Tutkielman teko-ohjeet *

Tutkielman laatimisen vaiheet *

Tutkielman rakenne ja sisältö *

Kirjoitusasut antiikin kielissä ja kulttuurissa *

Viittaaminen ja lähdeviitteet *

Lähdeluettelon laatiminen *

Tilastot ja tilastollinen esittäminen *

(Matti Enbuske)

Tutkielman laatimiseen liittyy useampia ajallisesti toisiaan seuraavia työvaiheita, jotka voidaan ryhmitellä seuraavasti:

1. Aiheen valinta, rajaukset ja kysymyksenasettelu

2. Perehtyminen olemassa olevaan tutkimukseen

3. Tutkimussuunnitelman laatiminen

4. Lähdeaineiston läpikäyminen

5. Tietoaineksen analyysi ja johtopäätökset

6. Tutkielman kirjoittaminen

Ensimmäiset painavat askeleet tutkimuksen tekemisessä ovat tutkimusaiheen valinta ja sen rajaaminen sekä tutkimusongelman asettaminen. Keskeisimpiä valintakriteerejä aiheelle ovat tieteelliset seikat ja millaisia mahdollisuuksia aihe antaa järkevien tutkimuskysymysten asettamiseen, ns. problematiikan rakentumiseen. Ajankohtaisuus, tutkimattomuus ja merkittävyys ovat tärkeitä valintaan vaikuttavia asioita. Samoin kunkin oppiaineen tutkimuksen painoalueet kannattaa pitää mielessä tutkimusaihetta valittaessa. Tällöin on mahdollista hyödyntää oppiaineen tietämystä laajimmassa mitassa. Myös omat harrastukset, mielenkiinto ja mahdolliset erityistaidot esimerkiksi kielitaidon osalta kannattaa käyttää hyväksi aihetta valittaessa. Aiheen valintaa auttavat oppiaineiden ilmoitustauluilla olevat ehdotelmat tutkielmien aihepiireiksi.

Tutkimusaihetta valittaessa on ensiarvoisen tärkeää keskustelu ohjaajan kanssa, jotta aiheen merkityksellisyys, tarkoituksenmukaisuus ja lähteistön saatavuus selviäisivät. Myös valittavan teeman tutkimukselliset näkökulmat ja rajaukset tulee selvittää ohjaajan kanssa ennen tutkielman tekemisen käynnistämistä.

Aiheen valinnan jälkeen tehdään tarkoituksenmukainen rajaus. Rajaukset tehdään asiallisesti, ajallisesti ja maantieteellisesti, ja tehdyt rajaukset täytyy myös pystyä perustelemaan tutkimuskohteeseen liittyvien eri vaiheiden tai muutosten pohjalta. Samaa aihekokonaisuutta voi tutkia useammalla tavalla. Jos aihe on rajaukseltaan laaja, täytyy sen käsittelyssä keskittyä enemmän pääpiirteisiin ja laajoihin kehityslinjoihin. Jos taas aihe on tiukasti rajattu, on käsittelytapakin vastaavasti yksityiskohtaisempi. Olennaista on, ettei pyri liian mittavaan tutkimusteemaan, vaan se voidaan käsitellä tutkielman sivumäärän puitteissa.

Tutkimustyön ydintä ovat kysymysten asettaminen ja niihin vastaaminen historiatieteen menetelmin. Toisin sanoen esitetään valitulle aiheelle hedelmällisiä kysymyksiä, eli tehdään kysymyksenasettelu. Siinä voidaan esittää myös aiemman tutkimuksen perusteella hypoteeseja, joiden paikkansapitävyyttä tutkielmassa tarkastellaan. Tutkimustyön alkuvaiheessa on hyvä tehdä muutama keskeinen ja tarpeeksi väljä kysymys, joista johtaa yksityiskohtaisempia osakysymyksiä. Näiden pohjalta rakentuu myös koko tutkielman työdispositio.

Kysymysten yhteyteen liittyy myös tutkimustilanteen kartoitus ja tutkimusongelman jakaminen osakysymyksiksi. Samalla on myös selvitettävä erilaisten käsitteiden merkitys. Alkuvaiheessa on kuitenkin vielä mahdotonta tietää kaikkea, mitä tutkimustilanteen kartoitus, lähteistöön perehtyminen ja konkreettinen tutkimustyö lopulta tuovat tullessaan. Siksi tutkimuskohde täsmentyy ja rajautuu tutkimustyön edistyessä ja on luonnollinen osa tutkimusprosessia.

Tutkimuskirjallisuuden avulla kartoitetaan tutkimustilanne ja syvennytään aihepiiriin kattavasti sen kaikilta puolilta. Perehtyminen on tutkimustyön ensi vaihetta mutta kulkee myös osin rinnan lähdetutkimuksen kanssa. Suoranaisesti oman tutkielman aihepiiriin liittyvän kirjallisuuden ohella on myös hyödyllistä syventyä tutkimuksiin, jotka koskevat samantapaista ilmiötä jollakin toisella maantieteellisellä alueella tai jonakin toisena aikakautena. Syventyminen auttaa löytämään näkökulmiin vertailevaa tietoa.

Tutkimusaiheen kannalta merkitykselliseen eli relevanttiin kirjallisuuteen on perehdyttävä mahdollisimman kattavasti jo proseminaaritasolta alkaen, eikä tutkittavan asian ja aikakauden tuntemusta voi olla tekijällä koskaan liikaa. Käytännössä relevantti tarkoittaa kuitenkin eri asiaa proseminaarissa kuin väitöskirjassa, sillä opinnäytteen vaatimustason kasvaessa myös perehtyneisyyden tason on noustava. Tapahtumia ja ilmiöitä kuvatessa on käytettävä tiedon kannalta keskeisiä erikoistutkimuksia, ja on myös syytä pyrkiä löytämään aina tiedon ja käsitysten alkuperäiset ja ensimmäiset esittäjät.

