(Heini Hakosalo)

Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa voi suorittaa neljä akateemista tutkintoa: alemman korkeakoulututkinnon eli humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon (HuK), ylemmän korkeakoulututkinnon eli filosofian maisterin (FM) tutkinnon sekä tieteelliset jatkotutkinnot eli filosofian lisensiaatin (FL) ja tohtorin (FT) tutkinnot. Kuhunkin tutkintoon liittyy ainakin yksi opinnäytetyö eli kirjallinen, omaan tutkimukseen perustuva tutkielma. Mitä ylemmäs tutkintoasteikolla edetään, sitä suuremmaksi kasvaa tutkimuksen osuus tutkinnon kokonaisuudesta. Kukin opinnäyte on kytketty seminaariin. Tällä tavoin on pyritty huolehtimaan siitä, että opinnäytteen tekijä saa työnsä kuluessa tarvitsemaansa kollektiivista tukea. Seminaarien ja tarkastusjärjestelmän toinen tehtävä on harjoittaa akateemista laadunvalvontaa: niiden avulla valvotaan (tässä tapauksessa historiallisen) informaation laatua ja ylläpidetään jonkinlaisia yhteisiä kriteereitä sille mikä on hyvää ja mikä huonoa tutkimusta. Tällaiset kriteerit ovat tärkeitä myös opiskelijan ja jatko-opiskelijan oikeusturvan kannalta.
 
 

Humanististen tieteiden kandidaatin (huk) tutkinto

Opiskelija, jolla on koossa vähintään 120 opintoviikkoa, voi hakea humanististen tieteiden kandidaatin (HuK) tutkintoa. Näihin 120 opintoviikkoon tulee sisältyä ainakin pääaineen perus- ja aineopinnot (myös proseminaari), kieli- ja viestintäopinnot sekä riittävä määrä sivuaineopintoja (sivuaineeksi voidaan hyväksyä sellainen aine, jota on suoritettu vähintään kuusi opintoviikkoa). HuK-tutkinnosta voi olla hyötyä työelämässä ja sen avulla voi rytmittää opintojaan, joten sen suorittamista suositellaan, vaikka historian opiskelijan varsinainen päämäärä onkin ylempi korkeakoulututkinto eli filosofian maisterin tutkinto.
 
 

Proseminaari (Kandidaattiseminaari)

Proseminaari on aineopintoihin sijoittuva seminaari, jossa harjoitellaan tutkimuksen tekemistä ja tieteellistä kommunikaatiota. Proseminaareja järjestetään vuosittain seuraavissa historian laitoksen oppiaineissa: Suomen ja Skandinavian historia, yleinen historia, aate- ja oppihistoria, filosofia, kreikka ja latina, Japani-opinnot. Seuraavat ohjeet pätevät historia-aineiden proseminaareihin. Filosofia, kreikka ja latina sekä Japani-opinnot on käsitelty erikseen.

Proseminaarin kuluessa 1) esitellään suullisesti proseminaaritutkielman tutkimussuunnitelma, 2) laaditaan ja esitellään proseminaaritutkielma, 3) opponoidaan jonkun toisen seminaarilaisen laatima tutkielma ja 4) osallistutaan aktiivisesti istuntoihin ja niissä käytyyn keskusteluun (seminaarin vetäjä antaa tarkemmat ohjeet siitä, mitä "aktiivinen" tarkoittaa). Seminaariin voi ilmoittautua missä vaiheessa lukuvuotta hyvänsä. Opiskelija valitsee aiheen joko ilmoitustaululla olevalta listalta tai muilla perusteilla ja ilmoittautuu seminaarin vetäjälle. Proseminaariin pääsee mukaan kun on suorittanut valmistavat metodiopinnot eli metodiopin jatkokurssin (SSH, YH) tai metodit I -kurssin (AOH). Pääaineen proseminaari on suositeltavaa suorittaa viimeistään kolmantena opintovuonna. Proseminaarin on suositeltavaa ollut suoritettu viimeistään siinä vaiheessa kun opiskelija siirtyy syventävien opintojen seminaariin eli laudaturseminaariin. Käytännössä useimmat historian opiskelijat tekevät proseminaarityön myös johonkin toiseen historia-aineeseen.

Filosofian proseminaari. Filosofian proseminaari järjestetään lukukausittain; mukaan voi siis tulla joko syyskuussa tai tammikuussa. Proseminaari jakautuu kahteen osaan. (I) Ensimmäisessä osassa 1) esitetään tutkimussuunnitelma, 2) kirjoitetaan noin 15 sivun mittainen tutkielma joltain filosofian erikoisalalta (metafysiikka, tietoteoria, materialistinen dialektiikka, analyyttinen tieteenfilosofia, synteettinen luonnonfilosofia, luonnontieteiden ja filosofian keskinäissuhteet, matematiikan filosofia, kielifilosofia, historianfilosofia, yhteiskuntafilosofia ja talouden filosofiset ongelmat, kasvatusfilosofia, ekofilosofia, kulttuurifilosofia, tekniikan filosofia, psyyken filosofia, uskonnon filosofia) ja 3) opponoidaan toisen opiskelijan erikoisalatutkielma. (II) Toisessa osassa 1) esitetään tutkimussuunnitelma, 2) kirjoitetaan noin 15 sivun tutkielma jonkun filosofian klassikon tekstien pohjalta ja 3) opponoidaan toisen opiskelijan klassikkotutkielma. Opiskelijat voivat valita aiheensa vapaasti oman mielenkiinnon pohjalta.

Kreikan ja latinan proseminaarit järjestetään lukuvuosittain tai harvemmin kysynnästä riippuen. Näiden proseminaarien tarkoitus on ennen kaikkea perehdyttää opiskelijoita filologisiin menetelmiin. Oman tutkielmansa kirjoittamisen ja esittämisen lisäksi opiskelija opponoi jonkin toisen työn. Ryhmä on pieni, joten poissaoloja ei sallita. Tutkielmien aiheet valitaan yhdessä ohjaajan kanssa opiskelijan oman kiinnostuksen pohjalta.

