Uusi aika I

Modernin tieteen perusta (n. 1600 - 1830)

Luonnontieteiden kehitys 1600-luvun Euroopassa on merkittävin yksittäinen tapahtumasarja ihmiskunnan historiassa. Vähitellen alettiin tehdä eroa selvästi edistyvän kulttuurin, tieteen, ja edistymättömän (ilman negatiivista konnotaatiota) kulttuurin, taiteen, välille.

Taivaanmekaniikkaa ja rationalismia

Uusi aika alkoi suurilla luonnontieteellisillä läpimurroilla Galilein, Keplerin ja Newtonin johdolla. Tarkkoja mittauksia ja teoreettista ajattelua yhdistelemällä tiede osoitti toimivuutensa; alettiin puhua luonnonlaeista. Descartes loi samalla modernin filosofian perusteet.

Galileo Galilei 1564 - 1642

• Matemaatikko, fyysikko ja tähtitieteilijä. Galilein mukaan luontoa voidaan ja tulee selittää matemaattisesti kausaalisiin syihin nojaten: Aristoteleen suosimat päämääräsyyt saivat väistyä ainakin muun kuin ihmisen sisäisen todellisuuden kuvauksessa [vrt. Vico]. Galilei kuului v. 1603 perustettuun Accademia del Lincei -tiedeseuraan, joka tuki matematiikan ja luonnontieteiden tutkimusta.
  • Myöhemmin valtion tukemia seuroja syntyi Englantiin (The Royal Society of London, 1662) ja Ranskaan (Académie des Sciences de Paris, 1666). Jälkimmäistä edelsi pariisilaisen jesuiittapapin ja matemaatikon, Marin Mersennen (1588-1648), toiminta: paitsi että tutkijat kokoontuivat hänen luonaan viikoittain, hän levitti tiedeuutisia laajalti kirjeiden välityksellä. John Wilkins [ks. Francis Bacon] aloitti vastaavan toiminnan Lontoossa; syntyneen tiedeseuran motto oli auktoriteetit tuomitseva 'Nullius in verba'.
• Galilei teki ensimmäiset tähtitieteelliset havainnot kaukoputkella ja herätti suurta huomioita julkaisuillaan, esim. Tähtien sanansaattaja (Siderius Nuncius, 1610). Hän kuvasi mm. Kuun vuoria, Venuksen vaiheita, Jupiterin kuita ja taivaan sumumaisia kohteita, joita hän piti kaukaisina tähtijoukkoina. Galilei löysi [uudestaan, ks. Thales] myös auringonpilkut [pilkkujen jaksollisuudesta, ks. Wolf].
  • Kaukoputki oli hollantilaisen Hans Lippershey (1587-1619) nimiin 1608 pantu keksintö, jota Galilei paranteli 1609. Keksintö oli kuitenkin ollut 'ilmassa' jo ehkä vuosikymmeniä, eikä Lippersheylle myönnetty siitä patenttiakaan. On viitteitä, että Leonard ja Thomas Digges [isä ja poika, ks. myös Gilbert] olisivat rakentaneet ensimmäiset, joskin laadullisesti vaatimattomat, laitteet 1500-luvun jälkipuoliskolla.
  • Christoph Scheiner (1575-1650) havaitsi 1630 auringonpilkkujen liikkeestä, että Auringon n. 27 päivän kiertoliike oli differentiaalinen, eli hitaampaa navoilla (n. 30) kuin ekvaattorilla (n. 25).
• Galilei asettui kannattamaan Kopernikuksen aurinkokeskistä maailmanmallia teoksessaan Dialogi kahdesta suuresta maailmanjärjestyksestä (Dialogo sopra i due Massimi Sistemi del Mondo, Tolemaico e Copernicano, 1632), vaikka katolinen kirkko oli asettanut teorian pannaan 1616. Joutuessaan inkvisition eteen Galilei, joka tunsi Giordano Brunon (1548-1600) kohtalon, pyörsi virallisesti kantansa kidutuksen, tai ainakin sen uhan, seurauksena, vaikka yksityisesti kapinoikin: "eppur si muove" (se pyörii sittenkin). Tutkijat alkoivat harrastaa itsesensuuria [ks. Descartes; Hobbes].
  • Galilei oli innostunut tieteistä Brunon töiden perusteella. Kopernikuksen teoria oli saanut Brunon päättelemään, että kiintotähdet ovat hyvin kaukaisia aurinkoja (De l'infinito universo e  mondi, 1584). Maailmankaikkeuden täytyi siten olla äärettömän suuri eikä sillä ollut keskipistettä. Bruno kuoli roviolla; tuomion ankaruuteen vaikutti osittain myös hänen mystiikkansa.
• Pääteoksessaan Kaksi uutta tiedettä (Discorsi e dimostrazioni matematiche, intorno a due nuove scienze attenenti alla meccanica e i movimenti locali, 1638) Galilei osoitti erimassaisten pallojen vierivän kaltevalla tasolla samalla, tasaisesti kiihtyvällä nopeudella, v = gt, jolloin niiden putoamismatka on verrannollinen putoamisajan neliöön, h = ½gt² (painovoimaan liittyvää kiihtyvyyttä merkitään tyypillisesti a:n sijaan g:llä). Näin keskiaikaisille laskuille [ks. Oresme] tasaisesta kiihtyvyydestä löytyi luonnosta suora vastine. Kun kappaleiden havaittiin putoavan sekunnissa noin viisi metriä, saatiin arvio g ≈ 10 m/s². Sovelluksena Galilei osoitti heitetyn kappaleen radan olevan paraabelin; kartioleikkausten [ks. Eudoksos; Apollonios] merkitys fysiikalle alkoi selvetä [ks. myös Kepler]. Tässä yhteydessä Galilei formuloi inertialakia [ks. Ockham], mutta oletti virheellisesti taivaanmekaanisen ympyräliikkeen luonnolliseksi, jos vaikuttavia voimia ei ollut [ks. Descartes; Newton].
  • Simon Stevin (1548-1620) oli todennut jo 1586 eripainoisten lyijypainojen putoavan maahan yhtä aikaa. Legenda Galileista samoissa kokeissa Pisan tornissa n. 1590 ei siis tee hänelle oikeutta: Galilein maine lepää myöhempien kokeiden kvantitatiivisessa tarkkuudessa.
• Jo 1602 Galilei havaitsi heilurin heilahdusajan riippuvan sen pituudesta, ei riipuksen massasta tai heilahduksen amplitudista; myöhemmin heilurianalyysiä käytettiin myös g:n aikaisempaa tarkempaan mittaukseen [ks. Huygens]. Hän teki myös ensimmäiset vakavat kokeet äänen [ks. Boyle] fysiikan tutkimuksessa. Lisäksi Galilei havaitsi, että pulloon pumpattu ilma oli yllättävänkin painavaa ainetta. Ilmanpaineen käsitettä hän ei kuitenkaan hyväksynyt, vaan spekuloi tyhjiön kyvyllä imeä [ks. Fermat ja Pascal]. Galilein ehdottama koejärjestely valon nopeuden mittaamiseksi ei aikakauden teknologialla tuottanut tulosta [ks. Rømer].
  • Em. Mersenne mittasi äänen nopeutta ja määritteli sen taajuuksia. Nykyiset arvot: n. 331 m/s ja 20 - 20 000 Hz; puhetaajuudet ovat n. 300 - 3400 Hz.

Johannes Kepler 1571 - 1630

• Tähtitieteilijä ja matemaatikko, joka kehitti aurinkokeskistä aurinkokuntamallia [ks. Kopernikus]. Kepler perusti planeettaliikkeen peruslakinsa Brahen aineistoon Marsin radasta ja oletukseen planeettojen ellipsiradoista [vrt. Galilei]. Kaksi ensimmäistä lakia julkaistiin teoksessa Astronomia nova (1609) ja kolmas teoksessa Harmonices mundi (1619). Laeilla oli merkittävä vaikutus myöhemmälle kehitykselle [ks. Newton; elliptisyyden muutoksista, ks. Laplace].
  • Keplerin lait: (1) Planeettojen radat ovat ellipsejä, joiden toisessa polttopisteessä on Aurinko. (2) Planeetasta Aurinkoon piirretty jana peittää yhtä suurissa ajoissa yhtä suuret pinnat. (3) Planeettojen kiertoaikojen neliöt suhtautuvat kuten niiden Auringosta mitattujen keskietäisyyksien kuutiot. Samoja lakeja voidaan soveltaa Maan ympäristössä myös Kuuhun ja 'tekokuihin' (satelliitteihin).
  • Brahe ei itse aikoinaan uskonut aurinkokeskiseen malliin, mutta hänen mittauksensa olivat tarpeeksi neutraaleja --- teoriavapaita --- sopiakseen uuteen malliin; aineiston tulkinta eri teorioiden avulla onkin sitten asia erikseen. Aristoteleen tavoin Kepler uskoi vielä äärelliseen maailmankaikkeuteen, jonka avulla Aurinko ja sitä kautta ihminen saatiin erikoisasemaan avaruudessa.
• Matematiikassa Kepler tutki kartioleikkauksia [ks. Eudoksos; Apollonios] ja osoitti niiden läheisen sukulaisuuden toisiinsa. Lisäksi hän laski Arkhimedeen hengessä ellipsin pinta-alan ja monia pyörähdyskappaleiden tilavuuksia (Ad vitellionem paralipomena, 1604; Stereometria doliorum, 1615). Hän kirjoitti myös satiirisen teoksen matkasta Kuuhun, Uni (Somnium)
  • Jules Vernen (1828-1905) Maasta Kuuhun ilmestyi 1865.

Willebrord van Roijen Snell 1591 - 1626

• Matemaatikko, fyysikko ja geodeetikko. Huygens jatkoi myöhemmin monia Snellin (tai Snelliuksen) aloittamia tutkimuksia.
• Teoksessaan Cyclometricus (1621) Snell esitti Arkhimedeen n-kulmioita paremman geometrisen tavan haarukoida π:n arvo [ks. myös Viète].
• Vuoden 1621 tienoilla Snell päätyi optisissa kokeissaan valon taittumislakiin, joka kertoo, miten valonsäde muuttaa suuntaansa kahden väliaineen rajapinnassa [ks. myös Descartes]. Laki selittää linssien [ks. Roger Bacon] ja prismojen [ks. Newton] toiminnan niissä käytetyn aineen valon kulkuun vaikuttavana ominaisuutena; puhutaan aineen taitekertoimesta [ilmiö selittyi valon nopeuden muutoksella; ks. Doppler, Fizeau ja Foucault].
• Maanmittaajana [ks. Eratosthenes] Snell kehitti kartanpiirtämiselle tärkeätä kolmiomittausta [ks. Mercator; Brahe] aikaisempaa luotettavammaksi (Eratosthenes batavus).

William Harvey 1578 - 1657

• Anatomi [ks. Vesalius], joka osoitti teoksessaan De motu cordis et sanguinis (Essay on the Motion of the Heart and the Blood, 1628) sydämen ylläpitämän verenkierron olemassaolon. Valtimo- ja laskimoveren väriero tunnettiin, mutta veren biologisesta merkityksestä saatiin viitteitä vasta myöhemmin [ks. Willis; Boyle]. Myöhemmin löydettiin myös hiussuonet [ks. Camerarius ja Hales].
  • Harvey tunsi opettajansa, Hieronymus Fabricius ab Aquapendenten (n. 1533-1619) työt verenkierrosta; sen sijaan arabialaisia töitä [ks. Avicenna] ei tunnettu.
  • Veri kiertää kaksivaiheisessa prosessissa ensin keuhkojen kautta (pieni verenkierto) ja sitten elimistön muiden osien kautta (suuri verenkierto).
• Tutkittuaan nisäkkäiden alkionkehitystä [ks. Buffon; Schleiden ja Schwann] Harvey havaitsi kaikkien elävien olentojen syntyvän munasta, ex ovo omnia (Exercitationes de generatione animalium, 1651).
  • Myös tässä työssä hän sai apua Fabricius ab Aquapendentelta, jonka teoksia ovat De formatu foetu (1600) ja De formatu ovis et pulli (postuumisti 1621).

Hugo Grotius 1583 - 1645

• Valtiofilosofi [ks. Bodin; Hobbes], joka teoksellaan De jure belli ac pacis (Sodan ja rauhan oikeudet, 1625) loi perustan kansainväliselle oikeudelle; työllään Grotius vaikutti mm. sodankäynnin 'inhimillistymiseen' [ks. Clausewitz].  Rikosoikeudessa rangaistusten tulisi pyrkiä rikosten ehkäisemiseen ja rikollisten parantamiseen, ei kostoon. Luonnonoikeuden [ks. Cicero; Tuomas Akvinolainen] Grotius näki itsesuojelun oikeutuksena ja toisten vahingoittamisen tuomitsemisena. Myös kansainvälinen oikeus perustui samankaltaiselle minimalismille: valtioiden velvollisuuksiin ei esim. kuulunut toisten auttaminen.
  • Aikaisemmin kansainvälisestä oikeudesta oli kirjoittanut Alberico Gentili (1552-1608). Grotius kirjoitti itse myös merien vapaudesta (Mare liberum, 1609).
  • Kehitys keskiajan lähes anarkistisesta tilasta uuden ajan järjestystä ylläpitäviin valtioihin johti esim. murhien satakertaiseen vähenemiseen. Luonnonoikeuden teorian kehitystä jatkoi mm. Samuel von Pufendorf (1632-1694). Ihmisen 'yhteiskunnallisuutta' tulivat korostamaan sekä Locke että Hume, Hobbesin ja Rousseaun ollessa toista mieltä [ks. myös Bentham].
  • Vaikka Bodinin valtiosuvereenisuuden käsite oli johtava Hobbesin anarkiateoriaansa [ks. myös Rousseau], kansainvälisen oikeuden käsite loi myös keinoja anarkian vähentämiseen. Kolmikymmenvuotisen sodan (1618-1648) [ks. Luther ja Calvin] Westfalenin rauhansopimus sinetöi valtioiden suvereenisuuden kansainvälisen oikeuden perustaksi.
  • Grotius ei kannattanut uskonnonvapautta, mutta erotti Jumalan laeistaan: niiden piti päteä siinä hypoteettisessa tapauksessakin, ettei Jumalaa ollut tai ettei Hän ollut kiinnostunut ihmisten maailmasta. Näkemystä, jossa Jumala maailman luotuaan jättää sen kehittymään omien lakiensa mukaisesti, kutsutaan deismiksi [ks. Descartes; Newton; Voltaire].

Johan Amos Comenius 1592 - 1670

• Eurooppalaisen koulun 'isä', 'kansojen opettaja' [ks. Luther ja Calvin], oik. Jan Amos Komensky. Teoksessaan Suuri opetusoppi (Didactica magna, 1638, 1657) Comenius kannatti yleistä oppivelvollisuutta. Kosmopoliittina hän vaikutti useankin Euroopan maan koululaitoksen kehitykseen [ks. myös Condorcet]: esimerkiksi Ruotsin (ja samalla myös Suomen) vuoden 1649 nk. Kristiina-kuningattaren koululaki perustui hänen oppeihinsa [tässä yhteydessä Comenius huomasi suomen ja unkarin kielten sukulaisuuden; ks. Rask, Grimm ja Bopp]. Koulutuksen käytännöllisellä järjestämisellä on ollut suuri merkitys sekä hyvinvoinnin [ks. Bernoulli; Smith] että tasa-arvon kehittäjänä [ks. Black ja Watt].
  • Lähes kaikilla filosofeilla [esim. Erasmus; Rousseau; Kant; James] on ollut omat käsityksensä kasvatuksen teoreettisesta puolesta.
  • Kristiina perusti Suomen ensimmäisen yliopiston, Turun Akatemian, v. 1640. Aloitteen teki kenraalikuvernööri Pietari Brahe (1602-1680), joka on vastuussa monista tärkeistä uudistuksista Suomessa; sanonta 'kreivin aika' viittaa juuri häneen. Yksi merkittävimpiä alkuaikojen akatemialaisia oli Daniel Juslenius (1676-1752), jota on myös 'suomalaisuuden isäksi' kutsuttu.

René Descartes 1596 - 1650

• Filosofi ja matemaatikko, nykyaikaisen filosofian 'isä', jonka vaikutus tuntui myös matematiikassa ja luonnontieteissä. Descartes asetti inhimillisen järjen ja epäilyn auktoriteettien, perinteen ja kirkon oppien edelle [ks. Francis Bacon]. Nk. 'luonnollisessa teologiassa' luonto kertoi Jumalasta enemmän kuin Raamattu. Jumala oli luonut lait, joita aineellisen luonnon täytyi totella [ks. Grotius]: syntyi maailmankaikkeuden mekanistinen koneanalogia.
  • Historiaa Descartes piti liian subjektiivisena alana ollakseen varsinaista tiedettä [ks. Bodin]. Teoksessaan De re diplomatica (Asiakirjoista, 1681) Jean Mabillon loi kriteerejä vanhojen käsikirjoitusten aitouden arviointiin [ks. Erasmus; Ranke].
• Teoksessaan Geometria (La Géométrie, 1637) Descartes kehitti analyyttisen geometrian [ks. Apollonios; Diofantos ja Pappos]; tällä hän avasi tietä nykyaikaiselle matematiikalle [myös Fermat teki saman keksinnön, ks. Fermat ja Pascal]. Työn motiivi liittyi Descartesin rationalismiin: algebran [ks. Viète] avulla muotoillussa geometriassa ei tarvita aistihavainnoista riippuvia pisteitä, viivoja jne. Teos ilmestyi Metodin esityksen (Discours de la Méthode, 1637) liitteenä; pääteos itsessään on Augustinuksen Tunnustusten kaltainen kertomus kirjoittajansa totuudenetsinnästä. Descartes kirjoitti teoksensa ranskaksi, ja myöhemmin hän toisti teesinsä latinaksi oppineemmalle yleisölle teoksessa Metafyysisiä mietelmiä (Meditationes de Prima Philosophia, 1641).
  • Uuden tiedon saavuttamiseen on neljä askelta [ks. myös Francis Bacon; Kant]:
    • Todeksi ei pidä hyväksyä mitään vähääkään epäselvää asiaa; epäilys on siis tärkeä osa tiellä kohti varmuutta.
    • Ongelmat on jaettava niin moneen osaan kuin mahdollista ja on tarpeen, jotta ne voitaisiin ratkaista. Tämä on nk. reduktionismin oppi.
    • Ongelman tutkiminen on aloitettava helpoimmin ymmärrettävistä osista, ja vähitellen pyrittävä kohti monimutkaisempia osia.
    • Ongelmaan liittyvät seikat on luetteloitava yleisellä tasolla ja täydellisesti.
  • Jotta Descartesin deduktiivinen ajattelu toimisi, sen tulisi perustua johonkin varmaan, perustavanlaatuiseen totuuteen. Descartesilla näitä totuuksia oli kaksi: oma olemassaolo ja Jumalan olemassaolo.
    • Descartes: "Ajattelen, siis olen olemassa" eli Cogito, ergo sum [ks. myös Augustinus].
    • Jumalaa tarvittiin varmistamaan, että ihmisen aistihavainnot olivat aina luotettavia. Muuten jokin paha demoni voisi saada ihmisen uskomaan --- virheellisesti --- ulkoisen maailman ja oman ruumiin olemassaoloon.
      • Aihe on ollut lukemattomien filosofisten kirjoitusten aihe näihin päiviin asti. Wachowskin veljesten elokuva Matrix (1999) on materialistisempi versio samasta ideasta.
    • Descartes oletti ihmismielen pitävän sisällään synnynnäisiä ideoita, joiden avulla kokemusperäinen tieto organisoidaan [vrt. Kant].
• Descartesin filosofia, nk. kartesiolainen dualisimi, erotti jyrkästi aineen ja hengen: ihmiset ja eläimet olivat koneita, mutta ihmiskoneita ohjasi aineeton henki. Dualismin ongelmaksi muodostui se, miten henki ja aine vuorovaikuttavat keskenään [ks. Spinoza].
  • Evoluutioteoria ja genetiikka yhdistivät ihmisen ja muun elollisen luonnon 1900-luvulla, ja sana organismi voitiin määritellä kunnolla. Ennen sitä Descartesin kone-analogiaa vastustavat vitalistit [ks. Blumenbach] ja tukevat fysikalistit [ks. Helmholtz] kiistelivät ohjelmansa paremmuudesta.
• Luonnontieteiden puolella Descartes oli kirjoittanut Le Monde (Maailma) -nimisen teoksen jo 1633, mutta jättänyt sen julkaisematta kuultuaan Galilein vaikeuksista kirkon kanssa; myös Descartes oli kirjoituksessaan tukenut Kopernikuksen teoriaa. Metodin esityksen liitteenä julkaistiin 1637 myös La Dioptrique ja Les Météores. Descartes julkaisi fysiikkaan ja tähtitieteeseen liittyviä ajatuksia myös teoksessaan Principia philoshiae (Filosofian periaatteet, 1644). Hän ei kuitenkaan ollut fyysikkona ja tähtitieteilijänä yhtä merkittävä kuin matemaatikkona tai filosofina: empirismi ei kuulunut hänen tieteenfilosofiaansa.
  • [+] Descartesin inertialaissa kappale, johon ulkopuoliset voimat eivät vaikuta, jatkoi vakionopeudella suoraviivaista rataa [vrt. Galilei]. Hän laajensi lakinsa koskemaan kaikkia kappaleita, myös Kuuta ja planeettoja: niiden ympyräliike vaati siis selityksen [ks. Newton]. La Dioptrique'ssa Descartes määritteli valon heijastumislain eksplisiittisesti [se tunnettiin ehkä jo Alhazenin aikoihin]; samalla hän päätyi valon taittumislakiin [ks. Snell]. Lisäksi hän todisti, että silmän verkkokalvolle muodostuu ulkomaailman ylösalaisin oleva kuva [ks. da Vinci]. Les Météores piti sisällään sateenkaaren [ks. Roger Bacon] aikaisempaa tarkemman selityksen, sekä kuvauksen pilvistä vesihöyryn tiivistymisenä vedeksi ja jääksi [ks. Leukippos ja Demokritos]. Kun pisarat ja jääkiteet kasvavat tarpeeksi suuriksi, ne satavat alas [ks. Dalton]. Kirjassa on myös tarkkoja kuvauksia lumikiteiden muodoista.
  • [-] Descartesille valon nopeuden täytyi olla ääretön [ks. Galilei; Rømer]: muutoinhan avaruuteen katsoessamme katsoisimme samalla myös menneisyyteen, mikä tuntui liian uskomattomalta ajatukselta. Edelleen, koska tyhjiö [ks. Fermat ja Pascal] oli vastenmielinen Descartesin järjelle, atomiteoriakin [ks. Gassendi] oli mahdoton. Descartesin mielestä ainetta karakterisoi kolmiulotteisuuden lisäksi jatkuvuus jopa näennäisesti tyhjässä avaruudessa. Voimat välittyivät vain suoran kosketuksen kautta erilaisten pyörteisten virtojen kautta. Vielä paljon myöhemminkin avaruuden uskottiin olevan salaperäisen eetterin [ks. Aristoteles] täyttämän; mekanistinen maailmankuva vaati mm. valon etenemiselle väliaineen [ks. Huygens, Young ja Fresnel; Maxwell; Michelson].

Pierre Gassendi 1592-1655

• Filosofi, joka elvytti (esim. De vita et moribus Epicuri, 1647) antiikin materialistisia ideoita kuten luonnonvalintaa [ks. Empedokles], atomioppia [ks. Leukippos ja Demokritos] ja epikurolaista moraalifilosofiaa [ks. Epikuros]. Materialistinen ajattelu alkoi levitä älymystön piirissä [ks. Hobbes; Mandeville; Buffon; Hume; Smith]. Gassendin työllä oli vaikutusta myös kemian kehitykseen [ks. Boyle].
  • Antiikin ajattelu oli välittynyt uudelle ajalle Lucretiuksen ansiosta [ks. Regiomontanus].
  • Materialismi ja ateismi olivat yhä hyvin epäsuosittuja ja jopa vaarallisia ideologioita. Esimerkiksi Richard Bentley (1662-1742) katsoi aiheelliseksi pitää niiden vastaisia saarnoja v. 1692 [ks. myös Luther ja Calvin]. Viisi vuotta myöhemmin Thomas Aikenhead (1676-1697) hirtettiin ateististen ajatustensa vuoksi.

Jan Baptist van Helmont 1577 - 1644

• Kemisti [ks. Libavius] ja biologi, jonka tulokset julkaistiin postuumisti teoksessa Ortus medicinae; vel, Opera et opuscula omnia (1648). Helmont teki ensimmäiset todella kontrolloidut laboratoriomittaukset [ks. Boyle] ja liitti elämän salaisuuden kemiaan [ks. Boerhaave].
• Kemistinä Helmont postuloi ilmasta poikkeavien aineiden, kaasujen, olemassaolon, ja hänen laboratoriomittauksensa antoivat ensimmäiset viitteet aineen säilymislaista [ks. Lavoisier]. Biologian puolella hän osoitti, että kasvin painon nousu ei verottanut multaa juuri lainkaan. Koska ilmaan osattu liittää massaa [tilanne oli tosin jo muuttumassa, ks. Galilei; Fermat ja Pascal], Helmont oletti painon syntyneen ainoastaan kasteluvedestä [ks. Camerarius ja Hales].
  • John Woodward osoitti, että kasvit kasvavat paremmin epäpuhtauksia [ks. N. T. de Saussure; Sachs] sisältävässä vedessä kuin puhtaaksi tislatussa vedessä, joten aivan hakoteillä Helmontkaan ei ollut.
  • Kasvien muoto-oppia kehitti  Joachim Jung (1587-1657).

Thomas Hobbes 1588 - 1679

• Filosofi, joka tunnetaan valtio-opistaan ja materialistisista käsityksistään ihmismielestä [ks. myös Gassendi]. Hobbesin päätyö oli Leviathan eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta (Leviathan; or, The Matter, Forme, and Power of a Common-wealth Ecclesiasticall and Civill, 1651); myös Questions Concerning Liberty, Necessity, and Chance (1656).
  • Hobbesin vastustajat väittivät tämän rienaavien ajatusten aikaansaaneen mm. Lontoon palon 1666, ja Leviathania poltettiin suuria määriä tekijänsä kuoleman jälkeen [vrt. Willis]. Eläessään Hobbes poltti varmuuden vuoksi myös itse käsikirjoituksiaan. (Lontoossa oli raivonnut ruttoepidemioitakin 1625-1665, joten ajat olivat kovat.)
  • Matematiikassa ja luonnontieteissä Hobbesin kyvyt olivat --- kovasta yrityksestä huolimatta --- olemattomat.
• Hobbesille ihmisen käyttäytyminen selittyi pääsääntöisesti itsesuojelun ja oikeutetun itsekkyyden käsitteillä [ks. Spinoza]; tässä hän puhuu 'luonnonoikeudesta' oman elämän suojeluun. Varsinkin luonnontilassa eläviin ihmisiin sopi kuuluisa kuvaus "And the life of man, solitary, poore, nasty, brutish, and short". Vaikka Hobbesin nk. luonnon lait voidaan summata lauseella "Älä tee toiselle sitä, mitä et tahtoisi tehtävän itsellesi", luonnontilassa tällainen kollektiivinen rationaalisuus ei saa jalansijaa keskinäisen luottamuksen puutteen johdosta. Näin ihmiset päätyivät 'yhteiskuntasopimukseen', jossa he luovuttivat vallan yksinvaltiaalle oman turvallisuutensa takeeksi [ks. myös Bodin]. Ulkopolitiikassa Hobbesin teoria johti ajatukseen valtioiden välisestä anarkistisesta tilasta [ks. Machiavelli; Rousseuau; Hegel; vrt. Grotius; Kant].
  • Luonnontila ei ollut niin lohduton kuin Hobbes kuvitteli [ks. Locke; Hume]; esim. kauppaa käytiin paljon ennen kuin oli virallisia instituutioita [ks. Justinianus]. Vaikka hobbesilainen luonnontila oli aivan päinvastainen kuin rousseaulainen, molemmissa yhteiskunta oli sopimuksen varainen asia, ei ihmisluonnon sisäinen ominaisuus [ks. Aristoteles; Grotius]. Hobbesilainen yhteiskunta oli --- modernein termein kuvattuna --- eräänlainen itseorganisoituva systeemi, jolla oli oma elämä ja älykkyys [ks. Mandeville; Burke; Spencer ja Galton; Durkheim]. Yksinvallalla ei ollut jumalallista alkuperää, eikä sille uskollisuus silloin ehdotonta; tämäkään ei lisännyt hänen suosiotaan kaikissa piireissä.
  • Hobbesia voidaan pitää varhaisena evoluutiopsykologina. Hän ymmärsi, että yhteiskunnan ja moraalin synty eivät olleet itsestään selviä asioita ja niiden evoluutiota voi ja pitää tutkia [ks. Aristoteles; Francis Bacon; Mandeville; Hume; Smith; Darwin]. Hänen perustelunsa luottamuksen synnyttämisen ongelmasta muistuttaa peliteoreettista ajattelua, joka nykyään kykenee selittämään yhteistyönkin evoluutiota.
• Hobbes vastusti kartesiolaista metafysiikkaa [ks. Descartes] ja selitti tietoisuuden ongelman mekanistisesti, osaksi ruumiin sisäistä toimintaa. Koska järki oli Hobbesille laskennallinen ilmiö [ks. Leibniz], häntä voidaan pitää myös modernin psykologian ennakoijana. Hän ymmärsi myös ihmisten motivaatioiden --- esim. luontaisen uteliaisuuden --- merkityksen. Hobbes esitti ensimmäisenä ajatuksen kompatibilismista: determinismi ei ollut ristiriidassa vapaan tahdon kanssa, jos jälkimmäisellä tarkoitetaan vapautta toimia halujensa mukaan.
  • Hobbes uteliaisuudesta (käännös Tuomo Aho): "Halu tietää miksi ja miten on UTELIAISUUS, ja sitä ei ole missään muussa elävässä olennossa kuin ihmisessä. Ihmistä siis erottaa muista eläimistä paitsi järki myös tämä erityinen passio, sillä muissa eläimissä ruuan ja muiden aistinautintojen halu on vallitseva ja poistaa kiinnostuksen syiden tuntemiseen. Se on mielen himo, joka ylittää kaikkien lihallisten nautintojen lyhyen voiman alituisen ja uupumattoman tiedonhankinnan jatkuvalla mielihyvällä."

Pierre de Fermat 1601 - 1665 ja Blaise Pascal 1623 - 1662

• Matemaatikkoja; Pascal oli myös fyysikko ja uskonnonfilosofi.
• Todennäköisyyslaskennan [ks. Cardano; Huygens] teorian on katsottu alkaneen Fermat'n ja Pascalin kirjeenvaihdosta 1654. Alkuvaiheessa metodeja käytettiin muodikkaiden uhkapelien analysoimiseen, mutta myöhemmin myös tilastotiede [ks. Petty] ja vakuutusliiketoiminta [ks. Halley] hyödynsivät alaa. Myöhemmin Pascal sovelsi sitä myös uskonnossaan: on kannattavaa uskoa Jumalaan, jos sen johdosta on äärellinen --- vaikka kuinka pieni --- todennäköisyys saavuttaa iankaikkinen elämä!
  • Pascal kääntyi 1654 jansenismiin ja kristilliseen mystiikkaan; tuon ajan ajatuksia julkaistiin postuumisti teoksessa Mietteitä (Pensées sur la religion et sur quelques autres sujets, 1670). Hän oli tekemisissä pariisilaisen luostarin, Port-Royalin, kanssa. Sen oppineet tulivat tunnetuksi filosofiaa ja todennäköisyyksiä tutkivasta teoksesta La logique, ou l'art de penser (1662-1668).
• Molemmat ennakoivat myös differentiaali- ja integraalilaskentaa [eli infinitesimaalilaskentaa, engl. calculus; ks. Arkhimedes; Kepler; Newton]. Etenkin Pascal inspiroi Leibnizia teoksessaan Traite des sinus du quart de cercle (1658). Fermat'n merkittävät tulokset mm. tangentin määrittämisestä eivät saaneet yhtä suurta näkyvyyttä, kun hän ei --- tyypilliseen tapaansa --- julkaissut niitä virallisesti. Hän keksi myös analyyttisen geometrian ennen Descartesia, yhdistäen mm. kartioleikkaukset [ks. Galileo; Kepler] kahden muuttujan toisen asteen polynomeihin (Ad locos planos et solidos isogoge, 1636). Fermat'ia pidetään modernin lukuteorian isänä; hänet tunnetaan mm. nk. Fermat'n suuren lauseen (viimeisen teoreeman) formuloijana.
  • Myös Francesco Bonaventura Cavalieri (1598-1647) pääsi hyvin lähelle differentiaali- ja integraalilaskennan keksimistä (Geometria indivisibilibus continorum, 1635). Evangelista Torricelli (1608-1647) havaitsi elämänsä viimeisinä vuosina neliöinnin ja tangentin määrittämisen käänteisen luonteen.
  • Farmat'n lause: Ei ole olemassa kokonaislukuja x, y, ja z siten että xⁿ + yⁿ = zⁿ jos n > 2. Väittämän todisti Andrew Wiles (1953-) vuonna 1995.
• Pascal tutki geometriaa (Essai pour les coniques, 1639) ja rakensi yhden ensimmäisistä mekaanisista yhteenlaskukoneista 1642 [ks. Napier; Leibniz]. Fysiikassa Pascal vahvisti em. Torricellin ilmanpainehypoteesin [ks. Galilei] ja osoitti 1647, että nesteessä paine jakaantuu tasaisesti kaikkiin suuntiin. Hän osoitti myös, että ilmanpaine laskee korkeuden funktiona; vuoristojen lumi- ja jäähuippujen mukaan näin tekee myös lämpötila [ilmapallomittauksista, ks. Gay-Lussac]. Sillä että ilma todella painaa jotain tuli olemaan suuri merkitys [vrt. van Helmont]. Paineen yksikkö on nimetty pascaliksi, 1 Pa = 1 N/m²; merenpinnan tasolla ilmanpaine on n. 101 kPa.
  • Wilhelm Schickard (1592-1635) rakensi oman laskukoneensa jo 1623.
  • Torricellin, jonka esikuvana oli ollut Galilein kiistakumppani Giovanni Battista Baliani., keksi elohopeailmapuntarin 1643.
  • Tehokkaan tyhjiöpumpun [ks. Descartes; Boyle] keksinyt Otto von Guericke (1602-1686) demonstroi 1654 ilmakehän paineen vaikutuksen: hevoset eivät saaneet puolipalloja erilleen niiden muodostaman pallon sisäisen tyhjiön vuoksi. Guericke rakensi v. 1663 myös ensimmäisen hankaussähköä tuottavan koneen [ks. Thales; Franklin].

