Sukkessio, kasvupaikkatyypit ja metsätyyppioppi

Helpottaminen, estäminen ja sietäminen kuvaavat lajienvälisiä vuorovaikutussuhteita, jotka vaikuttavat sukkessiokehitykseen. Bioottisilla tekijöillä voi kuitenkin itseasiassa olla toissijainen merkitys kehityksen lopputuloksena olevan kasviyhteisön lajikoostumukselle. Kasvupaikkatekijöillä kuten maaperän rakenteella ja ravinteisuudella, kosteus- ja lämpötilaolosuhteilla on usein keskeinen merkitys kasviyhdyskuntien rakenteen määräytymisessä. Tämä on ydinoletus A. K. Cajanderin metsätyyppiopissa, jonka hän muotoili 1909-1949.

Metsätyyppiteorian ydinajatuksena on, että kasvupaikkavaatimukset määrävät ensisijaisesti kasvilajien esiintymisen ja menestymisen tietyllä paikalla. Sukkession alkuvaiheissa kasviyhteisön rakenne voi olla suureksi osaksi sattumanvarainen riippuen siitä, mitkä lajit ovat onnistuneet kolonisoimaan kasvupaikan ensimmäiseksi. Vähitellen kilpailu voimistuu ja karsii lajistoa. Jäljelle jäävät ne lajit, jotka parhaiten menestyvät kyseisissä ravinne-, kosteus- ja lämpötilaolosuhteissa. Kehitys johtaa ennustettavasti kasvupaikalle ominaiseen kasvillisuuteen, joka on ensisijaisti abioottisten kasvupaikkatekijöiden määräämä. Tämä ajatuskulku näyttää siten olettavan, että sietämisellä on keskeinen sija kasviyhteisöjen rakenteen määräytymisessä, mutta abioottiset tekijät ovat ensisijaisia kasvupaikkatekijöitä. Kasvillisuus voi muokata karikkeen laatua ja valo-olosuhteita, mutta näillä on ainoastaan sekundäärinen merkitys kasvupaikalle ominaiselle kasvilajistolle. Esimerkiksi kosteusolosuhteista ja kasvupaikan ravinteisuudesta riippuen valtapuuksi voi kehittyä karumpia olosuhteita sietävä mänty tai kosteammassa viihtyvä kuusi. Tiheä kuusikko vähentää voimakkaasti pohja-, kenttä- ja pensaskerrosten saamaa valomäärä, kun taas mäntyvaltaisissa kangasmetsissä valo-olosuhteet ovat yleensä paremmat. Metsän ikääntyessä ja järeytyessä valo-olosuhteet paranevat puuston luonnollisesti harventuessa ja karsiutuessa.

Metsätyyppiteoria Sukkession kuluessa kullekin kasvupaikalle muodostuu primääristen kasvupaikkatekijöiden määrämä tyypillinen kasvilajisto.

Metsätyyppiteorian mukaan kasviyhteisö määräytyy kasvupaikan tuotoskyvyn tai viljavuuden mukaan. Paikalla kasvava lajisto kuvaa siten metsän potentiaalista tuotoskykyä. Metsätyyppiopin toisen keskeisen osan muodostaakin metsätyyppiteorian pohjalle luotu metsätyyppijärjestelmä, jonka tavoitteena on luokitella kasvupaikkatyypit ja niillä vallitsevat metsäkasvillisuustyypit niiden viljavuuden mukaan. Järjestelmä kehitettiin metsätalouden tarpeisiin, mutta metsätyyppien tunnistaminen on tärkeää myös metsien luonnonsuojeluarvoa ja monimuotoisuutta arvioidessa. Suomen metsistä valtaosa on kuivahkoa tai tuoretta kangasmetsää (jakauma %:na): lehdot 0.9, lehtomaiset kankaat 14.2, tuoreet kankaat 42.9, kuivahkot kankaat 34.9, kuivat kankaat 5.3, karukkokankaat 0.2, kalliot ja hietikot 1.6.

Alla on lyhyesti luonnehdittu tärkeimpiä päämetsä- ja suotyyppejä (lähde: J. Kuusipalo 1996. Suomen metsätyypit.). Tärkeintä on aluksi tunnistaa pääkasvupaikkatyypit. Niitä vastaavat metsätyypit vaihtelevat lajistoltaan kasvillisuusvyökkeittäin Etelä-Suomesta Metsä-Lappiin eikä niitä ole alla tarkemmin kuvattu. Metsätyypit on nimetty eri nimikkolajien mukaan, jotka ovat kullekin tyypille tunnusomaisia. Tyyppien tunnistamisessa käytetään hyväksi eri opaskasveja eli indikaattorilajeja ja niiden suhteellisia runsauksia. Metsä- ja suotyyppien tunnistamista opiskellaan tarkemmin kasvitieteen kenttäkursseilla.

Suomen metsämaiden pääekosysteemityypit

Kangasmetsät Kerroksellinen podsolimaannos: karike, hapan kangashumus, vaalea huuhtoutumiskerros, punertavanruskea rikastumiskerros ja pohjamaa. Kasvien juuret ja sienirihmastot sitovat kangashumuksen eloperäisen aineksen huopamaiseksi matoksi. Maaperäeläimistö on köyhä ja sienet ovat pääasiallisia hajottajia. Lehdot Maannos on ruskomaata. Runsaan maaperäeliöstön toiminnan vuoksi humus on sekoittunut kivennäismaahan. Pintamaa on ainoastaan lievästi hapanta (pH 6-7) eikä kerroksellisuutta ole nähtävissä. Runsaasti nitraattityppeä sisältävää mustaa tai ruskeaa multaa. Turvemaat Turvemaassa turvekerros on vähintään 30 cm. Ohutturpeisilla soilla turvekerros on ohuempi. Soistuneilla kankailla turvekerros on alle 20 cm ja puolet pintakasvillisudesta on suokasveja ja puolet metsäkasveja. Minerotrofiset suot saavat merkittävän osan ravinteistaan pintavaluman tai pohjaveden kautta. Ombrotrofiset suot saavat pääosan ravinteistaan sadeveden kautta. Tutustu tarkemmin: Kangasmetsät Lehdot Turvemaat