Puolalaista Stanislaw Lemiä (1921-) pidetään parhaimpana ei-englanninkielisenä tieteiskirjailijana, jonka romaanien hyvin tunnusomainen piirre on tavallista suurempi älyllinen haastavuus. Hän pitääkin laiskoja lukijoita miellyttävän viihteellisen science fictionin kirjoittajia genren pettureina. Lemin teosten keskeisiä teemoja ovat muun muassa auktoriteetit, absoluuttinen valta, salatut tunteet ja halut, uskonnot ja pelot sekä teknologian kehitys seurauksineen ja vaikutuksineen. Lemin kuuluisin teos on Solaris-romaani (1961). Muita merkkipaaluja hänen kirjailijanurallaan ovat esimerkiksi Eeden (1959), Tähtipäiväkirjat (1957), Paluu tähdistä (1961), Voittamaton (1964) ja Kyberias (1965). Lem on kirjoittanut myös runsaasti tietokirjallisuutta. Solariksen tapahtumat sijoittuvat samannimiselle meriplaneetalle, jonka ainoa elollinen olento on koko planeettaa peittävä meri. Solaris-planeetalle on perustettu miehitetty tutkimusasema. Solaris-meren tietoisuuden kehitys vaikuttaa olevan hyvin korkealla tasolla, mutta meri ei suostu kommunikoimaan tavalla, jota ihmiset kykenisivät ymmärtämään:
Ensimmäiset yhteydenottoyritykset tehtiin erityisesti suunnitelluilla elektronisilla laitteilla. Valtameri osallistui itse aktiivisesti näihin yrityksiin muokkaamalla laitteet toisenlaisiksi. Se kaikki jäi kuitenkin jossain määrin hämäräksi. Mitä tämä "osallistuminen" oikeastaan tarkkaan ottaen oli? [--] Oliko vastaanotettu aineisto merkki ohimenevästä paikallisesta kiihotustilasta, vai oliko kyse säännöllisesti ilmenevistä, niihin jättiläismäisiin koostumiin liittyvistä sykähtelyistä, joita meri parhaillaan rakensi vastakkaiselle puolelle planeettaa? Olivatko elektroniset laitteet tallentaneet meren ikivanhojen salaisuuksien kaikuja? Oliko se paljastanut meille omat sisimmät toimintonsa? Sitä oli mahdoton tietää. (Solaris, 28-29.)
Toisinaan meri muodostaa mielikuvituksellisia orgaanisia muodostelmia pinnalleen tai lähettää yläpuolellaan kelluvan avaruusaseman tutkijoiden luokse eläviä kopioita heidän unissaan esiintyneistä ihmisistä. Koska asemalla on ilmeisiä ongelmia, sinne lähetetään Kris Kelvin -niminen avaruustutkija selvittämään, mikä on vialla. Ennestään asemalla on kaksi tutkijaa: Sartorius ja Snaut. Sartorius on erakoitunut unihahmojensa vankina, ja Snaut on tullut puolihulluksi. Hyvin pian Kelvinin asemalle saapumisen jälkeen meri lähettää hänenkin luokseen vierailijan, joka on Kelvinin itsemurhan tehnyt nuoruudenrakastettu Harey.
Hareyn ilmestyminen saa Kelvinin aluksi ahdistuneeksi. Hän pyrkii ja onnistuukin tuhoamaan Hareyn kopion, mutta pian meri lähettää hänen luokseen uuden Hareyn. Eniten Kelviniä ahdistaa Hareyn ihmisyyden ristiriitaisuus. Hän näyttää Hareyltä ja on melkein Hareyn kaltainen muttei kuitenkaan kokonaan. Tämä johtuu siitä, että meri luo Hareyn Kelvinin muistojen pohjalta eivätkä muistot ole koskaan täydellisiä. Harey itse ei kuitenkaan tiedä todellista alkuperäänsä. Vähitellen Kelvin pystyy hyväksymään kopio-Hareyn eikä enää haluaisi tuhota tätä, vaikka Snaut häntä siihen painostaakin. Snautille meren luomat vierailijat ovatkin lähes painajaismaisen piinaavia.
Solariksen henkilöt edustavat ihmisenä olemisen eri puolia. Kelvin on viileä tiedemies, joka pyrkii selittämään todellisuutta objektiivisesti. Snaut on omatunto, totuudenpuhuja, jonka pettäminen on vaikeaa. Erakoitunut Sartorius edustaa ihmissielun pimeän voiman pelkoa. Harey on maailmaa ihmeissään tarkasteleva luonnonlapsi, joka nojautuu havainnoissaan pitkälti vaistoihinsa ja tunteisiinsa. Solaris osoittaa, että yksikään näistä lähestymistavoista ei yksinään riitä ihmisen pyrkimyksissä ymmärtää häntä ympäröivää todellisuutta ja sen ilmiöitä. Ainoastaan erilaisia ajattelutapoja yhdistämällä ihminen voi päästä lähemmäs asioiden tosiolemusta ja saavuttaa laajemman ymmärryksen maailmasta ja elämästä.