Japani-opintojen proseminaari järjestetään vuosittain, on lukuvuoden mittainen ja jakautuu kahteen osaan. Syyslukukaudella järjestetään lähdekirjallisuusseminaari, jossa opiskelija perehtyy johonkin Japania koskevaan lähteeseen ja esittelee sen muulle ryhmälle suullisesti, esitelmän muodossa. Kevätlukukaudella laaditaan tutkimussuunnitelma ja kirjallinen tutkielma sekä opponoidaan toisen työ. Opiskelija voi tutkielmaa laatiessaan käyttää oman oppiaineensa menetelmiä tai laatia kriittisen kirjallisuuskatsauksen jostain Japanin tutkimuksen osa-alueesta.
 
 

Proseminaaritutkielma

Eniten töitä proseminaarilaiselle teettää tutkielman laatiminen. Sen ohjepituus on noin 15 sivua. Proseminaaritutkielmassa tutkitaan jotain tarkasti rajattua historiallista ilmiöitä suppean lähdeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkielman avulla harjoitellaan kysymyksenasettelun tekemistä tai täsmentämistä, aineiston hankintaa, aineiston kriittistä prosessointia, tieteellistä kirjoittamista, omien tutkimus- ja kirjoitustyön kuluessa tehtyjen valintojen suullista perustelemista ja toisten tutkimustyön arvioimista. Siinä sivussa tekijä tietysti oppii yhtä ja toista myös tutkimastaan aiheesta ja aikakaudesta. Osa opiskelijoista jatkaakin tutkimusta proseminaarin aihepiiristä myös graduvaiheessa. (Tutkielman laatimisesta ks. tarkemmin tämän oppaan jakso "Tutkielman teko-ohjeet".)

Kun proseminaaritutkielma on valmis, tekijä ottaa siitä laitoksen kopiokoneella (laitoshenkilökunta neuvoo tarvittaessa) parikymmentä kopiota (tarkka määrä riippuu tietysti proseminaariryhmän koosta). Työ kopioidaan kaksipuoliseksi mutta jätetään alkuperäiseen kokoonsa (SSH) tai pienennetään niin, että arkille mahtuu kaksi liuskaa (YH, AOH). Seminaarin vetäjän lokeroon pannaan kaksi kappaletta (vetäjän kappale ja arkistokappale) ja loput viedään opinnäytetöille tarkoitettuun lokerikkoon laitoksen käytävälle.

Hyväksytyt proseminaarityöt arvostellaan asteikolla 1–3. Aate- ja oppihistoriassa tutkielmasta annetaan kirjallinen palaute, jossa arvosteluperusteet on yksilöity. Tutkielmien arvostelukriteerit vaihtelevat jonkin verran oppiaineittain, mutta yleisesti ottaen historia-aineiden tutkielmien arvostelussa kiinnitetään huomiota ainakin seuraaviin asioihin: tutkimusongelma ja rajaus, menetelmien hallinta, aineisto, rakenne ja otsikot, johtopäätökset ja tulkinnat, kieli ja merkintätavat. Myös tekijän kyky esitellä työtään suullisesti ja puolustaa valintojaan kun työtä käsitellään proseminaari-istunnossa voivat rajatapauksissa vaikuttaa arvosanaan. Tavoitteena on informatiivinen, hyvin argumentoitu, johdonmukaisesti rakennettu ja selkeästi kirjoitettu tutkielma. (Opinnäytteiden arvioinnista ks. tarkemmin tämän oppaan s. )
 
 

Filosofian maisterin (fm) tutkinto

Oulun yliopiston historian laitoksella voi suorittaa maisterintutkinnon kolmessa aineessa: yleisessä historiassa, Suomen ja Skandinavian historiassa sekä aate- ja oppihistoriassa. Tutkintoon edellytetään vähintään 160 opintoviikkoa, mihin sisältyvät ainakin pääaineen perusopinnot, aineopinnot ja syventävät opinnot sekä pro gradu -tutkielma. Lisäksi edellytetään kieli- ja viestintäopinnot sekä riittävä määrä sivuaineopintoja (sivuaineeksi lasketaan sellaiset aineet, joista on suoritettu vähintään kuusi opintoviikkoa).
 
 

Laudaturseminaari (Maisteriseminaari)

Syventäviin opintoihin kuuluva laudaturseminaari (nimi vaihtelee oppiaineittain) on tarkoitettu graduntekijöitä varten. Se kokoontuu yleensä viikoittain, jos käsiteltäviä töitä on. Jotta laudaturseminaariin voi ilmoittautua, on pääaineen proseminaarin oltava suoritettu. Seminaariin voi ilmoittautua missä vaiheessa vuotta hyvänsä. Seminaari päättyy opiskelijan osalta, kun hän on suorittanut kaikki siihen sisältyvät vaatimukset (joista tarkemmin alla). Seminaari-istunnot ovat avoimia. Niitä voi toisin sanoen tulla seuraamaan kuka tahansa historian laitoksen opiskelija tai jatko-opiskelija. Nämä piirteet ovat yhteisiä kaikille historian laitoksen laudaturseminaareille. Muilta osin vaatimukset vaihtelevat oppiaineittain.

