Uusi aika III

Tieteellisiä läpimurtoja (n. 1900 - 1960)

1800-luvulla syntynyt moderni, ammattimainen tieteellinen työ johti seuraavalla vuosisadalla useisiin läpimurtoihin eri aloilla. Etenkin fysiikan ja molekyylibiologian alalla tapahtui paljon. Tieteen kehitys herätti myös filosofien kiinnostuksen. Taiteessa alettiin puhua modernismista.

Atomi- ja suhteellisuusteoria

Mittaustekniikan parantuessa atomin rakenne - ja sitä kautta kemian perusteet - alkoivat selvetä. Tulokset selittävä teoria antoi kuitenkin vielä odottaa itseään; viitteitä tulevasta saatiin, kun sähkömagneettisen säteilyn hiukkasluonne paljastui. Einstein osoitti puhtaasti teoreettisen ajattelun voiman.

Frederick Winslow Taylor 1856-1915

• Tieteellisen liikkeenjohdon perustaja ja siten myös varhainen organisaatioteoreetikko [ks. myös Smith; Babbage; Durkheim]. Taylor julkaisi 1890-luvulta alkaen kehittämäänsä ajattelua teoksissaan Shop Management (1903) ja The Principles of Management (1911). Hänen mukaansa mm. hyvä johtaminen tukeutui tutkimukseen, standardeihin, suunnitteluun, valvontaan ja koordinaatioon. Vaikka myöhemmät organisaatioteoreetikot ovat vähätelleet Taylorin merkitystä, monet hänen esittämänsä periaatteet ovat yhä keskustelussa mukana.
  • Risto Harisalon teoksessa Organisaatioteoriat (2008) - jota tässä seurataan - alan teoriat jaetaan ajallisen kehityksen perusteella seuraavasti:
    • tieteellinen liikkeenjohto (eli klassinen motivaatioteoria)
    • klassinen organisaatioteoria
    • ihmissuhteiden koulukunta [ks. Lewin]
    • byrokratia- ja rakennekoulukunta [ks. Weber]
    • päätöksentekoteoria [ks. Simon ja Arrow]
    • järjestelmäteoria [ks. Mandeville; Shannon ja Wiener]
    • valtateoria [ks. Weber]
    • kontingenssi- eli ympäristöteoria [ks. Schumpeter ja Hayek]
    • strategisen johtamisen teoria [ks. Schumpeter ja Hayek]
    • organisaatiokulttuuriteoria [ks. Schumpeter ja Hayek]
    • innovaatioteoria [ks. Schumpeter ja Hayek]
  • Taylorismin lisäksi puhutaan myös fordismista Henry Fordin (1863-1947) v. 1913 aloittaman autojen massatuotannon mukaan.
  • Tieteellisestä liikkeenjohdosta kehittynyt klassinen organisaatioteoria alkoi kiinnittää huomiota myös organisaatioiden työnjaosta syntyviin horisontaalisiin ja vertikaalisiin rakenteisiin; edustajia mm. Henri Fayol ja Luther Gulick.
• Organisaatio on yhteistoimintajärjestelmä, jolla on yhteiskunnallinen funktio [ks. Parsons]. Vaikka yhteistyöllä on biologinen taustansa [ks. Hamilton ja Williams; Trivers; Boyd ja Richerson], väestön kasvu on luonut sekä tarpeita että mahdollisuuksia sen tehostamiseen [ks. Landtman]. Jonkinlainen tehokkuusajattelu (esim. kestävään kehitykseen pohjaava) on siis aina organisaatioiden taustalla.

Max Planck 1858 - 1947

• Fyysikko, joka loi pohjaa kvanttimekaniikan [ks. Einstein; Heisenberg ja Schrödinger] kehitykselle. Vuonna 1900 Planck määritteli kaavan kuvaamaan nk. mustan kappaleen [ks. Kirchhoff; Boltzmann] lämpösäteilyä aallonpituuden funktiona [ks. Rayleigh]. Siinä hän yhdisti Wienin ja Rayleigh-Jeansin tulokset matemaattisella 'tempulla', jossa systeemin energia oli kvantittunut. Näin sähkömagneettisen säteilyn aaltoluonteen [ks. Young ja Fresnel] rinnalle alkoi syntyä aaltohiukkas-dualistinen näkemys. Työnsä yhteydessä Planck määritteli nimellään kulkevan uuden luonnonvakion, jonka myöhemmin osoitettiin liittyvän myös aineen kvanttiluonteeseen. Hänelle myönnettiin fysiikan Nobelin palkinto 1918.
  • Koska Planckin vakio on hyvin pieni luku, kvanttiefektit eivät näy atomeja suuremmissa kohteissa. Planck johti vakiostaan myös Planckin ajan, 10^-43 s ja Planckin pituuden, 10^-35 m. Näillä äärimmäisen pienillä suureilla on merkitystä kvanttimekaniikan lisäksi myös kosmologiassa [ks. Penrose ja Hawking; Green, Schwartz ja Witten].
• Planck puolusti tieteellistä realismia [ks. Popper; Hintikka] fenomenalismia [ks. Mach] ja instrumentalismia [ks. Poincaré] vastaaan. Hänet tunnetaan myös väitteestä, jonka mukaan uudet tieteelliset tulokset hyväksytään vanhojen totuuksien puolustajien kuollessa vähitellen pois ja uusien sukupolvien kasvaessa vaihtoehtoisten teorioiden vaikutuksen alaisena.
  • Tieteellistä realismia puolustettiin etenkin nk. ihme- tai menestysargumentilla: tieteen menestys ei voi olla sattumaa. Pelkkä ihmisaistein havaittavuus ei määrittele todellisuutta, ja kausaalisuuskin on muuta kuin pelkkää havaittavaa säännönmukaisuutta.

Edmund Husserl 1859 - 1938

• Filosofi, joka perusti uuden nk. fenomenologisen koulukunnan (Logische Untersuchungen, 1900-1901). Husserl tutki, miten todellisuus ilmenee tietoisuudelle välittömässä kokemuksessa [ks. Heidegger]; tietoteoreettisesti fenomenologia on siis lähellä empirismiä [ks. Hume; Mach; Russell; Moore]. Taustalla oli Franz Brentanon (1838-1917) ideoima intentionaalisuuskäsite. Husserlille intentionaalisella aktilla on tajunnan ulkopuolisen kohteen sijaan kuitenkin sisäinen tarkoite, noema, joka vastaa sen merkitystä ja jonka kohdetta ei tarvitse olla olemassa ulkopuolisessa maailmassa [vrt. Fregen mieli ja merkitys -erottelu, jonka suhteesta Husserlin ajatteluun on kiistelty]. Nk. fenomenologisessa reduktiossa tietoisuus pyritään puhdistamaan kaikesta konkreettisesta, ja siten saamaan tietoa asioiden perimmäisestä olemuksesta. Vaikka Husserl ei ottanut kantaa tietoisuuden ulkopuolisen maailman olemassaoloon [ks. Berkeley], filosofisesti ja psykologisesti sitä ei pidetty kiinnostavana asiana.  Husserlin pääteokseksi jäi Ideen zu einer Reinen Phänomenologie und Phänomenologischen Philosophie (1913).
  • Brentano esitti, että tietoisuuden erityispiirre on sen suuntautuneisuus, intentionaalisuus: se on aina tietoisuutta jostakin (Psychologie vom empirischen Standpunkt, 1874). Nk. Brentanon teesin mukaan materialistiset ilmiöt eivät voi olla aidosti suuntautuneita, ja siten tietoisuus ei ole redusoitavissa luonnontieteisiin [ks. Leibniz]. Teesiä pidettiin pitkään todisteena kartesiolaisen dualismin [ks. Descartes] puolesta [ks. myös Quine].
  • Behavioristinen psykologia [ks. Watson] yritti päästä eroon sekä mielen sisällöistä että intentionaalisuuden käsitteestä [mutta vrt. Wittgenstein]. Nykyaikaisessa filosofiassa intentionaalisuudella tarkoitetaankin yleisemmin mielen sisältöjä [ks. Dennett]. Laskennallisissa mielen malleissa sillä voidaan tarkoittaa symbolin ja sen merkityksen välistä yhteyttä. Käsitettä pyritään yhä mystifioimaan, ja esim. John Searle (1932-) puolustaa vain ihmisillä olevaa Intentionaalisuutta (isolla kirjaimella), jota ei voi tieteellisesti selittää (esim. The Rediscovery of the Mind, 1992).
  • Antropologian evolutiivisia uskontoteorioita [ks. Tylor ja Frazer] vastustanut Gerardus van Leuuw (k. 1950) alkoi soveltaa fenomenologista ajattelua myös uskontotieteessä (Phänomanologie der religion, 1938). Myöhemmin fenomenologia vastusti myös strukturalista uskontoantropologiaa [ks. Lévi-Strauss].

Ernest Rutherford 1871 - 1937

• Fyysikko, joka tutki radioaktiivisuutta [ks. Becquerel, Curie ja Curie] ja atomin rakennetta [ks. Thomson]. Rutherford sai työstään kemian Nobelin palkinnon 1908. Radioaktiivisuuden osalta tärkeä yhteistyökumppani Frederick Soddy (1877-1956) sai vastaavan palkinnon1921.
  • Rutherfordin suuhun on pantu varomaton sanonta "Tiede on joko fysiikkaa tai postimerkkien keräilyä" [ks. Weinberg].
• Rutherford havaitsi 1899, että uraanin radioaktiivisessa säteilyssä on kaksi erilaista komponenttia, joita aluksi kutsuttiin alfa- ja beetasäteilyksi. Edellinen liitettiin pian helium-atomin ⁴He ytimiin, jälkimmäinen elektroneihin [ks. Thomson]. Rutherford ja Soddy esittivät 1902, että radioaktiiviset aineet muuttuivat säteillessään toisiksi alkuaineiksi, ja että tämä nk. radioaktiivinen hajoaminen eksponentiaalisesti.
  • Paul Villard (1860-1934) löysi kolmannen radioaktiivisuuden muodon, gammasäteilyn, 1900; se todettiin n. 1912 sähkömagneettiseksi säteilyksi [ks. Maxwell], jonka aallonpituus oli röntgen-säteitäkin [ks. Röntgen] lyhyempi. Toisin kuin hiukkassäteily, gammasäteily ei vaikuta ytimen koostumukseen [ks. Rabi ja Purcell].
• Vuonna 1903 Rutherford julkaisi Soddyn kanssa artikkelin, jossa auringon energian esitettiin olevan peräisin radioaktiivisuudesta [ks. Bethe]. Vuotta myöhemmin Julius Elster ja Hans Geitel osoittivat, että heikkoa radioaktiivista säteilyä lähettävää ainetta löytyi maaperästä lähes kaikkialta; esim. radon (Rn) on tuttu säteilijä myös Suomessa. Rutherford päätteli, että radioaktiivisuus - ei kuuman alkutilan vähittäinen jäähtyminen - oli syy myös maapallon sisuksen kuumuuteen [ks. Buffon; Wegener ja Holmes]. Tällä oli vaikutusta käytyyn keskusteluun [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin] aurinkokunnan iästä, joka saattoikin olla paljon arveltua korkeampi.
  • Radioaktiivisuuteen liittyvä energia oli pitkään vain empiirinen, havaintoihin perustuva tieto. Myöhemmin sen havaittiin liittyvän ytimen hiukkasten sidosenergioihin ja Einsteinin kuuluisaan kaavaan E = mc² [ks. Fermi].
• Seuraavaksi Rutherford kehitti Bertram Boltwoodin (1870-1927) kanssa radioaktiivisuuteen perustuvan ajoitusmenetelmän. Boltwood oli havainnut, että uraania sisältävissä mineraaleissa oli aina myös lyijyä, ja arveli sen syntyvän uraanin radioaktiivisen hajoamisen tuloksena. Kävi ilmi, että stratigrafisesti [ks. Lyell] vanhemmiksi määritellyissä kivinäytteissä olikin enemmän lyijyä kuin nuoremmissa. Rutherford teki ensimmäisen yrityksen kalibroida tämän 'kellon', ja 1907 Boltwood osoitti eräiden kivien olevan yli kaksi miljardia vuotta vanhoja. Ajanmääritykseen on käytetty myös monia muita alkuaineita, ja geologian lisäksi teknologiasta on hyötynyt myös arkeologia [ks. Thomson].
  • Uraani-lyijyisotooppi -ajoitusmenetelmää kehitti myös mm. Holmes [ks. Wegener ja Holmes]. Myöhemmin havaittiin, että uraania oli kahta isotooppia, jotka hajosivat eri tahtiin kahdeksi eri lyijyn isotoopiksi. Clair Patterson hyödynsi työssään uraanivapaata rautameteoriittia, jonka aurinkokunnan syntyhetken lyijyisotooppisuhdetta hän vertasi nykyiseen maanpäälliseen tilanteeseen. Näin hän osoitti v. 1953 maapallon olevan noin 4.5 miljardia vuotta vanhan.
  • Radiohiili ¹⁴C syntyy kosmisten säteiden [ks. Hess] vaikutuksesta ilmakehässä. Sitä kerääntyy elävään kudokseen, josta se kuoleman jälkeen alkaa beetahajota puoliintumisaikansa 5730 vuotta mukaisesti: ¹⁴₆C Ž  ¹⁴₇N. Isotooppi löydettiin 1940, ja Willard Frank Libby (1908-1980) kehitti siihen perustuvan ajoitusmenetelmän käyttökelpoiseksi 1947; hän sai kemian Nobelin palkinnon 1960. Menetelmässä havaittiin kuitenkin ongelmia, ja Hessel de Vries keksi selityksen v. 1958: kosmisen säteilyn voimakkuus vaihtelee. Ajoitusta opittiin kalibroimaan puiden vuosirenkaiden avulla; esim. 5000 eaa. kalibroitui arvoon n. 6000 eaa. Hiili-14 -ajoitus sopii nimenomaan orgaanisen aineen ajoitukseen, kun näyte ei ole n. 40 000 vuotta vanhempi. Vanhempien fossiilien kohdalla pitää tukeutua esim. niitä ympäröivien kivien kalium-40 -ajoitukseen (kaliumia löytyy usein tulivuoripurkausten tuhkasta).
    • Puiden vuosilustojen käytön tieteellisessä tutkimuksessa sai alkunsa Andrew Douglasin (1867-1962) töistä. Vuonna 1922 Edward Walter Maunderin (1851-1928) pyysi häntä tutkimaan myös nykyisin Maunderin miniminä [ks. Halley; Wolf] tunnetun auringonpilkkuminimin aikaisia lustoja, ja tutkimus vahvistikin tämän erityisen ajanjakson olemassaolon. John A. Eddy (1931-2009) liitti siihen myöhemmin myös radiohiilijäljen.
  • Beryllium-10 on toinen kosmisen säteilyn tuottama isotooppi, jonka avulla säteilyn määrää ja auringon aktiivisuutta voidaan tutkia kauemmaksi menneisyyteen kuin radiohiilellä. Harold Clayton Ureyn (1893-1981) ideoimana happi-18:aa on käytetty maapallon ilmakehän lämpömittarina [ks. Svensmark]. Hiili-13 taas kertoo elämän runsaudesta maapallolla. Menetelmät perustuvat siihen, että vuosilustorakenteita löytyy puiden lisäksi myös jäätiköistä ja valtamerten sedimenteistä.
    • Vesihöyrymolekyyleissä happi-18 -isotoopin kulkeutuvuus ei ole kevyemmän happi-16:n kaltaista. Mitä enemmän maapallolla on jäätä, sitä enemmän merenpohjaan sedimentoituviin eliöihin jää raskaampaa isotooppia, kevyemmän kulkeutuessa jäätiköille: sedimenttien kairaukset antavat yleiskuvan jäätiköiden globaalista etenemisestä. Lisäksi, mitä lämpimämpi ilma on, sitä enemmän happi-18:ta pääsee jäätiköille asti: jäätikkökairausten isotooppiprofiileja voidaan käyttää eräänlaisena lämpömittarina.
    • Eliöstö hylkii hiili-13 -isotooppia, ja esim. Minik Rosing on hyödyntänyt tätä tutkiessaan elämän historiaa.
• Sirontakokeidensa perusteella Rutherford päätyi 1911 atomimalliin, jossa negatiiviset elektronit kiertävät tiheää, positiivisesti varautunutta ja huomattavasti raskaampaa ydintä; suurin osa atomia oli siis 'tyhjää'.
  • Maxwellin yhtälöiden mukaan elektronien piti menettää energiansa hyvin lyhyessä ajassa sähkömagneettisena säteilynä ja pudota ytimeen. Atomit ovat kuitenkin stabiileja; kvanttimekaniikka tuli antamaan selityksen tähän ongelmaan [ks. Bohr ja Pauli].
  • Kokeita oli Rutherfordin kanssa suunnittelemassa ja tekemässä Hans Geiger (1882-1945) ja Ernest Marsden; edellinen tuli tunnetuksi myös radioaktiivisuutta mittaavasta laitteestaan.
• Soddy esitti 1913 nk. radioaktiiviset hajoamislait: alfahiukkasen emittoituminen tuottaa alkuaineen, joka on jaksollisessa järjestelmässä [ks. Mendelejev] kaksi sijaa ennen hajoavaa alkuainetta, ja betahiukkasen emittoituminen tuottaa alkuaineen, joka seuraavana järjestelmässä (Inter-atomic charge, Nature, 92, 399-400, 1913). Hän selitti ilmiön isotooppien avulla: uraanin ja lyijyn välisillä alkuaineilla voi olla useita kemiallisesti samanlaisia atomeja, joilla on kuitenkin erilaiset massat. Henry Gwyn Moseley (1887-1915) osoitti 1914 röntgenspektroskopian avulla, että alkuaineen paikkaa jaksollisessa järjestelmässä vastaa ytimen lineaarisesti muuttuva ominaisuus, joka ei siis voinut olla epäsäännöllisin hyppäyksin muuttuva massa: kyseessä oli ytimen varaus.
  • Kasimir Fajans (1887-1975) päätyi isotooppiteoriaan itsenäisesti ja samaan aikaan kuin Soddy. Francis William Aston (1877-1945) vei isotooppiteoriaa eteenpäin suunnittelemallaan massaspektrometrillä, josta hänelle myönnettiin kemian Nobelin palkinto 1922. Juuri hän varmisti Thomsonin löytäneen neonin isotoopin ja - mikä tärkeintä - havaitsi puhtaiden isotooppiseosten atomipainojen olevan hyvin lähellä kokonaislukuja [ks. Berzelius]. Theodore Svedbergin (1884-1971) ultrasentrifugi antoi tutkijoille vielä uuden laitteen; kemian Nobelin palkinto 1926.
  • Esimerkki radioaktiivisesta ketjussa, jossa uraani (U) muuntuu hitaasti lyijyksi (Pb): ²³⁸U - ²³⁴Th - ²³⁴Pa - ²³⁴U - ²³⁰Th - ²²⁶Ra - ²²²Rn - ²¹⁸Po - jne. - ²⁰⁶Pb.
  • Edellä mainittu Urey löysi deuteriumin eli raskaan vedyn 1932; kemian Nobelin palkinto 1934. Protonin ja neutronin muodostama ydin oli lahja ydinfyysikoille: vetyatomin protoni-elektroni -parin tapaan se oli tarpeeksi yksinkertainen tutkimuskohde erilaisten teorioiden testaamiseen.
  • Irčne (1897-1956; Marien ja Pierren tytär) ja Frédéric (1900-1958) Joliot-Curie valmistivat ensimmäiset radioaktiiviset isotoopit eli radioisotoopit 1933-1934; kemian Nobelin palkinto 1935. Georg von Hevesy (1885-1966) sai v. 1943 kemian Nobelin palkinnon kehitettyään tekniikkaa, jonka avulla radioaktiivisia aineita saattoi hyödyntää merkkiaineina biologisessa ja lääketieteellisessä tutkimuksessa.
• Vuonna 1919 Rutherford pommitti typpeä radioaktiivisesta säteilystä saamillaan heliumytimillä. Tuloksena oli reaktio ⁴₂He + ¹⁴₇N Ž ¹⁷₈O + p, vaikka hapen sijasta Rutherford oletti ensin saaneensa ¹³₆C + ⁴₂He. Paitsi että kyseessä oli ensimmäinen koskaan tehty keinotekoinen ydinreaktio, törmäyksessä syntyi vetyatomin ydin, jota alettiin kutsua protoniksi (p). Seuraavana vuonna Rutherford ennusti neutronin (n) olemassaolon. Vaikka protonista kehkeytyi seuraava ammushiukkanen, vasta neutronien käyttö johti merkittäviin ilmiöihin [ks. Fermi].
  • James Chadwick (1891-1974) löysi neutronin 1932, ja sai siitä fysiikan Nobelin palkinnon 1935. Neutronin havaitseminen on vaikeaa, sillä varauksettomuutensa lisäksi se on epästabiili atomiytimen ulkopuolella. Vapaa neutroni on hieman painavampi kuin protoni, ja sen puoliintumisaika protoniksi, elektroniksi ja antineutriinoksi on hieman yli kymmenen minuuttia.
• Atomiytimet voitiin vihdoin ymmärtää koostuvaksi protoneista ja neutroneista, joita kutsutaan yhteisesti nukleoneiksi. Protonien lukumäärä antaa nk. järjestysluvun (Z), joka määrää mistä alkuaineesta on kysymys. Saman alkuaineen atomeilla voi olla eri määrä neutroneita; protonien ja neutronien lukumäärien summa määrää isotooppeihin liittyvän massaluvun (A). Esim. hiilen tyypillisimmässä isotoopissa ¹²₆C on kuusi protonia ja 12-6=82 neutronia, kun taas hiili-14:sta eli ¹⁴₆C:ssa on kaksi neutronia enemmän. (Koska järjestysluku ja alkuaineen koodi vastaavat yksikäsitteisesti toisiaan, voidaan esim. ¹²₆C kirjoittaa informaatiota menettämättä muotoon ¹²C tai hiili-12.) Protonin ja neutronin massoissa on vain vähäinen ero ja molemmat ovat paljon elektronia painavampia; seurauksena atomipainojen kokonaislukusääntö. Koska atomit ovat sähköisesti neutraaleja, ydintä tuli kiertää yhtä monta elektronia kuin ytimessä oli protoneja.
  • Neutronien olemassaolo ei täysin selitä ytimien stabiilisuutta, ja näin määriteltiin luonnon uusi, nk. vahva vuorovaikutus eli vahva ydinvoima [ks. Gell-Mann], joka vallitsee ytimen osasten välillä. Toisin kuin painovoima [ks. Newton] ja sähkömagneettinen voima [ks. Maxwell], vahva voima on hyvin lyhyen kantaman voima: sen vaikutus häviää nopeasti hiukkasten välimatkan kasvaessa. Pienillä etäisyyksillä se on kuitenkin huomattavasti vahvempi kuin ytimessä vaikuttavat sähköiset poistovoimat, ja näin atomiydin pysyy koossa. [Alfa-säteilystä, ks. Gamow; beeta-säteilystä, ks. Fermi.]
  • Atomien ydinten kasvaessa myös neutronien suhteellisen osuuden täytyy kasvaa, jotta vahva voima kykenisi pitämään sähköisen voiman kurissa. Esim. uraani-238:ssa on 92 protonia ja 146 neutronia. Tätä nukleonien suhdetta kuvataan nk. Segrčn käyrällä keksijänsä [ks. Dirac] mukaan. Samalla myös erilaisten mahdollisten isotooppien lukumäärä kasvaa: vaikka luonnossa esiintyviä alkuaineita on vain 92, isotoopit huomioonottaen erilaisia atomiytimiä on n. 2500, ja näistä yli 2200 on radioaktiivisia, so. epävakaita.

Richard Dixon Oldham 1858 - 1936 ja Andrija Mohorovičķc 1857 - 1936

• Geotieteilijöitä [ks. Lyell], jotka maanjäristysaaltoja [ks. Hooke ja Leeuwenhoek] tutkimalla kehittivät ideaa maapallon rakenteellisuudesta. Oldham osoitti 1906 maapallon läpi kulkevien nk. P-aaltojen hitauden perusteella tiheän ytimen olemassaolon, ja Mohorovičķc osoitti 1909 P- ja nk. S-aaltojen avulla ohuen pintakerroksen, kuoren, olemassaolon [ks. myös Cavendish]. Maankuorta pitkin eteneviä pinta-aaltoja kutsutaan L-aalloiksi. Pian seismisiä aaltoja luotiin myös keinotekoisesti merenalaisilla räjäytyksillä.
  • Maanjäristykset ovat seurausta maankuoren jännitystilojen purkautumisesta, jotka liittyvät tulivuoriaktiivisuuteen tai laattatektoniikkaan [ks. Wegener ja Holmes; Morgan ja McKenzie].
  • P-aallot ovat pitkittäisiä ja etenevät ääniaaltojen tapaan myös nesteessä; poikittaiset S-aallot etenevät vain kiinteässä aineessa.
  • John Milnen kehitettyä seismografin 1880 geologian rinnalle oli syntynyt uusi, geofysiikaksi kutsuttu tiede. Geofysiikka liittyi myös oseanografiaan [ks. Maury; Stommel], meteorologiaan [ks. Maury; Bjerknes ja Richardson] ja - myöhemmin - avaruusfysiikkaan [ks. Lewis ja Langmuir] ja planeettatutkimukseen [ks. Oort ja Kuiper]. Nykyään puhutaan yleisesti geotieteistä.
    • Boris Golitzyn keksi nykyisin käytössä olevan seismografin.
  • Matemaatikko Siméon Denis Poisson (1781-1840) oli ennustanut P- ja S-aaltojen olemassaolon jo 1829.
• Maapallon kivet ovat erilaisissa olosuhteissa syntyneitä mineraalien [ks. Werner] sekoituksia. Kivet voidaan jakaa (1) tuliperäisiin magmakiviin, (2) sedimentteihin eli irtainten maalajien kovettumiin ja (3) metamorfisiin (uudelleenkiteytyneisiin) kiviin [ks. Buffon]. Kun merenpohjat lasketaan mukaan, tyypillisin maankuoren kivilaji on tuliperäinen basaltti. Maapallon rakenne nykytietämyksen mukaan [säde n. 6370 km; ks. Eratosthenes]:
  • Kiinteä sisempi ydin (engl. inner core), n. 0 - 1600 km
    • Koostuu lähinnä raudasta (Fe), pieniä määriä esim. rikkiä (S)
  • Nestemäinen ulompi ydin (outer core), n. 1600 - 3450 km
    • Edelleen lähinnä rautaa, mutta myös ehkä happea (O), volframia (W), platinaa (Pt), kultaa (Au) ja lyijyä (Pb)
    • Vastuussa maapallon magneettikentästä [ks. Gilbert]. Bernard Brunhes osoitti 1906 monen kiviaineksen magnetoituneeksi: sula kivi säilyttää jäähtyessään sisälleen magneettikentän suunnan.
  • Suurimmaksi osaksi kiinteä vaippa (mantle), n. 3400 - 6350 km
    • Koostuu mm. piistä (Si), hapesta, magnesiumista (Mg), raudasta ja alumiinista (Al). Tyypillinen mineraali on oliviini, (Mg,Fe)₂SiO₄, joka muuttaa rakennettaan alaspäin mentäessä ja lopulta hajoaa, n. 660 km:n syvyydessä, kahdeksi erilaiseksi mineraaliksi. Oliviini ja pyrokseeni (-SiO₃) muodostavat vaipan tyypillisimmän kivilajin, peridotiitin.
    • Vaipan konvektiovirtaukset välittävät ytimen kuumuutta maanpinnalle. Vaikka vaipan materia on kiinteässä olomuodossa, nk. astenosfäärissä tämä ei ole esteenä samankaltaiselle liikkeelle kuin esiintyy esim. lasissa.
    • Vaipan ulommainen ohut kerros muodostaa yllä olevan kuoren kanssa yhteensä n. 100 km paksun litosfäärin, joka muodostaa jäykät mannerlaatat.
  • Kuori (crust), n. 10-40 km paksu kiinteä kerros, joka on paksumpi mantereiden kuin valtamerten kohdalla

William Henry Bragg 1862 - 1942 ja William Lawrence Bragg 1890 - 1971

• Fyysikkoja - Lawrence oli Henryn poika -, jotka selittivät röntgensäteillä [ks. Röntgen] kiteissä syntyvät diffraktiokuviot nk Braggin lailla (The reflection of X-rays by crystals, Proceedings of the Royal Society, A88, 428-438, 1913). Menetelmä mahdollisti kiteiden rakenteen tutkimuksen, kristallografian [ks. Huygens; myöhemmin se osoitti toimivuutensa myös molekyylitutkimuksessa, ks. Pauling; Crick ja Watson]. Braggit jakoivat vuoden 1915 fysiikan Nobelin palkinnon.
  • Menetelmä sai alkunsa 1912, kun Max von Laue (1879-1960) pommitti kristallikiteitä röntgensäteillä pyrkimyksenään osoittaa jälkimmäisten aaltoluonne (vaihtoehto olisi ollut neutraalit hiukkaset). Jos säteilyn aallonpituus vastaisi kiinteän aineen atomien välimatkojen etäisyyksiin, kide toimisi hilana [ks. Young ja Fresnel; Fraunhofer] ja synnyttäisi interferenssi- ja diffraktiokuvioita. Näin myös tapahtui, ja Lauelle myönnettiin vuoden 1914 fysiikan Nobelin palkinto.
  • E. S. Fedorov, Arthur Moritz Schönflies ja William Barlow olivat kehittäneet kristallografiaa 1800-luvulla. Kide on tyypillisesti kiinteän aineen olomuoto, vaikka yllättäen myös nesteet voivat olla ainakin puolikiteisessä muodossa, kuten esim. Otto Lehmann on osoittanut (Die Lehre von den flüssigen Kristallen, 1918).

Max Weber 1864 - 1920

• Sosiologi, yksi kolmesta 'suuresta' [ks. Marx; Durkheim; mutta myös Simmel; Elias], jota monet pitävät alansa merkittävimpänä tutkijana. Marxia seuraten Weberin sosiologia oli konfliktiteoreettista. Durkheimista poiketen mutta Simmeliä seuraten hän korosti yksilöiden toiminnan merkitystä [ks. myös Parsons]. Yhteiskunnan ja etenkin sen hallinnon modernisoituminen oli Weberin suosikkiaihe [ks. North]. Hän suhtautui siihen positiivisesti, vaikka oli huolestunut arvojen merkityksen säilymisestä byrokratian yhä enemmän rationalisoimassa yhteiskunnassa.
  • Konfliktiteoriat eivät vaadi, että ihmiset tai ihmisryhmät olisivat itsekkäitä. Sosiologia voi tutkia esim. uskontoa valtateoreettisesti ilman, että uskoo 'pappien salaliittoon' [ks. Dawkins].
  • Modernisoitumisen vaihtoehto, taaksepäin katsova romanttinen filosofia [ks. Schelling] ja nationalismi [ks. Herder ja Humboldt] tuottivat enemmän ongelmia kuin ratkaisivat. Lisäksi 'modernisuus' oli heterogeeninen ilmiö.
    • Vanhakantainen saksalainen sivistyneistö näki byrokratiassa työkalun, jolla puolustaa sankarillista saksalaista kulttuuria rahvaanomaista englantilaista 'kauppiasmentaliteettia' vastaan [myös todisteita oman rahvaan älykkyydestä vähäteltiin, ks. Piaget]. Nationalistiset [ks. myös Hegel; Marshall] asenteet selittävät ensimmäisen maailmansodan (1914-1918) suosiota saksalaisen älymystön piirissä. Weberkään ei ollut tässä aivan viaton, vaikka vastustikin valloituspyrkimyksiä ja oli mukana myöhemmissä [epäonnistuneissa, ks. Pigou ja Keynes] rauhanneuvotteluissa.
  • Modernisaatio alkoi jo varhaiskeskiajalla katolisen kirkon oman hallinnon byrokratisoimisena [ks. Beda], kuten Jack Goody esittää teoksessaan The Development of the Family and Marriage in Europe (1983). Eurooppalainen tutkimus oli määritellyt kolme tärkeää kehitysvaihetta: (1) renessanssi [ks. esim. Luther ja Calvin], (2) valistusaika [ks. Montesquieu; Voltaire] ja (3) teollinen vallankumous [ks. Black ja Watt]. Weber kannatti tätä jakoa (protestantismi, johon hänen teoriansa perustui, syntyi renessanssin aikana). Tämä jako olettaa nk. pimeän keskiajan olemassaolon. Vaikka varhaiskeskiaika oli kulttuurisen taantuman aikaa, myöhempi keskiaika oli Euroopan kehitykselle paljon tärkeämpi kuin Weber ja kumppanit kuvittelivat [ks. Magna Carta].
• Weber vastusti näkemystä 'tulkitsevien' ihmistieteiden ja 'selittävistä' luonnontieteiden erosta [ks. Dilthey ja Windelband]: tulkinnan tuli olla osa selitystä. Sosiologiankin tuli hyödyntää todennäköisyyksiin ja kontrafaktuaaliseen analyysiin perustuvaa kausaalisuusajattelua. Koska toiminnan perusteita käsiteltiin niiden kausaalisina syinä, tulkintaa tarvittiin toimijoiden motivaatioiden ymmärtämisessä. Yhteiskunnallinen toiminta tuli lähtökohtaisesti olettaa päämäärähakuiseksi, vaikka analyysi johtaisikin lopulta muuhun [ks. Marshall; Simmel; Simon ja Arrow; Boyd ja Richerson; Sanderson ja Gintis]. Ideaalityypitettyjen ihmisryhmien ym. lisäksi merkittäviä sosiologisia käsitteitä olivat perhe, statusryhmä, laki, uskonto, talous, mutta ei niinkään esim. yhteiskuntaluokka tai etnisyys. Sosiologia on subjektiivista vain siinä mielessä, että tutkija valitsee itse kiinnostuksensa kohteen.
  • Selittävän analyysin kieltäminen vapaaseen tahtoon vedoten on Weberin mukaan virhe: sosiaalisessa käyttäytymisessä on säännönmukaisuuksia koska vapaus ei implikoi irrationaalisuutta.
  • 'Protestantti' ja 'moderni länsimainen rationalismi' ovat esimerkkejä ideaalityypeistä.
  • William Graham Sumner oli lanseerannut termin etnosentrismi (Folkways, 1906) ja Israel Zangwillin näytelmä The Melting Pot (1908-09) käsitteli amerikkalaisuuden teemaa. Vaikka sosiologian 'Chicagon koulukunta' kehitti 1920-luvulla nk. assimilaatioteorioita, amerikkalainen 'kansojen sulatusuuni' ei ole hävittänyt eroa esim. italialais- ja irlantilaisperäisen väestön välillä. Vaikka etnisyys luodaan kulttuurisesti, ryhmäeroja luovalla käyttäytymisellä [ks. Durkheim] on biologinen tausta [ks. Hamilton ja Williams; Trivers; Dunbar ja Miller].
    • Chicagon koulukunta vaikutti mm. strukturalismia vastustamaan nousseen 'sosiaalisen konstruktionismin' syntyyn [ks. Lévi-Strauss, joka edusti edellistä]. Tutkijoista mainittakoon George Herbert Mead (1863-1931), Charles Horton Cooley ja William Isaac Thomas. Pragmatismista [ks. Peirce; James] ponnistanut Mead määritteli identiteetin sosiaalisena konstruktiona [ks. Maslow; Fiske ja Harris]; hänen kirjoituksiaan julkaistiin postuumisti mm. teoksessa Mind, Self, and Society (1962).
      • Cooleylle identiteetti syntyi muiden ihmisten kautta [ks. Smith; Baldwin]. Thomas kehitti teorian itseään toteuttavasta ennustuksesta [itse termi tulee Mertonilta], jolla saattoi olla varsin radikaalejakin vaikutuksia [ks. Pigou ja Keynes].
• Historiallinen kehitys ei ollut vain taloudellisten tekijöiden määräämää [vrt. Marx]. Weberin teoksen Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (Die protestantische Ethik und der 'Geist' der Kapitalismus, 1904-05, 1920) mukaan esikapitalismin [ks. Albertus Magnus; Machiavelli] luonteen muuttumiseen länsimaisessa yhteiskunnassa [ks. Smith; Mill] vaikuttivat myös eettiset ja uskonnolliset tekijät [ks. Landes; Huntington ja Fukuyama]. Protestanttien työn ja yritteliäisyyden korostus ja vaatimattoman elämän ideaali [ks. Luther ja Calvin; Franklin; Veblen] johtaa vaurauden, so. pääomien, kasautumiseen [ks. Brunel]. Lisäksi protestantismi laajensi luottamuksen kehää katolilaisille tärkeästä perheestä kohti laajempaa uskovaisten yhteisöä (The protestant sects and the spirit of capitalism). Pääomia voitiin näin myös yhdistellä aikaisempaa tehokkaammin. Weber havaitsi protestanttien arvostavan katolilaisia enemmän teknis-kaupallista koulutusta, mikä kertonee jotain pääomien kohteista.
  • Marxin ja Weberin välinen ero kapenee, kun marxilaisesta tuotantotalouden painottamisesta siirrytään yleisempään materialistiseen ajatteluun, jossa esim. Darwinin teoria otetaan huomioon.
  • Weberin analyysi teki hänestä yhden varhaisimpia sosiaalisen pääoman [ks. Simmel; Simon ja Arrow; Luhmann ja Habermas; Huntington ja Fukuyama] tutkijoista.
  • Protestanttien tietoisista tavoitteista huolimatta heidän käytäntönsä johtivat eurooppalaisen elämän maallistumiseen, sekularisaatioon [vrt. Durkheim]. Vaikka Weberin teorian mukaan tämä oli mahdollista vain länsimaissa, Marxin aatteet tulivat pian maallistamaan Kiinan (tosin väkipakolla). Lisäksi: uskonnon muuttuminen vastaamaan ympäröivää todellisuutta on erilaista maallistumista kuin esim. vapaus ateismiin [ks. Kinsey; Sperber ja Boyer].
  • Yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen ei tietenkään vaikuta se, kuinka kirjaimellisesti ihminen käsittää esim. ehtoollisen merkityksen. Uskonnot eivät kuitenkaan toimi muusta yhteiskunnasta erillään, vaan niillä on myös (usein tilastollisia) yhteiskunnallisia vaikutuksia, joiden luonne riippuu ympäröivän maailman tilasta. Koska politiikka ja historia muuttavat kulttuureja, uskonnonkaan vaikutuksen ei tarvitse olla muuttumaton. Weberin teoriaa ei voi vastustaa vain sillä perusteella, että katoliset osaavat nykyään lukea ja kerätä varallisuutta!
  • Toisaalla (The Religion of China: Confucianism and Taoism) Weber epäili kiinalaisen kulttuurin kykyä luoda taloudellista hyvinvointia suuriin liikeyrityksiin perustuvan kapitalismia avulla: katolilaisuuden tavoin kungfutselaisuuskaan [ks. Hesiodos] ei ollut tällaiselle kehitykselle myönteinen [ks. Mill]. Weberiltä jäi kuitenkin huomaamatta, että kiinassa oli luotu moderni byrokratiaan perustuva valtio jo ennen ajanlaskumme alkua [ks. Arkhimeds].
    • Esimerkiksi Euroopassa syntynyttä tieteellistä metodia [ks. Frances Bacon] ei Kiinassa kehitetty. Koska yhteisöllisyyttä korostava kungfutselaisuus suhtautui vihamielisesti ulkopuolisiin, tiedettä ei myöskään omaksuttu ulkoapäin. Yleensäkin kaikenlaisten uusien ajatusten levittämiseen suhtauduttiin kielteisesti; tämä näkyi esim. kehittyneen kirjapainotekniikan [ks. Gutenberg] hylkimisenä. Ongelmien takana oli vahvan keskushallinnon tarpeita heijastava nk. 'poliittinen kungfutselaisuus', so. yhteiskunnan hallinnon hierarkioiden ylikorostuminen kungfutselaisuudelle tärkeän perheen kustannuksella. Yrityksilläkin oli kungfutselaisuudesta johtuvia ongelmia: paitsi että pitäytyminen perheenjäsenissä esti niiden kasvun, ne myös pilkkoutuivat toimintakelvottomiksi perinnön pakollisen tasajaon seurauksena. Kiinan viimeisen dynastian kukistuminen v. 1912 romutti kungfutselaisuuden poliittisen tulkinnan. Vuonna 1949 valtaan päässeet kommunistit esimerkiksi suhtautuivat myönteisesti länsimaisen tieteen hyväksikäyttöön. Kungfutselaisuuden myönteinen suhtautuminen koulutukseen oli tässä hyödyksi, kun sisällöllisiä asioita saatiin muutettua. Samalla valtionyrityksillä pyrittiin korjaamaan yrityskokoa ylöspäin.
  • On esitetty, että uudenlainen nk. 'hakkerietiikka' olisi länsimaissa korvaamassa (hävinnyttä?) protestanttista työetiikkaa [ks. Torvalds]. Weber olisi epäilemättä pitänyt suuntausta positiivisena.
• Weberille yhteiskunnan rakenteet olivat yksilöiden toiminnan tulosta; toiminnan teorian sosiologia kehittyi pääteoksessa Wirtschaft und Gesellschaft (1912). Hän määritteli neljä subjektiivisesti merkityksellistä sosiaalisen toiminnan tyyppiä: (1) traditionaalinen toiminta, (2) tunneperäinen toiminta, (3) arvorationaalinen toiminta ja (4) päämäärähakuinen eli keinorationaalinen toiminta. Edelleen Weber erotti kolme auktoriteettityyppiä, (1) traditionaalisen, (2) karismaattisen ja (3) rationaalisen auktoriteetin. Jälkimmäisen hän liitti byrokratiaan, jonka tutkimuksessa Weber edustaa organisaatioteoreettisesti nk. rakenneteorioita [ks. Taylor]. Byrokraattisen hallinnon tehokkuus ja ennustettavuus olivat tärkeitä keskiluokan nousulle ja yleensä kansalaisten tasa-arvon kehitykselle [ks. North]. Byrokratian (1) formaali rationaalisuus muodosti osan Weberin 'modernia länsimaista rationaalisuutta'; muut olivat arkielämän (2) käytännöllinen rationaalisuus ja tieteen (3) teoreettinen rationaalisuus. Artikkelissaan Tiede ammattina ja kutsumuksena (Wissenschaft als Beruf, 1919) Weber korosti, että tiede ei itse voi perustella miksi sen tuotokset ovat tavoittelemisen arvoisia, koska arvoja ei yleensäkään voi johtaa tieteellisistä totuuksista [ks. Hume]. Tästä huolimatta tiedemiehillä on oikeus ja velvollisuuskin ottaa kantaa yhteisiin asioihin; heidän tiedoillaan ja metodeillaan on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys [tieteen sosiologiasta, ks. Merton].
  • Traditionaalinen, siis kulttuurin määrittelemä toiminta, on 'reaktiivisena' vain osittain subjektiivisesti merkityksellistä. Toimijan eettiset, uskonnolliset ym. vakaumukset ohjaavat arvorationaalista toimintaa enemmän kuin toiminnan tosiasialliset tulokset, jotka määräävät puolestaan päämäärähakuisen toiminnan luonteen.
  • Weberille byrokratia tarkoittaa päinvastaista asiaa kuin nykyisin tarkoitettu paperinpyöritys [julkisen sektorin myöhemmästä kasvusta, ks. Rawls ja Raz; Bhagwati]. Toki myös Weberin tarkoittamassa mielessä byrokratian ihanne voi, nationalismiin sekoitettuna, johtaa ongelmiin.
  • Moraalisäännösten absolutistaminen [ks. Kohlberg] tekee keinorationalistisesta toiminnasta arvorationalistista. Esim. yksioikoinen YK:n valtuutuksen vaatiminen sotilaallisen voiman käytölle nostaa byrokraattiset säännöt esim. kansanmurhan vastustamista tärkeämmäksi.
  • Weber sivuaa myös organisaatioiden nk. valtateorioita. Organisaatioiden kannalta valta ei ole negatiivinen käsite [vrt. Kropotkin]. Mary Parker Follett (1868-1933), joka täydensi Weberin auktoriteettilistaa asiantuntijan vallalla, määritteli 1920-luvulla vallan tahtoon ja kykyyn perustuvaksi vuorovaikutussuhteeksi. Hän jakoi vallan myös määräävään (engl. power-over) ja yhteiseen (power-with) valtaan. Edellinen on jaettu esim. pakkovaltaan, palkitsevaan valtaan, asemavaltaan, asiantuntijavaltaan ja henkilökohtaiseen valtaan. Jälkimmäisessä ihmiset innostavat toisiaan yhteisten intressien ja vastuiden kannustamina. Tämän puolen korostaminen teki Follettin organisaatioteoriasta nk. ihmissuhteiden koulukunnan ennakoijan [ks. Lewin].
• Weber kuvasi valtiota joksikin, jolla on "monopoli laillistettuun väkivaltaan" [ks. North; Foucault ja Derrida]. Politiikka oli hänelle legitiimiä vallan käyttöä ilman täyttä varmuutta kaikkien tehtyjen valintojen seuraamuksista [ks. Smith; Marx; Carr]. Poliittisessa argumentoinnissa ei voi olla kyse pelkästä totuuden etsinnästä, koska päätöksenteon kriteerit voivat olla keskenään ristiriitaisia ja eri intressipiireille erilaisia [ks. Mill; Daniel Bell]: politiikka on valintojen tekemistä [vrt. Luhmann ja Habermas]. Tässä yhteydessä voidaan puhua myös retoriikasta sanan positiivisessa mielessä [ks. Aristoteles; Hintikka]. Poliittinen vapaus oli Weberille korostetun aktiivista [ks. Rawls ja Raz]; näkemystä on jopa kuvattu darwinilaiseksi [ks. Nelson ja Winter]. Näin hänen teoriansa on yleensä liitetty [marxismin tavoin] sosiologian konfliktiteorioiden joukkoon. Weber suhtautui politiikkaan paljon kunnioittavammin kuin byrokratiaan, jonka laajentumista hän piti uhkana. Hänelle moderni maailma oli hävittämässä työhön protestantismissa liittyneen lumouksen.
  • Reaalipolitiikan käsitettä, josta Weber ei pitänyt, voisi luonnonvalinnan teoriassa vastata alkionkehityksen asettamat rajoitteet.
  • Randall Collins on tunnetuimpia weberiläisiä sosiologeja; esim. Conflict Sociology: Toward an Explanatory Science (1975). Myös Quentin Skinner sai omaan tutkimukseensa paljon vaikutteita Weberiltä (esim. The Foundations of Modern Political Thought, 1978).

