämä vaiheet kommunikaatiossa eivät voi olla ehdottomia, koska ilmeisesti Rf:n täytyy olla jossain määrin yhteinen molemmille, jotta siitä voisi ymmärrettävästi viestiä mitään. Ja toisaalta se ei voi olla täydellisesti yhteinen, koska silloin ei olisi oikeastaan mitään viestittävää (ainakaan mitää informatiivista).

Toinen mahdollisuus laajentaa dyadinen malli kolmioksi on ottaa tarkasteluun merkkijärjestelmät. Tämä tekee tarkastelusta aidosti semioottisen. Viestin kulku ei edellytä pelkästään (fyysistä) kanavaa, vaan lisäksi viestijöillä täytyy olla ainakin osittain yhteiset merkkijärjestelmät, kielet (Mj). Kielelliset ja laajemmin semioottiset koodit eivät ole kanavaan sidottuja, kuten esim. puhelimen mekaanis-sähköinen koodausmekanismi, vaan ne pikemminkin "kulkevat ihmisen mukana". Kommunikaatio ihmisten välillä voi olla ainoastaan siinä määrin onnistunutta ja ymmärrettävää, kuin se tapahtuu yhteisen semioottisen järjestelmän alueella.

Palaute, Feedback

Palautteen yleinen merkitys ja funktio on auttaa toimijaa onnistumaan toiminnassaan. Palaute kertoo onko toiminta onnistumassa tai onnistunut vai täytyykö yrittää uudelleen tai jollain eri tavalla. Tällaisena yleisenä toiminnan ohjaus- eli orientaatiomekanismina palaute on kybernetiikan peruskäsitteitä. Kybernetiikka (alunperin perämiehentaito, navigointitaito) on matemaattinen, varsin lähellä informaatioteoriaa oleva tutkimusalue, joka tutkii ennekaikkea automaatteja eli laitteita jotka kykenevät itse ohjaamaan omaa toimintaansa. Lisäksi kyberneettisesti on tutkittu myös mm eliöiden, ihmisten ja yhteiskunnan toimintaa ja olemusta. (Ks esim Ahmavaara, Y. 1976. Yhteiskuntakybernetiikka. Helsinki: W&G.)

Viestinnässä lähettäjä saa yleensä palautetta hyvin monesta vaiheesta viestintäprosessin etenemistä. Esim puhelin keskustelussa hän tuntee toimivatko äänielimet normaalisti, hän kuulee luurista myös oman äänensä ja samalla ainakin osittain hälyn vaikutuksen, lopulta hän saa palautetta myös vastaanottajalta tämän vastatessa jotain.

Kehämäiset mallit

Kehämäisiä malleja voidaan pitää enemmän tai vähemmän radikaaleina laajennuksina dyadisiin malleihin. Tällaiselle laajennukselle voidaan hahmotta kaksi perustetta. Ensimmäinen on palautteen ajatus. Toinen on huomio siitä, että esim puhelinkeskustelussa keskustelijoiden roolit lähettäjänä ja vastaanottajana saattavat vaihtua jatkuvasti. Puhelinkeskustelu voidaan tietysti hahmottaa yksisuuntaiseksi viestinnäksi, jossa vastaanottajan puheenvuorot toimivat vain palautteena lähettäjälle. Opetuskeskustelu hahmotetaan usein tällaisena tapahtumana. Mutta jos vastaanottaja sanoo jotain omaperäistä, jotain mikä esim. muuttaa keskustelun referenttiä toiseksi, sitä ei enää voi pitää pelkkänä palautteena, vaan vastaanottajasta on tullut lähettäjä.

Siinä määrin kuin molemmat keskustelijat osallistuvat aktiivisesti lähettämällä uusia, omaperäisiä viestejä ja samalla nämä uudet viestit jossain määrin pohjautuvat aikaisempiin, hahmottuu viestintä parhaiten kehämäisenä prosessina. Tällaisesta kehämäisestä prosessista saadaan vain kapea poikkileikkaus kuva tarkastelemalla yhtä lähettäjän lähettämän viestin siirtymistä vastaanottajalle. Pikemminkin näyttäisi siltä, että jokaista irralliselta ja yksittäiseltäkin vaikuttavaa tällaista yksisuuntaista viestintätapahtumaa, episodia, olisi tarkasteltava osana jotain laajempaa kehämäistä prosessia. Itseasiassa tällainen kehä muistuttaa paljon hermeneuttista kehää siinä, että sille on hyvin vaikea löytää selkeää ja absoluuttista alku- tai loppupistettä.