Suomen ja Skandinavian historian seminaari on jaettu kahteen osaan, "ykkösseminaariin" ja "kakkosseminaariin". Ykkösseminaarissa 1) esitellään kirjallinen tutkimussuunnitelma, jossa käsitellään tutkimustilannetta ja lähdepohjaa, 2) esitetään noin 25–35 sivun mittainen seminaaritutkielma, joka sisältää tutkielman disposition, johdannon ja yhden käsittelyluvun sekä 3) opponoidaan jonkun toisen opiskelijan tutkimussuunnitelma ja tutkielman käsittelyluku. Lisäksi edellytetään 4) aktiivista osallistumista. Kakkosseminaarissa opiskelija 1) esittää valmiin tutkielman koko käsikirjoituksen ja 2) opponoi jonkin toisen käsikirjoituksen sekä 3) osallistuu aktiivisesti istuntoihin. Kun työ on tarkistettu kakkosseminaarissa, opiskelija voi vielä tehdä siihen muutoksia ennen kuin hän jättää sen tiedekuntaan tarkastettavaksi. Syyslukukaudella sallitaan (ilman erillistä sopimusta) kaksi poissaoloa ja kevätlukukaudella kolme. Kakkosseminaarin istuntoihin on osallistuttava yhteensä vähintään viisi kertaa.

Yleisen historian maisteriseminaari jakautuu kolmeen osaan, jotka suoritetaan järjestyksessä. Maisteriseminaarissa I 1) laaditaan 8–10 sivun esitys, jossa käsitellään esimerkiksi pro gradu -tutkielman aihepiirin historiallista taustaa tai yhteyksiä aikakauden muihin ilmiöihin ja joka esitellään istunnossa noin 45 minuuttia kestävän luennon muodossa. Lisäksi 2) opponoidaan jonkun toisen seminaarilaisen vastaava esitys. Opiskelijan on 3) oltava läsnä vähintään neljässä istunnossa. Maisteriseminaari II:ssa 1) laaditaan ja esitellään gradun dispositio ja tutkimussuunnitelma, 2) laaditaan ja esitellään seminaaritutkielma, joka sisältää pro gradu -tutkielman disposition, johdannon ja jonkin käsittelyluvun sekä 3) opponoidaan toinen seminaarityö. Lisäksi 4) opiskelijan on oltava läsnä vähintään kahdeksassa istunnossa. Maisteriseminaari III:ssa 1) tehdään ja esitellään valmiin tutkielman käsikirjoitus ja 2) opponoidaan jonkun toisen vastaava työ. Hyväksyttävään suoritukseen edellytetään lisäksi 3) osallistumista vähintään neljään istuntoon.

Aate- ja oppihistorian seminaari on edellisiä vapaamuotoisempi. Sen suorittamiseksi edellytetään lukuvuoden mittaista aktiivista osallistumista seminaariin. Muita vaatimuksia ei ole ennalta yksilöity, vaan niistä sovitaan erikseen seminaarin vetäjän eli aate- ja oppihistorian professorin kanssa.
 
 

Pro gradu -tutkielma

Pro gradu -tutkielman ohjepituus on 60–80 sivua. (Erityistapauksissa myös korkeatasoisessa tieteellisessä julkaisussa julkaistu artikkeli voidaan hyväksyä graduna.) Tutkielman avulla opiskelija osoittaa, että hän hallitsee oman tieteenalansa tutkimusmenetelmät ja pystyy soveltamaan niitä. Graduntekijältä odotetaan laajojen asiakokonaisuuksien ja historiantutkimuksen perusmenetelmien hallintaa sekä tiivistämisen ja asioiden ilmaisemisen taitoa. Historian gradut ovat yleensä suomenkielisiä.

Graduntekijää tukee työssä yksi tai useampi ohjaaja. Ohjaaja auttaa aiheen valinnassa ja täsmentämisessä, hyväksyy tutkimussuunnitelman ja antaa neuvoja sekä sisällöllisissä että muodollisissa asioissa. Ohjaaja on useimmiten oppiaineen professori, mutta ohjaajana voi toimia myös joku muu henkilökunnan jäsen tai ulkopuolinen asiantuntija. Ohjaaja on syytä pitää ajan tasalla työn edistymisen suhteen silloinkin, kun varsinaisia ongelmia ei ole tai seminaari-istuntoja on harvakseltaan.

Valmiista gradusta otetaan tiedekunnan laskuun kaksi kopiota, jotka tekijä kansittaa omalla kustannuksellaan ja toimittaa tiedekunnan kansliaan. Graduihin liitetään enintään liuskan mittainen tiivistelmä. Tiivistelmäkaavakkeita saa tiedekunnan kansliasta tai sellaisen voi kopioida osoitteesta < p:\msoffice\tiiviste.doc >. Jos tutkielmaa tehdessä on hyödynnetty runsaasti Oulun maakunta-arkiston kokoelmia (koskee lähinnä Suomen ja Skandinavian historian graduja), siitä otetaan laitoksen laskuun kolmas kappale, joka annetaan oppiaineen amanuenssille toimitettavaksi edelleen maakunta-arkistoon. (Lisäohjeita löytyy tiedekunnan opinto-oppaasta ja tämän oppaan kohdasta "Valmistujan muistilista".)

Dekaani nimittää oppiaineen professorin esityksestä gradulle kaksi tarkastajaa, jotka useimmiten tulevat oman oppiaineen piiristä. Tarvittaessa voidaan käyttää myös laitoksen ulkopuolelta tulevia asiantuntijoita. Opiskelija saa esittää toivomuksen toisesta tarkastajasta. Tarkastajien pitää antaa lausuntonsa kuukauden sisällä gradun jättämisestä. Gradujen arvostelussa kiinnitetään huomiota pitkälti samoihin asioihin kuin proseminaaritöiden arvostelussa, tietysti kuitenkin niin, että vaatimukset ovat korkeammalla. Tarkastajat kirjoittavat gradusta kirjallisen lausunnon, joka käsitellään laitosneuvostossa. Arvosteluasteikko on seuraavanlainen (suluissa lähinnä vastaavat numeroarvosanat):

Approbatur (1 … 1 +)
Lubenter approbatur (1 ½)
Non sine laude approbatur (2-)
Cum laude approbatur (2)
Magna cum laude approbatur (2+)
Eximia cum laude approbatur (2 ½ … 3 -)
Laudatur (3)

Tieteelliset jatko-opinnot

Jatko-opintojen tavoitteena on suorittaa tieteellinen jatkotutkinto, joko filosofian lisensiaatin (FL) tutkinto tai filosofian tohtorin (FT) tutkinto tai molemmat. Oulun yliopiston historian laitoksella voi suorittaa tieteellisen jatkotutkinnon kolmessa oppiaineessa: yleisessä historiassa, Suomen ja Skandinavian historiassa sekä aate- ja oppihistoriassa.

