Astrid Lindgren (1907) on ruotsalainen lastenkirjailija, jonka kirjailijanura alkoi vasta 37-vuotiaana. Vaikka Lindgrenin kirjailijanura alkoikin verrattain myöhään, hän on ehtinyt kirjoittaa runsaasti lastenromaaneja ja on saavuttanut menestystä sekä kotimaassaan että ulkomailla. Lindgrenin teoksia on käännetty yli 60 kielelle ja hänelle on myönnetty H. C. Andersen -mitali. Lindgren on luonut lukuisia rakastettuja romaanihahmoja tarinoissaan Peppi Pitkätossusta, Vaahteramäen Eemelistä, Katto-Kassisesta, Melukylän ja Saariston lapsista, Ronja ryövärintyttärestä, Rasmuksesta ja Marikista. Hänen teoksissaan on usein viittauksia hänen onnelliseen lapsuuteensa smoolantilaisessa maalaiskylässä. Lindgrenin teoksista löytyykin sankoin joukoin iloisia, onnellisia ja tyytyväisiä lapsia, joiden elämä on täynnä kadehdittavan ihania ja jännittäviä leikkejä ja seikkailuja. Lindgrenin teoksia sävyttää usein huumori, vahvat tunnelataukset, jännitys ja nauru. Hänen tuotannostaan löytyy kuitenkin vakavampiakin sävyjä. Lindgren kirjoittaa myös pelosta, vihasta, surusta, rakkauden, hellyyden sekä yhteisymmärryksen tarpeesta, jopa kuolemasta.
Mio, poikani Mio -teoksen päähenkilö on Jussi-niminen 9-vuotias poika. Jussin äiti on kuollut, ja hänen isänsä on tuntematon. Vuoden ikäisestä lähtien Jussi on elänyt kasvattina Eedla-tädin ja Kosti-sedän luona. Jussin kodissa vallitsee kylmä ja kieltojen vallitsema ilmapiiri, ja Jussi tuntuu olevan kasvattivanhemmilleen lähinnä taakka ja velvollisuus kuin ilon ja onnen lähde:
Minä olin kasvattina Eedla-tädin ja Kosti-sedän luona. Vuoden vanhana minä heille tulin. Sitä ennen asuin lastenkodissa. Sieltä Eedla-täti minut otti. Oikeastaan hän tahtoi tyttöä, mutta tyttöjä ei silloin ollut. Ja niin hän otti minut. Vaikka Kosti-setä ja Eedla-täti eivät pojista pidäkään. Ainakaan sellaisista, jotka ovat siinä yhdeksän vuoden iässä. Heidän mielestään minä pidin liian kovaa meteliä ja kannoin liian paljon kuraa sisään, kun tulin Kaisaniemestä leikkimästä, ja viskelin vaatteita sikin sokin ja puhuin ja nauroin liian kovalla äänellä. Eedla-täti sanoi tämän tästä, että onneton se päivä jona minä tulin taloon. Kosti-setä ei sanonut yhtään mitään. Tai kyllä sentään, joskus hän sanoi: - Alapas laputtaa siitä, pois silmistäni. (Mio, poikani Mio, 6.)
Jussin elämän valopilkkuja ovat hänen ystävänsä Pena perheineen, hedelmäkauppaa pitävä Suliinin täti ja läheisen panimon kuormahevonen Kalle Puntti. Eräänä iltana Jussi katoaa kotoaan ja matkaa Kaukaisuuden Maahan, jossa Jussi tapaa isänsä, Kaukaisuuden Maan kuninkaan. Kaukaisuuden Maassa Jussin elämä muuttuu kokonaan. Hänestä tulee prinssi Mio, jolla on paljon ystäviä, ihmeellinen taikaratsu Miramis, vapaus leikkiä, nauraa ja riemuita mielin määrin sekä ennen kaikkea ihailtava kuningas-isä, joka rakastaa poikaansa:
Silloin minä en nimittäin vielä tiennyt, miten hyvä minun isäni kuningas oli ja kuinka hän minusta piti, mitä ikinä teinkin, ja kuinka mielellään hän näki minun nauravan. Isäni kuningas pysähtyi, kun hän huomasi minut. *Mio, poikani Mio, täälläkö sinä istut ja naureskelet, hän sanoi. *Niin, anteeksi, sanoin minä, kun ajattelin, että isäni kuningas ehkä paheksui ääneen nauramista yhtä ankarasti kuin Kosti-setä ja Eedla-tätikin. *Naura vielä enemmän, sanoi isäni kuningas. Sitten hän kääntyi ruusutarhurin puoleen ja sanoi jotakin kummallista. *Minä pidän linnunlaulusta, hän sanoi. Minä pidän hopeapoppelieni soitosta. Mutta eniten pidän siitä, että kuulen poikani nauravan ruusutarhassa. (Mio, poikani Mio, 23 - 24.)