Kehämäistä mallia voidaan pitää edellä esiteltyjen mallien aitona laajennuksena siinä mielessä, että siihen voidaan liittää kaikki edellä mainitut yksityiskohdat ja lisäykset (kanavat, koodit, kielet, referentit jne.)

Autonomiset mallit

Autopoiesis

Seuraavaksi käsiteltävät mallit korostavat ennen kaikkea vastaanottajan autonomiaa suhteessa lähettäjään ja tämän lähettämään viestiin. Näiden mallien kehittelyyn on paljon vaikuttanut chileläisten biologien H. Maturanan ja F. Varelan teoria autopoieettisista järjestelmistä (esim 1972. Autopoesis and Cognition: The Realization of the Living. Dortrecht: Reidel.) Tämä teoria on kehitetty ratkaisemaan biologian käsitteellinen perusongelma elävän olion määrittelystä. Maturanan mukaan elävää oliota on tarkasteltava autopoieettisena esi itsensä tuottavana järjestelmänä. Siinä määrin kun olion toimintaa voidaan ymmärtää ja kuvata (ainakin tietyllä tavalla) riippumatta sen ympäristöstä, on kysymyksessä elävä olento. Elävän olennon toiminta ei ole riippuvaista sen ympäristön (aiheuttamista) muutoksista, vaan pelkästään sen omasta tilasta (state dependence). Siis eliön oma tila, sen oman toiminna historia, määrittää, determinoi sen tulevan toiminnan - ulkoiset vaikutteet ja ärsykkeet voivat olla enintään jonkinlaisia väliin tulevia muuttujia. Kannattaa panna merkille, että Maturana aluksi korostaa uudistuksensa teoreettisuutta ja lingvistisuutta: kyse on kielen uudistaminen, jossa samoja ongelmia ja faktoja tarkastellaa vain uudenlaisen kielenkäytön avulla - kyse ei ole siitä, että eliö on autopoieettinen, vaan siitä, että biologiassa sitä kannattaa tarkastella sellaisena. (Sittemin hän kylläkin liukuu voimakkaasti ontologisoiviin näkemyksiin ja johtaa teoriastaan mm yhteikuntafilosofisia ja eettisiä väitteitä.)

Teoriaa voidaan lähestyä rakenteen ja organisaation käsitteiden kautta. Rakenne tarkoittaa esim eliön kaikkein osien välisten suhteiden muodostamaa kokonaisuuttaa (rakenteen käsiteestä tarkemmin myöhemmin strukturalismin yhteydessä). Organisaatio on näistä suhteista ne, joiden varassa eliön "olemus" on. Esim. koiran rakenteeseen kuuluu mm. sen jokaisen atomin ja jokaisen karvan kärjen väliset suhteet. Kuitenkin koira on koira ja vieläpä se sama koira vaikka sen karvat leikkaisi pois. Niinpä tässä tapauksessa karvat eivät kuuluisi sen organisaatioon. Kaikki sellaiset osat ja niiden väliset suhteet, joiden muutos muuttaisi sen koiramaisuutta (ominaisuutta olla elävä koira), muodostavat sen organisaation. Autopoieettisuus tarkoittaa juuri sitä, että eliö itse tuottaa oman organisaationsa ja säilyttää - uudelleen tuottaa - sen huolimatta kaikista ympäristön aiheuttamista rakenteen muutoksista.

Eliö tuottaa ja säilyttää organisaationsa muokkaamalla omaansa ja ympäristönsä rakennetta. Maturana väittää kaikkea eliön tällaista toimintaa kognitiiviseksi toiminnaksi ja sitä aluetta, jolla eliö toimii, eliön kognitiivseksi alueeksi (cognitive domain). Tietoisuus on monimutkaisempien eliöiden erikoistunut toiminnan tapa tai laji, jonka avulla se orientoi omaa toimintaansa. Tietoisuuden ansiosta eliö kykenee entistä tehokkaampaan autopoiesikseen.

Kieli on (mm. ihmisen kaltaisten) eliöiden erikoistunut toiminnan tapa, jolla ne kykenevät yhteisesti orientoimaan toimintaansa. Kieli ja viestintä ei siten siirrä mitään informaatiota tai viestiä lähettäjältä vastaanottajalle; myöskään lähettäjä ei vaikuta vastaanottajaan (kuten mikään ulkoinen ei voi vaikuttaa autopoiesikseen). Viesti on jotain, minkä avulla vastaanottaja orientoi toimintaansa, ja sen toiminta ei ole seurausta tästä viestistä vaan sen omasta tilasta.