Tutkimuksia lukiessa tulee ottaa huomioon sekä kuvaavat faktat että selittävä tieto kuten johtopäätökset ja asioiden yhteydet. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota tulkintojen ristiriitoihin ja tiedon aukkoihin; usein nämä ovatkin hedelmällisiä oman tutkimuksen lähtökohtia. On myös kriittisesti arvioitava, kuinka painaviin argumentaatioihin ja lähdepohjaan tutkimusten johtopäätökset perustuvat. Käyttäessään olemassa olevaa tutkimusta omassa tutkielmassaan hyväksyy tutkielman tekijä myös tiedon kvaliteetin, ellei hän erikseen korosta tietoon sisältyviä puutteellisuuksia. Olemassa olevan tutkimuksen painoarvoa voi punnita perehtymällä niistä laadittuihin arvosteluihin aikakausisarjoissa, lehdistössä ja verkkojulkaisuissa.

Tutkimuskirjallisuutta ovat paitsi monografiat ja artikkelit eri aikakausijulkaisuissa myös sähköisessä ja elektronisessa muodossa julkaistut tutkimukset. Kirjallisuuteen pääsee käsiksi erilaisten bibliografioiden, tietokantojen ja muiden tiedonhakumenetelmien avulla. Menetelmiä on monenlaisia, ja niiden monipuolinen käyttötaito on tutkielman teossa tärkeää. Omaa aihetta sivuavien tutkimusten lähdeluetteloita kannattaa myös käyttää apuna kirjallisuuden etsimisessä.

Tutkielman jäsentely ja dispositio rakentuvat työn problematiikasta. Siksi tutkielman sisältöä ja rakennetta kannattaa hahmotella jo varhaisessa vaiheessa ja ryhmitellä tutkimuskirjallisuudesta ja lähteistä kertyvää tietoa jäsentelyn pohjalta. Myös tutkielman yleisiin lähtökohtiin ja toteuttamiseen liittyviä ideoita, havaintoja ja puolivalmiitakin ajatuksia kannattaa kirjoittaa vapaamuotoisesti muistiin aivan alusta lähtien.

Ajatukset ja sisältöhahmotelmat kootaan aiheeseen tutustumisen jälkeen mahdollisimman pian jäsennellyksi tutkimussuunnitelmaksi, jossa esitellään aiheen tausta, tutkimustehtävä, lähteet ja olemassa oleva tutkimus. Suunnitelmassa pohditaan myös metodeja eli tutkimustapoja ja -menetelmiä, joilla tutkimusongelmia ratkaistaan, sekä tehdään lähdekriittisiä havaintoja ja varauksia. Tutkimussuunnitelma esitetään seminaari-istunnossa.

Perusteellisen tutkimussuunnitelman laatiminen vaatii jonkin verran aikaa, mutta suunnitteluun kannattaa panostaa. Kunnon suunnitelmalla saa jäntevyyttä ja määrätietoisuutta työskentelyynsä ja parhaassa tapauksessa välttää tutkimuksellisia harharetkiä ja turhaa työtä. Toisaalta on varauduttava myös siihen, että suunnitelmat tarkentuvat ja muuttuvat työn kuluessa.

Tutkimusta varten tulee kartoittaa tarpeellinen lähdeaineisto, jota ovat alkuperäisten asiakirjojen ohella painetussa muodossa oleva asiakirja-aineisto, lehdistö, muistelmat, haastattelut, kuvat, kartat ja esineellinen jäämistö, aiheesta riippuen myös tietty kirjallisuus. Lähdeaineistoon perehdytään oman tutkimusongelman näkökulmasta tutkimustehtävä ja kysymykset, tietojen aukot ja tulkintojen ristiriidat mielessä pitäen. On syytä pohtia, minkälaista aineisto on luonteeltaan, mikä on sen edustavuus tutkittavan ongelman kannalta ja mitä lähdekriittisiä varauksia, niin sisäisiä kuin ulkoisiakin, sen suhteen on tehtävä. Lähdemateriaalia kootessa tulee ottaa huomioon, ovatko ne syntyneet tutkittavan ilmiön osana (= jäännelähteitä) ja kertovat siten suoraan ilmiöstä itsestään. Jos lähteestä käytetään tietoja, jotka eivät liity lähteen syntyprosessiin, eivät siis ole osa itse tapahtumaa, on kyseessä välillinen tieto (= traditiolähde).

Lähdekritiikki on historiatieteen kulmakivi, toisin sanoen lähteen ulkoisen luonteen sijoittaminen vallinneeseen yhteyteensä ja sen sisäisen laadun, tiedon ja todellisuuden todistusvoiman arviointi. Perusasioina on kysyttävä, mitä varten ja miten lähde on syntynyt. Mikä on lähteen tarkoitus ja miten tapahtumat ovat vaikuttaneet lähteeseen ja sen sisältöön; kuinka luotettava (todistusvoimainen) ja kattava lähde on valaisemaan tutkimuskohdetta. On pohdittava, onko lähde syntynyt tiettyihin päämääriin, motiivi- eli finaalisyihin tähdänneessä prosessissa, vai onko lähteessä kausaaliselityksiä sisältävää ainesta; asioista ja olosuhteista nousseita selityksiä. Lähteessä on pidettävä erillään myös fakta-aines ja selitykset sekä tulkinnat.

Keskeistä on myös eri lähteistä saatujen tietojen vertailu. Tutkija muodostaa oman käsityksensä tutkittavasta asiasta vertailun ja lähdekritiikin avulla. Tutkijan on pystyttävä oivaltamaan myös tutkimuskohteeseen kytkeytyvät asiat, joihin lähteet eivät pysty vastaamaan.

Ensimmäisenä kannattaa käydä läpi ennakkoon keskeisimmiltä ja tärkeimmiltä vaikuttavat lähdekokonaisuudet. Painetut lähteet pyritään lukemaan alkuperäiskielellä.

Tietoja etsittäessä on koko ajan pidettävä mielessä tutkimustehtävä, se, mihin kysymyksiin on löydettävä vastaus. Jos työn alkuvaiheessa alkaa kerätä tietoja summittaisesti eri lähteistä niiden käyttöarvoa tarkemmin pohtimatta, näkökulma laajenee helposti liikaa ja tutkimusongelma hämärtyy. Samoin tutkielman tekeminen venyy ajallisesti ja laajenee sisällöllisesti turhaan. Rajaamiseen on myös vaikeaa ryhtyä sen jälkeen, kun on jo ehtinyt tehdä työtä järkeväksi kokonaisuudeksi lopulta osoittautuvan tutkimusalueen ulkopuolelta. Tämä vaikuttaa myös tutkielman laadukkuuteen.