Kaukaisuuden Maassa on kuitenkin yksi paha ja pelottava asia, kammottava ritari Kaamo, joka on siepannut Kaukaisuuden Maan lapsia ja muuttanut heidät linnuiksi. Mion on lähdettävä taistelemaan ritari Kaamoa vastaan ja pelastamaan tämän kaappaamat lapset. Mio onnistuu tehtävässään, ja hänestä tulee sankari.
Mio, poikani Mio on mielenkiintoinen tyyliltään ja rakenteeltaan. Kirja on 9-vuotiaan pojan yksinpuhelua ja kertomusta kaverilleen, lapsen puhetta lapselle, mikä vaikuttaa romaanin kielenkäyttöön. Mio, poikani Mio on kirjoitettu lapsenkieliseen muotoon, mistä ovat merkkinä muun muassa yksinkertaiset lauserakenteet. Taitavalla tyylillisellä valinnallaan Lindgren onnistuu lisäämään kertomuksen autenttisuutta. Rakenteen kannalta erityisen mielenkiintoinen on Mio, poikani Mio -romaanin loppuratkaisu, jossa Mio jää Kaukaisuuden Maahan. Perinteisestihän Mion olisi pitänyt palata takaisin arkielämäänsä Jussiksi, ja Jussin katoamisen jälkeen hänen kasvattivanhempansa olisivat muuttaneet suhtautumistaan Jussiin positiivisemmaksi jne. Mion tarinan loppu jää kuitenkin avoimeksi, mikä lisää romaanin monisyisyyttä ja tehoa. Valmiiksi pureskellun, perinteisen loppuratkaisun puutteen vuoksi lukijalle heitetään kirjan lopuksi haaste: hänen on itse luotava mielessään tarinalle loppu.
Mistä Mion tarinassa on kyse? Romaani kuvaa pienen lapsen, Jussin, rakkauden, hellyyden, hyväksynnän ja läheisyyden kaipuuta. Ilmeisesti Jussi pakenee ankeaa arkielämäänsä sadun ja mielikuvituksen maailmaan, jossa kaikki on paremmin. Satumaailmaan siirtyminen on Jussille tapa lohduttautua ja kyetä kestämään kokemansa ikävä kohtelu. Mio, poikani Mio kertoo myös pienen pojan identiteetin rakentamisesta ja juurien tarpeesta. Jussi ei tiedä käytännössä mitään syntyperästään. Eedla-täti kertoo vain, että Jussin äiti on kuollut synnytyksessä ja hänen isänsä on ollut epämääräinen retku. Jussi ei voi hyväksyä Eedla-tädin karkeaa selitystä, joten hän kuvittelee isänsä jaloksi kuninkaaksi. Mio, poikani Mio kuvaa lisäksi Jussin kasvua. Mielikuvitustarina tukee Jussin itsetunnon kasvua ja vahvistaa häntä henkisesti kohtaamaan arkielämän ikävät puolet.
LÄHTEET:
Edström, Vivi 1992: Astrid Lindgren - Vildtoring och lägereld. Rabén & Sjögren, Stockholm.
Strömstedt, Margareta 1988 (1977): Astrid Lindgren (suom. Irmeli Järnefelt). WSOY, Porvoo.