Jos opiskelija on suorittanut maisterintutkinnon Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa hyvillä tai erinomaisilla tiedoilla ja hänellä on pro gradu -tutkielmastaan vähintään arvolause cum laude approbatur, hän voi halutessaan ilmoittautua tiedekuntaan jatko-opiskelijaksi. Muista tiedekunnista tai yliopistoista valmistuneet voivat hakea jatko-opinto-oikeutta. Sen myöntämisestä päättää dekaani. Ilmoittautumisen/hakemisen yhteydessä opiskelija jättää tiedekuntaan jatko-opintosuunnitelman, joka kertoo millaiseen tutkintoon hän tähtää (FL vai FT), millaisia opintoja hän aikoo sisällyttää tutkintoonsa sekä mistä aiheesta, kenen ohjauksessa ja millaisella aikataululla hän aikoo tehdä lisensiaatintutkielmansa tai tohtorinväitöskirjansa.

Sekä lisensiaatintutkintoa että tohtorin tutkintoa suorittavat osallistuvat oman oppiaineensa tutkijaseminaareihin. Seminaareissa tutkija voi testata ideoitaan, saada tietoja alansa tutkimustilanteesta sekä oppia omista ja muiden virheistä. Laitoksen omien tutkijaseminaarien lisäksi järjestetään valtakunnallisia, pohjoismaisia ja kansainvälisiä tapaamisia jatko-opiskelijoille, ja näihin kannattaa osallistua mahdollisuuksien mukaan. Sekä väitöskirjalla että lisensiaatintutkimuksella on yksi tai useampia ohjaajia. Jatko-opiskelijan on syytä ottaa ohjaajastaan ja tukiryhmistään kaikki irti, sillä harhapolut tutkimuksessa saattavat pahimmassa tapauksessa maksaa hänelle vuosien työn.

Jatko-opintojen kesto vaihtelee suuresti jatko-opiskelijan tavoitteista ja hänen henkilökohtaisesta tilanteestaan riippuen. Monet suorittavat jatko-opintoja työn ohessa, mikä on usein varsin vaivalloista ja hidasta. Silloin kun jatko-opiskelijalla on mahdollisuus keskittyä opintoihin kokopäiväisesti, hänen oletetaan valmistuvan tohtoriksi kolmessa, neljässä vuodessa. Olipa tilanne mikä hyvänsä, jatko-opiskelijan on syytä laatia seikkaperäinen tutkimussuunnitelma, joka sisältää myös realistisen aikataulun, ja keskustella suunnitelmasta ohjaajansa (tai ohjaajiensa) kanssa. Ilman laadukasta tutkimussuunnitelmaa myös rahoituksen saaminen tutkimukselle on mahdotonta.

Jatko-opiskelijat eivät kuulu opintotuen piiriin. On kuitenkin olemassa useita apurahoja, joita jatko-opiskelija voi hakea. Niistä saa tietoa mm. vuosittain ilmestyvästä apurahaoppaasta ja omalta ohjaajalta. Ylivoimaisesti paras vaihtoehto jatko-opiskelijalle on päästä mukaan valtakunnalliseen oman alansa tutkijakouluun. Tutkijakoululainen saa työstään palkan, ja koulu tarjoaa lisäksi kontakteja ja tehokasta ohjausta. Valitettavasti tämä mahdollisuus aukeaa tällä hetkellä vain muutamalle historian opiskelijalle vuosittain. Jatko-opiskelija voi hakea myös oman alansa assistentuureja, jotka ovat periaatteessa jatkokoulutuspaikkoja. Käytännössä assistentuurin saaminen edellyttää yleensä tutkimus- ja opetusansioita, eikä assistentin työnkuva tosiasiassa useinkaan mahdollista kokopäiväistä tutkimustyötä.

Filosofian lisensiaatin (fl) tutkinto

Lisensiaatintutkintoon Oulun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa vaaditaan lisensiaatintutkimus, 10 opintoviikkoa pääaineen opintoja sekä 20 opintoviikkoa tutkimusta tukevia, tasoltaan sopivia sivuaineopintoja. Pääaineen opintoihin sisältyy osallistuminen tutkijaseminaariin. Tietyissä tapauksissa jatko-opinnot voivat koostua myös pelkästään pääaineen opinnoista. Jatko-opinnot lisensiaatintutkielmaa lukuun ottamatta arvostellaan asteikolla tyydyttävät/hyvät/erinomaiset tiedot. Lisensiaatintutkimus arvostellaan samalla asteikolla kuin gradu. Kun opintosuoritukset ovat valmiit ja lisensiaatintyö tarkistettu, tutkintoa anotaan tiedekunnalta. Anomukseen liitetään todistus tutkintoon kuuluvista pääaineen jatko-opinnoista ja sivuaineen tai -aineiden opinnoista. Useimmissa Euroopan maissa tai USA:ssa lisensiaatintutkintoa tai sitä vastaavaa tutkintoa ei (enää) ole. Suomessakaan lisensiaatintyö ei ole pakollinen. Jos jatko-opiskelija haluaa tehdä gradun jälkeen suoraan väitöskirjan ja hänen ohjaajansa hyväksyy tämän, lisensiaatintutkinnon voi myös jättää suorittamatta. Tämä käytäntö näyttää olevan yleistymässä.