Thomas Willis 1621 - 1675

• Lääkäri ja anatomisti [ks. Vesalius], neurologian [ks. Herofilos ja Erasistratos] perustaja. Willis tutki ruumiinavausten avulla aivojen rakennetta ja niiden yhteyttä muuhun ruumiiseen hermoston välityksellä. Merkittäviä yhteistyökumppaneita olivat Richard Lower (1631-1691) ja Christopher Wren (1632-1723). Tämän jälkeen uusia aivotutkimuksen tuloksia piti odotella 1800-luvulle [ks. Charles Bell; Broca ja Wernicke; Golgi].
  • Paremmin arkkitehtinä tunnettu Wren sai v. 1666 Lontoon palon jälkeen tehtäväkseen suunnitella mahtavan Saint Paulin katedraalin, joka valmistui vuosina 1675-1710.
• Willis pystyi uusilla menetelmillään tutkimaan aivojen rakennetta tuhoamatta niiden herkkää rakennetta; syntyi Willisin neurologiaksi kutsuma uusi tieteenala (Cerebri anatome, 1664). Hän erotti ydinjatkoksen, pikkuaivot ja isotaivot aikaisempaa selvemmin omiksi yksiköikseen. Pikkuaivot hän yhdisti ruumiin automaattisiin toimintoihin, ja osoitti kokeellisesti niiden lähettävän käskyjä sydämelle ja keuhkoille hermoston avulla. Lisäksi Willis päätteli suhteellisesti suurempien isojenaivojen, tarkemmin nk. aivokuoren, selittävän ihmisen poikkeuksellisuuden eläinmaailmassa. Toisaalta hän huomasi myös ihmisaivojen samankaltaisuuden muihin lajeihin ja etenkin apinoihin verrattuna [ks. Darwin].
  • Willisin teoksen kuvittanut Wren oli kehittänyt menetelmän erilaisten aineiden injektoimiseen koe-eläinten verenkiertoon. Lower teki tältä pohjalta myös ensimmäiset kokeet verensiirrosta.
  • Myöhemmin selvisi, että sydäntä ja keuhkoja ohjaa pikkuaivojen vieressä oleva aivorunko (engl. brain stem), jonka osa ydinjatkoskin (engl. medulla) on.
• Willis kartoitti myös aivojen verenkierron erityispiirteitä injektoimalla niihin merkkiainetta. Willis piti verta [ks. Harvey] ensimmäisenä kemiallisena yhdisteenä, ja Lower ja Hooke [ks. Hooke ja Leeuwenhoek] osoittivat, miten keuhkoihin tuleva ilma muutti tumman veren kirkkaan punaiseksi [ks. myös Boyle]. Willis osoitti eräiden yksinkertaisimpien, keuhkottomien eläinten saavan hapen niiden ulkokuoren reikien välityksellä.
  • Verenkiertoon liittyvä happi [ks. Priestley; Lavoisier] löydettiin myöhemmin [punasoluista, ks. Bernard].
• Willis kirjoitti aivotoiminnan häiriöistä johtuvista sairauksista, kuten epilepsiasta [ks. Hippokrates] tai narkolepsiasta (Cerebral Pathology). Näihin kuuluu myös ensimmäinen kliininen kuvaus migreenistä omana tautinaan. Willis löysi myös todisteita siitä, että epänormaali aivojen kehitys saattoi liittyä synnynnäiseen vaikeaan mielenvikaisuuteen.
  • Willisin ensimmäinen teos v. 1659 käsitteli kuumetauteja, joissa  hän mm. erotti influenssan omaksi sairaustyypiksi. Jo tässä työssä hän havaitsi, miten sairaudet vaikuttivat ihmisten henkisiin kykyihin.
  • Patologisen anatomian perustajana pidetään Giovanni Battista Morgagnia (1682-1771, joka kokosi tietonsa 700 ruumiinavauksesta (De sedibus et causis morborum, 1761).
• Willis teki myös psykologiasta luonnontiedettä, aivojen toimintaan perustuvaa (Two Discources Concerning the Soul of Brutes). Koska hän yhä uskoi kartoittamansa 'materialistisen sielun' lisäksi myös erilliseen materiaalittomaan ja kuolemattomaan 'rationaaliseen sieluun', hänen teoriansa ei joutunut samanlaiseen epäsuosioon kuin Hobbesin avoin materialismi. Ero oli kuitenkin vähäinen, sillä Willisin rationaalinen sielu oli monessa suhteessa --- esim. aistihavaintojen saannin osalta ---  riippuvainen materialistisesta sielusta.
• Willisin viimeiset tutkimukset käsittelivät varsinaista lääkärin työtä (Rational Therapeutics). Vaikka hän tässä yhteydessä teki merkittäviä havaintoja sekä elimistä että sairauksista, ajan lääketiede ei todellisuudessa ollut juuri parempaa kuin Galenin aikoina. Thomas Sydenhamin (1624-1689) uusi metodi kerätä tietoa tehokkaista menetelmistä edisti käytännön lääketieteen kehitystä: idea oli, että hyvien hoitomuotojen tehon syyt eivät ole yhtä tärkeitä kuin tulokset. Sydenhamia kutsuttiin 'Englannin Hippokrateeksi' [ks. myös Boerhaave].
  • Sydenham teki yhteistyötä Locken kanssa, joka rupesi epäilemään kaiken tiedon perusteita.

Bernhardus Varenius 1622 - 1650

• Maantieteilijä [ks. Polo; Mercator], joka kirjoitti vaikutusvaltaisen tutkielman Geographia Generalis (1650).

William Petty 1623 - 1687

• Lääkäri ja merkittävä talousmaantieteen kehittäjä sekä tilasto- [ks. Fermat ja Pascal; Halley] että talous- [ks. Bodin; Smith] tieteen tutkimuksillaan. Petty kirjoitti 1662 väestötilastoista ja vaikutti siihen, että valtiot alkoivat entistä vakavammin myös kerätä erilaisia tilastotietoja. Postuumisti julkaistu mutta 1670-luvulla kirjoitettu Political Arithmetick (1690) on alansa merkkiteoksia; myös Quantulumcunque concerning money (1682). Petty korosti tehdyn työn merkitystä kansantaloudelle ja laski mm. ruokavarannot -- ei vain valtion arvometallikirstun -- rikkauksiksi [ks. Machiavelli; Hume; Smith]. Rahaa tarvittiin kuitenkin kauppaa edistämään, ja sen liikkuvuudella oli hyvinvoinnille ratkaiseva merkitys. Pettyn suositukset vaikuttivat osaltaan Englannin pankin perustamiseen 1694.
  • Pettyn ystävä John Graunt (1620-1679) oli toinen varhainen väestötilastojen tutkija (Natural and Political Observations ...Made upon the Bills of Mortality, 1662).

Robert Boyle 1627 - 1691

• Kemisti, joka huolimatta kiinnostuksestaan alkemiaa [ks. Libavius] kohtaan korosti objektiivisten laboratoriokokeiden merkitystä [ks. Helmont]. Tunnetuimmassa teoksessaan The Sceptical Chymist (1661) Boyle kannatti atomiteoriaa [ks. Gassendi] ja määritteli alkuaineen aineiksi, joka voi muodostaa muiden aineiden kanssa yhdisteitä, mutta jota itseään ei voi jakaa muihin aineisiin. Vakavampi atomiteorian kehitys jatkui vasta 1800-luvulla [ks. Dalton].
• Boyle oli aloittanut uransa 1658 kokeillaan tyhjiöpumpulla [ks. Fermat ja Pascal]. Laitteensa avulla hän mm. osoitti, että metalliraha ja höyhen putoavat tyhjiössä samalla nopeudella, että ääni [ks. Galilei] tarvitsi edetäkseen väliaineen ja että palaminenkaan ei onnistu tyhjiössä.
  • John Mayow (1641-1679) osoitti ilman olevan kaasujen [ks. Helmont] seoksen, ja että kaikki kaasut eivät olleet elämälle välttämättömiä. Esimerkiksi valtimoveren punertumisen [ks. Harvey; Willis] hän yhdisti v. 1674 salpietarista saatuun kaasuun [ks. Libavius]. Hapen [ks. Priestley; Lavoisier] löytyminen oli jo lähellä.
• Teoksessaan New Experiments (1662) Boyle tutki termodynamiikaksi myöhemmin kutsuttua fysiikan alaa [ks. Black ja Watt; Thompson]. Hän määritteli nk. Boylen lain [ks. Bernoulli], jolla oli merkitystä ideaalikaasun yhtälön [ks. Gay-Lussac] synnyssä. Boyle tutki myös kylmyyttä (General History of the Air, 1692).
  • Boylen lain mukaan kaasun paine ja tilavuus ovat vakiolämpötilassa käänteisesti verrannollisia suureita.
  • Veden jäätyminen oli näihin aikoihin vaikuttaneen firenzeläisen akatemian päätutkimuskohde (Saggi di Naturali Esperienze fatte nell'Accademia del Cimento, 1657-1667). Kiinteiden aineiden lämpölaajeneminen tuli tutuksi, samoin kuin veden muista aineista poikkeava käyttäytyminen jäädytettäessä: vesi on tiheintä +4ºC lämpötilassa.
• Boyle määritteli ensimmäisenä tavan mitata aineiden happamuutta ja emäksisyyttä (Experimental History of Colours, 1664).
  • Taiteilijat ja väriaineiden valmistajat olivat tienneet jo pitkään, että kasvimaailman sininen väri muuttuu hapolla ja emäksellä erilaisiksi väreiksi.
• Boyle teki eron kappaleiden objektiivisten (muoto, koko, kiinteys, massa,...) ja subjektiivisten ominaisuuksien (haju, väri,...) välillä (Origin of Forms and Qualities, 1666) [ks. Locke; myös Galilei oli puhunut ihmisen tajunnassa sijaitsevista kvaliteeteista]. 

Christian Huygens 1629 - 1695

• Matemaatikko, fyysikko ja laiterakentaja.
• Huygens vaikutti kaukoputken [ks. Galilei] ja mikroskoopin [ks. Hooke ja Leeuwenhoek] kehitykseen mm. v. 1655 uudella linssien hiontamenetelmällään. Kaukoputkihavaintojensa nojalla hän alkoi tehdä eroa Maan lähiavaruuden ja tähtien välille; Aurinkokunnan käsite oli vähitellen muotoutumassa [ks. myös Newton]. Huygens löysi myös Saturnuksen renkaat ja sen suurimman kuun, Titanin.
  • Giovanni Domenico Cassini (1625-1712) määritti Maan ja Marsin välisen etäisyyden geometrisesti, Marsin nk. parallaksin avulla, 1671. Menetelmässä planeetan sijaintia tähtiin nähden havainnointiin samaan aikaan kahdesta toisistaan kaukana olevista paikoista, Ranskasta ja Etelä-Amerikasta; Jupiterin kuita käytettiin yhteisen ajanhetken määrittämiseen. Tästä saatiin Keplerin kolmatta lakia hyväksikäyttäen Maan ja Auringon välinen etäisyys, n. 149.6 miljoonaa km, jota kutsutaan tähtitieteelliseksi yksiköksi (engl. Astronomical Unit, AU). John Flamsteed (1646-1719) päätyi samaan tulokseen nk. päiväparallaksin avulla: siinä hyödynnetään Maan pyörimisliikkeen suomaa kulmaeroa. Tähtien etäisyyksien mittaukseen nämä menetelmät eivät kuitenkaan tehonneet [vuotuisesta parallaksista, ks. Bessel].
• Teoksessa De circuli magnitude inventa (1654) Huygens osoitti oikeaksi Snellin menetelmän π:n numeerisen likiarvon laskemiseksi; samalla hän todisti monta muutakin euklidisen geometrian teoreemaa. Hänen De lude aleae (1657) on lyhyt johdanto todennäköisyyslaskentaan [ks. Fermat ja Pascal; Halley].
• Huygens osoitti, että heilurin maksiminopeuden neliö oli suoraan verrannollinen sen pudotuskorkeuteen. Vuonna 1667 hän osoitti, että suure mv² säilyi kovien pallojen törmäyksessä. Näistä havainnoista syntyivät potentiaalienergian ja kineettisen energian käsitteet [ks.  Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin].
• Vuonna 1656 Huygens rakensi ensimmäisen toimivan heilurikellon [ks. Galilei]. Vaikka kello oli paljon keskiaikaisia mekaanisia kelloja [ks. Dominicus ja Franciscus] tarkempi, se ei merenkäynnistä häiriintyvänä vielä ratkaissut vanhaa pituuspiirin määrittämisongelmaa [ks. Mercator]. Teoksessaan Horologium oscillatorium (1673) Huygens esitti kaavan heilurin heilahdusajan T ja heilurin pituuden l välille: T = 2π √(l/g). Kaavassa esiintyvä ja nyt siis aikaisempaa tarkemmin mitattavissa oleva kiihtyvyys [ks. Oresme; Galilei] g = 9.80 m/s² selitettiin gravitaation [ks. Newton] avulla. Pari vuotta myöhemmin Huygens kehitti nk. liipotinjousen parantamaan myös kannettavien kellojen tarkkuutta [ks. myös Hooke ja Leeuwenhoek].
  • Heilurikello sai energiansa perinteisten mekaanisten kellojen tapaan punnuksista. Kannettavissa kelloissa energia oli peräisin kellojousesta, jota ei pidä sekoittaa ko. kellojen oskillaattorina toimivaan liipotinjouseen.
  • Huygens oli tietoinen, että heilurin heilahdusaika oli vakio vain pienellä heilahdusamplitudilla. Varhaisempien kellojen koneisto vaati kuitenkin suurta heilahdusta, ja periaatteessa ongelman saattoi ratkaista (1) muuttamalla heilurin rataa sellaiseksi, että virhettä ei synny tai (2) muuttamalla koneistoa sellaiseksi, että pieni heilahdusamplitudi oli riittävä. Huygens osoitti matemaattisesti, minkälainen optimaalisen heilahduksen tulisi olla, mutta ratkaisun soveltaminen käytäntöön ei onnistunut. Loppujen lopuksi jälkimmäinen vaihtoehto [mahdollisesti Hooken keksimänä] osoittautui toimivaksi.
  • Ensimmäinen horologian tieteellinen kokonaisesitys oli William Derhamin Artificial Clockmaker (1696). Tarkkoja merellä toimivia kronometreja rakensivat vasta John Harrison (1693-1776) ja etenkin Pierre Le Roy (1717-1785).
• Huygens johti valon taittumislain [ks. Snell] v. 1678 valon aaltoluonteen olettavan nk. Huygensin periaatteen avulla. Hän ehdotti (Traité de la Lumière, 1690) valon olevan pitkittäistä aaltoliikettä maailman täyttävässä eetterissä [ks. Descartes]. Eetterin olemassaoloa hän perusteli mm. sillä, että tyhjiössä ääni häviää [ks. Boyle], mutta valo jatkaa häiriintymättömänä kulkuaan. Huygens tutki myös islanninsälvässä tapahtuvaa, valon polarisaatiosta johtuvaa kaksoistaittumista, josta Erasmus Bartholinus (1625-1698) oli raportoinut (Experimentia crystalli Islandici disdiaclastici, 1669).
  • Eräät mittaukset olivat jo antaneet vihjeitä valon aaltoluonteesta, mutta Huygens ei osannut käyttää niitä väitteensä tueksi [ks. Young ja Fresnel].
  • Islanninsälvän [kalsiitti; ks. Mendelejev] ominaisuudet selittyvät sen kiderakenteella; René-Just Haüyn (1743-1822) katsotaan aloittaneen kiteiden modernin tutkimuksen n. 1780.

Baruch (Benedictus de) Spinoza 1632 - 1677

• Filosofi, joka pyrki erottamaan uskonnon ja filosofian (Tractatus theologico-politicus, 1670) ja luomaan rationalistisen eettisen ja poliittisen teorian (Ethica ordine geometrico demonstrata, 1674). Spinozan mukaan aineellinen luonto voidaan johtaa muutamasta perusmääritelmästä ja aksioomasta [ks. Descartes]. Joutuessaan vaikeuksiin uskonnollisen yhteisönsä kanssa hän puolusti voimakkaasti sananvapauden merkitystä jopa yhteiskuntarauhan takaajana.
• Spinoza oletti, että vaikka ihminen toimii vain itsesuojeluvaiston ohjaamana [ks. Hobbes], järkevä oman edun tavoittelu ei välttämättä ole muiden etujen vastaista [vrt. Smith]. Koska itsesuojeluvaistoa ei voi delegoida valtion harteille, Spinozan filosofiassa valtion merkitys on pienempi kuin Hobbesilla. Järki --- joka mahdollistaa hyveen [ks. Platon] --- on itsesuojeluvaiston ja ymmärryksen yhdistelmä.
• Spinozan rationalismissa mikään ei voi tapahtua toisin kuin se tapahtuu, sillä koko deterministinen maailma, luonto, on Jumala [ks. Leibniz]. Kartesiolaisen dualismin ongelman hän yritti ratkaista parallelismina tunnetun ajattelun kautta: henkiset ja aineelliset prosessit eivät ole vuorovaikutuksessa keskenään, vaan tapahtuvat taianomaisesti samanaikaisesti.

John Locke 1632 - 1704

• Filosofi, joka kehitti empirismistä systemaattisen filosofisen opin ja vaikutti merkittävällä tavalla liberalismin [ks. Smith; Mill] kehitykseen.
  • Liberalismilla tarkoitetaan yksilön vapautta liiallisista yhteiskunnan pakotteista [ks. Magna Carta]. Siinä missä poliittista liberalismia symbolisoi parhaiten valtion ja kirkon ohjauksesta vapaa tuomari, taloudellista liberalismia symbolisoi yksityinen omistusoikeus [ks. Tuomas Akvinolainen; Ockham]. Koska valta vaatii rajansa, liberaalit instituutiot loivat puitteet enemmistön vallan, so. demokratian, terveelle kehitykselle. Deliberatiiviset [ks. Kant] ja osallistuvat [ks. Rousseau; Mill] demokratiateoriat liittyvät suoraa liberalismiin.
  • Locke vaikutti utilitarismina tunnetun moraaliajattelun kehitykseen [ks. Bentham].
• Teoksessaan Essay Concerning Human Understanding (1690) Locke esitti, että ihminen on syntyessään 'tyhjä taulu' (tabula rasa), johon kokemukset piirtävät jälkensä [ks. Tuomas Akvinolainen]. Hän erotti aineen ja hengen [ks. Descartes], mutta painotti myös aineen merkitystä. Koska Locken filosofia antoi sysäyksen mm. psyykkisten ilmiöiden kokemusperäiselle tutkimukselle, häntä pidettiin monissa piireissä liiankin materialistisena [ks. Hobbes]. Kielifilosofiassa Locke esitti, että kielellisten ilmaisujen merkitys oli palautettavissa mielessä oleviin ideoihin; voidaan puhua merkityksen nk. entiteettiteoriasta (myöhempien teorioiden entiteetit olivat abstraktimmin 'propositioista'). Erisnimien ongelma synnytti kuitenkin myös toisenlaisia, nk referentiaalisia eli viittavia, teorioita [ks. Mill].
  • Myöhemmin Locken tabula rasa -ideaa jyrkennettiin edelleen [ks. Condillac ja Helvétius].
  • Locken oma uskonnollinen suvaitsevaisuus ei sietänyt ateismia, koska hän piti uskontoa moraalin perustana.
• Boylen tapaan Locke jakoi ulkoisen maailman objektien ominaisuudet primäärisiin ja sekundäärisiin. Jälkimmäiset ovat primäärisistä ominaisuuksista seuraavaa objektien kykyä aikaansaada tarkkailijan aivoissa asioita, jotka johtavat asianmukaiseen aistimukseen. Esimerkiksi 'punainen' oli esineen pinnan mikroskooppisen rakenteen kyky --- dispositionaalinen ominaisuus --- tuottaa havaitsijassa 'punaisen idean' valon heijastuessa esineestä silmään. Myöhemmin myös kauneutta tultiin pitämään samanlaisena toissijaisena ominaisuutena [ks. Hume].
  • Locken jako vaikutti kaunokirjallisuuteenkin, ja esim. Daniel Defoen (1660-1731) Robinson Crusoe (1719) pyrkii objektiiviseen ja totuuden tuntuiseen kerrontaan kuvailemalla lähinnä vain primäärisiä ominaisuuksia.
• Teoksessaan Tutkielma hallitusvallasta (Two Treatises on Civil Government, 1690) Locke asettui vastustamaan Hobbesin poliittisia näkemyksiä. Locken mielestä ihmisillä oli luonnostaan taipumus solmia keskinäisiä sopimuksia [ks. Hume], ja jonkinasteinen yhteiselo olisi mahdollista ilman valtiotakin. Järjestäytynyt yhteiskunta oli kuitenkin tarpeen, jos ei nyt olemassaolon taistelun hillitsemiseen, niin paljon arkipäiväisempien päätösten tekoon niukkuuden lisääntyessä. Liberalismin hengessä valtion oli oltava teoistaan vastuussa kansalle, ja uskottavuuden säilyttämiseksi lakia säätävä ja toimeenpaneva valta tuli erottaa toisistaan [ks. Montesquieu]. Locke korosti ihmisoikeuksien merkitystä ja omaisuuden --- työn tulosten --- suojaa yhtenä perusarvona.
  • Locken yhteistyötaipumusten teoria näyttäisi olevan ristiriidassa hänen tabula rasa -ajattelunsa kanssa [ks. myös Leibniz].
  • Lockea pidetään 1688 Englannin parlamentin ja kuningasvallan välisen riidan lopettaneen mainion vallankumouksen oppi-isänä. Tuolloin Englannista tuli perustuslaillinen [ks. Magna Carta] monarkia. Myös Yhdysvaltain perustuslaissa [ks. Burke] heijastuu Locken ajattelu.

Robert Hooke 1635 - 1703 ja Antoni van Leeuwenhoek 1632 - 1723

• Tutkijoita, jotka tekivät ensimmäisiä tieteellisiä havaintoja mikroskoopeilla ja olivat siten käynnistämässä mikrobiologian tieteenalaa. Hooke teki yksityiskohtaisia piirustuksia omatekoisella mikroskoopilla tehdyistä havainnoista, joihin kuului myös 'soluiksi' nimettyjä kohteista (Micrographia, 1665). Leeuwenhoek kiinnostui Hooken kuvailemista kohteista ja rakensi itsekin oman mikroskoopin. Esimerkiksi verenkiertoa [ks. Harvey; Willis] tutkiessaan hän löysi punaiset verisolut [ks. Bernard]. 1670-luvulla hän kuvaili ensimmäisenä eläviä soluja; hän teki myös ensimmäiset havainnot bakteereista. Näistä löydöistä huolimatta mikrobiologia edistyi vasta 1800-luvun lopulla [ks. Schleiden ja Schwann]; osasyynä saattoi olla, että Leeuwenhoek piti tehokkaiden, 250-300-kertaisesti suurentavien laitteidensa valmistusmenetelmän salassa.
  • Ensimmäisen kahta linssiä käyttävän mikroskoopin oli oletettavasti keksinyt Hans ja Zacharias Janssen jo 1590. Jan Swammerdam (1637-1680) teki paljon tärkeitä havaintoja 1600-luvun puolessavälissä, mutta nämä tulokset eivät levinneet kovinkaan laajalle. Myös Huygens kehitti optisia laitteita.
• Hooke oli merkittävä fyysikko ja keksijä, joka vaikutti monella tapaa aikansa tutkimukseen. Fysiikassa hänet tunnetaan mm. jousivoiman laista (Lectures de Potentia Restituva or of Spring, 1678). Laki liittyi mm. kannettavien kellojen tarkkuutta parantaneeseen liipotinjouseen [minkä keksimisen kunniasta Hooke riiteli Huygensin kanssa]; tässä yhteydessä Hooke kehitteli myös laitteita hienomekaaniseen työstöön. (On mahdollista, että Hooke kehitti myös heilurikellon mekaniikkaa toimimaan pienillä heilahdusamplitudeilla.) Lisäksi hän vaikutti Newtonin painovoimateorian muotoutumiseen, osallistui Boylen apulaisena kaasujen tutkimukseen ja oli rakentamassa tyhjiöpumppua.
• Instrumenttirakentajana ja systemaattista havainnointia kehittäneenä Hooke vaikutti meteorologian [ks. Thompson; Dalton; Henry] kehittymiseen itsenäiseksi tieteenalaksi (Method for Making a History of Weather, 1663). Hieman erilaista geofysiikkaa, maanjäristyksiä, hän käsitteli teoksessa Discourse of Earthquakes (1668, julkaistu postuumisti 1705). Geologiassa hän asettui kannattamaan teoriaa fossiileista [ks. Gesner ja Cesalpino] joskus eläneinä olentoina: eliölajit voivat kuolla sukupuuttoon.
  • Hooke suunnitteli mittareita lämpötilan [ks. Rømer ], ilmanpaineen [ks. Fermat ja Pascal], kosteuden ja tuulen nopeuden [molemmista ks. Brunelleschi ja Alberti] mittaamiseen.
  • Maanjäristykset olivat tunnettuja aina antiikin ajoilta asti. Isompia keskiaikaisia järistyksiä oli koettu Englannissa 1318, Napolissa 1456 ja Lissabonissa 1531 [ks. myös Voltaire]. Suurin yksittäinen luonnonmullistus koettiin Kiinassa 1556, jolloin maanjäristys vaati n. 800 000 ihmisen hengen.
  • Myös Niels Stensen (eli Nicolaus Steno, 1638-1686) esitti teorian fossiilien orgaanisesta alkuperästä (Prodromus to a Dissertation concerning a Solid body Enclosed by Process of Nature within a Solid, 1669).

Olaus Rømer 1644 - 1710

• Tähtitieteilijä, joka keksi 1676 tavan mitata valon nopeus Jupiterin kuiden pimennysten avulla [laboratoriomittauksista, ks. Doppler, Fizeau ja Foucault]. Saatu arvio [jonka itse asiassa laski Huygens] vastasi suuruusluokaltaan oikeaa arvoa, joka on n. 299 792 km/s; näin esim. Auringon valolta menee n. 8 minuuttia saapua Maahan.
  • Tähtitieteessä valon äärellinen nopeus yhdistettynä havaitsijan liikkeeseen johtaa taivaankappaleiden näennäisen paikan muutokseen, aberraatioon. James Bradley (1692-1762) keksi Maan rataliikkeen aiheuttaman vuotuisen aberraation 1728. Bradley keksi myös maan akselin prekessioon [ks. Hipparkhos; Brahe] liittyvän nutaation 1747. Äärellinen nopeus yhdistettynä oletettuun valon hiukkasluonteeseen johti myös ensimmäisiin spekulaatioihin mustista aukoista [ks. Laplace].
• Rømer tunnetaan myös elohopealämpömittarin keksimisestä [mm. Galilei teki varhaisia lämpötilamittauksia]. Gabriel Fahrenheit (1686-1736) kopioi Rømerin idean kalibrointimenetelmää myöten 1714. Anders Celsius (1701-1744) kehitti myöhemmin celsius-asteikon, jonka Linné käänsi vielä meidän tuntemaamme muotoon. [Ks. myös Gay-Lussac.]

Isaac Newton 1642 - 1727

• Merkittävä fyysikko ja matemaatikko. Newton oli ensimmäinen tiedemies, joka Aristoteleen filosofian vastaisesti yhdisti maanpäällisiä ja avaruuden ilmiöitä yhteisen teorian alle; hänen kunniakseen voiman yksiköksi on valittu Newton (1 N = 1 kg m s^-2). Pääteoksessaan Philosophie naturalis principia mathematica (1687) hän esitti mekaniikan kolme liikelakia ja painovoimalain. Newtonista tuli yhtäkkiä kuuluisa ja tieteestä muodikasta.
  • Runoilija Alexander Pope (1688-1744) kirjoitti: "Nature and Nature's laws lay hid in night; God said, "Let Newton be!" and all was light." 
• Newton säilytti uskonsa nk. absoluuttisen avaruuden olemassaoloon, vaikka hänen liikelakinsa tekivätkin koko käsitteen tarpeettomaksi: koska mitään ehdottoman varmaa kiintopistettä ei ollut ja mekaniikan lait saivat saman muodon kahdessa toistensa suhteen tasaisessa liikkeessä olevan havaitsijan maailmassa, ei enää voitu sanoa missä kohdin avaruutta jokin tietty tapahtuma tapahtuu ja mikä on järjestelmän absoluuttinen liiketila. Myöhemmin Einstein suhteellisti avaruuden ja jopa ajan käsitettä vielä radikaalimmin. Newtonin liikelait:
  • Kappale jatkaa suoraviivaista, tasaista liikettä ellei siihen vaikuta voima [ks. Descartes].
    • Kappaleen massa m on sen inertian eli hitauden [liikkeen muutoksen vastustamisen; ks. Ockham] mitta.
  • Kappaleeseen kohdistuva voima F synnyttää sen liikkeeseen vaikutuksen, joka on kappaleen massan m ja sen saaman kiihtyvyyden a [ks. Galilei] tulo: F = ma.
    • Erikoistapauksena kappaleen paino w on vapaassa putoamisessa massaan m kohdistuvan voiman suuruus: w = mg, missä g on Maan nk. gravitaatiovoiman aiheuttama kiihtyvyys [ks. Huygens].
  • Jos kappale kohdistaa johonkin toiseen kappaleeseen voiman, tämä kohdistaa ensimmäiseen kappaleeseen yhtä suuren, mutta vastakkaissuuntaisen voiman.
• Painovoimalaki antaa massapisteiden väliselle voimalle matemaattisen kaavan F = Gm₁m₂/r², missä G on nk. gravitaatiovakio. Voima on siis suoraan verrannollinen kappaleiden massoihin m₁ ja m₂ sekä kääntäen verrannollinen niiden välisen etäisyyden r neliöön. Koska massaan m kohdistuva gravitaatiovoima F Maan (massa m_E, säde R_E) pinnalla on toisen liikelain mukaan sama kuin sen paino w = mg, g = Gm_E/R_E². Koska sekä Maan säde [ks. Eratosthenes] että gravitaation aiheuttama kiihtyvyys g maanpinnalla [ks. Galilei; Huygens] tunnettiin, kaavasta voitiin laskea Maan massa heti kun gravitaatiovakion G suuruus saatiin mitattua [ks. Cavendish]. On huomattava, että teoria ei kerro miten painovoima välittyy kappaleiden kesken; kyseessä oletettiin olevan äärettömän nopeasti liikkuvan kaukovaikutuksen [vrt. Descartes]. Kentän käsite kehittyi myöhemmin sähkömagnetismin yhteydessä [ks. Faraday].
  • Painovoimalakinsa avulla Newton pystyi mm. laskemaan teoreettisesti Kuun kiertoajan Maapallon ympäri. Hän johti siitä myös Keplerin empiiriset lait; esim. kolmas laki sai muodon T² = 4π²/(GM_S) × r³, missä M_S on Auringon massa. Kaava mahdollistaa kiertoliikkeen keskuksen massan arvioimisen kiertoajan T ja etäisyyden r avulla. Näin Aurinko punnittiin; sovellettuna Maan ja Kuun systeemiin kaava antoi myös toisen tavan laskea Maan massa.
  • Jean Richer (1630-1696) havaitsi 1672, että heilurikellot toimivat päiväntasaajalla hieman hitaammin kuin korkeilla leveysasteilla. Huygensin kaavan mukaan g:n täytyy siis olla pienempi, ja kellot vaativat vastaavaa heilurin pituuden lyhentämistä. Newton sovitti tuloksen painovoimateoriaansa olettamalla Maapallon olevan päiväntasaajalta hieman pullistuneen, eli R_E on suurempi [ks. Hipparkhos; Buffon].
  • Newton oli tietoinen teorian pienestä ongelmasta: miksi tähdet eivät keräänny painovoiman johdosta yhteen staattiseksi oletetussa maailmankaikkeudessa? Edes oletus avaruuden äärettömästä koosta ei ratkaise ongelmaa tyydyttävästi. Tarvittiin modernia kosmologiaa antamaan vastaus: maailmankaikkeus laajenee.
  • Myöhemmin painovoimalaki voitiin johtaa Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian approksimaationa.
• Painovoima on yksi luonnon neljästä perusvoimasta eli vuorovaikutuksesta; seuraava, sähkömagneettinen voima, löydettiin vasta paljon myöhemmin [ks. Ørsted]. Newton spekuloi, että aineen rakenteeseen vaikuttavat sen hiukkasten väliset tuntemattomat, voimakkaat lyhyen kantaman veto- ja poistovoimat. Puhutaan esim. koheesiosta, kiinnevoimasta, joka pitää nesteet ja kiinteät aineet yhtenäisinä. Nesteillä esiintyvä kapillaari-ilmiö, josta Newtonkin oli kiinnostunut, johtuu koheesion synnyttämästä pintajännityksestä [ks. Laplace]. Nesteiden viskositeetti, taipumus vastustaa virtaamista, ja kiinteiden aineiden kimmoisuus (engl. elasticity), taipumus palata muotoonsa voiman lopetettua vaikuttamasta [ks. Cauchy], ovat koheesiosta seuraavia fysikaalisia ominaisuuksia, samoin kuin lämmönjohtokyky [ks. Fourier] ja eri olomuotojen fysiikka [ks. van der Waals]. Heikompi adheesio eli pintaveto on kosketuksessa olevien erilaisten aineiden välinen vetovoima. Aineen (ainakin osittainen) kokoonpuristumattomuus on esimerkki poistovoiman olemassaolosta.
  • Esim. vesimolekyylin atomit kiinnittyvät toisiinsa kemiallisten sidosten avulla, mutta nesteenä ja jäänä molekyylien välinen koheesiovoima tai veden ja lasin välinen adheesiovoima kuuluvat fysiikan alueeseen.
  • John Canton tarkat mittaukset v. 1762 osoittivat veden puristuvan jossain määrin kasaan. Myös se että nesteet ja kiinteät aineet välittivät ääniaaltoja osoitti täydellisen kokoonpuristumattomuuden mahdottomaksi.
• Prisman avulla Newton osoitti näkyvän 'valkoisen' valon koostuvan erivärisistä komponenteista (nyk. aallonpituuksista), jotka muodostavat jatkuvan spektrin eli värien skaalan punaisesta keltaisen ja vihreän kautta violettiin (Opticks, 1704; tulokset kuitenkin jo vuodelta 1666). Koska prisman erotuskyky oli heikko, Auringon valossa olevia 'pimeitä' viivoja ei vielä havaittu [ks. Fraunhofer]. Newton piti valoa hiukkasilmiönä, mikä oli ollut jo kreikkalaisten käsitys [vrt. Huygens]. Hän kehitti myös peilikaukoputken 1668: koska suuren peilin voi --- toisin kuin linssin --- tukea takaa, tekniikka mahdollisti entistä suurempien kaukoputkien rakentamisen.
  • Newtonin teorian hyväksyminen kesti aikansa; kriitikot eivät esim. ymmärtäneet valon värin ja kappaleiden värin eroa.
  • Newton hyödynsi James Gregoryn kehittämää fotometristä menetelmää tähtien etäisyyksien mittaukseen, ja pääsi lähimpien tähtien osalta (nykyaikaisissa yksiköissä ilmaistuna) tulokseen 8 valovuotta. Oikeaan lukuun, joka on noin puolet tästä, pääsi ensimmäisenä samaa menetelmää käyttänyt Jean-Philippe Loys de Chéseaux (1718-1751). Menetelmässä oletettiin tähtien säteilytehon olevan vakion, mikä ei pidä paikkaansa; parempi menetelmä etäisyyksien mittaukseen kehitettiin myöhemmin [ks. Bessel].
• Matematiikassa Newtonin tärkein saavutus oli differentiaali- ja integraalilaskennan kehittäminen [ks. myös Fermat ja Pascal]. Vaikka hän kuvaa menetelmäänsä Principiassa, sitä koskevat tarkat kirjoitukset julkaistiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin [tämä johti kiistoihin keksinnön alkuperäisestä tekijästä, ks. Leibniz]. Menetelmän syntymiselle oli tärkeää derivoinnin ja integroinnin --- eli kulmakertoimen ja pinta-alan --- käänteisyyden havaitseminen [ks. Cauchy]. Newton keksi myös binomiteoreeman ja osoitti, että matematiikassa on mahdollista käyttää päättymättömiä sarjoja. Hän luokitteli kolmannen asteen yhtälöitä, kehitti napakoordinaatiston käsitteen ja laski π:n arvon 16 desimaalin tarkkuudella [ks. Viète; Huygens].
  • Newtonin alkuperäiset, mutta paljon myöhemmin julkaistut matemaattiset työt: De analysi per aequationes numero terminorum infinitas (1669), Methodus fluxionum et serierum infitorum (1671), De quadratura curvarum (1676), Enumeration linearum tertii ordinis (1676) ja Arithmetica universalis (1673-1683). Töitä julkaistiin mm. postuumisti teoksessa Method of Fluxions and Infinite Series (1737).
  • Matemaatikkoja, jotka vaikuttivat Newtonin työhön, olivat mm. John Wallis (1616-1703) ja Isaac Barrow (1630-1677); jälkimmäinen oli myös Newtonin opettaja. Wallisin tunnetuin teos on Arithmetica infinitorum (n. 1657). Hänet tunnetaan myös yhtenä ensimmäisistä äärettömyyden tutkijoista: nykyinen symboli ∞ on hänen määrittelemänsä. Myös negatiivinen ja murtolukueksponentti ovat Wallisin määrittelemiä.
• Newton vastusti Descartesin puhtaan rationalistista tieteen teoriaa. Hän korosti Aristoteleen (ja Francis Baconin ja Galilein) mukaisesti sekä induktion että deduktion merkitystä ja puhui 'analyysin ja synteesin metodista'. Deduktion seuraamukset --- joiden tulee olla alkuperäisistä havainnoista riippumattomia --- pitää todistaa kokeellisesti. Nämä ovat modernin luonnontieteellisen ajattelun kulmakiviä.
  • Newton nojasi paljon toisten tutkijoiden teoksiin ("If I have seen further it is by standing on the shoulders of giants"), ja hänen katsotaan siten aloittaneen kollektiivisen tutkimuskäytännön.
  • Vaikka Newtonin työ loi pohjan mekanistiselle maailmankuvalle, hän itse oli teisti, eli uskoi Jumalan tekevän muutakin kuin katselevan luonnonlakiensa vaikutuksia [ks. Grotius; Descartes]. Yleensäkin Newtonin ja Descartesin filosofiat poikkesivat suuresti toisistaan.
  • Vähemmän mairittelevasti Newton vietti suurimman osan työelämästään (1680-luvulta alkaen) alkemian ja raamatullisten ennustusten parissa. Esimerkiksi Principia julkaistiin lähinnä Halleyn painostuksen tuloksena.