Lähteistä saaduista omaa aihetta valaisevista tiedoista tehdään huolelliset lähdemerkinnöin varustetut muistiinpanot tai lähteistä otetaan lähdetiedoin varustetut jäljenteet. Muistiinpanot on syytä tehdä lähteen alkuperäiskielellä, koska tarkka sanamuoto on usein tarpeen analyysivaiheessa. Jokaisesta itsenäisestä tiedosta kannattaa tehdä oma erillinen muistiinpano. Laaja yhtenäinen tietoaines kuten esimerkiksi numeerinen aineisto systematisoidaan suoraan taulukoiksi. Perinteisen kortti- tai lappujärjestelmän tilalle on koko ajan enemmän tulossa (kannettavalla) tietokoneella tehtävät muistiinpanot, mutta tällöinkin kannattaa noudattaa em. periaatteita.

Mikäli lähteitä läpikäytäessä törmätään johonkin uuteen merkitykselliseen asiaan, tarkistetaan harkinnan ja tarpeen mukaan kysymyksenasettelua ja rajauksia sekä muutetaan vastaavasti työdispositiota.

Lähdeaineiston läpikäyminen sekä lähde- ja tietoaineiston analyysi ja tulkinta ovat osin toisiinsa lomittuvia tutkielman teon vaiheita ja itse tutkimustyön kovaa ydintä. Analyysivaiheessa perehdytään saatuun tietoon, kuvataan (rekonstruktio) ja liitetään tutkittava ilmiö laajempaan kontekstiin (kontekstualisointi), vertaillaan saatua tietoa, selitetään ja tulkitaan ilmiöitä ja tehdään omia johtopäätöksiä. Kysymyksiin annetaan vastaukset lähdeaineiston pohjalta ja olemassa olevaan tutkimukseen nojautuen - tehdään siis omia johtopäätöksiä tutkittavasta asiasta.

Asiakokonaisuuksista rakennetaan looginen ja kattava käsittelyjärjestys työdispositiota muokaten. Kyse on pääongelmien jakamisesta johdonmukaisella tavalla osiinsa kysymyksenasettelun mukaisesti. Asioiden tärkeys ja merkitys määräävät sen, mistä ja miten tehdään pääluku, mistä alaluku ja paljonko kunkin osan käsittelyyn on syytä käyttää tilaa. Jos jostain luvusta tulee suhteettoman laaja muihin lukuihin verrattuna, on syytä pohtia jäsentelyn muokkaamista tasapainoisemmaksi. Laajan luvun tietoaines onkin niin merkittävä, että sitä on syytä tarkastella useammassa luvussa.

Käsittelyjärjestys rakentuu kahdella vaihtoehtoisella tavalla. Pitkään ajanjaksoon, paljon tapahtumia ja käänteitä sisältävään aiheeseen, olennaisesti ajallisesti syy-seuraus -suhteessa vaikuttavaan teemaan (esimerkiksi poliittinen historia, sotahistoria) tai mihin tahansa ajallisesti useita murrosvaiheita sisältävään aiheeseen sopii kronologinen eli ajanmukainen pääjäsentely. Systemaattinen eli aiheenmukainen pääjäsentely sopii puolestaan hitaasti muuttuvien asioiden (esimerkiksi sosiaalihistoria, kulttuurihistoria, aatehistoria) tai lyhyen ajanjakson käsittelyyn. Usein toimiva ratkaisu on se, että pääotsikkotasolla käytetään ajanjaksoihin perustuvaa jaottelua ja alaotsikoiden tasolla aiheenmukaista jäsentelyä tai päinvastoin. Kronologista ja systemaattista jäsentelyä ei kuitenkaan tule sekoittaa samalla otsikkotasolla.

On tärkeää muistaa, että nimenomaan asiat, ongelmat ja kysymykset vievät tutkijaa eteenpäin ja ohjaavat tutkielmaa. Itseään ei pidä päästää lähteiden vietäväksi, jolloin tuloksena on usein tasapaksua kuvailevaa kerrontaa. Vaikka tutkimusprosessi etenee suureksi osaksi kirjoittamalla, aina kannattaa pysähtyä pelkästään miettimään ja hahmottelemaan asioiden merkityksiä ja yhteyksiä.

Historiantutkimus on jatkuvaa painia lähteiden, kysymyksenasettelun ja selitysten kanssa. Tutkimustyön luonteeseen kuuluu yksitoikkoista sitkeyttä, paikallaan junnaamista ja turhautumista. Lopputulos on kuitenkin palkitseva ja johtopäätökset tutkijantaidot osoittava. Vasta tutkijankokemuksen karttuessa umpikujia ja turhaa työtä oppii jossain määrin välttämään. Jos umpikujasta ei tunnu löytyvän poispääsyä, on syytä neuvotella ainakin ohjaajan kanssa ratkaisumahdollisuuksista.

Lopullinen tutkielman kirjoittamisvaihe käy vaivattomasti, kun asioihin on perehdytty huolella, tieto- ja lähdeaineisto on koottu systemaattisesti ja osaongelmista on jo kirjoitettu alustavia versioita. Kirjoittamisen voi aloittaa verrattain varhaisessa vaiheessa ja muistiinpanoja muokata käsikirjoituksen muotoon. Teksti muotoutuu asteittain ja kerroksittain luonnoksesta kohden valmista käsikirjoitusta, josta on muotoseikkojen ja viiteapparaatin osalta erilliset ohjeet tässä oppaassa.

Tutkielman lopulliseen koostamiseen ja muokkaamiseen ei kannata ryhtyä ennen kuin keskeisin osa lähdemateriaalia ja kirjallisuutta on käyty läpi ja riittävän hyvä kokonaiskuva käsiteltävästä aiheesta on hahmottunut. Teksti tulee olla tyyliltään sujuvaa asiaproosaa, selkää ja oikeakielistä, jota voi elävöittää asiaan sopivin lainauksin ja sanamuodoin.