Lisensiaatintutkimus

Lisensiaatintutkimus voi olla joko yhtenäinen tutkimus tai temaattisesti yhteen liittyvistä artikkeleista koostuva kokonaisuus. Sen ohjepituus on noin 150–200 sivua. Lisensiaatintyö on luonteeltaan väliaskel gradun ja väitöskirjan välillä. Se on gradua laajempi ja perusteellisempi, mutta siihen ei kohdistu yhtä tiukkoja vaatimuksia kuin väitöskirjaan. Aihekin voi olla sama kuin saman tekijän gradussa ja/tai hänen väitöskirjassaan.

Valmiista lisensiaatintutkimuksesta otetaan kolme kopiota, joista kaksi sidotaan ja yksi jätetään irralliseksi. Kopiot toimitetaan tiedekunnan kansliaan yhden liuskan mittaisilla tiivistelmillä täydennettyinä. Dekaani nimeää oppiaineen professorin esityksestä työlle kaksi tarkastajaa, jotka ovat työn tekijän oman yksikön ulkopuolelta. Myös tutkimuksen tekijä saa ottaa kantaa tarkastajien valintaan. Tarkastajat antavat lausuntonsa viimeistään kaksi kuukautta tehtävän saamisesta. He ehdottavat työn hyväksymistä tai hylkäämistä tiedekuntaneuvostolle ja hyväksyttävälle työlle arvosanaa. Tässä vaiheessa tekijä voi halutessaan kirjoittaa lausunnolle vastineen. Tiedekuntaneuvosto tekee sitten lopullisen päätöksen lausunnon ja mahdollisen vastineen perusteella. Arvosteluasteikko on sama kuin gradussa.

Filosofian tohtorin (ft) tutkinto

Tohtorin tutkintoa pääsee suoraan suorittamaan sellainen, jolla on vähintään hyvät tiedot lisensiaatintutkinnosta ja vähintään cum laude lisensiaatintutkimuksesta tai, ellei hän ole suorittanut lisensiaatintutkintoa, vähintään hyvät tiedot maisterintutkinnosta ja vähintään cum laude pro gradusta. Jos lisensiaatintutkintoa ei ole suoritettu, tohtorintutkintoon tarvitaan pääaineen jatko-opintoja vähintään 10 opintoviikkoa ja tutkimusta tukevia sivuaineita vähintään 20 opintoviikkoa. Opinnot arvostellaan asteikolla tyydyttävät/hyvät/erinomaiset tiedot. Väitöskirjan tekijä osallistuu lisäksi oman oppiaineensa tutkijaseminaareihin ja jatko-opiskelijatapaamisiin. Kun väitöskirja ja muut tutkintoon mahdollisesti vaadittavat opinnot on suoritettu ja arvosteltu, tohtorinarvoa haetaan tiedekunnalta. Väitelleet voivat ottaa osaa seuraavaan yliopiston järjestämään tohtorinpromootioon.

Akateemisella uralla etenemisen kannalta tohtorin tutkinto on tärkeä, mutta muuten sen merkitys työelämässä vaihtelee. Joillakin aloilla se epäilemättä tuo arvostusta, avaa uusia mahdollisuuksia ja nostaa ehkä palkkaakin. Monilla aloilla ei kuitenkaan ole mitään yhtenäistä palkitsemisjärjestelmää suhteessa akateemisiin tutkintoihin ja joillakin harvoilla aloilla tohtorintutkinnosta voi olla jopa haittaa. Tilanne lienee kuitenkin muuttumassa väitelleiden kannalta edullisemmaksi: tohtorintutkinnot ovat viime vuosina yleistyneet ja yleistyvät edelleen, joten ennen pitkää myös työelämän toivomukset ja vaatimukset tulevat tässä suhteessa muuttumaan ja yhdenmukaistumaan.

Väitöskirja

Väitöskirja on suomalaisessa yliopistojärjestelmässä korkein opinnäyte ja siltä myös vaaditaan eniten. Historialliset väitöskirjat ovat yleensä melko laajoja monografioita (200 sivusta ylöspäin). Myös artikkeliväitöskirjoja tehdään. Tällöin artikkelien pitää olla julkaistuja tai hyväksytty julkaistavaksi ja ne on jollain tavoin pystyttävä liittämään yhteen järkeväksi kokonaisuudeksi. Väitöskirjan odotetaan perustuvan omaan tutkimukseen ja tuovan jotain uutta — uutta lähdeaineistoa, uusia tulkintoja, uusia metodologisia näkökulmia — tieteelliseen keskusteluun. Siltä edellytetään myös muodollista moitteettomuutta. Sellaisilla aloilla, jotka ovat luonteeltaan kansainvälisiä (esimerkiksi yleinen historia, filosofia tai tieteenhistoria) väitöskirjat ovat yhä useammin englanninkielisiä.

Kollektiivinen laadunvalvonta on väitöskirjan tapauksessa vielä tiukempaa kuin gradun tai lisensiaatintutkimuksen kohdalla. Väitöskirjan tarkastusprosessi on kaksivaiheinen. Valmis käsikirjoitus toimitetaan tiedekunnalle. Tiedekuntaneuvosto nimittää väitöskirjalle oppiaineen professorin esityksestä vähintään kaksi esitarkastajaa. He ovat väitöskirjassa tutkitun alueen asiantuntijoita eivätkä kuulu väittelijän omaan yksikköön. Esitarkastajat kirjoittavat väitöskirjasta lausunnon kolmen kuukauden sisällä siitä kun he ovat sen käsiinsä saaneet. Jos esitarkastajat sitä suosittavat, tiedekunta antaa väittelyluvan. Seuraavaksi tiedekunta valitsee oppiaineen professorin tai väitöskirjan ohjaajan esityksestä kirjalle yhden tai kaksi vastaväittäjää sekä väitöstilaisuudelle kustoksen, eräänlaisen puheenjohtajan. Myös vastaväittäjät valitaan väittelijän oman yksikön ulkopuolelta. Työn ohjaaja ei voi toimia vastaväittäjänä, mutta sen esitarkastaja voi.