Hareyn kohtalo Solariksessa kuvastaa viattomuuden tuhoamista. Harey on täydellinen luonnonolento, jota hallitsevat tunteet ja vaistot ja jolla ei ole lainkaan menneisyyttä. Aluksi hän ei tiedä alkuperäänsä, mutta saa sen lopulta itse selville. Silloin Hareyn viattomuus tuhoutuu, ja hän yrittää tuhota itsensä. Nyt Harey joutuu myös uudella tavalla pohtimaan olemassaolonsa syytä ja tarkoitusta:
[--] Mutta olin jo kuullut kylliksi ja päässyt selville, etten ole ihminen, vaan instrumentti. - Mitä sinä oikein puhut? - Se minä olen. Instrumentti joka tutkii sinun reaktioitasi - jokin sentapainen. Jokaisella teistä on... samanlainen instrumentti kuin minäkin. Me tulemme esiin teidän muististanne tai mielikuvituksestanne, en tiedä oikein mistä - ja sinä sen kuitenkin tiedät paremmin. Hän puhuu niin kauheita asioita... niin kummallisia... jos se ei olisi sopinut tähän kaikkeen muuhun niin en olisi missään tapauksessa uskonut häntä. [--] Vasta silloin minä ymmärsin että olen avuton teen sitten mitä tahansa, enkä voi olla kiduttamatta sinua. Ja se on pahempaakin, sillä kidutusväline on passiivinen, niin kuin kivi joka putoaa jonkun päähän ja tappaa hänet. Mutta kidutusväline joka rakastaa sinua ja haluaa sinulle vain hyvää - se oli liikaa minulle. (Solaris, 175-176.)
Solaris kertoo myös ihmisen ja varsinkin tutkijan asenteesta todellisuuteen. Ihminen pyrkii itsepintaisesti ymmärtämään kohtaamiaan vieraita ilmiöitä ja kehittämään niille loogisia selityksiä oman ymmärryksensä pohjalta omiin käsitteisiinsä rajoittuen. Suuri joukko Solariksen-tutkijoita on jo liki sadan vuoden ajan pyrkinyt selvittämään meren olemusta ja kehittämään kausaalisia selityksiä sen käyttäytymiselle, ja Solariksesta on kehitelty lukuisia teorioita. Silti Solaris säilyy totaalisesti vieraana ja käsittämättömänä, koska se eroaa elämänmuotona niin suuresti siitä, mihin ihmiset ovat tottuneet. Niin kauan kuin ihmiset pyrkivät ymmärtämään ja selittämään Solarista ainoastaan omasta näkökulmastaan, he eivät näe sen tosiolemusta.
Toinen Solariksessa esiin nouseva tutkimukseen liittyvä ongelma on tieteen etiikka. Koska tutkijat haluavat aktivoida Solaris-meren toimintaa ja kostaa sen tutkmusretkikunnalle aiheuttaman tuhon, tutkijat pommittavat sitä radioaktiivisella säteilyllä, vaikka se on kielletty kansainvälisin sopimuksin. Teon eettisenä ongelmana on se, että näin saatetaan tuhota tai vahingoittaa jotakin sellaista, mitä ei ymmärretä. Solaris saakin kysymään, onko ihmisellä oikeus tehdä kokeita elollisilla olennoilla vain oman itsepintaisen uteliaisuutensa tyydyttämiseksi.
Solariksessa kyseenalaistetaan ihmisen avaruudentutkimuksen motiivit. Snaut esittää ironiseen sävyyn ajatuksen, että ihmisten ylevät ja epäitsekkäät päämäärät ovat valheellista itsepetosta, ja kaikki tutkimus on loppujen lopuksi vain oman itsen tuijottamista ja etsimistä:
[--] Me lennämme avaruuteen valmiina kestämään mitä tahansa: vaaroja, yksinäisyyttä, väsymystä, kuolemaa. Vaatimattomuus kieltää meitä sanomasta sitä, mutta silloin tällöin me olemme aika ylpeitä itsestämme. Ja jos kuitenkin tutkimme intoamme vähänkään tarkemmin, niin huomaamme kaiken olevan pelkkää hämäystä. Emme me pyri valloittamaan maailmankaikkeutta, me haluamme vain viedä Maan rajat avaruuden laitamille saakka. Meidän mielestämme se ja se planeetta on kuiva kuin Sahara, toinen yhtä kylmä kuin Pohjoisnapa, kolmas taas rehevä kuin Amazonin alanne. Me olemme inhimillisiä ja ritarillisia; emme halua orjuuttaa muita rotuja, tahdomme pelkästään lahjoittaa heille omat arvomme ja ottaa vastalahjaksi itsellemme heidän perintönsä. Pidämme itseämme Pyhän Yhteyden ritareina. Se on toinen valhe. Me etsimme ainoastaan ihmistä. Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, omamme; mutta sitäkään emme voi hyväksyä sellaisena kuin se on. Etsimme oman maailmamme ihannekuvaa; maailmaa joka on erilainen kuin omamme mutta kehittynyt oman muinaisuutemme kaltaiselle pohjalle. (Solaris, 90-91.)
Kyseistä Snautin puheenvuoroa voi pitää myös kolonialismin kritiikkinä. Avaruustutkimuksen kehityttyä kolonialismi tosin ei enää rajoitu omalle maapallollemme vaan on jo avaruudenlaajuista.