Ursula Le Guin (1929*) on amerikkalaissyntyinen kirjailija, joka tunnetaan paitsi fantasia- myös science fiction -kirjailijana. Hänen kenties tunnetuin teoksensa on neliosainen Maameri-sarja. Muita Le Guinin merkittäviä romaaneja ovat muun muassa Pimeyden vasen käsi (1969), Osattomien planeetta (1974), Maailma, vihreä metsä (1976) ja Taivaan työkalu (1971).
Maameri on suljettu sekundaarinen maailma, sirpaleinen saaristo, joka kieltäytyy ylittämästä rajojaan. Harmonian säilyminen on korostuneen tärkeää Maameren saaristossa; sen rikkoutuminen johtaa vakaviin kriiseihin. Maameri kykenee kuitenkin aina vastaamaan tasapainoaan häiritseviin tekijöihin uuden tasapainon synnyttämiseksi. Harmonia on uhattuna lähinnä kahdesta syystä: hajaantumisprosessin ja ihmisen ego-pohjaisen itsevarmuuden vuoksi. Harmonian korostuneisuutta pidetään merkkinä taolaisen filosofian vaikutuksesta Maameren taustalla. Maameren taikuuden pohjana on luomisen kieli, jolla maailma luotiin ja jota lohikäärmeet ja velhot puhuvat. Tuntemalla asioiden, esineiden ja olentojen tosinimet eli nimet luomisen kielellä velhot pystyvät taikomaan ja hallitsemaan. Ursula Le Guinin hyödyntää Maameren tarinoissa runsaasti perinteisen fantasiaromaanin keinoja ja rakenteita, mutta hän myös uudistaa fantasiaromaania monin tavoin jokaisessa Maameri-sarjan kirjassa.
Osa 1: Maameren velho
Maameri-sarjan aloittaa Maameren velho (1968), joka kuvaa päähenkilönsä Varpushaukan eli Gedin kasvua yliluonnollisia voimia omaavasta äkkipikaisesta ja ylpeästä pojasta kypsäksi ja viisaaksi velhoksi. Kun nuoren Varpushaukan yliluonnolliset kyvyt paljastuvat, hänet ohjataan kokeneen Ogion-velhon oppipojaksi. Ogionin opetus ei kuitenkaan riitä ylpeälle ja kunnianhimoiselle Varpushaukalle, vaan hän haluaa velhojen kouluun Roken saarelle.
Roken saarella Ged manaa henkiin tuhat vuotta sitten kuolleen valtiattaren ja vapauttaa samalla kuolleiden valtakunnasta nimettömän varjon. Näin Ged päästää pahan maailmaan. Tässä kohti Le Guin uudistaa hyvä*paha-dikotomiaa, sillä Maameren velhon paha on päähenkilön itse synnyttämää pahaa eikä ulkopuolista pahaa. Tapauksen jälkeen Gedin on lähdettävä ajamaan takaa vapauttamaansa varjoa saadakseen sen kiinni ja voittaakseen sen. Toisin kuin perinteisessä fantasiassa Maameren velhossa matka-teeman päämääränä ei ole tietty paikka vaan nimettömän pahan kiinni saaminen ja voittaminen.
Ged voittaa pahan varjon kohtaamalla sen kasvoista kasvoihin ja nimeämällä sen omalla tosinimellään Gediksi. Nimeämällä varjon omalla nimellään Ged hyväksyy pahan vihollisen osaksi itseään. Näin Ged tunnistaa itsessään olevan pahan ja oppii nimeämisen kautta kontrolloimaan sitä. Samalla Gedin itsetuntemus lisääntyy ja hän onnistuu palauttamaan maailman tasapainon. Gedin ystävä, Vehka, pääsee ensimmäisenä näkemään Gedissä tapahtuneen muutoksen:
Ja hän [Vehka] alkoi nähdä totuuden: hän ymmärsi, ettei Ged ollut menettänyt mitään eikä voittanut, mutta nimeämällä kuoleman varjon omalla nimellään hän oli kasvanut mieheksi. Ja miestä, joka tuntee itsensä, ei mikään mahti voi nujertaa eikä riivata; hän on oman itsensä herra ja elää elämänsä itse elämän takia, ei koskaan palvellakseen tuhon tai kivun tai vihan tai pimeän voimia. Éan luomistarussa, Maameren vanhimmassa laulussa sanotaan: "Hiljaisuudessa sana, pimeässä valo, kuolemassa elämä: huikea kuin haukan lento taivaan autiudessa. (Maameren velho, 225.)