Bertrand Arthur William Russell 1872 - 1970

• Filosofi ja loogikko, jonka työstä nk. analyyttisen filosofian katsotaan saaneen alkunsa [ks. Ockham; Frege]: "I hold that logic is what is fundamental in philosophy". Vaikka matematiikan tutkimuksella oli Russelin työssä merkittävä asema, samalla tuli mm. sivuttua tietoteoriaa ja luotua propositioihin perustuva kielifilosofinen merkitysteoria. Myöhemmin Russell, joka oli ateisti, pasifisti ja poliittisesti vasemmalle päin kallellaan, kiinnostui etiikasta, kirjoitti kirjoja kuten History of Western Philosophy (1945) ja Filosofiaa jokamiehelle (Unpopular Essays, 1950) ja osallistui näkyvästi yhteiskunnalliseen elämään. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1950.
  • Russellin uran alkuvaiheisiin kuului matematiikan lisäksi mm. uushegeliläistä idealismia, joka oli tullut muotiin empiristien kukoistuskauden jälkeen [ks. Mill]. Cantorin, Weierstrassin (1815-1897) ja Julius W. R. Dedekindin (1831-1916) uusia matematiikan perusteita luoneet tulokset käännyttivät hänet takaisin matematiikan pariin.
  • Russell rakensi oman logiikkansa eri tavalla kuin Freja, ja muutenkin erilaisten logiikkojen määrä alkoi kasvaa [ks. Wittgenstein; Gödel ja Tarski].
• Russell otti vastaan haasteen [ks. Hilbert] ja pyrki johtamaan koko matematiikan [ei vain aritmetiikan, kuten Frege] logiikasta ristiriidattomalla tavalla, ilman paradokseja. Hän pohjusti projektiaan teoksessa The Principles of Mathematics (1903). Matematiikan filosofiassa Russell kuului Fregen tavoin nk. logisistiseen koulukuntaan. Häntä innoittivat Peanon [ks. Poincaré; Hilbert] ja Fregen työt; jälkimmäiseltä hän sai mm. luonnollisten lukujen luokkien luokan määritelmän. Luokan hän määritteli nk. propositionaalisella funktiolla [ks. myös Aristoteles; Zenon ja Khrysippos]. 'Platon on ihminen' on propositio, mutta 'x on ihminen' on propositionaalinen funktio.
  • Aluksi Russell suhtautui luokkien ontologiaan samanlaisella realismilla kuin Pythagoras ja Platon aikoinaan lukuihin. Käsitteen ja olioiden välinen looginen suhde välittyi 'viittaamalla' (engl. denote), johon liittyy aina kuvaus eli jokin sanoista all, every, any, a, some ja the. Vähitellen luokkiin liittyvät paradoksit, kuten nk. Russellin paradoksi, johtivat pitämään niitä 'loogisina fiktioina'. (Russellin paradoksi oli saanut Fregen luovuttamaan omassa projektissaan.)
  • Ks. myös Hintikka, joka kirjoitti teoksen The Principles of Mathematics Revisited (1996).
• Principia Mathematicassa (1910-13) Russell pyrki johtamaan matematiikan  ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikalla [ks. Peirce; Frege; Hilbert]. Paradokseista hän pyrki eroon nk. tyyppiteorian avulla (luokkien alkiot, luokat, luokkien luokat, jne. ovat kaikki loogisesti erilaisia tyyppejä, joita ei voi käsitellä samalla tavalla). Teoriasta tuli erittäin raskas ja monimutkainen, ja mm. "the occasionally useful proposition" 1+1=2 todistetaan vasta teoksen toisessa osassa! Mm. Wittgenstein epäili projektin mielekkyyttä, ja myöhemmin osoitettiin, että hanke ei voi onnistua ainakaan käytössä olleella logiikalla [ks. Gödel ja Tarski]. Russell palasi matematiikkaan ja filosofiaan kirjoituksessaan Introduction to Mathematical Philosophy (1919). Loppujen lopuksi hän tuli siihen tulokseen, että luvut ovat vain kielellisiä sopimuksia (Is mathematics purely linguistic?, 1951).
  • Principia on kirjoitettu yhdessä matemaatikko Alfred North Whiteheadin (1861-1947) kanssa. Whitehead oli ollut mukana myös Boolen algebran aksiomatisoinnissa.
  • Tyyppiteoria on Russellin tapa kiertää klassisen logiikan nk. kolmannen poissuljetun laki [ks. Aristoteles]: lauseet voivat olla paitsi tosia tai epätosia, niin myös mielettömiä. Näin luotiin yhteyksiä logiikan ja semantiikan [ks. Peirce] välille osoittamalla, että merkitystä koskevat kysymykset tulevat ennen totuusehtoja. Mielettömiä väitteitä syntyi etenkin silloin, kun väite kohdistui itse itseensä (vrt. valehtelijan paradoksi). Moniarvologiikka alkoi kehittyä [sumeasta logiikasta, ks. Hintikka]; tärkeitä tutkijoita olivat Jan Lukasiewicz (1878-1956), Clarence I. Lewis (1883-1964) ja Emil Post  (1897-1954). Moniarvologiikka johtaa luontevasti myös nk. modaliteetteja [ks. Aristoteles] tutkivaan modaalilogiikkaan [ks. Abélard; Frege; Carnap; von Wright; Hintikka].
    • Osittain kyse oli myös matematiikan filosofiasta; nk intuitionismia [ks. Poincaré] edustaneen Luitzen Brouwerin (1881-1966; Over de Grondslagen der Wiskunde, 1907) mielestä logiikkaan oli hyväksyttävä kolmas totuusarvo, ratkaisematon, toden ja epätoden lisäksi, jolloin yleisesti käytetty ristiriidan kautta todistaminen, reductio ad absurdum, olisi mahdoton. Hyväksyttävien todistusten tulee perustua vain luonnollisten lukujen ominaisuuksiin ja koostuttava äärellisestä määrästä päättelyaskelia, eli oltava 'konstruktiivisia'. Näin myös äärettömyyden käsitettä pidettiin epäilyttävänä [ks. Cantor].
      • Matemaattisen konstruktion käsitteellä oli intuitionisteille [ja yleisimmin nk. kontruktivisteille, ks. Wittgenstein] samanlainen merkitys kuin ristiriidattomuudella formalisteille [ks. Hilbert]. Formalismin lisäksi konstruktivistit vastustivat logisismia [ks. Frege], eivätkä he uskoneet matematiikan vaativan perusteita: logiikkakin oli vain sovellettua matematiikkaa.
    • Lukasiewicz esitti kolme totuusarvoa sisältävän moniarvologiikan 1920, mutta kehitti sitä myöhemmin lisää [ks. Gödel ja Tarski]. Hänen filosofinen päätyönsä on Philosophische Bemerkungen zu mehrwertigen Systemen des Aussangenkalküls (1930).
    • Lewis oli myös ensimmäinen moderni modaalilogiikan tutkija v. 1918 alkaen. Modaalilogiikka on osa yleisempää nk. intensionaalista logiikkaa, jonka myötä logiikan käyttö levisi tietoteoriaan ja jopa etiikkaan; myös mahdollisten maailmojen käsite liittyy tähän [ks. Ockham; Leibniz; Hintikka]. Osa filosofeista suhtautuu modaalilogiikkaan nykyäänkin epäillen [ks. Quine].
      • Predikaattilogiikassa modaalisuuden aksiomatisointia tutki ensimmäisenä Ruth Barcan Marcus.
    • Post kehitti ideoita (engl. production systems), joita myöhemmin hyödynnettiin mm. tekoälytutkimuksessa [ks. Simon ja Arrow].
• Russellin työ synnytti nk. analyyttisen filosofian 'kovan' siiven, jossa filosofian ja tieteen käsitteitä täsmennettiin logiikalla. Artikkeli On Denoting (Mind, 14, 479-93, 1905) pohjusti uutta propositioteoriaa [vrt. Aristoteles; Frege], jota kehitettiin useissa myöhemmissä teoksissa. Teorian mukaan oliot tunnetaan joko tuttuuden tai kuvauksen perusteella. Edelliseen kuuluvat havainnonsisällöt (engl. sense-datum) ja universaalit, ja jälkimmäisten avulla suorat viittaukset muihin entiteetteihin voitiin korvata propositiomaisilla kuvauksilla. Analysoimalla viittauksia olemattomiin olioihin [esim. Ranskan nykyinen kuningas; ks. Parmenides ja Zenon] Russell osoitti, että lauseen kieliopillinen rakenne voi poiketa sen esittämän asiantilan loogisesta rakenteesta. Oli olemassa vain väitteitä, joiden mukaan jokin propositionaalinen funktio ('x on F') on aina tosi, aina epätosi tai joskus tosi. Yksinkertaisia propositioita vastasi siis maailmaa koskevat itsenäiset atomaariset faktat; puhutaan 'loogisesta atomismista'. Filosofisessa semantiikassa tietoteorialla oli siis tärkeä rooli. Russellin teoria sai pian kilpailijakseen kielen käyttöä korostavia teorioita [ks. Wittgenstein].
  • Em. jatkoteokset ovat The Problems of Philosophy (1912), Our Knowledge of the External World (1914) ja The Philosophy of Logical Atomism (v. 1918 luennot, jotka julkaistiin vasta teoksessa Logic and Knowledge, 1956).
  • Entiteettiteorialla kielelliset merkitykset oli yritetty palauttaa mieleen ja sitä kautta aivoihin [ks. Locke], ja referentiaaliset teoriat olivat postuloineet suoria viittaussuhteita ulkopuoliseen maailmaan [ks. Mill]. Russellin teoriassa esim. lauseet 'Lumi on valkoista' ja 'Snow is white' määrittelevät saman proposition, joka on lauseen merkitys. Hänen propositioita koskeva ontologiansa vaihteli kuitenkin varsin realistisesta entiteettiteoriasta [ks. Platon; Frege] tällaisen ontologian kieltämiseen.
  • Oppi loogisesta konstruktiosta, jonka mukaan ulkomaailman esineet ovat loogisia rakennelmia eli konstruktioita, vaikutti merkittävästi myöhempään filosofiaan [ks. Wittgenstein; Carnap].
  • Artikkelissa Transatlantic truth (1908) Russell kritisoi pragmatistista totuusteoriaa [ks. James]. Teoksessaan An Inquiry into Meaning and Truth (1940) hän pilkkasi pyrkimyksiä luoda pelkästään syntaksiin perustuvaa totuusteoriaa [ks. Carnap; Gödel ja Tarski].
  • Analyyttisen filosofian kovan siiven [ks. Carnap; Gödel ja Tarski; Quine; Hintikka] lisäksi syntyi myös 'pehmeä' siipi [ks. Moore]. Wittgenstein kuului kumpaankin ryhmään.
• Etiikassa Russell kannatti [sofistien tapaan, ks. Protagoras] monella tavalla ongelmallista subjektiivisuutta (Religion and Science, 1935). Hänen mukaansa arvoväittämillä ilmaistaan vain omia tunteita ja toiveita; puhutaan 'emotivismista'. Myös loogisten positivistien [ks. Wittgenstein; Carnap] mielestä moraaliväitteillä ei ollut totuusluonnetta, ja heillä tämä johti eettiseen relativismiin, subjektiivisuuden sosiaaliseen versioon. Maltilliselle eettiselle realismille löytyi puolustajansa hyvin läheltä [ks. Moore].
  • Emotivismia kehittävät myös mm. Alfred Jules Ayer (1910-1989, esim. Language, Truth and Logic, 1936), jonka mukaan looginen positivismi teki etiikan analysoinnin mahdottomaksi, ja Charles L. Stevenson (Ethics and Language, 1944). Wittgensteinin ajattelulla eettistä relativismia ovat puolustaneet esim. Peter Guy Winch (1926-1997; Ethics and Action, 1972) ja Robert Arrington (Rationalism, Realism, and Relativism, 1989). Gilbert Harmanin (The Nature of Morality, 1978) konventionalismi perustelee relativismia yhteisesti sovittujen tapojen avulla [ks. Hume].
    • Winch on myös tutkinut yhteiskuntaa hermeneutiikasta ponnistaen (The Idea of a Social Science and its Relation to Philosophy, 1958). Hänestä yhteiskuntatieteet eivät kausaalilaeista riippumattomina (!) voi olla empiirisiä. Lisäksi eri kulttuureilla on omat rationaalisuuden kriteerinsä; noitiinkin uskominen voi olla täysin perusteltua.

G. E. Moore 1873 - 1958

• Filosofi, modernin filosofisen realismin uranuurtajia. Moorea pidetään analyyttisen filosofian 'pehmeän' pääsuunnan aloittajana ['kovasta' siivestä, ks. Russell]. Suunta etsi selvennystä filosofisiin ongelmiin luonnollisen kielen logiikan ja merkitysvivahteiden tutkimuksesta; puhutaan filosofisesta lingvistiikasta. Loppujen lopuksi hänen ajattelunsa ei kovin radikaalisti poikennut Russellin siivestä, ja hän kannatti mm. kielellisen merkityksen propositioteoriaa [vrt. Wittgenstein].
  • Moore oli erityisen kiinnostunut etiikasta, ja hän vaikutti myös aikansa taiteilijoihin ja kirjailijoihin nk. Bloomsburyn ryhmän kautta [ks. Joyce].
• Filosofia on tavallisimmin kiinnostunut totuuden ja todistuksen kaltaisista käsitteistä [ks. Russell]. Nk. terveen järjen filosofiaa kannattanut Moore tulkitsi tällaiset kysymykset itsestään selviksi: hän oli kiinnostuneempi merkityksen ja analyysin tutkimuksesta. Moraalifilosofiassa Moore käynnisti eettisen realismin [ks. Platon; Kant] piiriin kuuluvan, intuitionismiksi kutsutun suuntauksen, jossa moraaliväitteillä oletettiin olevan totuusarvo (Principia Ethica, 1903). Hyvyyttä (engl. goodness) ei voi määritellä tarkasti, mutta moraaliset käsitteet kuten 'oikein' ja 'velvollisuus' olivat analysoitavissa sen perusteella. Intuition käsitteen käyttö on ollut filosofiassa yleistä [ks. myös Hilbert] ilman, että sen perustaa selitetään [ks. Turing; Hintikka], ja tämä on myös Mooren teorian ongelma. Naturalismiin [ks. Westermarck] hän ei ainakaan voinut vedota, sillä Mooren mielestä arvot eivät kuulu ulkopuoliseen todellisuuteen [ks. Weber]. Myös utilitarismia [ks. Mandeville; Bentham; Mill] Moore piti naturalistisena etiikkana, koska siinä käytettyjä kriteerejä, kuten tyytyväisyyttä, voitiin ainakin periaatteessa havainnoida. Tähän liittyy Mooren oma nk. naturalistinen virhepäätelmä (engl. naturalistic fallacy): hyvyys ei ole 'luonnollinen' käsite onnellisuuden tai mielihyvän tavoin, ja suorat kytkökset eivät ole mahdollisia. Toisaalta Moore korosti tekojemme seuraamusten merkitystä, vaikka niiden mittaaminen ei ole yksikäsitteistä tai täysimääräisesti mahdollista: seuraamusetiikassa on tyydyttävä arvioihin ja todennäköisyyksiin [ks. myös von Wright]. Loppujen lopuksi Moore myönsi lievän keskinäisen riippuvuuden, nk. supervenienssin, eettisten ja naturalististen ominaisuuksien välille [ks. Hume]. Näin nykyinen naturalistinen virhepäätelmä ei vastaakaan Mooren omaa ajattelua, vaikka historiallisesti se on häneen nimiinsä laitettu.
  • Nykyinen naturalistinen virhepäätelmä -ajatus pyrkii kumoamaan sosiaalidarwinistisen [ks. Spencer ja Galton] idean ihmiskunnan säilymisestä moraalisena arvona: siitä, että jokin asia on 'luonnollista', ei pidä päätellä sen olevan myös 'oikein'. 2000-luvulla naturalistisen virhepäätelmän relevanttiutta on on alettu myös epäillä. Esim. sopivalla määrällä mustasukkaisuutta on positiivista vaikutusta parisuhteeseen. Toisaalta tämä osittainen luonnollisuus ei oikeuta mihin tahansa sen nimissä [ks. myös Landtman].
  • Nykyisin tunnetaan myös naturalismille päinvastainen pahe: kun katsotaan, että jonkin asian tulisi olla tietyllä tavoin, oletetaan näin myös olevan [tätä voidaan pitää fiktionalismin entistäkin rappioituneempana muotona, loogisena optimismina; ks. James]. Bernard Davis sepitti myöhemmin termin 'moralistinen virhepäätelmä' kuvaamaan ilmiötä (The moralistic fallacy, Nature, 272, 390, 1978). Puhutaan myös poliittisesta korrektiudesta, jossa epämieluisana pidetty todellisuus lakaistaan maton alle terminologisella kikkailulla.
    • Esimerkki: Ihmiset tappoivat isompia saaliseläimiä sukupuuttoon jo kivikaudella. Tästä ei saa tehdä sitä johtopäätöstä, että kontrolloimaton tappaminen olisi ihmisluontoon kuuluvana hyväksyttävää ja järkevää, sen paremmin kuin levittää vääristelevää propagandaa, jonka mukaan luonnonkansat olisivat automaattisesti ekologisesti kestävän kehityksen polulla.
      • Viljelyn ja karjanhoidon tullessa kuvaan mukaan myös esi-isämme oppivat suojelemaan omaisuuttaan ja tulivat samalla oppineeksi paljon luontoa säilyttäviä toimintatapoja [ks. Marx].
  • Richard Mervyn Hare (1919-2002), joka ei Mooren tavoin pitänyt tunteita riittävinä moraalin määrittelijöinä, kehitti preskriptivisminä tunnetun suuntauksen (esim. The Language of Morals, 1952). Vaikka siinä korostetaan emotivismin [ks. Russell] tavoin [ja Austinin ajattelua seuraten, ks. Austin ja Grice]] moraaliväitteiden pyrkimystä vaikuttaa ihmisten toimintaan, vain preskriptivismissä tehdään ero niiden psykologisen vaikutuksen ja kielellisen merkityksen välille. Hare erotti preskriptivismissä suoranaiset käskylauseet eli imperatiivit [ks. Kant] ja arvoja koskevat arvostelmat. Tämän kaltaisia moraalisia lakeja korostavia teorioita vastaan syntyi myös vastaliike, johon kuuluivat mm. Philippa Foot (s. 1920), Peter Geach (s.1919) ja Elizabeth Anscombe.
  • Nk. uusintuitionistien jatkaessa Mooren ajatuksista toiset filosofit, esim. Richard N. Boyd, kehittivät naturalistista eettistä realismia. Tunnettu eettistä realismia puolustanut filosofi on David O. Brink (Moral realism and the Foundation of Ethics, 1986). Alkamassa ollut psykologinen moraalikehityksen tutkimus [ks. Piaget] on myöhemmin yhdistänyt moraalifilosofiaa biologiaan [ks. Kohlberg].
• Moore ei nähnyt ristiriitaa oikein ymmärretyn vapaan tahdon ja determinismin [ks. Zenon ja Khrysippos; Hobbes; Laplace] välillä: kukaan ei voi etukäteen tietää tai määritellä valintojaan tai toimintaansa, sillä determinismi ei ole ennalta määräämistä tai ennustamista (Ethics, 1912). Voidaan jopa sanoa, että ilman determinismiä persoonallisuuden käsite menettäisi merkityksensä. Kaaosteoria [Lorenz ja Conway] on antanut Mooren ajattelulle uutta voimaa [ks. Dennett].
  • Mooren vaikutuksesta (The Refutation of Idealism, 1903; A Defence of Common Sense, 1925) Hegelin arvostus alkoi laskea [ks. kuitenkin Collingwood]. 'Todistaakseen' vuoden 1939 luennolla Proof of an External World tietoisuudesta riippumattoman todellisuuden olemassaolon hän nosti kätensä ylös ja sanoi: "Tämä on käteni"!
  • R.E. Hobart kirjoitti artikkelin Free will as involving determination and inconceivable without it (Mind, 43, 1-27, 1934).

Carl Gustav Jung 1875 - 1961

• Psykologi, analyyttisen koulukunnan perustaja, joka aloitti Freudin työtoverina mutta kielsi lopulta psykoanalyysin. Jung vastusti käsitystä libidosta seksuaalisena energiana, ja piti sitä sen sijaan jonkinlaisena elämänvoimana (Psychology of the Unconscious, 1912). Hän ei myöskään erotellut minää ja yliminää, vaan määritteli persona-käsitteen, joka vastaa ihmisen itselleen valitsemaa roolia suhteessaan ulkomaailmaan. Alitajunnan Jung jakoi henkilökohtaiseen ja yhteiseen (kollektiiviseen) osaan. Jälkimmäinen liittyy mm. kuolemaan ja parinvalintaan, ja manifestoituu symbolisesti mm. uskonnoissa, myyteissä, saduissa ja fantasioissa [ks. Lévi-Strauss], jopa alkemiassa. Jung tunnetaan myös kehittämästään sana-assosiaatiotestistä, ja teoksessaan Psychological Types (1921) hän jakoi ihmiset ekstrovertteihin ja introvertteihin [ks. Theofrastos; Lewin; Symons ja Buss].
  • Tunnettu assosiaatiotesti on myös Hermann Rorschachin (1884-1922) kehittämä nk. Rorschachin musteläiskätesti, jota käytetään vieläkin, vaikka sen tiedetään testaavan etupäässä terapeutin omia ennakkoluuloja.
  • Jungin nk. synkronisiteetti (engl. synchronicity), merkitykselliset ei-kausaaliset sattumat, muistuttaa myöhempää, kasvifysiologi Rupert Sheldraken keksimää nk. morfista resonanssia, joka on pseudotiedettä pahimmillaan [ks. Popper].

Albert Einstein 1879 - 1955

• Fyysikko, joka aloitti uransa mm. Brownin liikkeen ja fotosähköisen ilmiön tutkimuksilla, mutta joka tunnetaan parhaiten suhteellisuusteorioistaan. Edelliset vaikuttivat merkittävällä tavalla atomiteorian lopulliseen hyväksymiseen. Jälkimmäisiä Einstein olisi itse halunnut kutsua esim. invarianttiteorioiksi, sillä - päinvastaisista väitteistä huolimatta - ne eivät asettaneet todellisuuden objektiivisuutta millään lailla kyseenalaiseksi.
  • Fysiikan lait tottelevat tiettyjä symmetriaperiaatteita, joiden mukaan ne eivät esimerkiksi riipu ajasta, paikasta tai suunnasta jossa mittaukset tehdään. Nyt Einsteinin suhteellisuusteoriat lisäsivät liikkeen - sekä tasaisen että kiihtyvän - näihin periaatteisiin. Symmetriaperiaatteet liittyvät läheisesti säilymislakeihin [ks. Yang].
  • Esim. Jose Ortega y Gasset (1883-1955) yritti käyttää Einsteinin suhteellisuusteoriaa oman relativistisen [ja nihilistisen, ks. Foucault ja Derrida] filosofiansa, 'perspektivismin', tukena [ks. myös Spengler ja Toynbee].
• Einstein osoitti nk. Brownin liikkeen [ks. Schleiden ja Schwann] johtuvan törmäyksistä lämpöliikkeessä [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin; Boltzmann] oleviin vesimolekyyleihin, kuten oli arveltukin (On the motion of small particles suspended in liquids at rest required by the molecular-kinetic theory of heat, Annalen der Physik, 17, 549-560, 1905).
  • Einstein näki, että Brownin liikettä tutkimalla voisi määrittää Avogadron luvun [ks. Gay-Lussac]. Jean Perrin (1870-1942) teki työtä käskettyä ja sai 1908 tuloksen, joka oli saatu myös muilla, riippumattomilla tavoilla; samalla Perrin laski vesimolekyylin koon. Hänelle myönnettiin kemian Nobelin palkinto 1926. Kun nk. sumukammio [ks. van der Waals] otettiin käyttöön 1912, atomiteoria alkoi kehittyä kiihtyvällä vauhdilla. Donald Glasser valmisti ensimmäisen kuplakammion 1952 [ks. myös Alvarez].
• Artikkelissaan On a heuristic viewpoint concerning the production and transformation of light (Annalen der Physik, 17, 132-148, 1905) Einstein postuloi uuden, sähkömagneettiseen säteilyyn liittyvän, myöhemmin fotoniksi kutsutun, kvantin olemassaolon ja selitti sen avulla valosähköisen ilmiön [ks. Hertz]. Tämä oli tärkeä askel kvanttimekaniikan synnylle [ks. Heisenberg ja Schrödinger]. Tästä työstä Einstein sai fysiikan Nobelin palkinnon 1921. Vuonna 1907 hän yritti soveltaa kvanttiteoriaa myös kiinteiden aineiden ominaislämpöjen laskemiseen, ja Debyen korjattu versio viisi vuotta myöhemmin vastasi jo hyvin mittaustuloksia.
  • Satyendra Nath Bose (1894-1974) osoitti 1924, että Einsteinin kvanttihypoteesi tuotti Planckin mustan kappaleen emissiokaavan luontevammin kuin jälkimmäisen oma formulointi. Einstein laajensi Bosen teorian koskemaan myös massallisia hiukkasia ja päätteli, että tarpeeksi kylmissä oloissa voidaan saavuttaa nk. Bosen-Einsteinin kondensaatio (bec), jossa bosonit [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit] asettuvat kaikki samaan kvanttitilaan (Quantentheorie des einatomigen idealen Gases, Berliner Berichte 3, 3-14, 1925).
    • Vuoden 2001 fysiikan Nobelin palkinto myönnettiin kolmelle tutkijalle, Eric A. Cornellille (s. 1961), Carl E. Wiemanille (s. 1951) ja W. Ketterlelle (s. 1958) onnistuneesta Bosen-Einsteinin kondensaation saavuttamisesta 1995. Vuonna 2000 valonsäde pysäytettiin tällaiseen kondensaattiin.
  • Arthur Holly Comptonin (1892-1962) v. 1922 löytämä nk. Comptonin sironta antoi myöhemmin lisätukea sähkömagneettisen säteilyn kvanttiteorialle: vapaista elektroneista sironneen valon aallonpituus kasvaa tavalla, joka voidaan selittää Planckin vakion avulla. Compton jakoi vuoden 1927 fysiikan Nobelin palkinnon Wilsonin kanssa.
• Suppea suhteellisuusteoria osoitti ajan ja avaruuden olevan kytköksissä toisiinsa ja ajankin siten suhteellista (On the electrodynamics of moving bodies, Annalen der Physik, 17, 891-921, 1905). Sen mukaan toistensa suhteen tasaisesti liikkuvissa koordinaatistoissa luonnonlakien - myös Maxwellin yhtälöiden - tuli olla samanlaiset. Näin valon nopeus on liikkeestä riippumatta aina vakio. Teoria osoitti myös energian ja massan välisen yhteyden, E = mc² (Does the inertia of a body depend on its energy content?, Annalen der Physik, 18,  639-41 1905). Valon suuren nopeuden c ansiosta pienikin massa m vastaa merkittävää energiaa E [ks. Fermi; Bethe]; näin syntyi myös käsite massaenergia. Kaava tarkensi vanhoja massan ja energian säilymislakeja: yleisessä tapauksessa - esim. radioaktiivisuudessa - vain näiden summa on säilyvä suure. Einsteinin teoria auttoi tekemään kvanttimekaniikankin kaavoista ällistyttävän tarkkoja [ks. Dirac; Feynman].
  • Teorian voi muotoilla myös sanomalla, että kaikki kappaleet liikkuvat joka hetki toistensa suhteen valon nopeudella neliulotteisen avaruus-ajan läpi. Jos jokin kappale on meihin nähden liikkeessä, sen nopeus ajassa hidastuu. Tapahtumien samanaikaisuus ei ole enää universaalia, ja valon nopeuden saavuttaminen vastaisi myös ajan pysähtymistä. Avaruus-aika -käsitteen otti ensimmäisenä käyttöön Hermann Minkowski (1864-1909) v. 1907.
  • Teoria ei kumoa Newtonin liikelakeja, mutta osoittaa niiden pätevyysalueen rajat (ja valon nopeus ei ole arkielämässä kovinkaan tyypillinen nopeus). Se antoi selityksen Lorenzin 1892 esittämälle voimalle, joka kohdistuu magneettikentässä liikkuvaan varaukseen. Lisäksi mm. Maxwellin yhtälöt voidaan teorian avulla lausua aikaisempaa yksinkertaisemmassa muodossa. Niihin liitetyn teorian maailman täyttävästä eetteristä saattoi vihdoin unohtaa [ks. Michelson].
  • Valon nopeuden pieneneminen väliaineessa [ks. Doppler, Fizeau ja Foucault] johtaa nk. Cherenkovin ilmiöön, jossa atomaarinen hiukkanen, esim. elektroni, lähettää sinistä valoa liikkuessaan nesteessä nopeammin kuin valo ko. aineessa [vrt. Mach]. Pavel Alekseyevich Cherenkov (1904-1990) jakoi vuoden 1958 fysiikan Nobelin palkinnon työtovereidensa kanssa ilmiön löytämisestä 1934.
• Vuosina 1907-1915 syntynyt yleinen suhteellisuusteoria osoitti gravitaation olevan seurausta aika-avaruuden kaareutumisesta (Die Grundlage der allgemeinen Relativitätstheorie, Annales der Physik, 49, 1916). Teoria tarkasteli kiihtyvää liikettä ja perustui nk. ekvivalenssiperiaatteeseen, so. painovoiman ja hitauden samankaltaisuuteen. Siinä sovelletun Riemannin epäeuklidisen geometrian ansiosta rajattoman tai reunattoman avaruuden ei tarvinnut olla ääretön. Einstein esitti teoriansa pohjalta myös maailmankaikkeuden rakennemallin ja aloitti näin uuden ajan kosmologisessa tutkimuksessa (Kosmologische Betrachtungen zur allgemeinen Relativitätstheorie, 1917). Samalla hän määritteli nk. kosmologisen vakion eli koko avaruuden täyttävän tyhjiöenergian, joka antipainovoiman tavoin esti maailmankaikkeutta romahtamasta kasaan. Alexander Friedmann (1888-1925) korjaili teoriaa 1922 ja osoitti, että laajenevassa maailmankaikkeudessa ei vakiota tarvittu. "Elämäni pahin moka", kuten Einstein itse sanoi Hubblen tulosten jälkeen [ks. kuitenkin myös Guth ja Linde].
  • Teorian tueksi löytyi myös kokeellisia havaintoja.
    • Tärkeintä oli se, että teoria selitti jo 1915 Merkuriuksen periheliliikkeen anomalian [ks. Leverrier]. Myös Newtonin painovoimalaki pystyttiin Einsteinin teoriassa johtamaan ja osoittamaan likiarvoisesti todeksi. Tästä huolimatta jotkut väittävät Einsteinin osoittaneen Newtonin olleen väärässä! Newtonin lait ovat kuitenkin mm. vieneet ihmisen Kuuhun, eli teoria ei suinkaan ole kuollut ja kuopattu. Toki Einstein osoitti, että gravitaation vaikutus etenee 'vain' rajallisella valon nopeudella. 
    • Teoria sai lisävahvistusta 1919, kun tähtien valon havaittiin taipuvan auringon painovoimakentässä. Nämä mittaukset olivat itse asiassa epätarkempia kuin tuolloin tiedettiin; vasta paljon myöhemmät radioastronomian [ks. Rabi ja Purcell] menetelmät antoivat säteilyn taipumisesta yhtä vakuuttavia tuloksia kuin Merkuriuksen radan selitys oli ollut. Gravitaatiolinssien löytyminen 1979 (ja mikrolinssien 1988) on vahvistanut näitä tuloksia. Einstein ennustikin jälkimmäisten olemassaolon artikkelissaan Lens-like action of a star by a deviation of light in the gravitational field (Science, 1936). Fritz Zwicky ehdotti seuraavana vuonna, että ilmiön avulla voitiin tutkia nk. pimeän aineen määrää maailmankaikkeudessa [ks. Hubble].
    • Robert Pound ja Glen Rebka mittasivat Einsteinin teorian ennustaman  nk. gravitaatiopunasiirtymän - joka on siis eri asia kuin suhteellisesta liikkeestä johtuva punasiirtymä [ks. Doppler, Fizeau ja Foucault] - ensimmäisen kerran 1960. Mittaus perustui Rudolf Mössbaurin (s. 1929) v. 1958 keksimään efektiin, josta Mössbauerille myönnettiin vuoden 1961 fysiikan Nobelin palkinto. Tähän liittyy myös se mittauksin todistettu seikka, että aika hidastuu suuren massan läheisyydessä.
    • Teoria ennustaa myös, että jokainen liikkuva kappale lähettää valon nopeudella eteneviä painovoima-aaltoja, jotka ovat häiriöitä aika-avaruuden kaarevuudessa. 1970-luvulla osoitettiin, että toisiaan kiertävät neutronitähdet menettävät tämän mekanismin avulla energiaansa; Russell Hulse (1950-) ja Joseph Taylor (1941-) saivat näistä tutkimuksista fysiikan Nobelin palkinnon 1993.
  • Karl Schwarzschild (1873-1916) keksi Einsteinin teorian pohjalta mustat aukot v. 1916 [ks. Laplace; Hoyle; Penrose ja Hawking]. Einstein ja Nathan Rosen keksivät saman tien madonreikien idean. (John A. Wheeler (s. 1911) keksi termit musta aukko ja madonreikä omissa myöhemmissä tutkimuksissaan). Yleinen suhteellisuusteoria on johtanut myös teorioihin alkuräjähdyksestä [ks. Gamow]; jo em. Friedmannin yhtälöissä esiintyi 'alkusingulariteetti'.
    • Wheeler uskoi myös, että materia on viimekädessä muodostunut informaatiosta [ks. Shannon ja Wiener]: "It from bit".
• Einstein loi pohjan myös myöhemmälle maserin ja laserin [ks. Bardeen ja Townes] kehitykselle vuoden 1917 julkaisullaan.
• Einstein etsi teoriaa, joka yhdistäisi gravitaation ja sähkömagneettisen säteilyn, mutta ei tässä onnistunut. Matemaatikko Theodor Kaluza osoitti 1919, että lisäämällä Einsteinin kaavoihin uuden, aivan pieneksi romahtaneen avaruudellisen ulottuvuuden lisää, myös Maxwellin yhtälöt saatiin niihin mukaan. Oskar Klein kehitti ajatusta eteenpäin 1926. Tämän Kaluzan-Kleinin teorian ongelmaksi muodostui kaksi asiaa: se ei sisältänyt ajankohtaista ydinvoimaa [ks. Rutherford] ja - mikä pahempaa - se ei ollut testattavissa [ks. Popper]. Teoria oli niin keskeneräinen, ettei se Paulin mukaan ollut edes väärä. Vuosikymmeniä myöhemmin teoria oli kuitenkin johtava aivan uudenlaiseen fysiikkaan [ks. Green, Schwartz ja Witten]. Tässä vaiheessa kvanttimekaniikan alkamassa ollut menestystarina sovellutuksineen herätti suurempaa mielenkiintoa.
  • Suomalaisen Gunnar Nordströmin 1914 esittämä (puutteellinen) gravitaatioteoria oli ollut ensimmäinen vakava yritys hyödyntää neljättä avaruudellista ulottuvuutta [ks. myös Riemann].
• Kvanttimekaniikan kanssa Einstein ei koskaan päässyt sinuiksi: "Jumala ei heitä noppaa", hän sanoi. Myöhäiskauden töistä kuuluisa on etenkin Boris Podolskyn ja Nathan Rosen kanssa kirjoitettu Can quantum-mechanical description  of physical reality be considered complete? (Physical Review, 47, 777-780, 1935), jossa kvanttimekaniikan osoitetaan sallivan äärettömän nopean kaukovaikutuksen. Ilmiötä ei selittää ennen informaatioteorian [ks. Shannon ja Wiener] kehitystä [ks. Kolmogorov ja Chaitin].