Gottfried Wilhelm Leibniz 1646 - 1716

• Matemaatikko, kielitieteilijä, filosofi, ym.;  Leibnizia voidaan hyvällä syyllä pitää viimeisenä universaalina nerona.
  • Leibniz tutki myös mm. tieteen ja kansainvaellusten historiaa sekä geologisia ilmiöitä. Lisäksi hän kehitti patenttioikeutta. Leibnizin filosofisen perinteen jatkajaa Christian Wolffia (1679-1754) on kutsuttu 'saksalaisen perusteellisuuden isäksi'.
• Leibniz oli parhaimmillaan matematiikassa, jossa hän kehitti etenkin differentiaali- ja integraalilaskentaa [ks. Newton]; juuri Leibnizin version merkinnät jäivät eloon (Nova methodus pro maximis et minimis, itemque tangentibus, qua nec irrationales quantites moratur, 1684). Lisäksi hän loi nk. symbolisen logiikan [ks. Ockham], jonka hän pyrki saamaan saman katon alle geometrian ja algebran kanssa [ks. Boole]. Leibniz suunnitteli mm. kerto- ja jakolaskuun kykeneviä koneita [ks. Fermat ja Pascal; Babbage] ja keksi tietokoneissa nykyisin käytössä olevan binäärijärjestelmän. Hän kehitti myös topologian [ks. Euler] alkeita.
  • Leibniz kommentoi jo Pythagoraan havaitsemaa yhteyttä musiikin matematiikan välillä seuraavasti: "Musiikki on se nautinto, jonka ihmissielu saa laskemisesta silloin, kun se ei ole laskemisestaan tietoinen".
  • Matemaatikko Giovanni Saccheri (1667-1733) pyrki samoihin aikoihin logiikan aksiomatisoimiseen (Logica demonstrativa) [ks. Frege]. Saccheri löysi myös epäeuklidisen geometrian [ks. Eukleides], mutta kieltäytyi uskomasta tuloksiaan; voitiin jo puhua geometrian sijaan geometrioista, olihan Girard Desargues (1591-1661) jo ottanut ensi askeleita projektiivisessa geometriassa [ks. myös Gauss].
• Leibniz perusti nk. komparatiivisen eli historiallis-vertailevan kielitieteen; aivan erityisesti häntä kiinnostivat Venäjällä puhutut suomensukuiset kielet. Hän esitti, että kaikki luonnolliset kielet ovat kehittyneet yhdestä kantakielestä vähittäisten muutosten kautta [muutoksien säännönmukaisuudesta, ks. Rask, Grimm ja Bopp]. Wilkinsin [ks. Francis Bacon; Galilei] ja Hobbesin innoittamana ja logiikkansa rohkaisemana Leibniz haaveili myös matemaattisesta kielestä (characteristica universalis), joka kuvailisi ajatuksia tarkasti; kyse oli jo kielifilosofiasta, ei kielitieteestä. Tätä kieltä hän halusi soveltaa myös arkielämään, poistamaan ihmisten väliset erimielisyydet; epärealistinen haave ihmiselämän 'täydellistämisestä' koitui lopulta syntymässä olleen, muutoin hyvinkin merkittävän valistusajattelun [ks. etenkin Voltaire; Kant] kohtaloksi [ks. Condorcet].
  • On huomattava, että Leibnizin uudella ultrarationalistisella kielellä ei ole mitään tekemistä nykyaikaisen, olemassa olevien kielten matemaattisen tutkimuksen kanssa.
• Leibniz vastusti Locken tabula rasa --ajattelua ja kysyi, miten oppiminen olisi tällöin mahdollista [ks. Kant]. Platonin tapaan hän oli myös äärilaidan idealisti: maailmamme on paras [ks. Spinoza] Jumalan mielessä olevista monista mahdollisista maailmoista [ajattelu herätti myös vastustusta, ks. Voltaire]. Leibniz postuloi Anne Conway'ta (1631-1679) seuraamalla ns. energiayksikköjä tai 'psyykkisiä atomeja', monadeja, joista maailma oli rakennettu [ks. myös Parmenides ja Zenon]; monadien monadi oli Jumala (Monadologia, 1714). Leibniz esitti idealismin tueksi tunnetun ajatuskokeen, jossa ihminen pienennetään ja päästetään aivoihin: koska tämä ei voi nähdä ajatuksia ym. ympäröivissä aivojen prosesseissa, niiden täytyy kuulua materialistisen maailman ulkopuolelle.
  • Vastaavanlaisia ajatusleikkejä ovat myöhemmin esittäneet monet muutkin. On kuitenkin triviaalisti eri asia kokea jotain ja tarkastella ko. kokemusta ulkoapäin. Vaikka ymmärtää mitä jääkaapin sulamisessa tapahtuu, vain jääkaappi itse voi sulattaa itsensä. (Tämä ei tietenkään todista, että tietoisuuden tilat kuuluvat meidän maailmaamme, mutta asettaa em. päinvastaiset väittämät oikeaan valoon.)
    • Thomas Nagel (s. 1937) argumentoi (What Is It Like to Be a Bat, 1974), että koska ihminen ei koskaan voi ymmärtää minkälaista on olla lepakko, luonnontieteillä on rajansa tietoisuuden sisällön suhteen: tämän takia tietoisuutta ei voi selittää materialistisesti.
    • Frank Jackson (s. 1943) postuloi värinäön tutkijan, Maryn, jota on aina estetty näkemästä värejä (Epiphenomenal Qualia, Philosophical Quarterly, 32, 127-136, 1982). Tutkimuksissa Mary selvittää, miten aivot näkevät ja ymmärtävät värit. Saadessaan loppujen lopuksi värinäkönsä takaisin, Mary oppii kuitenkin jotain uutta, jotain jota näön puhtaasti fysikaalinen selitys ei ollut pystynyt kertomaan (esim. minkälaista on nähdä punaista). Siis tietoisuuden tilat eivät ole puhtaasti materialistisia.

Taiteessa uuden ajan alun merkittäviä nimiä olivat mm. Rembrandt van Rijn (1606-1669) ja Jan Vermeer (1632-1675). Kirjailijoista kannattaa mainita John Milton (1608-1674, mm. Kadotettu paratiisi, 1667) ja Moliere (1622-1673, mm. Saituri, 1668).

Höyrykoneet ja valistusaika

Newtonin töiden jälkeen luonnontieteissä oli pieni suvantovaihe, vaikka etenkin biologia kehittyi. Alkanut valistusaika korosti kuitenkin järjen ja tieteen merkitystä ja ajatus, ettei ihminen olekaan maailmankaikkeuden keskipiste, levisi laajalle. Filosofia ja taide (etenkin musiikki) kukoisti, ja estetiikka kehittyi filosofian alana; mm. taide erotettiin selvästi muusta tekemisestä ja kauneus muista arvoista. Proosallisemmin myös teollinen vallankumous oli höyry- ja kutomakoneiden myötä alkamassa.

Pierre Bayle 1647 - 1706

• Skeptikko [ks. Regiomontanus] ja ensyklopedisti [ks. Magna Charta]. Baylen Dictionnaire historique et critique (Historiallinen ja kriittinen sanakirja, 1697, 1702) toimi alkavan valistusajan ensyklopedioiden esikuvana [ks. Mettrie, Diderot ja Holback]. Hän kirjoitti myös kriittisen teoksen (Pensées diverses sur la comète de 1680, 1682) komeettoihin liittyvästä pelosta ja taikauskosta [ks. Halley].
  • Varhaisia tietosanakirjoja olivat myös John Harrisin (n. 1666-1719) Lexicon technicum (1704), Ephraim Chambersin (n. 1680-1740) Cyclopaedia (1728) ja J.H. Zedlerin (1706-1763) Grosses vollständiges Universal Lexicon (1732-1750, sekä myöhempiä täydennyosia).

Edmund Halley 1656 - 1742

• Tähtitieteilijä, joka laski ensimmäisenä komeettojen ratoja Newtonin teorian perusteella (Astronomiae Cometicae Synopsis, 1705). Halley ennusti --- oikein --- nykyisin nimellään tunnetun komeetan paluun vuodenvaihteeksi 1758-59 (edellinen Maan ohitus oli vuodelta 1682).
  • Halleyn ennustus vähensi komeettoihin kohdistuneita pelkoja [ks. Bayle]. Lisäksi Roger Joseph Boscovich (1711-1787) alkoi spekuloida mahdollisuudella ennustaa deterministisen maailman tulevaisuutta laajemmassakin mielessä (Theoria philosophiae naturalis, 1763). Laplacen vastaavat pohdiskelut syntyivät myöhemmin.
• Halley teki muitakin merkittäviä tähtitieteellisiä havaintoja. Hän mm. havaitsi Jupiterin, Saturnuksen ja Kuun kiertoajoissa muutoksia, jotka vasta Laplace pystyi selittämään Newtonin teorian pohjalta. Vuonna 1718 Halley havaitsi eräiden 'kiintotähtien' liikkuneen sitten antiikin aikojen; tämä oli ensimmäinen havainto nk. tähtien ominaisliikkeestä, joka on seurausta linnunradan [ks. Kant; Herschel] dynamiikasta.
• Vuonna 1686 Halley kartoitti pasaatituulia [ks. Mercator; Thompson]. Hän osoitti v. 1693 Välimeren veden haihtumisen tuottavan aivan riittävästi sadevettä siihen laskevien jokien selittämiseksi [ks. Aristoteles]. Vuonna 1715 hän spekuloi mahdollisuudella mitata Maan ikä merien suolapitoisuuden lisääntymisnopeudesta [vrt. Buffon]. Vaikka menetelmä ei käytännössä toimi [ks. Lyell], se oli ensimmäinen fysiikkaan perustuva ratkaisuehdotus vuosisatoja kestäneen raamatuntutkimuksen jälkeen [ks. Beda].
  • Veden kiertokulun todellinen luonne oli alkanut hahmottua Pierre Perraultin (1611-1680) laskettua 1674, että Seinen veden määrä voitiin selittää yläjuoksun sademäärällä ja sulavalla lumella. Edmé Mariotti (1620-1684) päätyi samaan tulokseen 1684.
• Halley tutki myös Maan magneettikenttää [ks. Gilbert] ja julkaisi meristä magneettisen kartan (Sea Chart of the whole world, showing the Variations of the Compass, 1702). Vaikka revontulet kiinnostivat, hänen onnistui nähdä niitä omin silmin vasta 1710-luvulla (Traite de l'Aurora Borealis). Tämä johtui nk. Maunderin auringonpilkkuminimistä (n. 1645-1715; kausi sijoittui keskelle nk. Pientä jääkautta, n. 1300-1850): Auringon aktiivisuus --- ja siten myös revontulien esiintyminen --- oli vähäistä. Halley laski myös erään auringonpimennyksen kulkureitin ja löysi jo unohtuneen Saros-jakson [ks. Thales]. Historiallisten auringonpimennysten analyysi johti hänet oletukseen, että Maapallon pyörimisliike akselinsa ympäri hidastui [ks. Kant].
  • George Graham (1674-1751) löysi geomagneettisen aktiivisuuden 1722. Celsius ja Olof Hiorter havaitsivat yhteyden sen ja revontulten esiintymisen välillä 1741 [ks. Humboldt].
  • Henri Grissino-Mayer ja Lloyd Burckle esittivät 2003, että Antonio Stradivariuksen (1644-1737) kuuluisat viulut saattoivat saada hyvän äänensä epätavallisen kylmissä oloissa kasvaneiden puiden tuottamasta raaka-aineesta: vuosina 1625-1720 puiden vuosilustot olivat erityisen ohuita ja tiiviitä.
• Saatuaan haltuunsa tutkimukseen sopivaa, harvinaislaatuista materiaalia, Halley kehitti 1693 myös väestötilastojen [ks. Petty] käsittelyyn liittyvää matematiikkaa. Tällä oli vaikutusta mm. vakuutusliiketoiminnan kehitykseen. 
  • Kahviloita oli alkanut ilmaantua Lontooseen 1600-luvun puolessavälissä, ja niistä muodostui tärkeitä uutisten ja huhujen lähteitä. Edward Lloydin vuonna 1687 perustamasta kahvilasta kehittyi vähitellen kuuluisa vakuutusyhtiö. Kehitykseen vaikuttivat lisääntyneen kaupankäynnin lisäksi myös vuosisadan monet koettelemukset [ks. Hobbes].
  • Todennäköisyyksiin [ks. Fermat ja Pascal] ja tilastoihin liittyviä merkittäviä myöhempiä töitä ovat Jakob Bernoullin (1654-1705) Ars conjectandi (postuumisti 1713), jossa tehtiin ero teoreettisen ja kokeellisen todennäköisyyden välille, ja Abraham De Moivren (1667-1754) Doctrine of Chances (1718), jossa esiteltiin väestötilastoihin läheisesti liittyvä kellokäyrä [ks. Gauss] sekä virhefunktion käsite.

Hermann Boerhaave 1666 - 1738

• Tieteellisen lääketieteen [ks. Vesalius; Willis] perustaja ja kemisti, jonka maine lepää teoksissa Institutiones Medicae (1708) ja Aphorismi de Cognoscendis et Curandis Morbis (1709). Boerhaave pyrki ihmisen elintoimintojen selittämiseen materialistiselta pohjalta, fysiikan ja kemian avulla. Teoksessa Elementa Chemiae (1724) hän vastusti Georg Stahlin (1660-1734) v. 1718 flogiston-hypoteesia, jonka mukaan palamisessa alkuperäisestä aineesta poistuu 'liekkimäistä' ainetta, nk. flogistonia. Stahlin teoria sai kuitenkin suurta kannatusta, mikä hidasti kemian kehitystä; vasta Lavoisier kumosi sen.
  • Sairauksien tiedettiin syntyvän mm. yksipuolisesta ruokavaliosta. Esimerkiksi sitrushedelmien vaikutus keripukkiin oli havaittu. Merkittävää kehitystä tapahtui kuitenkin vasta kun hygienian merkitys ja ihmissilmälle näkymättömien taudinaiheuttajien [ks. Vesalius] olemassaolo hyväksyttiin 1800-luvulla [ks. Spencer ja Galton; Pasteur ja Koch; Metchnikoff ja Ehrlich].
    • James Lind (1716-1794) todisti v. 1747 uraauurtavilla kliinisillä kokeilla sitrushedelmien estävän keripukin puhkeamisen (Treatise on Scurvy, 1753). Kapteeni Cook hyödynsi tuloksia purjehdusmatkoillaan.
  • Elintoimintojen tutkimus eli fysiologia oli sidoksissa lääketieteeseen; itsenäisenä alana se syntyi ensin kasvitieteen puolella [ks. Camerarius ja Hales; T. H. de Saussure; Sachs]. Myöhemmin huomattiin, että osa ilmiöistä on yhteisiä kasveille ja eläimille [ks. Bernard].
  • Stahl perusti teoriansa Johann Joachim Becherin (n. 1635-1682) työhön.

Giambattista Vico 1668 - 1744

• Historian filosofi, joka pääteoksessaan Scienza nuova (Uusi tiede, 1725) vastusti Galilein ja Descartesin käsityksiä tieteellisistä tutkimuskohteista. Tieteen tuli keskittyä ihmisen omiin tekemisiin ja historiaan, joista saamme paremmin tietoa kuin Jumalan luomasta luonnosta. Vicon ajattelu onnistui olemaan sekä alkaneen valistuksen [ks. Voltaire; Kant] että sitä seuranneen romantiikan [ks. Goethe; Nietzsche] ajan suuntausten vastaista.
• Vicolle historian kulku oli antiikin tapaan syklistä [vrt. Augustinus], ja hän puhuu jumalien, sankarien ja ihmisten aikakausista. Historialliset edistysaskeleet johtavat elämysten alkuvoimaisuuden katoamiseen; näkemys, joka korostui romantiikan aikakaudella.

Bernard de Mandeville 1670 - 1733

• Filosofi, joka muotoili itseorganisoitumisen idean selvemmin kuin kukaan muu aikaisemmin [ks. Hobbes; Burke]. Runoelma The Grumbling Hive, or Knaves turn'd Honest (1705) painettiin --- täydennettynä alkuperäistä tekstiä selittävillä esseillä --- uudestaan useita kertoja nimellä The Fable of the Bees: or Private Vices turned Public Benefits (1714-1732). Etenkin v. 1729 ilmestynyt tutkielman muotoinen jatko-osa vaikutti myöhempiin materialisteihin [ks. Buffon, Hume; Smith].
  • Osittain tarkoituksellisen provosoiva Mandeville aiheutti materialistisella ajattelullaan suuren skandaalin [ks. myös Gassendi; Mettrie, Diderot ja Holbach].
  • Heikki Sarmajan teos Kuka keksi luonnonvalinnan? (2009) käsittelee aihetta lähemmin.
• Mandevillen mehiläisyhteisö, joka kukoisti jokaisen tavoitellessa omaa etuaan, tuhoutuu hyvää tarkoittavan puritaanisen moraalin vaikutuksesta. Tarinan opetus on, että talous on nk. itseorganisoituva systeemi. Samoin laivanrakentamistaitoakaan ei ole 'keksitty', vaan siihen liittyvä tieto on syntynyt itse prosessin aikana. Vaikka suurin osa esimerkeistä koski kulttuurievoluutiota, Mandeville ennakoi myös malthusilaista väestöteoriaa [ks. Malthus ja Ricardo] ja biologista evoluutioteoriaa [ks. Darwin].
  • 'Malthusilaista' ajattelua oli esittänyt jo Giovanni Bottero v. 1589.
• Shaftesbury (1671-1713) esitti teoksessaan Characteristics of Men, Manners, Opinions, Times (1711), että rankaiseva suuttumus synnyttää spontaanisti moraalia ja yhteiskunnallista järjestystä. Joseph Butlerin (1692-1752) mielestä myös (itsekäs) omasta maineesta huolehtiminen voi johtaa samaan (Fifteen Sermons on Human Nature, 1726). Näissä ja varsinkin nk. skottilaisessa valistuksessa [ks. Hume; Smith] otettiin etäisyyttä Locken 'tabula rasa' -filosofiaan ja alettiin puhua ihmisluonnosta.
  • Sekä Shaftesburyn että Butlerin ajattelussa edellä mainitut ominaisuudet olivat Jumalan suunnittelemia.
  • Skottilaisen valistuksen käynnistivät Gershom Carmichael (1672-1729) ja Francis Hutcheson (1694-1746). Esim. Hutchesonin teoksessa Inquiry into the Original of Our Ideas of Beauty and Virtue (1725) postuloitiin ihmisen 'moraalinen aisti' (engl. moral sense) ja 'kiihkoton hyvänsuopuus' (calm benevolence). [Siinä tehtiin myös estetiikan alaan kuuluva ero kohteen primääristen ominaisuuksien ja sen synnyttämän sekundaarisen kauneuden idean välille; ks. Boyle; Locke].

George Berkeley 1685 - 1753

• Filosofi, joka jatkoi Descartesin cogito-ajattelua idealistiseen [ks. Anaksagoras; Platon] huippuunsa. Berkeley kielsi materian olemassaolon: aineellisten kappaleiden oleminen on vain havaituksi tulemista ("esse est percipi"). Näin hän otti myös instrumentalistisen [ks. Geminus] kannan tieteeseen: teoriat eivät kuvaa todellisuutta tai olemassa olevia kohteita, vaikka voivatkin olla hyödyllisiä kokemuksen selittäjiä. Teoksia mm. Treatise Concerning the Principles of Human Knowledge (1710) ja Three Dialogues between Hylas and Philonous (1713).

Rudolph Jacob Camerarius 1665 - 1721 ja Stephen Hales 1677 - 1761

• Kasvitieteilijöitä. Teoksessaan Haemastaticks (1733) Hales tutki myös verenkiertoa ja -painetta [ks. Harvey]. Kemistinä hän kehitti laitteen, jonka avulla kaasuja [ks. Helmont; Boyle] pystyttiin vihdoin erottelemaan ja keräämään talteen [ks. Cavendish]. Tällä oli suuri merkitys kemian myöhemmälle kehitykselle [ks. Priestley; Lavoisier].
  • Näitä tutkimuksia edelsi kasvianatomian kehitys, josta olivat vastuussa etenkin Marcello Malpighi (1628-1694) ja Nemehiah Grew (1641-1712). Edellinen tunnetaan myös siitä, että hän täydensi tietämystä verenkierrosta löytämällä 1661 nk. hiussuonet mikroskoopin [ks. Hooke ja Leeuwenhoek] avulla.
  • Jo Grew oli spekuloinut, että kukkien heteet ja siitepöly vastaisivat eläinkoiraiden sukuelintä ja siemennestettä (The Anatomy of Plants, 1682), ja John Ray (1627-1705) oli tukenut teoriaa [hänet tunnetaan myös varhaisena taksonomina, ks. Gesner ja Cesalpino; Linné].
• Camerarius todisti kokeillaan kasvien lisääntyvän suvullisesti: alkio syntyy kukan pölytyksessä, heteiden ponsien siitepölyn saapuessa emin luotille (Epistola de sexu plantarum, 1694). Etanoilla juuri havaittu kaksineuvoisuus auttoi ideoinnissa ja Camerarius jakoi kukat kolmeen ryhmään: kaksineuvoisiksi sekä yksineuvoisiksi yksi- ja kaksikotisiksi. Hän uskoi tuulen auttavan siitepölyn levittämisessä; sen sijaan hyönteisten osuutta hän ei keksinyt. Samalla Camerarius näki mahdollisuudet keinotekoiseen kasvien risteyttämiseen.
  • Siemenkasveissa hedelmöitys johtaa siemeniä suojelevan ja niiden levittämisessä auttavan hedelmän syntymiseen.
  • Thomas Fairchild loi 1710-luvulla ensimmäiset kasvilajien väliset risteytykset. Tieteellisen kasvinjalostuksen todellinen uranuurtaja oli kuitenkin J. G. Kölreuter, joka päätteli tulostensa olevan seurausta tarkoista biologisen luonnon laeista [ks. Mendel].
  • Kölreuter löysi myös hyönteispölytyksen. Christian Konrad Sprengel havaitsi 1793, miten kasvit ovat sopeutuneet yhteispeliin hyönteisten kanssa [ks. Darwin]. Kukkien värikirjokin selittyy pyrkimyksellä houkutella hyönteisiä.
• Kasvifysiologina Hales tutki veden nousua kasvien juurista latvukseen (Vegetable Staticks, 1727). Juuripaineen olemassaolon lisäksi hän vakuuttui, että myös lehdissä tapahtuva haihtuminen helpotti veden ylösvirtausta. Lisäksi Hales oletti kasvien lehtien ottavan osan ravinnosta suoraan ilmasta [vrt. Helmont], mikä myöhemmin todistettiin [yhteyttämisestä, ks. N. T. de Saussure].
  • Nykyään puhutaan haihtumisimusta, joka on pääasiallinen kasvien käyttämä mekanismi kuumuutta vastaan: veden haihdutus viilentää niitä tehokkaasti [ks. Black ja Watt]. Imu perustuu veden suureen koheesioon eli molekyylien välisten sidosten voimakkuuteen.
  • Vaikka Jean Antoine Nollet (1700-1770) teki juuripaineen selittävästä osmoosista ensimmäisiä havaintoja jo 1748, ilmiön tieteellinen tutkimus alkoi paljon myöhemmin [ks. Schleiden ja Schwann].

Montesquieu eli Charles Louis de Secondat 1689 - 1755

• Yhteiskuntafilosofi, jonka sanotaan käynnistäneen valistuksena [ks. Voltaire; Hume; Kant] tunnetun filosofisen liikkeen teoksellaan Persialaisia kirjeitä (Lettres persanes, 1721). Siinä Montesquieu arvosteli itsevaltaista hallintomuotoa, kirkkoa ja yhteiskunnallisia epäkohtia.
• Pääteoksessaan De l'espirit des lois (Lakien hengestä, 1748) Montesquieu tarkasteli kolmea hallintomuotoa, demokratiaa, monarkiaa ja despotismia [ks. Aristoteles; Bodin], ja asettui perustuslaillisen monarkian kannalle: tasavalta vaatii kansalaisilta liikaa hyveellisyyttä ollakseen toimiva, ja despotismi puolestaan rajoittaa liikaa vapautta [ks. Hobbes; Voltaire]. Hän kannatti myös vallanjako-oppia: lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta on erotettava toisistaan. Lainsäädännössä Montesquieu kannatti relativismia, jonka mukaan lait pitää suhteuttaa kansan tapoihin ja perinteisiin. Valtioiden välisen kaupan hän katsoi edistävän rauhaa [ks. Kant; Mill].
  • Vallanjako-opin Montesquieu katsoi toteutuneen Englannissa [ks. Locke]. Myöhemmin myös Yhdysvaltain perustuslaki valmisteltiin Montesquieun linjoilla; sen sijaan Ranskan vallankumous jätti jälkeensä paljon keskitetymmän hallintomallin [ks. Burke]. Loppujen lopuksi perustuslakiin nojaava toimiva vallanjako, so. poliittinen liberalismi, tekee demokratiastakin, enemmistön vallasta, toimivan hallintomuodon.

Voltaire eli François-Marie Arouet 1694 - 1778

• Kirjailija, humanisti ja filosofi, yksi valistusajan johtohahmoja. Voltaire saavutti eniten kuuluisuutta uskonnon ja kirkon kriitikkona. "Murskatkaa se kurja" oli hänen taisteluhuutonsa kirkkoa ja taikauskoa vastaan. Hän vastusti myös orjuutta, kidutusta ja epäinhimillisiä rangaistuksia, sotia ja militarismia [ks. Montaigne]. Toisaalta Voltaire epäili rahvaan valmiutta demokratiaan [ks. Montesquieu], ja häneltä on peräisin lause "Kaikki kansan hyväksi, ei mitään kansan kautta".
  • Voltaire ei ollut ateisti; valistukselle tyypillisesti hän omaksui deistisen [ks. Grotius] kannan: "Ellei Jumalaa olisi, hänet pitäisi keksiä". Luonnontieteitä hän sivusi tekemällä Newtonia tunnetuksi Ranskassa teoksellaan Sir Isaac Newtonin filosofian alkeet (1736).
  • Voltairen aikalaisen Jonathan Swiftin (1667-1745) Gulliverin retket (Gulliver's Travels, 1726) on yksi kaikkien aikojen ilkeimmistä ihmiskuntaa pilkkaavista teoksista [vrt. Moren utopia] ja samalla osoitus valistusajan suorapuheisuudesta.
• Romaanissaan Candide (1759) Voltaire pilkkasi Leibnizin rationalistista oppia [ks. myös Spinoza]. Teoksen päähenkilö on tohtori Pangloss, joka pitää maailmaamme parhaana mahdollisena. Todellisuus oli kuitenkin jotain aivan muuta: vuonna 1755 oli Lissabonin maanjäristyksessä [ks. Hooke ja Leeuwenhoek] kuollut kymmeniätuhansia ihmistä ja vuosina 1756-1763 raivosi sota, jota hyvällä syyllä voitaisiin kutsua ensimmäiseksi maailmansodaksi.

Daniel Bernoulli 1700 - 1782

• Matemaatikko, fyysikko ja lääketieteen harrastaja; merkittävän matemaatikkosuvun jäsen. Bernoulli perehtyi todennäköisyyslaskentaan [ks. Pascal ja Fermat; Halley] mikrotaloustieteen hengessä ja oli yksi varhaisia osittaisdifferentiaaliyhtälöiden [ks. Euler] tutkijoita.
  • Thomas Bayes (1701-1761) vaikutti merkittävällä tavalla todennäköisyyslaskennan kehitykseen (Essay towards solving a problem in the doctrine of chances, Philosophical Transactions of the Royal Society of London, 53, 370-418, 1763). Vähitellen kävi mahdolliseksi hyödyntää empiirisiä faktoja todennäköisyyksien määrittämiseen.
  • Osittaisdifferentiaaleja --- mm. värähtelevän kielen liikettä --- tutki myös Jean le Rond d'Alembert (1717-1783). Hän kirjoitti matematiikkaa ja luonnontieteitä koskevia artikkeleita ajan kuuluisaan ensyklopediaan [ks. Mettrie, Diderot ja Holback].
• Bernoullin merkittävin teos on Specimen theoriae novae de mensura Sortis (1731, julkaistu 1738) riskin arvioimisesta. Teorian mukaan päätöksen tekoon vaikuttavat objektiivisten faktojen (todennäköisyyksien) lisäksi subjektiiviset mielipiteet voittojen tai tappioiden merkityksestä. Bernoulli erotti toisistaan arvon ja hyödyn; esimerkiksi taloudessa rikastumisen hyöty on kääntäen verrannollinen aikaisempaan varallisuuteen. Samalla Bernoulli päätyi myös inhimillisen pääoman --- mm. koulutuksen, lahjakkuuden ja kokemuksen --- käsitteeseen, jonka hän laski 'varallisuuteen' kuuluvaksi; samanlaisia käsityksiä esittivät myös Voltaire ja Smith.
  • Hyödyn, 'utiliteetin', merkityksellä oli myöhemmin käyttöä utilitarismiksi [ks. Bentham] kutsutussa filosofiassa. Taloustieteessä se muodosti pohjan nk. kysynnän ja tarjonnan laille [ks. Albertus Magnus; Smith; Mill; Marshall].
• Bernoulli johti nimeään kantavan yhtälön, jonka mukaan mm. putkessa kulkevan nesteen nopeuden kasvua vastaa paineen lasku (Hydrodynamica, 1738). Hän kehitteli myös kineettistä kaasuteoriaa [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin], ja pystyi työllään perustelemaan Boylen lain.

Carl von Linné 1707 - 1778

• Biologi, joka kehitti teoksessaan Systema naturae (1735) nykyaikaisen eliökunnan luokittelujärjestelmän, taksonomian [ks. Aristoteles; Theofrastos; Gesner ja Cesalpino]. Taksonomia pyrkii erottelemaan lajit toisistaan ja luokittelemaan ne sukulaisryhmiin: kaksiosaiset latinalaiset nimet koostuvat suvun ja lajin nimestä tässä järjestyksessä. Systemaattinen taksonominen järjestelmä auttoi näkemään eliöiden välisiä samankaltaisuuksia ja kehittämään evoluutioteorioita [ks. Darwin].
  • Linné mm. nimesi ihmisen Homo sapiensiksi, viisaaksi ihmiseksi. Koska hän ei itse uskonut evoluutioon, orangin sijoittaminen samaan Homo-sukuun ei tuottanut hänelle ongelmia. Linné määritteli sukua varten myös oman nisäkäslahkon, kädelliset, joiden kädet ja jalat ovat sopeutuneet tarttumiseen [ks. myös Lyell].
  • Rayn [ks. Camerarius ja Hales] lisäksi muita esidarwinilaisia biologian systematisoijia olivat Buffon ja Lamarck [Systême des animaux sans vertèbres, 1801; ks. myös Darwin].
  • Michel Adansonin ja Antoine-Laurent de Jussieun (1748-1836) töiden jälkeen taksonomiset tasot olivat: pääjakso, luokka, lahko, heimo, suku ja laji (engl. phylum, class, order, family, genus, species). Ylemmällä kuntatasolla (kingdom) erotettiin perinteisesti vain kasvit ja eläimet.
• Linné kannatti nk. luonnonteologiaa, jonka mukaan luonnossa vallitsi Jumalan valvoma sopusointu ilman vakavaa olemassaoloon liittyvää taistelua. Hän puhui 'luonnontaloudesta' johon liittyi mm. ravintoketjun käsite --- luonnonteologiaa voidaankin pitää alkeellisena ekologiana [ks. Spencer ja Galton].
  • Teologi William Paleyn (1743-1805) Natural Theology (1802) tuli kuuluisaksi eläinten ominaisuuksien suunnitelmallisuutta ja täydellisyyttä korostavana teoksena: elävällä luonnolla täytyy olla luojansa samaan tapaan kuin monimutkaisella kellolla on tekijänsä [ks. Hume]. Darwinia seuraava Richard Dawkins kehitti tästä nimen teokselleen Sokea kelloseppä (The Blind Watchmaker, 1986).

