Fredinand de SAUSSURE (1857-1913)

Saussure oli Sveitsiläinen kielitieteilijä, joka loi modernin kielitieteen perustan ja samalla antoi lähtökohdan yleiselle merkkejä tutkivalle tieteelle, semiologialle. S. vaati pohdittavaksi perinpohjaisesti, mikä on kielitieteen tutkimuskohde. Siis hän otti laatiakseen kielitieteen objektiteorian perusteet, käsitteellisen esityksen siitä, mitä kieli on tutkimuskohteena. Saussure ei itse julkaissut näitä teorioitaan vaan, ne on julkaistu postuumisti hänen 1907-1911 pitämiensä luentojen pohjalta teoksena Cours de Linguistique Générale.

1.

Kieli koostuu merkeistä so. äänet ovat kieltä, joss ne ilmaisevat ideoita. Jotta äänet voisivat ilmaista ideoita, kielessä on oltava sopimusten järjestelmä, joka kertoo, mitä ideaa mikäkin ääniyhdistelmä tarkoittaa.

Merkki koostuu kahdesta osasta, jotka ovat: äänikuva eli signifiant ("merkitsijä", ilmaus) ja idea eli signifié ("merkitty", sisältö). Ainostaan yhdistyneenä merkiksi nämä osapuolet kuuluvat kielitieteen tutkittavaksi. Esim. sanassa "hevonen" äänteistä h, e, v, o, n, e ja n koostuva äänikuva on signifiant ja puhujalla tai kuulijalla oleva idea, käsite, tuosta eläimestä, jota sanotaa hevoseksi, on signifié.

Signifiant'n ja signifié'n välinen suhde on arbitraarinen. Se perustuu pelkästään tai ainakin ensisijaisesti sopimuksenkaltaiseen sääntöön, joka on ehkä sattumalta joskus syntynyt. Mikään äänikuvaan liittyvä fyysinen ominaiuus tai ideaan liittyvä käsitteellinen ominaisuus ei vaadi näitä yhdistymään jollakin välttämättömällä tai luonnollisella tavalla yhteen, vaan sana /hevonen/ voisi tarkoittaa jotain aivan muutakin, ja tuota laukkaavaa eläintä voitaisiin nimittää jollain aivan muulla sanalla.

2.

Kieli on erojen järjestelmä. Kielen perustavat säännöt ovat erottelusääntöjä. Asiat ovat olemassa kielessä vain siinä määrin kuin ne erotetaan toisistaan (on olemassa sääntö, miten ne eroavat). Nämä säännöt ovat myös arbitraarisia. Esim. äänteet erotetaan toisistaan eri kielissä eri tavalla. Jos kaksi puhujaa lausuu tietyn äänteen eri tavalla, tätä yksilöllisyyttä ei ole kielitieteelle olemassa, jos näitä lausumia ei eroteta eri äänteiksi. Seuraavassa esimerkissä verrataan suomen ja ruotsin kielen erottelu sääntöjä i-y-u äänteiden suhteen.

Samoin ideat ja käsitteet ovat olemassa vain erottelujärjestelmien takia. Esim. hevosen käsite ei viittaa fyysiseen eläimeen, vaan kielemme käsitejärjestestelmän tietynlaisille eläimille varattuun paikkaa, eläimille, jotak erotetaan esim lehmistä ja koirista. Seuraavassa esimerkissä verrataan suomen ja kymrin kielen värikäsitteitä.

Näitä erotteluvälejä kutsutaan arvoiksi.

3.

Kieleen liittyy kaksi tasoa: langue l. kielijärjestelmä (jokin luonnollinen kieli) ja parole l. puhunta (yksittäiset kielenkäyttöaktit). Kielitieteen tulee kiinnittää päähuomionsa kielijärjestelmään, jota kylläkin joudutaan tutkimaan puhuntojen kautta. Tutkimuksessa on kuitenkin abstrahoiduttava puhuntojen yksilöllisistä (usein jopa "virheellisistä") ominaisuuksista ja yritettävä selvittää kielijärjestelmän yliyksilölliset (so. sosiaaliset) ominaisuudet.