Heike Kamerlingh Onnes 1853 - 1926

• Fyysikko, joka tutki matalien lämpötilojen fysiikkaa [ks. Faraday]. Kamerlingh Onnes nesteytti heliumia 1908 ja pääsi kaksi vuotta myöhemmin vain asteen päähän absoluuttisesta nollapisteestä, -273.15ŗC. Suprajohtavuuden hän löysi 1911 havaittuaan, että alle 4.2 K:n lämpötilassa elohopealta katoaa sähköinen vastus [ks. Ohm]. Vaikka Paul Drude oli liittänyt metallien sähkönjohtavuuden (vastuksen käänteisluvun) materiaalin kaasumaisesti käyttäytyviin vapaisiin elektroneihin [ks. Lewis ja Langmuir] jo 1900 ja vastuksen tiedettiin riippuvan lämpötilasta, nyt tehty havainto oli jotain radikaalisti uutta. Myöhemmin havaittiin, että suprajohtavuus rajoittui vain muutamiin alkuaineisiin, elohopean lisäksi esim. tinaan, lyijyyn, talliumiin ja uraaniin. Kamerlingh Onnes sai fysiikan Nobelin palkinnon 1913.
  • James Dewar oli nesteyttänyt vetyä jo 1898, ja päässyt parhaimmillaan ehkä 12 asteen päähän absoluuttisesta nollapisteestä.
  • Peter Kapitza (1894-1984) havaitsi noin v. 1938, että jäähdytetystä heliumista tuli myös suprajuoksevaa; fysiikan Nobelin palkinto 1978. Lev Davidovich Landau (1908-1968), joka tutki aihetta matemaattisesti, sai vastaavan palkinnon 1962.
  • John Bardeen [ks. Bardeen ja Townes], Leon N. Cooper (1930-) ja John R. Schrieffer (1931-) esittivät 1957 ensimmäisen suprajohtavuutta selittävän kvanttiteorian, nk. BCS-teorian; he saivat fysiikan Nobelin palkinnon 1972. Vuonna 1962 havaittiin suprajohtavuuteen liittyvä nk. Josephsonin ilmiö, jonka ennustamisesta Brian D. Josephson (1940-) sai fysiikan Nobelinsa 1973.
  • Myöhemmin suprajohtavuuteen on päästy myös 'korkeissa' lämpötiloissa. J. Georg Bednorz ja Karl Alex Müller löysivät 1986 aineen Ba-La-Cu-O, jonka kriittinen lämpötila oli 35 K; heille myönnettiin fysiikan Nobelin palkinto jo seuraavana vuonna. Kymmenen vuotta myöhemmin päästiin jo lähes sata astetta korkeampiin lämpötiloihin. Kehitystä hyödynnetään modernissa lääketieteessä ja fysiikassa, esim. Bosen-Einsteinin kondensaation [ks. Einstein] tutkimuksessa. Suprajohtavuudella olisi merkittäviä teknisiä sovellutuksia jos se toimisi vieläkin korkeammissa lämpötiloissa.

Fritz Haber 1868 - 1934

• Kemisti, joka kehitti 1908 menetelmän lannoitteissa käytetyn ammoniakin (NH₃) valmistamiseksi typestä N ja vedystä H [ks. Lavoisier; Sachs]. Haberin keksintö vaikutti osaltaan 1960-luvun 'vihreän vallankumouksen'  [ks. Borlaug] onnistumiseen. Ammoniakkia käytetään myös räjähteiden valmistuksessa. Haber sai työstään kemian Nobelin palkinnon 1919; hänen menetelmäänsä hyödyntänyt Carl Bosch (1874-1940) sai saman palkinnon 1931.
  • Myös Artturi I. Virtaselle (1895-1973) v. 1945 myönnetty kemian Nobelin palkinto liittyi maatalouteen, nk. AIV-rehun keksimiseen.
  • Kasvatustieteellisistä 'ansioistaan' tunnettu mystikko ja natsifilosofi Rudolf Steiner (1861-1925) kehitti samoihin aikoihin orgaanisen eli biodynaamisen viljelyn ideaa.

Victor Franz Hess 1883 - 1964

• Fyysikko, joka teki ilmapallomittauksillaan v. 1911-1912 ensimmäiset havainnot nk. kosmisista säteistä: ilmakehän johtavuus kasvoi ylöspäin noustessa. Säteilyn alkuperä on supernovaräjähdyksissä [ks. Brahe; Fermi; Hoyle] ja aurinkotuulen mukana kulkeutuva auringon magneettikenttä tarjoaa suojan sitä vastaan [ks. Lewis ja Langmuir]. Koska säteily voi vaikuttaa alailmakehän pilvien [ks. Dalton; van der Waals] muodostumiseen, kyse on myös ilmastotutkimuksen kannalta kiinnostavasta aiheesta [ks. Svensmark]. Hess jakoi v. 1936 fysiikan Nobelin palkinnon Carl Anderssonin [ks. Dirac] kanssa.
  • Ilmapallomittauksilla on pitkät perinteet ilmakehätutkimuksessa [ks. Gay-Lussac]. Pian Hessin löydön jälkeen, v. 1914, L. P. Teisserenc de Bont julkaisi laajan, satojen lentojen laajuisen tutkimuksen ilmakehän lämpötilasta ja paineesta aina 14 km. korkeudelle asti. Alailmakehä, troposfääri, yltää navoilla n. 8 km ja päiväntasaajalla n. 18 km korkeuteen, jossa alkaa stratosfääri. Siellä ilman kylmeneminen korkeuden funktiona loppuu hetkeksi mm. otsonin absorboidessa auringon ultraviolettisäteilyä. Lämpötila alkaa jopa kasvaa n. 50 km korkeudessa alkavaa mesosfääriä kohti noustaessa. Mesosfääri ja sen yläpuolinen termosfääri (alk. n. 80 km) ovat myös ionosfäärin aluetta.
    • Pääosa pilvistä esiintyy troposfäärin alemmissa osissa, alimmat n. kilometrin korkeudessa. Helmiäispilvet (n. 16-32 km, stratosfääri) ja valaisevat yöpilvet (n. 50-80 km, mesosfääri) muodostavat poikkeuksen.
    • Maapallon magneettikenttään [ks. Humboldt] ja radioaaltoihin [ks. Hertz] vaikuttava ionosfääri [ks. Lewis ja Langmuir] syntyy lähinnä auringon valon ionisoimana.
  • Useat myöhemmät Nobelin palkinnot ovat liittyneet kosmiseen säteilyyn, esim. Patrick M. S. Blackett (1897-1974) v. 1948.
• Hess havaitsi avaruudesta tulevan primäärisen hiukkassäteilyn ilmakehässä aiheuttamaa nk. sekundäärisäteilyä. Vaikka avaruudesta maahan sinkoutuvat hiukkaset ovat lähinnä protoneja, niiden huikeat nopeudet synnyttävät ilmakehän törmäyksissä lukuisia ja hyvinkin harvinaisia ja lyhytaikaisia 'alkeishiukkasia', esim. myoneja [ks. Fermi]. Säteily synnyttää yläilmakehässä myös tavallisten atomien harvinaisia isotooppeja, joita voidaan hyödyntää radioaktiivisuuteen perustuvassa iänmäärityksessä [ks. Rutherford].
  • Ongelmat hiili-14:aa käyttävissä iän arvioinneissa paljastivat, että ilmakehään pääsevän säteilyn voimakkuus ei ole pysynyt vakiona.
• Kosmisia säteitä on neljää eri tyyppiä. Tärkeimpiä ovat kuitenkin nk. galaktiset kosmiset säteet, jotka aiheuttavat maan pinnallekin mainittavissa määrin yltävää sekundäärisäteilyä. Walter Baade ja Fritz Zwicky ehdottivat v. 1934, että ne syntyvät oman galaksimme [ks. Oort ja Kuiper; Hubble] supernovaräjähdyksissä, ja teoria on myöhemmin varmennettu. Kukin supernova tuottaa kosmista säteilyä satojen tuhansien vuosien ajan, ja tällaisia lähteitä on tuhansia yhtäaikaisesti toiminnassa. Yksittäisten säteilyhiukkasten elinikä on keskimäärin 10-20 miljoonaa vuotta, ja ne kiertävät galaksissa edestakaisin siihen vangittuina; vain harva karkaa toisiin galakseihin. Muut säteilytyypit ovat:
  • Aurinkoprotonit, jotka syntyvät nimensä mukaisesti oman aurinkomme prosesseissa, saattavat olla vaarallisia astronauteille, mutta suhteellisen matalaenergisinä eivät vaikuta alailmakehässä tai maan päällä.
  • Anomaaliset kosmiset säteet, jotka syntyvät auringon magneettikentän shokkiaaltojen kiihdyttäminä, eivät myöskään ole geofysikaalisesti tai biologisesti merkittäviä.
  • Erittäin korkean energian kosmiset säteet syntyvät toisissa galakseissa. On mahdollista, että galaksien yhteentörmäykset luovat erityisen aktiivisia säteilyn lähteitä.
• Galaktisen kosmisen säteilyn voimakkuus aurinkokunnan ympäristössä vaihtelee. Kun primäärihiukkasten energia on tarpeeksi suuri, paikallisilla suojamekanismeilla (ks. alla) on vain rajallinen merkitys alailmakehään ja maan pinnalle yltävien sekundäärihiukkasten määrään. Siinä määrin kuin kosminen säteily vaikuttaa planeettamme geofysiikkaan ja biosfääriin, galaktiset tekijät pystyvät suoraan ohjaamaan kehitystä:
  • (1) Aktiivisten supernovajäänteiden lukumäärä vaihtelee. Linnunradallamme tapahtuu noin yksi räjähdys vuosisadassa, mutta esim. toisiinsa törmäävissä galakseissa (engl. starburst galaxies) taajuudet ovat satakertaisia.
  • (2) Aurinkokunnan suhteellinen sijainnista Linnunradalla vaihtelee ja vaikuttaa maahan kohdistuvaan säteilyyn kolmella eri tapaa:
    • Etenkin spiraaligalakseissa (kuten Linnunrata) kosminen säteily on voimakkaampaa spiraaleissa kuin niiden välisessä avaruudessa. Koska spiraalien ja aurinkokunnan kiertonopeudet eroavat toisistaan [ks. Oort ja Kuiper], aurinkokunta kulkee spiraalien läpi ja kohtaa eri aikoina erilaista taustasäteilyä.
    • Säteily on voimakkaampaa Linnunradan ekvaattorilla, ja aurinkokunta leikkaa ekvaattorin kerran n. 34 miljoonassa vuodessa.
    • Tähtienvälisen avaruuden materian tiheys vaihtelee, ja tiheässä pilvessä auringon maapalloa suojaava heliosfääri jää pienemmäksi kuin harvemmassa avaruudessa.
  • (3) Tarpeeksi lähellä tapahtuvat yksittäiset supernovaräjähdykset vaikuttavat äkillisestikin maapallon saamaan säteilyannokseen.
• Kosmisten säteiden sekundäärihiukkaset ovat runsaimmillaan n. 4-18 km:n korkeuksilla, maksimin sijaitessa n. 15 km:ssä. Eläinkunnan kannalta kyse ei ole akuutista terveysuhasta, sillä vaikka korkeilla vuoristoalueilla elävät ihmiset joutuvat säteilylle alttiiksi suuremmassa määrin kuin muut, haittavaikutuksia ei ole osoitettu. Varotoimenpiteenä lentokoneissa, jotka lentävät n. 10 km:n korkeudessa, ei kuitenkaan käytetä raskaana olevaa naispuolista henkilökuntaa. Maapallolla on kolminkertainen suojakerros kosmista säteilyä vastaan: auringon magneettikenttä, maapallon oma magneettikenttä [ks. Gilbert; Oldham ja Mohorovičķc; Lewis ja Langmuir], ja maan ilmakehä. Energeettisimmät myonit yltävät kuitenkin maanpinnalle asti.
  • (1) Auringon nk. interplanetaarisen magneettikentän vaikutus on tärkein, koska se ulottuu heliosfäärin mukana erittäin kauas. Auringon aktiivisuuden vaikuttaa kentän voimakkuuteen, ja siten myös suojauksen tehoon. Koska yli puolet kaikista myoneista syntyvät niin energeettisistä primäärisäteistä, että edes interplanetaarinen magneettikenttä ei pysty niitä torjumaan, suojaus on aina vajavainen. Jäljelle jäävien hiukkasten osalta auringon toiminnalla on kuitenkin vaikutusta.
    • Kosmiseen säteilyyn ei vaikuta niinkään itse magneettinen kenttä kuin sen häiriöt. Esimerkiksi Scott Forbusin mukaan nimetyssä efektissä maahan kohdistuvan säteilyn intensiteetti laskee tyypillisesti n. kymmenen prosenttia, koska auringossa syntyvä purkaus tuottaa interplanetaariseen magneettikenttään voimakkaan shokkiaallon.
  • (2) Maan magneettikenttä pystyy paitsi torjumaan säteilyä niin myös ohjaamaan sitä maapallon napa-alueille: lentomatkailu näiden yläpuolella onkin tavallista vaarallisempaa. Vaikka kenttä ei ole vakio [ks. Morgan ja McKenzie], sen muutokset ovat hitaampia kuin auringon aktiivisuuden vaihtelut. Maan kenttä vaikuttaa etenkin matalaenergiseen säteilyyn, em. energeettiset (alailmakehään ja maan pinnalle yltävät) myonit eivät siitä ja sen vaihteluista välitä.
  • (3) Ilmakehä on kosmisille säteille tähtienvälisen lähes tyhjän avaruuden jälkeen kuin seinä, ja törmäykset sen hiukkasiin väistämättömiä. Vaikka sekundäärisäteilyä syntyy paljon, suurin osa siitä ei yllä edes alailmakehään.

Alfred Wegener 1880 - 1930 ja Arthur Holmes 1890 - 1965

• Geotieteilijöitä [ks. Werner; Oldham ja Mohorovičķc], nk. laattatektoniikan [ks. Morgan ja McKenzie] pioneereja. Wegener tutki myös sadepisaran muodostumista ja Holmes uraani-lyijyisotooppi -ajoitusmenetelmää [ks. Rutherford].
• Wegener esitti maanpinnan suunnassa liikkuvien mantereiden teorian (Die Entstehung der Kontinente und Ozeane, 1912). Vaikka teorian pohjana oli muidenkin (esim. Abraham Ortelius 1527-1598) havaitsemat vastaavuudet mantereiden muodoissa, Wegenerillä oli myös biomaantieteellistä, geologista ja geofysikaalista todistusaineistoa. Näihin kuului mm. etäisiä mantereita yhdistävät fossiilit ja kiviainekset sekä läheltä päiväntasaajaa löydetyt merkit jääkausista. Teoria selitti myös vuoristojen synnyn uudella tavalla, mantereiden törmäyksinä. Koska Wegener ei pystynyt selittämään mannerliikunnan mekanismia, teoria ei saavuttanut heti suosiota.
  • Noin 300 miljoonaa vuotta sitten mantereet olivat yhdistynyt Pangae-nimiseksi supermantereeksi, mikä selitti Wegenerin todistusaineiston. William Blanford (s. 1832) oli löytänyt todisteita jääkaudesta Intiasta.
  • Eduard Suess (1831-1914) oli teoksessaan Das Antlitz der Erde (1883-1903) selittänyt vuoristot maapallon jäähtymisestä ja kutistumisesta johtuvana maankuoren rypistymisenä [ks. Buffon]. Teoria voitiin kumota maan radioaktiivisuudella [ks. Becquerel, Curie ja Curie; Rutherford]: maapallo ei jäähtynyt.
  • Etenkin Alexander Logie du Toit (1878-1948) keräsi lisätodisteita mannerliikunnan tueksi; esim. Our Wandering Continents: An Hypothesis of Continental Drifting (1947).
  • Erilaiset villit teoriat kadonneista mantereista heräsivät henkiin näihin aikoihin [Platon oli spekuloinut vanhoilla Atlantis-myyteillä jo klassisella ajalla]. Tältä pohjalta syntyi myös maailman ensimmäinen New Age -uskonto, teosofia, perustajana Helena Petrovna Hahn (Madame Blavatsky, 1831-1891).
• Radioaktiivisten aineiden hitaasti vapauttama energia pitää maan sisuksen kuumana [ks. Rutherford]. Holmes ehdotti 1927, että jos lämpötila on kyllin korkea, maankuoren konvektiovirtaukset saattaisivat aiheuttaa mantereiden liikkeen; vaikka teorian yksityiskohdat menivät väärin, sen perusidea osoitettiin myöhemmin toimivaksi. Konvektiovirtauksista tuli myös eräänlaisen dynamon muodossa uusi selitys maapallon magneettiselle momentille [ks. Gilbert].
  • Holmesin Principles of Physical Geology (1944) oli pitkään geologian perusteos.
• Milutin Milankovitch (1879-1958) jatkoi tutkimuksia jääkauden  [ks. Agassiz ja Croll] jäätiköitymisten jaksollisuudesta. Wladimir Köppen (k. 1940) ja Wegener tekivät tulokset tunnetuiksi teoksessaan Die Klimate der geologischen Vorzeit (1924). Jäätiköitymisten pituuteen vaikuttaa kolme tekijää: maapallon pyörimisliikkeen prekessioperiodi, n. 23 000 v. [ks. Hipparkhos], pyörimisakselin kallistuman vaihteluperiodi, n. 41 000 v. (jota Croll ei ollut huomioinut omissa laskuissaan) ja radan elliptisyyden vaihteluperiodi, n. 100 000 v. [ks. Laplace]. Kaksi ensimmäistä periodia ovat parhaiten näkyvissä nykyisen jääkauden alkupuolella. Viimeiset n. 800 000 vuotta jäätiköitymiset (glasiaalivaiheet) ovat kestäneet n. 100 000 vuotta, ja niitä erottavat n. 10 000 - 20 000 vuoden pituiset lämpimämmät kaudet (interglasiaalit), jollaisessa nytkin elämme. Tosin pitkiäkin glasiaalivaiheita rytmittää lievästi lämpimämmät nk. interstadiaalivaiheet, joissa näkyy n. 23 000 ja 41 000 periodisuus.
  • Jäätiköitymisen synnyn edellytys on nimenomaan tarpeeksi kylmät kesät (tärkeä ero Milankovitchin ja Crollin mallin välillä). Maapallon vuotuisen keskilämpötilan ei tarvitse alussa muuttua, ainoastaan vuodenaikojen eron.
  • Milankovitchinkin laskelmia epäiltiin pitkään, koska ajoitukset eivät täsmänneet täydellisesti. Nykyisin teoria on hyväksytty, vaikka lämpötilamuutosten nopeus viittaa siihen, että muitakin tekijöitä pitää huomioida [ks. Broecker]. Ei myöskään tiedetä, miksi astronomisten periodien vahvuuksissa tapahtui muutos n. 800 000 vuotta sitten.
  • Jo 1874 Hartling esitti todisteita nykyistä edellisestä nk. Eem-interglasiaalista (n. 130 000 - 115 000 vuotta sitten). Jäätiköiden sulamisvaiheessa syntyneet valtaisat järvet saattoivat patoutua ja aiheuttaa myöhemmin massiivisia tulvia. J. Harlan Bretz (1882-?) ja Joe Pardee keräsivät näistä todistusaineistoa viimeiseltä glasiaalivaiheelta.
  • Milankovitch osoitti laskelmillaan, että Marsissa ei sen kylmyyden vuoksi voinut olla vettä nestemäisessä muodossa.
• Riippumatta siitä, selittyvätkö itse jääkaudet (peräkkäisten jäätiköitymisten kokonaisuudet) mannerliikunnalla vai esim. kosmisen säteilyn [ks. Hess] voimakkuudella [ks. Svensmark], nykyinen kausi kestänee vielä kymmeniä miljoonia vuosia. Viimeisin jäätiköityminen - jota Pohjois-Euroopassa kutsutaan Veikselin jääkaudeksi - päättyi n. 9500 eaa. Lämmin kausi on siis kestänyt 11 500 vuotta. Maapallon ilmasto alkoi kylmetä globaalisti n. 8000 vuotta sitten, Suomen alueella n. 6000 vuotta sitten nk. Atlanttisen lämpökauden 6900-3800 eaa. jälkeen. Eräiden arvioiden mukaan uutta jäätiköitymistä saadaan kuitenkin odottaa vielä n. 16 000 vuotta.
  • Euroopan viimeisimmät jäätiköitymiset: Elster 600 000-300 000 vuotta sitten, Saale 288 000-130 000 vuotta sitten ja Veiksel 115 000-11 500 vuotta sitten. Aikaisempien interglasiaalien pituudet ovat siis 12 000 vuotta (Holstein) ja 15 000 vuotta (Eem).

Thomas Hunt Morgan 1866 - 1945

• Kokeellisen genetiikan [ks. Weismann; Mendel] uranuurtaja. Morganilla oli apunaan iso työryhmä, jonka jäsenistä tunnetuin oli Hermann Joseph Muller (1890-1967). Morgan sai lääketieteen Nobelin palkinnon 1933, Muller 1946.
  • Walter Sutton (1877-1916) liitti perimän kromosomeihin 1903; koska Theodor Boveri tuli itsenäisesti samaan tulokseen, puhutaan Suttonin-Boverin perimän kromosomiteoriasta. William Bateson (1861-1926) päätteli v. 1905 kromosomien koostuvan pienemmistä osasista, jotka Wilhelm Johannsen (1857-1927) nimesi 1909 geeneiksi. Johansen määritteli myös perimän ja ilmiasun välisen eron [ks. Wright, Fisher ja Haldane]. Calvin Bridges eristi v. 1915 sellaisen banaanikärpäsen kannan, jossa nk. homeoottinen mutaatio periytyi. Termi homeoottinen tuli Batesonilta ja tarkoitti eliönosan korvautumisella jollain toisella [alkionkehityksen modulaarisuudesta, ks. Monod ja Jacob; Dawkins]. Bridgesin populaatiossa normaalisti pienet takasiivet olivat korvautuneet pääsiipien kokoisilla siivillä.
• Morgan osoitti Mendelin perimäsäännöt oikeiksi kromosomiteoriansa avulla: geenit olivat kromosomeihin lokalisoituneita kemiallisia yhdisteitä (The Mechanism of Mendelian Heredity, 1915). Hän havaitsi kromosomien sekoittavan geenejä sukusoluja muodostettaessa ja että joillakin geeneillä on tilastollisesti epätäydellinen taipumus periytyä ryhmittäin. Tätä tietoa hän käytti geenien nk. kytkentäkarttojen muodostamiseen [ks. Berg ja Gurdon]. Kokeitaan ryhmä teki banaanikärpäsen eli Drosophila melanogasterin perimällä; tällä vaatimattomalla eliöllä on ollut merkittävä asema genetiikan kehityksessä. Muller osoitti, että röntgensäteilyllä [ks. Röntgen] voitiin banaanikärpäsen geneettisessä koodissa saada aikaan mutaatiota (Artificial transmutations of the gene, Science, 66, 84-87, 1927).
  • Esim. ihminen saa kummaltakin vanhemmaltaan 23 kromosomia [kaksi kertaa n. 22 000 proteiineja koodaavaa geeniä, ks. Crick ja Watson]. Tavallisissa soluissa on siis 46, sukusoluissa 23 kromosomia. Yksi kromosomipari erottuu merkittävästi muista: naisella on kaksi X-kromosomia, miehellä X- ja Y-kromosomit. Eräs jälkimmäisen geeni tuottaa SRY-proteiinia, joka vaikuttaa testosteronin tuotantoon. Mary Lyon spekuloi (Nature, 190, 372-373, 1961), että naisilla solujen toinen (satunnainen) X-kromosomi on aina 'hiljennetty', ja teoria osoitettiin myöhemmin oikeaksi [kyseessä on epigeneettinen ilmiö, ks. Piaget; Berg ja Gurdon; Dawkins].
  • Eri vanhemmilta perittyjen vastinkromosomien välillä tapahtuu nk. tekijänvaihduntaa eli rekombinaationta. Tämä geenien sekoittuminen on syy koko suvullisen lisääntymisen olemassaoloon [ks. Hamilton ja Williams]. Skemaattinen esitys kromosomin siirtymisestä ja sekoittumisesta toisilta isovanhemmilta lapselle:
    • Äidin äiti: AAAAAA ja BBBBBB
    • Äidin isä: CCCCCC ja DDDDDD
    • Äiti (esim.): ABBAAA ja DDCDCC
    • Lapsi (esim.): DBCACC
  • Muller esitti, että virukset [ks. Metchnikoff ja Ehrlich] olisivat lähes paljaita geenejä tai niiden primitiivisiä muotoja, eli eliöitä ilman omaa aineenvaihduntaa. Wendell Meredith Stanley todisti tämän (Isolation of a crystalline protein possessing the properties of tobacco-mosaic virus, Science, 81, 64-645,1936) ja jakoi kemian Nobelin palkinnon v. 1946 entsyymitutkijoiden kanssa [ks. Loewi].
  • Jokaisen kromosomin molempia päitä suojaa nk. telomeerit, jotka lyhenevät jokaisessa solujakautumisessa. Solujen jakautumisten lukumäärällä on näin rajansa ja Leonard Hayflick (1920-) laski 1961, että ihmisen maksimi-ikä olisi tällä perusteella n. 120 vuotta. Telomeerien toimintaa tutkineet Elizabeth Blackburn, Carol Greider ja Jack Szostak jakoivat v. 2009 lääketieteen Nobelin palkinnon.
    • McCay ym. osoittivat, että yksi hyvä tapa pidentää elinikää on liiallisen syömisen välttäminen (Nutrition, 5, 155-171, 1935). Tämä selittyy mitokondrioiden avulla [ks. Calvin ja Mitchell; Hamilton ja Williams].
• Morgan teki ensimmäisenä selvän eron kahden geenitutkimuksen haaran välille. Transmissiogenetiikka selvittää ilmiasuun liittyvien geneettisten tekijöiden siirtymistä sukupolvelta toiselle; Mendelin ja Morganin tutkimukset liittyivät juuri tähän. Kehitysgenetiikka selvittää geneettisten tekijöiden toimintaa organismissa alkionkehityksen [ks. Schleiden ja Schwann; Spencer ja Galton; Weismann; Berg ja Gurdon] aikana. Moderniin biologiaan kohdistuva kritiikki [ks. Gould] sekoittaa usein nämä kaksi tutkimushaaraa. Lisäksi yksittäiset geenit liittyvät vain ilmiasuissa havaittaviin eroihin: ne eivät ole ko. ilmiasujen 'syitä'. Puhe eroista kertoo periytyvyyden olevan myös puhtaasti tilastollisen ilmiön.
  • Vaikka geenien siirtyminen eteenpäin on tarkoin suojattu (digitaalinen) mekanismi, niiden ohjaama organismin (analoginen) kehitys (ja yleisemminkin toiminta) riippuu myös ympäristöstä. Geenien ei siis tarvitse kuvata esim. syntyvien aivojen rakenteita tarkasti etukäteen: ne määräävät organismin ilmiasuun liittyviä ominaisuuksia vain tilastollisessa mielessä. Geneettinen determinismi on todellakin pelkkä myytti [ks. James].
  • Hans Spemann (1869-1941) sai ensimmäisen alkionkehitykseen liittyvän lääketieteen Nobelin palkinnon v. 1935. Hän havaitsi tutkimassaan alkiossa osan, joka vaikutti sen jatkokehitykseen ja jonka hän nimesi 'organisoijaksi' [ks. Monod ja Jacob]. Alkionkehityksen kemiallisen ympäristön merkitystä korosti mm. Joseph Needham (1900-1995; esim. Chemical Embryology, 1930).
• Morganin mielestä oli liian aikaista tutkia geenien biokemiaa tai mekanismeja, joilla ne vaikuttavat ilmiasuun. Näin varsinkin, kun maatalous alkoi hyödyntää transmissiogenetiikan tuloksia ja tuki siihen liittyvää tutkimusta; genetiikka mahdollistikin 1900-luvun nk. vihreän vallankumouksen [ks. Haber; Borlaug]. Myös evoluutioteorian [ks. Wright, Fisher ja Haldane] yhteys genetiikkaan kehittyi hitaasti. Morgan jatkoi muiden varhaisten mendelistien perinteitä pitämällä Darwinin luonnonvalintaa moraalittomana oppina (Critique of the Theory of Evolution, 1916). Taustalla saattoi olla sosiaalidarwinistisen [ks. Spencer ja Galton] ajattelun vastustaminen; jälleen kerran politiikka sotkeutui tieteeseen [ks. Marx].
  • Jo 1930-luvulla kromosomien tiedettiin koostuvan lähes yksinomaan DNA:sta ja proteiineista. Tutkijat epäilivät - virheellisesti - proteiinien olevan vastuussa geneettisen tiedon välityksestä [ks. Beadle, Tatum ja Avery].

Otto Loewi 1873 - 1961

• Farmakologi, jonka ansiosta ymmärrettiin kemikaalien merkitys hermosignaalien etenemisessä neuronien välisten synapsien yli [ks. Cajal]. Henry Dale (1875-1968) tunsi jo 1914 kaksi tärkeää kemikaalia, mutta ei tuolloin vielä uskonut niiden olevan hermosoluista lähtöisin. Loewin mittaustulokset aktivoivat tutkimusta (Über humorale Übertragbarkeit der Herznervenwirkung, I, Pflügers Archiv für die gesamte Physiologie des Menschen und der Tiere, 193, 239-242, 1921), jota molemmat jatkoivat omilla tahoillaan. Dale ja Loewi jakoivat Nobelin lääketieteen palkinnon v. 1936. Myös Walter Bradford Cannon (1871-1945) oli mukana välittäjäkemikaalien etsinnässä. Useat neurofysiologit vastustivat ajatusta kemikaalien merkityksestä etenkin aivojen neuronien toiminnassa. Välittäjäaineiden olemassaolo tekeekin aivotoiminnan tutkimuksesta vaikeampaa kuin toivottiin: aineiden vaikutus ei välttämättä jää lyhytaikaiseksi ja paikalliseksi. Niitä voidaankin verrata hormoneihin [ks. Bernard]. Aivojen hermosolujen toimintaa tukevat erilaiset nk. gliasolut ovat monimutkaistaneet tilannetta entisestään.
  • Vuonna 1929 Loewi osoitti kuraren [ks. Bernard] estävän hermosignaaleja välittävän kemikaalin toiminnan.
  • Bernard Katz osoitti että sähköinen signaali muuttui kemialliseksi ja takaisin sähköiseksi riittävän nopeasti synapsia ylitettäessä.
  • Yksi gliasolujen tyyppi, nk. tähtisolut eli astrosyytit, ohjaavat synapsien syntyä ja poistavat niistä välittäjäkemikaalit signaalin jälkeen. Ne ohjaavat myös aivojen verenkiertoa ja jopa uusien hermosolujen syntyä kantasoluista.
  • Vain n. 1% neuroneista käyttää sähköistä menetelmää synapsien ylitykseen; muut käyttävät jotain noin sadasta erilaisesta kemikaalista. Myös kaasut voivat toimia välittäjäaineina; näin mm. muistin [ks. Kandel ja Tulving] toiminnassa.
  • Myös hermoston sähköisen aktiviteetin [ks. Helmholtz] tutkimus edistyi. Bernstein [ks. Cajal] oli määritellyt eräitä periaatteita, mutta hänen mallinsa ei ollut aivan täysin oikea.
    • Willem Einthofen kehitti v. 1903 sydäntutkimukseen elektrokardiografian (EKG) ja sai lääketieteen Nobelin palkinnon v. 1924. Hans Berger (1873-1941) teki aivojen ensimmäiset elektroenkefalografiset (EEG) mittaukset (Über das elektroenkefalogramm des Menschen, Archives für Psychiatrie, 87, 527-570, 1929). Myöhemmin aivoja stimuloitiin myös aktiivisesti [ks. Penfield ja Sperry].
    • Edgar Douglas Adrian (1889-1977; esim. The Mechanism of Nervous Action: Electrical Studies of the Neuron, 1932) havaitsi 1920-luvulla, että kaikki signaalit (engl. action potential) olivat samanlaisia, ja niitä vastaavien tuntemusten ym. voimakkuus liittyi vain pulssien taajuuteen. Eri asioihin liittyvät signaalit liikkuivat erillisillä hermoradoilla. Adrian jakoi v. 1932 Nobelin lääketieteen palkinnon Sherringtonin [ks. Cajal] kanssa.
    • Alan Lloyd Hodgkin (1914-1998) ja Andrew Fielding Huxley (1917-1998) saivat v. 1963 lääketieteen Nobelin palkinnon sähköisten hermoimpulssien etenemisen selittämisestä (Hodgkin & Huxley, A quatitative description of membrane current and its application to conduction and excitation in nerve, Journal of Physiology, 117, 500-544, 1952). Uudessa mallissa hermosignaalin eteneminen perustuu sekä natrium- että kalium-ionien siirtymiseen aksonin kalvon läpi. Ennen kuin aksoni on valmis uuden signaalin lähetykseen, ionit pitää pumpata oikeille paikoilleen; juuri tämä selittää miksi aivot ovat energeettisesti niin kallis elin [ks. Drake].
      • Hodginsin ja Huxleyn kanssa palkinnon jakanut John C. Eccles (1903-1997) oli yksi voimakkaimpia välittäjäaineteorian vastustajista [Ecclesin filosofiasta, ks. Eddington; Popper].
    • Oligodendrosyyteiksi kutsutut gliasolut muodostavat aksonien ympärille nk. myeliinituppea, kun signaalin halutaan kulkevan nopeammin; vaikutus voi olla jopa 300-kertainen.
    • Jens Chr. Skou sai v. 1997 kemian Nobelin solukalvojen natriumpumpun tutkimuksista. Roderick MacKinnon, joka sai saman palkinnon 2003, selitti ioneja kalvon läpi siirtävien proteiinien rakennetta.
• Loewi oli osoittanut vuosisadan alussa, että eläimet kykenevät syntetisoimaan tarvitsemansa proteiinit aminohapoista [ks. Fischer]. Kasvit eivät siis valmistakaan kaikkia monimutkaisia aineita eläinten puolesta. Koska entsyymit ovat proteiineja, eläimet pystyvät syntetisoimaan niitäkin, varsinkin jos prosessissa tarvittavista vitamiineja on riittävästi saatavilla. Eläimet pystyvät syntetisoimaan osan vitamiineistakin. Lajien välillä on eroja, ja esimerkiksi ihmisellä C-vitamiinia valmistava geeni on 'rikkoutunut'; siksi hedelmät ovat tärkeitä [ks. Boerhaave]. Teoksessaan The Mechanical Factors of Digestion (1911) Cannon tutki ruoansulatuksen mekaanista puolta [biokemiasta, ks. Calvin ja Mitchell].
  • James B. Sumner (1887-1955) ja John H. Northrop (1891-1987) osoittivat entsyymien olevan proteiineja; he jakoivat v. 1946 kemian Nobelin palkinnon virustutkija Wendell Stanleyn kanssa.
  • Archibald Garrod (1857-1936) teki ensimmäisen havainnon taudista, joka oli seurausta tietyn entsyymin puutoksesta; hän osoitti myös tilan perinnöllisyyden (Inborn Errors of Metabolism, 1909).
  • Frederick Gowland Hopkins (1861-1947) löysi vitamiineiksi myöhemmin nimetyn ravinnelisän 1911. Hän jakoi v. 1929 lääketieteen Nobelin palkinnon samaa aihetta tutkineen Christiaan Eijkmanin (1858-1930) kanssa.
  • Mm. C-vitamiinin löytänyt Albert Szent-Gyorgyi sai Nobelin lääketieteen palkinnon 1937.
• Cannon tutki myös adrenaali-nimisen hormonin vaikutuksia, ja ehdotti teoksessaan Bodily Changes in Pain, Hunger, Fear and Rage (1915), että urheilu voitaisiin nähdä sotimisen korvikkeena [ks. Lorentz ja Tinbergen]. Teoksessa The Wisdom of the Body (1932) hän käsitteli homeostaasia [termi jonka hän keksi itse; ks. Bernard] ja pyrki jopa soveltamaan sitä koko yhteiskunnan tasolla [ks. Shannon ja Wiener].
  • Ernest Starling (1866-1927) nimesi v. 1905 verenkierron kautta elimistöä ohjaavat proteiinit hormoneiksi (kreik. hormon, kiihdyttää). Hormonit löytyivät ruoansulatusta ja sokerien metaboliaa - eli haimaa ja maksaa - tutkittaessa. Esimerkiksi insuliini on haiman erittämä hormoni, jonka puute aiheuttaa sokeritautia. Nk. stressihormonit, esim. kortisoli ja adrenaliini, synnyttävät kehossa hälytystilan. Lisääntymishormonit ovat tunnetuimpia käytöstä ohjaavia hormoneja, ja liittyvät siten mm. psykologiaan ja käyttäytymisekologiaan [ks. E.O. Wilson; Symons ja Buss].
    • Umpirauhaset erittävät hormoneja aivojen antamien signaalien ohjaamina [ks. Penfield ja Sperry]. Aivoissa sijaitsevaa umpirauhasta kutsutaan aivolisäkkeeksi (engl. pituitary gland).
    • Frederick Grant Banting (1891-1941) sai lääketieteen Nobelin palkinnon v. 1923 insuliinin löytämisestä. Hänen kanssaan palkinnon jakanut John Macleod ei osallistunut tutkimukseen, mutta Charles Best (1899-1978) osallistui
  • Kasvihormonit eivät tietenkään välity verenkierron välityksellä. Niillä on usein moninaisempia vaikutuksia kuin eläinhormoneilla. Esimerkiksi auksiinilla, jonka Fritz Kögl tunnisti ja nimesi, on kaupallisesti merkittävä kyky laukaista eräiden hyötykasvien hedelmien kehittyminen ilman pölytystä [auksiini liittyi myös Darwinin tutkimuksiin kasvien valohakuisuudesta]. Muita kasvihormoneja ovat mm. gibberelliinit, sytokiniinit, etyleeni ja abskissihappo.
  • Hormonit vaikuttavat niitä synnyttäviin organismeihin itseensä. 1950-luvulla löydettiin 'ulkoisia hormoneja', joilla ainakin eläimet vaikuttavat muiden käyttäytymiseen [ks. Dawkins]; ne nimettiin feromoneiksi (kreik. pherein, kantaa).