Osa 2: Atuanin holvihaudat
Maameren tarinoiden toisessa osassa Atuanin holvihaudat (1971) päähenkilönä on Arha-niminen nuori tyttö. Atuanin holvihaudat poikkeaa siis jo lähtöasetelmiltaan perinteisestä fantasiaromaanista. Siinä missä fantasiakertomukset tavallisesti ovat nuorten poikien kasvu- ja kehitystarinoita, Atuanin holvihaudat kuvaakin nuoren tytön kasvua ja kehitystä. Arha on tunnistettu jo lapsena Nimettömien jumalien papittaren reinkarnaatioksi ja hänet viedään jo lapsena perheensä parista. Naispuoliset papittaret ja eunukit kasvattavat Arhan vähitellen pimeiden voimien palvelijaksi, ja Arha alkaa itsekin uskoa olevansa kuolematon ja jälleensyntynyt Holvihautojen papitar. Samalla Arhalta evätään kuolevaisen identiteetti ja hänet silvotaan psyykkisesti.
Atuanin holvihautojen keskeisin tapahtumapaikka on Arhan persoonallisuuden ja itsetietoisuuden metaforana toimiva labyrintti, jonne Ged saapuu etsimään Maameren kokonaisuuden ja yhtenäisyyden symbolia, maagi Erreth-Akben sormuksen puolikasta. Arha löytää tunkeilijan, ja koska hän on ainoa labyrintit tunteva ihminen, Ged joutuu hänen armoilleen. Arha leikittelee Gedin kustannuksella ohjaillen tämän kulkua labyrintissä mielihalujensa mukaan. Kun heidän kanssakäymisensä syvenee, Gedistä tuleekin johtaja. Gedin ohjaamana Arha löytää itsestään uusia puolia, ja Ged antaa hänelle takaisin hänen vanhan tosinimensä, Tenarin.
Yksi keskeisimmistä Atuanin holvihautojen teemoista on seksi ja erityisesti nuoren tytön ikääntyminen sekä naiseksi tuleminen. Selvästi miehisen Gedin kohtaaminen hämmentää naispuolisten papittarien ja eunukkien keskuudessa kasvanutta Arhaa. Ged on ensimmäinen Arhan kohtaama mies. Arha rakastuu Gediin ja toivoo sitovansa tämän itseensä pysyvästi viemällä tämän labyrintin salatuimpaan paikkaan. Arha tulee kuitenkin pettymään, sillä hän ei saa Gediltä vastarakkautta. Tuskastaan ja pettymyksestään huolimatta Arha on kuitenkin voittanut, sillä hän on oppinut rakastamisen kyvyn.
Atuanin holvihaudat kuvaa myös Arhan vapautumista Nimettömien palvelemisen kahleista. Vähitellen Arha tajuaa, kuinka Nimettömien palvelus on määrittänyt hänen elämäänsä ja jopa kieltänyt häneltä elämän. Arha joutuu myös kohtaamaan Nimettömien palveluksen merkityksettömyyden aikaan saaman epätoivon. Arha päättää paeta labyrintistä Gedin kanssa ja näin hän saa takaisin vapautensa. Vapautumisen tuskaa lievittää Arhan löytämä rakastamisen kyky.
