Dan Simmons (1948*) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka aloitti uransa kirjoittamalla kauhukirjallisuutta. Science fiction -kirjailijana hän saavutti menestystä vasta vuonna 1989, kun hänen romaaninsa Hyperion julkaistiin. Vuotta myöhemmin julkaistiin Hyperionin toinen osa, Hyperionin tuho. Vaikka Hyperion ja Hyperionin tuho julkaistiinkin alun perin kahtena kirjana, ne ovat itse asiassa yksi yhtenäinen romaani. Moneen otteeseen palkittujen Hyperion-kirjojen ilmestyminen on ollut tieteiskirjallisuuden historiassa erityisen merkittävä tapahtuma, ja niiden on katsottu uudistaneen genreä monin tavoin. Simmons jatkaa Hyperionin tarinaa vielä teoksissa Endymion ja Endymionin nousu.
Simmonsin luoma 29. vuosituhannen maailma on huikean monipuolinen ja mielikuvituksellinen kudos. Maapallo on tuhoutunut, ja tilalle on tullut ihmisten hallitsema maailmanverkko, johon kuuluu lukuisia, toisilleen hyvinkin kaukaisia maailmoja eri puolilta avaruutta. Tieteet, varsinkin tekniikka ja lääketiede ovat edistyneet huimasti. Tästä ovat esimerkkeinä kaukosiirtäjät, joiden avulla on mahdollista siirtyä salamannopeasti matkoja, joihin perinteisillä menetelmillä kuluisi useita valovuosia. Lääketieteen edistymisestä kertoo muun muassa ihmisen eliniän piteneminen erityisten Poulsenin hoitojen ja syväjäädytyksen ansiosta. Maailmanverkon ja ihmiskunnan vahvuus on hyvin voimakkaasti riippuvainen TekoÄlyistä, jotka toimivat ihmisten neuvonantajina. Erilaisten kulttuurien ja varsinkin uskontojen kirjo on Hyperionin maailmassa valtaisa. Vaikka Hyperionin maailma on teknisesti erittäin kehittynyt, sen kulttuurissa ja yhteiskunnassa on lukuisia rappeutumisen merkkejä. Esimerkiksi kirjallisuuden tärkeimpänä ominaisuutena pidetään viihdyttävyyttä ja kaupallisuutta, narkomaanien määrä on paisunut valtavaksi, moraali on madaltunut ja ihmisten väliset suhteet ovat usein välineellistyneitä.
Hyperion kuvaa seitsemän verkkomaailman asukkaan pyhiinvaellusmatkaa Hyperion-nimiselle planeetalle. Pyhiinvaeltajien pyrkimyksenä on tavata Lepinkäinen, jota yksi verkkomaailman uskontokunnista palvoo jumalanaan. Lepinkäinen on mystinen tappokone, joka kykenee hallitsemaan aikaa ja avaruuden lakeja. Samaan aikaan galaksissa riehuu sota Ihmisen Hegemonian ja hyljityiksi kutsuttujen kapinallisten välillä, eivätkä juonittelevat TekoÄlyt yhtään helpota tilannetta.
Pyhiinvaeltajat ovat lähteneet matkalleen tavatakseen Lepinkäisen ja toteuttaakseen omat henkilökohtaiset toiveensa. Filosofi Sol Weintraub kuljettaa mukanaan tytärtään Rachelia, joka on sairastunut Hyperionissa tautiin, joka nuorentaa häntä päivä päivältä niin, että hän on lopulta vastasyntynyt vauva. Weintraubin toivomuksena on saada tyttärensä terveeksi. Runoilija Martin Silenus puolestaan haluaa tavata muusansa ja kirjoittaa suurimman runonsa loppuun. Eversti Fedmahn Kassad etsii Hyperionista rakastettuaan Monetaa. Katolilainen pappi Lenar Hoyt haluaa päästä eroon Lepinkäisen häneen istuttamasta hirvittävästä loisesta, joka aiheuttaa hänelle suuria kipuja ja vanhentaa hänet. Salapoliisi Brawne Lamia on rakastunut Johnny-nimiseen kyborgiin, joka on TekoÄlyjen luoma John Keatsin rekonstruktio. Johnny on kuollut, mutta Lamia kantaa häntä mukanaan Schrönin silmukassa. Hyperionissa Lamia pystyisi mahdollisesti herättämään Johnnyn henkiin. Temppeliherra Het Masteenin toivomus jää salaiseksi, ja konsuli Aspicilla ei ole esitettävänä Lepinkäiselle mitään henkilökohtaista toivomusta.