Vilhelm Bjerknes 1862 - 1951 ja Lewis Fry Richardson 1881 - 1953

• Modernin meteorologian [ks. Dalton; Henry; Maury] uranuurtajia [geotieteistä, ks. Oldham ja Mohorovičķc]. Bjerknes johti tutkijaryhmää, jonka matalapaineita [ks. Spencer ja Galton] ja säärintamia koskeva tutkimus 1920-luvulla muodosti yhden alan virstanpylväistä; samalla sateen teoria kehittyi. Richardson määritteli yhtälöryhmän, jota yhä vieläkin käytetään ilmakehän prosessien mallintamiseen (Weather prediction by numerical process, 1922). Ajan teknologia ei vielä mahdollistanut yhtälöiden todellista hyödyntämistä, mutta Richardsonin idea maanpinnan jakamisesta tuhansiin osiin ja 64 000 ihmisestä yhtäaikaisesti laskemassa yhtälöitä ennakoi modernia 'numeronmurskausta'. Myöhemmät meteorologiset simulaatiot tulivat paljastamaan nk. deterministisen kaaoksen olemassaolon [ks. Lorenz ja Conway].
  • Bjerknesin poika, Jacob (1897-1975), oli myös meteorologi: hän vaikutti mm. El Nińona tunnetun ilmiön ymmärtämiseen 1960-luvulla. Ilmiön olemassaolo oli tieteellisissä piireissä havaittu vuosien 1877-78 Kiinan ja Intian kuivuuden aiheuttamien nälänhätien jälkeen (yli 20 miljoonaa kuollutta). Suuren yleisön tietoisuuteen tämä semiperiodinen ilmiö tuli vasta kauden 1982-83 aikana.
  • Herman Hollerith (1860-1929) oli kehittänyt toimivan reikäkorttiteknologian [ks. Babbage] Yhdysvaltain vuoden 1890 väestölaskentaa varten. Varsinaisia tietokoneita jouduttiin kuitenkin vielä odottamaan [ks. Turing; von Neumann].
• 1930-luvulla käyttöön otetut radioluotaimet tuottivat aikaisempaa kattavampaa tietoa ilmakehän kolmannesta ulottuvuudesta [satelliiteista ks. Goddard, tutkista ks. Rabi ja Purcell]. Näin löytyivät mm. lentoliikenteen hyödyntämät suihkuvirtaukset n. 9-14 km korkeudesta. Vilho Väisälä (1889-1969) kehitti sääluotaimia merkittävällä tavalla.
• Richardson hyödynsi matematiikkaa myös sotien [ks. Clausewitz] tilastotietojen analyysiin, ja teki kaksi merkittävää havaintoa (Statistics of Deadly Quarrels, 1960). Ensinnäkin sotien ajoitus on aidosta satunnaisesti, mikä tarkoittaa että lyhyitä rauhanaikoja on huomattavasti enemmän kuin pitkiä: sodat eivät jakaudu tasaisesti ajan suhteen, vaan muodostavat ryppäitä [puhutaan Poissonin prosesseista; ks. Laplace]. Toiseksi sotien intensiteetit jakautuvat siten, että hyvinkin tuhoisat sodat ovat tilastollisesti paljon todennäköisempiä kuin nk. normaalijakaumassa [ks. Gauss] olisi. Yhdessä nämä havainnot tarkoittavat, että 1900-luvun alkupuolen kaksi maailmansotaa eivät todista että sodat olisivat lisääntymässä tai muuttumassa aikaisempaa tuhoisammiksi. Itse asiassa on syytä epäillä juuri päinvastaista [ks. Keeley; Jackendoff ja Pinker].

Robert Goddard 1882 - 1945

• Insinööri, joka laukaisi ensimmäisen instrumentteja kantavan raketin 1929. Goddard, joka ymmärsi raketin toimivan myös tyhjiössä (A Method of Reaching Extreme Altitudes, 1919) spekuloi kuumatkankin mahdollisuudella [ks. Kepler]; maapallon painovoimakentästä pääsemiseksi raketin nopeuden tulee olla n. 11.2 km/s.
  • Alkuaikojen avaruustutkimus perustui teleskooppien lisäksi instrumenttien kanssa korkealla lentäviin lentokoneisiin, stratosfääriin asti nouseviin palloihin [ks. Hess] ja nyt myös korkealle ammuttaviin raketteihin. Satelliitit tulivat kuvaan myöhemmin.
  • Myös aseteollisuus hyödynsi raketteja 1930-luvulta alkaen. Saksalaisten V-2 rakettia kehittänyt Wernher von Braun (1912-1977) siirtyi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin, jossa hän kehitti myöhemmin Apollo-projektille tärkeätä Saturn V -rakettia. Neuvostoliiton avaruusohjelmaa johti pitkään Sergei Korolev (1906-1966).
• Avaruuden tutkimus helpottui, kun raketteja päästiin käyttämään tutkimussatelliittien laukaisuun. Navigointi- ja kaukokartoitussatelliiteilla on lisäksi tärkeä käytännön merkitys, puhumattakaan sää- ja tietoliikennesatelliiteista, jotka vaikuttavat jo arkielämään. Ensimmäinen sääsatelliitti, Tiros I, laukaistiin 1960 [ks. Bjerknes ja Richardson].
  • Tietoliikennesatelliitteja oli Arthur C. Clarke (1917-2008) ennakoinut jo 1945. Hän ehdotti myös, että aurinkokonnan tutkimusta voisi käyttää sodan 'moraalisena korvikkeena' [vrt. vastaavat teoriat urheilusta, ks. Loewi; Lorenz ja Tinbergen]
  • Ensimmäinen satelliitti, venäläisten Sputnik 1, laukaistiin maata kiertävälle radalle 1957; amerikkalaisten Explorer 1 seurasi sitä noin kolme kuukautta myöhemmin 1958, ja kantoi jo tutkimusinstrumentteja. Luna 3 otti 1959 ensimmäiset kuvat Kuun näkymättömältä puolelta. 1961 Juri Gagarin oli ensimmäinen ihminen avaruudessa Vostok 1:n mukana (radan perigeumi 180 km, apogeumi 327 km). Aurinkotutkimukseen erikoistunut Orbiting Solar Observatory 1 laukaistiin 1962. Mariner 2 ohitti Venuksen 1962 ja Mariner 4 Marsin 1964. Luna 9 teki ensimmäisen pehmeän laskun Kuuhun 1966. Ihminen laskeutui Kuuhun Apollo 11:n mukana 1969 [ks. myös Oort ja Kuiper].
• Koska satelliittien radat noudattavat Newtonin lakeja, niiden seuranta kertoo, kuinka paljon maapallon gravitaatiokenttä poikkeaa ideaalin pyörähdysellipsoidin [ks. Hipparkhos; Newton; Buffon] kentästä. Todellista pintaa, johon myös valtamerten pinnat asettuvat, kutsutaan geoidiksi. Se voi poiketa ellipsoidista jopa 100 metriä; eroa mallinnetaan esim. palloharmonisilla funktioilla.

Arthur Cecil Pigou 1877 - 1959 ja John Maynard Keynes 1883 - 1946

• Taloustieteilijöitä, joiden teoriat käsittelivät etenkin nk. hyvinvointivaltion [ks. Mill; Giddens] toimintaa; Pigou tukeutui uusklassiseen ajatteluun [ks. Marshall] Keynesin yrittäessä luoda sille vastakkaista ajattelua. Kyse on nk. makrotaloustieteestä, joka tutkii lyhyellä aikajänteellä kansantalouksien suhdannevaihteluita [ks. Malthus ja Ricardo; Mill; Marx], ja pidemmällä nk. kasvuteoriaa [ks. Brunel; Solow]. Suhdannevaihteluiden tilastollinen tutkimus on tukenut ajatusta niiden ainakin osittaisesta sisäsyntyisyydestä, vaikka ulkoisilla tekijöillä, esim. sodilla ja teknologian kehityksellä, on myös vaikutusta.
  • Verotulojen [ks. Herodotos ja Thukydides; Smith] käyttö siirtyi vähitellen sodista hyvinvointivaltion palveluihin. Tuloja voidaan lisätä kahdella tavalla, kiristämällä verotusta tai lisäämällä yhteiskunnassa tehdyn verotettavan työn määrää ja tuottavuutta. Jälkimmäisessä (so. kasvuteoriassa) yläraja ei ole yhtä ilmeinen kuin edellisessä. Sotien tapaan palveluja voidaan yrittää ylläpitää myös lainarahalla.
  • Sokea usko suhdannevaihtelujen täydelliseen sisäsyntyisyyteen on johtanut harhaisiin yrityksiin ennustaa talouslamoja etukäteen; samaa tosin esiintyy ulkoisten tekijöiden tapauksessa [esim. Jevons, ks. Marshall].
  • Suhdannevaihteluista huolimatta talouskasvu on jatkunut länsimaissa jo pari sataa vuotta [ks. Brunel], ja väliaikaisiin taantumiin ja lamoihin voi myös varautua [ks. Bhagwati].
• Jo Marshallin uusklassiseen ajatteluun kuului käsitys muutoksen tärkeydestä taloudessa. Pigoulle taloudellisten instituutioiden hidas reagointi näihin muutoksiin oli myös sosiaalisten ongelmien taustalla (Wealth and Welfare, 1912; The Economics of Welfare, 1920). Sosiaaliturvan kulujen kattamisesta ja optimoimisesta kehittyi vähitellen taloustieteen peruskysymyksiä.
  • Suhdannevaihteluita klassiselta (eli Pigoun kannattamalta) pohjalta tutkivat mm. Henry Clay (1883-191954, Economics: An Introduction for a General Reader, 1916), Frederic Lavington (1881-1927, The Trade Cycle, 1922) ja Wilhelm Röpke (1899-1966, Crises and Cycles, 1936). Näissä varallisuuden ajateltiin syntyvän tuotannon kautta.
  • Kulujen kattaminen ei ole vain kirjanpidollinen kysymys, olemassa olevien tulojen ja menojen tasaamisesta: esiin nousi myös kysymys ihmisten omatoimisuuden merkityksestä jaettavana olevan kakun kasvattajana. Tuen voi kohdentaa vain kaikkein köyhimpiin (mikä lisää byrokratiaa, voi johtaa väärinkäytöksiin, tai esim. jättää tarvitsevia tuen ulkopuolelle), tasapuolisesti kaikkiin (mikä puolestaan suosisi varakkaita), tai jotain näiden väliltä. Esimerkiksi perusterveydenhuolto voidaan järjestää kaikille yhtäläisesti, mutta työttömyysavustus vain työttömille, ei nk. kansalaispalkan tai perustulon tavoin kaikille.
• Maailmansotien välinen aika oli talouden kannalta katastrofaalinen. 1920-luvulla länsimaat kärsivät inflaatiosta [ks. Bodin], ja Saksassa v. 1923 inflaatioprosentti nousi 486 miljoonaan. Keynes kritisoi voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan [ks. Weber] rauhansopimuksen asettamia vaateita Saksalle (The Economic Consequences of the Peace, 1919). Vaikka myöhempi kehitys osoitti hänen olleen oikeassa, hän saattoi itse kirjoituksellaan vaikuttaa tapahtumiin [ks. Weber].
  • Nationalistinen ajattelu perustui virheelliseen kuvitelmaan siitä, että vahva valtiovalta johtaa vaurauteen. Tähän perustuivat sekä Bismarckin protektionistinen talouspolitiikka [ks. Marshall] että Hitlerin valtaannousu. Kuitenkin jo löytöretkien jälkeinen kehitys todisti aivan päinvastaista: kauppaan perustuva talous löi valloituksiin perustuvan politiikan. Norman Angell (1872-1967) varoitti teoksessaan The Great Illusion (1910, 1933) sotien taloudellisesta järjettömyydestä [ks. myös Smith; Montesquieu; Kant; Mill]. Vuonna 1947 solmittu General Agreement on Tariffs and Trade (GATT) aloitti maailmankaupan uuden liberalisoinnin ja loi pohjaa uudelle talouskasvulle.
  • Saksalaisilla ei ollut sotien välillä halua etsiä poliittista ratkaisua sotakorvauksien maksuun, ja he käyttivät Keynesin kirjoitusta tässä keppihevosenaan. Vuonna 1924 saksalaiset ja itävaltalaiset pankit, todennäköisesti hallitustensa hyväksyminä, yrittivät spekulaatioilla kaataa Ranskan frangia. Projektin epäonnistuminen kaatoi useitakin pankkeja ko. maissa. Tapaus antaa hyvän kuvan saksalaisten asenteesta.
• Keynesin väitöskirja A Treatise on Probability (1921) koski tilastotieteen [ks. Spencer ja Galton; Wright, Fisher ja Haldane] filosofiaa. Hän kannatti nk. subjektiivista todennäköisyystulkintaa John Vennin (1832-1923) v. 1872 esittämän todennäköisyyden objektiivisen nk. frekvenssitulkinnan sijaan; kolmas mahdollisuus on todisteisiin perustuva looginen tulkinta [ks. myös Carnap]. Hän myös määritteli, että tapahtuma joka voidaan tietää etukäteen, johtaa jostain vaikuttavasta syystä tai on jollain tavalla organisoitunut ei voi olla satunnainen. Taloustieteessä Keynes varoitti liian spekulatiivisten investointien riskialttiudesta [vakuutustoiminnasta, ks. Halley, liiketoiminnan riskeistä, ks. Schumpeter ja Hayek].
  • Frank Knight oli analysoinut liiketoiminnan riskejä teoksessaan Risk, Uncertainty and Profit (1921). Riskianalyysi kuuluu sosiologiaankin [ks. Luhmann ja Habermas].
• Keynes kiinnostui mahdollisuudesta ohjata taloutta (The End of Laissez Faire, 1926). Vuoden 1929 pörssiromahdusta seuranneen pitkittyneen laman jälkeen hän puolusti mm. julkisen kulutuksen lisäämistä talouden piristämiseksi (Työllisyys, korko ja raha - yleinen teoria eli The General Theory of Employment, Interest, and Money, 1936). Klassisen teorian vastaisesti [ks. Malthus ja Ricardo; Mill] kulutuksen oli tarkoitus kasvattaa taloutta. Keynesin mukaan "pyramidien rakentaminen, maanjäristykset ja jopa sodat" luovat (paremman puutteessa) varallisuutta. Hän väitti aikaisempien talousteorioiden kieltäneen jopa suhdannevaihtelujen mahdollisuuden (mutta vrt. yllä). Sivuvaikutustensa takia keynesiläisyys on menettänyt arvostustaan [ks. Rawls ja Raz]. 2010-luvun julkisen talouden velkakriisi länsimaissa selittynee ainakin osittain sillä, että poliitikot ovat keskittyneet kulutuksen tukemiseen; tuottavasta työstä puhumisesta on tehty poliittisesti epäkorrektia.
  • Steven Kates (s. 1948) dokumentoi Keynesin vaikutusta myöhempää taloustieteeseen teoksessaan Say's Law and the Keynesian Revolution (1998) alaotsikolla How Macroeconomic Theory Lost its Way.
  • Monetarististen teorioiden [ks. Rawls ja Raz] mukaan 1930-luvun lama oli Yhdysvaltain keskuspankin [ks. Machiavelli; Petty] epäonnistuneen politiikan tulosta; se syvensi jo alkanutta taantumaa liian kireällä rahapolitiikalla. Liian löysällä rahapolitiikalla keskuspankki voi myös luoda pörssikuplaa, jonka puhkeaminen johtaa lamaan; tästä on esimerkkejä 2000-luvulta.
  • On selvää, että Keynesin suosittelema politiikka jakoi varallisuutta, ja että tällä voi olla positiivisia sosiaalipoliittisia seuraamuksia laman aikana; varallisuuden luonti on kuitenkin eri asia. Franklin D. Rooseveltin nk. New deal -ohjelmaa juhlittiin eräänlaisena sosiologisena kokeena. On esitetty, että instituutioiden [ks. Veblen] merkitys tuli tuli tätä kautta uudestaan taloustieteen tutkimuskohteeksi [ks. North]. Niiden merkitys myös normaaliajan talouden kehitykselle oli kuitenkin havaittu jo klassisen taloustieteen aikana [ks. Smith; Mill].
    • Lama synnytti tarpeen kerätä aikaisempaa tarkempaa tietoa kansalaisten todellisesta elämäntilanteesta. Tilastotieteilijöistä Morris Hansen ja William Hurwitz kehittivät satunnaisotannan tekniikkaa. Politiikan alalla mielipidekyselyjen [ks. myös Luhmann ja Habermas] pioneeri oli George Horace Gallup (1901-1984).
  • Hicks [ks. Simon ja Arrow] matematisoi Keynesin teoriaa, mikä edesauttoi sen leviämistä.
• Samoihin aikoihin institutionaalinen taloustiede [ks. Veblen; North] siirtyi myös yritysmaailmaan [ks. Brunel]. John Maurice Clark (1884-1963) yhdisteli isänsä [ks. Marshall] neoklassismia institutionalismiin (Studies in the Economics of Overhead Costs, 1923; The Social Control of Business, 1926), ja Ronald Coase (s. 1910) tutki modernin yrityksen syntyä samalta pohjalta artikkelissaan The nature of the firm (Economica, 6, 386-405, 1937). Teorian mukaan yrityksen sisälle luotiin markkinoista vapaa alue tuotantokustannusten minimoimiseksi [ks. Schumpeter ja Hayek]. Coaselle myönnettiin Nobelin taloustieteen palkinto 1991.
  • Adoph Berle ja Gardner Means kirjoittivat amerikkalaisen liikkeenjohdon historiasta teoksessaan The Modern Corporation and Private Property (1932).

Niels Bohr 1885 - 1962 ja Wolfgang Pauli 1900 - 1958

• Fyysikkoja, jotka kehittivät atomimallia [ks. Rutherford] hieman modifioidulla klassisella fysiikalla vain muutamia vuosia ennen uuden kvanttimekaniikan [ks. Heisenberg ja Schrödinger] syntyä. Molemmat sekoittivat uutta fysiikkaa myös mystissävytteiseen filosofiaan. Bohr sai fysiikan Nobelin palkinnon 1922, Pauli 1945.
• Bohr paransi Rutherfordin epästabiilia atomimallia 1913-1915 olettamalla atomiin sidottujen elektronien energian kvantittuneen [ks. Planck; Einstein] tietyille stabiileille 'kuorille' ytimen ympärillä. Atomien sähkömagneettiset [ks. Maxwell] emissiospektrit [ks. Fraunhofer; Kirchhoff.] selittyivät elektronien siirtymisinä ylemmältä kvantti- eli energiatilalta alemmalle ja tähän liittyvänä energian vapautumisena fotonin muodossa. Absorptiospektrit syntyvät päinvastaisessa prosessissa. Malli selitti vedylle johdetun Rydbergin kaavan [ks. Ångström] ja antoi kokeellisia tuloksia vastaavat arvot vetyatomin koolle ja ionisaatiopotentiaalille. Kun Arnold Sommerfeld (1868-1951) lisäsi 1915-1916 suppean suhteellisuusteorian [ks. Einstein] vaikutuksen elliptisten elektroniratojen avulla, malli selitti myös vedyn spektrin hienorakennetta [ks. Ångström; Dirac]. Toisaalta malli ei selittänyt esim. spektriviivojen suhteellisia intensiteettejä, heliumin viivoja tai Zeemanin ilmiötä.
  • Vahvistusta elektronien energian kvantittumiselle saatiin James Frankin (1882-1964) ja Gustav Hertzin (1887-1975) kokeista; heille myönnettiin fysiikan Nobelin palkinto 1925.
  • Elektronin siirtyminen atomin sidotusta tilasta vapaaksi - eli atomin ionisoituminen - ei ole kvantittunut, vaan ylimääräinen energia muuttu elektronin liike-energiaksi. Samoin käy rekombinaatiossa, vapaan elektronin kaappauksessa atomin sidottuun tilaan. Vapaan elektronin vuorovaikuttaessa atomin tai molekyylin kanssa sen energiatilat ovat koko ajan jatkuvia. Nesteillä ja kiinteillä aineilla viivat voivat olla niin lähellä toisiaan, että ne levetessään peittävät toisiaan. Nämä prosessit selittävät sähkömagneettisen säteilyn jatkuvaa spektriä.
  • Sommerfeldin työn mukana fysiikkaan ilmaantui uusi laaduton luonnonvakio, nk. hienorakennevakio, jonka suuruus on n. 1/137 [ks. Feynman].
• Bohrin selitti 1922 myös atomien jaksollista järjestelmää [ks. Mendelejev] atomimallinsa avulla. Olettamalla, että (1) ydintä kiertävät elektronit täyttävät kuoria järjestyksessä, että (2) kullekin kuorelle mahtuu vain tietty määrä elektroneja, ja että (3) atomi 'pyrkii sulkemaan' myös uloimman elektronikuorensa, so. täyttämään sen maksimaalisesti, hän pystyi selittämään yksinkertaisten kemiallisten sidosten [ks. Lewis ja Langmuir] luonteen sähköisen vuorovaikutuksen [ks. Berzelius] avulla ja jopa ennustamaan oikein eräiden vielä löytämättä olleiden alkuaineiden ominaisuuksia. Kemia on siis atomien ja molekyylien uloimman elektronikuoren - nk. valenssielektronien - fysiikkaa; tämä selitti myös isotooppien [ks. Thomson; Rutherford] samanlaisen kemian.
• Myöhemmin Bohr kehitti kvanttifysiikkaa mystifioivan nk. 'Kööpenhaminan tulkinnan'. Sen mukaan kvanttimaailman todennäköisyydet aktualisoituvat todellisuudeksi (eli aaltofunktio 'romahtaa') vasta mittaustapahtumassa ja ihmisen tietoisuus on mukana tekemässä tätä todellisuutta. Mm. Schrödinger yritti osoittaa ajatuksen mielettömyyden. Myöhemmin kvanttimekaniikan 'paradokseista' on pyritty eroon toista kautta [ks. Gell-Mann].
  • Bohr sovelsi kvanttimekaniikan 'komplementaarista' aalto/hiukkas -tulkintaa myös politiikkaan, psykologiaan ja muihin ihmistieteisiin; samanlainen tieteen väärinkäyttö on tyypillistä myös postmodernissa sosiologiassa [ks. Foucault ja Derrida]. Tulkinta johti hänet myös kiinalaisen mystiikan suuntaan: Bohr valitsi vaakunaansa yinin ja yangin [ks. Hesiodos] mukaisen lauseen Contraria sunt complementa. Fysikaalisen todellisuuden lisäksi Bohr uskoi sitä täydentävään elämänvoimaan [ks. Blumenbach]. Filosofi Henri Bergson (1859-1941), joka sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon 1927, uskoi myös vitalismiin; Bohr ei ollut ajatuksineen suinkaan yksin.
    • Fysiikka loi näin pohjaa myös eräille moderneille New age -uskonnoille, esim. Fritjof Capran Fysiikka ja Tao (1975). Fyysikko David Bohm (1917-1992) kirjoitti jopa kirjan, The Ending of Time (1985), intialaisen guru Krishnamurtin (1895-1986) kanssa.
  • Hugh Everett ehdotti 1957 kööpenhaminalaisen tulkinnan vaihtoehdoksi toisenlaista mystiikkaa, nk. monimaailma-tulkintaa (MWI), jossa maailmankaikkeus haarautuu jokaisessa kvanttimekaanisessa valintatilanteessa kahtia erillisiksi maailmoiksi. Myöhemmistä fyysikoista mm. Bryce DeWitt ja David Deutsch ovat kannattaneet teoriaa Everetinkin tarkoittamassa radikaalissa mielessä, jossa eri maailmat ovat kaikki yhtä tosia (teoria voidaan nähdä myös matemaattisena temppuna). W. Olaf Stapledon (1886-1950) oli ehdottanut käytännössä samaa ideaa jo tieteiskirjassaan Star Maker (1937).
    • Tämä ei ole sama asia kuin kosmologiset multiuniversumimallit [ks. Penrose ja Hawking; Guth ja Linde]. Myös metafysiikan 'mahdolliset maailmat' [ks. Ockham; Leibniz; Hintikka] ovat eri asioita.
• Mitattuja spektriviivoja tutkimalla Pauli määritteli 1925 nimeään kantavan kieltosäännön atomiytimiä kiertäville elektroneille: kaksi elektronia ei koskaan voi olla samassa kvanttitilassa. Tämä auttoi osaltaan jaksollisen järjestelmän selittämisessä. Selittääkseen betahajoamisessa [ks. Rutherford] syntyvien elektronien jatkuvan energiaspektrin, Pauli postuloi myös uuden hiukkasen, neutriinon, olemassaolon 1931 [ks. Fermi]. Hän oli Bohrin tapaan myös yksi ajan kvanttimystikoista
  • Pauli yritti sovittaa jungilaista psykologiaa kvanttifysiikkaan ja korosti ihmisen psyyken vaikutusta mittauksiin. Suomalainen fyysikko Kalervo Vihtori Laurikainen (1916-1997) seurasi omassa filosofiassaan paljolti juuri Paulin jalanjälkiä. John Wheeler [ks. Einstein] on jopa esittänyt maailmankaikkeuden olevan kollektiivisen havainnoijien joukon luoman; tällä hän on pyrkinyt selittämään miksi maailmankaikkeus on ollut niin sopiva paikka ihmisen kehittyä [ks. Hoyle].
• Bohrin ja Sommerfeldin työn ansiosta fysiikkaan ilmaantui kvanttiluvun käsite. Atomien pääkvanttiluku n = 1, 2, 3, jne. määritteli elektronien kuoren, jotka koodattiin kirjaimin K, L, M, jne. Rataimpulssimomenttia kuvaava sivukvanttiluku l = 0, 1, ... n-1, koodattiin kirjaimin s, p, d, f, g, h, i, j. Kolmas nk. atomiorbitaalin (AO) määrittelevä kvanttiluku on magneettinen kvanttiluku m_l = -l, -(l-1), ..., -1, 0, 1, ..., l-1, l. Neljäs atomien elektronia kuvaava kvanttiluku on hiukkasen sisäistä impulssimomenttia kuvaava spinkvanttiluku m_s = ± ½. Atomiin (tai molekyyliin) sidottujen elektronien energiatilojen lisäksi kvanttiluvuilla voidaan kuvata atomiytimien nukleonien tiloja, molekyylejä muodostavien atomiydinten energiatiloja sekä - spinin tapaan [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit] - yksittäisten hiukkasten diskreettejä ominaisuuksia.

Gilbert Newton Lewis 1875 - 1946 ja Irving Langmuir 1881 - 1957

• Kemistejä, jotka kehittivät kemiallisten sidosten [ks. Berzelius; Kekulé; Thomson] teoriaa. Lisäksi Lewis määritteli hapot ja emäkset [ks. van't Hoff ja Arrhenius] uudella tavalla, ja Langmuir loi plasmafysiikan tutkimusalan. Langmuir sai sidostutkimuksistaan v. 1932 kemian Nobelin palkinnon.
• Lewis päätteli, että kemiallinen sidos voi syntyä atomien jakaessa elektroniparin (The atom and the molecule, Journal of the American Chemical Society, 38, 762-785, 1916). Kun Langmuir kehitti teoriaa edelleen - mm. yhdistämällä sitä Bohrin atomimalliin - syntyi nk. Lewisin-Langmuirin teoria. Langmuir keksi myös kutsua uutta sidosta termillä kovalentti sidos; nk. ionisidos perustuu elektronien siirtoon [ks. Bohr ja Pauli]. Lewis esitteli uuden teorian teoksessaan Valence and the Structure of Atoms and Molecules (1923), jossa hän tuki myös uutta ajatusta nk. vetysidoksesta. Vetysidoksella selittyvät mm. veden erikoiset kemialliset ominaisuudet [ks. Boyle], ja veden vaikutus proteiinien [ks. Berzelius; Sachs; Fischer] kolmiulotteisen muodon määräytymiseen, jota mm. Langmuir tutki. Jatkossa sidosten teorian kehitys vaati kvanttimekaniikan [ks. Heisenberg ja Schrödinger] käyttöönottoa [ks. Pauling].
  • Vetysidoksen olivat määrittäneet W.M. Latimer ja W.H. Rodebush artikkelissaan Polarity and ionization from the standpoint of the Lewis theory of valence (Journal of the American Chemical Society, 42, 1419-1433, 1920). Koska vetyatomilla on vain yksi elektroni, sen ottaessa osaa sidokseen ytimen positiivinen varaus jää voimakkaammin näkyviin kuin muilla aineilla: tämä mahdollistaa nk. vetysidoksen muodostumisen. Muilla ytimillä vastaavanlainen osittainen 'läpinäkyminen' johtaa vielä heikompiin sidoksiin [ks. van der Waals]. Metalleissa sidokset syntyvät positiivisten ionien ja vapaiden elektronien [nk. elektronipilven, ks. Onnes] vuorovaikutuksesta.
  • Uusia sidosteorioita hyödyntänyt Nevil Vincent Sidgwick (1873-1952) jatkoi v. 1927 liganditutkimuksia [ks. Werner]: koordinaatiosidos on kovalentin sidoksen erikoismuoto, jossa molemmat jaetuista elektroneista ovat peräisin samalta atomilta. Tämän kehityksen seurauksena kiinnostus epäorgaaniseen kemiaan kasvoi vuosisadan puolivälin tienoilla. Mm. Henry Taube (s. 1915) sai v. 1983 kemian Nobelin palkinnon aiheesta.
• Lewisin happo-emäs -teoriassa, joka sai lopullisen muodon 1936, edelliset vastaanottavat ja jälkimmäiset luovuttavat elektroniparin. Edellinen Arrheniuksen [ks. van't Hoff ja Arrhenius] teorian parannusehdotus oli nk. Brųnstedin-Lowryn teoria vuodelta 1923.
  • Johannes Brųnstedin (1879-1947) ja Thomas Lowryn (1874-1936) teoriassa happo on vety-ionin (H⁺ eli protonin) luovuttaja ja emäs sen vastaanottaja.
• Langmuir määritteli 1920-luvun puolivälissä termin plasma kuvaamaan ionisoitunutta kaasua. Ensimmäisistä tutkimustuloksista Tonksin kanssa kirjoitettu artikkeli Oscillations in ionized gases (Phys. Rev. 33, 195, 1929) käynnisti plasmafysiikkana tunnetun modernin fysiikan suunnan. Plasmafysiikan sovellutusalue on hyvin laaja.
  • Toinen merkittävä plasmafyysikko oli Hannes Alfvén (1908-1995), joka ennusti hydromagneettisten aaltojen olemassaolon (On the existence of electromagnetic - hydromagnetic waves, Arkiv. Mat. Astron, Fysik, 29B(2), 1941). Hän sai fysiikan Nobelin palkinnon 1970. Alfvénin työ on ollut erityisen tärkeä nk. dynamoteorialle, joka pyrkii selittämään sekä maapallon että auringon magneettikenttien synnyn. Teorian alkeita kehitti jo Joseph Larmor (Possible rotational origin of magnetic fields of sun and earth, Elec. Rev., 85, 412, 1919).
  • Avaruusfysiikassa ionosfääriksi nimetyn yläilmakehän (heikosti) ionisoituneen kerroksen olemassaolo vahvistettiin 1925 [nk. E-kerroksesta, ks. Hertz]. Edward Victor Appleton (1892-1965) löysi n. 250 km:n korkeudesta uuden, nk. F-kerroksen joka heijastaa korkeataajuisia radioaaltoja; fysiikan Nobelin palkinto 1947.
  • Eugene N. Parker (1927-) ehdotti 1958 auringon (plasma)koronan laajentuvan nk. aurinkotuuleksi, joka välittää auringossa tapahtuvia ilmiöitä ympäröivään avaruuteen, nk. heliosfääriin, satojen kilometrien sekuntinopeudella. Satelliitit [ks. Goddard] osoittivat teorian pian oikeaksi. Maapallon sisäisen magneettikentän [ks. Gilbert] ansiosta biosfäärimme on suojassa suoralta aurinkotuulen vaikutukselta nk. magnetosfäärin sisällä [tästä huolimatta magneettiset myrskyt ovat maanpäälläkin mitattavia ilmiöitä, ks. Gauss; Humboldt]. Toisaalta aurinkotuulen mukana kulkeutuva auringon magneettikenttä suojaa koko aurinkokuntaa galaktiselta kosmiselta säteilyltä [ks. Hess].
    • Komeettojen pyrstöjä tutkinut Ludwid Biermann (1907-1986) oli ennakoinut 1951 auringon hiukkassäteilyn olemassaoloa.
  • Merkittävin plasmafysiikan tulos olisi hallitun fuusioreaktion [ks. Bethe] synnyttäminen, mikä lupaisi halpaa ja nykyistä [ks. Fermi] vaarattomampaa ydinenergiaa. Vetypommihan rakentuu tälle teknologialle jo nyt.
• Langmuir tutki myös sateen tekemisen vähemmän eksaktia tiedettä. Yhdessä Vincent Schaeferin ja Bernard ('Kurtin veli') Vonnegutin kanssa hän havaitsi, että pilvien [ks. Dalton; van der Waals] jääkiteitä voidaan kasvattaa kemiallisten aineiden avulla niin suuriksi, että ne satavat gravitaation vaikutuksesta alas. Laboratoriotulokset vahvistuivat v. 1946 testilennolla. Valitettavasti menetelmästä ei ole suurta käytännön hyötyä, koska parhaimmillaankin sillä voidaan vaikuttaa vain muutenkin satavien pilvien sateen ajankohtaan ja paikkaan. Sillä ei voida synnyttää ukkosmyrskyihin liittyviä cumulonimbus pilviä tai pitkäaikaisia sateita synnyttäviä nimbostratus pilviä.

James Augustine Aloysius Joyce 1882 -1941

• Kirjailija, modernismin tunnetuin edustaja. Muodissa olleelle realismille [ks. Comte] vastapainoksi syntyneen modernismin juuret ulottuvat 1800-luvulle [ks. James]. Joycen varhainen mestariteos oli novellikokoelma Dublinilaisia (1914). Odysseus (1922) on tunnetuin tajunnanvirtatekniikkaa hyödyntävä teos ja yksi vuosisadan suurista romaaneista. Finnegans Waken (1939) on sanottu ennakoineen jo postmodernismia [ks. Foucault ja Derrida].
  • Modernismia ennakoi kirjallisuuden Nobelin palkinnon 1920 saanut Knut Hamsun (1859-1952; esim. Mysteerioita, 1892). Marcel Proust (1871-1922) tunnetaan teossarjasta Kadonnutta aikaa etsimässä (1913-1927). Joycen jälkeen tunnetuin tajunnanvirtatekniikan käyttäjä oli Virginia Woolf (1882-1941), Bloomsburyn ryhmän [ks. Moore] näkyvin hahmo. Mooren [ja Russellin] tietoteorian perusta on yksilöllinen kokemus, ja samoin Woolfin tajunnanvirta oli tapa lähestyä kokemuksen (realistisia) kohteita. Hänen tärkeimpiä teoksiaan ovat Mrs. Dalloway (1924), Majakka (1927) ja Aallot (1931).
  • Teoksessaan The Craft of Fiction (1921) Percy Lubbock sivuaa 'epäluotettavan kertojan' teemaa, jonka Wayne C. Booth myöhemmin laajensi (The Rhetoric of Fiction, 1961).
  • Joycen Dublinilaisia-kokoelman novellista Muistot John Huston (1906-1987) teki myöhemmin yhden parhaista elokuvistaan (The Dead, 1987).
• Varsinkin bloomsburyläistä estetisointia ja itsetietoisuutta pidettiin usein elitistisenä. Realismia vastaan syntyi myös ekpressionistinen kirjallisuus, joka objektiivisen todellisuuden (ja jopa sen 'kokemisen') sijaan pyrki kuvaamaan subjektiivisia tuntemuksia (sisäistä 'todellisuutta') usein villin tyylitellysti ja shokeeraavasti. Varhaisista ekspressionistisista kirjailijoista mainittakoon Strindbergin lisäksi Frank Wedekind (1864-1918, esim. näytelmät Der Erdgeist, 1895 ja Die Büchse der Pandora, 1904). Myös Franz Kafka (1883-1924, esim. Muodonmuutos, 1915) käytti ekspressionistisia tehokeinoja [eksistentialismista, ks. Kierkegaard]. Alfred Döblinin (1878-1957) Berlin Alexanderplatzia (1929) on kutsuttu tyylin mestariteokseksi. Koska Freud oli monopolisoinut keskustelun seksistä [biologit korjasivat asian hieman myöhemmin, ks. Kinsey], hänen teorioillaan oli usein näkyvä asema ekspressionistisessa - ja yleensäkin modernistisessa - taiteessa.
  • Ekspressionismi oli paljolti saksalainen tyylisuunta, seikka, joka näkyy maan 1920-luvun elokuvissakin. Georg Wilhelm Pabstin (1885-1967) Wedekindin teksteihin perustuva Pandoran lipas (1929), jota on pidetty viimeisenä uutta luovana mykkäelokuvana, edusti jo nk. uusobjektiivisuutta. Samasta aiheesta Alban Berg (1885-1935) kirjoitti oopperan Lulu v. 1935.
    • Pabstin sankaritarta esittävä Louise Brooks (1906-1985) kirjoitti myöhemmin elokuvataiteesta lyhyesti mutta merkittävästi (Lulu in Hollywood, 1974).
  • Modernistisessa taiteessa dadaismi, surrealismi ja futurismi kuuluvat nk avantgardistisiin liikkeisiin. Filippo Marinetti (1876-1944) vaikutti esseellään Manifesto du Futurisme (1909) futurismin syntyyn, ja dadaismin kehittäjiin kuului etenkin Tristan Tzara (1896-1963). Surrealismi syntyi dadaismista André Bretonin (1896-1966) johdolla (Surrealismin manifesti, 1924). René Magritte (1898-1967) oli 'maagisella realismillaan' liikkeen merkittävin kuvataiteilija. Myöhempi abstrakti ekspressionismi, jota pohjusti etenkin Wassily Kandinsky (1866-1944), sai paljon vaikutteita surrealismista. Kirjallisuuden puolella Joseph Conrad (1857-1924) oli hyödyntänyt maagista realismia jo teoksessaan Hopealaiva (1904).
• Tunnettuja modernistisia runoilijoita ovat William Butler Yeats (1865-1939; kirjallisuuden Nobelin palkinto 1923), Ezra Pound (1885-1972) ja T. S. Eliot (1888-1965; kirjallisuuden Nobelin palkinto 1948). Jälkimmäisen pääteos Autio maa (1922) sai vaikutteita kulttuuriantropologiasta [ks. Tylor ja Frazer].

