Philippa Pearce (1920-) on englantilainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka kuuluu 1950- ja 1960-luvun fantasiakirjallisuuden elvyttäjien joukkoon. Pearcen pääteokset ovat Kivienkeli lentää sekä Tom ja keskiyön puutarha (1958), joka on palkittu Carnegie-mitalilla. Pearcen teosten tyypillisiä teemoja ovat lapsen yksinäisyys, menneisyyden vaikutus, suhde lähimpiin ja selittämättömät tapahtumat.
Tom ja keskiyön puutarha -romaanin päähenkilö on Tom-niminen pikkupoika. Tomin pikkuveli Peter on sairastunut tuhkarokkoon, minkä vuoksi Tom joutuu tätinsä ja tämän miehen luokse eristykseen veljestään, jottei hänkin sairastuisi. Tomin täti Gwen ja hänen miehensä Alan ovat lapsettomia, ja he asuvat vanhassa tylsässä vuokratalossa, jossa on vain karu asfalttipiha, jolla ei voi leikkiä. Siksi Tom suhtautuu tilanteeseen aluksi erittäin vastahakoisesti, kunnes tilanne yllättäen muuttuu. Talon iäkkään vuokraemännän, rouva Bartholomewin, kaappikello nimittäin lyö eräänä yönä kolmetoista kertaa:
Ja kello antoi mennä: yksitoista! Kaksitoista! "Hassua lyödä kaksitoista kaksi kertaa samana yönä!" Tomia huvitti ja nukutti. Kolmetoista! julisti kello ja vaikeni. Kolmetoista! Tom sävähti: oliko kello todella lyönyt kolmetoista? Eivät kai hassut vanhat kellotkaan sentään semmoisia tunteja lyöneet? Hän oli varmaan kuvitellut. Vai joko hän näki unta? Ei, valveilla tai unessa, hän oli laskenut kolmeentoista. Siitä hän oli varma. (Tom ja keskiyön puutarha, 17.)
Epäuskoinen Tom lähtee tutkimaan kaappikelloa ja havaitsee retkellään, että talon halli näyttää erilaiselta ja asfalttipiha on muuttunut kauniiksi puutarhaksi. Myöhemmin Tom tapaa puutarhassa Hatty-nimisen tytön ja saa tästä itselleen leikkikaverin. Vähitellen Tomille selviää, että ylimääräisen 13. tunnin aikana Tom siirtyy ajassa taaksepäin kuningatar Viktorian aikakaudelle ja Hatty on rouva Bartholomew lapsena.
Merkilliset tapahtumat saavat Tomin pohtimaan ajan metafysiikkaa:
Mutta jos aika joskus loppuisi, loppuisi kertakaikkiaan ja heti, se tarkoitti sitä että aikakin oli vain hetkellinen suure, siitä voisi luopua tai sitä voisi jopa kiertää. Ehkä hän onnistuisi pääsemään ajan selän taa ja jäämään ikuisiksi ajoiksi menneisyyteen, eli Hattyn nykyhetkeen ja puutarhaan. Mutta siinä onnistuakseen hänen täytyisi ymmärtää, kuinka aika teki työtään. (Tom ja keskiyön puutarha, 151.)
Vähitellen Tom kyseenalaistaa yhä enemmän perinteistä lineaarista aikakäsitystä. Puutarhassa nimittäin ajan lineaarisuus rikkoutuu, kun Hatty välillä vanhenee ja taas nuorentuu. Tom havaitsee myös hänen ja Hattyn ajan erilaisen kulun: Tomin kohdalla aikaa kuluu kolme viikkoa, Hattyn kohdalla useita vuosia. Pohdintojensa myötä Tom ymmärtää ajan subjektiivisen luonteen:
"Voisi sanoa", Tom aprikoi ja tuli mukaan keskusteluun vaikkei ollut kuunnellutkaan, "voisi sanoa että eri ihmisillä on oma aikansa vaikka he tietysti elävätkin kaikki samaa suurta aikaa."
Ensin Tom luulee, että hän pystyy jopa hallitsemaan aikaa, mutta myöhemmin hän ymmärtää, että rouva Bartholomewkin vaikuttaa toissijaiseen aikaan lapsuus- ja nuoruusmuisteloillaan. Toissijaisen ajan tapahtumat riippuvat nimittäin aina siitä, mistä lapsuutensa tapahtumista rouva Bartholomew kunakin yönä uneksii. Toisaalta Tomin ansiosta rouva Bartholomewin lapsuusmuistot tuntuvat tavallista elävämmiltä.
Tom ja keskiyön puutarha -kirja kertoo myös pienen lapsen yksinäisyydestä. Tomille yksinäisyys on tilapäistä - karanteenin loputtua hän pääsee palaamaan takaisin veljensä ja ystäviensä luo. Hattyn yksinäisyys on pysyvämpää. Hän on orpo tyttö, jonka hänen sukulaisensa ovat vastahakoisesti ottaneet huollettavakseen. Hattyn serkut eivät huoli häntä leikkeihinsä, ja Hattyn täti halveksuu Hattyä. Puutarhassa nämä kaksi yksinäistä lasta löytävät toisensa ja riemuitsevat yhteisistä leikeistään.
Sivuteemana Tom ja keskiyön puutarha -teoksessa on modernisaation negatiivinen vaikutus ympäristöön. Idyllinen viktoriaaninen kylä puhtaine jokineen on 60 vuoden kuluessa kasvanut suureksi kaupungiksi jättäen ikävät jäljet luontoon. Muun muassa kyseinen joki on saastunut pahoin asutuksen ja teollisuuden lisääntyessä:
"Kas niin, Tom, tässä sinulle joki!" sanoi täti voitonriemuisena. Sen täytyi olla sama joki, vaikka se ei lainkaan muistuttanut sitä jokea jonka Tom oli nähnyt Hattyn ikkunasta eikä sitä jonka rantaan Hatty ja hän olivat päätyneet kuljettuaan puutarha-aidan läpi niitylle. Eikä tämä joki enää virrannut niittyjen halki: sen toisella rannalla oli takapihoja ja toisella asfaltoitu kuja. [--] Tom katsoi vettä: se ei näyttänyt likaiselta, mutta hän näki että vedenalaiset kasvit eivät olleet norjia ja vihreitä ja kiiltäviä vaan likaisenruskean liman peitossa. Hanhia ja vesilintuja ei näkynyt missään eikä joessa taatusti ollut kalaa. Sen sijaan siellä oli runsaasti särkynyttä lasia, rikkinäisiä astioita ja tyhjiä säilykepurkkeja. (Tom ja keskiyön puutarha, 142.)
Vaikka Tom ja keskiyön puutarha -romaanin päähenkilö on Tom, kirja on tavallaan Hattyn elämäntarina. Tomin yöllisten retkien ja hänen ja rouva Bartholomewin keskustelun kautta piirtyy kuva Hattyn elämästä lapsuudesta vanhuuteen. Hattyn elämäntarinaa ei kuitenkaan kerrota kronologisesti, vaan lukijan on itse laitettava oikeaan järjestykseen ne siivut Hattyn elämästä, jotka paljastuvat Tomin puutarharetkien aikana. Kirjan lopussa tarina vielä täydentyy Tomin ja rouva Bartholomewin keskustellessa.
LÄHDE:
Nikolajeva, Maria 1988: The Magic Code. Almqvist & Wiksell International, Stockholm.