Englantilainen Terry Pratchett (1948-) on tällä hetkellä kenties kuumin nimi uusien fantasiakirjailijoiden joukossa. Ennen kirjailijanuraansa Pratchett työskenteli ydinvoimalassa, mutta päätti omien sanojensa mukaan alkaa kirjailijaksi ansaitakseen ylimääräistä rahaa kasvihuoneensa suurentamiseen. Yllättäen Pratchettista tuli kuitenkin todella suosittu, mikä ei ole kovin suuri ihme, sillä hän rikkoo rohkeasti fantasiagenren rajoja, irvailee estottomasti inhimillisiä heikkouksia, muotitrendejä ja kulttuurin kliseitä. Pratchettin romaaneilla on kuitenkin vakavampikin puolensa, sillä huumorin ja sanaleikkien lisäksi ne sisältävät filosofista pohdiskelua.
Pratchettin romaanit muodostavat yhdessä Kiekkomaailman kronikan. Kiekkomaailman kronikka ei varsinaisesti ole jatkoromaani, vaikkakin kaikki kronikkaan kuuluvat kirjat kertovat Kiekkomaailman ihmeellisistä tapahtumista. Kiekkomaailma on litteä planeetta, "jota kannattelee neljä elefanttia, jotka puolestaan matkaavat avaruuden halki Suuren Kaksosen, maailmain kilpikonnan selässä" (Viikatemies, 5). Kiekkomaailman kronikkaan kuuluvista teoksista on suomennettu muun muassa Viikatemies (1991), Mort, Noitasiskokset ja Noitia maisemissa.
Viikatemiehessä Kuolema saa potkut työstään ja pestautuu maatilalle rengiksi. Koska Kuolemalle ei löydetä riittävän nopeasti pätevää seuraajaa, kuolleet jäävät elämään epäkuolleina elävien parissa. Lisäksi he alkavat taistella oikeuksiensa puolesta. Yksi epäkuolleista on velhojen Näkymättömän Yliopiston taikurikuntaan kuuluva Winteli Puuns, kunnioitettavan 130 vuoden iän saavuttanut velho, joka kuolee Viikatemiehen alussa, mutta joutuu palaamaan takaisin, kun Kuolema ei olekaan ohjaamassa häntä tuonpuoleiseen. Tilanne aiheuttaa Näkymättömän Yliopiston velhoille runsaasti päänvaivaa, ja vaikka he kuinka yrittävät saada Winteli Puunsin hengiltä, se ei vain onnistu.
Pratchettille tyypilliseen tapaan Viikatemies on pullollaan huumoria. Seuraavassa päivänkorentojen keskustelussa Pratchett irvailee ihmisten tapaa nostalgisoida mennyttä aikaa ja kuvitella kaiken olleen silloin paremmin:
Kiekkomaailman lyhytikäisimmät olennot ovat päivänkorentoja, jotka hädin tuskin selviävät hengissä vuorokauden mittaa. Kaksi vanhimmista korennoista lenteli päämäärättömästi edestakaisin taimenjoen yllä keskustelemassa historiasta eräiden nuorempien, samana iltana kuoriutuneiden kanssa. "Nykyään ei aurinko ole sitä samaa, mitä ennen vanhaan", toinen niistä sanoi. "Siinä olet oikeassa. Vanhoina hyvinä tunteina meillä oli kunnollinen aurinko. Ihan kokonaan keltainen, eikä mitään tällaista punaisen sotkua." "Ja se oli korkeammallakin." "Niin oli, ihan totta." "Ja nymfit ja toukat osasivat vielä kunnioittaa vanhempaa väkeä." "Niin oli, totisesti", toinen päivänkorento vahvisti tunteella. "Jos minulta kysytään, niin meillä olisi vieläkin kunnollinen aurinko, jos päivänkorennot näinä tunteina käyttäytyisivät vähän paremmin." Nuoremmat päivänkorennot kuuntelivat kohteliaasti. "Minä muistan", eräs vanhimmista päivänkorennoista sanoi, "kun kaikki tämä oli peltoa niin kauas kuin silmä siinti." Nuoremmat päivänkorennot katselivat ympärilleen. "Se on vieläkin peltoa", muuan heistä rohkaistui vastaamaan kohteliaan tauon jälkeen. "Minä muistan, kun se oli parempaa peltoa", vanha päivänkorento tiuskaisi. (Viikatemies, 10.)
Irvailua saa osakseen myös hopparinuorukaisten tapa hokea toisilleen yhtenään "Yo", kun Näkymättömän Yliopiston velhot yllättäen alkavat käyttää yo-tervehdystä, joka "on yleinen tervehdys ja myönteinen vastaus, johon liittyy vivahteita seurallisista sotilaallisista sisäpiireistä sekä miestenkeskisistä yhteenkuuluvuusriiteistä" (Viikatemies, 179). Velhojen Näkymättömän Yliopiston puolestaan voisi tulkita pilailuksi yliopistolaitoksen kustannuksella. Näkymättömän Yliopiston velhot nimittäin lähinnä tekevät temppujaan omassa keskuudessaan eristäytyneinä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kun heille ilmaantuu todellinen, konkreettinen, käytännön elämään liittyvä ongelma ratkaistavakseen Kuoleman lähtöpassien jälkeen, he ovat melko avuttomia probleeman edessä. Avuttomuudessaan Kiekkomaailman velhot poikkeavat huomattavasti fantasiakirjallisuuden perinteisistä kaikkivoipaisista mahtavista velhoista, joiden stereotyyppi lienee Sormusten herran Gandalf.
Viikatemiehen vakavampaa antia on kuoleman olemuksen pohdiskelu. Viikatemiehessä kuolema on persoonallinen olento, jonka persoona on ihmisten uskon tulos:
Usko luo muitakin asioita. Se loi Kuoleman. Ei kuolemaa, joka on vain tekninen termi pitempiaikaiselle elämän puuttumisen aiheuttamalle tilalle, vaan Kuoleman persoonallisuutena. Hän kehittyi ikään kuin elämän myötä. Heti kun elävä olento alkoi edes hämärästi ounastella äkillisen ei-eläväksi muuttumisen käsitettä, syntyi Kuolema. Hän oli Kuolema jo kauan ennen kuin ihmiset häntä ajattelivatkaan. He vain lisäsivät muodon ja viikatteen ja kaavun ja sensellaiset persoonallisuuteen, joka oli jo miljoonien vuosien ikäinen. (Viikatemies, 111.)
Viikatemiehen Kuolema on ulkoisesti kliseisen viikatemiehen kaltainen: viikatetta kantava, hevosella ratsastava luuranko. Sisäisesti Viikatemiehen Kuolema tosin poikkeaa selvästi perinteisestä kuolemakäsityksestä. Sen sijaan, että hän olisi julma, paha, pelottava ja ahdistava elämänriistäjä, hän elelee potkujensa jälkeen leppoisasti maalaiskylän yhteisössä, ystävystyy pienen tytön kanssa ja on luonteeltaan jopa niin lempeä, että kanan tappaminen ja rottien myrkyttäminen tuntuu hänestä hyvin ikävältä. Viikatemiehen sanomana voisikin olla, että kuolema ei ole niin pelottava asia, kuin ihmiset tavallisesti ajattelevat sen olevan.
LÄHTEET:
http://www.geocities.com/Area51/1777/terry.html