Kirjoittamisen viimeinen vaihe on tarkistus- ja puhtaaksikirjoitusvaihe, jolloin tapahtuu tutkielman muotoseikkojen yhtenäistäminen ja kielellinen viimeistely. Tällekin vaiheelle kannattaa varata riittävästi aikaa, sillä ulkoasu ja kirjallinen esittäminen ovat ensimmäisiä asioita, joihin puolestaan lukija kiinnittää tutkielmassa huomionsa. Siksi jokaista virkettä tulisi huolellisesti punnita sen selkeyden ja asiasisällön luonteen suhteen.

Tutkimussuunnitelma esitetään proseminaarivaiheessa noin 15 minuutin pituisena suullisena esityksenä havaintovälineitä apuna käyttäen ja laudatur- ja jatkotutkimusseminaareissa kirjallisena. Kirjallisen suunnitelman laajuus on noin 8–10 sivua. Nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että tutkimussuunnitelma käsittää osapuilleen varsinaisen tutkielman johdannon asiaryhmät. Tutkimussuunnitelmassa käytetään myös normaalia lähdeviiteapparaattia. Suunnitelma koostuu seuraavista osista:

• sivun keskivaiheille kirjoitetaan isoilla kirjaimilla tutkielman aihe
• kansisivun oikeaan alanurkkaan kirjoitetaan:

• aihepiirin yleisesittely
• historiallinen tausta ja historialliset yhteydet, joihin oma tutkimusaihe kytkeytyy

• miten paljon ja millä tavoin aihetta ja aihepiiriä käsitelty aiemmassa

• oman aiheen esittely ja perustelu
• rajaukset ja niiden perustelut
• käsitteet ja niiden määrittelyt
• keskeiset näkökulmat, kysymykset ja osaongelmat, joihin tutkimuksella pyritään vastaamaan
• käsittelytapa ja -järjestys, mahdollinen alustava jäsentely

• miten esitetyt kysymykset ja asiat on tarkoitus käsitellä ja ratkaista
• mitä ja millaista lähdemateriaalia on käytettävissä, lähteiden luonne ja edustavuus sekä

mahdolliset lähdekriittiset ongelmat

• mitä kysymyksiä minkin lähderyhmän pohjalta on tarkoitus käsitellä
• miten lähteitä ja niiden tietoja käytetään (esim. tilastollinen käsittely)

• tutkimustyön eteneminen käytännössä: miten ja missä järjestyksessä on tarkoitus edetä
• alustava aikataulu

• mainittava vähintään tutkimussuunnitelman teossa käytetty kirjallisuus
• voidaan listata myös tutkielman kannalta tärkeimpiä lähteitä ja lähderyhmiä

(Seija Jalagin)

Tutkielman perusrakenne on seuraavanlainen:

• Otsikko ja nimiölehti
• Sisällysluettelo eli dispositio
• Johdanto
• Käsittelyluvut
• Loppulause
• Lähdeluettelo
• Liitteet

Nimiölehden keskivaiheille kirjoitetaan isoilla kirjaimilla tutkielman otsikko, jonka tulee mahdollisimman lyhyesti ja ytimekkäästi ilmoittaa, mitä työ käsittelee. Otsikon on luonnollisesti vastattava tutkielman sisältöä ja rajauksia. Otsikko voi olla myös kaksiosainen siten, että yläotsikko kuvaa esimerkiksi keskeistä tutkimustulosta ja alaotsikko kertoo täsmällisesti tutkielman aiheen.

Kansilehden oikeaan alareunaan kirjoitetaan:

Sisällysluettelosivulta selviää tutkielman rakenne. Sisällysluettelo rakentuu päälukujen ja niiden alalukujen otsikoista, jotka yhdessä muodostavat työn kokonaisaiheen käsittelyjärjestyksen. Lukujen otsikoiden tulee olla mahdollisimman lyhyitä ja selkeitä, mutta niin, että niistä käy selville tutkielman sisältö. Lukujen otsikot voi, aiheesta riippuen, rakentaa kuvaamaan myös kunkin luvun keskeistä tutkimustulosta.

Työn rakennetta sommiteltaessa on pyrittävä tasapainoisuuteen. Tätä ei kuitenkaan tarvitse tehdä viivaimella mitaten, vaan työn logiikka ohjaa rakenteen muodostamista. Mikäli jokin luku tuntuu paisuvan muita pitemmäksi tai sisältävän muita selvästi enemmän alalukuja, kannattaa miettiä tekstin jakamista lukuihin toisella tavalla. Tavoitteena on tasapainoisten päälukujen muodostama kokonaisuus, jonka punaisena lankana on varsinainen tutkimustehtävä.

Työn rakenne voi olla kronologinen tai systemaattinen, tai näiden yhdistelmä esimerkiksi siten, että pääjaottelu on kronologinen ja alaluvut on jaoteltu systemaattisesti. Samalle tasolle ei siis saa sekoittaa molempia järjestelmiä.

Kun pääluvuissa on alalukuja, niitä on oltava vähintään kaksi, samoin alaluvun alalukuja. Kannattaa kuitenkin välttää liian moniportaista jäsentelyä. Eritasoiset luvut erotetaan dispositiossa sisennyksiä ja typografioita hyväksi käyttäen.

Johdantoa, loppulausetta ja lähdeluetteloa ei dispositiossa numeroida, mutta käsittelyluvut merkitään kymmenjärjestelmällä (esimerkiksi 2 ja 2.1 ja 2.1.1 tai 2. ja 2.1. ja 2.1.1.). Vastaavasti pääluvut voi merkitä roomalaisin numeroin, mutta tällöin alaluvut merkitään arabialaisin numeroin. Sivunumerointia ei käytetä kansilehdellä eikä dispositiosivulla, vaikka ne otetaankin kokonaisnumeroinnissa huomioon. Johdanto alkaa siten sivulta 3 (jos sisällysluettelosivuja on yksi). Sivunumerointi jatkuu lähdeluettelon loppuun saakka; liitteillä on oma juokseva numerointinsa.