Ludwig Wittgenstein 1889 - 1951

• Filosofi, jonka vaikutuksesta lingvistiikan merkitys filosofiassa kasvoi. Wittgensteinille filosofia oli kielen kritiikkiä, joka huomioi analyyttisen filosofian [ks. Russell; Moore] lisäksi ensin mm. hermeneuttisen [ks. Dilthey ja Windelband; Heidegger] ja myöhemmin pragmaattisen [ks. Peirce] perinteen. Peircen ohella häntä voidaan pitää filosofisten koulukuntien rajoja rikkovan tutkimuksen tärkeimpänä lähteenä [ks. Gödel ja Tarski; Feigl ja Sellars; Austin ja Grice; Hintikka].
  • Wittgenstein epäili, että tosiasioita voitaisiin selittää toisilla. Hänen mukaansa "koko moderni maailmankuva perustuu illuusioon, että niin sanotut luonnonlait selittävät luonnossa havaitut ilmiöt". Hän ei ollut kiinnostunut aikansa matematiikan tai fysiikan kehityksestä tai edes omien teorioidensa hyödyntämisestä. Hän tunnustikin, että "mikään ei tunnu sen epätodennäköisemmältä kuin että joku matemaatikko tai luonnontieteilijä saisi tuotantoani lukemalla jotain työnsä kannalta merkityksellisiä vaikutteita". Hintikka on pyrkinyt välittämään Wittgensteinin myöhäistä ajattelua eteenpäin vähemmän nihilistisessä muodossa.
• Wittgensteinin varhaiskauden mukaan filosofiset ongelmat ovat kielellisiä sekaannuksia [ks. Russell], joista on hankkiuduttava eroon; teoria esiteltiin teoksessa Tractatus logico-philosophicus (Logisch-philosophische Abhandlung, 1921). Nk. kielen kuvateoriassa kieli osoittaa todellisuuden loogisen muodon, mutta vain lausumattomasti eli tavalla, jota ei voida selittää sen paremmin kielen itsensä kuin ylemmän tason metakielen avulla: kielen rajat ovat samalla maailmamme rajat. Tractatuksen merkitys logiikassa liittyy nk. totuusfunktioiden [ks. Frege] teorian systematisointiin ja ko. funktioiden ei-aksiomaattiseen [vrt. Hilbert] esittämiseen taulukoiden avulla. Toisin kuin aksiomaattiset järjestelmät [ks. Frege; Russell], taulukko esim. paljastaa takuuvarmasti onko tarkasteltava lause tautologinen vai ei. Mekanistisena se on myös helposti automatisoitavissa. [Erilaisista logiikan perusteista, ks. Gödel ja Tarski.] Wittgenstein huomautti, että nimen ymmärtämiseen vaaditaan tieto sen referentistä, mutta lauseen ymmärtäminen ei vaadikaan sen totuusarvon, vaan mielen ymmärtämistä [vrt. Frege]. Teoksessa kannatettu totuuden korrespondenssiteoria ja Wittgensteinin v. 1929 merkityksen todennettavuusteesi vaikuttivat loogisen positivismin kehitykseen [ks. Carnap].
  • Maailma koostuu faktoista, ajatukset ovat faktojen loogisia kuvia, ja propositiot ovat havainnoitavia ajatusten ilmauksia.
  • Lausumattomuuteen liittyvä näkemys 'kielen universaalisuudesta' on ollut vallitseva niin analyyttisessä filosofiassa [ks. Quine] kuin muissakin suuntauksissa, esim. hermeneutiikassa. Vastakohtaa, 'kieltä kalkyylina' ovat puolustaneet mm. Peirce ja Hintikka. Totuudesta voidaan oikeastaan puhua vain jälkimmäisessä mallissa; muuten on tyytyminen kielen loogisen syntaksin analyysiin tai 'käsiterunouteen' [ks. myös Kant]. Wittgenstein: "Wovon man nicht reden kann, darüber muss man schweigen" eli mistä ei voi puhua, siitä on syytä vaieta.
    • Lausumattomuus liittyy myös kielideterminismiin [ks. Landtman; Sperber ja Boyer; Jackendoff ja Pinker]
  • Totuuden korrespondenssiteoria: totuus merkitsee lauseen ja todellisuuden välistä vastaavuutta. Merkityksen todennettavuusteesi: lauseen merkitys [ks. Frege; Russell] on sen todentamisen metodi.
  • Wittgenstein kutsui loogisia totuuksia eli lauseita, jotka ovat tosia riippumatta niiden argumenttien totuusarvoista, tautologioiksi. Useimmista muista poiketen hän ei pitänyt matemaattisia todistuksia tautologioina, koska ei uskonut matematiikan olevan johdettavissa logiikasta [ks. Frege; Russell]; hän ei myöskään uskonut lukujen luokkateoriaan.
    • Wittgenstein omaksui myös kannan, jonka mukaan matematiikka luo itse omat objektinsa: matemaatikko on keksijä, ei löytäjä. Näin hän asettui tukemaan enemmän konstruktivistista [ei kuitenkin intuitionistista; ks. Poincaré] kuin platonista [ks. Frege; Gödel ja Tarski] matematiikan filosofiaa. Toisaalta hän vastusti myös konventionalismia eli käsitystä, että ihmiset vain sopivat pitävänsä logiikan tai matematiikan lauseita tosina.
  • C. K. Ogdenin ja I. A. Richardin teos The Meaning of Meaning (1923), jossa esitettiin 22 erilaista merkitystä sanalle 'merkitys', sai vaikutteita Wittgensteinin teoksesta.
• Wittgenstein ei Tractuksen jälkeen julkaissut elinaikanaan mitään. Pitkähkön tauon jälkeen hän kuitenkin palasi filosofian pariin ja hänen luentojaan levisi kirjallisessa muodossa otsikoilla Sininen kirja (1933-1934) ja Ruskea kirja (1934-1935). Näissä Wittgenstein käsitteli mm. aktuaalisuutta ja potentiaalisuutta [ks. Aristoteles]; on puhuttu 'dynaamisesta metafysiikasta'. Hänen mielen filosofiansa, joka mm. kielsi termin 'minä' viittaavan mihinkään [ks. Hume], korosti [vastoin psykologista behaviorismia, ks. Watson] intentionaalisuuden [ks. Husserl] tärkeyttä psykologialle. Hänen ja Gilbert Rylen (1900-1976; The Concept of Mind, 1949) samansuuntaista ajattelua on kuitenkin kutsuttu loogiseksi behaviorismiksi ja behavioristiseksi mielen filosofiaksi [ks. Quine]. Suuntaus on vaikuttanut moderniin tietoisuuden tutkimukseen [ks. Dennett].
  • Ryle kritisoi kielenkäyttöä, joka viittaa olemattomien asioiden reaaliseen ontologiaan ["ghost in the machine"; ks. Descartes]. Vaikka 'mieli' on substantiivi eikä sitä vastaa mikään aivojen yksittäinen osa, uuden materiasta erillisen substanssin postuloiminen sitä selittämään olisi nk. kategoriavirhe. mieli ei ole substanssi vaan jotain mitä aivot tekevät [ks. Feigl ja Sellars]. Lisäksi ero 'mitä' ja 'kuinka' tietämisen [hiljaisesta tiedosta, ks. Schumpeter ja Hayek] välillä osoittaa kognition voivan olla 'ruumiillistunutta' ja ei-presentationaalista [ks. myös Simon ja Arrow]. Kyse on myös tarpeesta selittää yksi ja sama tapahtuma useammalla kuin yhdellä tavalla [vrt. Lorenz ja Tinbergen]; esimerkiksi "lasi rikkoutui kun kivi osui siihen" on eri asia kuin "lasi rikkoutui kun kivi osui siihen koska se oli hauras". Wittgensteinin mukaan Rylen teos kopioi hänen teorioitaan.
  • Charles Morris (1901-1979) jakoi semiotiikan [ks. Peirce; Saussure] syntaktiikkaan, semantiikkaan ja pragmatiikkaan (Foundations of the Theory of Signs, 1938). Peircen tavoin Wittgenstein ei enää tehnyt suurta eroa semantiikan ja pragmatiikan välille [myös Hintikka on jatkanut tällä linjalla].
    • Analyyttisen filosofian perinne pyrki vähentämään syntaksin ja semantiikan välistä eroa [ks. Russell; Carnap; Gödel ja Tarski], ja Wittgenstein lisäsi panoksia. Hänen pyrkimystään vastustetaan etenkin nk. eliminatiivisessa materialismissa [ks. Rumelhart ja McClelland].
• Teoksessaan Filosofisia tutkimuksia (Philosophische Untersuchungen, postuumisti 1953) Wittgenstein korosti arkikielen [ks. Moore] ja todellisuuden välistä dynaamista suhdetta. Koska kielen käyttöön liittyy eri tilanteissa eri sääntöjä, filosofian tulee paneutua siihen kielipelien, so. toimintaan suhteutettujen käsitteellisten viitekehysten, kautta. Semantiikan ja pragmatiikan näin sekoittuessa [ks. Peirce; Hintikka] ilmausten merkitys määräytyy niiden käyttötavasta eli kieli on sosiaalinen ilmiö [vrt. Russellin propositiot ja tuttuus-käsite]. Wittgenstein esitti myös käsitteisiin liittyvän perheyhtäläisyyden idean: esim. 'pelin' käsitettä ei voi tyhjentävästi selittää. Tälle idealle on löytynyt käyttöä ajattelun perusteita tutkivissa kognitiivisissa tieteissä [ks. Turing; Feigl ja Sellars]. Lisäksi, "jos leijona osaisi puhua, emme ymmärtäisi sitä", eli eri lajien käsitteistö ja niihin perustuva ajattelu voi olla hyvin erilaista [ks. James; Popper].
  • Wittgenstein: "Sana 'merkitys' voidaan määritellä niin, että määritelmä kattaa suuren tapausten luokan - vaikkakaan ei kaikkia sen käyttötapauksista: Sanan merkitys on sen käyttö kielessä."
  • Peter Strawsonin (1919-2006) mukaan ihmiset viittaavat, eivät heidän ilmauksensa (On referring, Mind, 59, 320-44, 1950).
  • Kielen käyttöä korostavia merkitysteorioita on pyritty vahvistamaan eri tavoilla, jotta etäisyys lauseiden ja käyttäytymisen välillä ei olisi liian suuri. Wittgensteinin itsensä inspiroimassa loogisessa positivismissa korostettiin lauseiden em. verifikaatiota (niiden totuuden todistamista), ja Wilfrid Sellars suosi pragmaattista päättelyä [ks. Feigl ja Sellars].
• Wittgensteinin viimeiset tutkimukset julkaistiin teoksessa Varmuudesta (Über Gewissheit, postuumisti 1969). Siinä hän halusi selvittää miten voimme tietää jotain, esim. "On aivan varmaa että autoja ei kasva maasta", ilman varsinaista omakohtaista kokemusta. Vastaukseksi hän määritteli 'fossiilisoituneet empiiriset propositiot' ja havainnoinnilla ja ohjeistamisella luotavat 'maailmankuvat'. Näin sosiaalisuus ja pragmaattisuus tulivat myös epistemologiaan [ks. Kroptkin; Milgram].

John Broadus Watson 1878 - 1958

• Psykologi, joka käynnisti behaviorismina tunnetun eläinten ja ihmisten käyttäytymistä tutkivan koulukunnan artikkelillaan Psychology as the behaviorist view it (Psychological Review, 20, 158-177, 1913) ja teoksellaan Behaviorism (1924). Watsonin mukaan käyttäytyminen on aina opittua ja koostuu ympäristön ehdollistamista reflekseistä (S-R, stimulus-reflex) ilman tarvetta 'epätieteellisille' käsitteille kuten ajatukset, tunteet tai tietoisuus [ks. Descartes; James]. Esim. kanojen aggressiivista nokkimisjärjestyksen ylläpitoa sovellettiin surutta ihmislasten käyttäytymiseen. Behaviorismi syrjäytti vallalla ollutta viettipsykologiaa [ks. Freud].
  • Esim. William McDougall (1871-1938) korosti behaviorismin vastaisesti käyttäytymisen tavoitteellisuutta (An Introduction to Social Psychology, 1908). Kanojenkin nokkiminen oli keino resurssien hallintaan. Ihmisellä materialistisia päämääriä voi saavuttaa aggressiota paremmin sosiaalisella käyttäytymisellä [ks. Trivers; Fiske ja Harris].
  • Behaviorismi oli osittain oikeutettu vastareaktio freudilaisuuden vaikutuksesta muotiin tulleille, eläinten älykkyyttä vääristelevästi kuvaileville anekdooteille.
  • Pragmatistisen filosofian vulgaarimpi muoto [ks. James] oli jo aikaisemmin korostanut tekemistä ajattelun kustannuksella. Behaviorismi sopi filosofisesti hyvin yhteen myös muotiin tulleen kulttuurideterminismin kanssa [ks. Marx; Durkheim; Boas; Landtman; Foucault ja Derrida]. Tämä avasi näkymiä aivan uudenlaisen tyrannian synnylle, ja Aldous Huxley (1894-1963) tarttui tähän teoksessaan Uljas uusi maailma (Brave New World, 1932).
• Behaviorismi vähätteli vaistojen ja muiden geneettisten valmiuksien merkitystä. Ajattelun pohjalla olivat tabula rasa -käsite [ks. Locke] sekä spekulaatiot 'assosiatiivisista' ajattelusta [ks. Hume] ja sen innoittamat Pavlovin (passiiviset) eläinten ehdollistamistutkimukset (assosiatiivista oppimista oli myös aktiivinen yritys ja erehdys -oppiminen). Tunnetuimpia behavioristeja oli Burrhus F. Skinner (1904-1990; esim. The Behavior of Organisms, 1938).
  • Ivan Petrovich Pavlov (1849-1936) aloitti kuuluisat koiria ehdollistavat kokeensa 1889. Vaikka Pavlov sai Nobelin lääketieteen palkinnon 1904 muista ansioista, hänen päätyönään pidetään teosta Conditioned Reflexes (1926). Pavlov keksi nk. klassisen ehdollistamisen, jossa eläin oppii yhdistämään kaksi ärsykettä. Edward Lee Thorndike (1874-1949), joka tunnetaan myös kasvatusfilosofina [ks. James], teki vastaavia kokeita kissoilla ja keksi nk. instrumentaalisen ehdollistamisen. Siinä eläin oppii yhdistämään käyttäytymisen sen seuraamuksiin.
    • Pavlov havaitsi myös, että eläin oppii olemaan välittämättä (engl. habituation) ärsykkeestä, joka ei ole merkittävä, ja oppii erityisen herkäksi (sensitization) ärsykkeelle, joka on merkittävä.
  • Watson (lainaus Harrisin teoksesta Kasvatuksen myytti): "Jos saan kymmenkunta tervettä, hyvin kehittynyttä pikkulasta ja oman erityisen maailmani heidän kasvattamistaan varten, niin takaan teille, että voin valita heistä kenet tahansa ja kouluttaa hänestä minkä tahansa alan asiantuntijan - lääkärin, juristin, taiteilijan, kauppiaan, niin, jopa kerjäläisen tai varkaan - riippumatta lapsen lahjoista, mieltymyksistä, taipumuksista, kyvyistä, kutsumuksesta tai vanhempien rodusta.".
• Oikeutetusta kritiikistä huolimatta sokealla ja mekaanisella oppimisella on paikkansa ajattelun evoluutiossa [ks. Dennett]. Assosiatiivinen oppiminen ei kuitenkaan vaadi suurta älykkyyttä perustuessaan syy-seuraus -suhteen tunnistamiseen ilman syvällisempää analyysiä: se ei esim. vaadi nk. mielen teoriaa [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Myös behavioristinen mielen filosofia edustaa erilaista ajattelua [ks. Wittgenstein].
• Behaviorismi oli muodissa 1960-luvulle asti varsinkin Yhdysvalloissa. Euroopassa sillä oli paljon kilpailijoita; nk. Gestalt-psykologia, perinteisempi kasvatuspsykologia [ks. Piaget], etologia [ks. Lorenz ja Tinbergen; Maynard Smith], jopa freudilaisuus. Näistä oli apua, kun behaviorismin perusoletusten ongelmallisuus kävi ilmi [ks. Chomsky]. Loppujen lopuksi nk. kognitiivinen psykologia [ks. Wundt; Piaget; Turing; Chomsky; Leslie ja Baron-Cohen] syrjäytti behaviorismin.
  • Gestalt- eli hahmopsykologia kehittyi 1910-luvulta alkaen Max Wertheimerin (1880-1943), Kurt Koffkan (1886-1941; esim. Principles of Gestalt Psychology, 1935) ja Wolfgang Köhlerin (1887-1967; esim. Gestalt Psychology, 1929) töiden perusteella [ks. myös Lewin]. Vaikka liike uskoi tiedostamattomiin mielen rakenteisiin [ks. Helmholtz; Wundt], se suhtautui reduktionistiseksi katsomaansa aistifysiologiaan kielteisesti; ideologia olikin merkittävä liikkeen ongelma. Toisaalta esim. Frederic C. Bartlett (1866-1969) päätteli muistin [ks. Turing; Kandel ja Tulving] perustuvan käsitteellisiin malleihin [ks. Kant; Turing; Simon ja Arrow], jotka olivat hierarkkisia ja 'merkitykseen' perustuvia; muistot ovat rekonstruktioita (Remembering, 1932). Vaikka kyseessä on hyödyllinen ominaisuus tiedon varastoinnin kannalta, sen seurauksena muisti on myös suhteellisen helposti muokattavissa [ks. Freud]. Bartlett teki toisenlaisenkin muistin ja yleensä kognition toimintaan liittyvän määritelmän nk. skeemallaan, so. kokemuksista syntyneellä tietorakenteella jota käytetään nykytilanteen analyysissä [ks. Simon ja Arrow].
    • Hahmopsykologiassa aistihavainnot tulkittiin isomorfisesti: esim. ympyränmuotoiset kohteet tuottivat ympyränmuotoisia sähkökenttiä aivoissa. Pahinta tässä ei ole teorian vääryys [ks. Chomsky; Hubel ja Wiesel], vaan siihen johtanut ideologia: holistinen ajattelu piti perinteisempää fysiologista aistitutkimusta moraalisesti tuomittavana.
  • Varhaisessa etologiassa esim. H. Eliot Howard julkaisi 1920 teoksen lintujen aggressiivisesta territoriaalisesta käyttäytymisestä.

Martin Heidegger 1889 - 1976

• Filosofi, joka halusi viedä fenomenologista filosofiaa [ks. Husserl] aikaisempaa pidemmälle. Heideggerin yleistys Brentanon teesistä oli, että jo olemassaolo on intentionaalista; pääteos Oleminen ja aika (Sein und Zeit, 1927). Koska hän tutki "mitä olemassa oleminen on", sai vaikutteita Kierkegaardilta ja Nietzscheltä ja vaikutti Sartren ajatteluun, Heidegger oli myös eksistenssifilosofi, vaikka ei itse tästä luonnehdinnasta pitänytkään. Teoksessa Johdatus metafysiikkaan (1953) hän kehitti ekofilosofiaa [ks. Spencer ja Galton]. Heideggerista tuli kiistanalainen hahmo natsisympatioidensa takia.
  • Toinen tunnettu Husserlin filosofian jatkaja oli Maurice Merleau-Ponty (1906-1961), joka puhui ruumiinfenomenologiasta (Phénoménologie de la perception, 1945).
• Hermeneutiikan [ks. Dilthey ja Windelband] pyrkimyksenä oli ymmärtää 'ymmärtämistä' yleisellä tasolla, ja Heidegger on yksi suuntauksen tunnetuimpia edustajia. Heidegger kirjoitti 'hermeneuttista runoutta', sillä semantiikka on kielessä lausumatonta [ks. Wittgenstein] ja "kieli on maailma" [ks. Foucault ja Derrida].
  • Hans-Georg Gadamerille (1900-1998) ymmärtäminen tapahtuu aina tietyn perinteen sisällä (Wahrheit und Methode, 1960). Tekstianalyysissä tulkintaa ohjaa tulkitsijan esiymmärrys; puhutaan 'hermeneuttisesta kehästä', jossa ei päädytä totuuteen vaikka lukijan ja tekstin 'horisontit' lähestyvät toisiaan. Lisäksi tekstin kokonaisuutta ei voi ymmärtää ilman sen osia, joita ei puolestaan voi ymmärtää ilman kokonaisuutta.

Atomi- ja suhteellisuusteorian aikana aloittivat uransa sellaiset taiteilijat kuin Henri Matisse (1869-1954) ja Pablo Picasso (1881-1973). Jälkimmäinen kehitti mm. kubismia, joka sai vaikutteita epäeuklidisesta geometriasta [ks. Riemann]. Säveltäjistä samaan aikakauteen kuuluivat mm. Jean Sibelius (1865-1957) ja Igor Stravinsky (1882-1971). Arnold Schönbergin (1874-1951) vuonna 1923 kehittämä 12-säveltekniikka ajoi modernin taidemusiikin vuosikymmeniksi kriisiin. Scott Joplinin (1868-1917) vuosisadan vaihteen ragtime loi pohjaa jazzin kehitykselle.

Antoni Gaudķ y Cornet (1852-1926) oli ajan luovin arkkitehti; Barcelonan Sagrada Familia on yhä keskeneräinen. Eliel Saarinen (1873-1950) edusti suomalaista kansallisromanttista arkkitehtuuria.

Modernistiset kirjailijat löysivät uusia tapoja ilmaista itseään. Joycen yhteydessä kuvattujen lisäksi tulee mainita ainakin Thomas Mann (1875-1955 mm. Taikavuori, 1924), jolle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto 1929. Tunnettu on myös Jaroslav Hasekin (1883-1923) Kunnon sotamies Svejkin seikkailut (1921-1923). Venäläisessä runoudessa vaikutti Anna Ahmatova (1889-1966), suomalaisessa Eino Leino (1878-1926) ja (ruotsinkielinen) Edith Södergran (1892-1923).

Sarjakuva saavutti taidemuodon statuksen 1913, kun George Herrimanin (1880-1944) ensimmäinen Krazy Kat -sanomalehtisarjakuva ilmestyi: alussa oli kissa, tiili ja hiiri! Varhaisen elokuvan mestariteoksia on David Wark Griffithin (1875-1948) Kansakunnan synty (1915).

Vuosina 1914-1918 käytiin ensimmäinen maailmansota. Historian ensimmäinen kommunistinen valtio, Neuvostoliitto, perustettiin Venäjän vallankumouksessa 1917, ja samalla Suomi saavutti itsenäisyytensä. Jo ennen tätä, 1906, Suomen naiset olivat saaneet äänioikeuden; vain Uusi-Seelanti oli ehtinyt luoda samanlaisen lain ennen tätä. Suomen eduskuntaan valittiin 1907 (nyt ensimmäisenä maailmassa) 19 naiskansanedustajaa.

Kvanttifysiikkaa ja kosmologiaa

Kvanttikäsite oli syntynyt 1900 sähkömagneettisen säteilyn kuvauksen yhteydessä. Vuosina 1925 ja 1926 syntyi kvanttimekaniikka, joka sovelsi sitä myös materiaan.

Alkanut aikakausi tunnetaan myös kahdesta totalitaristisesta hallitsijastaan: Neuvostoliitossa valtaan nousi Josif Stalin (1878-1953), Saksassa Adolf Hitler (1889-1945). Kehitys johti kohta uutta maailmansotaa.

Werner Heisenberg 1901 - 1976 ja Erwin Schrödinger 1887 - 1961

• Fyysikkoja, jotka kehittivät kvanttimekaniikkana tunnetun modernin fysiikan haaran 1920-luvulla (nykyisin puhutaan tyypillisesti kvanttifysiikasta). Teoria antoi Rutherfordin-Bohrin atomimallia fysikaalisemman ja kvantitatiivisemman selityksen aineiden spektriviivoille [ks. Fraunhofer; Kirchoff] eli elektronien mahdollisille energiatiloille [ks. Bohr ja Pauli] ja niiden miehitykselle. Kvanttifysiikan outous makroskooppiseen maailmaan verrattuna johti myös spekulaatioihin sen filosofisesta merkityksestä. Schrödinger kehitti 'Schrödingerin kissan' nimellä kulkevan ajatusleikin kritisoidakseen Bohrin ja Paulin nk. kööpenhaminalaista tulkintaa [ks. myös Eddington]. Heisenbergille myönnettiin Nobelin fysiikan palkinto 1932, ja Schrödinger jakoi saman palkinnon Diracin kanssa 1933.
  • Kvanttifysiikan historiaan kuuluivat alunperin Kirchoffin ja Hertzin havainnot, jotka Planck (mustan kappaleen säteily) ja Einstein (fotosähköinen ilmiö) olivat selittäneet sähkömagneettisen säteilyn kvantittumisen avulla. Elektroniteorian alkusysäyksen antoi Louis Victor de Broglie (1892-1987), joka ehdotti (Ondes et quanta, 1923), että materialla on sähkömagneettisten aaltojen tapaan Planckin vakioon liittyvä aaltoluonne; fysiikan Nobelin palkinto 1929. George Paget Thomson (1892-1975; J. J:n poika) ja Clinton Davisson (1881-1958) todistivat aineaaltojen olemassaolon elektronien diffraktiokokeissa 1927; fysiikan Nobelin palkinto 1937.
  • Ernst Ruska (1906-1988) kehitti elektronien aaltoluonteeseen perustuvan elektronimikroskoopin v. 1933, ja jakoi v. 1986 fysiikan Nobelin palkinnon yhdessä samantyyppistä työtä tehneiden Heinrich Rohrerin (s. 1933) ja Gerd Binnigin kanssa. Laite tuli mm. antamaan uutta tietoa solujen rakenteesta [ks. Calvin ja Mitchell].
  • Schrödinger oli myös kiinnostunut biologiasta (What is Life?, 1943), missä hän esitti kromosomin [ks. Morgan] olevan molekyyleihin koodatun viestin. On syytä huomata, että hänen biologiset käsityksensä olivat yleisesti aivan vääriä, eikä hänen teoksellaan ole mitään tieteellistä arvoa sen inspiroivat vaikutuksen [ks. Crick ja Watson] lisäksi.
• Heisenberg kehitti nk. matriisimekaniikkaa selittämään atomiydintä kiertävien elektronien luonnetta (Über quantentheoretische Umdeutung kinematischer und mechanischer Bezeichnungen, 1925). Samaan aikaan Schrödinger kehitti nimeään kantavan yhtälön, jossa atomin elektroneita kuvataan aaltofunktion avulla (Quantisierung als Eigenwertproblem, 1926). Teoriat osoittautuivat myöhemmin erilaisiksi formuloinneiksi samasta asiasta [ks. von Neumann; Feynman]. Rutherfordin-Bohrin -atomimalli tarkentui nyt siten, että elektronit eivät kierräkään ydintä aurinkokuntamallin kaltaisesti, vaan muodostavat ytimen ympärille aineaaltopilviä. Kemiallisten sidosten [ks. Lewis ja Langmuir] kuvaus muuttui vastaavalla tavalla. Nyt ymmärrettiin, miksi atomin käyttäytymistä voitiin usein kuvata 'kovan pallon' approksimaatiolla. Teoria antoi luontevasti joukon kvanttilukuja, jotka selittivät Bohrin mallin elektronien energiatilat. Lisäksi sen avulla pystyttiin mallintamaan myös helium-atomia. Toisaalta teoria ei huomioinut spiniä [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit]; Diracin yhtälö tuli korjaamaan tämän puutteen.
  • Schrödingerin mukaan hänen aaltofunktionsa kuvasi elektronin tiheyttä tietyssä pisteessä. Max Born (1882-1970) puhui 1926 todennäköisyysaallosta, joka antaa todennäköisyyden löytää elektroni tietystä paikasta. Born jakoi vuoden 1954 fysiikan Nobelin palkinnon Walter Bothen kanssa.
  • Bornin ja Robert J. Oppenheimerin (1904-1967) esittämän approksimaation mukaan atomaarisissa systeemeissä on usein riittävää pitää ydintä kiinteänä, klassista fysiikkaa noudattavana kappaleena ja rajoittaa kvanttimekaaninen tarkastelu elektroneihin (Zur Quantentheorie der Molekeln, Ann. Physik, 84, 457-484, 1927).
• Heisenberg tunnetaan myös kvanttifysiikkaan liittyvästä epätarkkuusperiaatteesta: hiukkasen paikkaa ja nopeutta ei voi samanaikaisesti mitata mielivaltaisen tarkasti (1927); ilmiö selittää spektriviivojen nk. luonnollisen leveyden [ylimääräisestä Doppler-levenemästä, ks. Doppler, Fizeau ja Foucault]. Epätarkkuusperiaate on yksi kvanttimekaniikan komplementaarisuuden, aalto-hiukkasdualismin, ilmentymä.
  • Eräs epätarkkuusperiaatteen seuraus on, että elektronia kuvaavalla aaltopaketilla on minimikoko. Tämä estää elektroneita putoamasta atomiytimeen: ne eivät kerta kaikkiaan mahdu sinne.
• Vaikka Diracin yhtälö liitti myös suppean suhteellisuusteorian [ks. Einstein] Schrödingerin yhtälöön, vasta Heisenbergin 1929 yhdessä Paulin kanssa kehittämät kvanttikenttäteorian alkeet antoivat toimivan suunnan yhdistämiselle [ks. Feynman]. Kvanttikentät pystyvät selittämään sekä hiukkaset että niihin vaikuttavat kentät yhdellä ja samalla formalismilla. Taustalla oli epämääräisyysperiaate, jonka mukaan 'tyhjä avaruus' ei voi todellisuudessa olla tyhjä siinä esiintyvien pienten energiavaihteluiden takia; puhutaan virtuaalisista hiukkasista ja kvanttivaahdosta. Ilmiön avulla ollaan pääsemässä eroon myös kosmologeja kiusaavista singulariteeteista [ks. Penrose ja Hawking; Green, Schwartz ja Witten]. Sen avulla voidaan selittää myös maailmankaikkeuden laajenemisen [ks. Hubble] havaittu kiihtyminen [ks. Guth ja Linde].

George Eugene Uhlenbeck 1900 - 1988 ja Samuel Abraham Goudsmit 1902 - 1978

• Fyysikkoja, jotka liittivät elektroniin uuden ominaisuuden, spinin [ks. Bohr ja Pauli; Dirac] v. 1925. Uhlenbeckin ja Goudsmitin spin ei liity pyörimiseen, vaan kyseessä on kaikkien hiukkasten sisäinen ominaisuus, joka tekee niistä eräänlaisia sauvamagneetteja. Sillä voi olla kaksi arvoa, 'ylös' tai 'alas'; puhutaan myös 'kätisyydestä' [ks. van't Hoff ja Arrhenius; Weinberg]. Esimerkiksi para- ja ferromagnetismi [ks. Faraday] ja anomaalinen Zeemanin ilmiö [ks. Zeeman] selittyivät elektronien spinillä [ks. Becquerel, Curie ja Curie]. Lisäksi spin selitti nk. Sternin ja Gerlachin kokeen vuodelta 1922: magneettikentän läpi ammuttu atomisuihku jakautui kahtia. Spin liitettiin myös aivan uusiin ilmiöihin [ks. Rabi ja Purcell].
• Alkeishiukkaset voidaan jaotella spinin mukaan kahteen ryhmään: fermioneilla [ks. Fermi] spinkvanttiluku on kokonaisluvun puolikas, bosoneilla [Bosen mukaan, ks. Einstein] kokonaisluku. [Alkeishiukkasista, ks. myös Gell-Mann.]
  • Aineen muodostavat leptonit (esim. elektronit) ja kvarkit (protonien ja neutronien osaset) ovat fermioneja. Vain fermionit noudattavat Paulin kieltosääntöä [ks. Bohr ja Pauli] ja nk. Fermi-Diracin statistiikkaa.
  • Ainetta koossa pitävät hiukkaset (fotoni, W⁺, Z⁰, W^-, gluoni, gravitoni) ovat bosoneja. Ne välittävät luonnon kvanttikenttien [ks. Feynman] vuorovaikutuksia ja noudattavat nk. Bose-Einsteinin statistiikkaa.
• Spiniin yhdistetty nk. supersymmetria (SUSY) liittää jokaiseen tunnettuun hiukkaseen nk. superpartnerin, jonka spin eroaa puolella yksiköllä. Vaikka näitä hiukkasia ei ole vielä havaittu kokeellisesti, ne sopisivat hyvin moderniin hiukkasteoriaan. Esim. elektronin superpartneri on nimetty selektroniksi, fotonin fotiinoksi, jne. Tavallisen aineen keveintä supersymmetristä paria (engl. lightest supersymmetric partner, LSP) on ehdotettu yhdeksi pimeän aineen [ks. Hubble; Guth ja Linde] muodoksi.

Arthur Stanley Eddington 1882 - 1944

• Tähtitieteilijä, joka kehitti tähtien rakenteen teoriaa (The Internal Constitution of the Stars, 1926).
  • Tähtien elinkaaret voivat poiketa paljonkin toisistaan. Ejnar Hertzsprung (1873-1967) ja Henry Norris Russell (1877-1957) tutkivat 1910 toisistaan riippumatta tähtien lajittelua ja evoluutiota. Tuloksena oli nk. Hertzsprungin-Russellin -diagrammi, joka kuvaa tähtien todellisen kirkkauden ja [spektristä määritellyn; ks. Kirchhoff] pintalämpötilan yhteyttä. Pääsarjan tähtien - joihin aurinkokin kuuluu - lisäksi on olemassa punaisia jättiläisiä, ylijättiläisiä ja valkoisia kääpiöitä (punaiset kääpiöt kuuluvat pääsarjan viileään päähän).
  • Vaikka spektroskopia oli paljastunut auringon ja tähtien koostuvan tutuista alkuaineista, vasta Cecilia Payne (1900-1979) esitti väitöskirjassaan Stellar Atmospheres, A Contribution to the Observational Study of High Temperature in the Reversing Layers of Stars (1925), että vety - ei rauta - olisi hallitseva alkuaine.
• Eddington pystyi mm. selittämään vasta löydettyjen nk. valkoisten kääpiöiden ominaisuuksia ja nk. kefeidien (engl. Cepheid variables) valonvaihtelun sykkimisilmiönä [kyse on itse asiassa punaisista jättiläisistä; ks. Hoyle]. Olettamalla, että tähdet pysyvät koossa sisäisen säteilypaineensa ansiosta, hän laski auringon sisäisen lämpötilan ennen kuin sen todellista energianlähdettä [ks. Rutherford; Bethe] tunnettiin.
  • Ensimmäinen viite valkoisten kääpiöiden olemassaolosta tuli Russellin mittauksista 1914. Eddington kirjoitti (käännös Raimo Lehden): "Kun Siriuksen seuralaisen viesti oli tulkittu, se kuului seuraavasti: 'Minä koostun materiasta, joka on 3000 kertaa tiheämpää kuin mikään kohtaamasi. Tonni minun materiaani on pieni hyppysellinen, jonka voit pistää tulitukkulaatikkoon.' Mitä tuollaiseen voisi vastata? Useimmat meistä vastasivat 1914: 'Suu kiinni. Älä puhu roskaa.'"
  • Henrietta Swan Leavitt (1868-1921) oli havainnut 1912 tarkan matemaattisen yhteyden kefeidien keskimääräisen kirkkauden ja pulsaatioperiodin välillä. Periodista saatiin todellinen kirkkaus, jonka suhde havaittuun kirkkauteen antoi tähden [tai esim. galaksin, ks. Hubble] etäisyyden. Menetelmää käytetään suurten etäisyyksien mittauksessa, joissa perinteisemmät menetelmät [ks. Bessel] eivät toimi.
• Eddington oli yksi varhaisimpia suhteellisuusteorian tutkijoista [ks. Einstein], ja hän ymmärsikin hyvin sekä kokeellisen että teoreettisen työn arvon. Myöhemmin hän eksyi mystiikan puolelle. Hän oli ensimmäisiä, jotka etsivät kvanttimekaniikasta selitystä tietoisuudelle [ks. myös Bohr ja Pauli]. Lisäksi hän julisti kehittämäänsä numeromystiikkaan vedoten, että maailmankaikkeudessa on 2²⁵⁶ × 136 protonia ja elektronia.
  • Eddington (Kari Enqvistin suomennos): "On hyvä nyrkkisääntö olla luottamatta liikaa teoriaan ennen kuin kokeet ovat varmistaneet sen. [...] on myös hyvä nyrkkisääntö olla luottamatta liikaa havaintotuloksiin ennen kuin teoria on varmistanut ne."
  • Mm. Eccles [ks. Loewi] pyrki todistamaan, että koska kvanttimekaniikka on mysteeri ja tietoisuus on mysteeri, niiden täytyy olla sama mysteeri [ks. Popper; Penrose ja Hawking]. Kvanttifysiikan liittäminen biologisiin prosesseihin ei kuitenkaan ole millään tavalla perusteltavissa [ks. myös Dennett]. Eddintonin asettama ongelma siitä, miten joukosta atomeja syntyy ajatteleva kone, toimi kuitenkin innoitteena myöhemmälle tutkimukselle [ks. Turing].