• Biologi ja geologi, aikansa tunnetuimpia materialistisia tiedemiehiä [ks. Hobbes; Mandeville; Mettrie, Diderot ja Holbach]. Buffonin päätyö Histoire naturelle (1749-1789) koostuu 44 osasta.
  • Buffon oli Linnén pahin kilpailija; Linné jopa nimesi erään pahanhajuisen kasvin hänen mukaansa!
• Alkionkehitysopissa [ks. Harvey; Schleiden ja Schwann] vallinnutta ennaltamuodostus- eli preformaatio-oppia vastustanut Buffon ehdotti, että sikiö muodostuu vanhempien lisääntymisjärjestelmien 'orgaanisista hiukkasista' [vitalistisista näkemyksistä, ks. Blumenbach]. Hän ennakoi myös Darwinin luonnonvalinnan teoriaa [ks. Mandeville; Hume; Smith].
  • Ennaltamuodostusopin mukaan tuleva yksilö sisältyi pienoiskoossa joko munaan tai siittiöön (monissa 1600-luvun kuvauksissa siittiön sisälle piirrettiin pieni ihminen, nk. homunculus). Kaspar Wolf osoitti 1759 kananpojan elinten kehittyvän vähitellen: kyse ei ole pelkästä kasvusta. Vuotta myöhemmin Koelreuterin kokeet osoittivat, että kasviristeymät saivat perintönsä sekä koiraalta että naaraalta.
  • Buffon oli tehnyt Turberville Needhamin (1713-1781) kanssa kokeita, jotka antoivat ymmärtää orgaanisten molekyylien syntyvän spontaanisti. Lazzaro Spallanzani (1729-1799) osoitti kuitenkin, että kokeissa ei oltu käytetty riittävän hyvin steriloitua välineistöä (hän osoitti myös, että ruuansulatus on kemiallinen, ei mekaaninen prosessi). Francesco Redi (1626-1697) oli todennut jo 1668, että mätänevään lihaan ei ilmesty matoja, jos se on hyvin suojattu.
• Buffon esitti 1745, että planeetat syntyivät komeetan törmättyä aurinkoon ja irrotettua siitä kuumaa ainetta ympäröivään avaruuteen. Tämä selittäisi miksi kaikilla planeetoilla on samansuuntainen pyörimisliike auringon ympäri ja miksi niiden ratatasot olivat niin lähellä toisiaan. Kun Jean-Jacques Dortous de Mairan argumentoi 1765, että maapallolla täytyi olla sisäinen lämmönlähde, Buffon päätti johtaa sen iän [ks. Halley] kokeellisesti, kuumien kappaleiden jäähtymisen perusteella [ks. myös Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin]. Teoksessa Les Époques de la nature (1779) esitetyllä arviolla, 74 832 vuotta, oli suuri merkitys sekä geologian [ks. Lyell] että evoluutioteorian [ks. Darwin] kehitykselle.
  • Pierre Maupertuisin (1698-1759) mittaukset Suomen Lapissa 1736-1737 osoittivat maapallon olevan pyörähdysellipsoidin muotoisen [ks. Newton]. Buffon piti tätä todisteena (väärälle) komeettateorialleen.
  • Patrick Brydone oli esitellyt teoksessaan A Tour through Sicily and Malta (1773) Etna-tulivuoren laavavirtauksia todisteena yli 6000 vuotta vanhasta maapallosta [ks. Beda].
  • Mairanin väite perustui laskuihin auringonvalon ja lämpötilan vaihteluista vuoden aikana ja havaintoon, että lämpötila kohosi kaivoksissa alaspäin mentäessä. Myös aktiiviset tulivuoret antoivat viitteitä maapallon sisuksen kuumuudesta.
• Planeettojen synnyn katastrofiteoriat kilpailivat kehitysteorioiden kanssa pitkään, komeetan vaihtuessa esim. ohi kulkevaksi toiseksi tähdeksi. Kehitysteoriat [ks. Kant; Laplace] --- joissa ei oletettu alkutilan olleen sulan --- pääsivät loppujen lopuksi voitolle. Nykyään planeettojen syntyä pidetään luonnollisena vaiheena itse tähden synnyssä; muita planeettasysteemejä on myös jo havaittu [ks. Doppler, Fizeau ja Foucault].
  • Nykyisessäkään teoriassa ei väkivaltaisilta kappaleiden välisiltä törmäyksiltä vältytä, ja itse asiassa Buffonin katastrofiteoria muistuttaa hieman kuun synnyn impaktiteoriaa.
• Geologi James Hutton (1726-1797; Theory of the Earth, 1788) päätteli maapallon olevan aikaisemmin ymmärrettyä vanhemman [ks. myös Lyell]. Hänelle geologisen ajan mittasuhteet selvisivät mineraalien [ks. Werner] oletetun kiertokulun kautta: vuorten eroosiossa syntyvä materia sedimentoituu meren pohjaan, sulaa ja muodostaa jäähtyessään uutta kiveä, joka päätyy uusien vuorien materiaaliksi. James Hall (1761-1832) osoitti marmorin syntyvän kalkkikivestä suurissa paineissa kuumennettaessa. Vanhoillisemmat geologit perustivat teoriansa vielä veden vaikutukseen.
  • Tulivuorten osuus uuden kivimateriaalin synnyttäjänä tunnettiin jo ennestään. Nicolas Desmarest (1725-1815) päätteli kivianalyysillä, että osa muinaisista tulivuorista olivat sammuneet.
  • Tässä vaiheessa maanjäristykset ja vuoristot selitettiin esim. maapallon jäähtymisestä johtuvana kutistumisena ja pinnan rypistymisenä. Teoria maapallon rakenteesta ja sen mahdollistamasta laattatektoniikasta kehittyi paljon myöhemmin.

Leonhard Euler 1707 - 1783

• Matemaatikko, jonka työ sivusi myös tähtitiedettä ja fysiikkaa. Euler kontribuoi lähes jokaiseen matematiikan haaraan ja kirjoitti vaikutusvaltaisia oppikirjoja (n. 856 julkaisua). Hän osallistui myös tieteen popularisointiin (Lettres à une princesse d'Allemagne, 1760-1761).
• Euler vaikutti suuresti matemaattisten merkintöjen muotoutumiseen nykyisen kaltaiseen muotoon. Hän kehitti lukuteoriaa [ks. Fermat ja Pascal] ja kompleksimuuttujien teoriaa. Hän ennakoi topologiaa [ks. Leibniz; Poincaré] ratkaistessaan Köningsbergin siltoihin liittyvän kävelyreittiongelman 1736. Julkaisussa Methodus inveniendi lineas curvas (1744) hän kehitti menetelmää, joka johti myöhemmin osittaisdifferentiaaliyhtälöihin [ks. myös Bernoulli]. Kuulussa oppikirjassa Introductio in analysis infinitorum (1748) Euler esitti eksponentti- ja trigonometristen funktioiden yhteyden, e^ix = cos(x) + i × sin(x); asettamalle x = π saadaan Eulerin suosikkiyhtälö. Hän johti myös monia sarjoja π:lle [ks. Newton] ja sen neliölle.
• Taivaanmekaniikkaa käsittelevässä teoksessa Theoria motus planetarum et cometarum Euler käsitteli ensimmäisen kerran nk. kolmen kappaleen ongelmaa [ks. Lagrange] ja esitti, että planeetan kiertoliikkeen keskipiste ei ollutkaan Aurinko [ks. Kepler] vaan Auringon ja ko. planeetan painopiste [ks. Doppler, Fizeau ja Foucault]. Teoksessaan Dioptrica (1769-1771) hän tutki geometrista optiikkaa, mm. erilaisia aberraation lajeja. Eulerin nk. beetafunktiolle on löytynyt käyttöä myös modernin fysiikan säieteoriassa.

Julien Offroy de La Mettrie 1709 - 1751, Denis Diderot 1713 - 1784 ja Paul von Holbach 1723 - 1789

• Kolme aikansa kuuluisinta materialistista filosofia [ks. myös Hobbes; Buffon].
• Mettrie'tä pidetään ensimmäisenä filosofisena materialistina (esim. Ihmiskone eli L'homme machine, 1747). Hän oletti kaiken olevaisen olevan materiaa, ja henkisyyden seuraavan puhtaasti fyysisistä syistä.
• Diderot tunnetaan vuosien 1751-1772 Encyclopédie -projektistaan [ks. Bayle; Bernoulli]. Hän kirjoitti 1749 evoluutioteoreettisesti [ks. Hume; Smith; Darwin]: "Väitän teille [...] että hirviöt tuhosivat toisensa yksi kerrallaan; että kaikki vialliset aineen keräytymät ovat hävinneet, ja vain ne joiden organisaatiossa ei ole ristiriitaisuuksia, ne jotka pysyvät elossa ja pystyvät ikuistamaan itsensä, ovat säilyneet".
  • Diderot oli myös kaunokirjailija. Esim. Milan Kundera pitää hänen teostaan Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (1796) aikansa merkittävimpänä työnä yhdessä Laurence Sternen (1713-1768) Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet (1759-1767) kanssa.
• Teoksessaan Système de la nature (Luonnon järjestelmä eli fyysisen ja moraalisen maailman lait, 1770), jota on kutsuttu 'materialistien raamatuksi', Holbach asetti Jumalan paikalle luonnon [vrt. Spinoza; Descartes].

Benjamin Franklin 1706-1790

• Fyysikko ja valtiomies, joka tunnetaan parhaiten sähköä [ks. Thales; Gilbert] koskevista tutkimuksistaan. Vuoden 1752 leijakokeillaan Franklin osoitti salaman olevan sähköisen ilmiön. Hän määritteli sähkön yksikomponenttiseksi nesteeksi, jonka yli- tai alijäämä määräsi varauksen [elektronista, ks. Thomson]. Sähkövarauksen kaksinainen luonne (+ ja -) ja siihen liittyvät veto- ja poistovoimat olivat siis jo tiedossa.
  • Sähköä pystyttiin tuottamaan hankauksen avulla [ks. Fermat ja Pascal] ja varastoimaan alkeellisiin kondensaattoreihin ('Leydenin pulloihin'), jotka Pieter van Musschenbroek oli keksinyt 1745 [ks. myös Faraday]. 
  • C. F. Du Fay (1698-1739) oli määritellyt sähkön kaksikomponenttiseksi nesteeksi 1733.
• Franklin oli myös merkittävä geofyysikko, jota kiinnosti etenkin säähän liittyvät ilmiöt. Hän havaitsi Amerikan itärannikon myrskyjen tulevan mantereen poikki lännestä [ks. Henry]. Edellä mainittujen leijakokeiden yhteydessä hän tuli keksineeksi myös ukkosenjohdattimen. Franklin havaitsi että tulivuorenpurkausten ilmakehään purkamat epäpuhtaudet laskivat (hetkellisesti) maapallon lämpötilaa. Lisäksi hän  tutki Golf-virran kulkua päiväntasaajalta Pohjois-Atlantille [ks. Mercator; Thompson].
  • Stephen Gray (1666-1736) oli v. 1729  jakanut aineita johteiksi tai eristeiksi niiden sähkönjohtokyvyn mukaan [ks. Ohm].
  • Franklin kärsi Islannin Hekla-tulivuoren v. 1783-1786 purkauksista Pariisissa asti. Aikaisempia tulivuoripurkauksiin liitettyjä kylmiä episodeja ovat 1601, 1641-1643, 1666-1669, 1675 ja 1698-1699. Myöhemmistä 1816 tunnetaan "vuotena ilman kesää". Maataloudelle aiheutettuja tuhoja lisäsi paljon pitempiaikainen nk. Pieni jääkausi [ks. Halley; Wolf].
• Franklinin kirjoituksista on löydettävissä kapitalismia tukevaa protestanttista etiikkaa [ks. Luther ja Calvin]. Hänen mielestään 'aika on rahaa'. Ansaitsemisesta oli näin tullut hyve, kulutus ei sitä vielä ollut [ks. Smith; Veblen].

David Hume 1711 - 1776

• Filosofi, joka metafysikaalista spekulointia vastustamalla pohjusti nk. positivistista filosofiaa [ks. Comte] ja joka oli erityisen kiinnostunut ihmisluonnosta [ks. Smith]. Humen filosofiset pääteokset ovat A Treatise of Human Nature (1739-40) ja Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä (An Enquiry Concerning Human Understanding, 1748).
• Nk. skottilaisen valistuksen alkuajoista, ks. Mandeville. Smithin lisäksi myös 'terveen järjen' filosofi Thomas Reid (1710-1796) kuului ryhmään (esim. An Inquiry into the Human Mind on the Principles of Common Sense, 1764).
• Rationaalisessa ajattelussa oli Humen mielestä kysymys tuntemusten ja kokemusten vähän kerrallaan opitusta ja tavaksi tulleesta assosioimisesta täysin tyhjään mieleen [ks. Locke]. Näin edes tapahtumien kausaalisuutta ei voi mielen avulla todistaa, ja päädytään induktion ongelmaan [ks. Kant]. Kausaalisuus vaati ajallisen ja paikallisen läheisyyden ja ajallisen seuraamisen lisäksi myös syyn ja seurauksen yhdistävän välttämättömän syyn. Tämä teki Humesta enemmän realistin kuin empiristin.
  • Hume myönsi, että pysyäkseen selväjärkisinä ihmisten on uskottava kausaalisuuteen ja omiin aistihavaintoihinsa.
  • Assosiatismia kehitti myös David Hartley (1705-1759). Sen sijaan em. Reid vastusti Humen skeptismiä hieman kantilaiseen tapaan, mutta idealismiin turvautumatta.
• Humen mielestä moraalia säätelee ihmisluonto [ks. Cicero; Smith; Darwin]. Kykymme tuntea sympatiaa ja lojaalisuutta muita kohtaan kuitenkin vähenee verrannollisena näiden 'etäisyyteen' [ks. Zenon ja Khrysippos]. Lähiomaiset ovat kaikille merkityksellisempiä kuin vaikeasti hahmoteltava käsite 'kaikki maailman ihmiset'; väliin jäävät muut omaiset, paikallinen yhteisö, alue, kansa, ja maanosa. Lisäksi, vaikka ihmisten olisi (ainakin näennäisesti) järkevää tavoitella pitkän tähtäimen hyötyjä, usein lyhyen tähtäimen hyödyt vievät voiton. Humelle järki oli ansaitusti tunteiden orja [ks. Platon].
  • Humen mukaan valtiovallan asettamat rangaistukset olivat merkittävin tapa tehdä lainkuuliaisuudesta myös lyhyen tähtäimen intressi. Hän ei uskonut yhteiskuntasopimuksiin [ks. Hobbes; Rousseau], vaan katsoi yhteiskuntajärjestyksen syntyneen asteittaisen kehityksen kautta.
• Suurimpana hyveenä Hume piti epäitsekästä huolta yhteiskunnan hyvinvoinnista: tämä takaisi myös yksilön onnellisuuden (Essays Moral and Political, 1741-42). Oikeudenmukaisuus on ihmisen luoma käsite, 'hiljainen' sopimus, jota ei voi johtaa tosiasioista tai auktoriteeteista [vrt. Smith, joka liitti tämänkin luonnollisen moraalin piiriin]. Väite tunnetaan Humen sääntönä tai 'giljotiinina'. Humen 'haarukkana' tunnettu lausuma --- itse asiassa ongelmanasettelu [ks. Laplace] --- kuuluu: "Tekomme ovat joko ennalta määrättyjä, jolloin emme ole niistä vastuussa, tai ne ovat sattuman tulosta, jolloin emme myöskään ole niistä vastuussa." Hume vastusti kuitenkin nihilististä käsitystä, jonka mukaan ymmärtäminen tarkoittaisi automaattisesti anteeksiantoa [ks. Montaigne].
• Hume kirjoitti esseitä estetiikan ongelmista, mm. Of the standards of taste (1757). Kauneuden oli perinteisesti nähty liittyvän kohteen ominaisuuksiin, ja subjektiivisuuden merkityksestä oli puhuttu vain vähän [ks. Tuomas Akvinolainen]. Humelle kauneus oli kuitenkin tunteen eli mielihyvän asia ("kauneus on katsojan silmässä") mistä seurasi nk. maun paradoksi: miksi arkikielessä on aivan luontevaa väittää jokin todella kauniiksi? Hume, joka ei pyrkinyt estetiikan kokonaisteorian muotoiluun, tyytyi postuloimaan maun empiirisen, ihmisluonnosta johtuvan standardin [ks. Darwin]. Hän oletti kauneuden olevan arvioitavissa sääntöjen perusteella ja olevan siten myös todistettavissa [ks. Kant].
  • Charles Batteux (1713-1780) oli vakiinnuttanut käsitteen 'taide' (Les beaux arts réduits à un même principe, 1746). Nk. kaunotaidot eli taiteet --- musiikki, runous, maalaus, kuvanveisto ja (myöhemmin) arkkitehtuuri --- pyrkivät huvin ja ilon tuottamiseen, eivät vain hyötyyn.
  • Alexander Baumgarten (1714-1762) oli antanut estetiikalle nimen teoksessaan Aesthetica (1750 ja 1758); siinä hän nosti Descartesin kirkkaan ja selvän tiedon rinnalle 'hämärän ja sekavan tiedon', jota myös kauneudeksi kutsutaan. Baumgartenille esteettinen tieto kuului aistimusten piiriin.
• Teoksessa Political Discourses (1752) Hume käsitteli taloutta tavalla, joka ennakoi klassista taloustiedettä [ks. Smith]. Myös History of England (1754-1762) keskittyi taloudellisiin ja intellektuaalisiin voimiin [ks. Bodin; Gibbon]. Hume mm. tunnusti sosiaalisten olojen merkityksen taloudelle ja piti varakkuuden perustana hyödykkeitä, ei rahaa tai arvometalleja [ks. Machiavelli; Petty]. Ulkomaankauppa hyödyttää kaikkia, eikä esim. kilpailijamaan Ranskan vaurastumista pitänyt pelätä.
• Hume käsitteli uskontoa [ks. Tylor ja Frezer], tai oikeastaan ateismia. Hän mm. kuvasi, miten ihmismieli etsii ja näkee rakenteita sielläkin, missä niitä ei ole: esim. ihmiskasvoja Kuun pinnalla ja pahaa tahtoa luonnonilmiöissä (essee The Natural History of Religion, 1757). Maailman näennäiselle suunnitelmallisuudelle [ks. Linné] oli löydettävissä evolutiivinen selitys (Dialogues Concerning Natural Religions, 1779); tässä Hume lainaa Mandevillen laivanrakennusesimerkkiä [ks. myös Smith; Darwin]. Yleisemmin hän kritisoi pyrkimystä selittää maailmaa Jumalan olemassaololla, sillä mikä selittää Jumalan itsensä? Lisäksi Hume perusteli, miksi Jumala ei ainakaan voinut olla yhtä aikaa kaikkivoipa, kaikkitietävä ja rajattoman hyväntahtoinen. Pelkkään 'uskoon' vetoaminen itseisarvona pelotti häntä: rationaalisuuden hylkäävä ja moraalista ja jopa poliittista arvovaltaa saava uskovainen voi saada paljon pahaa aikaan. Vaikka julkinen ateismi [ks. Gasendi; Mandeville; Mettrie, Diderot ja Holbach] ei ollut mahdollista, Humea ei voine kovin uskonnollisena pitää.
  • Toinen varhainen uskontojen tutkija oli Charles de Brosses (1709-1777) teoksellaan Du culte des dieux féticher (1760). Yhdessä Humen kanssa hän loi pohjaa myöhemmälle uskonnontutkimukselle.
  • Kuten Patricia Churchland huomauttaa, perustelu 'tiedämme koska emme tiedä' ei ole järkevä. Siitä että emme esim. tiedä elämän synnyn yksityiskohtia, ei voi seurata, että tiedämme Jumalan olemassaolon.

• Filosofi, joka osittain ennakoi tulevaa romantiikan aikakautta. Naturalistina Rousseau piti kulttuuria --- tieteitä, taiteita ja yhteiskuntaa --- kaiken pahan syynä (Discours sur les sciences et les arts, 1750). Luonnontilassa ihmiset olivat eläneet rauhassa, toisia vahingoittamatta, koska luontoomme kuuluu synnynnäinen vastenmielisyys kaikkea, myös toisten, kärsimystä kohtaan [ks. Hume; Smith]. Väestön kasvun aiheuttama niukkuus johti työkalujen valmistukseen, yhteistyöhön ja lopulta vapaa-ajan ja ensimmäisten arvoesineiden syntyyn; tämä on rousseaulaisessa teoriassa ihmiskunnan onnellisin vaihe. Myöhemmin maatalouden ja metallurgian kehittyessä --- teollisen aikakauden [ks. Black ja Watt] synnystä Rousseau ei vielä tiennyt mitään --- yksityisomistus ja tavarakulttuuri johtivat lisääntyvään eriarvoisuuteen ja riistoon [ks. Godwin ja Wollstonecraft], joka teki älynsä ja luonteensa puolesta syntyjään samanlaisista ihmisistä erilaisia: 'jalo villi-ihminen' turmeltui.
  • Syntyneiden kiistojen hallintaan tarvittiin lakeja ja hallintoa; Hobbesin tavoin Rousseau ei uskonut yhteiskunnallisuuden kuuluvan ihmisluontoon. Hobbesin tavoin hän päätyi myös teoriaan valtioiden välisestä anarkiasta; nykyisin puhutaan 'turvallisuusdilemmasta' [vrt. Grotius; Kant].
  • Ajatuksen jalosta villi-ihmisestä oli keksinyt jo runoilija John Dryden (1631-1700, The Conquest of Granada, 1672): "I am as free as nature first made man / Ere the base laws of servitude began / When wild in woods the noble savage ran."
• Huolimatta 'takaisin luontoon' iskulauseistaan [ks. Antisthenes ja Diogenes], Rousseau ei uskonut mahdollisuuteen tuhota yhteiskuntaa kun se kerran on syntynyt. Teoksessaan Yhteiskuntasopimuksesta (Du contrat social ou principes du droit politique, 1762) hän puolusti kansanvaltaista yhteiskuntaa; tämä teos nousi merkittävään asemaan Ranskan vallankumouksessa [ks. Burke]. Rousseau kannatti siinä kaupunkivaltiota, joka olisi riittävän pieni toimivien kansankokousten järjestämiseksi, ja jossa lakeja määräävä nk. 'yleistahto' muodostuisi [edustuksellisesta demokratiasta, ks. Burke; Mill].
  • Rousseaun mallissa ihmisiä hallitsivat lait, eivät hallitsijat. Lakien toimeenpano ei kuitenkaan kuulunut kansankokouksille, vaan omalle elimelleen.
  • Yleistahdon muodostuminen vaati ihmisten huomattavaa yhdenmukaisuutta, joka voitiin luoda vaikka väkisin: ihmiset "pakotettiin vapaiksi". Yhdenmukaisuutta varmistettiin myös nk. 'kansalaisuskonnon' avulla; voidaan puhua uskonnollisesta nationalismista [ks. Herder ja Humboldt]. Näennäisistä tasa-arvopyrkimyksistään huolimatta Rousseau piti naisia alempiarvoisempina kuin miehiä [ks. Godwin ja Wollstonecraft; Condorcet].
• Teoksessa Émile (1762) Rousseau tarttui kasvatukseen. Hän havaitsi, että lapsen kasvussa on selviä kausia ja esitti, että opetuksessa nämä kaudet tulisi huomioida (tässä yhteydessä on jopa puhuttu manipuloimisesta). Lapsille tulisi suoda aikaa nauttia lapsuudestaan, ja vanhempien tuli näyttää hyvää esimerkkiä eikä vain saarnata hyveistä. Rousseau huolehti näin enemmän lasten henkisestä ja fyysisestä kehityksestä kuin opetettavasta tietoaineksesta.
  • Rousseau oli itse äärimmäisen huono isä, mutta hänen teorioillaan oli suuri vaikutus [ks. Condorcet]. Itse tietoaineksen toissijaisuus on vallalla nykyaikaisessakin opetuksessa, joskus jopa liioiteltuna ('sirpaletiedon' lisäksi myös teoriat kuuluvat tietoainkseen).
• Rousseau kirjoitti myös rakkausromaanin Julie, ou la Nouvelle Héloïse (1761) ja omaelämänkerrallisen Tunnustuksia (Les Confessions, 1782-1788).

Étienne Bonnot de Condillac 1715 - 1780 ja Claude-Adrien Helvétius 1715 - 1771

• Locken tabula rasa -käsitettä tukeneita valistusfilosofeja. Condillac pyrki yksinkertaistamaan Locken ajatuksia siten, että hän kiisti myös ymmärryksen synnynnäiset kyvyt eli sen aktiivisuuden: kaikki tajunnalliset kyvyt ovat muuntuneita aistimuksia (Traité des sensations, 1754). Hän esitti v. 1746, että kieli olisi voinut kehittyä käsien eleistä. Helvétiuksen mukaan luonteen ja lahjakkuuden erot eivät ole synnynnäisiä, ja ihminen on siten rajattomasti muokattavissa (mm. De l'esprit, 1758; De l'homme, de ses facultés intellectuelles et de son education, 1772). Hän painotti yhteiskunnallisten muutosten merkitystä pyrittäessä kohti parempaa ihmistä [ks. Condorcet].

Johann Joachim Winckelmann 1717 - 1768

• Modernin arkeologian [ks. Thomsen] uranuurtaja ja taidehistorioitsija [ks. Vasari], jonka pääteos on klassisen Kreikan taidetta käsittelevä Geschichte der Kunst des Alterthums (Muinaisen taiteen historia, 1764). Winckelmann teki tunnetuksi mm. Pompeijin [ks. Plinius] kaivausten löydöksiä vuodelta 1748 ja vaikutti näin uusklassisen taiteen syntyyn. Renessanssia seuranneiden barokin ja rokokoon jälkeen kaivattiin puhtaampaa kauneutta.
  • Winckelmann mielestä paras taide ilmaisee antiikin tapaan ideaalisia suhteita ja tasapainoa, ei tekijänsä persoonallisuutta. Romantiikan aikakausi tuli kuitenkin korostamaan taiteilijan merkitystä renessanssiakin [ks. Vasari] enemmän, ja taideteokset alettiin nähdä nimenomaan taiteilijan itseilmauksina. Samanlaista ajattelua sovellettiin tuolloin jopa tiedemiehiin.
• Winckelmann oli luomassa nk. uushumanismia, joka uskoi sivistyksen mahtiin ihmisen inhimillistäjänä ja esteettisen nautinnon kykyyn muovata persoonallisuutta [ks. Condillac ja Helvétius; Condorcet]. Renessanssin tapaan uushumanismikin ihaili antiikin aikaa.
  • Gotthold Ephraim Lessingin (1729-1781) Ihmiskunnan kasvatus (Die Erziehung des Menschengeschlechts, 1780) --- yksi uushumanismin perusteoksia --- ymmärsi historian ihmiskunnan jatkuvaksi kasvatukseksi. Lessingin vaikutti osaltaan myös romantiikan kauden filosofiaan [ks. Herder ja Humboldt; Schelling], kun hänen Spinoza-sympatiansa tulivat postuumisti tunnetuiksi.

Adam Smith 1723 - 1790

• Taloustieteilijä [ks. Bodin; Petty; Bernoulli], moraalifilosofi ja psykologi [ks. Hume]. Smith oli kapitalismin [ks. Albertus Magnus; Machiavelli; Marx] ensimmäinen teoreetikko. Vaikka teollinen vallankumous [ks. Black ja Watt] oli vasta alullaan, maailma oli muuttumassa: maanviljelys ei enää ollut ainoa kansantaloudellisen varallisuuden lähde, ja entisiä ylellisyyksiä oli alettu pitää välttämättömyyksinä [ks. Franklin; Veblen].
  • Smith aloitti taloustieteen nk. 'klassisen kauden' [ks. Malthus ja Ricardo; Mill]
  • Vielä François Quesnay (1694-1774) oli teoksaan Tableau écominique (1758) kannattanut perinteistä näkemystä maanviljelyn erityisasemasta. Ainakin Hume oli ehtinyt epäillä asiaa. Toisaalta Quesnay varhaisena vapaan kaupan puolustajana inspiroi tässä Smithiä.
  • Smith näki ihmiskunnan historiassa neljä vaihetta: metsästys, paimentolaisuus, maanviljelys ja kauppa. Hänen aikanaan elettiinkin 'teollista kapitalismia' edeltänyttä 'kauppakapitalismin' aikaa. Smith osasi kuitenkin ennakoida massatuotannon mahdollisuutta. Siihen liittyvästä standardisoinnista saatiin esimakua 1800-luvun alussa, kun kiväärin osien hienomekaaninen valmistus alkoi Yhdysvalloissa.
• Teoksessaan Kansojen varallisuus (An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, 1776) Smith kuvaa uutta työnjakoon [ks. Platon; Malthus ja Ricardo] perustuvaa yhteiskuntaa. Siinä toimijoiden oma etu [engl. self-interest, ei itsekkyys, selfishness; ks. myös Spinoza; Mandeville], yksityisomaisuus ja vapaa kilpailu ohjaavat tuottajia ja kuluttajia "kuin näkymätön käsi" tavalla, joka paitsi johtaa talouskasvuun, niin myös jakaa hyvinvointia laajemmalle kuin entisten aikojen orjatyöhön perustuneet taloudet. Liberalismi [ks. Locke; Mill] merkitsi Smithille näin myös ammatinharjoittamisen ja siihen liittyvän kaupan vapautta. Vaikka hyödykkeiden todellinen hinta lasketaan niiden tuottamisen vaivasta (mukana vuokrat, palkat ja liikevoitot), markkinahinta riippuu kysynnästä ja tarjonnasta [ks. Albertus Magnus; Bernoulli]. Työnjaon optimointi vaati markkina-alueiden kasvua [ks. Brunel]. Ulkomaankaupan rajoitukset köyhdyttävät kansoja, ja valtionkassassa käyttämättömänä lojuva kulta [tai yleensäkään raha, ks. Hume] ei edusta varallisuutta [ks. Machiavelli].
  • Esimerkiksi teurastaja tai leipuri myyvät tuotteitaan omaksi hyödykseen, ja asiakkaat ostavat niitä omaksi hyödykseen; häviäjiä ei tarvitse olla. Killat ym. sääty-yhteiskunnan rajoitteet vaikeuttivat ihmisten osallistumista tähän kaikkia hyödyttävään toimintaan; juuri tällaista takapajuisuutta taloudellinen liberalismi vastusti.
    • Smithin mielestä inhimillinen hyväntahtoisuus yksinään johtaisi nepotismiin, sukulaisten suosimiseen.
  • James Steuart (1712-1780) oli käsitellyt kysynnän ja tarjonnan lakia teoksessaan An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy (1767); todella vakavasti asiaan ei suhtauduttu vielä pitkiin aikoihin [ks. Mill; Marshall].
• Vaikka valtion piti Smithin teoriassa välttää talouteen puuttumista, sen tuli kuitenkin estää kilpailua rajoittavien etuoikeuksien ja monopolien syntyminen, ja huolehtia yleisellä tasolla yhteiskunnan toimivuudesta (nykyisin puhutaan infrastruktuurista). Näin valtio oli vastuussa mm. maanpuolustuksesta, lain ja järjestyksen ylläpidosta, sekä teistä, silloista, koulutuksesta, jne. Varat tähän kaikkeen saatiin verotuksesta, jonka tuli olla progressiivista [ks. Marshall]. Smithin ajattelu oli vähemmän laissez-faire -dogmaattista --- ja paljon lähempänä institutionalismia [ks. Mill; Veblen] --- kuin yleensä luullaan. Esimerkiksi kaupan vapauttamisessa tuli edetä hitaasti, askel kerrallaan ("with a good deal of reserve and circumspection").
  • Smithille koulutus ei ollut vain keino parempaan taloudelliseen tuottavuuteen, mikä ilmeni käytännön läheisten teknisten aineiden suosimisena latinan sijaan, vaan myös tie ihmisarvoisempaan ja antoisampaan elämään; vapaudella oli näin arvoa itsessään. Valistusajalle tyypillisesti [ks. Condorcet] Smithin usko koulutuksen voimaan oli jopa liioiteltua, muistuttaen myöhempää behavioristista psykologiaa.
  • Myöhempi, kyyninen sosiaalidarwinistinen [ks. Spencer ja Galton] tulkinta laissez-fairesta ei vastannut Smithin ajattelun henkeä. 1800-luvulla Smithin teoriaa tultiin mm. käyttämään tekosyynä, kun hätäapu kiellettiin nälänhädästä kärsivälle Intialle. Myös Mandevillen teoriaan kuului esim. köyhistä ihmisistä huolehtiminen.
• Smithin moraalifilosofia (Theory of Moral Sentiment, 1759) pohjautui naturalistiseen sosiaalipsykologiaan [ks. Hume; Darwin; Westermarck]. Ihminen, joka tulee tietoiseksi itsestään vain suhteessa muihin, pyrkii hakemaan arvostusta myös moraalin alueella. 'Sympatia', kyky samaistua muihin, kuuluu erottamattomasti ihmisluontoon [ks. Aristoteles; Hume], samoin kuin oikeudenmukaisuuden taju ja halu rangaista pahantekijöitä. Lisäksi Smith jakoi ihmisen maailmasta järjestystä etsivän 'mielikuvituksen' kahteen osaan: sosiaaliseen älykkyyteen, joka auttaa ihmisiä ymmärtämään toisiaan ja itseään, ja taiteiden ja tieteiden taustalla olevaan teoreettisempaan mielikuvitukseen.
  • Selittäessään luonnon muokkaamien tunteiden taustoja Smith oli Humen tapaan varsin lähellä tulevaa biologista evoluutioteoriaa [ks. Darwin].
  • Smithin naturalismi tarjosi myös varsin modernin jumalateorian: toisten arvioinnit konkretisoituvat ihmismielessä 'puolueettomaksi tarkkailijaksi', joka voi saada (perusteettomasti) ontologisen aseman.
  • Smith ei luonut kehityspsykologista näkemystä yksilön identiteetin synnystä [ks. Priestley; Baldwin].
• Smithin teoriassa kapitalismi merkitsikin enemmän yhteistyötä kuin kilpailua: tuottajat ja kuluttajat tarvitsivat toisiaan, samoin kuin pääoma ja työ. Kansainvälisen kaupan merkitys rauhan ylläpitäjänä oli jo ymmärretty [ks. Montesquieu; Kant; Mill], ja myös Smith näki valloitussotien järjettömyyden. Yhä kalliimmaksi käyvä sotiminen ja valloitettujen alueiden hallinnointi johti kasvavan verotuksen ja kallistuvien valtionlainojen kautta hyökkääjän oman kansantalouden romahtamiseen. 'Elintila' ei enää kuulunut taloudelle tärkeisiin pääomiin edes mahdollisten luonnonvarojen lähteenä [vrt. Clausewitz].
  • (1) Luonnonvarat säilyttivät toki pitkään asemansa varallisuuden lähteenä; tärkeintä oli kuitenkin, minkälaista hintaa niistä maksetaan. (2) Pääoman merkitys oli kasvamassa teollistumisen myötä [ks. Brunel; Marx], samoin kuin (3) työvoiman ja siihen liittyvän nk. inhimillisen pääoman [ks. Bernoulli]. Jälkimmäinen johti myöhemmin (4) sosiaalisen pääoman käsitteeseen. Nykyisin puhutaan jo myös (5) luovasta pääomasta.