Väitöskirja on myös selvemmin julkinen kuin alemmat opinnäytetyöt. Ensiksikin kyseessä on julkaistu tutkimus, tosin väitöskirjojen painos vaihtelee suuresti (muutamista kymmenistä muutamiin tuhansiin), samoin painotapa. Valtaosa Oulun yliopiston väitöskirjoista julkaistaan yliopiston omassa sarjassa, jolloin painatuskulut ja painos jäävät molemmat pieniksi. Väitöskirja on julkinen myös siinä mielessä, että se tarkistetaan julkisessa väitöstilaisuudessa, jossa vastaväittäjä tai vastaväittäjät arvioivat tutkimuksen heikkouksia ja vahvuuksia. Väitöstilaisuudet ovat kaikille avoimia tilaisuuksia, joissa opiskelijoidenkin kannattaa käydä. Väitöstilaisuus alkaa, kun väittelijä, kustos ja vastaväittäjä astelevat arvokkaasti saliin yleisön seistessä. Kustos avaa tilaisuuden muutamalla sanalla, jonka jälkeen väittelijä pitää avausesitelmän (lectio precursorio). Lektiossa väittelijä yleensä pohtii lähtökohtiaan ja tavoitteitaan ja sijoittaa työnsä laajemman tutkimustradition osaksi. Sitten alkaa varsinainen väitös: vastaväittäjä nostaa esiin työstä ne kohdat, joista hän haluaa keskustella, ja väittelijä pyrkii puolustamaan ja perustelemaan tutkimus- ja kirjoitusprosessin aikana tekemiään valintoja. Lopuksi vastaväittäjä lukee loppulausunnon ja kustos julistaa tilaisuuden päättyneeksi. On äärimmäisen harvinaista että väitöskirja hylätään väitöstilaisuudessa tai sen jälkeen. Väittelijän on tapana juhlia saavutustaan järjestämällä juhlat, karonkan, valitulle vierasjoukolle.

Vastaväittäjät antavat väitöskirjasta lausunnon tiedekuntaneuvostolle neljän viikon kuluessa väitöstilaisuudesta. Lausunnossa ehdotetaan työlle arvosanaa. Myös kustos sanoo sanansa siitä, miten väittelijä hänen mielestään puolustautui. Tässä vaiheessa väittelijä voi laatia vastineen vastaväittäjien lausunnolle ja toimittaa se tiedekuntaan. Väitöskirjan arvostelussa käytetään samaa asteikkoa kuin pro gradu- ja lisensiaatintutkielmien arvostelussa.

Historiallisten opinnäytteiden arvioinnista

Arviointikriteerit vaihtelevat huomattavasti tieteenalasta toiseen, ja eroja on myös samaa tieteenalaa edustavien oppiaineiden (esimerkiksi eri historia-aineiden) kesken. Arviointi-kriteereitä myös hiotaan, joten varsinkin yksityiskohdissa tapahtuu aika ajoin muutoksia. Oman oppiaineensa arviointikriteereistä saa parhaiten käsityksen osallistu-malla aktiivisesti seminaareihin. Seuraavaan on listattu asioita, joihin historiallisten tutkimus-ten arvioinnissa useimmiten kiinnitetään huomiota. Tietyin rajoituksin myös opinnäytetöiden opponentti voi soveltaa työssään näitä kysymyksiä (tarkemmat ohjeet proseminaaritöiden opponoinnista sivulla 97)

Tieteellisen tekstin yleispiirteet. Hyvä tieteellinen teksti on informatiivista, perusteltua, selkeää ja johdonmukaista, transparenttia ja metodista. Niin erilaisia kuin tieteelliset tekstit luonteeltaan ovatkin, niiden tarkoitus on tarjota luotettavaa ja eri tavoin käyttökelpoista informaatiota käsittelemästään asiasta. Jos kyse on opinnäytteestä, informaation oletetaan perustuvan omaan tutkimukseen. Jotta informaatio olisi kiinnostavaa se sisältää empiirisen aineiston avulla perusteltuja väitteitä, joissa kiteytyy tekijän tai tekijöiden oma henkilökohtainen panos tieteelliseen keskusteluun. Selkeyden ja johdonmukaisuuden tarkoitus on luonnollisesti edistää viestin häiriintymätöntä perillemenoa. Kaunokirjalliset tehokeinot — esimerkiksi vertaukset tai metaforat tai tahallisen monimerkityksisyyden tavoittelu — eivät sinänsä ole historiallisessa tutkimuksessa kiellettyjä, mutta niitä kannattaa käyttää erittäin harkitusti. Ne eivät saa olla itsetarkoitus eivätkä vaikeuttaa viestin perillemenoa. Transparenssi tarkoittaa sananmukaisesti läpinäkyvyyttä. Tässä yhteydessä kyse on siitä, että tieteellisen tekstin lukijan on pystyttävä arvioimaan siinä esitettyjen tietojen luotettavuutta. Tämä edellyttää, että hän "näkee tekstin läpi" niihin aineistoihin, joihin se pohjaa ja pystyy erottamaan tekstiä lukiessaan oman ja lainatun. Viitejärjestelmän (ja tekstissä selvennettävien lainausten käytön) tarkoitus on mahdollistaa tällainen läpinäkyvyys. Metodisuus tarkoittaa, lyhyesti sanoen, tietoisuutta tutkimus- ja kirjoitusprosessin aikana tehdyistä valinnoista ja kykyä tarpeen vaatiessa perustella ja puolustaa näitä valintoja.