Edelleen kieltä voidaan tutkia joko historiallisesti muuttuvana ilmiönä, kuten ennen Saussurea oli pääsääntöisesti tapana tehdä tai sellaisena kuin se tietyllä hetkellä on. Saussure kutsui edellistä diakroniseksi otteeksi ja korosti sen rinnalle tai jopa edelle välttämättömänä jälkimmäistä sykronista otetta.

Erityisesti kielen käyttäjä kannalta kieli näyttäytyy aina synkronisena: juuri nyt vaikuttavina kielenkäytön sääntöinä. Normaalisti puhuja ei joudu ottamaan huomioon sitä, että aiemmat sukupolvet käyttivät kieltä eri tavalla. Kieli on muuttumaton suhteessa puhuntoihin, vaikka se toisaalta se on muuttuvainen historiallisessa katsannossa.

4.

Kielitiede on yleisen merkkejä ja niiden elämää yhteiskunnassa tutkivan tieteen, semiologian, erityistapaus. Vaikka tällaista yleistä tiedettä ei ollut olemassa, oli sillä paikka ja tilaus.

Strukturalismi

Samalla kun Saussure laati nämä kielitieteen perusteet hän loi pohjan myöhemmin vaikutuvaltaiselle suuntaukselle: strukturalismille. erityisesti edellä kohdat 2. ja 3. liittyvät tähän. Myöhemmin strukturalimi on saanut hyvinkin kärjekkäitä muotoja, joissa on korostunut subjektin, historian, muutoksen ja toiminnan käsitteiden tarpeettomuus. Parhaimmillaan, kuten S:llä, strukturalimi on metodinen periaate. Otan kaksi esimerkkiä tästä:

Suhde Suhteen käsite edellyttää kaksi asiaa, joiden välillä suhde vallitsee. Näiden asioiden on oltava siinä mielessä samanlaisia, että ne voivat olla suhteessa keskenään ja siinä mielessä erilaisia, etteivät ole yksi ja sama asia. Jonkin asian ominaisuus tarkoittaa sitä, että se on johonkin toiseen asiaan sellaisessa suhteessa, että se poikkeaa tämän ominaisuuden suhteen tästä toisesta (ks arvon käsite edellä). Siten ominaisuuksia on olemassa ainoastaan suhteissa ja kaikki tutkimus on tietyssä mielessä aina vertailevaa tutkimusta (ja tietäminen vertailevaa tietämistä). Jos meillä on yksi asia, joka ei ole suhteessa mihinkään toiseen, tällä asialla ei voi olla mitään ominaisuuksia.

Syntagma ja paradigma Sellaisia asioita, kuten kielellinen ilmaus (puhunta), jotka etenevät lineaarisesti voidaan tutkia kahden ulottuvuuden, syntagmaattisen ja paradigmaattisen (Saussure: assosiatiivisen), avulla. Ensin mainittu tarkoittaa prosessin osien tai vaiheiden liittymistä toisiinsa ketjuksi tai jatkumoksi ja toinen tarkoittaa tietyn vaiheen tai osan suhdetta sen vaihtoehtoihin. Tällaisen tutkittavan asian kokonaisuus saa hahmonsa syntagmaattisista suhteista ja sen yksityiskohdat saavat merkityksensä, ominaisuutensa, pradigmaattisista suhteistaan. Seuraava kaavio selventänee asiaa:

Alariveillä olevat termit viittavat siihen, että paradigmat voidaan hamottaa joukkoina tai luokkina. Esim. lauseen subjekti on eräs paradigmaattinen luokka, joka määrittää, millaiset sanat voivat olla toistensa vaihtoehtoina. Eräs erityinen paradigmaattinen luokka ovat synonyymit, jotka eivät muuta lauseen merkitystä.

[Edellinen tiedosto] [Ensimmäinen tiedosto]

Esa Pikkarainen, epikkara@ktk.oulu.fi