• Filosofi, joka määritteli valistuksen "ihmisen pääsemiseksi ulos itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta" (Beantwortung auf die Frage: Was ist Aufklärung?). Uransa Kant aloitti tähtitieteen parissa. Teoksessaan Allgemeine Naturgeschichte und Theorie des Himmels (Yleinen luonnonhistoria ja taivaiden teoria, 1755) hän kuvasi maailmankaikkeutta kaaoksena, jossa planeetat, tähdet ja galaksit syntyivät painovoiman [ks. Newton] vaikutuksesta atomivirtojen pyörteistä; luominen ei koskaan pääty [vrt. Buffonin katastrofiteoria]. Monet tähtitieteilijöiden näkemät sumumaiset kohteet eivät muodostaneet vain yhtä ilmiöryhmää: ne saattoivat olla tähtijoukkoja [ks. Galilei], kaasupilviä tai jopa linnunratamme ulkopuolisia galakseja. Kaasupilvet voisivat jopa olla uusien tähtien syntyalueita [ks. Laplace]. Kant spekuloi myös mahdollisuudella, että kitka veden ja valtamerten kiinteiden pohjien välillä saattoi vaikuttaa Halleyn havaitsemaan Maan pyörimisliikkeen muutokseen (Physische Monadologie, 1756).
  • Thomas Wright (1711-1786) oli juuri kehittänyt ajatuksen Linnunradasta, johon Aurinkokin kuuluu (An Original Theory or New Hypothesis of the Universe, 1750). Wright spekuloi myös ajatuksella muista galakseista [ks. Herschel].
  • Vuorokausi pitenee noin sekunnin tuhannesosan sadassa vuodessa; vuorovesiefektin lisäksi myös ilmaston häiriöt vaikuttavat asiaan. Myös Kuun liikkeestä löytyi ominaisuuksia, joita edes Laplacen kehittyneet painovoimalaskut eivät selittäneet. Charles Delaunay (1816-1872) ratkaisi ongelman v. 1865 Kantin 'vuoksikitkan' avulla.
• Pelkkään kokemukseen tukeutuva empirismi [ks. Hume] suhtautui metafysiikkaan kielteisesti. Kant halusi antaa sille tilaa kysymällä, miten kokemus yleensä on mahdollista [ks. Leibniz]. Teoksessa Puhtaan järjen kritiikki (Critik der reinen Vernunft, 1781) hän esitti, että mielemme lisää kokemukseen jäsentävän osan. Ihmisen ymmärryksellä on tietyt synteettiset kattokäsitteet (kategoriat), jotka ovat olemassa a priori, ilman kokemusta, ja joihin mm. aika, avaruus ja kausaalisuus kuuluvat [biologisesti määritellyistä kognitiivisista vaistoista, ks. James]. Näin Kant pyrki yhdistämään rationalismin ja empirismin. Yleensäkin hän korosti, että havainnointi vaatii aina aktiivista henkistä toimintaa, ei pelkästään passiivista vastaanottoa [ks. Bernard].
  • Kattokäsitteiden joukon määrittely ei ole helppoa. Esimerkiksi avaruuden geometrisen rakenne kuului Kantin kattokäsitteisiin sen vuoksi, että hänen käyttämänsä Aristoteleen subjekti-predikaatti --logiikka ei kyennyt esittämään euklidisen geometrian aksiomaattista järjestelmää; noin sata vuotta myöhemmin kehitetty predikaattilogiikka pystyi parempaan [ks. Frege]. Kantin mukaan Eukleideen geometria kuvasi maailmaa sellaisena kuin sen on pakko ilmetä meille, ei sellaisena kuin se todellisuudessa on.
  • Luonnontutkijakin oli Kantille enemmän todistajia kaipaava tuomari kuin opettajan sanelua kirjaava koululainen. Voidaan puhua interrogatiivisesta tiedekäsityksestä [ks. Francis Bacon].
• Koska tieto ulkoisesta todellisuudesta suodattuu kattokäsitteiden kautta, metafysiikka on mahdollista vain transsendentaalisena ('kriittisenä') tieteenä, inhimillisen ymmärryksen ennakkoehtojen a priorisena tutkimuksena. Ulkoista todellisuutta tutkivalla transsendentilla metafysiikalla ei sen sijaan ole tiedollista pohjaa, ja 'tosiolevainen' (olio sinänsä, saks. das Ding an sich) on ihmismielelle tavoittamaton.
  • Tässä katsannossa syntyy siis kuilu aistein havaittavan todellisuuden ja reaalitodellisuuden välille. Kant: "Olen pitänyt välttämättömänä kieltää tiedon tehdäkseni tilaa uskolle". 
• Tosiolevaista on myös ihmisen vapaa tahto ja siitä seuraava moraali, jotka kuuluvat vain ihmiselle (Käytännöllisen järjen kritiikki, 1788). Kantin moraalioppina oli kategorinen imperatiivi, "Toimi vain sellaisen periaatteen mukaan, jonka voit toivoa tulevan yleiseksi laiksi" [ks. Hobbes]. Moraalin tulee perustua absoluuttisiin, järjellä määriteltyihin sääntöihin, joista ei saanut poiketa; kyse on eräänlaisesta ei-ontologisesta 'järkiobjektivismista' [ks. Platon]. Tekojen motiivit --- ei seuraamukset --- ratkaisevat niiden moraalisuuden.
  • Sellaiset tekijät kuin mielihyvä [ks. Epikuros] tai hyödyllisyys [ks. Bentham] eivät siis saaneet vaikuttaa moraalisiin päätöksiin. Ei ihme, että Kantia on sanottu protestantismin filosofiksi, ja pohjoismaita ja Pohjois-Saksaa kantilaisiksi maiksi.
• Teoksessaan Arvostelukyvyn kritiikki (1790) Kant käsitteli estetiikan filosofiaa [ks. Hume; häntä pidetään jopa alan varsinaisena perustajana. Kant vertasi kaunista ja ylevää koskevaa, tunteeseen perustuvaa makuarvostelmaa hyvää koskevaan, käsitteeseen perustuvaan loogiseen arvostelmaan: molemmissa oli kyse yleispätevyyden vaatimuksesta. Moraalioppinsa tapaan Kant siis etsi kauneudestakin absoluuttisuutta [ks. Schelling]. Kauneuden perustana oleva kohteen yhtenäisyys ja vaihtelevuus ei ole selitettävissä, vaan ainoastaan koettavissa 'tietokykyjen harmoniana': mielikuvituksen tuottamia intuitioita ei yllättäen voidakaan alistaa ymmärryksen avulla käsitteisiin, ja seurauksena on mielihyvän tunne. Kant ei pitänytkään mahdollisena todistaa asian tai olion kauneutta sellaiselle, joka ei sitä tajua. Taiteen tekeminen vaati Kantin mielestä maun lisäksi myös neroutta.
  • Yksilöllisiä makueroja Kant selitti liittämällä esteettisyyden alaan makuarvostelman lisäksi myös miellyttävää koskevan aistiarvostelman, jolla oli vain yksilöllisiä pätevyysvaatimuksia. Tämän myönnytyksen suuruus riippuu siitä, kuinka vakavasti ottaa Kantin ontologian.
• Politiikassa Kant piti vapauden lisääntymistä eräänlaisena historian pyrkimyksenä (Idee zu einer allgemeinen Geschichte in weltbürgerlicher Absicht, 1784). Machiavellin 'realistisen' kansainvälisen politiikan teorian sijaan hän edusti 'idealistista' suuntausta: hänen teostaan Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795) pidetään suuntauksen klassikkona [ks. myös Grotius; kansainvälisestä anarkiasta, ks. Hobbes; Rousseau; Hegel]. Kirjoituksessaan Kant puolusti liberaalia [ks. Locke] valtiomuotoa sen rauhanomaisuuden vuoksi. Häntä voidaankin pitää varhaisena poliittisen globalisaation kannattajana. Kantin näkemyksiä pidetään varhaisena versiona myös julkiseen harkintaan perustuvasta 'deliberatiivisesta' demokratiateoriasta, joka osaltaan selittää liberalismin ja demokratian luontevalta näyttävää suhdetta. Montesquieun ja Millin tavoin Kant näki kansainvälisen kaupan luomat riippuvuussuhteet tärkeimmäksi mekanismiksi rauhaa rakennettaessa.
  • Hegel kehitti historiallista teleologiaa myöhemmin Kantia radikaalimmin. Nk. 'osallistuvia' demokratiateorioita kehittelivät Rousseau ja Mill.
• Kasvatusfilosofiassaan [ks. Comenius; Rousseau] Kant korosti, että kasvatus oli ihmiseksi tulemisen ehto (Über Pädagogik, 1802). Nk. pedagogisen paradoksin mukaan kasvatus pyrkii tekemään itsensä tarpeettomaksi. Johann Friedrich Herbart (1776-1841), joka seurasi Kantin lisäksi myös mm. Pestalozzin [ks. Condorcet] oppeja, määritteli pian uuden humanistisen tieteen, kasvatustieteen (Allgemeine Pädagogik, 1806). Herbartille etiikka antoi kasvatukselle päämäärän ja psykologia keinot. Lisäksi nk. pedagogisen kausaliteetin mukaan kasvatus on tavoitteellista, tietoista toimintaa. Myöhemmin kasvatustiede sai sekä filosofisia [ks. Dilthey ja Windelband] että empiirisiä lisäulottuvuuksia [ks. James].

Joseph Black 1728 - 1799 ja James Watt 1736 - 1819

• Black oli kemisti, joka aloitti lämmön tutkimuksen; hänen apulaisensa Watt vaikutti soveltavalla puolella. Vaikka vielä tässä vaiheessa tieteen tulokset eivät vaikuttaneet suoraan teknologian kehitykseen, Watt hyödynsi opettajansa metodeja työssään: teollisen vallankumouksen erottaminen sitä edeltäneestä tieteen kehityksestä ei ole mahdollista.
  • Teollinen vallankumous alkoi kemian teollisuuden ja raudan työstön kehityksellä. Ensimmäinen moderni valurautainen silta rakennettiin 1777-1779. Pian valuraudasta siirryttiin takoraudan kautta teräkseen.
• Black löysi hiilidioksidin CO₂ [ks. Lavoisier; N.T. de Saussure; van't Hoff ja Arrhenius], jota hän kutsui sitoutuneeksi ilmaksi (engl. fixed air) (Experiments on Magnesia Albak, Quick-lime and other alkaline substances, 1756). Oli ilmeistä, että myös kaasut saattoivat ottaa osaa kemiallisiin reaktioihin [ks. Priestley; Cavendish].
  • Tässä yhteydessä Black teki eron laimeiden ja syövyttävien emästen [ks. Boyle], eli nykyisten karbonaattien ja hydroksidien välille.
• Vuonna 1760 Black erotti lämpötilan ja lämmön toisistaan: lämpö on jotain, joka siirtyy kuumemmasta materiasta kylmempään. Hänen työnsä pohjalta kehittyi nk. jääkalorimetri [ks. Lavoisier], jolla lämmön määrää mitattiin sen sulattaman jään määrällä. Voidaan puhua varhaisesta termodynamiikasta [ks. Boyle; Bernoulli]. Ennen kuin lämpö selitettiin energian siirtymisenä [ja pitkälle sen jälkeenkin, ks. Thompson], kyseessä oletettiin olevan näkymättömän nesteen. Lavoisier listasi tämän 'kalorikin' jopa alkuainetaulukossaan.
  • Black määritteli lämpökapasiteetin, josta päädyttiin eri aineiden ominaislämpökapasiteetin käsitteeseen. Hän huomasi, että jään sulaessa siihen tuotu lämpö ei nosta lämpötilaa, vaan kuluu faasimuutokseen [ks. van der Waals] kiinteästä nesteeksi; puhutaan latenttilämmöstä. Samoin useiden eläinten hikoilu kuumalla ilmalla perustuu haihtumisen, siis veden faasimuutoksen nesteestä höyryksi, viilentävään vaikutukseen. Jotta haihtuminen olisi mahdollista, ympäristön tulee olla suhteellisen kuivan ja haihduttajan ihoon verrattuna hieman viileämmän. Esimerkiksi ihminen, jonka iholämpötila on n. 34ºC, viihtyy parhaiten n. 19-24ºC lämpötilassa.
• Watt modernisoi höyrykonetta 1763-1782 [ks. myös Carnot]. Aikaisemmat koneet olivat olleet liian tehottomia todellista hyötykäyttöä ajatellen; vain hiilikaivosten vedenpumppaus muodosti merkittävän poikkeuksen. Lisäksi muun tekniikan piti kehittyä, jotta ulkopuolista energiaa voitiin hyödyntää: esimerkiksi 'kehruu-Jenny' vuodelta 1767 toimi täysin käsivoimalla. Ensimmäinen varsinainen kehruukone vuodelta 1775 toimi vesivoimalla, höyryvoimalla vuosikymmentä myöhemmin. Vasta Edmund Cartwrightin (1743-1823) v. 1806 kehittämät höyrykäyttöiset kangaspuut loivat kutomateollisuuden [höyryjunista ja -laivoista, ks. Brunel]. Tehon yksikkö on nimetty Wattin mukaan: 1 W = 1 J/s [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin] eli 1 W = 1 VA [ks. Volta; Ampère].
  • Denis Papin (n. 1647-1712) oli esittänyt höyrykoneen toimintaperiaatteen jo 1690; Thomas Savery (n. 1650-1715) ja Thomas Newcomen (1663-1729) rakensivat ensimmäiset koneet 1698 ja 1705.
  • Kutomakoneiden myötä yleistyneet, pesunkestävästä puuvillasta valmistetut halvat vaatteet (etenkin alusvaatteet) mahdollistivat yleisen hygienian selvän parantumisen, mikä näkyi tautitilastoissa. Uudesta energiamuodosta hyödyttiin myös kulttuurin saralla: vuonna 1810 käyttöön otettu höyrypaino oli tärkeä askel kohti halvempia kirjoja ja kansan koulutusta [ks. Gutenberg; Comenius]. Ranskan vallankumouksen [ks. Burke] murentama säätyjärjestelmä korvautui teollistuneen yhteiskunnan luokkajärjestelmällä [ks. Marx; tasa-arvon lisääntyminen koulutuksen myötä on murentanut tätäkin järjestelmää].

Joseph Priestley 1733 - 1804

• Kemisti, joka poltti kynttilää ilmatiiviissä astiassa ja havaitsi palamisen 'pilaavan' ilman: pian sekä liekki [ks. Boyle] että astiaan laitettu hiiri kuolivat (Experiments and Observations on Different Kinds of Air, 1775). Astiaan laitettu mintunverso puolestaan 'puhdisti' ilman [fotosynteesistä, ks. N. T. de Saussure]. Priestley päätteli kasvien tuottavan ennen tuntematonta kaasua [ks. Helmont], josta hän käytti nimeä deflogistoitunut ilma (engl. depholgisticated air) mutta joka myöhemmin nimettiin hapeksi (O). Priesley löysi ja tutki myös monia muita kaasuja [esim. vedystä ks. kuitenkin Cavendish, typestä Lavoisier].
  • Koska Priestley ei itse ymmärtänyt hapen olevan uuden alkuaineen, kunnia meni Lavoisierille, joka myös nimesi kaasun. Karl Wilhelm Scheele (1742-1786) oli löytänyt hapen jo 1771, mutta ei saanut tuloksiaan julkisuuteen ennen kuin 1777. Alkemisteillakin oli ollut selvä käsitys aineen olemassaolosta [ks. Libavius].
  • Priestley spekuloi ajatuksella, että vaikka puhdas happi tuntui helpolta hengittää, se saattoi olla epäterveellistä ja elämää liian nopeasti kuluttavaa. Nykyisin hapen myrkyllisyys on hyvin tiedossa.
• Priestley kirjoitti sähkön historian(!) tavattuaan Franklinin (The History of Electricity, 1767). Hän ennakoi myös Coulombin lain muodon gravitaatioanalogian [ks. Newton] avulla.
• Priestleyllä oli myös yleisempiä filosofisia ambitioita liittyen mm. ihmisen minuuden [ks. Smith; Baldwin] selittämiseen materialistisen kehityspsykologian näkökulmasta. Ajatusta kehitti eteenpäin Priestleyn oppilas William Hazlitt teoksessaan An Essay on the Principles of Human Action (1805).

Henry Cavendish 1731 - 1810

• Fyysikko ja kemisti, joka julkaisi vain osan tuloksistaan, eikä siten vaikuttanut tieteen kehitykseen kykyjään vastaavalla tavalla.
• Cavendish eristi vetyä (H) 1766; hän käytti siitä termiä 'inflammable air'. Vuonna 1781 hän päätteli vedyn muodostavan hapen [ks. Priestley] kanssa vettä suhteessa 2:1 (eli H₂O). Hän kehitti Halesin kaasuja keräävää laitteistoa siten, että myös veteen liukenevia kaasuja saatiin vangittua; esim. Priestley hyödynsi tätä innovaatiota.
  • Vedyn nykyinen nimi, hydrogène eli veden muodostaja, tulee Lavoisierilta.
• Vuonna 1798 Cavendish määritteli gravitaatiovakion [ks. Newton] arvon: G = 6.67 × 10^-11 N m² / kg². Näin hyvin heikko gravitaatiovoima astui laboratorioihin; aikaisemmat tutkimuksethan olivat perustuneet taivaanmekaniikkaan. Maan säteen [ks. Eratosthenes], G:n ja heilurista saatavan gravitaatiokiihtyvyyden [ks. Huygens] avulla Cavendish määritteli Maapallon massan (n. 6 × 10²⁴ kg) ja edelleen sen tiheyden (n. 5.5 g/cm³). Jälkimmäinen tulos, 5.5 kertaa veden tiheys, osoitti, että Maapallon sisuksen täytyi muodostua suhteellisen kevyttä (n. 3 kertaa veden tiheys) pintakerrosta tiheämmästä aineesta. Lisäksi oli ilmeistä, ettei Maapallo voinut olla ontto; tällaisellakin teorialla oli spekuloitu.
  • Mittauksiaan varten Cavendish paranteli alunperin Michellin [ks. Coulomb] kehittämää kiertovaakaa.

Joseph Louis Lagrange 1736 - 1813

• Matemaatikko ja tähtitieteilijä, joka vaikutti varsinkin mekaniikan kehitykseen (Mécanique analytique, 1788). Hän keksi viisi nk. 'Lagrangen pistettä', joissa massapiste saattoi pysyä paikoillaan suhteessa kahteen suurempaan massaan sen läheisyydessä (kyse on nk. 'rajoitetusta' kolmen kappaleen ongelmasta: jos kolmas massa on liian painava, ongelmaa ei voida ratkaista suljetussa muodossa). Lagrange teki variaatiolaskennasta vakavan matematiikan alan ja vaikutti myös differentiaali- ja integraalilaskennassa [ks. Newton; Leibniz] ja lukuteoriassa. Nk. Lagrangen lauseellaan hän ennakoi ryhmäteoriaa [ks. Galois]. Hänen teostaan Théorie des fonctions analytiques (1797) pidetään matemaattisena klassikkona.
  • Variaatiolaskennassa (engl. calculus of variations) etsitään ääriarvotehtäviin vastaukseksi funktioita pelkkien lukujen sijaan. Sitä olivat ennakoineet sekä Newton että Leibnizin ryhmä, etenkin Johann Bernoulli (1667-1748).
  • Lagrangen pisteiden (L1-L5) sovellutusalueeksi käy esim. Auringon, Maan ja avaruusluotaimen muodostama systeemi; Aurinkoa tutkiva SOHO (SOlar and Heliospheric Observatory) on asettunut Maan ja Auringon väliseen L1-pisteeseen, ja MAP (Microwave Anisotropy Probe) tulee samalla janalla olevalle L2-pisteelle Maan taakse, Auringolta piiloon. Piste L3 on aina Maapallolta piilossa Auringon takana; tieteiskirjallisuudessa käytetty 'Planeetta X' voisi sijaita siellä elleivät kaikki kolme mainittua pistettä olisi epästabiileja (satelliitit pisteissä L1 ja L2 tarvitsevat säännöllisiä ratakorjauksia). Janan L3 - L1 - L2 ulkopuolella ovat eräissä (tyypillisissä) tilanteissa stabiilit pisteet L4 ja L5; esim. suurehkoja asteroideja on sijoittunut Aurinko-Jupiter -systeemissä ko. pisteisiin.

Edward Gibbon 1737 - 1794

• Historioitsija [ks. Bodin], jonka teosta The History of the Decline and Fall of the Roman Empire (1776, 1781, 1788) pidetään yhä esimerkillisenä. Gibbon ymmärsi, että jumalaisen kaitselmuksen korvaaminen historian kausaalisena selityksenä ei onnistu vetoamalla pelkästään sattumaan tai edes suurmiehiin: on otettava huomioon lukemattomista vuorovaikutuksista muodostuvat tekijät kuten esim. talous, teknologia tai kulttuuri [ks. Hume; Smith]. Valistusajalle tyypillisesti Gibbon kuitenkin heijasti materiaaliinsa oman aikansa moraalisia arvoja tavalla, jota myöhempi historian tutkimus ei suosinut [ks. Ranke].
  • Gloucesterin herttua: "Another damned, thick, square book. Always scribble, scribble, scribble! Eh! Mr Gibbon?"

Musiikissa aikakausi liittyi Johann Sebastian Bachiin (1685-1750), Joseph Haydniin (1732-1809) ja Wolfgang Amadeus Mozartiin (1756-1791). Taiteilijoista voisi mainita Giovanni Battista Tiepolon (1696-1770).

Monet ajan kirjailijat (Defoe, Swift, Voltaire, Diderot, Sterne, Rousseau) mainitaan tekstissä. Ruotsissa vaikutti runoilija Carl Michael Bellman (1740-1795, esim. Fredmanin epistolat, 1790).

Sähköä ja romantiikkaa

Tieteessä alkoi vähitellen uusi kausi; sähkön ja magnetismin tutkimus alkoi vakavassa mielessä, valon luonteesta saatiin uutta tietoa, ja tähtitiede ja kemia kehittyivät. Matemaatikkojen ihanteeksi tuli erottaa alansa kokemusperäisestä tiedosta, ja alkoi syntyi jako puhtaan ja sovelletun matematiikan välille. Yllättäen monet puhtaankin matematiikan löydöistä ovat osoittautuneet myöhemmin --- joskus jopa vuosisatojen viiveellä --- käyttökelpoisiksi varsinkin fysiikassa.

Filosofisessa ajattelussa tapahtui käänne nk. romanttisen, valistuksen vastaisen ajattelun tullessa muotiin. Koulukunta korosti --- melkoisen narsistisesti --- ihmisten omien aistimusten merkitystä, ja yritti sitä kautta nostaa ihmisen takaisin maailmankaikkeuden keskipisteeseen. Taiteellista neroutta korostettiin alkukantaisena voimana. Nationalismi nosti päätään erityisesti Saksassa.

Charles Augustin de Coulomb 1736 - 1806

• Fyysikko, joka määritteli 1785 yhtälön pistemäisten sähkövarausten q₁ ja q₂ väliselle sähköstaattiselle voimalle [ks. Gauss]. Tämän nk. Coulombin lain mukaan F = k q₁q₂ / r² [ks. Newton]. Mittauksia varten Coulomb keksi Cavendishin kiertovaa'an uudelleen. Hän vaikutti myös insinööritieteisiin ja aloitti ergonomian tutkimuksen (Théorie des machines simples, 1779).
  • Esimerkiksi Gaspard de Prony (1755-1839) sai Coulombilta paljon vaikutteita (Nouvelle architecture hydraulique, I, 1790, II, 1796).
• Cavendishin kiertovaakaa ennakoinut John Michell (1724-1793) kehitti keinotekosia magneetteja (Treatise of artificial magnets, 1750), ja havaitsi niissä samalla tavalla vaikuttavan voimavaikutuksen. [Hän keksi myös 'mustan aukon', ks. Laplace.]

William Herschel 1738 - 1822

• Tähtitieteilijä, joka tutki tähtitaivasta systemaattisesti omatekoisilla kaukoputkilla. Herschel löysi Uranuksen (1781; ensimmäinen 'löydetty' planeetta), kaksi sen kuuta sekä uusia Saturnuksen kuita [ks. Huygens]. Hän tutki myös planeettojen pyörimisnopeuksia akseleidensa ympäri.
  • Nk. Titiuksen-Boden laki ennusti, että Uranuksen radalla voisi sijaita planeetta. Johann Titius oli keksinyt 1766 numeroleikin, joka 'selitti' tunnettujen planeettojen etäisyydet Auringosta, ja Johann Bode oli julkaissut sen 1772. Vaikka laki osoitti myös asteroidien paikan [ks. Gauss], se pettää Neptunuksen [ja Pluton, mutta sehän ei olekaan oikea planeetta, ks. Oort ja Kuiper] kohdalla, ja on todennäköisesti vailla tieteellistä pohjaa.
  • Williamin sisko, Caroline (1750-1848), havainnoi mm. komeettoja [pojasta, ks. Herschel ja Whewell].
• Charles Messier (1730-1817) oli tehnyt 1781 ensimmäisen, noin sadan kohteen luettelon heikoista sumumaisista kohteista [ks. Kant], ja Herschel kasvatti luettelon lähes kolmeen tuhanteen kohteeseen. Hän osoitti eräiden sumujen koostuvan tähdistä, kuten jo Galilei oli otaksunut, ja spekuloi mahdollisuudella, että toiset voisivat olla erillisiä galakseja. Hän päätyi lopulta tulokseen, että Linnunratamme oli ainoa lajissaan; tämä väärä teoria säilyi pitkälle 1900-luvulle.
  • Herschel luetteloi ja tutki myös kaksoistähtiä. Hän huomasi, että taivaalla oli tähtipareja niin paljon, että kyse täytyi olla avaruudessa lähekkäin sijaitsevista tähdistä eikä vain sattumalta samassa suunnassa näkyvistä tähdistä (1782). Nykyisin kaksoistähtiä arvioidaan olevan peräti 60-80% kaikista tähdistä. Tähtien liikettä toistensa ympäri voidaan havainnoida spektroskooppisesti, Doppler-ilmiötä hyödyntämällä [ks. Doppler, Fizeau ja Foucault].
• Ajatus pyörivästä Linnunradasta oli jo esitetty [ks. Kant], ja Herschel mm. kartoitti galaksimme litistynyttä muotoa (On the Construction of the Heavens, 1785). Hän löysi myös kaksi taivaankannen vastakkaisilla puolilla olevaa pistettä: tähdet liikkuivat nk. apeksista poispäin, kohti nk. antapeksia. Hän selitti ilmiön Auringon ominaisliikkeen [ks. Halley] avulla: olemme liikkeellä kohti Herkuleen tähdistössä sijaitsevaa apeksia (On the motion of the Solar System in space, 1783). Argelander [ks. Bessel] todisti myöhemmin Herschelin selityksen ominaisliikkeestä oikeaksi; liikkeen nopeus on n. 20.1 km/s.
• Herschel löysi 1800 infrapunaisen säteilyn [ks. Maxwell] alueen Auringon valosta havaittuaan näkyvän spektrin punaisen takaa voimakkaasti lämmittävää näkymätöntä säteilyä. Seuraavana vuonna Johann Ritter (1776-1810) löysi spektrin toisesta päästä ultravioletin säteilyn, joka näkyvän valon tavoin tummensi hopeanitraatin. Ultravioletti (UV) alue kattaa aallonpituudet 10 - 400 nm, infrapuna (IR) 700 nm - 1 mm. Väliin jäävä alue on ihmissilmin näkyvää valoa [ks. myös Young ja Fresnel].
  • Johann Heinrich Schulze oli havainnut jo 1727 hopeanitraatin (AgNO₃) kopioivan siihen heijastettua kuvaa, ja Humphry Davy (1778-1829) teki Thomas Wedgwoodin kanssa v. 1802 kuvia, jotka kuitenkin olivat hyvin lyhytikäisiä: valo jolla kuvia katsottiin valotti myös jäljelle jääneen hopean [ks. Herschel ja Whewell].
• Herschel havaitsi, että vehnän markkinahinta oli korkeampi kun auringonpilkkuja [ks. Galilei] oli vähän. Pilkkuihin liittyvää periodisuutta [ks. Wolf] ei oltu vielä huomattu [vrt. Marshall].

Antoine Laurent Lavoisier 1743 - 1794

• Kemisti, joka teoksessaan Traité élémentaire de chimie (1789) loi pohjan modernille kemialle kumoamalla palamisen flogiston-teorian [ks. Boerhaave]. Työssään Lavoisier teki ratkaisevia havaintoja mm. hapen [O, ks. Priestley], typen (N) ja hiilen (C) merkityksestä, teki selvän eron alkuaineiden [ks. Boyle] ja yhdisteiden välille ja toi tarkat mittaukset [ks. Helmont] kemian tutkimukseen. Lisäksi hän oli mukana uusimassa alkemian [ks. Libavius] samentamaa alansa käsitteistöä (Méthode de nomenclature chimique, 1787; useita tekijöitä). Lavoisier tuomittiin Ranskan vallankumouksen [ks. Burke] tiimellyksessä giljotiiniin.
  • Intohimonsa mittauksiin Lavoisier osoitti ennustamalla, että ihmisen aivojen toimintaa pystyttäisiin joskus seuraamaan reaaliaikaisesti erilaisten henkisten suoritusten aikana; kuten tiedämme, ennustus on myös toteutunut.
  • Vallankumoukseen liitetty lause "Tasavalta ei tarvitse tiedemiehiä" ei välttämättä ole aito, mutta toki useiden vallankumousten hengen mukainen, kuten esim. 1900-luvun tapahtumat osoittavat [ks. Marx].
• Lavoisier osoitti 1772, että aineen polttaminen ilmassa kasvatti sen painoa; palamisessa alkuperäisestä aineesta ei siis poistunut mitään. Vähitellen hänelle selvisi, että palaminen luo uuden, happea sisältävän yhdisteen: happi on siis hyvin reaktiivinen aine ja palaminen on yhtymistä siihen. Tulostensa pohjalta Lavoisier muotoili massan säilymislakia suljetuissa kemiallisissa reaktioissa.
• Vuoden 1776 tienoilla Lavoisier päätteli typen olevan uuden alkuaineen. Hän käytti siitä nimeä 'atsootti', eloton, koska havaitsi sen olevan erittäin epäreaktiivisen. Typpi on kuitenkin hapen tavoin elämälle välttämätön aine [ks. N. T. de Saussure; Sachs]. Lavoisier osoitti typen (n. 79%) ja hapen (n. 21%) olevan myös ilmakehän tärkeimpien kaasujen [ks. Gay-Lussac].
  • Ensimmäisenä typpeä oli tuottanut Daniel Rutherford (1749-1819) v. 1772.
• Vuodesta 1785 alkaen Lavoisier tutki orgaanista kemiaa [ks. Berzelius; Kekulé] ja mm. esitti, että sokerit ovat 'hiilellä kiinteytettyä vettä' [ks. Gay-Lussac; Fischer]. Paitsi että orgaaninen aine muodostui samoista alkuaineista kuin epäorgaaninenkin aine, lisäksi vain rajallinen määrä alkuaineita, lähinnä hiili, happi ja vety, riittivät muodostamaan useat aineet [hiilivetyjen tapauksessa vain hiili ja vety, ks. Lyell]. Perinteisen kemian kuumentamiseen perustunut analyysi ei soveltunut orgaanisen aineen tutkimukseen, ja Lavoisier aloitti uusien menetelmien kehittämisen, luoden samalla orgaanisen kemian perustaa.
  • Vuonna 1797 Smithson Tennant osoitti, että timantit olivat muodostuneet hiilestä.
  • Toinen orgaanisia aineita menestyksekkäästi käsitellyt kemisti oli Scheele [ks. Priestley; Thompson]. Hän mm. lisäsi eristi koko joukon uusia orgaanisia happoja.
• Priestley oli yhdistänyt hapen hengitykseen, ja Lavoisier palamisen happeen. Laplacen kanssa 1780-luvulla tehdyissä jääkalorimetrimittauksissa [ks. Black ja Watt] Lavoisier päätteli hiilen palavan hitaasti hengityksessä ja vapauttavan energiaa [ks. Fischer]. Hän yhdisti hapen myös ruostumiseen ja havaitsi, että rautapitoinen vesi sitoi happea; tämän takia verikin on punaista. Lisäksi Lavoisier päätteli, että käymisessä eli fermentaatiossa [ks. Berzelius; Pasteur ja Koch; Fischer] sokeri hajoaa alkoholiksi ja hiilidioksidiksi; kyseessä on hapeton tapa hengittää.
  • Ravinnon tarjoamaa energiaa tarvitaan elintoimintojen ylläpitämiseen. Eläimillä näihin kuuluvat lihasten lisäksi eri sisäelinten toiminta; varsinkin aivot kuluttavat (jopa nukuttaessa) runsaasti energiaa. Myös monimutkaisten molekyylien --- esim. proteiinien [ks. Berzelius; Sachs] --- valmistaminen kuluttaa energiaa. Ruumiinlämmön ylläpitäminen on itsessään tärkeätä; tämän lisäksi osa energiasta muuttuu väistämättä haihtuvaksi hukkalämmöksi. Eliöiden energiankulutusta voidaan tutkia mittaamalla hapenkulutusta.
  • Louis Bertrand Guyton de Morveau (1737-1816) oli osoittanut tarkoilla mittauksilla, että metallien paino kasvoi 'kalsinoinnissa' eli niiden hapettuessa. Hän selitti ilmiötä kuitenkin vielä frogistonin avulla.

