Charles Sanders PEIRCE (1839-1914)

Amerikan omaperäisin ja merkittävin filosofi - pragmatismin perustaj(i)a. Ei saanut eläissään tunnustusta. Kirjoittanut tuhansia tekstejä, joista vasta osa julkaistu. Herättänyt ristiriitaisia tulkintoja, kehitellyt teorioitaan eri aikoina eri suuntiin. Vaikuttanut mm. tieteen filosofiaan: konsensus-teoria, tiedeyhteisön merkitys; tulkittu usein "väärin" tieto-opilliseksi realistiksi (korrespondenssiteoria, Niiniluoto). Monien mielestä Peircen filosofia on onnistuneesti ohittanut (ratkaissut) kokonaan realismi-relativismi kiistan.

P:n filosofian perustana on yksinkertaistettu oppi transsendentaalisista kategorioista (vrt Kant). Näitä kategorioita, tietämisen vaiheita, ovat 1. Firstness ("ensimmäisyys", tunnistamaton havainto, pelkkä mahdollisuus), 2. Secondness ("toiseus", jotain olemassa olevaa, konkreettia, vaikuttavaa) ja 3. Thirdness ("kolmannuus", muisti, laki, tapa, synteesi; laji)

Toinen perusta on P:n pansemioottinen näkemys, jonka mukaan tieto ja koko maailma koostuu merkeistä. Peruskäsite Peircen semiotiikassa (tai semeiotiikassa ks Kilpinen, E. Mitä on semeiotiikka? Synteesi 4/1995, s. 2-21.) on semiosis. Semiosis on kategorialuettelon mukaisesti kolmevaiheinen prosessi seuraavan kuvion mukaisesti:

Tiivistän Peircen määritelmiä semiosiksesta seuraavasti: Representamen edustaa objektia jollekulle siten, että se tuottaa hänelle interpretantin, joka edustaa objektia samalla tavalla kuin representamen. Siis esimerkiksi kuulemani hurina (äänihavainto) voi olla representamen, joka edustaa objektia auto siten, että minulle syntyy interpretanttina ajatus kohti ryntäävästä autosta. Semiosis on jatkuva prosessi, koska interpretantti synnyttyään muuttuu representameniksi ja synnyttää uuden interpretantin. Semiosiksen subjektina voi olla mm. mikä hyvänsä elävä olio, ihmisyksilö tai ihmisyhteisö. Peircen uskon mukaan semiosis johtaa parempaan tietoon objekteista. Mutta vaikka objektit (erityisesti ns dynaaminen objekti) ovat olemassa riippumatta subjektin toiveista ja ja ajatuksista, ne eivät ilmeisestikään ole olemassa riippumatta semiosisprosessista ja siten subjektin olemassaolosta ja toiminnasta. Semiosis on päättelyä.

Peirce on johtanut kolmijakojensa pohjalta monimutkaisia luokituksia, ja merkkien (huom, että merkkiä ja semiosista käytetään usein epämääräiseti synonyymeinä) luokittelu on ollut ominaista koko myöhemmälle peirceläiselle semiotiikalle. Seuraavassa kaaviossa merkkien yhdeksän pääluokkaa, joista yhdistelemällä saa tyypiteltyä lukuisia erilaista merkkitapauksia.

Tunnetuin ja käytetyin on luokittelu ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Nämä, kuten mitkään Peircen luokat, eivä ole aidosti luokkia, vaan pikemminkin ominaisuuksia tai vaiheita, jotka voivat esiintyä yhtäaikaa: tyypillinen merkki on sekä ikoninen, indeksinen että symbolinen. Ikoni on merkki, joka muistuttaa objektiaan (esim muotokuva), Indeksi on objektin kausaalisesti aiheuttama (esim lämpömittarin lukema, savu). Symboli on konventionaalisessa suhteessa objektiin (esim sana). Qualisign on mahdollinen merkki, vaikutelma merkistä (esim ääni, joka saattaa olla musiikkia). Sinsing on yksi konkreetti yksinäinen merkki (esim sävelmä). Legisign on merkkilajin edustaja (esim tietyn tyylisuunnan sävelmä). Reema on yksinäinen ajatus (esim "auto"). Lause on ajatus ketju, joka väittää jotain (esim "tiellä on auto"). Argumentti paitsi väittää, myös perustelee itseään (esim. "tiellä on auto, koska näin siellä sellaisen").

[Edellinen tiedosto] [Seuraava tiedosto]

Esa Pikkarainen, epikkara@ktk.oulu.fi