Johdannon tarkoituksena on nimensä mukaisesti johdattaa lukija aiheeseen. Johdannossa selvitetään, mitä tutkielma käsittelee ja mikä siinä on keskeistä. Vanhan, hyvän ohjeen mukaan johdannon ja loppulauseen luettuaan lukija tuntee työn peruskysymykset sekä niihin löydetyt vastaukset, toisin sanoen työn pääotsikon kuvaaman aiheen keskeiset tutkimustulokset. Johdannon pitäisi paitsi herättää lukijan kiinnostus, myös kertoa, mihin tekijä tutkielman kysymyksenasettelulla pyrkii vastaamaan, miten hän perustelee tutkimusaiheensa ja miten käsillä oleva tutkimusongelma luo aihepiiristä uutta tietoa. Johdannon ohjepituus on noin kymmenen prosenttia koko työn laajuudesta. Johdannossa esitellään siten

• tutkittavan aiheen tausta
• tutkimustilanne (mitä tutkimusta aihepiiristä on olemassa ja miten oma tutkimus täydentää/muuttaa sitä)
• tutkimusongelma purettuna eri tasoisiin kysymyksiin, asia-, aika- ym. rajaukset
• tutkimusmetodi erityistapauksissa
• käsitteiden määrittely
• lähdemateriaali kriittisesti arvioiden, eli miten sillä voidaan vastata keskeiseen tutkimustehtävään, sekä lähdekriittiset ongelmat.

Tapa, jolla lukija johdatellaan tutkimukseen, vaihtelee jonkin verran tutkimustraditiosta toiseen. Anglosaksisissa maissa arvostetaan suoraa, argumentatiivista otetta: tekijä aloittaa kertomalla keskeisen argumenttinsa eli tutkimustuloksensa. Työn kuluessa selviää, miten hän on siihen päätynyt ja miten vankalla pohjalla argumentti lepää. Saksassa ja Pohjoismaissa on tavallisempaa kertoa johdannossa vain tavoitteista, ts. siitä, millaisiin kysymyksiin aineistosta halutaan löytää vastaus. Lopulliset löydöt "paljastetaan" vasta käsittelyosassa ja kiteytetään vielä loppulauseessa. Molemmat tavat ovat hyväksyttäviä.

Tutkimustehtävän merkitystä johdannossa ei voi kyllin korostaa. Tärkein edellytys sujuvasti etenevälle tutkimukselle on, että selvittää itselleen heti alussa, mitä aikoo tutkia, ja myös kirjoittaa tämän ylös. Alkuvaiheessa muotoutuu isoja avoimia kysymyksiä, jotka työn edistyessä purkautuvat pienempiin osakysymyksiin ja hypoteeseihin eli väitteisiin, joita tutkimuksella pyritään todistamaan (tai kumoamaan). Ilman kunnollista tutkimusongelman hahmottamista työn tekijä on eksyksissä. Ei kuitenkaan kannata pelästyä, jos alkuperäinen tutkimustehtävä saa työn edistyessä uusia painotuksia tai jopa muuttuu. Lähdemateriaaliin tutustumisen myötä aihe alkaa hahmottua täsmällisemmin ja silloin voi käydä niinkin, että jokin muu kuin alkuperäinen tutkimustehtävä nousee olennaisemmaksi. Tärkeintä on kuitenkin olla itse koko ajan selvillä siitä, mitä tutkii ja kyetä perustelemaan se. Ongelmatilanteissa työn ohjaaja auttaa, samoin seminaareissa voidaan käsitellä kunkin ajankohtaisia pulmatilanteita.

Varsinaisissa käsittelyluvuissa tutkimustehtävää selvitetään aineistosta saadun tiedon pohjalta. Perussääntö on, että jokaisessa luvussa käsitellään tutkimustehtävää. Luku rakennetaan siten, että siinä haetaan lähdeaineiston pohjalta vastausta johonkin tutkimusongelman osaan/alakysymykseen. Mikäli aiheen käsittely vaatii laajaa taustojen selvittämistä, voi esimerkiksi pääluvun ensimmäinen alaluku olla tutkimuskirjallisuuteen pohjautuva taustaesitys. Tässäkin tapauksessa on pidettävä huoli siitä, että taustaa kirjoitetaan vain sen verran kuin on varsinaisen tutkimustehtävän ratkaisemisen kannalta välttämätöntä. Näin käsittelyluvut rakentuvat tutkimustehtävän ympärille.

Käsittelyluvussa kudotaan eri lähteistä saatava tieto loogiseksi vastaukseksi tutkimustehtävään. Mikäli lähteissä ja käsiteltävissä asioissa on ristiriitaisuuksia, ne tuodaan esiin ja pyritään selittämään. Omat johtopäätökset tehdään perusteellisen lähteiden käsittelyn ja tulkinnan avulla. Tässä apuna ovat jo olemassa olevat tutkimukset, joita vasten omia tuloksia heijastetaan. Mikäli tutkijat ovat tulkinnoissaan eri linjoilla, tuodaan myös tämä esiin, ja perustellusti asetutaan itse jollekin kannalle, tai luodaan uusi tulkinta lähdeaineiston pohjalta.

Käsittelylukujen tavoitteena on siis selvittää, kuvata ja selittää tutkittavana olevaa menneisyyden ilmiötä. Ensiksi selvitetään ja kuvataan, mitä/miten/missä/milloin tapahtui, ja toiseksi pyritään selittämään tämä. Historioitsijan on aina haettava vastausta miksi-kysymykseen. Vasta selittämällä kertomuksesta tulee tutkimusta.

Tutkielmassa pyritään käyttämään aiheen kannalta alkuperäisiä lähteitä. Kaikista lähteistä otetuista tiedoista merkitään lähdeviite, samoin toisten tutkimuksesta saaduista tiedoista. Ainoastaan omat huomiot, selitykset ja johtopäätökset ilmaistaan ilman lähdeviitettä. Ne kirjoitetaan omiin kappaleisiinsa tai muutoin osoitetaan tekstissä tekijän omiksi sanoiksi.