Edmund Burke 1729 - 1797

• Yhteiskuntafilosofi ja poliitikko, jota pidetään nykyaikaisen konservatismin henkisenä isänä [ks. myös Smith]. Burke luotti edustukselliseen demokratiaan [ks. Rousseau; Mill] ja korosti siihen liittyvää vastuuta: valtaa käyttämään valituilla edustajilla oli tärkeissä kysymyksissä velvollisuus käyttää omaa harkintaansa, vaikka näin joutuisikin vastustamaan enemmistön tahtoa. Hän puolusti intohimoisesti Irlannin katolisen enemmistön oikeuksia protestanttisen vähemmistön valtapyrkimyksiltä, Amerikan siirtokuntien oikeuksia emämaan kohtuuttomalta verotukselta, ja intialaisten oikeuksia siirtomaavallan sortoa vastaan. Emämaan kannalta hän piti vapaakaupan tuomia molemminpuolisia etuja tärkeämpänä seikkana kuin nimellistä siirtomaan hallintaa. Toimillaan Burke vaikutti merkittävästi siihen, että kuninkaan valta säilyi Englannissa perustuslaillisissa rajoissa [ks. Magna Carta; Locke]. Hänelle vapaus oli hyvien lakien ja toimivien instituutioiden luoma sosiaalinen ilmiö.
  • Burke myös eli periaatteidensa mukaisesti: v. 1780 hän menetti parlamenttipaikkansa Irlannin politiikkansa johdosta. Intian politiikka ajoi hänet puolueensa mukana pitkäaikaiseen oppositioon.
  • Perustuslain tarkoitus on kirjata juuri ne kansalaisten oikeudet, jotka ovat jokapäiväisen demokraattisen arvokeskustelun ulkopuolella ja jotka vaativat merkittävää konsensusta tullakseen (edes teoriassa) muutetuiksi.
• Syntyperäisenä irlantilaisena Burkella oli omakohtaista kokemusta siitä, miten hänen ihailemansa Ison-Britannian perustuslaki ei toiminut Irlannissa asti. Burken oma poliittinen ura Iso-Britannian parlamentissa oli mahdollista vain siksi, että hän oli saanut protestanttisen kasvatuksen katolisesta taustastaan huolimatta. Vallan väärinkäytön vastustamisesta muodostuikin po. uran 'suuri melodia', kuten O'Brian Burken elämänkerrassa osoittaa.
  • Vaikka Burke sai parannettua merkittävästi Irlannin katolisten asemaa, katolisilla ei ollut vielä hänen kuollessaan asiaa Iso-Britannian parlamenttiin.
• Pamfletissa Thoughts on the Cause of the Present Discontents (1770) Burke suhtautui ymmärtävästi Amerikan siirtokuntien ongelmiin. Hän puolusti myös  v. 1776 Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta.
  • Thomas Jeffersonin (1743-1826) johdolla kirjoitettiin v. 1788 ratifioitu Yhdysvaltain perustuslaki: "Me pidämme itsestään selvinä näitä totuuksia, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi...". James Madisonin (1751-1836) mukaan hyvä hallinto osasi hallita kansan lisäksi myös itseään: yhteiskuntarauha ja kansalaisten vapaus ovat molemmat tärkeitä. Näin demokratia vaatii luonteensa vuoksi erikoista panostusta vähemmistöjen oikeuksien suojeluun [ks. Mill].
• Vuosina 1781-1795 Burke kävi henkilökohtaista ristiretkeä Intiaa sortavan Itä Intian Kompanian uudistamiseksi ja sen johtajan saattamiseksi vastuuseen järjestönsä toimista. Näillä toimilla oli merkittävä positiivinen vaikutus Intian oloihin, vaikka siirtomaavalta päättyikin vasta 1900-luvulla. Burkelaiselle konservatismille oli itsestään selvää, että valtaa käyttävien ihmisten ja yritysten oli myös vastattava teoistaan.
  • Burken alahuoneen puhe 1.12.1783 kuuluu humanismissaan suurten poliittisten puheitten joukkoon. Vastaava, 15.2.1788 alkanut puhe ylähuoneessa kesti neljä päivää, ja loppupuheenvuoro lähes kolme viikkoa, 28.5.-16.6.1794!
• Kirjoituksessa Reflections on the Revolution in France (1790) Burke kritisoi Ranskan vallankumousta liberaalin [ks. Locke] vallanjako-opin [ks. Montesquieu] ja Yhdysvaltain mallin vastaisesta vallan keskittämisestä, joka johti terroriin ylevältä kuulostavan ideologian nimissä: "vapaus, veljeys ja tasa-arvo" ja... giljotiini [ks. Marx]. Burke uskoi 'orgaaniseen' yhteiskuntaan [ks. Hobbes], joka toimi kuin ihmisruumis: jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Ranskalaisen mallin hän ennusti johtavan sotilaiden diktatuuriin; vallankumouksellisten aloittamat sodat ja Napoleon Bonaparten (1769-1821) valtaannousu 1804 osoitti hänen olleen oikeassa.
  • Ranskan kansalliskokous hyväksyi ihmisoikeuksien julistuksen 1789, ja siitä kehkeytyi uusi, terrorin jalkoihin jäänyt perustuslaki vuodeksi 1792.
  • On huomattava, että Burken kritiikkiä ei voida laittaa kuningasmielisyyden tiliin: tällöinhän hän olisi vastustanut myös Amerikan vallankumousta.
• Sekä Amerikan että Ranskan vallankumousten ihanteena oli uskonnon ja valtion erottaminen, jonka ei katsottu johtavan moraaliseen rappioon. Muutenkaan useimmat kommentoijat eivät nähneet kumousten välillä merkittävää eroa. Esimerkiksi Thomas Paine (1737-1809) vaikutti Amerikan itsenäistymiseen monarkiaa pilkkaavalla pamfletillaan Common Sense (1776) ja muilla kirjoituksillaan, ja vastauksena Burkelle puolusti Ranskan vallankumousaatetta teoksessaan The Rights of Man (1791). Kuitenkin myös hän joutui Ranskassa oltuaan terrorin uhriksi, ja vietti 11 kuukautta vankeudessa [ks. Lavoisier; Condorcet]. Paine, joka kantoi huolta huono-osaisten ihmisten hyvinvoinnista, spekuloi ensimmäisenä sosiaaliturvajärjestelmän mahdollisuudella [ks. Mill].

Condorcet eli Marie-Jean-Antoine-Nicolas de Caritat 1743 - 1794

• Condorcet'n markiisi, matemaatikko ja viimeiseksi valistusfilosofiksi [ks. Kant] kutsuttu. Condorcet, joka mm. pyrki matemaattisin menetelmin osoittamaan demokratian edut yhteiskunnalle (Essai sur l'application de l'analyse à la probabilité des décisions rendues à la pluralité des voix, 1785), uskoi lujasti myös koulutuksen merkitykseen [ks. Smith]. Postuumisti julkaistu Esquisse d'un tableau historique des progres de l'esprit humain (Luonnostelma ihmiskunnan historiallisesta edistyksestä, 1795) on yksityiskohtainen tulkinta historiasta ihmiskunnan kehityksenä kohti koulutuksen mahdollistamaa 'täydellisyyttä' [vrt. Augustinus; Hegel; Marx]. Condorcet jakoi historian kymmeneen kauteen, joista viimeiseen ei vielä oltu päästy; näkemyksiä on kutsuttu antropologis-filosofisiksi. Radikaaleista mielipiteistään huolimatta --- tai niiden takia --- Condorcet joutui riitoihin Ranskan vallankumouksellisten [ks. Burke] kanssa, ja todennäköisesti tappoi itsensä odottaessaan vankilassa vuoroaan giljotiinille [ks. Lavoisier].
  • Toisaalta liioitellunkin yltiöpäinen usko ihmisen muuttamiseen [ks. Leibniz; Condillac ja Helvétius; Winckelmann] koitui lopulta valistusaatteen (väliaikaiseksi?) lopuksi, ja romantiikan aikakausi alkoi [ks. Herder ja Humboldt; Schelling]. Kommunismi sai paljon vaikutteita tästä valistusopin 'pimeästä' puolesta [ks. Marx].
• Condorcet ennakoi, että 'järjen voittokulku' johtaisi lisääntyvän turvallisuuden, koulutuksen ja vapauden kautta väestönkasvun [ks. Malthus ja Ricardo] hidastumiseen; teoria on osoittautunut oikeaksi. Vuonna 1787 hän julkaisi kirjoituksen myös naisten oikeuksista [ks. Godwin ja Wollstonecraft; Mill]. Lisäksi Condorcet vaikutti suuresti Ranskan nykyisen koulutusjärjestelmän syntyyn saksankielinen maailman ottaessa oppia toisen ranskalaisen, Rousseaun, opeista [ks. myös Comenius].
  • Naisten oikeuksia ei mainita Ranskan vallankumouksen ihmisoikeuksien julistuksessa vuodelta 1789, eikä kyseessä ollut vahinko: Olympe de Gouges teloitettiin 1793 kaksi vuotta aikaisemmin esittämänsä, ao. aihetta käsittelevän kirjoituksen tähden.
  • Johann Heinrich Pestalozzi (1746-1827) oli ensimmäinen roussealainen koulutuksen käytännön uudistaja ja Friedrich Wilhelm Fröbel (1782-1852) perusti hänen oppiensa mukaisen nykyaikaisen lastentarhan 1837 (alkujaan Kleinkinderbeschäftig - ungsanstalt, myöhemmin lyhyesti Kindergarten).

Johann Gottfried von Herder 1744 - 1803 ja Wilhelm von Humboldt  1767 - 1835

• Filosofeja ja kielitieteilijöitä [ks. Rask, Grimm  ja Bopp]. Herder oli yksi romantiikan [ks. Schelling] näkyvimpiä filosofeja, Humboldt puolestaan uushumanisti [ks. Winckelmann].
  • Valistusfilosofian aika oli päättymässä [ks. Condorcet] ja moderni tiede syntymässä. Esim. Humboldtin veli Alexander [ks. Humboldt] oli tunnettu luonnontieteilijä.
• Etnolingvistinä Herder liitti kielen ja kansan läheisesti toisiinsa (Abhandlung über den Ursprung der Sprache, 1772). Kieli ja sitä vastaava maailmankatsomus ilmensivät kansan kollektiivista kokemusta, kansanhenkeä tai -sielua [ks. Hegel]. Tästä huolimatta Herder uskoi erilaisten kulttuurien voivan elää rinnakkain, ja häntä pidetäänkin kulttuurisen, ei niinkään poliittisen, nationalismin 'isänä' [ks. Rousseau]. Kulttuuri- ja elämänmuotojen moninaisuus on arvo, koska kulttuurisen identiteetin tarve kuuluu ihmisluontoon [ks. Durkheim]. Herderin mielestä kulttuuri kehittyy vaiheittain siten, että historia ei toista itseään; hänen pääteoksensa oli Ideen zur Philosophie der Geschichte der Meschheit (Ideoita ihmiskunnan historian filosofiaksi, 1784-91).
  • Herder keräsi itse saksalaisia kansanrunoja ja oli synnyttämässä Sturm und Drang --liikettä, joka inspiroi useita taiteilijoita [ks. Goethe].
  • Idealistissävyinen nationalismi eli pitkään etenkin Saksassa [ks. Weber]. Esimerkiksi taloustieteilijä Karl Knies puhui 'kansakunnan hengestä' vielä teoksessaan Politische Oekonomie (1853). Vielä myöhemmin natsien iskulause tuli olemaan Blut und Boden.
• Myös Humboldt tutki kielen suhdetta kansaan ja sen luonteeseen. Hän painotti toisaalta kielen rajallisuutta totuuden kuvauksessa ja toisaalta sen kykyä muodostaa äärettömästi merkityksiä rajallisesta sanavarastosta huolimatta. Humboldtin kielifilosofinen päätyö, Über die Verschiedenheit des menschlichen Sprchbaues und ihren Einfluss auf die geistige Entwickelung des Menschengeschlechts julkaistiin postuumisti 1836. Hänet tunnetaan myös yliopistomiehenä ja korkeamman koulutuksen kehittäjänä [ks. myös Condorcet].
  • Kun nykyään puhutaan humboldtilaisesta yliopistosta, tarkoitetaan siellä harjoitetun tutkimuksen vapautta esim. valtiovallasta ja talouselämästä.

Alessandro Volta 1745 - 1827

• Fyysikko, joka kehitti kemiallisen pariston 1800 tutkimalla Galvanin tekemiä kokeita. Voltan kunniaksi sähköjännitteen yksikön nimi on voltti (V). Jo samana vuonna William Nicholson (1753-1815) ja Anthony Carlisle (1768-1840) hajottivat sähkön avulla vettä vedyksi ja hapeksi; alkuaineet kerääntyivät tutkijoiden yllätykseksi pariston eri napoihin. Myös veteen liuotettuja muita aineita pystyttiin hajottamaan tämän myöhemmin elektrolyysiksi nimetyn prosessin avulla; esim. H₂SO₄ Þ 2H⁺ + SO₄^2-.
  • Luigi Galvani (1737-1798) oli tutkinut 'eläinsähköä' sammakkokokeillaan (De viribus electricitatis in motu musculari, 1792). Hän oletti olevansa lähellä mystisen elämänvoiman salaisuutta [ks. Godwin ja Wollstonecraft].
  • Elektrolyysi ja uusi atomiteoria [ks. Dalton] yhdistettiin pian [ks. Berzelius]; myös elektrolyysin teoria kehittyi nopeasti [ks. Faraday].

Jeremy Bentham 1748 - 1832

• Filosofi, taloustieteilijä ja lakimies, joka käynnisti utilitarismina tunnetun moraalifilosofian haaran [ks. Locke; Bernoulli; Mill]. Benthamin mukaan moraalisesti hyväksyttävän toiminnan on tuotettava mahdollisimman suurta hyötyä ---  onnellisuutta --- mahdollisimman suurelle ihmisjoukolle (Introduction to the Principles of Morals and Legistlation, 1789). Utilitarismin hedonismi [ks. Epikuros] oli siis universaalia, ei itsekästä. Ongelmaksi nousee tietenkin, miten mitata ja vertailla onnellisuutta. Laskennallisuudessaan teoria loi kuitenkin pohjaa nk. neoklassiselle taloustieteelle [ks. Marshall].
  • Yhteiskunnalta varastaminen voi tuottaa iloa varkaalle ilman, että samalla voitaisiin osoittaa kärsinyt osapuoli. Samoin ratkaisemattomasta rikoksesta voitaisiin rangaista syytöntä, jotta yhteiskunnallinen rauha --- ja sitä kautta yleinen onnellisuus --- voitaisiin taata. Nk. välillisessä utilitarismissa tällaiset ongelmat pyritään kiertämään. Psykologiassakin on havaittu, että suora onnellisuuden tavoittelu ei yleensä johda päämääräänsä.
• Oikeusfilosofiassa Bentham edusti positivismia, jossa laki [ks. Solon] nähtiin itse lain ulkopuolella olevan tahon --- esim. yksinvaltiaan tai kansanedustuslaitoksen --- rangaistuksen uhalla ryyditettyinä määräyksinä tottumuksesta kuuliaisille alamaisille. Rangaistuksen [ks. myös Grotius; Hume] oli oltava utilitaristisessa suhteessa itse rikoksen suuruuteen siten, että teon tuottama hyöty on pienempi kuin rangaistuksen tuottama mielipaha (Hedonistic Calculus). Positivismiin kuului myös luonnonoikeuden [ks. Grotius] käsitteen hylkääminen ja 'realistinen' asenne, jonka mukaan laki määritellään pragmatistisesti oikeuden päätöksinä [ks. James].
  • Positivistista lakiteoriaa kehitti myöhemmin etenkin John Austin (The Province of Jurisprudence Determined, 1832). Monet lait eivät kuitenkaan ole määräyksiä vaan esim. erilaisiin sopimuksiin liittyviä, laillisuuden takaavia (ja siten oikeuksia luovia) toimintaohjeita, joihin ei edes liity rangaistuksia. Ja vaikka Austin pyrki määrittelemään demokraattisen maan lain määräysten lähteen aina äänestäjäkuntaan asti, ajatus oikeudesta pakkovaltana ei ole tyydyttänyt moderneja tutkijoita.

Johann Wolfgang von Goethe 1749 - 1832

• Kirjailija, jonka pääteos on Faust (1808, 1832). Goethe oli myös harrastelijatiedemies, joka tutki mm. kasveja (Versuch, die Metamorphose der Pflanzen zu erklären, 1790).
• Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des jungen Werthers, 1774) on yltiöromanttinen teos, jonka mukaan yhteiskunnalliset normit ja lait luovat 'luonnottoman' olotilan [ks. Vico; Godwin ja Wollstonecraft].
• Faustin nimihenkilö on tulkittu lakkaamatta eteenpäin pyrkivän, saavutuksiinsa tyytymättömän länsimaisen 'uuden' ihmisen perikuvaksi. Tarina perustuu noin 300 vuotta aikaisemmin eläneeseen saksalaiseen taikuriin, jonka Luther [ks. Luther ja Calvin] väitti tehneen sopimuksen paholaisen kanssa. Goethen tiedeharrastus antaa ymmärtää, ettei hän itse ajatellut aivan yhtä mustavalkoisesti.
  • Faustilaisia äänenpainoja voi myös kuulla Oppenheimerin sanoista atomipommin pudotuksen jälkeen: "...me olemme oppineet tuntemaan 'synnin', se on tietoa josta me emme pääse irti".
  • John Milton kirjoitti runoelmassaan Kadotettu paratiisi (1667; suom. Yrjö Jylhä): "Puu, tiedon puuksi nimitetty, heiltä / on kielletty. Siis kiellettykö tieto? / Kuink' omituista! Miks ei Herra heille / voi sitä suoda? Onko tieto synti? / Se toisko kuoleman? Siis heitä suojaa / vain tietämättömyys? Siin' onni onko? / ja vakuus nöyrän, uskollisen mielen?".
• Goethen ystävä, Friedrich von Schiller (1759-1805), oli runoilija ja näytelmäkirjailija, joka paneutui myös filosofina estetiikan [ks. Hume; Kant] kysymyksiin. Hänestä kauneudella ja taiteella oli tärkeä rooli ihmisen ja yhteiskunnan eheyttäjänä; leikkivietin hän näki aistimaailman ja järjen yhdistäjänä (Briefe über die ästhetische Erziehung des Menschen, 1795).
  • Käsitys taiteen hyödyllisyydestä muodossa tai toisessa tuli 1800-luvulla hyvin yleisesti --- joskaan ei täysin --- hyväksytyksi [ks. Hegel; Comte; Durkheim].

Pierre Simon de Laplace 1749 - 1827

• Tähtitieteilijä ja matemaatikko, 'Ranskan Newton' [ks. myös Poincaré]. Taivaanmekaniikkaa Laplace käsitteli teoksissaan Exposition du système du monde (1796, suunnattu suurelle yleisölle) ja Mécanique céleste (1799-1825, viisi osaa). Hän selitti aikaisempaa tarkemmin monia painovoimaan liittyviä ilmiöitä, kuten planeettojen, kuiden ja komeettojen liikettä ja vuorovettä. Planeettojen painovoimakentät häiritsevät toisiaan, mikä johtaa mm. niiden ratojen elliptisyyden [ks. Kepler] muutoksiin. Mm. Jupiterin ja Saturnuksen painovoimakenttien vaikutukset toisiinsa tuli laskettua [jääkausista ks. Agassiz ja Croll]. Samalla Laplace esitteli kenttää kuvaavan uuden potentiaalifunktion käsitteen (kentän voimakkuus annetussa pisteessä saadaan funktion derivaatasta) ja nimeään kantavan matemaattisen operaattorin. Hän kehitti myös ajatusta aurinkokuntien [ks. Buffon] synnystä tiivistyvistä ja pyörivistä kaasupilvistä. Tämä nk. Kantin-Laplacen nebulaarihypoteesi sai tukea William Parsons'in (eli lordi Rossen; 1800-1867) havaittua eräiden sumujen spiraalirakenteen. Laplace osoitti myös, että nykymuodossaan Aurinkokuntamme on erittäin stabiili.
  • Vuorovesilaskujen yhteydessä Laplace osoitti tuntevansa Coriolis-ilmiön, joka sai nykyisen nimensä myöhemmin [ks. Doppler, Fizeau ja Foucault]. Ilmiöllä on tärkeä merkitys myös ilmakehän liikkeiden ymmärtämisessä [ks. Thompson; Maury].
  • Valon äärellinen nopeus [ks. Rømer] ja painovoimateoria antoivat ymmärtää, että painovoima voisi vaikuttaa valoon. Laplace leikitteli ajatuksella, että riittävän tiivis ja massiivinen tähti voisi painovoimallaan vetää valonsa takaisin ennen kuin se olisi ehtinyt kovinkaan pitkälle (nykyisin puhumme mustasta aukosta). John Michell [ks. Coulomb] oli julkaissut Laplacesta riippumattomasti idean jo 1783.
• Vuonna 1805 Laplace teki merkittävää työtä koheesiovoimien tutkimuksessa [ks. Newton; Cauchy; van der Waals] kapillaari-ilmiön matemaattisella kuvauksella; Sur l'action capillaire (1806) julkaistiin Mécanique célesten neljännen osan (1805) täydennyosana. Samaan teokseen päätyi myös v. 1807 jatkoartikkeli. Pian Laplace sovelsi teoriaansa myös ilmanpaineen [ks. Fermat ja Pascal] mittaukseen, elohopean käyttäytymiseen mittalaitteessa (Sur la dépression du mercure dans un tube de baromètre, due à sa capillarité, 1810). Hän suunnittelemaansa mittalaitetta käytettiin mm. varhaisilla pallolennoilla [ks. ks. Gay-Lussac].
  • Myös Young [ks. Young ja Fresnel] johti 1805 joitain yksinkertaisimpia tuloksia. Toisin kuin Young, Laplace pystyi osoittamaan nesteen pintajännityksen sen hiukkasten välisten (yhä tuntemattomien) voimien seuraukseksi.
  • Koheesion mikroskooppista tutkimusta alkoi haitata nk. positivistinen filosofia, joka ei hyväksynyt sen paremmin näkymättömiä hiukkasia kuin selittämättömiä voimiakaan [ks. Fourier; Comte; Mach]. Myös insinööritieteiden edistyminen vaikutti asiaan; esim. rakennusmateriaaleja tutkittaessa makroskooppiset teoriat ovat kätevämpiä kuin laplacelainen teoreettinen fysiikka.
• Laplace kirjoitti modernin todennäköisyyslaskennan [ks. Fermat ja Pascal] perusteoksen, Théorie analytique des probabilités (1812), jossa esitellään mm. integraalimuunnos ja [Gaussin kehittämä] pienimmän neliösumman menetelmä. Myös teoksen vähemmän teknisestä versiosta, Essai philosophique sur les probabilités (1814) tuli suosittu. Laplace korosti, että vaikka tilastollinen tieto ei koskaan ole absoluuttisen varmaa, mittausvirheet voidaan kvantifioida [nk. Gaussin käyrä]. Hän halusi soveltaa tilastomatematiikkaa myös ihmistieteisiin [ks. Petty; Halley; Comte; Spencer ja Galton].
  • Siméon-Denis Poisson (1781-1840) avusti Laplacea virheiden ja tilastomatematiikan yhdistämisessä.
• Laplace esitti 1820-luvulla ajatuskokeen koskien maailman deterministisyyttä: jos tietäisimme kaikki sitä ohjaavat lait ja alkuehdot, olisiko mahdollista laskea tulevaisuus? Luonnontieteiden mukaan näin näytti olevan [ks. myös Halley; Hume]. Laplace itse esim. uskoi mittauksiin liittyvän tilastollisuuden olevan seurausta virheellisistä mittauksista.
  • Napoleon Bonaparten kysyessä miksi Laplace ei mainitse teoksissaan Jumalaa, tämä vastasi: "Sire, je n'avais pas besoin de cette hypothèse" eli "Teidän Majesteettinne, en ole tarvinnut sitä hypoteesia".
  • Nykyisin tiedetään, että klassisessa fysiikassakin vaikuttaa nk. deterministinen kaaos: pienikin muutos alkuehdoissa muuttaa lopputulosta erittäin paljon. Tämän seurauksena determinismistä (joka on metafysikaalinen käsite) ei seuraa ennustettavuutta (joka on tietoteoreettinen käsite). Vielä vähemmän determinismi antaa syitä fatalismiin. Deterministisenkään maailman tilastollisuutta ei tarvitse selittää pois mittausvirheillä.

Adrien Marie Legendre 1752 - 1833

• Matemaatikko, joka kirjoitti mm. matematiikan oppikirjoja ja kehitti lukuteoriaa (Essai sur la théorie des nombres, 1798) ja erilaisia matemaattisen fysiikan apuneuvoja (esim. Legendren funktiot; Traité des fonctions elliptiques, 1825-1828). Teoksessaan Éléments de Géométrie (1794) Legendre todisti luvun π irrationaalisuuden. Eulerin tavoin hän epäili, ettei luku olisi edes algebrallinen [ks. Liouville]. Legendre esitti myös myöhemmin todistetun alkulukuhypoteesin, jonka mukaan tiettyä lukua n pienempien alkulukujen lukumäärä lähestyy n:n kasvaessa raja-arvoa n/log(n).
  • Johann Heinrich Lambert (1728-1777) oli osoittanut π:n irrationaalisuuden jo 1761, mutta  Legendren todistus oli täsmällisempi.

Johann Friedrich Blumenbach 1752 - 1840

• Antropologi, joskus jopa alan perustajaksi mainittu. Väitöskirjassaan De generis humani varietate nativa (1775) Blumenbach jakoi ihmisen ensimmäisenä eri rotuihin, korostaen samalla kuitenkin koko ihmisrodun yhtenäisyyttä [ks. Agassiz ja Croll; Boas].
• Blumenbach osallistui myös alkionkehityksestä käytävään keskusteluun. Yleisesti hyväksytyn preformaatio-opin vaihtoehdoksi hän kannatti [materialismin sijaan, ks. Buffon; Schleiden ja Schwann] nk. epigeneesiteoriaa, jossa ulkopuolinen, vitalistinen 'olemusvoima' muovasi alkujaan hahmotonta massaa.
  • Nk. vitalistinen koulukunta etsi salaperäistä, eläimissä ja kasveissakin vaikuttavaa elämänvoimaa (entelekia, élan vital, ...). Vitalistien ajatukset olivat holistisia fysikalistien [ks. Helmholtz] seuratessa reduktionismia [ks. Descartes]. Organismin selittävän geneettisen koodin löytyminen oli juuri reduktionistisen tieteen ansiota.

• Fyysikko, keksijä ja valtiomies (ja myöh. Rumfordin kreivi), joka vaikutti etenkin termodynamiikan [ks. Carnot] kehitykseen.
  • Thompsonin muusta toiminnasta voidaan mainita hänen propagandansa Amerikasta löydetyn uuden ruokakasvin, perunan, käytön puolesta, sekä nimeään kantavan edistyksellisen lieden keksiminen.
• Thompson yritti mitata 'lämpönesteen' [ks. Black ja Watt] oletettua massaa ja siinä epäonnistuttua päätteli lämmön liittyvän 'liikkeen' siirtoon (Enquiry Concerning the Source of Heat Which Is Excited by Friction, Phil. Trans. Roy. Soc. London, 1798). Teoria ei saanut yleistä hyväksyntää ennen energia-käsitteen ja kineettisen teorian [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin] syntyä, ja osasyynä voidaan pitää lämpösäteilyä, jota pidettiin virheellisesti lämpönä [ks. Maxwell].
  • Scheele [ks. Priestley] oli lanseerannut termin lämpösäteily 1777, ja Pierre Prevost oli myöhemmin esittänyt teorian säteilytasapainosta (Observations sur la physique, 1791). Vuonna 1800 löydettiin valon ja lämmittävän infrapunaisen säteilyn välinen yhteys [ks. Herschel].
• George Hadley (1685-1768) oli päätellyt, että ilmakehän tuulet ovat seurausta auringon lämmön epätasaisesta jakautumisesta ja ilmamassojen pyrkimyksestä tasoittaa lämpötila- ja paine-eroja alueiden välillä. Vuonna 1797 Thompson liitti nämä konvektiovirtaukset [ks. Dalton; Fourier] myös merien virtauksiin [ks. Franklin]: päiväntasaajalla oli lämpimän pintaveden alta löydetty kylmää vettä, ja Thompson päätteli sen tulleen napa-alueilta. Nykyisin tiedetään, että merien kuljettama lämpömäärä on noin puolet ilmakehän kuljettamasta määrästä.
  • Hadley postuloi trooppiselle ilmamassalle nimeään kantavan kiertoliikkeen (engl. cell): lämmin ilma nousee päiväntasaajalla ylös, kulkeutuu siellä kohti napoja, laskeutuu jäähtyessään keskileveysasteilla (n. 30°) alas ja palaa takaisin päiväntasaajalle; horisontaaliliike on seurausta ilmanpaineen eroista. Hän ei kuitenkaan osannut liittää ilmiöön Maan pyörimisliikettä, eli selittää pasaatituulia oikealla tavalla [ks. Mercator; Maury].
  • Paikallisella tasolla tuulia syntyy etenkin rannikoilla. Maan pinta lämpenee päivisin nopeammin kuin vesi, ja nouseva lämmin ilma korvautuu mereltä tai järveltä tulevalla kylmemmällä ilmalla. Öisin prosessin suunta vaihtuu.

William Godwin 1756 - 1836 ja Mary Wollstonecraft 1759 - 1797

• Aikansa poliittisia radikaaleja; Godwin oli anarkisti, Wollstonecraft feministi. He ehtivät olla naimisissa vuoden ennen Maryn kuolemaa ja myös tytär, Mary Wollstonecraft Shelley, pääsi historiankirjoihin.
  • Mary Wollstonecraft Shelley kirjoitti teoksen Frankenstein (1818), joka peilasi ajan tiedettä [ks. Volta]. Mm. Charles Darwinin isoisän, Erasmus Darwinin (1731-1802), ajatukset olivat teoksen lähteenä. Maryn aviomies, Percy Bysshe Shelley (1792-1822) oli tunnettu romanttisen runouden edustaja [ks. Goethe]. Toinen kuuluisuus oli lordi (George Gordon) Byron (1788-1824 [ks. myös Babbage]); muita mainitsemisen arvoisia nimiä ovat William Wordsworth (1770-1850), Samuel Taylor Coleridge (1772-1834) ja John Keats (1795-1821).
• Godwin oli poliittinen filosofi ja anarkismin [ks. Kropotkin] ensimmäisiä teoreetikkoja (The Enquiry Concerning Political Justice, and Its Influence on General Virtue and Happiness, 1793). Tietoa, totuutta ja järkeä tulee arvostaa lakeja enemmän, sillä yhteiskunnalliset instituutiot, esim. valtio, ovat pahan lähteitä [ks. Rousseua]. Koska anarkistinen yhteiskunta vaatii huomattavan paljon ihmisluonteelta [ks. More; Voltaire], Godwin oletti lasten olevan täysin opetuksella muokattavissa [ks. Condorcet; Marx].
  • Samoihin aikoihin Hegel oli synnyttämässä anarkismille päinvastaista, kansallisvaltioita ihannoivaa filosofiaa [ks. myös Kant].
  • Aivopesun sijaan yhteiskuntarauhaa voisi yrittää rakentaa myös huonon maineen välttämisen pohjalle. On kuitenkin epätodennäköistä, että sekään riittäisi ilman yhteiskunnan rakenteita [moraalifilosofiasta, ks. Aristoteles; Francis Bacon; Hobbes; Hume; Smith; Darwin; Westermarck].
• Wollstonecraft oli ensimmäisiä feministisiä ajattelijoita [ks. Condorcet; Mill]. Pääteoksessaan A Vindication of the Rights of Women (1792) hän mm. piti prostituutiota rehellisempänä ansaitsemistapana kuin avioliittoa. Yleisellä tasolla hänkin puhui vain varakkaiden naisten oikeuksista. Esim. palvelijat eivät tarvinneet äänioikeutta, koska heille ei töiden takia olisi kuitenkaan jäänyt aikaa perehtyä yhteiskunnallisiin asioihin.

John Dalton 1766 - 1844

• Kemisti, joka esitti nk. kemiallisen atomihypoteesin 1803 [ks. myös Boyle]. Daltonin mukaan eri alkuaineet koostuivat eripainoisista atomeista, joiden ominaisuudet määräsivät myös aineen ominaisuudet; yhdisteet syntyivät eri aineiden atomien liittyessä toisiinsa. Teoksessa A New System of Chemical Philosophy (1808) hän listasi tunnettujen aineiden atomipainot suhteessa vetyatomiin [ks. Berzelius]. Muiden kemistien 'kemialliset atomit' olivat pitkään lähinnä heuristisia malleja, eivät Daltonin tai monien fyysikoiden [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin] olettamia todellisia hiukkasia.
  • Teorian lähtökohtana oli havainto, että yhdisteessä eri alkuaineiden painojen suhde oli aina sama. Esim. vedelle, jonka Dalton oletti olevan muotoa HO,  m(O):m(H) = 8:1. Todellisuudessa pitäisi olla m(O):m(2H) = 16:2 = 8:1, mutta Daltonilla ei ollut vielä oikeaa molekyylikäsitettä [ks. Berzelius], ja hän uskoi kunkin alkuaineen tuovan yhdisteeseen aina yhden atomin [ks. Cavendish; Gay-Lussac]. Samoin happi O₂ on todellisuudessa painavampi kuin vesi H₂O, mutta Daltonilla HO oli tietenkin painavampi kuin O!
• Uransa alkuaikoina Dalton oli havainnut olevansa kollegoitaan kyvyttömämpi tunnistamaan pulloissa olevia aineita niiden värin [ks. Newton; Young ja Fresnel] perusteella. Värisokeus tuli vasta nyt yleiseen tietouteen, vaikka on arvioitu, että miehistä ainakin 10%:lla on vaikeata erottaa punaista ja vihreää väriä toisistaan.
• Kirjassaan Meteorological Essays (1793) Dalton esitti, että pilviä [ks. Descartes] muodostavat vesipisarat ovat gravitaation alaisia kuten kaikki muukin materia, ja että ilmakehässä esiintyy ylöspäin suuntautuvaa ilmamassojen konvektiota [ks. Thompson; Fourier]. Sopivissa oloissa [ks. van der Waals] ilmakehän vesihöyry kondensoituu vedeksi tai jääkiteiksi noustessaan lämpimän ilman mukana kohti kylmempää ympäristöä. Meteorologia oli tieteenä kehittymässä [ks. Hooke ja Leeuwenhoek; Henry; Maury].
  • Luke Howard (1772-1864) klassifioi pilviä Linnén esimerkin innoittamana (On the Modification of Clouds, 1803). Morfologiset perustyypit ovat cumulus, stratus (sis. usvan ja sumun) ja cirrus. Monet pilvityypit muistuttavat näiden yhdistelmiä; nykyisin käytössä olevista tyyppinimistä myös cirrocumulus ja cirrostratus ovat Howardin sepittämiä. Hieman myöhemmin hän lajitteli tyyppinsä myös niiden korkeuden perusteella: cirrus-pilvet ovat cumulus- ja stratus-pilviä korkeammalla.
    • Cumulus-pilvet ovat 'kasoja', lasten piirrosten pilvihattaroita. Stratus-pilvet esiintyvät piirteettömänä pilvipeitteenä. Cirrus-pilvet voivat näyttää esim. siveltimenvedoilta.
    • Pilvien tyypilliset korkeudet kasvavat päiväntasaajalle mentäessä. Cumulus- ja stratus-pilvet tulevat alle kilometrin korkeuteen, cirrus-pilvien sijaitessa n. 10 km:n eli lentokoneiden korkeudella.
  • Howard huomasi ensimmäisenä, että kaupungeissa lämpötilat nousivat korkeammiksi kuin maaseudulla, jossa vesistöt ja kasvillisuus tarjoavat viilentävän haihtumisilmiön [ks. Black ja Watt]. Efekti on asfaltin ja betonin aikakaudella vain kasvanut, ja lämpötilat, jotka nousevat tasaisesti kaupunkien asukasmäärän mukana, ovat suurkaupungeissa jopa 8ºC luonnollista korkeampia.
  • Francis Beaufort (1774-1857) julkaisi tuulennopeusasteikkonsa v. 1806.