Tenar tunsi. Hänen sydämensä oli vihdoinkin vapaa elinikäisestä pimeän puristuksesta. Mutta hän ei tuntenut samaa riemua kuin vuoristossa. Hän painoi päänsä käsiin ja itki, ja hänen poskensa olivat suolaiset kyynelistä. Hän itki pahan palvelukseen hukkaamiaan vuosia. Hän itki kivusta, vapauden kivusta. Se mitä hän oli vasta alkanut oppia oli vapauden paino. Vapaus on raskas taakka, iso ja outo ja kuorma rohkeallekin. Vapaus ei ole helppoa. Sitä ei voi saada lahjaksi, se on valittava, ja valinta voi olla vaikea. Tie kulkee ylös kohti valoa mutta raskautettu vaeltaja ei saavuta tien päätä ehkä koskaan. (Atuanin holvihaudat, 171.)
Osa 3: Kaukaisin ranta
Maameren tarinoiden kolmas osa Kaukaisin ranta (1972) kuvaa Maameren syvää kriisiä: kuolemattomuuden tavoittelu johtaa siihen, että velhot unohtavat magian taitonsa ja ihmiset unohtavat oman elämänsä arvon kuolemattomuutta tavoitellessaan. Gedin tehtäväksi tulee selvittää muutoksen aiheuttaja ja oikaista tapahtumat. Ged lähteekin etsimään kriisin aiheuttajaa nuoren prinssi Arrenin kanssa, ja etsintäretki kuljettaa heidät kaukaisimmalle rannalle, kuoleman valtakuntaan.
Kaukaisimman rannan rakenne on varsin perinteinen: Ged ja Arren seikkailevat erilaisten maiden halki kuolleiden valtakuntaan, kukistavat pahan, ja matkan aikana Arren kypsyy Ged mentorinaan valmiiksi ottamaan vastaan Maameren kuninkuus. Uutta Kaukaisimmassa rannassa on Le Guinin tapa painottaa ja pohtia avoimesti kuolema-teemaa ilman vertauskuvia. Tavanomaisesta poikkeavaa on myös se, että pahan voittaminen ei ole ongelmatonta vaan Ged joutuu taistelussaan pahaa vastaa hyödyntämään kaikki voimansa, mikä johtaa maagin kykyjen menetykseen.
Le Guin korostaa Kaukaisimmassa rannassa voimakkaasti kuolemanpelon ja kuolemattomuuden tavoittelun järjettömyyttä. Kuolemaa pelkäävät Maameren asukkaat ovat valmiita maksamaan kuolemattomuudesta kovan hinnan: ikuisen elämän saavuttaakseen he luopuvat kaikesta elämän vivahteikkuudesta iloineen ja suruineen ja vaipuvat täydelliseen, tahdottomaan apatiaan. Ged ja Arren havaitsevat välinpitämättömyyteen vajoamisen ja elämänilon menettämisen seuraukset vieraillessaan Hortin kaupungissa, joka on vähitellen joutumassa täydellisen sekasortoiseen tilaan:
Ja totisesti Hortin kaupungissa oli jotain vialla. Outous leijui ilmassa kuin sairaus joka tartuttaa kaiken niin että siellä vieraileva rupesi piankin vakavissaan ajattelemaan, että kaupunki oli kirottu. Ei niin, että jokin voima olisi ollut läsnä muita voimakkaampana vaan pikemmin päinvastoin, niin että kaikki oli heikennyttä, sairasta. [--] Hort oli kaupunki vailla lakia ja järjestystä. [--] Sen asukkaat näyttivät rauhattomasta toimeliaisuudestaan huolimatta päämäärättömiltä. [--] kaikki olemisen riemu katosi ja kaupunki muuttui tyhjäksi ja lohduttomaksi utuisessa auringossa väreileväksi aavekaupungiksi. (Kaukaisin ranta, 68 - 69.)
Osa 4: Tehanu
Maameri-sarjan päätösosassa, Tehanussa (1990), aiemmat sarjan osat joutuvat radikaalin uudelleen arvioinnin ja parantelun kohteeksi. Tehanun päähenkilönä on Tenar. Hän on jo keski-ikäinen, leskeksi jäänyt nainen, joka hoitaa mieheltään jäänyttä maatilaa Gontin saarella. Tenarilla on ennestään kaksi aikuista lasta ja Tehanussa hän adoptoi 6 - 7-vuotiaan Therrun, jonka hänen vanhempansa kumppaneineen ovat raiskanneet, pahoinpidelleet ja työntäneet elävänä nuotioon. Tenar onnistuu ystäviensä avulla pelastamaan Therrun nuotiosta, mutta tuli on ehtinyt ruhjoa hänen ruumiinsa vakavasti.