Vere Gordon Childe 1892 - 1957

• Arkeologi [ks. Winckelmann; Thomsen], alansa tuloksia yhdistellyt teoreetikko. Childe kirjoitti etenkin maanviljelyn ja kaupungistumisen leviämisestä Eurooppaan (The Dawn of European Civilization, 1925; Man Makes Himself, 1936). Nykyisen tietämyksen mukaan Lähi-idässä kehittynyt maanviljelytaito saapui Eurooppaan n. 7000 eaa. (Kreeta) - 6500 eaa. (Etelä-Kreikka), ja levisi hitaasta kohti luodetta; ensimmäiset merkit esim. Brittein saarilla n. 4500-4000 eaa. Ihmisryhmien kokojen kasvaessa kiihtynyt työnjako ja omaisuuden kasautuminen lisäsi eriarvoisuutta [ks. Boas; Landtman] ja monimutkaisti yhteiskuntia [ks. Spengler ja Toynbee].
  • Arkeologisen kenttätyön pioneereista kannattaa mainita General Augustus Lane-Fox Pitt-Rivers (1827-1900), jonka Excavations in Cranborne Chase (1888-1898) vaikutti arkeologian 'tieteellistymiseen'.
  • 40 000 - 20 000 vuotta sitten Eurooppaan saapuneet Cro-Magnonin ihmiset syrjäyttivät neandertalilaiset [ks. Darwin; Leakeyt]. Jääkaudelle tyypillinen lämpötilojen vaihtelu [ks. Wegener ja Holmes; Svensmark] pakotti nämä alkuperäiskansat kylminä kausina etelän nk. refugeihin (1) Iberiaan, (2) Balkanille ja (3) Ukrainaan. Geneettisesti nämä alueet on liitetty miesten Y-kromosomin [ks. Morgan] haploryhmiin  R1b, I ja R1a;  ks. esim. Semino ym., The genetic legacy of Paleolithic Homo sapiens sapiens in extant europeans: A Y chromosome perspective (Science, 290, 1155-1159, 2000). On ehkä mahdollista puhua myös neljännestä, (4) Siperian refugista, jossa muista poiketen metsästettiin mammutteja peurojen sijaan. Erään teorian mukaan se voidaan liittää haploryhmään N3 (Rootsi ym., A counter-clockwise northern route of the Y-chromosome haplogroup N from Southeastern Asia towards Europe, European Journal of Human Genetics, 2006).
    • Ryhmän N3 ajoituksesta kiistellään, ja sitä on pidetty myös paljon nuorempana mutaationa. Mutaation sijoittamista reilusti jääkauden puolelle tukee kuitenkin haploryhmän erittäin laaja nykyinen levinneisyys: Suomessa sijaitsevaa läntistä maksimia vastaa toinen tiheysmaksimi Koillis-Siperian Jakutiassa. Väliin mahtuu paitsi pienempiä maksimeja niin myös 'veliryhmän' N2 maksimi.
  • Maanviljelys alkoi n. 10 000 vuotta sitten kaskeamisena, jossa vakinaisia peltoalueita ei tunnettu (engl. horticulture). Kotieläimet tulivat vähitellen kuvaan mukaan. Ajan myötä myös maan kesannoimisaika lyheni ja viljelymenetelmät kehittyivät. Jatkuvan (tai vuoro-) viljelyn, aurojen, vetoeläinten, lannoituksen ja kastelujärjestelmien myötä monimutkaisemmat yhteiskunnat syntyivät n. 3000-2000 eaa. Pelkän kaskeamisen sijaan miesten työpanosta alettiin tarvita myös itse viljelyksessä. Seuduilla, jotka tukivat huonosti maanviljelyä, kehittyi myös kiertelevään elämäntyyliin perustuva paimentolaisuus.
    • Nykyään tiedetään, että maanviljelyn alkua edelsi vuosituhansien ajan kehitys kohti pysyvämpiä asuinsijoja, millä oli suuri vaikutus kulttuuriin [ks. Renfrew ja Knight].
  • Maanviljely muutti geeniperimää: läntisen Euroopan erikoinen Rh^--mutaatio [ks. Pauling] alkoi väistyä ja Y-kromosomin haploryhmät J2, E3b ja G2 ilmestyivät. Svante Pääbo (s. 1955) ei löytänyt enää merkittäviä eroja Italian Alpeilta 1991 löytyneen pronssikautisen (n. 3300 eaa.) ruumiin, 'Ötzin', mtDNA:sta [ks. A.C. Wilson] nykyihmiseen verrattuna.
• Childe sijoitti proto-indoeurooppaa [PIE, ks. Herodotos ja Thukydides; Tacitus; Rask, Grimm ja Bopp] puhuneen kansan Mustan meren pohjoispuolisille aroille, nykyisen Ukrainan alueelle (The Aryans, a Study of Indo-European Origins, 1926). Myöhemmissä teorian versioissa alue on laajentunut itään, Kaspian meren pohjoispuolelle eli nykyisen Etelä-Venäjän alueelle. Paimentolaisuus oli alueen pääelinkeino n. 5000 eaa. lähtien, ja hevosesta tuli varhain tärkeä elannon lähde ehkä jo n. 4800 eaa. Koska (anatolialaista haaraa lukuun ottamatta) kaikki IE-kielet jakavat yhteisen vankkurisanaston ja koska pyörä keksittiin vasta n. 3500 eaa., kieliperheen on täytynyt levitä Eurooppaan (ja Intiaan) paljon maanviljelyä myöhemmin. PIE:n ydinaikaa on ollut ehkä n. 4000-3000 eaa., jolloin n. 4200 eaa. ratsuksi kesytetty hevonen oli jo laajentanut ihmisten reviiriä laajemmalle alueelle.
  • Karl Brugmannin ja Berthold Delbrückin Vergleichende Grammatik der indogermanischen Sprachen I-V und Registerband (1886-1900) on yhä relevantti indoeurooppalaisten kielten vertaileva kielioppi. August Schleicher (1821-1868) oli esittänyt ensimmäisen ehdotuksen IE-kielten sukupuuksi jo 1863; hän pyrki myös rekonstruoimaan PIE:n.
  • Childen IE-teoriaa ovat tukeneet mm. Marija Gimbutas (1921-1994; esim. The Indo-Europeans: archaeological problems, American Anthropologist 65, 1963), James Mallory (In Search of the Indo-Europeans, 1989) ja David W. Anthony (The Horse, the Wheel, and Language, 2007).
  • Colin Renfrewin kiistellymmän teorian mukaan indoeurooppalaiset kansat saapuivat Eurooppaan paljon aikaisemmin (Archaelogy and Language, the Puzzle of Indo-European Origins, 1987). Cavalli-Sforzan kaksivaiheisessa mallissa Anatoliassa n. 7000 eaa. vaikuttanut indoeurooppalaisen kielen vanha muoto (1) saapui nk. neoliittisen migraation mukana Eurooppaan ja (2) synnytti uusia kulttuureja Etelä-Venäjälle, mistä kieli (3) saapui uudessa muodossa Eurooppaan myöhempien nk. kurgan-migraatioiden mukana.
  • Anatoliassa laajahkoa valtakuntaa n. 1650-1185 eaa. rakentaneet heettiläiset ovat ensimmäinen varmasti tunnettu indoeurooppalainen kansa. Tämä ja muut IE-kielten nk. anatolialaiseen haaraan kuuluneet kielet eriytyivät muista kielistä todennäköisesti ennen 4000 eaa.
• Jääkautisen Iberian refugin alue vastaa läheisesti nykyistä baskialuetta. Baskin kieli - jolla ei ole tunnettuja sukulaisia - voi siis olla Euroopan 'alkuperäiskieli'. Ottaen huomioon edellä mainitut teoriat indoeurooppalaisista kielistä, avoimeksi jää vain suomalais-ugrilaisten (SU) eli uralilaisten kielten historia, 'kantauralin' alkukoti. Childe esitti hypoteesin SU-kansoista pohjoisen Euroopan kanta-asukkaina. Nykyään puhutaan nk. jäänreunateoriasta: suomalaisten esi-isät alkoivat asuttaa aluetta jo n. 8200-6900 eaa., sitä mukaa kun mannerjää vetäytyi (Milton Nunez, A Model for the Early Settlement of Finland, Fennoscandia Archaelogica, 4, 3-18, 1987). Suomalaisilla miehillä yleinen (58%) Y-kromosomin haploryhmä N3 voi osoittaa esi-isiemme kiertäneen jääkauden (haploryhmien NO ja N) aikana kaukaa Aasian kautta Siperiaan. Tämä voi selittää erilaisen kielen suorempaa reittiä Eurooppaan saapuneisiin verrattuna. Toki jälkimmäisistäkin päätyi vuosituhansien saatossa Suomeen.
  • Unkarilaisten tiedetään siirtyneen Uralilta nykyiselle asuinalueelle varhaiskeskiajalla, ja pitkään samantyyppistä migraatioteoriaa sovellettiin myös suomalaisiin. (1) Aspelinin teorian mukaan suomalaiset siirtyivät Mongoliasta Keski-Venäjän n. 1500 - 500 eaa. ja edelleen Suomeen vasta keskiajalla, n. v. 700. (2) Hackmannin teoriassa (Alfred Hackmann, Die ältere Eisenzeit in Finnland I, 1905) suomalaiset asuttivat maataan noin 500 vuotta aikaisemmin, n. 200, Virosta. (3) Tvärminnen (v. 1980 symposiumi) teoriassa asuttaminen siirrettiin jo vuosiin 4100-3500 eaa. Lähtöalueeksi määriteltiin Volgan mutka, jossa vaikuttanut kuoppakeraaminen kulttuuri muuttui Itämeren alueen kampakeraamiseksi kulttuuriksi.
  • Uutta asutusta Suomeen on vuosituhansien aikana tullut niin paljon sekä lännestä että idästä, että olemme geneettisesti läheistä sukua muille eurooppalaisille. Esim. mtDNA on yleiseurooppalaista. Toisaalta em. N3-haploryhmän perusteella muodostamme eurooppalaisten ja saamelaisten välimuodon. Haploryhmien N3 (mahdollinen Siperian refugi) ja I1a (29%, Balkanin refugin jälkeinen skandinaavinen mutaatio) jälkeen yleisin on Ukrainan refugiin liitetty R1a (7%).
  • Teoksessaan Mistä suomalaiset ovat tulleet? (2007) kielitieteilijä Kalevi Wiik on liittänyt suomenkielen juuret (joko suomalais-ugrilainen osan tai varhaisemman uralilais-altailaisen kantakielen) em. haploryhmään N3 ja siten ainakin Siperian refugiin (tässä esitetyt haploryhmätiedot ovat peräisin ko. teoksesta). Ajatus on siinä mielessä luonteva, että molemmat ovat eurooppalaisessa kontekstissa erikoisuuksia. Toisaalta, jos huomioidaan kaikki SU-kielet ja kansat, nämä erikoispiirteet eivät aina kulje yhdessä: kielenvaihtoja on siis täytynyt tapahtua.
    • Wiik (Eurooppalaisten juuret, 2002) ja historioitsija Kyösti Julku (1931-2007) spekuloivat mahdollisuudella, että myös Ukrainan refugi liittyisi suomalais-ugrilaiseen kantakieleen. Indoeurooppalaisen kielen levitessä (esi)baskia puhuvat kansat kehittivät itaaliset ja kelttiläiset kielet, suomalais-ugrilaisia esikieliä puhuvat kansat germaaniset, balttilaiset ja slaavilaiset kielet. Vaikka Franz Nikolaus Finck esitti jo 1899 ajatuksen suomalais-ugrilaisesta substraatista germaanisissa kielissä, myöhemmät tutkimukset ovat olleet eri mieltä (artikkeleita po. teoriasta).
    • Christian Carpelan on ehdottanut, että Volgan suomalais-ugrilaisuutta edeltänyt 'esikantaurali' olisi lähtöisin Ukrainan refugista, tarkemmin Itä-Puolan ja Valko-Venäjän nk. Swidryn kulttuurista (tähän on olemassa arkeologisia perusteluja). Tällöin myös Suomen ensimmäiset asukkaat olisivat voineet olla Swidryn 'esikantauralilaisia'. Tässä mallissa suomalais-ugrilaisia kieliä ei tarvitse sekoittaa indoeurooppalaisten, esim. germaanisten, kielten kehitykseen. Volgan SU-kulttuuri olisi myöhemmin 'syöttänyt' kieltään ja kulttuuriaan Suomen lisäksi myös koko leveälle itä-länsi -suuntaiselle kaistaleelle Itämereltä Uralille.
• Childen em. Man Makes Himself, sen jatko-osa What Happened in History (1942) ja etenkin Social Evolution (1951) argumentoivat jonkinlaisen yhteiskunnallisen evoluutioteorian puolesta. Klassisiin teorioihin [ks. Marx; Spencer ja Galton; Tylor ja Frazer; Westermarck; Parsons] verrattuna hänen ajattelunsa oli materialistisempaa, so. kausaalisia selitysmalleja suosivaa [ks. Renfrew ja Knight; Sanderson ja Gintis].
  • Julian Steward (1902-1972) osoitti artikkelissa Cultural causality and law: A trial formulation of the development of early civilizations (American Anthropologist, 51, 1-27, 1949), että useat muinaiset sivilisaatiot olivat syntyneet hyvin samanlaisen kehityksen kautta. Teoreettisessa työssään hän korosti - Childestä ja mm. Leslie Whitesta (1900-1975) poiketen - ekologiaa enemmän kuin teknologisia tekijöitä.

Alexander Fleming 1881 - 1955

• Bakteriologi [ks. Pasteur ja Koch], joka havaitsi penisilliinin vaikutuksen tauteja aiheuttaviin bakteereihin (On the antibacterial action of cultures of a penicillium, with special reference to their use in the isolation of B.Influenzae, British Journal of Experimental Pathology, 10, 226-236, 1929). Fleming jakoi vuoden 1945 Nobelin lääketieteen palkinnon yhdessä Ernst Chainin (1906-1979) ja Howard W. Floreyn (1898-1968) kanssa; jälkimmäiset olivat muuttaneet penisilliinin paremmin lääkkeeksi sopivaksi antibiootiksi.
  • Koska antibiootit vaikuttavat vain bakteereihin, niistä ei ole apua virusperäiseen [ks. Metchnikoff ja Ehrlich] influenssaan (muuten kuin jälkitauteina ilmentyviä bakteeritulehduksia vastaan). Vuosina 1918-1919 maailmaa vaivasi tuhoisin tunnettu influenssa A -epidemia, nk. espanjantauti, joka tappoi kymmeniä miljoonia [ks. Hippokrates; Galenos]. Keskiajan ruttoepidemioiden [ks. Avicenna] jälkeen tämä on eniten kuolonuhreja vaatinut kulkutautiepidemia.
  • Virusperäiseen polioon on löytynyt tehokas rokotus, ja nykyään myös influenssaa vastaan on olemassa osittain tehoavia rokotteita. Ongelmana on usein virusten nopea mutatoituminen, ja esim. AIDSia aiheuttava virus on osoittautunut vaikeasti voitettavaksi.
  • Myös vuonna 1952 Selman Abraham Waksmanille (1888-1973) myönnetty lääketieteen Nobelin palkinto meni antibiootin keksimisestä. Vuoden 1964 kemian palkinnon saanut Dorothy Mary Hodgkin (1910-1994) oli määritellyt penisilliinin rakenteen röntgendiffraktion [ks. Bragg ja Bragg] avulla jo 1945. Hodgkin ratkaisi myös vitamiini B₁₂:n [ks. Woodward] rakenteen 1955 ja insuliinin [ks. Loewi; Berg ja Gurdon] rakenteen 1969.
• Nk. sairaalabakteerit ovat esimerkkejä ihmisen aiheuttamasta evoluutiosta: bakteerit tulevat resistenteiksi niitä vastaan laajasti käytetyille antibiooteille.
• Lääketieteen kehitys kasvatti ihmisten eliniän odotetta länsimaiden lisäksi myös niiden hallitsemissa alusmaissa. Intiassa noustiin vuoden 1900 n. 27 vuodesta n. 41 vuoteen viidessäkymmenessä vuodessa, ja v. 1990 päästiin jo n. 59 vuoteen. Hämmästyttävää kyllä, Mohandas Karamchand (Mahatma) Gandhi (1869-1948) vastusti tätä kehitystä [hänet tunnetaan parhaiten kansalaistottelemattomuuden hyödyntämisestä itsenäisyystaistelussaan; ks. Agassiz ja Croll].

Rudolf Carnap 1891 - 1970

• Filosofi, uuden nk. loogisen positivismin (tai uuspositivismin, myöhemmin loogisen empirismin) johtohahmo. Nimensä mukaisesti filosofia yhdisteli uutta analyyttistä filosofiaa [ks. Russell; Wittgenstein] ja vanhempaa positivismia [ks. Comte; Mach]. Kielifilosofialla ja tieteenfilosofialla oli ajattelussa merkittävä asema. Looginen positivismi luotti empiiriseen [ks. Hume; Mill], induktioon perustuvaan deskriptiiviseen tieteeseen, josta teoreettiset (metafyysiset) spekulaatiot oli eliminoitu; esim. a priori synteettiset totuudet [ks. Kant] kiellettiin. Vaikka liikkeen ajattelu joutui pian pois muodista [ks. Gödel ja Tarski; Popper; Quine], kritiikki ei ollut niin murskaavaa kuin usein luullaan [ks. Hintikka]. Carnap itse aloitti filosofian modifioinnin kohti nk. analyyttistä tieteenteoriaa.
  • Liike sai alkunsa Moritz Schlickin (1882-1936) perustaessa nk. Wienin piirin 1924, ja se eli suuruudenaikaansa 1930-luvulla. Yksi tärkeimpiä alkuaikojen periaatteita oli Wittgensteinilta saatu todentamisperiaate: jokaisen todellisuutta koskevan mielekkään lauseen tuli olla [positiivisesti, vrt. Popper] todennettavissa havaintojen avulla. Radikaaleimmillaan tämä tarkoitti, että tieteelliseen teoriaan sai sisällyttää vain havaintosuureita. Wittgensteiniltä omaksuttiin myös totuuden korrespondenssiteoria. Carnap ja Otto Neurath (1882-1945) tiivistivät perusajatukset vihkoseen Wissenschaftliche Weltauffassung: Der Wiener Kreis (1929). Kolmas tekijä oli Hans Hahn (1880-1934), vaikka todennäköisesti Herbert Feigl [ks. Feigl ja Sellars] vaikutti lopputulokseen enemmän. Muita loogisia positivisteja olivat mm. Eino Kaila (1890-1958; esim. Inhimillinen tieto, 1939) ja  Ayer [ks. Russell].
  • Neurathin pragmatismia [ks. Peirce; James] lähestyvä filosofia oli muita radikaalimpaa. Hänen aloitteestaan syntyi mm. uusi totuuskäsitys, koherenssi- eli yhteensopivuusteoria: totuus on jotain, joka sopii yhteen aikaisemman, eri tavalla hankitun, tiedon kanssa. Hän ei myöskään tehnyt jyrkkää eroa analyyttisen ja synteettisen välillä.
  • Moderniin empirismiin, vaikka ei niinkään Wienin piiriin, liittyy myös Hans Reichenbach (1891-1953) päätyöllään Experience and Prediction (1938). Hän puolusti mm. todennäköisyyden frekvenssitulkintaa, loogisten empiristien kannattaessa tyypillisesti todisteisiin perustuvaa loogista tulkintaa [ks. myös Pigou ja Keynes].
• Teoksessa Der logische Aufbau der Welt (1928) esitetyssä nk. konstituutioteoriassa Carnap pyrki rakentamaan todellisuuden puhtaasta havaintomaailmasta. Tieto perustuu alkeiselämyksiin [ks. Russell] ja nk. käännettävyysteesin mukaan mielekkäiden lauseiden tulee olla käännettävissä fenomenologiseen kuvaukseen. Teosta on joskus kutsuttu Russellin ja Whiteheadin Principia Mathematican kirjoittamatta jääneeksi neljänneksi osaksi, jossa Whiteheadin piti tarkastella mm. avaruuden, ajan ja aineen käsitteitä. Fenomenalistisen näkemyksen lisäksi Carnap hyväksyi myös fysikalismin (Die physikalische Sprache als Universalsprache der Wissenschaft, Erkenntnis, 1931).
  • Luonnontieteiden synteettisyyden lisäksi Wienin piirissä uskottiin täysin erillisten analyyttisten matematiikan ja logiikan olemassaoloon [vrt. Quine]
• Todentamisperiaate ja käännettävyysteesi vaihtuivat vähitellen nk. koeteltavuusperiaatteeksi, jossa väite oli mielekäs, jos sillä oli kokemusta koskevia loogisia seuraamuksia. Jyrkkä todentaminen korvautui koeteltavuuden asteilla [ks. Peirce; Popper]. Carnap summasi tulokset artikkeleissaan Testability and Meaning (Philosophy of Science, 3, 1936; 4, 1937). Nk. tieteen kielen kaksitasoteoriassa ei-loogiset termit eriteltiin havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin, jotka liittyvät toisiinsa nk. korrespondenssisääntöjen avulla; mm. Hempel [ks. von Wright] kehitti tätä teoriaa. Havaintotermien muodostamaa nk. havaintokieltä pidettiin riippumattomana teorian ennakko-oletuksista [ks. Herschel ja Whewell; Quine; Kuhn].
  • Kailalla oli panoksensa koeteltavuusperiaatteen kehityksessä, ja juuri hän otti käyttöön termin 'looginen empirismi'. Quinen myöhemmän holismin mukaan vain kokonaiset teoriat ovat 'koeteltavissa'.
• Teoksessaan Logische Syntax der Sprache (1934) Carnap määritteli filosofian tehtäväksi tutkia tieteen kielen loogista syntaksia. Siinä hän ennakoi myöhempää [Tarskin innoittamaa, ks. Gödel ja Tarski] kiinnostustaan loogiseen semantiikkaan (Introduction to Semantics, 1942). Pelkkä syntaksi todettiin siis riittämättömäksi kielen ja todellisuuden välisen korrespondenssin tutkimiseksi [ks. Peirce]. Carnap loi merkkeihin liittyvän intensio (sisältö) / ekstensio (ala) -erottelun [ks. Frege]; esim. Meaning and Necessity: A Study in Semantics and Modal Logic (1947). Tässä luotiin intensionaalista modaalilogiikkaa mahdollisten maailmojen käsitteen myötä [ks. Abélard; Frege; Russell; von Wright; Hintikka].
  • Totuuden koherenssiteoria tulkitaan tavallisesti episteemiseksi teoriaksi, so. erilaisten uskomusten koherenssiksi. Pelkkään syntaksiin liittyvä totuusteoria on myös koherenssiteoria: verrattavina ovat eri lauseiden muodostamat kokonaisuudet. Mm. Neurath ja Hempel pyrkivät tällaiseen formulointiin [Russellin harmiksi].
• Kaila ja von Wright olivat kirjoittaneet induktiologiikasta, ja Carnap antoi oman panoksensa teoksessaan The Logical Foundation of Probability (1950). Siinä missä Popper kielsi tällaisen pyrkimyksen järkevyyden, mm. suomalainen filosofia jatkoi idean kehittelyä [ks. Hintikka].
• Looginen positivismi tavoitteli, etenkin Neurathin mutta myös Carnapin hahmossa, nk. yhtenäistiedettä (Einheitswissenschaft), johon kaikki tieteet fysiikasta historiaan sulautuisivat. Tieteelliset metodit ja työskentelytavat olivat sen mukaan samat tutkimusalasta riippumatta, ja ennen kaikkea luonnontieteet olivat esikuvallisia [ks. Dilthey ja Windelband].
  • Luonnontieteiden sisällä yhtenäistyminen on edennyt pitkälle, mutta ei niin, että kaikilla tasoilla tiedettä tehtäisiin esim. kvanttimekaniikan avulla. Sen sijaan fysiikka, kemia, biokemia, molekyylibiologia ja biologia muodostavat kokonaisuuden, jossa raja-alueet sekoittuvat. Tätä tieteen verkottumista on kutsuttu 'konsilienssiksi' [ks. Herschel ja Whewell; E.O. Wilson].

Mihail Bahtin 1895 - 1975 ja Roman Jacobson 1896 - 1982

• Kirjallisuudentutkijoita [ks. Beardsley; Dutton ja Boyd], jotka aloittivat pitkät uransa 1920-luvulla. Molemmat pitivät sanataidetta [ks. Homeros] viestintänä ja esteettisiä arvoja tärkeinä sen määrittelemisessä. Molemmat suhtautuivat myös kriittisesti romantiikan ajan kirjailijakäsitykseen, jossa tekijän intentioita [eetosta, ks. Aristoteles] pidettiin itse töitä tärkeämpinä. Siinä missä uusi kielitiede ja semiotiikka [ks. de Saussuren] oli Bahtinille pelkkä aputiede, venäläisestä formalismista ponnistavalle Jacobsonille ne muodostivat avaimen kirjallisuuden ymmärtämiseen. Jacobson tutki työtovereineen myös äännejärjestelmiä; puhutaan fonologiasta eli ääntämisopista [ks. Chomsky; Rumelhart ja McClelland; Jackendoff ja Pinker].
  • Formalismi syntyi Venäjällä 1910-luvulla mm. Viktor Skolovskin esseen Taide tehokeinona (Isskustvo kak prijom, 1917) vaikutuksesta. Vladimir Propp (1895-1970) kirjoitti venäläisten kansansatujen [ks. Rask, Grimm ja Bopp] funktioista (Morfologija skazki, 1928). Formalismin ydinajatuksena oli sanataiteen arkikielestä erottava 'kirjallisuudellisuus', joka saavutetaan 'vieraannuttamisen' avulla.
    • Suomalainen Antti Aarne (1867-1925) kehitti jo 1910 kansantarinoiden tyyppijärjestelmän, jonka Stith Thompson (1885-1976) käänsi ja laajensi (The Types of the Folk Tale, 1928; 1961). Georges Polti pyrki kategorisoimaan myyttien ja maailmankirjallisuuden pieneen joukkoon arkkityyppejä (The Thirty-Six Dramatic Situations, 1921).
  • Myös syntymässä ollut nk. uuskritiikki [ks. myös Beardsley] asetti teoksen tekijän edelle; esim. I. A. Richards, Principles of Literary Criticism (1924).
• Jacobsonin mielestä kirjallisuudessa on merkitsevää sen suhde kieleen. Kirjallisen työn muoto, struktuuri, on sen sisältöä merkittävämpi; tämä tekee myös sen tutkimuksen helpommaksi (tai ainakin 'tieteellisemmäksi'). Strukturalistinen ajattelu on levinnyt myös muihin taiteisiin - puhutaan esim. elokuvan kielestä kun viitataan sisällöstä poikkeaviin esteettisiin arvoihin - sekä sosiologiaan [ks. Lévi-Strauss]. Jacobsonin kommunikaatiomallissa kirjallisuus ei enää erotu formalistien tapaan jyrkästi muista teksteistä: kyse on eri osatekijöiden suhteista, jotka saattavat vaihdella ajan mukana. Esim. vanhentunut asiaproosa saattaa saada kaunokirjallisia ulottuvuuksia [ks. myös Homeros]. Jacobson havaitsi myös arkipäiväisen keskustelun, small-talk'in ja esim. juoruilun, tuttuuden ylläpitävän merkityksen, ja nimesi tämän kielen ja kommunikaation faattiseksi funktioksi [ks. Austin ja Grice; Dunbar ja Miller].
  • Kommunikaatiomalli koostuu lähettäjästä (kirjailija), viestistä (teos), koodista (kieli ja kirjalliset ilmaisukeinot), kontaktista, vastaanottajasta (lukija) ja kontekstista (ympäröivä yhteiskunta). Kirjallisuudentutkimuksen eri oppisuunnat keskittyvät tyypillisesti vain osaan näistä kerrallaan; formalismissa ja strukturalismissa esim. kirjallisiin ilmaisukeinoihin.
  • Strukturalistisessa kertomusteoriassa eli narratologiassa 'teksti' on subjektiivisen kerronnan materiaalinen väline, esim. suullinen tai kirjoitettu esitys, ja 'tarina' muodostuu kerrotusta tapahtumasarjasta. 'Juoni' erottuu tarinasta kausaalisuutensa ja teleologisuutensa kautta [ks. Aristoteles].
    • E. M. Forsterin [joka oli bloomsburyläinen, ks. Moore; Joyce] mukaan "kuningas kuoli ja sitten kuningatar kuoli" on tarina, mutta "kuningas kuoli ja sitten kuningatar kuoli suruun" on juoni (Aspects of the Novel, 1927).
  • Kertomusten teoriaa on semiotiikan hengessä kehittänyt myöhemmin mm. Aldirdas Julien Greimas (1917-1992), joka palautti henkilöhahmot tekstin funktioiksi. Umberto Eco (s. 1932) on kehittänyt nk. kulttuurisemiotiikkaa.
• Bahtin (ja hänen piirinsä; kaikkien julkaisujen todellisesta kirjoittajasta ei ole yksimielisyyttä) liitti kirjallisuuden kielitieteen sijaan lähemmäksi muita taiteita, ja kutsui Jacobsonin ajattelua 'materialistiseksi estetiikaksi'. Erityisen tunnettuja ovat hänen analyysinsä Rabelais'in ja Dostojevskin teoksista. Kirjallisten teosten sisältö ja niiden suhde ideologiaympäristöön olivat Bahtinille tärkeitä; näin hän vaikutti myös marxilaiseen kirjallisuudentutkimukseen [ks. Marcuse]. Samalla esteettinen funktio laajeni teosten sisäisistä arvoista niiden suhteisiin lukijoihin. Dialogisuuden käsitteellään Bahtin ennakoi intertekstuaalisuutta: strukturalismin epähumanistiseksi nähty objektiivisuuden ihanne alkoi vaihtua radikaalisti skeptiseen jälkistrukturalismiin ja postmodernismiin [ks. Foucault ja Derrida].

Jean Piaget 1896 - 1980

• Kehityspsykologi [ks. Baldwin], joka tutki lasten älyllistä (La naissance de l'intelligence chez l'enfant, 1923) ja moraalista (The Moral Jugdement of the Child, 1932) kehitystä. Myöhemmin on havaittu, että monet Piagetin kokeelliset tulokset heijastelivat laboratoriokokeiden keinotekoisuutta ja lasten kyvyttömyyttä ymmärtää mitä heiltä vaadittiin [ks. myös Leslie ja Baron-Cohen].
  • Charles Spearman (1863-1945) oli v. 1904 havainnut korrelaatiota lasten erilaisten henkisten kykyjen välillä; näin syntyi ajatus 'yleisestä älykkyydestä' (engl. general intelligence factor, g). Vuotta myöhemmin Alfred Binet (1857-1911) kehitti testejä, joilla pyrittiin tunnistamaan oppimisvaikeuksista kärsivät lapset mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Näistä kehittyi myöhemmin nk. älykkyysosamäärä (ÄO), jota käytettiin esim. valikoitaessa yliopisto-opiskelijoita 'rahvaan' joukosta; tutkimuksella oli siis aikaisempaa ylevämpiä päämääriä [vrt. Spencer ja Galton].
    • Kun Karl Jaspers v. 1923 vähätteli älykkyyden mittaamisen mahdollisuutta, pyrkimyksenä oli estää pelkästään omilla meriiteillä nousevien opiskelijoiden mahdollisuudet korkeampaa koulutukseen; Jaspersin mielestä koulutuksen tehokkuus vaati myös oikeanlaista (so. yläluokkaista) kulttuuritaustaa [muusta ÄO-kritiikistä, ks. Gould].
  • Piagetilainen psykologia säilytti asemansa behaviorististen teorioiden ollessa muodissa [ks. Watson]. Joidenkin mielessä se jopa vaikutti kognitiivisen psykologian [ks. Wundt; Turing; Chomsky; Simon ja Arrow] kehitykseen; Piaget mm. havaitsi kielessä merkkejä laskennallisuudesta [ks. Chomsky; Jackendoff ja Pinker].
• Piaget jakoi lasten lasten kognitiivisen kehityksen viiteen biologisesti määräytyneeseen vaiheiseen: (1) sensomotorinen vaihe 0 - 1.5 vuotta; motoristen avujen hallinta ja fyysisten esineiden tunnistus, (2) symbolisen ajattelun vaihe, 1.5-5 vuotta; kielen oppiminen, (3) esioperationaalinen vaihe 5 - 7 vuotta; mielikuvitusleikit, (4) konkreettinen operationaalinen vaihe 7 - 12 vuotta; abstraktit käsitteet kuten matematiikka ja asioiden suhteet ja (5) formaali operationaalinen vaihe 12 - 15 vuotta; looginen ja systemaattinen järkeily. Siirtymät vaiheiden välillä Piaget selitti jo 20-luvulla epigeneettisinä, vaikka ko. termi on myöhempää perua. Tällä Piaget tarkoitti, että geenit olettivat tietynlaisen ympäristön toimiakseen evoluution tarkoittamalla tavalla [ks. Berg ja Gurdon; E.O. Wilson; Dawkins]. Mm. A. Karmiloff-Smith (s. 1938) on jatkanut näitä tutkimuksia.
  • Sosiaalipsykologiassa [ks. Smith; Simmel; Baldwin; Lewin; Milgram] Lev Vygotski (1896-1934) teki samantapaista tutkimusta, mutta korosti kulttuurin ja kielen merkitystä. Hän havaitsi lasten sosialisoituvan yhteisöönsä oman aktiivisen toiminnan kautta [ks. Fiske ja Harris].
  • Lasten leikkiminen [ks. Aristoteles] tuli vähitellen tieteellisen tutkimuksen kohteeksi; esim. J. Huizinga, Homo Ludens: A Study in the Play Element in Culture (1938). Eläinmaailmassa poikasten leikin määrä korreloi aikuisiän käyttäytymisen joustavuuteen; kyseessä on siis biologinen adaptaatio. Ihmisellä vaikutukset ovat aivan erityisen merkittäviä [ks. Leslie ja Baron-Cohen; Dutton ja Boyd].
  • Termi epigenetiikka tuli Conrad H. Waddingtonilta (1905-1975), joka tutki myös Baldwinin efektiä [ks. Baldwin].
•  Kasvatustieteessä [ks. Kant; Dilthey ja Windelband; James] Piaget edusti nk. konstruktiivista pedagogiikkaa, jossa tietoa ei ajatella voitavan siirtää ihmiseltä toiselle. Oppimisprosessiin kuuluivat uuden tiedon lisääminen vanhoihin rakenteisiin (assimilaatio) ja vanhan tietorakenteen muuntuminen (akkomodaatio). Molemmat ovat oppijan mielen sisäisiä prosesseja, joihin opettaja ei voi vaikuttaa.
  • Konstruktiivisen pedagogiikan siirtäminen käytäntöön on osoittautunut ongelmalliseksi; radikaalimmillaan opettaminen on nähty jonkinlaisena 'väkivaltana'. Alexander Sutherland Neillin (1883-1973) mukaan oppilailta ei esim. saa vaatia minkäänlaisia suorituksia (Summerhill: A Radical Approach to Child Rearing, 1960). On jopa luultu, että lukeminen olisi kielen kaltainen luontainen kyky, jonka voisi houkutella esiin [vrt. Jackendoff ja Pinker].
• Moraalikäsitysten syntyä Piaget piti kognitiivisesta kehityksestä erillisenä tapahtumana. Hänen mukaansa varhaisessa moraalissa on kyse (1) sääntöjen ymmärtämisestä (heteronominen moraali) ja (2) vanhempien kunnioittamisesta (sosio-emotionaalinen moraali), myöhemmin etenkin (3) aikomusten ja tarkoitusten merkityksen arvottamisesta (autonominen moraali). Jälkimmäiseen Piaget liitti vertaisryhmien, so. kaveripiirien, dynamiikkan [ks. Fiske ja Harris]. Lapsen moraalinen kehitys olisi valmista noin 12 vuoden iässä. Myöhempi moraalisten kehitysvaiheiden tutkimus on määritellyt tasot paljon konkreettisemmin ja osoittanut, että itse tutkimuskohde on monimutkaisempi ilmiö kuin mitä Piagetin vaiheet olettavat [ks. Kohlberg].
• Ihmisen nk. elämänhistoria [ks. Daly ja Wilson] on monimutkaisempi kuin esim. simpanssien [ks. Goodall ja de Waal], mikä heijastaa sen tiedon määrää, jonka ihmislasten on omaksuttava monimutkaisesta kulttuuristaan. Ihmisen kehityksen vaiheet voisivat esim. olla seuraavat: (1) vauva- ja taaperoikä (engl. infancy), n. 0-3 v., (2) varhaislapsuus (childhood), n. 3-7 v., (3) lapsuus (juvenile phase), n. 7-10 v., (4) nuoruus (adolescence), n. 10-18 v., ja (5) aikuisikä, josta voidaan tietenkin erottaa vielä keski-ikä ja vanhuus. Tässäkin listassa nuoruus voitaisiin jakaa esiteini- ja teini-ikään. Lisäksi nuoret aikuiset alkavat suhtautua tekojensa seuraamuksiin vakavasti vasta n. 19-21 vuoden iässä (tämä on varsin hyvä syy vastustaa esim. äänestysikärajan laskua).
  • Näistä kausista toinen, 3-7 v., edustaa nopeinta aivojen kasvuvaihetta, jolloin aikuisista vielä riippuvaiset lapset tutustuvat omaan kulttuuriinsa.

Jan Hendrik Oort 1900 - 1992 ja Gerard Peter Kuiper 1905 - 1973

• Tähtitieteilijöitä, jotka identifioivat kaksi erilaista komeetta-aluetta aurinkokunnan ympärillä. Oort tunnetaan myös Linnunradan tutkijana sekä radioastronomina [ks. Rabi ja Purcell; Hubble]. Kuiper keskittyi planeettoihin ja niiden kuihin, oma Kuumme mukaan lukien. Puhutaan myös planetologiasta.
• Oort osoitti 1927, että Linnunrata [ks. Kant; Hubble] pyörii keskustansa ympäri differentiaalisesti. Oman aurinkokuntamme kohdalla - n. 28 000 valovuoden päässä keskustasta eli yli puolimatkassa kohti galaksin reunaa - pyörimisnopeus on n. 220 km/s, ja kierrokseen menee n. 250 miljoonaa vuotta (nk. kosminen vuosi). Aurinkokunnan nopeus poikkeaa Linnunradan spiraalien nopeudesta n. 12 km/s, mikä johtaa tähtienvälisen ympäristön vaihteluun periodeilla, jotka eivät suoraan korreloi kosmisen vuoden pituuteen [ks. Svensmark].
  • Ennen Oortia Jacobus Cornelius Kapteyn (1851-1922) oli tutkinut tilastollisesti tähtien ominaisliikettä [ks. Halley; Herschel].
• Oort esitti 1950, että aurinkokuntaa ympäröi komeettapilvi eli nk. Oortin pilvi, josta komeettoja irtautuu elliptisille radoille auringon ympäri [ks. Biot]. Se muodostui yhdessä muun aurinkokunnan kanssa, kun ulkoplaneettojen kohdalla syntyneiden komeettojen radat häiriintyivät [tämä vähensi huomattavasti Maahan kohdistuneen meteoriittipommituksen intensiteettiä, ks. Lyell]. Oortin pilvi on n. 100 000 kertaa kauempana auringosta kuin maapallo, mikä selittää hyvin pitkäperiodiset komeetat. Kuiper ehdotti 1951, että paljon lähempänä, aivan Neptunuksen radan ulkopuolella, olisi laaja alue kappaleita, jotka ovat vastuussa lyhyen kiertoperiodin (alle 200 vuotta) komeetoista. Vuonna 1930 löydetty Pluto ei ole varsinainen planeetta, vaan yksi tämän Kuiperin vyön objekti, ja 2006 se määriteltiinkin 'pelkäksi' kääpiöplaneetaksi.
• Kuiperin saavutuksiin kuuluu myös useamman Uranuksen ja Neptunuksen kuun löytäminen, Pluton koon määritys, hiilidioksidin löytäminen Marsista ja Saturnuksen kuun Titanin ilmakehän löytäminen. Hän ehdotti, että Kuu oli syntyhistoriansa aikana sulanut niin, että pinnalle oli jäänyt matalatiheyksinen kuori; myöhempi kuukivien tutkimus on tukenut tätä, samoin kuin nykyinen Kuun impaktisyntyteoriakin. Kuiper johti 1960-luvulla Ranger-luotainprojektia, jonka avulla Kuusta etsittiin hyviä laskeutumispaikkoja Apollo-projektille [ks. Goddard]. Hän oli myös jatkokehittämässä Kantin-Laplacen teoriaa aurinkokunnan muodostumisesta; teorian oli nostanut uudelleen esiin Carl von Weizsäker.
  • Geologi Grove Karl Gilbert (1843-1918) oli ehdottanut, että Kuun kraatterit eivät olleet tulivuoritoiminnan vaan komeettatörmäysten synnyttämiä, ja Ralph Baldwin (s. 1912) osoitti tämän niiden geometrian perusteella. Baldwin selitti myös Kuun 'meret' törmäyksessä syntyneeseen altaaseen purkautuneella laavalla.
  • Nykyisin ajatellaan, että aurinkokuntaan tiivistyi ensin kymmeniä protoplaneettoja, jotka alkoivat törmäillä yhä suuremmilla energioilla toisiinsa. Maan kohdalle syntyi kaksi suurta kappaletta, jotka alle sata miljoonaa vuotta myöhemmin törmäsivät (ja lopulta yhdistyivät) toisiinsa ejektoiden samalla sulaa, suhteellisen kevyttä pintamateriaalia ympärilleen; tästä aineksesta tiivistyi vähitellen Kuu [ks. Buffon, jonka katastrofiteoria piti tavallaan paikkansa Kuun kohdalla]. Aluksi Kuu oli noin kaksikymmentä kertaa lähempänä maata kuin nykyään, mutta systeemiltä energiaa vievä vuorovesiefekti [ks. Kant; Laplace] on johtanut sen radan kasvuun. Nykyään Kuu loittonee maasta n. 3-4 cm:n vuosivauhdilla, mikä voidaan todentaa laserpulssien [ks. Einstein; Bardeen ja Townes] edestakaisen matka-ajan mittauksilla. Ensimmäisen kerran Kuun etäisyys mitattiin tutkan [ks. Rabi ja Purcell] avulla 1946.