Hyperionin rakenne muistuttaa huomattavasti Chaucerin Canterburyn tarinoiden rakennetta. Seitsemän pyhiinvaeltajaa päättää pitkien odottelujen aikana viihdyttää toisiaan kertomalla elämäntarinansa ja kipeät salaisuutensa, jotka ovat ajaneet heidät epätoivoiselta tuntuvalle retkelle kauhistuttavan Lepinkäisen luokse. Tässä vaiheessa yksittäiset tarinat todella kuuluvat selkeästi omiin lokeroihinsa. Hyperionin tuhossa lokerot avautuvat pyhiinvaeltajien keskinäisten suhteiden tiivistyessä ja lähentyessä ja vähitellen tarinat limittyvät toisiinsa, kunnes ne punoutuvat yhdeksi yhtenäiseksi tarinaksi koko ihmiskunnan tarinan kanssa. Hyperionista löytyy muitakin intertekstuaalisia viitteitä, joista eksplisiittisimpiä ovat viittaukset John Keatsin runouteen.
Hyperion on temaattisesti runsas teos. Yksi Hyperionin keskusteemoista on ihmisen ja koneen suhteen pohdinta. Ihmiset ovat alun perin kehittäneet TekoÄlyt palvelijoikseen, mutta vähitellen TekoÄlyt ovat anastaneet vallan ihmisiltä ja luoneet salaperäisen piilopaikan, TeknoCoren. Ihmiset eivät tosin ole käsittäneet tilanteen muuttuneen. Ummon-niminen TekoÄly paljastaa, että Core sijaitsee kaukosiirtoverkostossa ja jokaisen siirron aikana ihmisen hermosolut ovat TekoÄlyjen käytettävissä:
- Core on sittenkin haavoittuvainen. Missä se on, Ummon? TeknoCore? [Olen jo kertonut sinulle] [--] Singulariteetit! huudahdan. Väli! Jeesus Kristus, Ummon, Core sijaitsee kaukosiirtoverkossa! [Tietysti\\ Missä muuallakaan] - Itse kaukosiirtäjissä! Madonreikäsingulariteettipoluissa! Verkko on kuin TekoÄlyjen jättiläistietokone. [Ei] [Tietopiirit ovat tietokone\\ Joka kerta kun ihminen avaa tietopiirin/ tuon henkilön hermosolut ovat käytössämme omia tarkoitusperiämme varten\\ Kaksisataa miljardia aivoa/ jokaisessa miljardeja hermosoluja/ tekee paljon laskuvoimaa] (Hyperionin tuho, 462-463.)
TekoÄlyt pyrkivät edelleen lisäämään valtaansa, ja heidän aikomuksenaan on eliminoida ihmiset maailmanverkosta. Sota maailmanverkon ja hyljittyjen välillä on itse asiassa TeknoCoren ovelan huijauksen tulos. Todellisuudessa hyljityt ovat tieteen, taiteen, etiikan ja yhteiskunnan kehityksessä edenneet huomattavasti maailmanverkon ihmisiä pidemmälle eivätkä ole sotineet lainkaan maailmanverkkoa vastaan. Varsinainen sodan toinen osapuoli on TeknoCore. Jotta ihmiskunta välttäisi tuhonsa, sen on suostuttava valtaviin uhrauksiin.