Vastaanottaja ymmärtää viestin aina oikein, koska se orientoi omalla tavallaan toimintaansa sen perusteella. Maturana kutsuu kommunikaatioksi viestintää, joka tapahtuu lähettäjän ja vastaanottajan yhteisellä kognitiivisella alueella, ns yhteisymmärryksen alueella (consensual domain). Tällä alueella tapahtuva viestintä on myös lähettäjän ja mahdollisen kolmannen tarkkailijan näkökulmasta järkevää. Mikäli tässä kommunikaatiossa tapahtuisi väärinymmärrystä tai katkoksia (hälyä), se tarkoittaisi Maturanan mukaan, että kysymys ei olekaan kommunikaatiosta vaan jostakin muusta toiminnasta (joka tapahtuu siis yhteisymmärryksen alueen ulkopuolella).

(Kommunikaatio yhteiseksi tekemisen merkityksessä ei siis ole tässä teoriassa mahdollista - tai ainakaan sitä ei siis sanota kommunikaatioksi. Toiseksi kärjistynyt näkemys tilariippuvuudesta johtaa eräänlaiseen predesdinaatio-ajatukseen, jonka mukaan eliö aiempi tila määrää absoluuttisesti sen tulevat tilat - käytännössä tämä johtaa siihen, että eliön perimä määrää sen koko olemuksen ja koko toiminnan. Mikään aito kasvun ja kehityksen - varsinkaan kasvatuksen - ajatus ei tämän teorian puitteissa ole mahdollinen.)

Tekstisemiotiikka

Tekstisemiotiikka on viimeaikaisen semiotiikan ydinaluetta. Se tarkastelee viestiä tekstinä. Tekstille on ominaista, että se on tietyssä mielessä itseriittoinen: se voi olla olemassa suhteellisen itsenäisesti riippumatta siitä viestintätilanteesta, jossa se on tuotettu. Tässä viestintätilanteessa ei välttämättä ole konkreettisesti läsnä vastaaottajaa (esim. pöytälaatikkokirjoittaminen). Tekstin vastaanotto tapahtumaa voidaan nimittää lukemiseksi.

Teksti tarkoittaa etymologisesti jotain kudottua (vrt tekstiili). Voimme sanoa, että teksti on viesti, joka on koherentti merkkien muodostama kokonaisuus. Erityisesti Itä-Euroopassa kehitetty kulttuurisemiotiikka (Y. Lotman) on korostanut kaikkien kulttuuri ilmiöiden ja koko ihmisen kulttuuri ympäristön tekstimäisyyttä: maisema on teksti, rakennus on teksti, maalaus on teksti jne. Usein tekstillä tarkoitetaan suhteellisen kestävässä muodossa olevaa merkeistä koostuvaa koherenttia viestiä, esim. kirjoitettua tekstiä. Sen sijaan "ohimenevää" tekstiä, kuten puhetta tai keskustelua nimitetään usein diskurssiksi.

Tekstisemiotiikka korostaa siis paitsi vastaanottajan autonomiaa (vapautta lukea teksti kuten itse haluaa), myös tekstin itsensä autonomiaa (kirjoittaja ei voi pakottaa omia intentioitaan tekstiin). Teksteillä om omat historiansa ja elämän vaiheensa. Verrattuna autopoies-teoriaan, teksisemiotiikka on yleensä sallivampaa: tekstit voivat vaikuttaa vastaan ottajaan, teksti on myös kirjoittajan tekemä jne. Merkittäviä tekstisemiotiikkoja ovat mm: Umberto Eco, Roland Barhes, Julia Kristeva, A. J. Greimas.

Viestinnän funktioista

Roman Jakobson on kehittänyt tärkeän funktionalistis-strukturalistisen viestintäteorian, jossa otetaan huomioon paitsi viestintätapahtumaan kuuluvat osat, myös ne erityiset funktiot (tehtävät t. vaikutukset) joita nämä osat ja koko viestintä tapahtuma toteuttaa. Teoria rakentuu yksinkertaiselle lineaariselle mallille ja voidaan esittää seuraavana kaaviona:

                     1. KONTEKSTI   
                        viittausfunktio
A. LÄHETTÄJÄ  ------ 2. SANOMA   -------------- B. VASTAANOTTAJA
   emotiivinen          poeettinen funktio         vaikutusfunktio
   funktio           3. KONTAKTI         
                        faattinen funktio                        
                     4. KOODI   
                        metakielellinen funktio
                        
                        

[Edellinen tiedosto] [Seuraava tiedosto]

Esa Pikkarainen, epikkara@ktk.oulu.fi