Tutkimuskohteen valinta. Arvostelija pohtii, onko kohdetta jo tutkittu paljon (tutkimustilanne), ja jos aihe on entuudestaan paljon tutkittu, onko tutkija löytänyt siihen tuoreen näkökulman.

Rajaaminen. Hyvässä opinnäytteessä työn ajallinen rajaus, maantieteellinen rajaus ja temaattinen rajaus on tehty selväksi johdannossa ja perusteltu. Hyvät rajaukset ovat sellaisia, että niiden sisällä on mahdollista käsitellä valittua aihetta kattavasti.

Tutkimusongelman määritteleminen. Arvostelija ottaa kantaa siihen, onko täsmällisempi tutkimusongelma (keskeiset aineistolle esitetyt kysymykset) riittävän selkeästi määritelty työn johdannossa ja onko ongelma ylipäätään määritelty sillä tavalla, että siihen on mahdollista kattavasti vastata käytetyn lähdeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden perusteella. Aineiston ja sille esitettyjen kysymysten yhteensopivuus on tutkimuksen onnistumisen kannalta avainkysymys. Edelleen arvostelija miettii, onko vastaus kysymykseen itsestään selvä vai voiko kysymyksen olettaa aidosti kiinnostavan tiedeyhteisöä, mahdollista laajempaa lukijakuntaa ja tietysti tutkijaa itseään. Ollakseen kiinnostava ja pystyäkseen kommunikoimaan lukijakuntansa kanssa tutkija joutuu liikkumaan jossain triviaalin ja esoteerisen välimailla, ääripäitä välttäen.

Lähdeaineiston valinta ja käsittely. Historiallisessa tutkimuksessa lähdeaineiston valinta ja käsittelytapa on hyvin keskeistä. Kuten edellä todettiin, lähdeaineiston ja kysymyksenasettelun tulee sopia yhteen niin, että valitun lähdeaineiston pohjalta on ainakin periaatteessa mahdollista vastata esitettyihin kysymyksiin. Lähdeaineiston tulee myös olla opinnäytetyön tasoon nähden riittävän laaja. Proseminaarityössä riittää yksi suppea lähdekokonaisuus, pro gradussa keskeinen lähdeaineisto, väitöskirjassa edellytetään tutkittavaa ilmiötä valottavan aineiston kattavaa käsittelyä. Tietysti arvostelijaa kiinnostaa myös, minkä tyyppisiä lähteitä työssä on käytetty. Hän kysyy, onko olemassa lähteitä, jotka olisivat olleet kysymykseen vastaamisen kannalta käyttökelpoisempia kuin tutkimuksessa käytetyt. Arvostelijaa kiinnostaa myös lähteiden suhde aiempaan tutkimukseen. Hyvässä työssä lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden erilainen funktio tutkimuksessa on ymmärretty eikä tutkimuskirjallisuus ole päässyt hallitsevaan asemaan lähteiden tai omien johtopäätösten kustannuksella. Luonnollisesti hyvältä työltä edellytetään myös, että lähteisiin on suhtauduttu asianmukaisella kriittisyydellä ja että lähdekritiikin keskeiset johtopäätökset on työssä kirjoitettu auki. Aatehistoriassa lähdekritiikin painotukset asettuvat toisin kuin esimerkiksi poliittisessa historiassa. Kun tutkittavat tekstit tai muut aineistot ovat suoria menneisyyden jäänteitä, niiden ymmärrettäväksi tekeminen ja tulkitseminen on ensisijainen tehtävä.

Tutkimuskirjallisuuden valinta. Tarkastellessaan tutkimuskirjallisuuden roolia tutkielmassa arvostelija pohtii, onko tutkimuskirjallisuutta riittävästi suhteessa kysymyksenasetteluun, onko tärkeitä tutkimuksia, jotka olisivat voineet tuoda ongelmaa lisävalaistusta, unohdettu, onko tutkimuskirjallisuus ajanmukaista (vanha ei välttämättä tarkoita samaa kuin vanhentunut) ja onko se luotettavaa (dokumentoitua ja kriittistä). Tutkimuksen tekijän pitää säilyttää itsenäisyytensä suhteessa tutkimuskirjallisuuteen ja suhtautua myös siihen asiaan kuuluvalla kriittisyydellä: jos tutkimuskirjallisuudessa on ristiriitaisuuksia tai aukkoja hänen tehtävänsä ei ole peitellä niitä, ja hänen on lupa antautua myös kriittiseen keskusteluun tutkimuskirjallisuuden kanssa.

Kuvaaminen (rekonstruktio). Historiallisissa opinnäytteissä on sekä kuvailevaa että selittävää ainesta. Käyttämällä "kuvaamisen" sijasta sanaa "rekonstruktio" halutaan korostaa sitä, että myös kuvaaminen on aktiivista toimintaa. Historioitsija joka kuvaa tiettyä historiallista ilmiötä joutuu erottelemaan olennaisen epäolennaisesta, valitsemaan painotukset ja rakentamaan yhteyksiä. Tämä tapahtuu yleensä jo työn kysymyksen-asettelua muotoiltaessa, työn hypoteesin avulla. Arvioidessaan työn rekonstruktiivista aineista arvostelija selvittää mm. sen, mitä tutkija on ensi sijassa halunnut kuvata, millaista kuvaus on luonteeltaan (esimerkiksi painottuuko kvalitatiivinen vai kvantita-tiivinen puoli) ja ennen kaikkea sen, onko kuvaus riittävän kattavaa, tasapuolista ja uskottavaa. On tärkeää, ettei tutkimus jää kuvauksen tasolle.