Edwin Powell Hubble 1889 - 1953

• Tähtitieteilijä, joka osoitti 1924 osan avaruuden tutkituista kohteista olevan oman Linnunratamme [ks. Kant] ulkopuolisia galakseja. Maailmankaikkeuden koko kasvoi huimasti kertaheitolla, olihan Linnunradan ajateltu muodostavan koko maailmankaikkeuden [ks. Herschel; Herschel ja Whewell]. Vuonna 1925 Hubble luokitteli galaksit niiden rakenteen mukaan. Hän uskoi galaksien täyttävän maailmankaikkeuden tasaisesti, mutta myöhemmin on havaittu niiden muodostavan ryhmiä, joukkoja, superjoukkoja ja 'galaksiseinämiä'.
  • Galaksien etäisyydenmittaus perustui nk. kefeidimuuttujiin [ks. Eddington], johon perustuvan menetelmän Harlow Shapley (1885-1972) oli kalibroinut [Shapley mm. osoitti, että aurinko ei suinkaan sijainnut Linnunradan keskustassa; ks. Oort ja Kuiper]. Ensimmäinen tunnistettu ulkopuolinen galaksi oli Andromeda M31. Se ja Linnunrata kuuluvat lähes 30 galaksin nk. Paikalliseen ryhmään, jossa galaksit ovat sidoksissa toisiinsa painovoiman välityksellä. Paikallinen ryhmä kuuluu puolestaan Neitsyen galaksijoukkoon.
  • Kaksi galaksien päätyyppiä ovat kierre- eli spiraaligalaksit ja ellipsigalaksit. Edellisen alalaji ovat sauvakierregalaksit. Tunnetaan myös jättiläisgalaksit, linssigalaksit, epäsäännölliset galaksit, rengasgalaksit, jne.; monet näistä ovat syntyneet galaksien yhteentörmäyksissä. Lisäksi tunnetaan nk. aktiivisia galakseja, joiden päätyypit ovat radiogalaksit ja Seyfertin galaksit; äärimuoto on nk. kvasaari [ks. Gamov]. Galaksien aktiivisuuden on arveltu liittyvän mustiin aukkoihin [ks. Einstein; Penrose ja Hawking].
• Jo 1912 Vesto M. Slipher (1875-1969) oli galaksien spektriviivojen [ks. Kirchhoff] punasiirtymän [ks. Doppler, Fizeau ja Foucault] perusteella päätellyt niiden etääntyvän meistä. Vuonna 1929 Hubble havaitsi ko. siirtymän suuruuden olevan verrannollinen galaksien etäisyyteen: maailmankaikkeus siis laajeni. Korjatun Einsteinin teorian mukaan maailmankaikkeus on joko avoin (Ω<1) tai suljettu (Ω>1) riippuen massaenergiatiheyden ja nk. kriittisen tiheyden suhteesta Ω; rajatapausta kutsutaan laakeaksi (engl. flat). Suljetussa maailmankaikkeudessa aineen tiheydestä johtuva gravitaatiovoima pysäyttää lopulta laajenemisen, avoimessa ei [ks. myös Riemann]. Laajenemisesta saattoi laskea myös maailmankaikkeuden iän, mikä johti nk. alkuräjähdysteoriaan [ks. Gamow]. Moderni kosmologia oli syntynyt.
  • Ehkä n. 90% maailmankaikkeuden aineesta on 'pimeää' eli suorien havaintojen ulottumattomissa. Ensimmäisen tätä tukevan havainnon teki Fritz Zwicky v. 1933 galaksijoukkojen sisäisestä liikkeistä. Spiraaligalaksien rotaatiokäyrät viittaavat pimeästä aineesta muodostuneiden galaksien 'halojen' olemassaoloon. Zwickyn ehdotus gravitaatiolinssien [ks. Einstein] käytöstä pimeän aineen mittaamiseen on myös tuonut tulosta [ks. Guth ja Linde].
  • Uusimmat tulokset antavat maailmankaikkeuden iäksi 13.72 miljardia vuotta. Vastaava laajenemisvauhti on noin seitsemän millimetrin tuhannesosaa kilometrille sadassa vuodessa. Hubblen alkuperäiset mittaukset antoivat huomattavasti pienemmän iän, mikä johtui mittauksiin liittyvistä ongelmista, esim. Shapleyn kalibroinnista, jota kefeidejä tutkinut Wilhelm Heinrich Baade (1893-1960) korjasi 1952.

Paul Adrien Maurice Dirac 1902 - 1984

• Fyysikko, joka kehitti ns. Diracin yhtälön eli elektronin kvanttiteorian (The Quantum Theory of the Electron, Proceedings of the Royal Society (London), 117, 610-624,1928). Teoria, jonka erikoistapaus Schrödingerin yhtälö on, piti sisällään sekä elektronin spinin [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit] että suppean suhteellisuusteorian [ks. Einstein]. Myös sähkömagneettisen säteilyn kvanttiluonne oli siinä mukana. Diracin teoria oli kvanttimekaniikan kultakaudeksi kutsutun ajanjakson huipennus; samalla sen yhteydessä kehitetty matematiikka loi pohjaa uudelle kvanttisähködynamiikalle, QED [ks. Feynman]. Dirac jakoi v. 1933 fysiikan Nobelin palkinnon Schrödingerin kanssa.
  • Einsteinin esittämää fotonia, sähkömagneettisen säteilyn kvanttia, olivat ensimmäisinä tutkineet kvanttimekaanisesti Born, Heisenberg ja Jordan jo vuonna 1926; Dirac yleisti heidän tuloksiaan.
  • Koska Diracin teoria ei ollut kvanttikenttäteoria [ks. Heisenberg ja Schrödinger], tarkentuneet mittaukset löysivät pian ilmiöitä, joita se ei tyydyttävästi selittänyt. Näihin kuului mm. magneettisen resonanssin [ks. Rabi ja Purcell] luoma vedyn spektrin hienorakenne. QED korjasi tilanteen.
  • Bloch [joka sain Nobelin NMR:stä, ks. Rabi ja Purcell] sovelsi kvanttimekaniikan perusteita kiinteiden aineiden sähkönjohtavuuden [ks. Kamerlingh Onnes] selittämiseen 1928. Liikkuvuuden lisäksi elektronien oli löydettävä hilan energiavöiltä vapaita tiloja; johteiden ja eristeiden erot alkoivat selvetä. Nevill Mott (1905-1996) sai 1930-luvun jatkotutkimuksista fysiikan Nobelin palkinnon 1977.
• Diracin teoria ennusti antihiukkasten olemassaolon [ks. myös Yang]. Hän spekuloi myös magneettisten monopolien olemassaololla: ainakin teoreettisesti ne selittäisivät, miksi sähkövaraus esiintyy vain perusvarauksen moninkertoina [ne olisivat myös yksi mahdollinen pimeän aineen selitys, ks. Hubble; Guth ja Linde].
  • Carl Anderson (1905-1991) havaitsi positronin (antielektronin eli positiivisesti varatun elektronin) kokeellisesti (The positive electron, Physical Review, 43, 491-494, 1933); hän sai fysiikan Nobelin palkinnon 1936 yhdessä Hessin kanssa. Emilio Gino Segrč (1905-1989) ja Owen Chamberlain (1920-2006) havaitsivat antiprotonin 1955; fysiikan Nobel 1959. Antivetyä valmistettiin CERNissä 1995.

Kurt Gödel 1906 - 1978 ja Alfred Tarski 1902 - 1983

• Loogikko (Gödel) ja filosofi (Tarski), joiden tulosten nähtiin murentavat analyyttisen filosofian [ks. Ockham; Frege; Russell; Wittgenstein; Carnap] uskottavuutta [ks. myös Quine; Kuhn]. Käsitys oli kuitenkin vahvasti ennenaikainen [ks. Turing; Hintikka]. Matematiikan filosofiassa Gödel edusti platonismia [ks. Cantor; Frege; Russell; Penrose ja Hawking]. Tarski puolestaan kehitti moniarvologiikkaa [ks. Ockham; Russell] yhdessä Lukasiewiczin kanssa v. 1930.
  • Analyyttinen filosofia joutui epäsuosioon myös toisenlaisista syistä. Muotipsykologian [ks. Freud; Jung] suosio oli yksi näistä [ks. Marcuse]. Eräissä piireissä teknologia ja sitä kautta myös luonnontiede alettiin katsoa uhaksi [ks. Solow; Snow]. Kvanttimekaniikan epämääräisyysperiaatteen [ks. Heisenberg ja Schrödinger] oletettiin tuottavan ongelmia rationaalisen ajattelun perusteille [ks. Bohr ja Pauli]. Kaaosteoriaa [ks. Lorenz ja Conway] tultiin käyttämään samalla tavalla.
• Aksiomaattisten systeemien [ks. Hilbert] perusteita tutkiessaan Gödel löysi niistä ongelmia. Hän osoitti 1930, että perinteinen predikaattilogiikka [ks. Frege; Hilbert; Russell] oli täydellistä; tämä liittää syntaksin ja semantiikan toisiinsa ensimmäisen kertaluvun logiikassa. Seuraavaksi hän osoitti aksiomaattisten järjestelmien nk. epätäydellisyysteoreeman (On Formally Undecidable Propositions in Principia Mathematica and Related Systems I, 1931); työ kohdistui Russellin ja Whiteheadin suurteokseen. Teorian mukaan joukko-oppiin ja lukuteoriaan perustuvaa matematiikkaa ei voida aksiomatisoida täydellisesti, kuten ei myöskään korkeamman kuin ensimmäisen kertaluvun loogisia järjestelmiä. Lisäksi looginen järjestelmä, joka on riittävän vahva osoittaakseen oman ristiriidattomuutensa, on paradoksaalisesti itse ristiriitainen.
  • Epätäydellisyysteoreeman katsotaan tuhonneen sekä formalistien [ks. Hilbert] että intuitionistien [ks. Poincaré] pyrkimykset matematiikan selittämiseksi.
  • Työssään Gödel kehitti [Fregen tavoin] loogista kieltä, joka ennakoi ohjelmointikieliä [ks. myös Chomsky; Simon ja Arrow].
• Semanttista totuusteoriaa [ks. Carnap] kehittänyt Tarski osoitti, ettei kielelle voida aina antaa totuuskriteeriä astumatta sen ulkopuolelle metakielen muodossa (Der Wahrheitsbegriff in den Formalisierten Sprachen, 1935). Koska käyttökielemme takana ei sen epäsäännöllisyyden vuoksi näyttänyt olevan vahvempaa metakieltä, hän otti kriittisen asenteen analyyttisen filosofian mahdollisuuksiin. Tarskin ehdotuksesta formaalisten kielten semantiikkaa on kutsuttu malliteoriaksi [ks. Hilbert]. Mallit ovat joukko-opillisia struktuureja, tulkintoja, joissa formaaliset teoriat toteutuvat.
  • Luonnollisesta kielestä löytyi myös säännönmukaisuutta [ks. Piaget; Chomsky; Jackendoff ja Pinker].
• Koska Gödel itse kehitti ontologista todistusta [ks. Abélard; Tuomas Akvinolainen; Leibniz] Jumalan olemassaololle, logiikan voimalla ei näyttänytkään olevan rajoja. Vaikka samanlaista logiikan soveltamista harrastetaan nykyäänkin [ks. Sperber ja Boyer], useimmat analyyttiset filosofit eivät edes kaipaa tällaista logiikkaa: logiikan ei tarvitse olla absurdilla tavalla vahvaa ollakseen tärkeä työkalu tieteelle tai filosofialle. Lisäksi Gödelin ja Tarskin huomiot koskevat vain tiettyä tai tiettyjä logiikkoja. Esim. Tarskilla oli jo lähtökohtana oletus, että logiikka ei voi olla kontekstiriippuvaista. Erilaisia uusia logiikkoja voidaan kuitenkin luoda hyvin monella tavalla erilaisista lähtökohdista, ja varsinkin pragmatiikan huomioiminen muuttaa tilannetta merkittävästi [ks. Peirce; Hintikka].
  • Logiikat olivat tyypillisesti koostuneet joukosta aksiomeja ja sääntöjä; esim. Frege ja Russell olivat valinneet aksioomansa eri tavoin. Oli myös mahdollista luoda logiikka, jossa oli vain ääretön määrä aksioomeja, tai pelkästään sääntöjä [ks. myös Wittgenstein]. Esim. Georg Gentzen kehitti vain muutamaan sääntöön perustuvaa, hieman luonnollisen kielen kaltaista argumentoivaa logiikkaa v. 1934. Tällä on merkitystä nk. intuitionististisessa logiikassa, jota A. Heyting oli kehittänyt (Die formalen Regeln der intuitionistischen  Logic, 1930).
  • Vaikka Fregen ja Russellin tulokset eivät sellaisenaan tule koskaan olemaan modernin filosofian perusteita, heidän työnsä tärkeys filosofian kehitykselle säilyy. Heidän edustamansa filosofia kumuloituu samalla tavalla kuin luonnontiede.

Kurt Lewin 1890 - 1947

• Psykologi, sosiaalipsykologian [ks. Smith; Simmel; Baldwin] uranuurtajia [ks. myös Durkheim]. Lewin, jonka juuret olivat nk. gestalt- eli hahmopsykologiassa [ks. Watson], tunnetaan parhaiten ryhmädynamiikan tutkimuksistaan; myös 'kenttäteoria' ja 'toimintatutkimus' ovat paljolti hänen aikaansaannoksiaan. [Modernista sosiaalipsykologiasta, ks. Milgram; Fiske ja Harris.]
• Lewinin kenttäteoria ennakoi myöhempiä sosiologisia järjestelmäteorioita [ks. Parsons]: yksilön käyttäytymistä (B) selitettäessä ei persoonallisuutta (P) ja ympäristöä (E) voi erottaa toisistaan: ei vain B = f(P,E), vaan B = fLS, missä LS on 'elämänkenttä' (engl. life span). Aihetta koskevia julkaisuja on koottu teokseen A Dynamic Theory of Personality (1935).
  • Artikkelissaan Trait names: A psycholexical study (Psychological Monographs, 47, 211, 1936) Gordon W. Allport ja Henry S. Odbert keräsivät tuhansia persoonallisuutta kuvaavia englanninkielisiä adjektiiveja. Näistä Ernest C. Tupes ja Raymond E. Christal kehittivät ensimmäisen viiden persoonallisuuden laadun teorian artikkelissaan Recurrent Personality Factors Based on Trait Ratings (Technical Report ASD-TR-61-97, Lackland Air Force Base, TX: Personnel Laboratory, Air Force Systems Command, 1961). Tämä vastasi jo paljon modernia B5-jaottelua [ks. Symons ja Buss].
    • Allportin nk. kontaktihypoteesin mukaan ihmisten ja ihmisryhmien välisten kontaktien lisääminen vähentää ennakkoluulojen syntymistä ja leviämistä (The Nature of Prejudice, 1954).
• Työn organisoinnista [ks. Taylor] Lewin kiinnostui jo varhain (Die Sozialisierung des Taylorsystems, 1920). Vuonna 1936 hän aloitti tutkimukset erilaisten johtajuustyylien vaikutuksesta. Ryhmäpalautteen käsite syntyi, kun hän myöhemmin keskittyi ryhmien päätöksentekoon ja koulutukseen. On jopa puhuttu sosiaaliteknologiasta: Lewinin ideat vaikuttavat vieläkin mm. kasvatustieteessä, organisaatiopsykologiassa, ryhmäterapiassa ja sosiaalityössä. Psykologisten tekijöiden lisäksi kehitykseen vaikutti teknologian monimutkaistuminen, joka 'älyllisti' tehdastyötäkin.
  • Organisaatioteorioiden nk. ihmissuhteiden koulukunta [ks. myös Weber] sai alkunsa v. 1927-1932 kun Elton Mayo kehitti sosiaalisempia tapoja massatuotantoon (The Human Problems of an Industrial Civilization, 1933). Tässä yhteydessä johtaminen alettiin nähdä ihmisten käsittelemisen taitona [motivaatioteorioista, ks. Maslow].
  • Charles Chaplinin (1889-1977) elokuva Nykyaika (1936) on tunnettu liukuhihnatyön kriittinen (jopa propagandistinen) kuvaus.
• Monet sosiaalipsykologit vastustivat avoimesti kehittymässä olevaa kognitiivista [ks. Piaget; Turing; Chomsky; Simon ja Arrow] alan tutkimusta, joka nähtiin 'reduktionistisena'. Toisaalta alalle tyypillinen rakenteiden tutkimus häivytti yksilön, 'toimijan', tutkimuksen piiristä, ja samalla luotiin näkemyksiä esim. tunteiden sosiaalisesta konstruktioista [ks. Landtman; Foucault ja Derrida]. Rom Harrén (s. 1927) 'psykologinen avaruus' oli yritys kuvata kulttuurievoluutiota [ks. Baldwin; Boyd ja Richerson] huomioimalla myös yksilön vaikutus (Personal Being, 1983). Triviaalisuutensa lisäksi mallin ongelma on siinä, että se ottaa inhimillisen luovuuden annettuna; kognitiiviset tieteet yhdistettynä evoluutiopsykologiaan [ks. Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller; Dutton ja Boyd] pystyvät parempaan.
  • Psykologinen avaruus koostuu neljästä osa-alueesta ja informaation syklisestä virtauksesta niiden välillä: (1) julkis-kollektiivinen alue eli ympäröivä kulttuuri -> (2) kollektiivis-yksityinen alue eli yksilön ympäristöstään passiivisesti imemät ideat -> (3) yksityis-yksilöllinen alue eli yksilön luovuus -> (4) yksilöllis-julkinen alue eli ympäristöön välitetyt luovuuden tulokset -> (5)/(1) julkis-kollektiivinen alue, jossa uudet innovaatiot ovat integroituneet yhteiseksi omaisuudeksi.

Enrico Fermi 1901 - 1954

• Fyysikko, joka vaikutti ydinfysiikan [ks. Rutherford] kehitykseen ja hyödyntämisen [ks. myös Lewis ja Langmuir].
• Fermi kehitti 1933 radioaktiivisen beetahajoamisen teoriaa. Tämä elektroneja säteilevä radioaktiivisuus selitettiin neljännen, nk. heikon vuorovaikutuksen avulla: se saa atomiytimessä olevan neutronin hajoamaan protoniksi (joka jää ytimeen) ja elektroniksi (joka poistuu ytimestä yhdessä nk. antineutriinon kanssa). Vaikka teoriaa oli vuoteen 1957 mennessä paranneltu monin tavoin ja se selitti hajoamisen hyvin, siihen liittyi eräitä ongelmia. Nämä saatiin kuitenkin selvitettyä, kun heikko voima yhdistettiin sähkömagneettiseen voimaan [ks. Weinberg].
  • Beetahajoamisessa voi myös ytimen protoni hajota, nyt neutroniksi, positroniksi ja neutriinoksi. Ytimen protoni voi myös kaapata elektronin atomin elektronikuorelta; protonista tulee neutroni ja ydin säteilee vain neutriinon.
  • Neutriinoa [ks. Bohr ja Pauli] tarvittiin selittämään elektronien jatkuva energiaspektri. Frederick Peines ja Clyde Lorrain Cowan, Jr. (1919-1974), löysivät tämän erittäin heikosti vuorovaikuttavan hiukkasen vasta 1956. Auringossa tapahtuva fuusioreaktio tuottaa neutriinoja [ks. Bethe]. Myös tähtien supernovaräjähdykset [ks. Brahe; Hess; Hoyle] tuottavat niitä: esim. 23.2.1987 tuotti maapallon detektoreissa 19 neutriinohavaintoa 10 sekunnin sisällä. Nykyään puhutaan jo neutriinoastronomiasta. Neutriinoja on kolmea eri lajia (ks. alempana), ja vuoden 1995 fysiikan Nobelin palkinnot jakaneet L. Lederman, M. Schwartz ja J. Steinberger olivat erottaneet elektronin ja myonin neutriinot toisistaan. Vuoden 2002 fysiikan Nobelin palkinnon saaneet Raymond Davis (1914-2006) ja Masatoshi olivat ansioituneet neutriinoiden havainnoijina.
• Rutherford oli pommittanut atomiytimiä luonnon radioaktiivisuuden alfahiukkasilla, ja hiukkaskiihdyttimissä luotiin 1932 keinotekoisesti nopeita ammusprotoneja. Arveltiin, että neutronit voisivat sähköisesti neutraaleina olla vielä parempia ammuksia. Fermi tutki eri alkuaineita neutronipommituksilla ja mm. havaitsi, että kohdeytimen on helpompi kaapata hidas kuin nopea neutroni. Hänelle myönnettiin fysiikan Nobelin palkinto näistä tutkimuksista 1938.
  • John Cockcroft (1897-1967) ja Ernest Walton (1903-1995) rakensivat ensimmäisen 'atomimurskaimen', hiukkaskiihdyttimen, jolle he hajottivat litium-ytimiä alfa-hiukkasiksi kiihdytetyllä protonipommituksella 1932: p + ⁷₃Li Ž  ⁴₂He + ⁴₂He. Cockcroft ja Walton jakoivat fysiikan Nobelin palkinnon 1951. Ernest Orlando Lawrence (1901-1958) rakensi ensimmäisen ympyränmuotoisen hiukkaskiihdyttimen 1930-luvun alkupuolella; fysiikan Nobel 1939.
• Aluksi fission käsite ei valjennut fyysikoille, jotka uskoivat uraania pommittaessaan luovansa transuraanisia alkuaineita. Otto Hahnin (1879-1968) kokeet v. 1938 johtivat oikeille jäljille: ymmärrettiin, että atomiydin voi haljeta ja että tässä nk. fissiossa vapautuu energiaa, jos ydin on nikkeliä raskaampi [fuusiosta, ks. Bethe]. Nikkeli (Z=28) muodostaa alkuaineiden listalla rajakohdan sen vuoksi, että siinä ytimen nk. sidosenergia nukleonia kohden on suurin; materiaa muuttuu energiaksi Einsteinin yhtälön E = mc² mukaisesti [ks. Rutherford]. Lise Meitner (1878-1968) laski ensimmäisenä näin juuri käyneen Hahnin kokeissa. Luonnon yleisin uraanin isotooppi ²³⁸₉₂U ei tuota hitaita neutroneita jakautuessaan, mutta harvinaisempi (0.7%) isotooppi 235 tuottaa: tämä mahdollistaa ketjureaktion, jota voidaan hyödyntää sekä hallitusti (energiantuotannossa) tai hallitsemattomasti [pommissa, ks. Bethe]. Fermi rakensi ensimmäisen fissioon perustuvan ydinreaktorin 1942; ensimmäinen kaupallinen ydinvoimala käynnistyi Englannissa v. 1956.
  • Meitner oli itse ollut käynnistämässä kokeita, joissa Hahn hajotti - Fritz Strassmannin (1902-1980) avustuksella - uraaniatomin neutronipommituksella. Vuoden 1944 kemian Nobelin palkinto myönnettiin vain Hahnille.
  • 1930-luvulla Bohr oli mukana kehittämässä Gamowin ehdottamaa atomiytimien nk. pisaramallia, jota käytettiin fissioprosessin varhaiseen selittämiseen; malli ei hyödyntänyt kvanttilukuja [ks. Rabi ja Purcell].
  • Varsinainen transuraanisten (Z>92) alkuaineiden valmistus alkoi myös näihin aikoihin: esim. neptunium (₉₃Np) v. 1940 ja plutonium (₉₄Pu) v. 1941. Nykyään yli 20 raskasta alkuainetta on kyetty valmistamaan keinotekoisesti. Edwin Mattison McMillanin (1907-1991) ja Glenn Theodore Seaborg (1912-1999) jakoivat vuoden 1951 kemian Nobelin palkinnon näiden aineiden tutkimuksesta.
• Vähitellen alkoi käydä ilmeiseksi, että 'alkeishiukkasia' - vaikkakin hyvin lyhytikäisiä - oli paljon oletettua useampia: niitä havaittiin sekä kosmisten säteiden tuottamina ilmakehässä [ks. Hess] että keinotekoisesti hiukkaskiihdyttimissä. Einsteinin kaava toimii myös toisinpäin, ja raskaita hiukkasia voidaan synnyttää hiukkaskiihdyttimissä muuttamalla törmäävien hiukkasten energiaa aineeksi. Kiihdyttimissä ensimmäisen nk. resonanssihiukkasen löysi Fermi 1952. Hiukkasia pyrittiin nyt jaottelemaan ryhmiin niiden ominaisuuksien mukaan [ks. myös Uhlenbeck ja Goudsmit; Gell-Mann].
  • Leptonit. Leptoneita ovat elektroni, myoni, tau ja kaikkien näiden neutriinot. Ne kokevat sekä sähkömagneettisen että heikon vuorovaikutuksen. Leptonit ovat aitoja alkeishiukkasia.
  • Hadronit. Hadronit kokevat myös vahvan ydinvoiman. Myöhemmin tämän havaittiin johtuvan siitä, että ne eivät ole aitoja alkeishiukkasia, vaan koostuvat nk. kvarkeista.
    • Baryonit. Kolmesta kvarkista muodostuneet hadronit ovat baryoneja; esim. protoni, neutroni.
    • Mesonit. Kahdesta kvarkista (tark. kvarkista ja sen antikvarkista) muodostuneet hadronit ovat mesoneja; esim. pioni ja kaoni.

Hans Albrecht Bethe 1906 - 2005

• Fyysikko, joka julkaisi 1938 teorian tähtien energiantuotannosta [ks. Rutherford]. Keveiden atomiydinten fuusiossa - eli lämpöydinreaktiossa - energiaa vapautuu samasta syystä kuin raskaiden ydinten fissiossa [ks. Fermi]: materiaa muuttuu energiaksi Einsteinin yhtälön E = mc² mukaisesti. Bethe sai työstään fysiikan Nobelin palkinnon 1967.
  • Bethe johti 1940-luvulla Yhdysvaltojen atomipommiprojektin teoriaryhmää [ks. myös Goethe; Feynman]. Atomipommi perustuu fissioon.
  • Fuusion soveltaminen energiateknologiassa on osoittautunut fissiota vaikeammaksi [ks. Lewis ja Langmuir]; asiaa tutkitaan mm. nk. ITER-projektissa. Andrei Sakharov (1921-1989) ja Edward Teller (1908-2003) kehittivät kuitenkin tahoillaan fuusioon perustuvan vetypommin [ks. myös Turing]. Myöhemmästä toiminnastaan Sakharov sai v. 1975 Nobelin rauhanpalkinnon [ks. Pauling].
• Vedystä - tähtien sekä maailmankaikkeuden tyypillisimmästä alkuaineesta [ks. myös Eddington] - syntyy heliumia suoralla protoni-protoni (pp) -reaktiolla, nk. kolmialfareaktiolla, ja Bethen mallintamalla nk. hiili - typpi - happi (CNO) -syklillä (jossa keskiraskaat ytimet toimivat vain katalyytteinä). Auringossa vaikuttaa parhaillaan pp-ketju, kolmialfareaktion tullessa kuvaan mukaan myöhemmässä jättiläisvaiheessa; CNO-sykli kuuluu paljon raskaampien tähtien prosesseihin. Heliumia raskaampia alkuaineita syntyy reaktioissa, joita tapahtuu erilaisissa tähdissä kuin aurinkomme [ks. Hoyle].
  • John Bahcall (1935-2005) mallinsi auringon rakennetta ja em. reaktioiden neutriinotuottoa [ks. Fermi]. Hänen (ja Bethen) teoriat saivat tukea, kun neutriinoja pystyttiin viimein havainnoimaan ja niiden erikoinen käyttäytyminen (oskillointi kolmen eri muodon välillä) ymmärrettiin 2001.

Linus Pauling 1901 - 1994

• Kemisti, joka oli aivan erityisen kiinnostunut orgaanisista yhdisteistä [ks. Berzelius; Kekulč]. Pauling sai kemian Nobelin palkinnon 1954; Nobelin rauhanpalkinnon hän sai 1962 vastustettuaan ydinasekokeita (No More War!, 1958).
  • 1950-luvulla syntyi nk. Pugwash-liike, aseidenriisuntaan keskittynyt tiedemiesten yhteenliittymä, jonka puolesta Joseph Rotblat nouti Nobelin rauhanpalkinnon 1995 [ks. myös Bethe].
• Vuodesta 1931 alkaen Pauling kehitti kvanttimekaniikan avulla kemiallisten sidosten [ks. Bohr ja Pauli; Lewis ja Langmuir] nk. valenssisidosteoriaa seitsemässä julkaisussa, jotka julkaistiin myös kirjana (The Nature of the Chemical Bond, 1939). Friedrich Hundin ja Robert S. Mullikenin (1896-1986) jo vuosina 1927-1928 kehittämä molekyyliorbitaali (MO) -tulkinta sidoksista on osoittautunut kätevämmäksi kuin Paulingin versio; jälkimmäinen sai kemian Nobelin palkinnon 1966. Kemian teoria alkoi 'redusoitua' fysiikkaan ja pian havaittiin, että molekyylien spektriviivat syntyivät elektronien energiatilojen muutosten lisäksi myös atomien keskinäisten värähtelytilojen ja koko molekyylin pyörimistilojen muutoksista.
  • Christopher Kelk Ingold (1893-1970) oli yksi 1900-luvun orgaanisen kemian systematisoijista, jotka hyödynsivät Paulingin aluevaltausta. Erich Hückel (1896-1980) kehitti puolestaan MO-teoriaa, jota useimmat, mm. Michael J. S. Dewar (s. 1918), hyödynsivät.
  • Vibraatio- ja rotaatiospektreistä edelliset ovat tyypillisesti infrapuna-alueella, jälkimmäiset mikroaaltoalueella.
• Pauling käytti ensimmäisenä röntgensäteitä [ks. Bragg ja Bragg] molekyylien rakenteen (kemiallisten sidosten) tutkimuksessa mittaamalla atomien välisiä etäisyyksiä ja kulmia. Vuonna 1951 julkaistut tulokset proteiinien rakenteesta olivat tärkeitä myöhemmälle DNA:n tutkimukselle [ks. Crick ja Watson]. Pauling pystyi kemiallisten sidosten avulla selittämään entsyymien kyvyn tunnistaa kohdemolekyyliensä kemiallisen rakenteen [ks. Fischer].
  • Pauling osoitti 1949 periytyvän sirppisoluanemian johtuvan mutatoituneesta hemoglobiinista [ks. Bernard], ja Vernon Ingram osoitti 1954 geenivirheen olevan vain yhden aminohapon suuruisen [ks. Beadle, Tatum ja Avery]. Max Perutz (1914-) ja John C. Kendrew (1917-1997) saivat vuoden 1962 kemian Nobelin palkinnon selvitettyään hemoglobiinin rakenteen.
    • Karl Landsteiner (1868-1943) oli saanut lääketieteen Nobelin palkinnon 1930 modernista verityyppien luokittelusta: toisaalta joko A, B, AB tai O, toisaalta Rh⁺ tai Rh^- [ks. Childe].
• Pauling kehitti 1950-luvun lopulla Emile Zuckerkandlin kanssa idean molekyylikellosta, jonka avulla lajien välisiä eroja ja evoluutiohistoriaa voidaan tutkia DNA:ssa tapahtuvien satunnaisten mutaatioiden (tai niitä vastaavien proteiinien aminohappoketjujen muutosten) avulla; Zuckerkandl määritteli jopa termin 'molekyyliantropologia'. He tutkivat eri eläinten hemoglobiinia ja havaitsivat ihmisen ja ihmisapinoiden [ks. Goodall ja de Waal] läheisen sukulaisuuden [ks. Leakeyt; A.C. Wilson].
  • Molekyylikellon käyttö edellytti biokemiallisten mittausmenetelmien kehitystä. Frederick Sanger (1918-) ratkaisi 1955 ensimmäisen proteiinin aminohappoketjun (kemian Nobelin palkinto 1958) ja myöhemmin myös ensimmäisen nukleiinihapon ketjun (kemian Nobelin palkinto 1980). Usein käytetään kuitenkin hieman epäsuorempia menetelmiä, joita on kehittänyt mm. sirppisolujen yhteydessä mainittu Ingram. Molekyylikello vaatii ulkopuolisen kalibroinnin esim. radioaktiivisin menetelmin [ks. Rutherford].

Sewall Wright 1889 - 1988, Ronald A. Fisher 1890-1962 ja John Burton Sanderson Haldane 1892 - 1964