Runsas numeroaines esitetään asetelmina, taulukoina ja kuvioina, jotka voivat olla myös erillisiä liitteitä.

Loppulause on yhteenveto tutkimuksella lähteistä esiin johdetuista tuloksista. Se on laadittava harkitusti ja huolella, vain olennainen esiin tuoden. Loppulause rakennetaan kokoamalla yhteen käsittelyluvuissa tehdyt johtopäätökset tutkimusongelman alakysymyksistä. Näin syntyy kokonaiskuva, vastaus tutkimuksen pääkysymykseen.

Loppulauseessa ei tuoda esiin enää mitään uutta tietoa tutkimustehtävän käsiteltyyn eikä uutta lähdemateriaalia (eikä siis alaviitteitäkään). Historiatieteessä pelkkä käsittelylukujen johtopäätösten toistaminen tai tiivistelmä ei kuitenkaan riitä loppulauseeksi, vaan on noustava yhtä abstraktiotasoa korkeammalle. Loppulauseessa voi näin ollen esittää käsittelylukuja laajempia näköaloja ja merkityksiä. Lisäksi voidaan arvioida tutkimustuloksista avautuvia tuoreita mahdollisuuksia: uusia näkökulmia aineistoon ja aihepiiriin, jatkokysymyksiä, ja sitä, mikä tuloksissa on uutta.

Lähdeviitteet ja lähdeluettelo ovat olennainen osa tutkimusta, sen tieteellisyyden keskeinen ulkoinen kriteeri. Viitteiden ja lähdeluettelon laatimisesta annetaan yksityiskohtaiset ohjeet jäljempänä.

Käsittelyyn kiinteästi liittyvät, mutta sinne esimerkiksi tilanpuutteen vuoksi sopimattomat ainekset sijoitetaan liitteiksi tutkielman loppuun. Tällaisia ovat usein kartat, laajat taulukot, asiakirjanäytteet ja muut vastaavat. Liitteet numeroidaan, ja kuhunkin merkitään otsikko sekä lähde, joka on mainittava myös lähdeluettelossa. Jokaiseen liitteeseen on viitattava johdannossa tai käsittelyluvuissa, tai alaviitteessä: (ks. liite 1). Ilman viittausta tekstissä liite on tarpeeton eikä sellaista pidä tutkielmaan laittaa.

Tutkielmassa on pyrittävä siistiin ja huoliteltuun ulkoasuun, sillä se on osa arvosteluperusteita aivan kuten sisältö ja kielikin. Ulkoasu on merkityksellisen myös lukijan kannalta. Teksti kannattaa tavuttaa ja tasata molemmilta reunoilta, ilman tavutusta tasattu teksti on ilmeeltään levoton.

Tutkielma kirjoitetaan rivivälillä 1½, yleisimmin käytetään pistekokoa 12. Fonttityypin saa tekijä valita itse; suositeltavia ovat Times New Roman, Garamond ja Palatino. Vasen marginaali valitaan riittävän suureksi sidonnan vuoksi (graduissa 4 cm). Alaviitteet (nootit) kirjoitetaan käyttämällä kirjasinkokoa 10 ja riviväliä 1. Useissa tekstinkäsittelyohjelmissa ohjelma pienentää automaattisesti alaviitteiden kirjasinkoon ja tihentää rivivälin. Tekstin jako kappaleisiin voidaan tehdä kahdella tavalla: sisentämällä tai ylimääräisellä rivinvaihdolla. Molempia ei kuitenkaan käytetä yhtä aikaa.

Tutkielma kirjoitetaan asiatyylillä pyrkien selkeisiin ja yksiselitteisiin lauserakenteisiin. Pitkiä ja paljon ajatuksia sisältäviä lauseita ja virkkeitä kannattaa välttää. Teksti saa olla hengittävää ja herkullistakin, mutta ei täsmällisyyden ja tieteellisyyden kustannuksella. Mikäli esimerkiksi jokin sananvalinta on sellainen, että tekee mieli käyttää lainausmerkkejä, todennäköisesti koko ilmaus on liian epäselvä tutkielman kieleen. Lainausmerkit ovat lainauksia, eivät anteeksipyytelyä varten. Oikeakielisyyteen ja oikeinkirjoitukseen on myös kiinnitettävä huomiota, sillä kirjoittaminen on historioitsijan tärkein keino tuoda työnsä tulokset julki. Seuraavat teokset ovat hyvänä apuna tässä:

• Osmo Ikola, Nykysuomen käsikirja. Weilin & Göös, Espoo 1991.
• Terho Itkonen, Kieliopas. Kirjayhtymä, Helsinki 1997.
• Kielikello. Kielenhuollon tiedotuslehti 3/1993.

Tässä yhteydessä ei paneuduta tarkemmin oikeakielisyyskysymyksiin, mutta yksi jatkuvasti seminaareissa esiin nouseva asia on syytä ottaa esiin. Historianesityksissä käytetään runsaasti ääriarvoja, rajapaikkoja ja osapuolia esittäviä ilmauksia, jolloin sanojen ja numeroiden väliin on kieliopin mukaan merkittävä väliviiva. Väliviiva saadaan esimerkiksi Word-tekstinkäsittelyohjelmasta Ctrl+miinusmerkki -näppäinyhdistelmällä. Väliviiva voidaan korvata myös sitä lyhyemmällä yhdysmerkillä (eli tavuviivalla), mutta silloin sen ympärille on laitettava välilyönnit (esimerkiksi 1941 - 1942); väliviivaa käytettäessä välilyöntejä ei tarvita (esimerkiksi 1941–1942). On kuitenkin suositeltavaa käyttää varsinaista merkkiä, ja jättää tavuviiva sille nimenkin mukaisesti kuuluvaan tavutuskäyttöön. Vastaavasti ajatusviiva saadaan näppäinyhdistelmällä Ctrl+Alt+miinusmerkki (—).

Erilaisilla typografioilla (lihavointi, kursivointi, alleviivaus, isot kirjaimet) on tekstissä myös oma käyttötarkoituksensa, joista seuraavassa tärkeimmät.