Simmons käsittelee Hyperionissa ja Hyperionin tuhossa mielenkiintoisella tavalla ihmisen suhdetta Jumalaan ja jumaluuteen. Tämä teema näkyy omalla tavallaan kaikkien pyhiinvaeltajien elämänkohtaloissa. Jokaisella pyhiinvaeltajalla on oma käsityksensä jumaluudesta ja Jumalasta. Esimerkiksi Sol Weintraub on kuluttanut vuosikymmeniä elämästään Aabrahamin ongelman ja Jumalan vaatimuksen oikeutuksen pohdintaan. Hänen on mahdotonta hyväksyä sitä, että Jumala olisi niin julma, että vaatii isää uhraamaan oman lapsensa kunnioituksen ja uskollisuuden osoituksena. Weintraubin uskonnollisten pohdiskelujen syy löytyy hänen omista kokemuksistaan: hän näkee toistuvasti unta, jossa Lepinkäinen vaatii häntä tyttärensä Rachelin. Lopulta Sol löytää vastauksen Aabrahamin ongelmaan:
Äkillisen kirkkauden hetkenä, joka ylitti hänen tuntemansa välittömän tuskan ja murheen, Sol Weintraub yhtäkkiä ymmärsi täydellisesti, miksi Aabraham oli suostunut uhraamaan Iisakin, oman poikansa, kun Herra käski tämän tehdä niin. Se ei ollut kuuliaisuutta. Kyse ei ollut edes siitä, että Aabraham olisi asettanut rakkauden Jumalaan poikansa rakkauden edelle. Aabraham kokeili Jumalaa. Kieltämällä uhrauksen tuolle viime hetkellä, pysäyttämällä veitsen, Jumala oli ansainnut oikeuden - Aabrahamin silmissä ja tämän jälkeläisten mielissä - tulla Aabrahamin Jumalaksi. (Hyperionin tuho, 545.)
Martin Silenus on pitkän elämänsä aikana kannattanut lukuisia uskontoja, mutta hänelle ainoa todellinen uskonto on lyriikka. Silenukselle loistavan ja täydellisen runouden luominen merkitsee pääsyä kosketukseen Jumalan kanssa. Brawne Lamialle puolestaan jumaluus on yhtä kuin rakkaus. Konsuli Aspic on suurien pettymystensä ja menetystensä seurauksena päätynyt pessimistiseen jumalattomuuteen. Simmons tarkastelee myös älyllisen tietoisuuden lähes pakkomielteenomaista tarvetta muodostaa itselleen jumala ja kohdata se. Erilaisten ihmisten luomien uskontojen kirjo on valtaisa ja jopa tekoälyt pyrkivät luomaan itselleen oman jumalan, Korkeimman Älyn.
Hyperionin keskushahmoksi ja eräänlaiseksi sankariksi nousee rakastunut, raskaana oleva nainen, Brawne Lamia. Hän kukistaa Lepinkäisen ja matkaa yhdessä Joseph Severnin, toisen John Keats -rekonstruktion, kanssa TeknoCoreen ja onnistuu selvittämään TekoÄlyjen salajuonen. Brawne Lamian toimintaa motivoi aluksi rakkaus Johnnya ja syntymätöntä lastaan, sitten muita pyhiinvaeltajia ja lopulta koko ihmiskuntaa kohtaan. Hyperionin keskeisin teema voisikin olla se, että merkittävin maailmaa koossa pitävä voima on rakkaus ja kyvyssä rakastaa piilee ihmiskunnan toivo. Kaikkein parhaiten rakkauden tärkeys elämälle kiteytyy seuraavassa Sol Weintraubin oivalluksessa:
Rakkaudessa, tuossa kaikkein banaaleimmassa tunteessa, tuossa kaikkein kliseisimmässä uskonnollisessa motiivissa, oli enemmän voimaa - Sol tiesi nyt - kuin vahvassa tai heikossa ydinvoimassa, sähkömagnetismissa tai painovoimassa. Rakkaus oli yhtä kuin nämä muut voimat, Sol käsitti. Tyhjiö, joka sitoo, kvanttia pienempi mahdottomuus, joka kuljetti tietoa fotonista toiseen, ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin rakkautta. [--] Mutta nyt, kun Sfinksi kohosi uhkaavana Solin yllä ja ensimmäinen aavistus auringonvalosta vaalensi Hyperionin taivasta, hän käsitti reagoineensa voimaan, joka oli perustavampaa laatua kuin Lepinkäisen harjoittama terrori tai kivun valta. Jos hän oli oikeassa - hän ei tiennyt sitä, vaan tunsi - silloin rakkaus oli ohjelmoitu maailmankaikkeuden rakenteeseen aivan yhtä tiukasti kuin painovoima ja materia/antimateria. Jonkinlaiselle Jumalalle oli tilaa, ei seinien välisessä verkossa, ei jalkakäytävän singulariteettihalkeamissa eikä jossakin asioiden piirin alussa tai tuolla puolen, vaan itse asioiden rakenteessa. Se sai kehittyä samalla kuin maailmankaikkeus kehittyi. Oppia samalla kun maailmankaikkeuden oppimiskykyiset osat oppivat. Rakastaa samalla kun ihmiskunta rakasti. (Hyperionin tuho, 546-548.)