Nicolas Theodore de Saussure 1767 - 1845

• Biologi, jonka voidaan sanoa käynnistäneen modernin kasvifysiologian [ks. Camerarius ja Hales]. Teoksessaan Recherches chimiques sur la végétation (1804) de Saussure tutki kasvien hapentuottoa [ks. Priestley]. Tämä Barnesin v. 1898 yhteyttämiseksi nimeämä prosessi tarjosi kasveille niiden tarvitseman hiilen, jonka de Saussure osoitti olevan peräisin ilmakehän hiilidioksidista. Se ei siis tullut muiden ravinteiden tapaan maaperästä veden mukana, vaikka prosessiin liittyi myös veden sitomista [ks. Fischer]. Koska kaikki elämä vaatii energiaa, yhteyttämisen lisäksi kasvit myös kuluttavat happea [ks. Lavoisier].
  • Jean Sénebier (1742-1809) oli osoittanut hapentuotannon vaativan hiilidioksidia. Pitkään kuviteltiin, virheellisesti, että myös vapautuva happi olisi peräisin hiilidioksidista.
  • Jan Ingenhousz (1730-1799) oli osoittanut v. 1779, että hapentuotto rajoittuu kasvien vihreisiin osiin ja on riippuvainen valon saannista. Pimeässä kasvien vihreätkin osat vain 'hengittävät' eli kuluttavat happea --- ja tuottavat hiilidioksidia --- eläinten tavoin; hedelmät tekevät näin aina. Em. Sénebier huomasi edelleen, että kasvien yli-ikäiset lehdet luovuttavat hiilidioksidia. Näin käy aina kasvien ja niiden osien mädäntyessä [jolta voidaan hapettomissa oloissa välttyä, ks. Lyell].
• de Saussure osoitti kasvien ottavan typpeä ja monia muita ravinteita veden mukana maasta juurien avulla [ks. Sachs]. Kasvit eivät siis esim. osaa hyödyntää ilmakehän valtavia typpivarantoja. Hän havaitsi myös, että kasvit pystyvät erottamaan ravinteet toisistaan ja valikoimaan, mitä maasta ottavat.

Joseph Louis Gay-Lussac 1778 - 1850

• Kemistejä, jotka tutkivat etenkin kaasuja. Gay-Lussac harrasti myös ilmailua: hän mittasi v. 1804 ilmapallolennollaan ilmakehää korkeuden funktiona aina 7 km korkeudelle asti [ks. Fermat ja Pascal]. Ilmakehän koostumus [ks. Lavoisier] pysyi samana, vaikka paine (ja lämpötila) laskivatkin. Lennoilla [joihin myös Biot osallistui] käytettiin Laplacen rakentamaa ilmapuntaria [ks. Fermat ja Pascal].
  • Jacques Charles (1746-1823) oli rakentanut ensimmäisen vetytäytteisen ilmapallon 1783. George Cayley (1773-1857) julkaisi ensimmäiset aerodynamiikan tutkimukset 1809. Ilmaa kevyemmillä laitteilla tehtyjen lentojen aika loppui Ferdinand von Zeppelinin (1838-1919) kehittämän ilmalaivan kokemiin vastoinkäymisiin, kuuluisimpana Hindenburgin tuhoutuminen 1938. Ilmaa raskaammat lentokoneet oli tuolloin jo keksitty [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin].
  • Myöhemmin kävi ilmi, että ilmakehän vakioisen koostumuksen alue yltää n. 100 km korkeudelle asti. Siellä nk. homosfääri eli turbosfääri muuttuu heterosfääriksi, jossa eri alkuaineet alkavat erottua eri kerroksiksi.
• Gay-Lussac osoitti n. 1800, että kaasujen tilavuuden V muutos riippuu suoraan lämpötilan T muutoksesta, jos paine P pysyy vakiona, ja että paineen muutos on verrannollinen lämpötilan muutokseen, jos tilavuus pysyy vakiona. Näistä yhdessä Boylen lain kanssa syntyi empiirinen nk. ideaalikaasun yhtälö PV = vakio × T [ks. myös van der Waals].
  • Em. Charles oli löytänyt edellisen lain itsenäisesti jo aikaisemmin.
  • Mittauksista voitiin johtaa myös lämpötilan absoluuttinen nollapiste, ja yo. kaava onkin ilmaistu käyttämällä lämpötilan yksikkönä Celsiuksen [ks. Rømer] sijaan nk. Kelviniä [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin], T = t_c + 273.15 (esim. veden kiehumispiste 100°C on 373.15 K).
  • Miehitetyissä ilmapalloissa herkästi syttyvä vety korvattiin ilman kuumentamisella 1960-luvulla. Nämä nk. kuumailmapallot toimivat ideaalikaasun fysiikalla.
• Gay-Lussac havaitsi 1808, että kaasutilavuudet yhdistyvät keskenään yksinkertaisin kokonaislukusuhtein; esim. vesihöyryn tilavuus on kaksi kertaa niin suuri kuin siihen tarvittavan hapen tilavuus, mutta yhtä suuri kuin tarvittavan vedyn tilavuus. Amadeo Avogadro (1776-1856) esitti 1811 nimeään kantavan lain, jonka mukaan annetussa tilavuudessa, lämpötilan ja paineen pysyessä vakiona, on aina sama lukumäärä N kaasumolekyylejä. Hän oletti happimolekyylin jakautuvan kahtia veden muodostuessa [ks. Dalton]; tämä johti myöhemmin oikean molekyylikäsitteen syntyyn [ks. Berzelius].
  • Ideaalikaasun laissa PV = kNT suure N on molekyylien lukumäärä, ja verrannollisuuskerroin k nimettiin myöhemmin Boltzmannin vakioksi. Koska operointi molekyylien lukumäärällä on kömpelöä, määriteltiin moolin käsite siten, että N = nN_A , missä n on moolien määrä ja N_A nk. Avogadron vakio.  Nyt ideaalikaasun yhtälö voidaan kirjoittaa muotoon PV = nRT, missä R = kN_A on nk. yleinen kaasuvakio.
  • Absoluuttisten massojen määritys vaati Avogadron luvun (n. 6.02 × 10²³ mol^-1) mittaamista [ks. Boltzmann].
• Yhdessä L. J. Thenardin kanssa Gay-Lussac kehitti orgaanisen kemian analyysilaitteistoa [ks. Berzelius]. Koska sokereissa näytti hiilen lisäksi olevan happea ja vetyä samassa suhteessa kuin vedessä [ks. Lavoisier], he ottivat käyttöön yleistermin 'hiilihydraatti' [ks. Fischer].
  • Joseph(-Louis) Proust (1754-1826) eristi mm. glukoosia, fruktoosia ja sukroosia.

Jean Baptiste Joseph Fourier 1768 - 1830

• Matemaatikko, joka keksi nimellään tunnetut trigonometriset sarjat. Fourierin sarjojen ansioista matemaatikot oppivat käsittelemään funktioita, jotka eivät olleet 'hyvin käyttäytyviä'. Fourier tarvitsi sarjoja mallintaessa lämmön [ks. Black ja Watt; Thompson] johtumista (Théorie analytique de la chaleur, 1822). Nk. positivistina [ks. Comte; Mach] hän oli kiinnostunut lämmönjohtumisen luonteen selittämisestä, ei (mahdollisten) hiukkasten välisistä (mahdollisista) koheesiovoimista [ks. Newton; Laplace]. Malli oli siis makroskooppinen [ks. Cauchy].
  • Fourierin mallia yritettiin hyödyntää jopa Maapallon iän laskemisessa [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin].
  • Sarjat johtivat erittäin tärkeään matemaattisen fysiikan menetelmään, Fourierin analyysiin. 1900-luvulla kehitettiin tapoja nopeuttaa analyysin tietokoneajoa; esim. John Tukey (1915-2000) oli kehittämässä FFT:tä (engl. Fast Fourier Transformation).
• Thomas Graham (1805-1869) tunnetaan kaasujen diffuusiokokeista. Nk. Fickin laki molekyylien diffuusiolle on hyvin samanlainen kuin Fourierin kaava lämmön johtumiselle. Nykyään lämmön tiedetään siirtyvän paikasta toiseen kolmen ilmiön kautta: (1) konvektion avulla, so. aineen itsensä siirtymisen kautta, (2) johtumalla eli erillisen väliaineen kautta lämpötilagradientin vaikutuksesta ja (3) säteilemällä, jolloin minkäänlaista väliainetta ei tarvita.
  • Maxwell ja Boltzmann kehittivät kulkeutumisilmiöille fysikaalisia malleja; edellinen selvitti myös säteilyn luonnetta [ks. Herschel; Thompson].

Thomas Malthus 1766 - 1834 ja David Ricardo 1772 - 1823

• Taloustieteilijöitä, alansa tunnetuimmat edustajat sitten Smithin. Molemmat olivat kuitenkin esikuvaansa nähden jopa vanhanaikaisia olettaessaan joko ruuan tai sen kasvattamiseen tarvittavan maan loppumisen luovan vääjäämättömän takarajan talouden kehitykselle.
  • Teknologisen kehityksen taustalla olevan tiedon omalakisen 'talouden' katsotaan ratkaisseen Malthusin ja Ricardon kasvuteoreettisen ongelman.
• Mandevillea [ja tämän "oppilaita" Hume ja Smith] seuraten Malthus esitti, että nälänhädät ovat väistämättömiä ilmiöitä, koska yhteiskunnan vaurastuminen lisää, tai sen ainakin tulisi lisätä, väestön kasvua (Essay on the Principle of Population, 1798, 1803). Hän jopa suositteli pakkokeinoja väestönkasvun hillitsemiseksi, vaikka --- selittääkseen teoriansa huonon sopivuuden todellisuuden kanssa --- oletti ihmisten jo vapaaehtoisesti myöhäistävän avioliittoja "moraalisella voimallaan".
  • Modernisaation mukanaan tuoman positiivisen kehityksen [ks. Condorcet] rinnalla pakkokeinot ovat osoittautuneet huonoiksi keinoiksi hillitä väestönkasvua.
  • Darwin sai Malthusilta kimmokkeen luonnonvalinnan teoriaansa, vaikka hän --- toisin kuin sosiaalidarwinistit [ks. Spencer ja Galton] --- ei tämän yhteiskunnallista nihilismiä jakanutkaan.
• Ricardo nosti teoksessaan Kansantalouden ja verotuksen periaatteet (Principles of Political Economy and Taxation, 1817) Smithin työnjaon käsitteen ylemmälle, ryhmien tai valtioiden väliselle, tasolle. Hänen nk. suhteellisen edun lakiaan on jopa kutsuttu ainoaksi yhteiskuntatieteelliseksi laiksi, joka on samalla sekä tosi että ei-triviaali. Sen mukaan valtiolla voi olla kaupassa suhteellinen etu, vaikka se olisi tehottomampi tuotteen valmistuksessa kuin kauppakumppaninsa: jälkimmäinen voi olla vielä parempi valmistamaan jotain muuta tuotetta, ja sen kannattaa tehdä sillä kauppaa saadakseen muita tuotteita. Koska kaikki hyötyvät, kauppa ei ole nollasummapeliä ja yhteistyön käsite kuvaa sitä paremmin kuin kilpailun käsite.
  • Smith oli nostanut kaupan yhdeksi sivistyksen merkiksi, ja Ricardon huomiot vain korostavat asiaa. Luottamukseen perustuva ryhmien välinen työnjako on kehittynyt vain ihmisellä, mikä tietenkin vaatii selityksensä.
  • Ricardon teoria tuki myös ajatusta kaupankäynnistä yhtenä rauhaa edistävänä tekijänä [ks. Montesquieu; Smith; Kant; Mill].
• Työn merkitys oli Ricardon teoriassa suuri; hänen lisäarvoteoriansa mukaan tuotteiden hinnat johtuvat niiden valmistukseen käytetystä työstä [ks. Marx]. Yhdessä Malthusin kanssa Ricardo oli myös ensimmäinen työttömyydestä keskustellut taloustieteilijä. Ricardon mielestä sijoittaminen teollisuuden laitteisiin kasvatti hyvinvointia, mutta Malthus näki tämän johtavan ylitarjonnan kautta työttömyyteen. Ricardon mukaan nk. Sayn laki oli kuitenkin voimassa: Jean Baptiste Say (1776-1832) oli esittänyt 1803, että "tarjonta luo itse kysyntänsä". Maaomistuksen Ricardo näki kuitenkin johtavan vääjäämättä luokkaristiriitoihin; hänen ajatteluaan voidaankin pitää jossain määrin sosialistisena.
  • Lisäarvoteoriaa vastustettiin alusta alkaen; esim. Samuel Bailey (1791-1870) korosti 1825 tuotteiden subjektiivista arvonmuodostusta [ks. myös Bernoulli] ja Nassau Senior (1790-1864) pohjusti myöhempää rajahyödyn käsitettä [ks. Marshall].

Thomas Young 1773 - 1829 ja Augustin Jean Fresnel 1788 - 1827

• Fyysikkoja, jotka osoittivat valon aaltoluonteen [ks. Huygens]. Young oli kokeellinen fyysikko, Fresnel ennen kaikkea Eulerin opit omaksunut matemaatikko.
  • Newton ja Hooke olivat tehneet toisistaan riippumatta linssillä kokeita, jotka paljastivat Newtonin renkaina myöhemmin tunnetun interferenssikuvion. Francesco Maria Grimaldi (1618-1663) oli kuvannut 1665 postuumisti julkaistussa teoksessaan havaintonsa valon diffraktiosta.
• Valkoisen valon oli osoitettu olevan sekoituksen eri väreistä [ks. Newton]. Kokeidensa perusteella Young ehdotti 1801, että värinäkö perustui kolmen päävärin näkemiseen ja sekoittumiseen muiksi väreiksi. Aluksi hän oletti pääväreiksi punaisen, keltaisen ja sinisen, mutta vaihtoi nämä myöhemmin nykyisinkin hyväksytyiksi väreiksi punainen, vihreä ja violetti.
  • Helmholtz jatkoi näitä tutkimuksia, ja usein puhutaankin Youngin-Helmholtzin teoriasta. Pian selvisi, että silmä näkee päävärit kolmenlaisten nk. tappisolujen (engl. cones) avulla, hämäränäön perustuessa sauvasoluihin (rods). Näitä soluja kuvataan Max Schultzen (1825-1876) artikkelissa Zur Anatomie und Physiologie der Retina (Archiv für mikroskopisdche Anatomie, 2, 175-286, 1866). Suurin osa nisäkkäistä näkee vain vihreän ja violetin alueella, sillä punaiset tappisolut kehittyivät mutaatioina vihreistä vasta muutamia kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Toisaalta monilla linnuilla ja kaloilla on neljänlaisia tappisoluja.
• Youngin kokeet valon interferenssistä [nk. kahden raon koe; ks. myös Fraunhofer] osoittivat Huygensin olleen oikeassa: valo oli aaltoilmiö. Vuosina 1802-03 tehtyjen kokeiden tulokset julkaistiin teoksessa Lectures in Natural Philosophy (1807). Young määritteli valon aallonpituudeksi miljoonasosametrin [oikea lukema on noin puolet tästä, 400-700 nm; ks. myös Herschel]. Fresnel kehitteli ilmiöihin liittyvää matematiikkaa 1818. Huygens oli postuloinut pitkittäisen valoaallon, mutta Young ja Fresnel argumentoivat (Young 1817 hieman epäröiden ja Fresnel 1821 vakuuttavammin) sen olevan poikittaista aaltoliikettä kohtisuorassa etenemissuuntaan nähden. Tämä selitti valon polarisaatioilmiön [ks. Huygens], vaikkakaan ei vielä kaikkia siihen liittyviä erikoisuuksia [ks. Biot; Faraday]. Fresnel pystyi jopa luomaan ympyräpolarisoitunutta valoa. Kumpikaan ei osannut sanoa, mikä valossa aaltoili.
  • Étienne Stephen Louis Malus (1775-1812) raportoi 1808, että heijastunut valo on polarisoitunutta, ja David Brewster (1781-1868) kehitti 1815 nimeään kantavan lain kuvaamaan ilmiöön liittyviä kulmia.
  • Instrumentalismia kannattavien tieteen filosofien mielestä Youngin ja Fresnelin tulokset osoittavat, miten täysin väärä teoria pystyy selittämään mittaustuloksia. Tulkinta on väärä: (1) Eetteri [ks. Descartes; Huygens; Michelson] ei näytellyt ratkaisevaa roolia selvityksessä. (2) Sähkömagnetismi [ks. Maxwell] ei kumonnut teoriaa vaan selitti, miksi se toimi. (3) Kvanttifysiikka osoitti vain, että kyseessä oli vielä puutteellinen osatotuus.
• Young osallistui myös Egyptistä 1799 löydetyn Rosetten kiven tulkintaan [arkeologiasta, ks. Winckelmann; Thomsen]. Kiveen oli 196 eaa. kirjoitettu sama teksti hieroglyfein (sekä alkuperäisellä että myöhemmällä demoottisella kirjoituksella) ja kreikaksi, ja sen avulla muinaisen Egyptin kirjoitus pystyttiin vihdoin avaamaan. Jean François Champollionin (1790-1832) katsotaan kuitenkin tehneen päätyön v. 1822. [Youngista ja kielitieteestä, ks. Rask, Grimm ja Bopp.]

Friedrich Wilhelm Joseph von Schelling 1775 - 1854

• Filosofi, nk. romanttisen filosofian [ks. Herder ja Humboldt] tunnetuin edustaja, joka sai vaikutteita mm. Fichtelta ja Schleiermacherilta. Radikaali idealismi ja uskonnollisuus alkoivat vallata alaa [ks. Hegel; Agassiz ja Croll]. Fichten tavoin Schellingin näki absoluuttisen minän kaiken taustalla. Hän oli myös kiinnostunut Spinozan panteistisistä ajatuksista [ks. Winckelmann].
  • Johann Gottlieb Fichtelle (1762-1814) kaikki on seurausta hengen toiminnasta, 'Minän' tuotetta. Hänen filosofiansa lähestyi solipsismia. Friedrich Schleiermacher (1768-1834) argumentoi, että uskontoa ei voi redusoida etiikaksi, filosofiaksi tai tieteeksi: se on tunnetta absoluuttisesta riippuvuudesta. Hän laajensi myös hermeneutiikan [ks. Zenon ja Khrysippos] -- jonka hän ymmärsi retoriikan käänteisjärjestelmäksi (Hermeneutik, 1838) -- käsitettä Raamatun tulkinnan [ks. Augustinus] lisäksi muihinkin teksteihin [ks. myös Dante]. [Myöhempi laajennus huomioi koko kulttuurin kentän, ks. Dilthey ja Windelband.]
• Edeltäjistään poiketen Schelling näki todellisuuden kehittyvänä: henki ilmenee ensimmäisessä 'potenssoitumassaan' mekanistisessa muodossa, toisessa dynaamisena ja kolmannessa organismina. 'Romanttisen luonnontieteen' mukaan luonto ei siis ollut kuollutta materiaa, vaan erilaisten voimien elävää leikkiä. Sähkön ja magnetismin dynaamisen olemuksen [ks. Ørsted] ajateltiin tukevan tätä, ja atomien (kuolleeseen materialistiseen) olemassaoloon ei edes uskottu.
• Schleiermacherin innoittamana Schelling selitti maailman luomisen syntiinlankeemuksella, vapaana tahdonaktina. Maanpäällinen elämä on maanpakolaisuutta. Edelleen Schelling kiinnostui eksistentiaalisista kysymyksistä ja arveli, että oli olemassa rationaalisuuden ja tieteen unohtamia ja tukahduttamia totuuksia, joita menneiden aikojen uskontojen ja myyttien tutkiminen selventäisi [ks. myös Jung]. Schelling näki taiteen äärettömän absoluutin äärellisenä ilmentymänä [ks. Kant]. Siinä missä filosofia antaa absoluutista käsitteellistä tietoa, taide antaa siitä kuvallista tietoa.

Carl Friedrich Gauss 1777 - 1855

• Matemaatikko ja fyysikko. Gauss tutki algebrallista lukuteoriaa (Disquisitiones arithmeticae, 1801) ja kehitti todistuksia nk. algebran peruslauseelle. Hän liitti kompleksiluvun a + bi kaksiulotteisen, suorakulmaisen koordinaatiston pisteeseen ja ennakoi näin vektori-käsitettä [ks. Hamilton]. Taivaanmekaniikkaan liittyen hän kehitti tilastotiedettä [ks. Laplace; Spencer ja Galton], mm. pienimmän neliösumman menetelmän [myös normaalijakaumaa kutsutaan usein Gaussin käyräksi, ks. Halley]. Geodesian tarpeisiin Gauss kehitti differentiaaligeometriaa (Disquisitiones circa superficies curvas, 1827).
  • Gauss keksi jopa epäeuklidisen geometrian [ks. Riemann], mutta ei julkaissut tuloksiaan. Garpard Monge (1746-1818) kehitti deskriptiivisen geometrian, jolla oli paljon käytännön sovellutuksia; hän vaikutti mm. Pariisin teknisen korkeakoulun, École Polytechniquen, perustamiseen 1795. Jean-Victor Poncelet (1788-1867) jatkoi projektiivisen geometrian [ks. Leibniz] kehittämistä.
• Taivaanmekaniikassa (pääteos Theoria motus corporum celestium, 1809) Gauss laski Ceres-nimisen asteroidin radan. Sähköopin puolella nk. Gaussin laki yleistää Coulombin tuloksen kuvaamalla matemaattisesti Faradayn esittämää kentän käsitettä ja määrittelemällä uuden vuon käsitteen [ks. myös Maxwell]. Geofysiikassa Gauss rakensi ensimmäiset herkät magnetometrit [ks. Halley]; hän osallistui myös globaalin magnetometriketjun pystyttämiseen [ks. Humboldt] ja siitä saadun aineiston tulkitsemiseen. Vuonna 1833 hän oli rakentamassa ensimmäistä, noin kilometrin pituista sähkölennätintä [ks. Henry].
  • Guiseppe Piazzi (1746-1826) löysi ensimmäisen asteroidin, Cereksen, vuonna 1801. Asteroidit ovat pieniä planeetan kappaleita Marsin ja Jupiterin välisellä, tyhjäksi luullulla alueella [ks. myös Herschel; Biot].

G. W. F. Hegel 1770 - 1831

• Filosofi, joka yritti kuvata Todellisuuden kehittämällään muutoksen logiikalla, dialektiikalla (teesi, antiteesi, synteesi). Tämä logiikka, joka lähtee olemisen käsitteestä [kategoriasta; ks. Kant], johtaa historiaa vääjäämättömästi ainoaan olemassa olevaan ja täydelliseen olioon, Absoluuttiseen Aatteeseen eli koko maailmankaikkeuteen. Hegel oli siis idealisti ja rationalisti, jolle todellisuus oli sekä henkinen että järkevä [ks. Spinoza; Leibniz]: "...järki hallitsee maailmaa ja [...] maailmanhistoriankin tapahtumat ovat olleet järkeviä." Hegelin seuraajat jakaantuivat oikeistoon ja vasemmistoon sen perusteella, miten he tulkitsivat oppi-isänsä lauseen "Se, mikä on todellista, on järjellistä, ja se, mikä on järjellistä, on todellista". Edellisten mukaan kaikki todellinen on hyväksyttävää, jälkimmäisten mukaan kaikki järkevä tulisi 'todellistaa'.
  • Hegel esitti teoriansa pääpiirteet teoksessa Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes, 1807), mutta päätyönä on pidetty teosta Logiikan tiede (Wissenschaft der logik, 1812).
  • Esimerkkejä dialektisestä logiikasta: Jos teesi on looginen idea, antiteesi on luonto ja synteesi henki; jos teesi on ilmakehä, antiteesi on meri ja synteesi mantereet. Yhteiskunnan perusta löytyi herran ja orjan välisestä suhteesta, ja edellisten halusta uhrata henkensä platonilaisen ei-materiaalisen kunnian tavoittelun, thymoksen, puolesta [ks. Nietzche]. Hegelin näkemykset saattoivat olla tieteellisten tosiasioiden vastaisia, ja kun siitä huomautettiin, hän julisti: "Sen pahempi tosiasioille".
  • Historiallinen kehitys perustuu kansallishenkeen [ks. Herder ja Humboldt] ja siihen, että kunakin aikana on kansakunta, jonka tehtävä on johtaa maailma tietyn dialektisen vaiheen läpi. Hegelin aikana tuo kansa oli tietenkin saksalaiset [ks. myös Marshall; Weber]. Omassa dialektisessä materialismissaan Marx korvasi kansakunnan ja valtion yhteiskuntaluokalla.
• Teoksessa Oikeusfilosofia (Grundlinien der Philosophie des Rechts, 1820) Hegel asettui Montesquieun tavoin vastustamaan luonnonoikeuden käsitettä ja painotti kulttuurin ja kansan merkitystä. Valtiomuodoista hän tuki --- jälleen Montesquieun tavoin --- perustuslaillista monarkiaa. Kansallisvaltioiden suvereenisuutta [ks. Bodin] ei saanut rajoittaa valtioiden välisillä sopimuksilla; nk. Staatswissenschaft tukeutui vahvasti kansainvälisen anarkian oppiin [ks. Hobbes; Rousseau], jossa sodat nähtiin aivan luonnollisina ilmiöinä [ks. Clausewitz].
  • Valistusajan hengessä lakeja oli uudistettu, mm. Preussin maalakin 1794 ja etenkin ranskalainen siviililaki 1804, joka nimettiin Napoleon Bonaparten mukaan. Jälkimmäinen toimi mallina monille moderneille lakiuudistuksille eri puolilla maailmaan.
  • Samoihin aikoihin oli syntymässä myös aivan päinvastaista ajattelua: sekä anarkismi [ks. Godwin ja Wollstonecraft] että pasifismi [ks. Kant] saivat teoreettista tukea. Valtioiden absoluuttinen suvereenisuus asetettiin kyseenalaiseksi myös vähemmän idealistisella tasolla: ensimmäinen tuloksia aikaansaanut laaja valtioiden välinen konferenssi, Wienin kongressi, oli pidetty 1814-1815 Napoleonin ollessa jo (melkein) kukistettu. Wienissä mm. vahvistettiin Suomen siirtyminen Venäjän alaisuuteen, mikä oli tapahtunut 1809 nk. Suomen sodan jälkeen.
  • Viimeisten vuosikymmenien aikana Hegelin oikeusfilosofiset pohdinnat ovat saaneet lisää arvostusta; Oikeusfilosofiaa on verrattu jopa Platonin Valtioon, Aristoteleen Politiikkaan, Hobbesin Leviathaniin ja Rousseaun Yhteiskuntasopimukseen. Valitettavasti kyseinen teos on tyylillisesti täysin lukukelvoton!
• Hegel kirjoitti myös estetiikasta (Vorlesungen über die Ästhetik, koottu 1835). Taide oli hänelle itsetiedostuksen ensimmäinen vaihe, ja sitä seurasivat uskonto ja --- korkeimpana --- filosofia. Kaikki kolme kuuluivat kuitenkin ylimmälle, 'absoluuttisen Hengen' asteelle. Taiteessa ihminen pyrkii kauneuden --- Idean aistittavan ilmentymän --- kautta selvittämään omaa olemustaan; pelkkä viihde tai nautinto eivät ole riittäviä päämääriä [ks. Goethe; Comte]. Hyvässä taiteessa muoto vastaa sisältöä eli merkitystä. Romanttiseen taiteeseen liittyivät kaikkein henkisimmät lajit, maalaus, musiikki ja etenkin runous.
  • 'Objektiivinen Henki' liittyi yhteisöllisiin asioihin kuten oikeus, moraali ja siveellisyys, alhaisin 'subjektiivinen Henki' yhden ihmisen mieleen. Tämä osoittaa syyn siihen, miksi Hegel nousi Marxin kautta kulttuurideterministisen sosiologian [ks. Durkheim] yhdeksi peruspilariksi: yhteisö oli yksilöä tärkeämpi.

Charles Bell 1774 - 1842

• Kirurgi ja ihmisen anatomian --- etenkin hermoston [ks. Herofilos ja Erasistratos; Willis; Golgi] --- tutkija.
  • Bellin tunnetuin edeltäjä oli Albrecht von Haller (1707-1777; Elementa physiologiae corporis humani, 1759-1766).
• Bell osoitti hermojen yhteydet tiettyihin aivojen osiin ja tiettyihin funktioihin; hänen teoksiaan ovat mm. A New Idea of the Anatomy of the Brain (1811) ja The Nervous System of the Human Body (1830). Bell teki mm. eron (selkärankaisten) aistielimistä lähtevien hermojen ja liikettä aikaansaavien hermojen välille.
  • François Magendie [Bernardin opettaja] jatkoi havaitsi 1822, että aistihermot ovat sijoittuneet selän puolelle ja liikehermot vatsan puolelle.
  • Hermosto jaetaan keskushermostoon ja ääreishermostoon. Edelliseen kuuluvat aivot, selkäydin ja silmän verkkokalvot [ks. Kepler], jälkimmäiseen mm. muut aistinhermot ja lihasten ohjaukseen liittyvä hermosto.
• Bell argumentoi, että oikeakätisyys ei voinut olla ympäröivän kulttuurin tuottamaa [ks. Aristoteles]: muutoinhan vasenkätisten ihmisten ei olisi kannattanut tehdä omaa 'valintaansa'.
  • Myöhempi tutkimus on vahvistanut kätisyyden geneettisen luonteen [ks. myös Broca ja Wernicke]. Samalla osoitettiin, että länsimaissa vasenkätisyys on kaksinkertaistunut 1900-luvun aikana, saavuttaen n. 11% tason (hieman enemmän miehiä kuin naisia); vähemmän vapaissa oloissa vasenkätisyyttä aiheuttavan geenin leviäminen tälle stabiilille tasolle estyy.

Jean Baptiste Biot 1774 - 1862

• Matemaatikko, fyysikko ja tähtitieteilijä. Biot osoitti 1815 ja 1818, että useat orgaaniset aineet, mm. sokeriliuokset [ks. Gay-Lussac], kääntävät tasopolaroituneen valon [ks. Young ja Fresnel] polarisaatitasoa. Hän päätteli, että molekyylien rakenteella täytyi olla jotain tekemistä asian kanssa [ks. Berzelius; Pasteur ja Koch; Kekulé]. Muutamaa vuotta aikaisemmin hän oli havainnut saman ilmiön epäorgaanisen aineen puolella, kvartsikiteissä [ks. Werner].
  • Menetelmä mahdollisti mm. liuoksen sokeripitoisuuden määrittämisen valon avulla.
• Biot osoitti 26.4.1803 L'Aiglen kaupunkiin Ranskaan pudonneiden n. 3000 meteoriitin olleen avaruudesta peräisin. Nykyisin meteoriittien tiedetään olevan joko komeettoja [ks. Halley] tai asteroideja [ks. Gauss], joskus myös esim. Kuun tai Marsin palasia, jotka ovat irronneet meteoriittipommituksessa.
  • Avaruudessa liikkuvia erikokoisia kiviä kutsutaan meteoroideiksi. Jos meteoroidi saapuu Maan ilmakehään, se näkyy nk. tähdenlentona eli meteorina tai, jos kappale on vähintään 2 mm:n suuruinen, tulipallona eli bolidina. Jos meteoroidi on tarpeeksi suuri eikä pala ilmakehässä kokonaan, maahan pudonnutta kappaletta kutsutaan meteoriitiksi; ne jaetaan koostumuksensa mukaan rauta- ja kivimeteoriitteihin.
  • Nk. tähdenlentoparvia ovat mm. elokuussa näkyvät perseidit ja joulukuussa näkyvät geminidit. Osa niistä ovat samalla radalla jonkin komeetan kanssa; Giovanni Schiaparelli (1835-1910) huomasi ensimmäisenä yhteyden komeettojen ja tähdenlentoparvien välillä v. 1866 (hänet tunnetaan myös teoriastaan Marsin 'kanavista'). 
• Biot määritteli --- Ørstedin havaintoon perustuen ja yhdessä Félix Savartin (1791-1841) kanssa --- sähkövirtaan liittyvän nk. Biot-Savartin lain, jota Ampère myöhemmin yleisti.

Hans Christian Ørsted 1777 - 1851

• Fyysikko, joka havaitsi 1820, että johtimessa kulkeva sähkövirta vaikuttaa kompassin magneettiin [ks. Gilbert] ja että virtajohdin kokee magneettikentässä voiman, molemmat ilman fyysistä kontaktia. Sähköllä ja magnetismilla oli siis jokin yhteys. Ilmiö johti pian ensimmäisiin laitteisiin, joilla virran suuruutta voitiin mitata.
  • Edwin H. Hall (1855-1938) löysi 1879 nk. Hallin ilmiön, magneettikentässä olevaan virtajohtimeen syntyvän pienen (poikittaissuuntaisen) potentiaalieron. Sen avulla voidaan tutkia mm. virran synnyttävien hiukkasten varausta ja tiheyttä, tai esim. mitata magneettikenttää. Klaus von Klitzing sai ilmiön kvanttiluonnetta koskevista jatkotutkimuksista fysiikan Nobelin palkinnon 1985.
• Painovoiman [ks. Newton] rinnalle alkoi muotoutua teoria luonnon toiselle, nk. sähkömagneettiselle, vuorovaikutukselle; tämä työ kulminoitui Maxwellin yhtälöihin puoli vuosisataa myöhemmin. Ørsted kuvaa omia monistisia luonnonfilosofisia näkemyksiään teoksessaan Der Geist in der Natur (1852).

André Marie Ampère 1775 - 1836

• Fyysikko, joka tutki etenkin sähkövirran ominaisuuksia. Ampeeri (A) tunnetaan nykyisin sähkövirran yksikkönä, eli pinnan läpi siirtyvän varauksen [ks. Coulomb] suuruutena aikayksikössä: 1 A = 1 C/s.
• Ampère osoitti 1820 [Ørstedin kokeesta kuultuaan], että kaksi rinnakkaista virtajohdinta vaikuttavat toisiinsa kuin magneetin navat: samansuuntaiset virrat aiheuttavat vetovoiman, vastakkaissuuntaiset poistovoiman. Nk. Ampèren laki, joka on Biotin ja Savartin lain yleistys [ks. Biot], määritteli miten sähkövirta indusoi magneettikentän. Ampère julkaisi tuloksiaan teoksissa Recueil d'observations électrodynamiques (1822) ja Théorie des phénomènes électrodynamiques (1826).
  • Liittäessään Ampèren lain yhtälöihinsä Maxwell lisäsi siihen myös muuttuvan sähkökentän indusoiman magneettikentän. Ilmiön havaittiin myöhemmin liittyvän myös diamagnetismiin [ks. Faraday; Becquerel, Curie ja Curie].
  • Dominique François Jean Arago (1786-1853) kehitti ensimmäisen sähkömagneetin [ks. Henry] v. 1820. Seuraavana vuonna hän osoitti indusoidun magneettikentän magnetoivan myös raudankappaleita.
• Ampère kehitetti nuoruudessaan matemaattista peliteoriaa (Considérations sur la théorie mathématique du jeu, 1802), josta tuli varsinainen tieteenala paljon myöhemmin [ks. myös Hobbes]. Myöhemmin Ampère pyrki luokittelemaan inhimillisen tiedon osa-alueet (Essai sur la philosophie des sciences, ou Exposition analytique d'une classification naturelle de toutes les connaissances humaines, 1834-1843). Esimerkiksi poliittisten tieteiden kohdalla hän määritteli termin 'cybernétique' kuvaamaan prosesseja, jotka ohjaavat erilaisten systeemien tai organisaatioiden kehitystä [ks. Hobbes; Burke].