Kun halutaan erityisesti korostaa tekstissä tietyn tutkijan tulkintaa jostakin asiasta, hänen nimensä mainitaan tekstissä ja kirjoitetaan kapiteelilla tai versaalilla. Esimerkiksi:

Kursiivilla kirjoitetaan vierasperäiset sanat, samoin teosten nimet:

Suoria lainauksia lähteistä tai tutkimuksesta käytetään silloin, kun lähde tai tutkimus ilmaisee jonkin asian sellaisin sananvalinnoin tai sävyin, että sen esiin tuominen on tutkimustehtävän ratkaisemisen kannalta merkityksellistä. Suorat lainaukset erotetaan tekstin sisällä lainausmerkein:

Mikäli on kyse pitemmästä lainauksesta,

Suorien lainausten loppuun merkitään aina viite, jotta lukija saa täsmällisen tiedon siitä, mistä lainaus on.

Lainausmerkeillä voidaan ympäröidä sana tai sanaliitto, joka ei kuulu yleiskielen normaaleihin ilmauksiin tai jota on käytetty epätavallisessa merkityksessä.

Tieteellisessä tekstissä ei pääsääntöisesti käytetä lainkaan lyhenteitä. Hyvin yleisesti käytössä olevat lyhenteetkin (esimerkiksi mm., tms., yms., jne.) kirjoitetaan kokonaisina sanoina tekstissä. Ainoastaan lähdeviitteissä lyhenteiden käyttö on sallittua. Sen sijaan jotkin vakiintuneet tai tutkimuksessa usein esiintyvät termit voidaan lyhentää, mutta tekijän on tästä erikseen mainittava alaviitteessä, kun ilmaus esiintyy ensimmäisen kerran (esimerkiksi New York Times > NYT, Yhdistyneet Kansakunnat > YK, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue > SDP).

Lähdeviitteissä esiintyy usein lyhenteitä, joista seuraavassa tavallisimpien selitykset ja merkintätavat.

ks./Ks. katso

vrt./Vrt. vertaa; kun halutaan osoittaa, että jossakin toisessa tutkimuksessa esitetään samankaltainen, mutta ei yhdenmukainen johtopäätös, väite tai tieto

Ibid./Ibidem = sama (samassa paikassa, teoksessa, lähteessä)

op.cit. oper citato = mainitussa teoksessa (mt. = mainitussa teoksessa)

loc.cit. loco citato = edellä mainitussa paikassa (mp. = mainitussa paikassa)

s.a. sine anno = ilman painovuotta

s.l. sine loco = ilman painopaikkaa

s.n. sine nomine = ilman tekijää, tekijän nimeä

passim = siellä täällä

P.M. pro memoria = muistio

Käytettäessä asiakirjoja, joista ao. viranomaisilla on omat lyhenteensä, näitä on noudatettava, Yleensäkin on pyrittävä käyttämään vakiintuneita lyhenteitä. Jos itse ottaa käyttöön oman lyhenteen, se on aina selitettävä.

(Timo Sironen)

Erinomainen käsikirja antiikin kieliin ja kulttuuriin liittyvien termien suomenkielisiin kirjoitusasuihin on painolämmin teos Antiikin käsikirja, Leena Pietilä-Castrén ja Paavo Castrén, Otava 2000. Henkilönnimistä käytetään traditionalistisia alkuperäisiä nimimuotoja, esimerkiksi Homeros, Hieronymos ja Vergilius tai vakiintuneita, esimerkiksi Paavali.

Tavallisimmista paikannimistä käytetään vakiintuneita muotoja, esimerkiksi Ateena, Sisilia, Syrakuusa ja Vähä-Aasia. Harvinaisimmista, suomalaiseen kieliasuun vakiintumattomista paikannimistä Kreikan historian ja kreikkalaisen kulttuuripiirin tutkimuksessa käytetään kreikkalaista muotoa, esimerkiksi Aktion, ja Rooman (ja antiikin Italian) historian ja roomalaisen kulttuuripiirin tutkimuksessa latinalaista muotoa, esimerkiksi Actium. Sama pätee myös mytologisiin nimiin, esimerkiksi Zeus/Juppiter ja Herakles/Hercules. Itaalisen kulttuuripiirin tutkimuksessa käytetään ko. itaalisen kielen mukaista muotoa, ellei (yleis)ymmärrettävyys kärsi.

Antiikin auktoreiden teoksiin viitataan latinan ja Rooman kirjallisuuden osalta Lewis-Shortin A Latin Dictionaryn lyhenteiden mukaan, Kreikan kirjallisuuden osalta Liddell-Scott-Jonesin Greek-English Lexiconin mukaan. Historian proseminaarivaiheessa voi käyttää vielä antiikin auktoreiden teoksista niiden suomenkielisiä lyhentämättömiä nimiä, kätevimmin vaikka em. Antiikin käsikirjan mukaan.

Teosten tiettyyn kohtaan viitataan jo proseminaarivaiheesta lähtien alkuperäisteoksen numeroinnin mukaan. Mikäli numerointia ei ole käytetyssä suomennoksessa, sen voi tarkistaa kätevimmin Loeb Classical Libraryn kaksikielisistä editioista. Käytetään arabialaisia numeroita ja numeroiden välissä pilkkua ilman välilyöntiä, esimerkiksi Cat.(ullus) 34,3. Jos samaa auktoria siteerataan samassa alaviitteessä useamman eri kohdan osalta, käytetään puolipistettä yhden välilyönnin jälkeen, esimerkiksi Cat.(ullus) 34,3; 58,2. Jos vielä samassa alaviitteessä viitataan toiseen auktoriin, laitetaan väliin piste, esimerkiksi Cat.(ullus) 34,3; 58,2. Hor.(atius)(,) ep(odi) 9,5.