Kontekstualisointi. Jonkinasteinen kontekstualisointi on tärkeää myös suppeissa opinnäytteissä. Tutkittava ilmiö voidaan tilanteesta riippuen liittää paitsi tiettyyn aikakauteen myös tiettyyn sosiaaliseen ryhmään, luokkaan tai sukupuoleen, yhteiskunnalliseen tilanteeseen, aatevirtauksiin, tutkimustraditioon jne. Tutkittava ilmiö on pyrittävä liittämään laajempaan historialliseen kontekstiin niin, että kontekstualisointi ei muodostu itsetarkoitukseksi (ellei sitä sitten ole määritelty ensisijaiseksi tutkimustehtäväksi) vaan auttaa tekemään tutkittavan ilmiön ymmärrettävämmäksi. Kontekstualisointi ei suinkaan aina edellytä erillisen taustaluvun kirjoittamista. Usein kontekstualisoiva aines on parempi upottaa käsittelylukuihin. Kontekstualisointi on usein vakuuttavan selittämisen välttämätön edellytys. Esimerkiksi lähteen laatijan uskonnollinen tai poliittinen kannan selvittäminen saattaa olla olennaista tietyn lähteessä esitetyn väitteen analysoimiseksi.

Selittäminen. Laadukas historiallinen tutkimus sisältää yleensä rekonstruktion ja kontekstualisoinnin sekä muuta selittävää ainesta. Arvostelija miettii, onko selittävää ja analysoivaa ainesta riittävästi opinnäytteen tasoon nähden. Hän tietysti myös selvittää, mitä — jos mitään — kirjoittaja ensi sijassa on halunnut selittää ja kuinka hyvin hän on onnistunut siinä. Hän panee merkille sen, herättääkö työ paljonkin sellaisia kysymyksiä joihin se ei vastaa (retoriset kysymykset ja mahdolliset jatkotutkimuksen aiheet ovat asia erikseen) ja minkä tyyppisiin selitysmalleihin kirjoittaja etupäässä nojaa (kausaalisiin, ei-kausaalisiin, kontrafaktuaalisiin). Hän arvioi myös, onko tekijä käyttänyt selitysmallejaan tietoisesti ja johdonmukaisesti ja tehnyt selitysperusteensa selväksi myös lukijalle. Ennen kaikkea hän tietysti punnitsee, ovatko tarjotut selitykset vakuuttavia ja jos eivät ole niin miksi.

Vertaaminen. Vertailu kahden historiallisen ilmiön välillä ei suinkaan ole sellaista puolimekaanista toimintaa jollaisena se joskus nähdään. Myös vertailuun sisältyy aktiivista ja toivottavasti tietoista valintaa. Tutkittavista ilmiöstä on löydettävä piirteitä, jotka ovat ensinnäkin vertailukelpoisia ja toiseksi tutkittavan ilmiön ymmärtämisen kannalta olennaisia. Arvostelija myös harkitsee, onko vertailu ylipäätään tarkoituksenmukaista: onko sen avulla saatu tutkittavista ilmiöistä esiin piirteitä, jotka muuten olisivat jääneet piiloon.

Teoreettiset/metodologiset käsitteet. Historioitsijalle on tarjolla lukuisia teoreettisia ja metodologisia käsitteitä, joiden avulla hän voi jäsentää tutkimusaineistoaan ja nostaa siitä esiin mielenkiintoisimmat ilmiöt. Käsitteiden lainaaminen naapuritieteistä (esimerkiksi filosofiasta tai yhteiskuntatieteistä) ei sekään ole kiellettyä. Teoreettiset ja metodologiset käsitteet eivät kuitenkaan saa olla itsetarkoitus (ellei opinnäytteen julki lausuttu tarkoitus sitten ole käsitellä teoreettisia tai metodologisia kysymyksiä). Törmätessään tällaisiin käsitteisiin historiallisissa tutkimuksessa arvostelija kysyy onko käsitteet ymmärretty oikein ja määritelty riittävän selkeästi, ovatko ne todella hyödyllisiä ja tarpeellisia eli onko niiden avulla saatu tutkittavasta ilmiöstä esiin piirteitä jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta.

Ilmaisutapa. Ilmaisutapa ei ole merkityksetön asia työn sisällön ja painoarvon kannalta. Tutkimusta arvosteltaessa kysytään, millaisen ilmaisutavan tekijä on valinnut ja sopiiko se tekstin tavoitteisiin ja sisältöön vai olisiko joku muu ilmaisutapa tehnyt paremmin oikeutta tutkittavalle ilmiölle. Olennaista on arvioida, tehostaako vai haittaako valittu ilmaisutapa viestin välittymistä.

Merkintätavat. Opinnäytteille asetetaan joukko teknisiä vaatimuksia, joita on noudatettava. Opinnäytteiden yksi tehtävä on varmistaa, että opiskelija tai jatko-opiskelija hallitsee tieteenalansa teksteille asetettavat tekniset vaatimukset. Vaatimukset koskevat muun muassa työn ulkoasua, typografisten keinojen (esimerkiksi kursivoinnin, lihavoinnin, kapiteelien, sisennysten ja erityismerkkien) käyttöä ja viiteapparaatin rakentamista. Eniten ongelmia aiheuttaa yleensä viitejärjestelmän kaikkien yksityiskohtien saaminen kohdalleen. Viitejärjestelmän perustehtävä on sama kaikessa tieteellisessä kirjoittamisessa, vaikka yksityiskohdat vaihtelevatkin tieteenalalta ja jopa oppiaineesta toiseen siirryttäessä. Se tekee tieteellisestä tekstistä transparentin eli auttaa arvioimaan työssä esitettyjen asioiden luotettavuutta ja kertoo samalla, mistä ne ovat peräisin. Kaikissa tapauksissa myös edellytetään valitun järjestelmän johdonmukaista käyttöä. Historian laitoksella käytössä olevat merkintätavat esitellään tämän oppaan jaksossa "Tutkielman teko-ohjeet".