Jöns Jakob Berzelius 1779 - 1848

• Kemisti, yksi modernin kemian tärkeimpiä alkuunpanijoita [ks. myös Lavoisier]. Etenkin Berzeliuksen alkuaikojen epäorgaanisen kemian tutkimus oli merkittävää. Koska atomien ydin-elektroni --rakennetta ei vielä tunnettu, aikansa sähköoppia seuratessaan hän ajautui etenkin orgaaniselle kemialle ongelmalliseen, liian yksinkertaiseen molekyylien sidosteoriaan.
  • Berzeliuksen teoria mm. esti näkemästä orgaanisille molekyyleille luonteista atomien ketjuuntumisen mahdollisuutta [ks. Kekulé]. Bentseeni [ks. Faraday] liittyi tähän.
• Berzelius mittasi atomi- ja molekyylipainoja [ks. Dalton; Gay-Lussac], ja keräsi kaikki n. 2000 tulostaan teokseen Essai sur la théorie des proportions chimiques et sur l'influence chimique de l'électricité (1819). Kehittyvän elektrolyysin [ks. Volta; Faraday] perusteella hän argumentoi kemiallisten sidosten olevan luonteeltaan sähköisiä. Työnsä yhteydessä Berzelius määritteli myös monet nykyiset kemian merkintätavat.
  • Koska suhteelliset painot näyttivät olevan kokonaislukuja, William Prout (1785-1850) ehdotti 1816, että kaikki alkuaineet koostuisivat vetyatomeista. Myöhemmin painoissa havaittiin kuitenkin selviä poikkeamia tästä säännöstä, ja syy --- isotoopit [ks. Thomson; Rutherford] --- keksittiin vasta sata vuotta myöhemmin.
  • Davy [ks. myös Herschel] oli löytänyt elektrolyysin avulla suolaliuoksista useita uusia alkuaineita. Hän oli myös ensimmäisenä kannattanut kemiallisten sidosten sähköistä luonnetta.
• Alkemistit olivat tienneet jo vuosisatoja, että materia jakaantuu kahteen ryhmään: toiset aineet säilyttävät ominaisuutensa kuumentamisen jälkeenkin, toiset eivät. Berzelius huomasi 1807, että jälkimmäiset aineet liittyivät elolliseen maailmaan, ja keksi termit orgaaninen ja epäorgaaninen aine [ks. Lavoisier]. Hän kehitti orgaaniselle kemialle soveliasta analyysilaitteistoa [ks. Gay-Lussac] 1810-luvulla ja mm. auttoi Gerrit J. Mulderia (1802-1880) tämän pyrkiessä analysoimaan proteiinien koostumusta. Myös termi proteiini ('ensimmäinen aine') eli valkuaisaine on Berzeliuksen Mulderille v. 1838 ehdottama.
  • Proteiinit oli löydetty v. 1789, kun Lavoisierinkin kanssa yhteistyötä tehnyt Antoine Fourcroy (1755-1809) huomasi eräiden orgaanisten aineiden muodostavan oman ryhmänsä [ks. Sachs].
  • Friedrich Wöhlerin (1800-1882) ja hänen kollegansa Liebigin [ks. Sachs] ansiosta ymmärrettiin, että orgaaniset aineet muodostuvat lähinnä vedystä, hapesta, typestä ja hiilestä. Mulder havaitsi, että proteiineissa näitä alkuaineita on huomattavan suuria määriä; ne olivat makromolekyylejä.
  • Epäorgaanisen kemian tutkimus on yhtä vanhaa kuin kaivosteollisuuskin; sen kehitystä edisti myöhemmin alkuaineiden jaksollisen järjestelmän löytyminen [ks. Mendelejev].
• Johann Döbereiner (1780-1849) oli keksinyt 1823, että vety paloi erityisen nopeasti platinan kanssa. Berzelius määritteli termin katalyytti aineille, jotka nopeuttavat reaktioita ilman, että kuluisivat itse prosessissa. Vuonna 1837 hän kuvasi käymistä [ks. Lavoisier; Pasteur ja Koch] katalyyttiseksi prosessiksi; myöhemmin termi entsyymi otettiin käyttöön orgaanisen kemian katalyyteille [ks. Fischer]. Vähitellen kuitenkin havaittiin, että kemian lait olivat samat sekä orgaaniselle että epäorgaaniselle aineelle.
  • Wöhlerin v. 1828 koe antoi jo viitteitä, että orgaanisia aineita voidaan syntetisoida epäorgaanisista aineista [ks. Fischer]. Liebig esitti v. 1839, että käyminenkin on selitettävissä puhtaasti kemiallisesti.
• Liebegin ja Wöhlerin tutkimus paljasti eräiden kemiallisesti erilaisten aineiden omaavan samanlaisen alkuainerakenteen. Vuonna 1831 Berzelius nimesi ilmiön isomeriaksi: atomien järjestäytymisellä molekyylissä oli vaikutusta aineen ominaisuuksiin. Ilmiö selittyi, kun hiilen merkitys orgaanisessa kemiassa selvisi [ks. Kekulé]. Samalla selvisi miksi orgaaninen kemia oli niin paljon monimutkaisempaa kuin epäorgaaninen kemia. Stereoisomeriaksi [ks. Biot; Pasteur ja Koch] kutsutussa ilmiössä samojen atomien erilainen avaruudellinen järjestys muuttaa vain aineen fysikaalisia ominaisuuksia.
  • Ensimmäinen isomeriaesimerkki oli vuodelta 1823: Wöhler valmisti hopeasyanaattia (AgCNO) ja Liebig hopeafulminaattia (AgOCN).
• Vaikka Liebegiä ja Wöhleriä on kutsuttu orgaanisen kemian aloittajiksi, kaikkien muiden ajan kemistien tapaan he olivat vaikeuksissa aikana, jolloin empiirisiä tuloksia ei voinut organisoida kelvollisen teorian avulla. Tilanne alkoi helpottua vasta kun Stanislao Cannizzaro (1826-1910) käytti Avogadron luvun [ks. Gay-Lussac] ideaa atomi- ja molekyylipainojen suhteelliseen määrittämiseen (Sunto di un corso di filosofia chimica fatto nella R. Universita di Genova dal Prof. S. Cannizzaro, Il nuovo cimento, 7, 321-366, 1858). Tämän jälkeen hyväksyttiin, että esim. happi esiintyy kaksiatomisena molekyylinä, O₂. Sekä orgaaninen [ks. Kekulé] että epäorgaaninen [ks. Mendelejev] kemia alkoi kehittyä nopeammin.
  • Berzeliuksen teoriassa kahdesta samanlaisesta atomista muodostunut molekyyli ei ollut mahdollinen, koska toinen atomi ei voinut olla luonnostaan sähköisesti positiivinen ja toinen negatiivinen!

Karl von Clausewitz 1780 - 1831

• Kenraali ja poliittinen filosofi, joka pyrki määrittelemään sodat ennemmin niiden poliittisten tavoitteiden kuin väkivaltaisen käyttäytymisen kautta [ks. Machiavelli; Hobbes; Rousseau; Hegel]. Teoksessaan Sodankäynnistä (Vom Kriege, julkaistiin postuumisti keskeneräisenä 1833) Clausewitz suosi politiikan käyttöä kansainvälisten ongelmien ratkaisemisessa, mutta piti samalla sotaa 'politiikan jatkeena'. Sodan alkaessa sitä on vaikea rajoittaa, ja siten sitä käydään kaikkia vihollisen kohteita vastaan, siviilejä ja yksityisomaisuutta myöten [vrt. Grotius; Kant].
  • Clausewitzin teosta on kutsuttu myös valtiotaidon Raamatuksi, ja sitä on viime aikoina käytetty jopa liiketoiminnan strategian oppaana [ks. Marshall]. Samoin on käynyt Sun Tzun n. 2000 - 2500 vuotta vanhalle teokselle Sodankäynnin taito, jonka synnystä --- tai itse kirjailijasta --- ei ole säilynyt tietoja.
  • Emmerich de Vattel (1714-1767) oli muotoillut periaatteen, jonka mukaan sodissa ei saisi käyttää väkivaltaa, joka oli tarpeetonta päämäärän saavuttamiseksi.
• Ajatusta sotien rationaalisista päämääristä, tai ainakaan niiden hyödyllisyydestä, kaupallisesti integroituvassa maailmassa myös epäiltiin [ks. Smith].

Friedrich Wilhelm Bessel 1784 - 1846

• Tähtitieteilijä ja matemaatikko, joka kehitti järjestelmän tähtien paikan määritykseen ja laajensi näin tähtien luettelon 50 000 kohteeseen [ks. Brahe]; tunnetuin julkaisu on Astronomische Untersuchungen (Tähtitieteellisiä havaintoja, 1842). Bessel määritteli 1838 ensimmäisenä tähden, 61 Cygnin, etäisyyden, n. 11 valovuotta, nk. vuotuisella parallaksimittauksella [ks. Huygens; Newton]. Menetelmä perustuu Maan muuttuvaan sijaintiin puolen vuoden välein Auringon eri puolilla: mitä suurempi radan säde, sitä kauempana olevien kohteiden etäisyyksiä pystyy mittaamaan. Se ei toimi esim. kaukaisten galaksien tapauksessa, ja 61 Cygnikin valittiin mittauskohteeksi sen suhteellisesta läheisyydestä kertovan suuren ominaisliikkeen [ks. Halley; Herschel] johdosta. Planeettojen liikkeitä tutkiakseen Bessel kehitti matematiikassa nimellään kulkevat funktiot differentiaaliyhtälöiden ratkaisemiseen; funktioille löytyi myöhemmin paljon muitakin sovelluskohteita.
  • Besselin apulaisena aloittanut Friedrich Wilhelm August Argelander (1799-1875) [ks. Herschel] tunnetaan myös tähtikartastaan (Uranometria nova, 1843) ja -luettelostaan (Bonner Durchmusterun, 1859). Argelander liittyy Suomen historiaan, toimihan hän uransa alkuvaiheessa sekä Turun että Helsingin observatorioiden johtajana. Itse asiassa Helsingin observatorio valmistui hänen johdollaan 1834 korvaamaan Turun palossa 1827 menetetty rakennus. Näihin aikoihin Turun ja Helsingin ulkoasuun vaikutti pysyvin jäljin saksalais-suomalainen arkkitehti Johann Carl Ludwig Engel (1778-1840).
  • Myös Thomas Henderson ja Friedrich von Struve (1793-1864) mittasivat samoihin aikoihin tähtien etäisyyksiä samalla menetelmällä.
• Mittauksien yhteydessä Bessel antoi panoksensa myös psykologialle. Vuonna 1796 eräs tähtitieteilijän assistentti oli erotettu Greenwichissä toimestaan, koska hän määritteli eräitä tärkeitä havaintoaikoja lähes sekunnin myöhässä esimiehestään. Bessel havaitsi, että ihmisten väliset fysiologiset erot saattoivat todella vaikuttaa tarkkoihin mittauksiin, ja hän pyrki korjaamaan näistä johtuvia virheitä.

Rasmus Christian Rask 1787 - 1832, Jacob Grimm 1785 - 1863 ja Franz Bopp 1791 - 1867

• Kielitieteilijöitä, jotka tutkivat kielen muuttumista [ks. Leibniz]. Bopp, jota on kutsuttu komparatiivisen eli vertailevan filologian perustajaksi, osoitti verbitaivutuksia tutkimalla indoeurooppalaisen (IE) kieliperheen olemassaolon (Über das Conjugationssystem der Sanskritsprache im Verleich mit jenen der griechischen, lateinischen, persischen und germanischen Sprache, 1816). Historiallista tutkimusta tehneet Rask ja Grimm osoittivat kielten muutoksen olevan systemaattista; puhutaan esim. Grimmin laista. Rask tutki erityisesti vanhaa norjaa 1818, ja Grimm sovelsi näitä tuloksia saksan kielen tutkimukseen (Deutsche Grammatik, toinen painos, 1822). Vaikka kielessä tapahtuvat muutokset ovat usein reduktiivisia, eli pyrkivät yksinkertaistamaan kieltä, luonnehdinta on kuvaileva, ei normatiivinen: kyse ei ole --- päinvastaisista väitteistä huolimatta --- kielen köyhtymisestä. Uusien kielten synty selitettiin nk. sukupuumallilla, jossa yksittäiset nk. kantakielet jakaantuivat isolaation ja erilaisten muutosten seurauksena kahdeksi.
  • William Jones (1746-1794) oli sanskritin tutkimuksissaan 1786 huomannut siinä yhtäläisyyksiä kreikkaan ja latinaan. Viitteitä samankaltaisuuksista löytyi myös goottiin, kelttiin ja muinaispersiaan. Pariisiin oli 1796 perustettu elävien itämaisten kielten tutkimuskeskus, ja Friedrich von Schlegel (1772-1829) --- yksi romantiikan ajan [ks. Schelling] filosofeja --- vertaili kieliä teoksessaan Über die Sprache und Weisheit der Indier (1808). Young [ks. Young ja Fresnel] otti käyttöön termin 'indoeurooppalainen' 1813.
  • János Sajnovics ja Sámuel Gyarmathi todistivat --- myös 1700-luvun lopulla --- nk. suomalais-ugrilaisten kielten keskinäisen sukulaisuuden [ks. Comenius].
  • Kielen kehityksen sukupuumallilla oli vaikutusta myös Darwinin teorianmuodostukseen biologisessa evoluutiossa. Myöhemmin kielten kehitys havaittiin liian monimutkaiseksi yksinkertaisella sukupuumallilla selitettäväksi; kielet saattavat esim. sekoittua toisiinsa.
• Grimm tutki myös esim. saksalaista mytologiaa [ks. Herder ja Humboldt], ja kirjoitti veljensä Wilhelm Grimmin (1786-1859) kanssa Grimmin sadut (1812-1815, laajassa muodossa 1857) vanhojen kansantarinoiden pohjalta [ks. myös Bahtin ja Jacobson].
  • Grimmin veljekset saivat paljon vaikutteita tarinoita sata vuotta aikaisemmin keränneen Charles Perraultin (1628-1703) töistä.

Joseph von Fraunhofer 1787 - 1826

• Optisten instrumenttien suunnittelija ja fyysikko. Parhaiten Fraunhofer tunnetaan ensimmäisestä diffraktiohilasta, jolla valo saatiin prismaa [ks. Newton] paremmin osiinsa spektroskooppista tutkimusta varten. Hän valmisti lopulta hiloja, joihin oli timantilla kaiverrettu tuhansia rakoja tuumaa kohti [ks. Young ja Fresnel]. Instrumenttiensa avulla Fraunhofer kartoitti v. 1814 Auringon spektrin tummia, nk. Fraunhoferin viivoja, joita tultiin myöhemmin käyttämään alkuaineiden 'sormenjälkinä' esim. Auringon ja tähtien ilmakehää tutkittaessa [ks. Kirchhoff; Ångström].
  • Andreas Sigismund Marggraf (1702-1782) oli raportoinut jo 1758, että natriumin ja kaliumin suolat tuottivat erivärisen liekin. Tarkemmassa tutkimuksessa Thomas Melvill erotti spektreistä kirkkaita nk. emissioviivoja. William Hyde Wollaston (1766-1828) havaitsi 1802 Auringon jatkuvassa spektrissä tummia nk. absorptioviivoja.
  • Havaittiin, että aineet absorboivat samoja aallonpituuksia kuin mitä ne emittoivat kuumennettuina [ks. Doppler, Fizeua ja Foucault]. Vielä ei tiedetty mitä aineessa tapahtuu absorptiossa ja emissiossa, mutta selityksen löydyttyä 1900-luvulla spektriviivojen analyysi tuli paljastamaan yksityiskohtaista tietoa atomien ja molekyylien rakenteesta.

Georg Simon Ohm 1787 - 1854

• Fyysikko, joka tutki sähkövirran ominaisuuksia. Sähköisen resistanssin [ks. Franklin] R yksikkö on nimetty Ohmin mukaan: 1 ohm = 1 V/A [ks. Volta; Ampère]. Nk. Ohmin lain mukaan laitteen yli vaikuttava sähköinen potentiaali U on suoraan verrannollinen sen läpi kulkevaan virtaan I, eli U = RI (Die galvanische Kette, mathematisch bearbeiten, 1827). Hieman myöhemmin keksittiin myös tarkka menetelmä vastusten resistanssin mittaamiseen [ks. Wheatstone]. Pian menetelmää sovellettiin elektrolyyttien [ks. Volta; Faraday] 'molekyläärisen johtavuuden' (johtavuus on resistanssin käänteisluku) mittauksiin [ks. van't Hoff ja Arrhenius].
  • Tarkasti ottaen ohmin lain esitti edellä esitetyssä muodossa vasta Kirchhoff omassa, laajemmassa virtapiirien tutkimuksessaan.

Christian J. Thomsen 1788 - 1865

• Arkeologi [ks. Winckelmann; Young ja Fresnel], joka jakoi 1818 ihmisen esihistorian kolmeen osaan, kivi-, pronssi- ja rautakauteen [ks. myös Lyell]. Esihistorialla tarkoitetaan aikaa ennen kirjoitettuja dokumentteja, joten tutkimus on arkeologian varassa. Kausien ajoitukset riippuvat kansasta; alla modernein menetelmin tehty ajoitus läntisessä Euroopassa ja sen kehitykseen vaikuttaneilla lähialueilla.
  • Kivikausi alkoi kivityökalujen (ja Homo suvun) käyttöönotosta n. 2.5 miljoonaa vuotta sitten. Se jaetaan kolmeen osaan: (1) Paleoliittinen kausi. Nk. symbolinen kulttuuri sai alkunsa ehkä n. 150 000 vuotta sitten Homo sapiensin aikana. (2) Mesoliittinen kausi, Lähi-idässä 13 000 eaa. eteenpäin. Leudomman ilmaston aika, koiran kesyttäminen. Kutsutaan myös esikeraamiseksi ajaksi. (3) Neoliittinen kausi, Lähi-idässä 8000 eaa. eteenpäin. Maanviljelyn, karjanhoidon, keramiikan sekä vaatteiden kudonnan alku; ensimmäisten merkittävien väestökeskittymien synty.
    • Kuparin käyttö alkoi n. 4000 eaa. ja eräillä alueilla voidaan puhua erillisestä 'kuparikaudesta'. Läntisessä ja pohjoisessa Euroopassa siirryttiin neoliittisestä kaudesta suoraan pronssikauteen, eikä Thomsen määritellyt kuparikautta. Myös hopea ja kulta tunnettiin jo neoliittisellä kaudella.
    • Neoliittinen kausi määritellään länsimaisessa arkeologiassa karjanhoidon (paimentolaisuuden) ja/tai maanviljelyn alkamisesta. Itäeurooppalaisessa arkeologiassa rajana pidetään keramiikan keksimistä. Ihmiset jättivätkin kiertävän elämän ennen maanviljelyn keksimistä, ja turvautuivat aluksi viljakasvien villeihin esi-isiin ja esim. kalaan.
    • Lammas oli kesytetty lihakarjaksi jo n. 8000 eaa., mutta villaa tuottava mutaatio on peräsin ajalta n. 3500 eaa.
  • Pronssikausi, Kreetalla n. 2300 eaa. eteenpäin. Erityisesti tinan lisäys kupariin tuotti kestävämpää pronssia (vanhimmat pronssiesineet sisältävät tinan sijaan arsenikkia). Vaikka maanviljelys oli tässä vaiheessa yleensä jo tavallista, eräät itäeurooppalaiset paimentolaiset kehittivät korkeatasoisen pronssikautisen kulttuurin ilman merkittävää panostusta siihen: kehityksen polut saattoivat siis poiketa toisistaan merkittävällä tavalla.
  • Rautakausi, Kreikassa n. 1000 eaa. alkaen. Historialliseen kauteen Euroopassa siirryttiin lopullisesti n. 750 eaa.
• Teknologia kehittyi asteittaisesti vanhoja taitoja soveltaen. Neoliittisen kauden keramiikan valmistus perustui tulen hallitulle käytölle. Samaan aikaan opittiin takomaan kuparin ja kullan kaltaisia pehmeämpiä metalleja, joita ei tarvinnut kuumentaa työstön aikana. Näin luotiin pohjaa myös pronssin työstölle, joka ei vaatinut yhtä suurta kuumuutta kuin myöhemmin kehittynyt raudan työstö.

Arthur Schopenhauer 1788 - 1860

• Filosofi, joka asettui vastustamaan aikansa idealistisia suuntauksia ja varsinkin Hegeliä; päätyö Die Welt als Wille und Vorstellung (Maailma tahtona ja mielteenä, 1819). Schopenhauerin opit kohosivat vähitellen muotifilosofian asemaan muiden kuin ammattifilosofien piirissä.
• Schopenhauer loi uuden ihmiskuvan, jonka mukaan ihminen on ensisijassa tahto- ja viettiolento. Järki on toissijainen, ja sen tehtävä on palvella elämäntahtoa. Tahto on olio sinänsä, ja maailma on eräänlainen varjomaailma, 'minun mielteeni' (Schopenhauer oli saanut vaikutteita intialaisista uskonnoista). Tämä johti kuitenkin syvään pessimismiin, sillä tahdolla ei ole rajoja eikä päämäärää: jokainen saavutettu tavoite luo uuden tahdon kohteen. Ihmiselämää luonnehtii näin kärsimys ja ikävystyminen.
  • Schopenhauer vaikutti Nietzscheen ja Freudiin, ja loi siten pohjaa vuosisadan vaihteen psykologialle [ks. myös Kierkegaard]. On kuitenkin huomattava, että hän väheksyi luonnontieteellistä tietoa: Schopenhauerille tahto oli metafyysinen olio ('hämärä pyrkimys olemassaoloon'), joka saa esim. magneetin kääntymään pohjoisnapaa kohti ja kasvin kasvamaan.
• Schopenhauerin filosofiassa ainoa vapautus tahdon kierteestä on taide, ja näin hän saikin eniten tunnustusta säveltäjiltä ja kirjailijoilta. Kun koemme esteettisiä elämyksiä, kieltäydymme hetkeksi tottelemasta elämäntahtoa; kauneus ei siis ollut olioissa itsessään vaan tarkastelutavassamme. Musiikin Schopenhauer asettaa erikoisasemaan: muiden taiteiden kuvatessa ideoita, musiikki kuvaa maailman olemusta, tahtoa itseään.
  • Mm. säveltäjä Richard Wagnerin (1813-1883) on sanottu saaneen vaikutteita Schopenhauerin filosofiasta.
• Schopenhauer ei nähnyt historiassakaan järjen olemusta, vaan aivan päinvastoin. Valtio oli vain välttämätön paha, ja tässä hän viittaa Machiavelliin ja Hobbesiin. Hän ei uskonut, että maailmaa voitaisiin muuttaa paremmaksi uudistusten kautta [ks. Condorcet]. Korkeammaksi moraaliseksi hyveeksi Schopenhauer nosti tahdon kieltämisen älyn avulla ja - buddhalaisuuden tavoin - säälin. Toisaalta hän tuli tunnetuksi vihastaan naisia kohtaan!

Augustin Louis Cauchy 1789 - 1857

• Matemaatikko, joka korosti Gaussin tavoin uutta, kriittisempää ja täsmällisempää tutkimusasennetta. Cauchyä pidetään kompleksimuuttujien funktioteorian perustaja (esim. Cours d'analyse, 1821). Hän määritteli funktion y = f(x) differentiaaliksi dy = f'(x)dx. Derivaatan Cauchy määritteli raja-arvokäsitteen avulla, määrätyn integraalin integraalisummien avulla. Jälkimmäinen edusti muutosta perinteisestä antiderivaatta-ajatuksesta [ks. Newton]; siihen liittyy Cauchyn nk. differentiaalilaskennan väliarvolause. Cauchyn integraalilause koskee derivoituvia kompleksifunktioita eli nk. analyyttisiä funktioita.
  • Haluttomuus hyödyntää geometriaa esti Cauchya kehittämästä yleisempää funktioteoriaa. Peter Lejeune Dirichletistä (1805-1859) tuli tärkeä teorian kehittäjä, ja hänet tunnetaan myös modernista funktion määritelmästä.
  • Cauchy tunnetaan myös lukujonojen nk. yleisestä suppenemisehdosta, determinanttien teoriasta ja residylaskennasta. Suppenemisehdon oli kehittänyt myös Bernhard Bolzano (1781-1848). Determinantteja tutki myöhemmin mm. Carl Jacobi (1804-1851). Nk. funktionaalideterminantti tunnetaan myös Jacobin determinanttina.
• Matemaattisessa fysiikassa Cauchy oli kiinteiden aineiden kimmoisuuden, so. koheesion [ks. Newton; Laplace] tutkimuksen uranuurtaja (Exercices de mathématiques, useita artikkeleja 1827-1829). Aivan samoin kuin lämmönjohdon tapauksessa [ks. Fourier], materiaa käsiteltiin makroskooppisella formuloinnilla, rakenteettomana massana, jossa pinta-alayksikköön kohdistuva voima ja sen aiheuttama vaikutus ovat toisen asteen tensoreita.
  • Aineiden kimmoisuutta pidettiin tärkeänä tutkimusaiheena kahdesta syystä: sillä oli yhteyksiä insinööritieteisiin ja sen ajateltiin selittävän jotain myös avaruuden täyttävästä eetteristä [ks. Huygens; Michelson], jossa valon ja sen sukulaissäteilyjen [ks. Herschel; Maxwell] oletettiin etenevän.

Leopold von Ranke 1795 - 1886

• Historioitsija [ks. Gibbon], joka eriytti alaansa filosofiasta ja kirjallisuudesta kehittämällä lähdekriittisessä [ks. Erasmus; Descartes] metodia (Zur Kritik neuer Geschichtsschreiber, 1824). Ranken metodissa tutkijoiden oli (1) kiinnitettävä huomiota dokumenttien sisäiseen ja keskinäiseen ristiriidattomuuteen, (2) suosittava silminnäkijöiden raportteja toisenkäden tietojen sijaan, ja (3) käytettävä kaikkea saatavilla olevaa, julkaisematontakin, materiaalia, eli myös arkistoja kirjastojen ohella.
  • Muita merkittäviä historiankirjoittajia olivat mm. Barthold Georg Niebuhr (1776-1831) ja Theodor Mommsen (1817-1903). Jälkimmäiselle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto 1902.
  • Descartesin hengessä epäiltiin yhä, oliko mahdollista saavuttaa objektiivista tietoa menneisyydestä [ks. Dilthey ja Windelband]. Mm. arkeologian [ks. Winckelmann; Thomsen] kehitys vaikutti asiaan.
• Menneisyyttä ei saanut Gibbonin tapaan nähdä nykyisyyden läpi, vaan omana erilaisena maailmanaan, jota pyrittiin ymmärtämään tieteellisti. Vaikka historiankirjoitus on luova prosessi, jossa aina vajavaista lähdemateriaalia yhdistellään intuitiivisesti, lopputuloksen piti heijastaa todellisuutta. Rankelle tutkimuksen päämääränä oli antaa suunta järkevälle tulevaisuuden politiikalle. Hän korostikin poliittisen historian merkitystä kehittymässä olleen sosiologisemman ja taloustieteellisemmän näkemyksen sijaan [ks. Hume; Gibbon; Marx].
  • Historioitsijan ja kronikoijan ero on juuri siinä, että jälkimmäinen ei pyri luomaan yhteyksiä tapahtumien välille. Rankea itseään arvosteltiin siitä, että suolsi satoja teoksia hyvin vähäisestä aineistosta; hän otti historian luovan aspektin ehkä liian kirjaimellisesti. Myös Mommsen julisti v. 1874, että historioitsijaksi ei voi opiskella samalla tavalla kuin esim. matemaatikoksi.

Sadi Carnot 1796 - 1832

• Fyysikko ja insinööri, joka tutki höyrykoneen [ks. Black ja Watt] toimintaa (Refléxions sur la puissance motrice du feu, 1824). Carnot'a on kutsuttu termodynamiikan [ks. myös Thompson] isäksi, sillä hänen kehittämänsä ideaalikaasun [ks. Gay-Lussac] kiertoprosessi muodostaa alan toisen pääsäännön perustan [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin]. Hän osoitti, että höyrykone toimii aina kahden lämpövaraston välillä, ja että varastojen välinen lämpötilaero määrää ideaalisen ('reversiibelin' eli ajan suunnasta riippumattomasti toimivan koneen) maksimaalisen hyötysuhteen. Vaikka todelliset koneet eivät saavuta tätäkään hyötysuhdetta, mitä suurempi lämpötilaero on, sen parempi hyötysuhdekin on.
  • Termodynaamiset koneet hyödyntävät erilaisia kiertoprosesseja. Lämpövoimakoneet muuntavat lämpöä mekaaniseksi energiaksi; esim. Carnotin prosessi. Tästä alkoi myös polttomoottoreiden kehitys. Lämpöpumppu toimii toiseen suuntaan; esim. jääkaappi.

Michael Faraday 1791 - 1867

• Kemian ja kokeellisen fysiikan suuria nimiä. Faraday kokosi tuloksensa teokseen Experimental Researches in Electricity (1839-1855). Nykyään faradi (F) tunnetaan kapasitanssin [varautumiskyvyn; ks. myös Franklin] yksikkönä. 1 F = 1 C/V.
• Faraday löysi bentseenin [C₆H₆; ks. Kekulé] 1825 ja kehitti elektrolyysin [ks. Volta; Berzelius] lakeja. Hän aloitti modernin happojen ja emästen [ks. Boyle] tutkimuksen havaittuaan, että veteen liuettuaan ne ovat elektrolyyttejä eli johtavat sähköä suolojen tapaan [ks. van't Hoff ja Arrhenius]. Hän teki myös kokeita, joilla perusteli sähkövarauksen säilymislakia.
  • Faraday havaitsi, että elektrolyysissä hajoavan kemiallisen yhdisteen määrä oli verrannollinen käytetyn sähkövirran suuruuteen ja käytettyyn aikaan.
• Faraday havaitsi 1831, että muuttuvalla magneettikentällä voi tehdä sähkövirtaa. Sähkömoottori on merkittävin tästä seurannut keksintö; esimerkiksi Werner von Siemens (1816-1892) kehitti ideaa eteenpäin [ks. myös Tesla].
  • Induktiossa syntyvä sähkömotorinen voima riippuu magneettivuon aikaderivaatasta. H. F. Lenz täydensi 1834 Faradayn kaavaa voiman (syntyneen virran) suunnan määrittämiseksi. Kyseessä on itse asiassa energian säilymislain seuraus: induktiovirta pyrkii vastustamaan sen synnyttävän magneettivuon muutosta.
  • Yleisön edustaja: "Mitä hyötyä sähkömagneettisesta induktiosta voi olla?" Faraday: "Hyvä rouva, mitä hyötyä vastasyntyneestä vauvasta on?" Ministeri: Mitä hyötyä sähköstä voi olla? Faraday: "Sir, jonain päivänä voitte verottaa sitä".
• Faraday havaitsi, että eristeet [ks. Franklin] kasvattivat kondensaattorin kapasitanssia. Vuonna 1845 hän erotteli para- ja diamagneettiset aineet [ks. Becquerel, Curie ja Curie]: edelliset vahvistavat sisällään ulkoista magneettikenttää, jälkimmäiset heikentävät sitä. Lisäksi hän havaitsi, että polaroidun valon [ks. Young ja Fresnel] polarisaatiotasoa voi  tietyissä oloissa muuttaa magneettikentällä [ks. myös Biot]. Tämä Faradayn rotaatioksi nimetty ilmiö sai hänet miettimään valon todellista luonnetta [ks. Maxwell].
• Faraday käytti ensimmäisenä kentän [ks. Gauss] käsitettä selittääkseen sähkön ja magnetismin ominaisuuksia. Hän oletti kentän leviävän aaltomaisesti ja rajallisella nopeudella, mutta ei pystynyt todistamaan väitettään. Ajatus kentän vaikutuksesta sähköisten signaalien kulkuun auttoi kuitenkin v. 1866 lennätinkaapeliyhteyden luomisessa Euroopan ja Amerikan välille [ks.  Henry; Maury; Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin].
  • Vuonna 1844 pitämässään esitelmässä Faraday laajensi kenttäkäsitystään tavalla, jonka voidaan sanoa enteilleen moderneja kvanttikenttäteorioita. Atomit olivat hänelle vain voimaviivojen keskittymiä.
• Faraday teki pioneerityötä myös kylmäfysiikan alalla, ja saavutti 163 K (-110°C) lämpötilan.

Joseph Henry 1797 - 1878

• Fyysikko, joka tutki sähköä ja sen soveltamista. Induktion yksikkö H on nimetty Henryn mukaan, 1 H = 1 Wb / A [ks. Maxwell]. Henryn kehitti aikaisempaa paljon tehokkaamman sähkömagneetin [ks. Ampère] v. 1829, ja sovelsi sitä kaksi vuotta myöhemmin lankalennättimeen [ks. Gauss; Wheatstone; Edison]. Hän auttoi myös Samuel Morsea (1791-1872) tämän lennätinhankkeessa. Lennättimen aika jäi suhteellisen lyhyeksi puhelimen [ks. Edison] ja radion [ks. Herz] keksimisen vuoksi.
  • Claude Chappen (1763-1805) kehittämä optinen lennätin [ks. Francis Bacon] aloitti toimintansa Ranskassa 1793 ja ehti yhdistää useita kaupunkeja, ennen kuin sähköinen lankalennätin syrjäytti sen.
  • William Sturgeon (1783-1850) oli rakentanut sähkömagneetin jo 1823.
  • Morsen laitteen ensimmäinen sanoma ("What hath God wrought?") välitettiin Washingtonin ja Baltimoren välillä 1844.
  • Ensimmäinen kaapeli Atlantin yli vedettiin 1858, toimiva 1866 [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin].
• Henry oli keksinyt tavan tehdä magneetilla sähköä jo 1930, mutta ei julkaissut tulostaan ja kunnia meni Faradaylle. Sen sijaan hän jäi historiaa itseinduktion keksijänä 1832; tästä kehittyi induktoriksi kutsuttu virtapiiri. Henry vaikutti myös muuntajien ja sähkömoottorin kehitykseen ja edisti meteorologiaa [ks. Hooke ja Leeuwenhoek; Dalton; Maury], jossa lennätin tarjosi uuden mahdollisuuden laajojenkin sääilmiöiden kartoitukseen. Vuonna 1845 hän osoitti auringonpilkkujen [ks. Galilei; Wolf; Zeeman] olevan ympäristöään kylmempiä alueita.
  • Henryn meteorologiassa oli kyse myrskyvaroitusjärjestelmän luomisesta. Yhdysvaltain itärannikolle myrskyt tulevat lännestä [ks. Franklin], ja tietoa varhain havaittujen myrskyjen liikkeistä voitiin hyödyntää.

Yksi sähkön alkuajan merkittävimpiä taiteilijoita oli Joseph Mallord William Turner (1775-1851), joka ennakoi jo ensimmäistä modernia taidesuuntausta, impressionismia. Musiikissa aikakausi liittyi Ludwig van Beethoveniin (1770-1827), joka tyylillisesti kuului klassismin ja romantiikan välimaastoon.

Tekstissä mainittujen kirjailijoiden lisäksi huomattakoon Jane Austen (1775-1817, mm. Ylpeys ja ennakkoluulo, 1813), jonka teoksilla ei aikakaudesta huolimatta ollut mitään tekemistä romantiikan kanssa. Romantiikan piiriin kuuluvista romaaneista ehkä merkittävin, Emily Brontën Humiseva harju (1847) syntyi hieman myöhemmin. Stendahlin (1783-1842) Punaista ja mustaa (1830) oli sekä romanttinen että yhteiskuntakriittinen.