• Populaatiogeneetikkoja ja biologeja, jotka yhdistivät luonnonvalinnan teorian [ks. Darwin] ja genetiikan [ks. Morgan]; puhuttiin neo- eli uusdarwinismista. Fisher tutki myös seksuaalista valintaa, ja synteesissä se yhdistettiinkin luonnonvalintaan: jälkimmäinen tarkoitti tästä alkaen sekä eloonjäämistä että lisääntymistä suosivaa evoluutiota. Fisher oli myös yksi vuosisadan merkittävimpiä tilastotieteilijöitä [ks. Spencer ja Galton; Pigou ja Keynes] ja merkittävä maatalouden tutkimuksen [ks. Sachs; Morgan; Borlaug] uranuurtaja. Haldane tunnetaan myös teorioistaan elämän alusta.
• 1920-luvulla Fisher kirjoitti useita merkittäviä tilastotieteellisiä artikkeleita otsikolla Studies in Crop Variation. Niissä esiteltiin mm. varinssi- ja kovarianssianalyysit; esim. varianssianalyysi mahdollistaa havaitun vaihtelun jakamisen eri lähteisiin. Fisherin Statistical Methods for Research Workers (1925) vaikutti suuresti maailmalla tehtävän tieteellisen työn laatuun.
  • Andrei N. Kolmogorov (1903-1987) aksiomatisoi [ks. Hilbert] todennäköisyyslaskennan 1933. Hän keksi myös nk. stokastiset prosessit.
• Tilastotieteen avulla Fisher (The Genetical Theory of Natural Selection, 1930) ja Haldane (The Causes of Evolution, 1932) loivat nk. populaatiogenetiikan tieteen. Väistyvät eli resessiiviset geenit säilyvät populaation geenivarastossa, joka ylläpitää muuntelua ilman mutaatioitakin, valinnan muuttaessa geenien yleisyyttä (geenifrekvenssejä) populaatiossa. Fisher kehitti esim. kaavan ihmisryhmien geneettisen 'etäisyyden' laskemiseksi.
  • Sergei Chetverikov oli ennakoinut uutta synteesiä 1920-luvun Neuvostoliitossa. Hänen ajatuksensa eivät päässeet julkisuuteen, koska Trofim Denisovich Lysenkon (1889-1976) johdolla maassa siirryttiin lamarckilaiseen oppiin, jossa esim. viljakasveja 'koulutettiin' kasvamaan mahdottomissa olosuhteissa [ks. Marx].
  • Theodosius Dobzhansky (1900-1975) vakuutti kokeillaan useimmat uuden teorian oikeellisuudesta (Genetics and the Origin of Species, 1937). Synteesin muotoutumiseen olivat vaikuttaneet myös kokeet keinotekoisista mutaatioista [ks. Morgan].
    • Dobzhansky huomasi geenin tai geenijoukon ilmiasujen moninaisuuden erilaisissa ympäristöissä (engl. norm of reaction) - esimerkkinä kasvi, jonka lehdet ovat erimuotoiset riippuen siitä, kasvaako se kuivalla maalla, matalassa vedessä vai syvässä vedessä. Eräillä kaloilla jopa sukupuolen on havaittu määräytyvän satunnaisten ympäristöolosuhteiden mukaan vasta syntymän jälkeen.
  • Muita merkittäviä töitä olivat Julian Huxleyn (1887-1975) Evolution: The Modern Synthesis (1942) ja George Gaylord Simpsonin (1902-) Tempo and Mode in Evolution (1944). Jälkimmäinen pyrki liittämään myös lamarckilaisena pysyneen paleontologian luonnonvalinnan teorian piiriin.
  • Uusikaan teoria ei selittänyt vanhaa altruismiongelmaa [ks. Darwin]. Fisher (edellä mainittu teos) ja Haldane (Population genetics, New Biology, 1955) ennakoivat kuitenkin jo 'itsekkään' geenin teoriaa [ks. Hamilton ja Williams; Dawkins].
• Wright havaitsi geneettisen muuntelun olevan voimakkainta pienissä, eristetyissä populaatioissa, jotka ovat siten todennäköisimpiä uusien lajien syntysijoja. Hän otti käyttöön käsitteen satunnaisesta geneettisestä 'ajautumisesta' (engl. drift), jolle löytyi käyttöä molekyylikellon [ks. Pauling; A.C. Wilson] yhteydessä; käsitteet kuten perustajavaikutus (founder effect) ja pullonkaulailmiö liittyvät siihen läheisesti. Hyväksyttiin myös evoluutioon liittyvät rajoitteet, joiden vuoksi adaptaatiot eivät voineet olla optimaalisia [ks. Gould]. Haldane puhui nk. Panglossin teoreemasta viitaten Voltairen satiiriin Leibnizin 'parhaasta mahdollisesta maailmasta'. Wright loi käsitteen 'kelpoisuusmaisema', jossa oli useita paikallisia huippuja: laji voi olla evolutiivisesti kiipeämässä vähemmän optimaalista huippua kohti (The roles of mutatio, inbreeding, crossbreeding and selection in evolution, Proceedings of the 6th International Congress of Genetics, 1932). Ernst Mayr (1904-) kehitti lajiutumisen teoriaa (Systematics and the Origin of Species, 1942).
  • Wright osoitti, että luonnonvalinta voi joskus olla esteenä parhaalle teoriassa saavutettavissa olevalle adaptaatiolle. Ainoastaan väliaikaisesti vähentyneen evoluutiopaineen aikana laji voi hakeutua adaptaatiohuipulta toiselle 'sattuman sysäilyn' seurauksena. Wrightin vertauskuva on pohjana eräälle Dawkinsin kirjan nimelle: Climbing Mount Improbable (1996). Luonnonvalintaa on kuvattu myös amerikkalaisten insinöörien motolla "close enought for government work" [ks. myös Monod ja Jacob].
  • Mayrin mukaan kilpailu on kiivainta lajin sisällä siksi, että eri lajit tukeutuvat erilaisiin resursseihin [ekologiasta, ks. Spencer ja Galton]. Samoilla linjoilla oli myöhemmin myös G.E. Hutchinson (Homage to Santa Rosalia, or why are there so many kind of animals?, American Naturalist, 93, 145-159, 1959). Myöhemmin on huomattu myös seksuaalisen valinnan merkitys 'luovalle' evoluutiolle [ks. Dunbar ja Miller].
• Jos mutaatioiden määrä on vähäinen ja valintaperusteissa ei tapahdu muutoksia, populaatiogeneettiset mallit ennustavat myös geneettisen vaihtelun olevan vähäistä ja syntyvän pelkästään satunnaisesta ajautumisesta valinnan suhteen neutraaleissa geeneissä. Em. oletukset eivät kuitenkaan ole realistisia, sillä (1) mutaatioiden määrä ja laatu tekevät niistä merkittävän valintaa vastustavan voiman ja (2) valinnan kriteerit vaihtelevat paikallisesti, ajallisesti ja tarkasteltavan geenin [oik. alleelin, ks Crick ja Watson] oman 'pitoisuuden' suhteen populaatiossa. Edellisessä tapauksessa (engl. mutation-selection balance) vaihtelun ajatellaan olevan haitallista, jälkimmäisessä (engl. balancing selection) hyödyllistä. Näiden nk. tasapainotilojen lisäksi geneettistä vaihtelua syntyy myös, jos uusi positiivinen mutaatio ei ehdi saavuttaa tasapainotilaansa väestössä (engl. recent selective sweep). Näiden tekijöiden vaikutusta persoonallisuudessa [ks. Symons ja Buss] havaittuun geneettiseen vaihteluun tutkitaan innokkaasti [ks. Tooby ja Cosmides].
  • Kaksi tekijää lisää mutaatiotiheyttä: (1) mutaatioita ei tapahdu vain proteiineja koodaavissa geeneissä, vaan myös ohjausgeeneissä, ja (2) yksittäisten aminohappomuutosten, nk. pistemutaatioiden, lisäksi pitkät pätkät geneettistä koodia voi esim. kopioitu paikasta toiseen [ks. Monod ja Jacob].
  • Ominaisuuden periytyvyys (engl. heritability) on sen geneettisesti selittyvän vaihtelun suhde ilmiasun kokonaisvaihteluun.
• Fisher kehitti seksuaalisen valinnan teoriaa. Sen avulla syntyneet ominaisuudet ovat hänen mallissaan [kuten Darwinillakin] puhtaasti esteettisiä ja riippuvaisia 'muodista'. Russell Lande kehitti tähän liittyvää matematiikkaa 1980-luvun alussa ja osoitti nk. 'karanneen' positiivisen takaisinkytkennän olevan mahdollisen tietyn ominaisuuden ja sen suosimisen välillä. Fisher argumentoi ensimmäisenä, miksi sukupuolten optimaalinen suhde todellakin on havaittu 1:1; kyse oli jo peliteorian ennakoimisesta [ks. von Neumann; Maynard Smith; Sanderson ja Gintis]. Hän tutki myös seksuaalisen lisääntymisen syitä; vaikka alkeelliset eliöt pystyvät lisääntymään kloonaamalla, suvullinen lisääntyminen on tyypillisin tapa kehittyneemmillä eliöillä. Fisher huomasi, että eri yksilöihin kohdistuneet hyödylliset mutaatiot eivät kloonaavilla lajeilla kohtaa, toisin kuin suvullisessa lisääntymisessä [ks. Hamilton ja Williams]. Hermann Muller [ks. Morgan] täydensi teoriaa huomioimalla myös negatiiviset mutaatiot.
  • Fisherin seksuaalisen valinnan malli luo vain väliaikaisia ominaisuuksia, ei systemaattista suuntaa. Myöhemmin esitetyssä vaihtoehtoisessa teoriassa Darwinin teoriat liitettiin toisiinsa entistä luontevammin ja ominaisuuksien ainakin näennäiselle järjettömyydelle löydettiin funktio [ks. Hamilton ja Williams]. Fisher oli ennakoinut tätäkin mallia, mutta luopunut siitä 'muoti'-teoriansa hyväksi.
• Haldane kehitti elämän synnyn teoriaa v. 1929. Maapallon ikä on n. 4.6 miljardia vuotta [ks. Lyell; Rutherford] ja elämän varhaisimmat merkit ovat jo n. 3.8-3.4 miljardin vuoden takaa. Samoihin aikoihin vastaavia teorioita loi myös Alexander Ivanovich Oparin (1894-1980; The Origin of Life on Earth, 1936). Molemmat olettivat alkuilmakehän tarjonneen materiaalit, joista auringon ultraviolettisäteily ja salamaniskut tuottivat monimutkaisempia yhdisteitä. Molemmat pitivät metabolian ongelmaa ensisijaisena [tosin DNA:ta ei vielä tunnettukaan; ks. Crick ja Watson]. Onkin selvää, että energiaa oli tarpeen ennen kopioitumista. On käynyt ilmi, että valtamerten syvyydeto vat tarjonneet parhaimmat olosuhteet elämän synnylle [ks. Calvin ja Mitchell; Morgan ja McKenzie].
  • Orgaanisia yhdisteitä [ks. Berzelius] ajateltiin syntyvän vedestä H₂O, vedystä H₂, metaanista CH₄ ja ammoniakista NH₃. Vuonna 1953 Stanley Lloyd Miller (1930-) valmisti [yhdessä Ureyn kanssa, ks. Rutherford] näistä mm. aminohappoja [polymeereistä, ks. Fischer; Crick ja Watson]. Nykyään maan varhaisen ilmakehän [ks. Lyell] ajatellaan sisältäneen hiilidioksidia, typpeä (N₂), ja vesihöyryä (H₂O), sekä jossain määrin myös em. metaania ja ammoniakkia rikkivedyn (H₂S) ja vedyn (H₂) ohella. Vaikka puuttuvat aineet saattavat periaatteessa olla peräisin avaruudesta [vrt. van't Hoff ja Arrhenius; Hoyle; Rabi ja Purcell], todennäköisempi paikka on em. valtamerten syvyydet..
  • Elämän katsottiin koostuvan kahdesta päätoiminnosta, aineenvaihdunnasta (metabolia, energiatalous, proteiinien vaikutusalue, 'hardware' eli ilmiasu, fenotyyppi) ja geneettisen materiaalin kopioimisesta (DNA:n tai - eräissä tapauksissa - RNA:n vaikutusalue, 'software' eli perimä, genotyyppi) [ks. Aristoteles; Fischer; Morgan]. Nämä toiminnot eivät kuitenkaan oli erillisiä, vaan - kuten tultiin pian osoittamaan - liittyvät läheisesti toisiinsa [ks. Beadle, Tatum ja Avery].

Karl Popper 1902 - 1994

• Filosofi, joka tunnetaan tieteenfilosofiaan liittyvistä kirjoituksistaan, avoimen yhteiskunnan puolustamisesta ja nk. kolmen maailman metafysiikasta. Popper käsitteli myös tietoteoriaa.
• Teoksessaan Logik der Forschung (Tutkimuksen logiikka, 1934) Popper kritisoi loogisten positivistien [ks. Carnap] käsitystä tieteestä induktiivisena toimintana. Popper kannatti itse nk. hypoteesi-deduktio -mallia: tieteelliset teoriat ovat hypoteeseja, joista johdetaan uusia ennusteita [ks. Herschel ja Whewell]. Teorioita ei pidä pyrkiä todistamaan oikeiksi, mikä olisi induktiivista ja siten ilman todistusvoimaa, vaan ennusteista johdetuilla kokeilla etsitään alkuperäisen teorian heikkoja kohtia; puhutaan falsifikaatioperiaatteesta. Koska teorioita ei hyväksytä ehdottomina, absoluuttisina totuuksina [ks. Peirce], kyse on myös 'kriittisestä' tieteellisestä realismista [ks. Planck; Feigl ja Sellars]. Popper määritteli myös totuudenkaltaisuuden käsitettä (Conjectures and Refutations, 1963).
  • Falsifikaatioperiaate on vanhan empiirisen koeteltavuuden vaatimuksen uusi muoto. Muita tieteellisen teorian kriteerejä ovat looginen ristiriidattomuus ja (jonkinasteinen) yleispätevyys [ks. Merton].
  • Myös Isaac Levin mukaan tieteessä kannattaa hyväksyä ehdollisia, rohkeitakin hypoteeseja (Gambling with Truth, 1967).
  • Etenkin Ilkka Niiniluoto on kehittänyt kriittistä tieteellistä realismia eteenpäin [ks. Hintikka].
• Kun tiedemiehet 'uskovat' johonkin teoriaan, esim. alkuräjähdykseen [ks. Gamow], he käyttävät sitä nk. kehysteoriana, joka mahdollistaa uudet kysymyksenasettelut ja kokeet: aidossa tieteellisessä työssä on aina vaarana kehysteorian pettäminen [ks. Quine]. Popper määritteli pseudotieteiksi esim. astrologian, freudilaisuuden ja marxismin, koska niitä ei voi todistaa vääriksi [ks. myös Jung]. Sosiologisesti [ks. Peirce; Merton] falsifiointi edellyttää avointa keskustelua, joka on mahdollista vain avoimessa yhteiskunnassa (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, 1945). Avoimeen yhteiskuntaan kuuluu myös mahdollisuus vaihtaa, ilman väkivaltaa, huonot hallitsijat. Nämä kaksi tekijää ovat demokratialle tärkeämpiä määrittelijöitä kuin äänestys [deliberatiivisista demokratioteorioista, ks. Kant; Rawls ja Raz]. Popperin mielestä avoimen yhteiskunnan vihollisia olivat varsinkin Platon, Hegel ja Marx. Osittain samaa asiaa käsitteli myös teos The Poverty of Historicism (1957) kritisoidessaan ajattelua kahlitsevia historiateorioita [ks. Boas, mutta myös Sanderson ja Gintis]. Vapaus ja demokratia olivat Popperille myös hyvinvoinnin lähteitä [ks. Landes; Sen].
  • Esimerkiksi Lewis Namier yritti freudilaistaa historiantutkimusta tavalla (mm. The Structure of Politics at the Accession of George III, 1927), jonka myöhempi tutkimus on tuominnut.
• Popperilainen tieteenfilosofia joutui hyökkäyksen kohteeksi 1960-luvulla. Postmodernistien [ks. Kuhn; Foucault ja Derrida] lisäksi ajattelu sai rakentavampaakin kritiikkiä:
  • Popper joutui peräytymään induktiovastaisuudessaan. Paitsi että moderni tilastotiede on mahdollistanut empiiristen tutkimusten aikaisempaa luotettavamman tekemisen, myös induktiologiikka kehittyi [ks. von Wright; Hintikka].
  • Falsifikaatioperiaate on liian jyrkkä: tieteellisestä teoriasta ei esim. kannata luopua, vaikka jotain yksittäistä havaintoa ei sen avulla voitaisi - vielä - selittääkään. Etenkin Imre Lakatos (1922-1974) kehitti tätä ajattelua (Proofs and Refutations, 1976). Tietty konservatiivisuus on välttämätöntä, jotta tiedemiehet eivät juoksisi kritiikittömästi jokaisen virheellisen mittaustuloksen (vrt. kylmäfuusio) perässä [ks. myös Eddington]. Myös kehysteorian tarve liittyy tähän.
  • Aluksi Popper piti jopa evoluutioteoriaa [ks. Darwin] epätieteellisenä. Siinähän ei käytetty matematiikkaa, eikä se tutkinut toistuvia ilmiöitä, joiden varaan testit olisi voitu rakentaa (esim. Darwinism as a metaphysical research programme teoksessa The Philosophy of Karl Popper, toim. P. A. Schlipp, 1974). Tällaiset mielipiteet - jotka koskivat myös esim. geologiaa - ovat osoitus käytetyn tieteen määritelmän heikkoudesta.
  • Voidaan myös argumentoida, että popperilainen tieteellisten teorioiden testaamisen painotus jättää itse tieteellisen keksimisen [ks. Herschel ja Whewell; Peirce; Turing; Quine; Hintikka] tieteentutkimuksen ulkopuolelle.
• Metafysiikassaan Popper kehitti D. C. Boardin innoittamana nk. kolmen maailman teoriaa. Maailma 1 pitää sisällään fysikaaliset objektit, maailma 2 ihmisen subjektiivisen maailman (ajatukset, tunteet jne.) ja maailma 3 sosiaalisen maailman (tieteelliset teoriat, aatteet jne.). Vaikka Popper piti kahta jälkimmäistä maailmaa ensimmäisen emergeetteinä seurauksina, yhdessä Eccles'in [ks. Loewi] kanssa kirjoitetussa teoksessa The Self and Its Brain (1977) hän kannattaa dualismia [ks. Descartes], jonka mukaan tietoisuus ei ole meidän maailmaamme kuuluva substanssi.
  • Teoksessaan The Mind and its Place in Nature (1925) Board oli määritellyt emergeetiksi materialismiksi kutsumansa ontologian.
  • Popperilaisen ontologian 'vakavasti ottaminen' tuskin tuottaa parempia tuloksia kuin emergenssin luonnontieteelliseltä pohjalta hyväksyvä reduktiinen materialismi.
• Em. totuudenkaltaisuuden käsitteen ym. tieteenfilosofian huomioon ottaen on luontevaa, että Popper kiinnostui myös evolutionaarisesta epistemologiasta (Objective Knowledge: An Evolutionary Approach, 1972, 1979). Jakob Von Uexküll (1864-1944) oli esittänyt, että eläinten lajikohtaiset aistimaailmat poikkesivat toisistaan (Umwelt und Innenweld der Tiere, 1921) ja Konrad Lorenz [ks. Lorenz ja Tinbergen] varhainen artikkeli Der Kumpan in der Umwelt des Vogels (Journal für Ornithologie, 80, Heft 1, 1932) oli jatkanut siitä. Esim. eri eläinten värinäköä tultiin myöhemmin tutkimaan.
  • UV-valoa näkevät esim. monet linnut. On osoitettu, että eräät toiset eläimet, esim. käärmeet, näkevät osittain infrapunaisella alueella [aallonpituuksista, ks. Herschel; sauvasoluista, ks. Helmholtz]. Esim. eräät hyönteiset pystyvät hyödyntämään myös valon polarisaatiota [ks. Huygens, Young ja Fresnel]. Tunnetaan myös lepakkojen ja delfiinien kaikuluotausaisti ja ainakin eräiden kalojen sähköaistit; magneettikentän aistiminen on jopa aika tavallista.
  • Von Uexküllin ja Lorenzin työt saattoivat vaikuttaa Wittgensteinin ajatukseen eri lajien käsitemuodostuksen erilaisuudesta. Von Uexküll kehitti myös fysiologista kybernetiikkaa [ks. Shannon ja Wiener].
• Moraalifilosofiassa Popper edusti pragmaattista ajattelua [ks. James]. Aivan erityisen tuohtunut hän oli länsimaisen älymystön asenteeseen Kosovon sodassa: serbit saivat rauhassa tappaa 20 000 albaania ja ajaa miljoona maanpakoon ilman, että länsimaissa olisi noustu barrikadeille ennen kuin Yhdysvallat ja NATO päätti tehdä tilanteelle jotain (myös EU ja YK olivat täysin halvaantuneita). Barrikadeilla tuomittiin nimenomaan Yhdysvallat!
  • Vuoden 2005 kirjallisuuden Nobelin palkinnon saanut Harold Pinter (s. 1930) oli yksi tunnetuimpia serbien puolustajia sodan aikana [ks. myös Chomsky].
  • Useat tahot valittavat kuinka väärin on, että Yhdysvallat, jolla itsellään on joukkotuhoaseita (ABC-aseita eli atomiaseita, biologisia aseita ja kemiallisia aseita), pyrkii estämään niiden leviämisen maailmalla. Tämän hiekkalaatikkomoralisoinnin perusteella oli/on tietenkin 'epistä', että Saddam Husseinilla, Osama bin Ladenilla ja Venäjän mafialle ei ole ydinasetta. Meidän tulee kuitenkin kyseenalaistaa johtopäätöksen mahdollistanut ideologia, joka absolutismissaan ja abstraktisuudessaan ei huomioi tilannetta, johon sitä sovelletaan. Tässä ei ole kyse totuuden relativisoimisesta, kuten muuten usein pragmatismissa.

Gunnar Landtman 1878 - 1940

• Suomalainen sosiologi [Westermarckin oppilas], joka tutki yhteiskunnallisen eriarvoisuuden syntyä teoksessa The Origin of the Inequality of the Social Classes (1938). Landtmanin lähtökohtana olivat kulttuuriantropologiset tutkimukset, jotka viittasivat varhaisten kulttuurien eläneen suhteellisen tasa-arvoisissa yhteiskunnissa; hän oli itsekin tutkinut papualaisia tältä kannalta (The Kiwai Papuans of British New Guinea: A Nature-Born Instance of Rousseau's Ideal Community, 1927). Voidaan myös kysyä, miten varhainen ihminen päätyi tasa-arvoiseen yhteiskuntarakenteeseen, kun kädellisten yhteisöissä vaikuttavat selvät dominanssihierarkiat [ks. Maslow; Leakeyt; Goodall ja de Waal].
  • Yleisemmin statuksen käsite voidaan jakaa janalle, jossa toisessa ääripäässä on eläimille tyypillisempi jäykkä dominanssi eli ylivalta, ja toisessa ihmiselle tyypillisempi prestiisi eli arvo- tai vaikutusvalta. Tosin juuri hallinnon tasolla historia osoitti ihmisyhteisöjenkin synnyttävän jyrkkiäkin hierarkkioita.
  • Samoihin aikoihin antropologiassa kehittyi nk. funktionalistinen suuntaus mm. Bronislaw Malinowskin ja A.R. Radcliffe-Brownin toimesta. Ideana oli selittää yhteiskunnan eri osien olemassaolo niiden merkityksellä yhteiskunnan hyvinvoinnille. Ajattelu, jota jo Durkheim oli ennakoinut, siirtyi myös sosiologian puolelle [ks. Parsons; Merton].
• Ihmisten välillä on eroja, ja esim. hyvää metsästäjää ja soturia arvostetaan metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä suuresti [ks. Boas]. Yhteisöille tyypillisen vaatimattomuuden suuren arvostuksen vuoksi tämä ei kuitenkaan johda dominanssihierarkioihin [ks. Milgram; Rawls ja Raz]. Valtaa havittelevia ihmisiä vastustettiin laajalla kirjolla erilaisia toimintamalleja, lähtien arvostelusta, pilkanteosta ja tottelemattomuudesta ja jatkuen sosiaalisen hylkimisen ja karkotuksen kautta aina kuolemantuomioon. Ennen institutionalisoitua heimopäällikkyyttä ansioituneiden yksilöiden mielipiteitä vain kuunneltiin tarkemmin kuin muiden. Jopa yhteisöjen kasvaessa päätöksiä tehtiin tärkeistä yksilöistä, tyypillisesti heimovanhimmista, koostuvissa neuvostoissa, jotka rajoittivat yksilöiden toimia suhteellisen vähän. Koska heimovanhimmat olivat myös oman sukunsa vanhimpia, joiden luokse tultiin erilaisissa ongelmatilanteissa, he olivat tietoisia 'yleisestä mielipiteestä'. Joskus neuvostot saattoivat julistaa päätöksiään koko heimolle yhteisesti; tässä on nähtävissä jo demokraattisten kansankokousten siemen. Neuvostot muodostivat usein myös varhaisen oikeuslaitoksen.
  • Tässä syy, miksi esihistoriallinenkaan ihminen ei ole ollut yhtä (institutionaalisesti) moniavioinen [ks. Tyler ja Frazer; Westermarck; Lévi-Strauss; Leakeyt] kuin mitä lahjakkaiden metsästäjien ja soturien menestyksestä naisten keskuudessa voisi päätellä. Efektiivistä moniavioisuutta esiintyy kuitenkin aviopuolison pettämisen muodossa sekä 'sarjallisena', aviopuolison vaihtamisen muodossa [ks. Symons ja Buss].
• Yhteiskunnallisten yksiköiden kasvu ryhmä- ja heimotasolta (engl. band, tribe) jatkui päällikkökuntien (engl. chiefdom) kautta primitiivisiin kuningaskuntiin. Landtmanin mallissa heimopäällikkyys kehittyi sotapäällikön tarpeesta; myös kasvavien yhteisöjen lisääntyvä sisäinen väkivalta [ks. Hobbes] vaatii hallintoa [ks. North]. Myös järjestäytyneemmän uskonnon synty on voinut vaikuttaa asiaan, ja Landtman käsittelee asiaa laajasti. Papisto muodosti hyvin varhain oman luokkansa. Alkukantaisissa kulttuureissa, joissa kunnioitettiin esi-isiä ja luonnonvoimia, jokainen oli vielä oma pappinsa, mutta tilanne alkoi muuttua koko heimoa koskevien uskonnollisten menojen muuttuessa monimutkaisemmiksi ja poppamiesten ym. alkaessa hyödyntää myös muita taitoja, esim. lääkekasvien tuntemusta toimissaan. Uskonnosta tuli näin vallan väline jo hyvin varhaisessa vaiheessa [ks. Tylor ja Frazer].
  • Jaottelu ryhmä, heimo, päällikkökunta ja valtio tulee Elman R. Servicelta (Primitive Social Organization: An Evolutionary Perspective, 1962, 1971). Metsästäjä-keräilijäheimojen kohdalla ryhmädynamiikka on kuitenkin tätä monimutkaisempi [ks. Dunbar ja Miller].
  • Radcliffe-Brown oli kehittänyt nk. "band-and-bond" -mallia ihmisyhteisöjen synnystä [ks. Aristoteles]. Sen mukaan suuremmat paikalliset yhteisöt (tässäkin band) syntyvät parinmuodostukseen (bond) perustuvien perheiden yhteenliittyminä [vrt. Goodall ja de Waal].
• Maatalouden [ks. Childe] mahdollistamia korkeakulttuureita [ks. Spengler ja Toynbee] johdettiin jo despoottisesti. Metsästyksellä ja keräilyllä elävät vähäväkiset luonnonkansat eivät tarvitse sen paremmin hallinnollista ylimystöä kuin orjaluokkaakaan. Vaimojen kaappaus vieraista heimoista tuli tavaksi jo ennen maatalouden syntyä, ja keräilyn - tyypillisen naistentyön - muuttuessa viljelyksi ruumiillista työtä tekeviä naisia tarvittiin entistä enemmän. Myös uskonto vaikutti orjuuden kehitykseen: sotavankeja pidettiin usein 'varastossa' uhraustaan odottamassa. Maatöiden muuttuessa entistä raskaammiksi [ks. Childe] myös miespuolisten orjien tarve kasvoi. Vaikka sodat olivat tyypillisin orjien lähde, myös heimojen sisäisiä mekanismeja löytyi: rikollisuudesta ja velallisuudesta seurasi usein vapauden menetys. Korvausten saamiseksi rikollisten kuolemanrangaistukset korvattiin orjuudella. Tyypillisiä velkojen aiheuttajia olivat taas kalliit hautajaismenot ja myötäjäiset; jopa uhkapelit johtivat velkakierteeseen paljon ennen rahan keksimistä. Vailla perheen tai ystävien suojaa olevien syrjäytyneiden ja köyhien kidnappaukset olivat myös tyypillisiä. Ylhäisö syntyi hallinnon monimutkaistuessa päälliköiden sukulaisista ja hallinnon edustajista alueen kaukaisemmissa kolkissa. Koska sekä orjien että ylimystön status ja omaisuus (tai sen puute) periytyivät ja avioliittoihin statusrajojen yli suhtauduttiin kielteisesti, erilliset yhteiskuntaluokat syntyivät tavallisen kansan ala- ja yläpuolelle. Yksilöiden henkilökohtaisten erojen ja kykyjen sijaan tärkeäksi tulivat aivan muut seikat.
• Malinowski pahoitteli 1941 antropologian romanttista ihmiskuvaa [ks. Rousseau]. Landtmanin käsitykset ihmisluonnosta olivat realistisia. Kulttuuriantropologiassa oli kuitenkin muodissa aivan toisenlainen ajattelu [ks. Boas], kuten Margaret Meadin (1901-1978) tapaus osoittaa. (1) Mead uskoi Samoan saarilla vierailtuaan löytäneensä Utopian: alkuasukkaat elivät paratiisissa, jossa ei tunnettu väkivaltaa, ei raiskauksia, ei mustasukkaisuutta, eikä muitakaan negatiivisia tunteita ja käytösmalleja (Coming of Age in Samoa, 1928). (2) Mead väitti tunteita osoittavien kasvonilmeiden olevan kulttuurisesti määräytyviä, vaikka jo Darwin oli osoittanut toista [ks. Trivers]. (3) Erään heimon tapauksessa Mead oletti miesten kasvomaalausten osoittavan näiden 'naisellisuutta' ja rauhanomaisuutta, vaikka maalaukset korreloivat miesten tappamien ihmisten määrään. Henkirikokset ja sodat ovatkin erittäin tyypillisiä kivikautisella kulttuuritasolla elävillä ihmisheimoilla [ks. Keeley]. Etenkin naisten (todellinen tai oletettu) uskottomuus johtaa mustasukkaisuusmurhiin, jotka aloittavat kostonkierteen [ks. Daly ja Wilson]. Margaret Meadin usko sosiaaliseen konstruktioon [ks. Weber; Watson; Foucault ja Derrida] oli hyvin eksplisiittinen: "human nature is almost unbelievably malleable, responding accurately and contrastingly to contrasting social conditions" (Sex and Temperament in Three  Primitive Societies, 1935).
  • Kun Derek Freeman osoitti tutkimuksella Margaret Mead and Samoa: The making and unmaking of an anthropological myth (1983) että Mead oli antanut huiputtaa itseään, kulttuuriantropologien ensireaktio oli äänestää tutkimus 'epätieteelliseksi'. Toinen Meadin ja kumppaneiden (esim. Ruth Benedict) kulttuurirelativismia kritisoinut teos on Robert Edgertonin Sick Societies: Challenging The Myth Of Primitive Harmony (1992).
    • Meadin mainetta on pyritty myöhemmin puhdistamaan. On esimerkiksi väitetty, että hän ei todellisuudessa uskonut teorioihinsa, vaan pyrki niiden avulla poliittiseen vaikuttamiseen. Tämä olisi tietenkin eettisesti arveluttavaa. Toisaalta, jos Samoan väitetty vapaan rakkauden kulttuuri oli aito alakulttuuri, kyseessä ei olisi ollut tieteellisesti kovinkaan merkittävä havainto, olivathan sosialistiset kommuunit kokeilleet vastaavaa lännessäkin [ks. Agassiz ja Croll]. Myöhemmän hippikulttuurin [ks. Kinsey; Marcuse] ideologia olikin osittain meadilaista alkuperää. Mead näki mitä halusi nähdä, eli antoi kulttuurideterministisen teorian vaikuttaa aineistonsa tulkintaan.
  • Vastaavia virheelliseksi todettuja antropologisia myyttejä on useita muitakin. Esimerkiksi kielideterministisen Sapir-Whorfin teesin mukaan eri kulttuureissa ihmisten ajattelu poikkeaa radikaalisti toisistaan erilaisten kielten takia [ks. Wittgenstein]. Ajattelu sai alkunsa Sapirin [ks. Boas] ja Benjamin Lee Whorfin (1897-1941) töistä. Whorfin mukaan mm. Arizonan hopi-intiaanit eivät ymmärrä ajan kulua kielen 'puutteellisten' aikamuotojen johdosta  (Language, Thought and Reality, 1956). Kuuluisa virhekäsitys eskimoiden sadoista eri sanoista lumelle on myöskin osittain Whorfin käynnistämä [ks. Sperber ja Boyer]. Myöhempi humanismi on jopa esittänyt, että monet kulttuurit eivät tunne taiteen käsitettä jos niiden kielessään ei ole vastaavaa sanaa [ks. Dutton ja Boyd].
  • Meadilaista ajattelua perusteellaan usein sen korkealla moraalisuudella. Kulttuurideterminismi voi kuitenkin johtaa myös pöyristyttävään pahuuteen. Esimerkiksi Vietnamin sodan aikaisen amerikkalaisen propagandan mukaan vietnamilaiset eivät arvosta yksilöllisyyttä eivätkä siten sure kuolleita omaisiaan samalla tavalla kuin amerikkalaiset omiaan [ks. myös Sen; Huntington ja Fukuyama]. Käsitys 'tunteiden sosiaalisesta konstruktiosta' onkin yksi ajan sosiaalipsykologian [ks. Lewin; Foucault ja Derrida] dogmeja; esim. romanttista rakkautta alettiin pitää suhteellisen uutena länsimaisena ilmiönä [ks. Shakespeare]. Samoin autististen lasten äitejä syyllistettiin kylmiksi, kun ei haluttu nähdä sairauden geneettistä perustaa [ks. Freud; Leslie ja Baron-Cohen]. Sama on toistunut lukemattomien muidenkin sairauksien tai 'poikkeavien' ominaisuuksien kohdalla: ne on pantu väärän kasvatuksen, so. kulttuurin, syyksi. Kulttuurideterministisen ajattelun vastakohta on evoluutiopsykologia [ks. Darwin; James; Westermarck; Veblen; Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides; Boyd ja Richerson; Fiske ja Harris]. Se ei vähättele kulttuuria, vaan tutkii evolutiivisia mekanismeja, joihin ihmisluonto ja sitä kautta kulttuurikin perustuu. Evoluutiopsykologia on lähempänä myös humanistien käsityksiä [ks. Cicero; More; Shakespeare].
    • Naiivin ja epätieteellisen toiveajattelun korvaaminen tieteellisesti perustelluilla käsityksillä ihmisestä auttaa meitä välttämään myös luontomme pimeämpien puolien (esim. aggressiivisuuden) ilmentymät. Evoluutiopsykologia ei kuitenkaan todistele ihmisen olevan synnynnäisesti ja väistämättömästi pahan, vaan päinvastoin osoittaa Aristoteleen ja Kropotkinin ideat sosiaalisesta ihmisluonnosta perustelluiksi [ryhmien välisestä yhteistyöstä, ks. Malthus ja Ricardo].
    • Runoilijat ovat aina tienneet esim. mustasukkaisuuden kuuluvan ihmisluontoon [ks. myös Kinsey]. Minkälainen olisi yhteiskunta ja kulttuuri, joka pystyisi opetuksella poistamaan mustasukkaisuuden? Meadin utopiat ovat itse asiassa pelottavia; 1900-luvun kulttuurideterministinen [ja behavioristinen; ks. Watson] utopiahan yritettiin toteuttaa Stalinin Neuvostoliitossa [ks. Marx].
  • Poliittinen korrektius näkyi myös arkeologiassa, jossa esim. mayojen kulttuuria [ks. Spengler ja Toynbee] pidettiin pasifistisena paratiisina kunnes heidän kirjoituksiaan opittiin tulkitsemaan 1950-luvulla ja ihmisuhrien ja jatkuvien sotien todellisuus selvisi.
• Historiallisena aikana [ks. Solon; Herodotos ja Thukydides; Magna Carta] tapahtunutta, viime vuosisatoina kiihtynyttä [ks. Burke; Mill; Boyd ja Richerson; Huntington ja Fukuyama] demokratisoitumiskehitystä voidaan pitää ihmisen pyrkimyksenä kohti 'luonnollisempaa' tilaa [demokratiateorioista, ks. Rousseau; Kant; Popper; Rawls ja Raz]. Voidaan myös miettiä, kutsuisimmeko esihistoriallisena aikana syntyneitä kulttuureja korkeakulttuureiksi jos tuolloinen kehitys olisi ollut pelkästään negatiivista. Jos kaikenlaiset hierarkiat - ei vain dominanssihierarkiat - nähdään tasa-arvon vastaisina, tasa-arvosta tulee myös yhteistyön este. Työnjako [ks. Smith; Malthus ja Ricardo] ja siten työn organisointi edustaa yhteistyötä parhaimmillaan. Vaurauden lisäksi se loi turvallisuutta sekä ulkoisia (valloittajia) että sisäisiä (rikollisia) uhkia vastaan. Antaessaan erilaisille ihmisille erilaisia mahdollisuuksia osallistua ryhmän toimintaan, työnjaolla on myös eriarvoisuutta tasoittava vaikutus. Taloustieteilijä Paul H. Rubin muistuttaa (Darwinian Politics, 2002), että nyky-yhteiskunnan tuotannolliset hierarkiarakenteet poikkeavat merkittävästi kaiken kattavista dominanssihierarkioista [ks. Weber]. Ihmisen luontainen taipumus sosiaalisen aseman parantamiseen ei myöskään liity pelkästään poliittisen vallan tavoitteluun [ks. Fiske ja Harris]. Jo Maslow korosti omissa tutkimuksissaan, että simpanssit eivät olleet yhtä despoottisia kuin esim. monet apinalajit.
  • Monimutkaisissa yhteiskunnissa hallitsijoiden vahingollisia, väkivaltaa ja uskontoja hyödyntäviä, valtapyrkimyksiä ei kyetty vastustamaan yhtä helposti kuin aikaisemmin. Tarvittiin institutionaalisia rakenteita, joiden synty on ollut hämmästyttävän hidasta.
  • Tiedemiehet, taiteilijat ja urheilijat parantavat kaikki sosiaalista asemaansa, mutta ilman poliitikoiden valtapyrkimyksiä. Dominanssihierarkioista puhuminen tässä yhteydessä on järjetöntä.

Robert George Collingwood 1889 - 1943

• Filosofi, yksi viimeisiä idealistisen filosofian [ks. esim. Berkeley; Hegel; mutta myös Moore] edustajia. Collingwood, joka sai paljon vaikutteita etenkin Benedetto Crosen (1866-1952) ajattelusta, toimi sekä estetiikan [ks. Hume; Kant; Hegel; Beardsley; Dutton ja Boyd] että historianfilosofian alalla.
  • Myös Alexander Kojčve yritti pitää Hegelin mainetta yllä (Introduction ą la lecture de Hegel, 1947).
• Collingwoodin estetiikkaan liittyvä päätyö on The Principles of Art (1938). Nk. Crosen-Collingwoodin teoriassa taiteilija selkiyttää työllään itsetuntemustaan, ajatuksiaan ja etenkin tunteitaan, jotka nostetaan näin tietoisuuden tasolle. Varsinainen taideteos on tunne, jonka taiteilija kokee jo teosta suunnitellessaan. Koska käsitöitä [ks. Boas] tehdessä tiedetään etukäteen mihin pyritään, mielikuvituksissa jo luodun taideteoksen konkreettinen toteuttaminen on 'vain' käsityötä. Toisaalta taide on osa elämää, millä on jopa eettisiä implikaatioita: ei voida puhua taiteesta vain sen itsensä vuoksi [ks. Comte]. Myöhemmin sekä angloamerikkalainen [ks. Beardsley] että mannermainen [ks. Foucault ja Derrida] ajattelu nousi vastustamaan taiteilijan persoonaa korostavaa taidekäsitystä; samanlaista painostusten vaihtelua oli nähty aikaisemminkin [ks. Comte].
  • Leo Tolstoi (1828-1910) oli pitänyt taiteilijoita omien, jo valmiiksi tiedostettujen tunteidensa välittäjinä (Mitä taide on?, 1898). Hän tarkoitti tunteella lähinnä vain uskonnollista vakaumusta.
• Collingwoodin mukaan historiankirjoituksen [ks. Ranke; Carr] kohteena eivät ole ulkoiset tapahtumat, vaan niiden taustalla piilevä ajattelu (The Idea of History, 1946). Historian osa-alueista tämä vastaa nk. aatehistoriaa. Historioitsijan tehtävänä on oikeiden kysymysten esittäminen tutkittavien tekstien antamiin vastauksiin; puhutaan kysymysten ja vastausten logiikasta [vrt. Francis Bacon; Hintikka]. Tekstin kontekstoinnilla on mahdollista saada jonkinlainen käsitys kirjoittajan intentioista, vaikka teksti voi sisältää myös muita merkityksiä [esim. lukijat luovat osan merkityksistä itse, ks. Heidegger; Foucault  ja Derrida]. Toisaalta ei ole olemassa vain yhtä 'oikeaa' kontekstia, ja lähteitä voi tulkita monella eri - mutta ei kuitenkaan mielivaltaisella - tavalla. Historioitsija luo aina kertomuksia [vrt. Dilthey ja Windelband].
  • Aatehistorialla on yhteytensä mm. mentaliteettihistoriaan, historialliseen maailmankuvatutkimukseen ja käsitehistoriaan. Sosiologian puolella aatehistoria liittyy nk. tiedonsosiologiaan [ks. Merton].

Norbert Elias 1897 - 1990

• Sosiologi, joka tutki esim. ihmiskunnan sivilisoitumista, ja joka eräiden muiden kollegoiden tavoin [ks. Simmel] on turhaan jäänyt klassikkojen varjoon [ks. Marx; Durkheim; Weber]. Eliasin teoriat herättivätkin vastustusta 1900-luvun puolenvälin sosiologiassa [ks. Parsons] ja ovat palanneet kuvioihin vasta 2000-luvulla [ks. North; Daniel Bell; Sanderson ja Gintis]. (1) Eliasin historiallinen sosiologia otti yhteiskunnan jatkuvan dynaamisen kehityksen, pitkän aikavälin evoluution ja jopa edistyksen vakavasti [vrt. Boas]. (2) Hän suorastaan määritteli sosiologian sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden kautta, joihin toimijat eivät olleet tietoisesti pyrkineet [ks. Mandeville; Smith; Burke; Marx; Weber; Schumpeter ja Hayek]. (3) Elias ratkaisi yhteiskunnallisten rakenteiden ja toimijan intentioiden välisen jännitteen puhumalla radikaalisti autonomisen toimijan sijaan ihmisten välisistä suhdeverkoista [ks. Fiske ja Harris]. Tässä sosiaalipsykologisesti motivoidussa näkemyksessä valta liittyy aina relaatioihin ja relaatiot valtaan. (4) Verkostojen dynamiikka riippuu ihmisten sosiaalisesta 'habituksesta', jolla ei tarkoiteta varsinaista persoonallisuutta, vaan jotain joka muovautuu (mahdollisesti viiveellä) vallitsevien sosiaalisten relaatioiden mukana. (5) Elias suhtautui positiivisesti tieteen yleensä ja siten myös sosiologian kykyyn tuottaa uutta tietoa. Tämä tekisi myös mahdolliseksi pyrkiä ulos em. yhteiskunnallisen toiminnan 'sokeudesta'. Varsinaisessa tiedonsosiologiassa Eliasille ei kuitenkaan ollut uutta annettavaa [ks. Merton].
  • Sumnerin [ks. Weber] 'folkways' oli ollut yksi tapa kuvata kulttuurin synnyn darwinilaisuutta. Kohdat (1) ja (2) yhdessä viittaavat siihen, että eräiden yhteiskuntatieteilijöiden suosima käsitys lamarckilaisesta [ks. Darwin] yhteiskunnan evoluutiosta darwinilaisen sijaan ei ole perusteltua [ks. myös Nelson ja Winter].
  • Yhteiskunnallisen toiminnan sokeus juontuu kilpailun, konfliktien ja yleensä suhdeverkkojen kietoutumisen dynaamisuudesta.
  • Eliaksen sosiologia perustui ihmisten keskinäisiin riippuvuussuhteisiin ja vältti siten sekä yksilön ja toimijan että yhteiskunnan ja systeemien liiallisen korostamisen. Vastaavanlainen sosiaalipsykologinen asenne oli myös Simmelin sosiologian taustalla. Elias (ja monet muut sosiologit) esittivät, että vaihdanta ei luo suhdeverkkoja vaan korrelaatio menee päinvastaiseen suuntaan. