Michael Ende (1929*) on saksalaissyntyinen lasten- ja nuortenkirjailija. Myös näyttelijänä työskennelleen Enden menestystä kirjailijana kuvastaa se, että hänet on palkittu useaan kertaan nuortenkirjoistaan. Enden tuotannosta on suomennettu teokset Momo (1973), Tarina vailla loppua (1979), Unienahmija (1978), Ofelian varjoteatteri (1988) sekä Mielinkielinliemi (1989).
Tarina vailla loppua on alkuasetelmiltaan hyvin mielenkiintoinen. Kertomus saa alkunsa, kun Bastian Baltasar Bux -niminen koulupoika varastaa antikvariaatista kirjan nimeltä Tarina vailla loppua ja sulkeutuu lukemaan sitä koulurakennuksensa ullakolle. Näin Ende saa kirjoitettua Tarinaan vailla loppua kaksi kertomusta, joista toinen kuvaa Fantaasian valtakunnan pelastamiseksi käytyjä kamppailuja. Toinen tarina kuvailee Bastianin lukukokemusta, jonka aikana hän rakentaa identiteettiään ja käsittelee elämäänsä liittyviä kipeitä ongelmia kuten koulukiusaamista, isäsuhdettaan, heikkoa itsetuntoaan sekä äitinsä kuolemaa. Ende on erottanut todellisen maailman ja mielikuvitusmaailman kerronnan käyttämällä punaisia (primaarimaailma) ja vihreitä (sekundaarimaailma) kirjaimia. Tarinassa vailla loppua primaarinen ja sekundaarinen maailma koskettavat toisiaan, sillä Bastianin huudot kuuluvat Fantaasiaankin ja lopulta Bastian tempautuu mukaan Tarinaan vailla loppua.
Kun Bastian alkaa lukea Tarinaa vailla loppua, Fantaasian valtakunta on tuhoutumisen partaalla. Sinne tänne Fantaasian valtakuntaan nimittäin ilmestyy tyhjiä aukkoja, jotka laajenevat koko ajan, minkä seurauksena Fantaasian valtakunta uhkaa kadota kokonaan. Vaiheikkaiden seikkailujen jälkeen kirjan toinen päähenkilö, Atreju-niminen nuori poika, saa selville, että Fantaasian hallitsijalle, Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelle, on annettava uusi nimi Fantaasian pelastamiseksi. Koska nimenantajan on tultava Fantaasian valtakunnan ulkopuolelta, Atreju aloittaa uuden etsintäretken pelastajan löytämiseksi. Lopulta Fantaasian asukkaat onnistuvat vetämään Bastianin mukaan seikkailuun. Annettuaan Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelle uuden nimen, Bastian lähtee seikkailemaan Fantaasian valtakuntaan ja on lopulta kadottaa kokonaan oven todelliseen maailmaan.
Ende muuntelee Tarinassa vailla loppua fantasiakirjallisuuden kliseitä. Teoksessa ei ole mitään fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaista hyvän ja pahan välistä lopullista taistelua, vaan Bastian kamppailee lähinnä itsensä kanssa. Kliseiden muuntelu näkyy myös mielikuvitusolennoissa. Esimerkiksi kirjan keskeinen mytologinen hahmo on valkoinen lohikäärme Fuhhuur, joka ei muistuta lainkaan tavallisesti fantasiakirjoissa tavattavia pahoja ja pelottavia lohikäärmeitä. Fuhhuur on pikemminkin hyväntahtoinen ja kiltti lohikäärme ja liittyy erityisesti kiinalaiseen traditioon, jossa lohikäärmeet ovat keisarin ja hyvän onnen symboleita.
Tarinassa vailla loppua yksi keskeisimmistä teemoista on mielikuvituksen merkityksen korostaminen. Ende kritisoi sitä, kuinka kiire, työ ja arkirutiinit valtaavat niin suuren osan ihmisten ajatuksista, että mielikuvitus syrjäytyy heidän elämästään lähes kokonaan. Näin ihmiset ovat vaarassa menettää merkittävästi elämäänsä rikastuttavan elementin, joka voi lisäksi toimia tärkeänä terapeuttisena väylänä. Tämä on nimenomaan aikuisten ongelma, mikä korostuu muun muassa siinä, että Fantaasian pelastajaksi kelpaa ainoastaan ihmislapsi, joka ei ole vielä astunut aikuisten maailman harmaaseen mielikuvituksettomuuteen vaan omaa rikkaan ja omaperäisen mielikuvituksen.
Tarina vailla loppua on myös kuvaus siitä, kuinka Bastianin negatiivinen minäkuva muuttuu positiiviseksi. Kirjan alussa Bastian näkee itsensä värittömänä, lihavana ja kohtalaisen lahjattomana poikana, jonka minäkuvan negatiivisuutta lisää vielä koulukiusaaminen. Saavuttuaan Fantaasian maailmaan Bastian pyrkii unohtamaan mahdollisimman täydellisesti entisen minänsä sekä elämänsä ja muuttumaan komeaksi ja urhoolliseksi prinssiksi, jolle mikä tahansa on mahdollista. Tämä on johtaa siihen, että Bastian ei enää pääse, eikä halua päästä, pois Fantaasiasta. Bastianin on kuitenkin pakko palata todelliseen maailmaan, ja se voi tapahtua vain siten, että hän muuttuu takaisin omaksi itsekseen. Vaikka ajatus ennalleen muuttumisesta tuntuu Bastianista aluksi epämieluisalta, hän on loppujen lopuksi vain iloinen muutoksesta. Tosin Bastian ei muutu ihan täydellisesti ennalleen, sillä nyt Bastian hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja kykenee iloitsemaan uudesta itsevarmemmasta identiteetistään:
Ja hetkenä, jolloin hänellä ei enää ollut noita Kuuntyttären lahjoja eikä liioin muistoja omasta maailmastaan eikä omasta itsestään, hän äkkiä koki täydellisen epävarmuuden tunteen, hän ei enää tiennyt kumpaan maailmaan hän kuului ja oliko häntä todellisuudessa ollenkaan olemassa.
Mutta sitten hän yksinkertaisesti vain hyppäsi kristallinkirkkaaseen veteen, kylpi ja roiskutteli ja läiskytteli ja antoi kimaltavien pisaroiden suihkuta suuhunsa. Hän joi ja joi, kunnes jano sammui. Ja ilo täytti hänet päästä varpaisiin, elämänilo ja ilo siitä, että hän oli taas oma itsensä. Sillä nyt hän taas tiesi, kuka hän oli ja minne hän kuului. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Ja kaikkei suurenmoisinta oli, että hän halusi nyt olla juuri se mikä hän oli, eikä kukaan muu. Jos hän nyt olisi saanut valita, hän olisi valinnut oman itsensä. Sillä nyt hän tiesi, että maailmassa on tuhansia ja taas tuhansia erilaisia iloja mutta että ne pohjimmiltaan ovat kuitenkin yksi ja sama; ilo osata rakastaa. Mikä pohjaltaan merkitsi yhtä ja samaa asiaa.
Myöhemminkin, kun Bastian jo ajat sitten oli palannut takaisin omaan maailmaansa, tämä ilo säilyi hänessä. Hänen sydämessään sykkivä ilo ei hyljännyt häntä hänen elämänsä raskaimpinakaan hetkinä vaan sai hänet aina hymyilemään ja lohduttamaan muita. (Tarina vailla loppua, 450*451.)
Tarinassa vailla loppua tulee esiin myös mielenkiintoinen ajatus siitä, että aktiivinen lukija voi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaiseksi lopullinen tarina muodostuu. Kuten Bastianin ja aktikvariaatinpitäjän, herra Koreanderin, keskustelusta ilmenee, on Tarina vailla loppua jokaiselle lukijalle erilainen. Periaatteessahan tämä pätee kaikkeen kirjallisuuteen, sillä jokainen lukija tulkitsee ja kokee lukemansa omaan elämänkokemukseensa ja persoonallisuuteensa tukeutuen niin eri tavalla, että yksi ja sama kirja voi eri lukijoille kertoa aivan erilaisen tarinan.
LÄHTEET: Bengtsson, Niklas: Michael Ende. * Ulkomaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. 50*55. Nikolajeva, Maria 1988: The Magic Code. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.