Tehanua voidaan syystä pitää feministisenä fantasiaromaanina. Siinä kuvataan realistisesti naisen elämää ja pelkoja sekä yksinhuoltajaäidin tragedioita. Tehanussa kritisoidaan avoimesti miesten taholta tulevaa naisten väheksyntää. Naisten erilaisuutta ja erilaista valtaa suhteessa miehiseen valtaan puolestaan korostetaan. Miesten brutaalia käytöstä naisia kohtaan kuvataan peittelemättömästi: Therru joutuu isänsä ja tämän toverin raiskaamaksi ja pahoinpitelemäksi, miehet ahdistelevat jatkuvasti Tenaria ja Therrua ja lopulta Therrun isä murhaa viidennellä kuulla raskaana olevan vaimonsa. Jalon Tuulenhaltija-velhon käytös osoittaa, kuinka syvästi naisten marginalisointi ja väheksyminen on juurtunut Maameren miesten mieleen: jopa tämän hyvää tarkoittavan ja itseään kunnioittavan miehen suhtautumisessa naisiin on havaittavissa naisten väheksyntää. Naisten asema marginaalissa heijastuu myös Maameren taikuudessa: naisten taikuus on kylänoitien vähäpätöistä loitsintaa, kun taas velhous on miesten ala.
Heikkoa kuin naisten taikuus, viekasta kuin naisten taikuus, hän oli kuullut sanottavan sen sata kertaa. [--] Kylänoidat eivät olleet saaneet oppia hienoimpia temppuja eivätkä he tunteneet taikuuden perusteita, vaikka osasivatkin tenppuja ja loitsuja ja suuria laulujakin. Velhous oli miesten työtä, miesten taito: magia oli miesten ala. Naispuolista maagia ei ollut nähty ilmoisna ikänä. (Tehanu, 47.)
Tehanu kertoo myös Gedin vaiheista Kaukaisimman rannan jälkeen. Ged palaa kotisaarelleen Gontiin, mutta kotiinpaluu ei ole ongelmaton. Ged on syvässä kriisissä, sillä hän on menettänyt velhonkykynsä, jotka ovat aiemmin suuresti muokanneet ja määrittäneet hänen persoonaansa ja elämäänsä. Nyt hänen on rakennettava itselleen uusi identiteetti tavallisena miehenä, Tenarin puolisona ja Therrun kasvatti-isänä, joka tekee aivan tavallista, arkista työtä elääkseen mahtitekojen sijasta.
Tehanussa lohikäärmeiden ja ihmisten alkuperä nivoutuu yhteen, sillä alussa lohikäärmeet ja ihmiset olivat samaa kansaa. Ajan myötä osa lohikäärmeihmisistä keskittyi lentämiseen sekä villiin luontoonsa ja alkoi etsiä lisää vapauttaa, jolloin he muuttuivat lohikäärmeiksi. Osa puolestaan kiintyi aarteisiinsa, tekemiinsä tavaroihin ja oppimiinsa uusiin asioihin, ja heistä tuli ihmisiä. Vain pieni osa lohikäärmeihmisistä säilytti alkuperäisen olemuksensa, ja he pakenivat yli avoimen meren toiselle puolelle maailmaa. Siellä he onnistuivat elämään sekä ihmisen että lohikäärmeen kaltaisina, villeinä ja viisaina varustettuina ihmisen älykkyydellä ja lohikäärmeiden sydämellä.
LÄHTEET:
Bengtsson, Niklas 1997: Ursula Le Guin. - Ulkomaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita (toim. Niklas Bengtsson ja Tittamari Marttinen). 92 - 99. BTJ Kirjastopalvelu, Helsinki.
Talbot, Norman 1994: "Escape!": That Dirty Word in Modern Fantasy: Le Guin's Earthsea. - Twentieth-Century Fantasists (edited by Kath Filmer). 135 - 147. St. Martin's Press, New York.