Mikäli Loeb Classical Libraryn editiossa eri lukutapoja on lueteltu jonkin merkittävän tulkinnan kannalta puutteellisesti, on syytä käyttää laajempaa tekstikriittistä editiota, esimerkiksi Oxford Classical Texts, Bibliotheca Teubneriana tai Collection Budé, ainakin gradu- tai viimeistään jatkotyövaiheessa. Piirtokirjoitus- ja papyrusdokumenttieditioiden lyhenteitä käytetään ilman välipisteitä, esimerkiksi CIL ja SEG. Niidenkin yhteydessä pyritään käyttämään arabialaisia numeroita.

Mikäli opiskelija ei ole käynyt kreikan alkeiskurssia tai itse ehtinyt/vaivautunut opettelemaan kreikkalaisia kirjaimia, voi halutun kreikankielisen passuksen siteerata transkriboimalla sen latinalaisittain. Mikäli käyttää kreikkalaisia kirjaimia, voi käyttää esimerkiksi Symbol-kirjasinlajia tai vastaavaa, jolloin ns. apumerkit (aksentit, aspiraation ja iota subscriptumit) voi lisätä käsin tai esimerkiksi Ancient Greek/JL-typesin Ithaka-kirjasinlajia.

Edellä mainitun Antiikin käsikirjan ohella antiikintutkimuksen käsikirjoista suositellaan käytettäväksi uutta Der Neue Paulyä (menossa O-kirjaimessa, valmis 2002) ja/tai Oxford Classical Dictionaryä, mielellään sen uusittua vuoden 1996 painosta.

(Matti Enbuske)

Lähdeviitteiden tarkoitus on tehdä lukijalle mahdolliseksi selvittää, miten ja mitä lähdeaineistoa tutkija on käyttänyt. Lukijalla täytyy olla mahdollisuus tarkistaa tutkimuksessa esitetyt faktat ja väitteet. On tärkeää antaa myös kunnia muille tutkijoille, joiden aiemmin esittämiä tietoja, selityksiä, johtopäätöksiä ja ideoita käytetään.

Lähdeviitteitä ei yleensä käytetä silloin, kun kysymyksessä on tutkimuksen problematiikan kannalta selvästi yleinen asia tai ns. tietosanakirjatieto. Tietosanakirjatieto saadaan yleensä hakuteoksesta tai käsikirjasta — esimerkiksi talvisodan syttymisajankohta. Tällaisiinkin teoksiin on viitattava, jos niiden toteamukset ovat poleemisia tai ristiriidassa muiden lähteiden ja tietojen kanssa.

Kaikki väitteet ja toteamukset, joita ei ole lähdeviitteillä dokumentoitu, käsitetään tekijän omiksi johtopäätöksiksi. Omat arvioinnit on perusteltava ja ne ovat kaikkien vapaasti arvosteltavissa.

Lähdeviitenumerot merkitään tekstiin arabialaisin numeroin yläindeksillä muuta tekstiä ylemmäksi ilman pistettä tai sulkumerkkiä. Tekstinkäsittelyohjelmat tekevät tämän automaattisesti. Viitenumero merkitään siihen, mihin asiakirjasta tai kirjasta lainattu tieto päättyy. Yleisesti viite merkitään lauseen loppuun pisteen jälkeen. Näin merkittynä se viittaa edeltävään virkkeeseen tai — asiayhteydestä riippuen — saman kappaleen edellisen lähdeviitteen jälkeisiin virkkeisiin. Lähdeviitenumero voidaan merkitä myös virkkeen sisälle, jolloin se viittaa vain edeltäneeseen sanaan tai lauseeseen.

Lähdeviitteen sisältö eli viiteteksti sijoitetaan numerojärjestyksessä kunkin sivun alalaitaan alaviitteeksi. Juokseva numerointi on joko yhtä sivua tai yhtä päälukua koskeva tai se voi varsinkin suppeissa tutkielmissa juosta läpi tutkielman. Tekstinkäsittelyohjelma tekee yleensä alaviitenumerosta automaattisesti kirjasinkooltaan pienemmän yläindeksimerkin, joka erottuu sopivasti viitetekstistä. Normaalikokoinen alaviitenumero sen sijaan erotetaan viitetekstistä sulkumerkillä tai pisteellä. Viiteteksti päättyy aina pisteeseen.

Lähdeviitteessä mainitaan asiakirja mahdollisimman tarkoin yksilöitynä. Esimerkiksi päiväkirjasta ilmoitetaan päiväkirjan pitäjä ja päivämäärä. Kirjeestä ja diplomaattiraporteista mainitaan lähettäjä, vastaanottaja ja päivämäärä sekä mahdollinen diaarinumero. Pöytäkirjasta ilmoitetaan kokouksen päivämäärä ja tarpeen vaatiessa pykälä. Viitteestä on lisäksi käytävä ilmi, millainen asiakirja on kyseessä (tilikirja, pöytäkirja, kirje jne.).

Asiakirjan jälkeen ilmoitetaan se kokoelma, johon painamaton arkistolähde kuuluu sekä arkisto, jossa ao. kokoelmaa säilytetään. Eli edetään yksilöidystä yleiseen: asiakirja–kokoelma–arkisto. Viitteissä käytetään lähteistä ja arkistoista alkuperäiskieltä mahdollisuuksien mukaan. Etenkin arkistolähteisiin viitattaessa, mutta muulloinkin kun se on mahdollista, on syytä pyrkiä käyttämään kokoelmista ja arkistoista lyhenteitä. Osa lyhenteistä on vakiintuneita, kuten Oulun maakunta-arkiston (OMA), Kansallisarkiston (KA), Sota-arkiston (SArk) tai useiden eri maiden keskusarkistojen.

Pienempien kokoelmien ja harvemmin käytettyjen arkistojen lyhenteet eivät useinkaan ole vakiintuneita, joten tutkija voi joutua itse muodostamaan sopivan lyhenteen. Tällöin on ensimmäisellä kerralla syytä mainita kokoelman tai arkiston nimi alaviitteessä kokonaisuudessaan. Lyhenteiden tulee olla johdonmukaisia ja yksiselitteisiä. Käytetyistä lyhenteistä on joko tehtävä luettelo liitteeksi tai merkittävä lyhenteet lähdeluetteloon kyseisten kokoelmien ja arkistojen kohdalle.

Esimerkkejä: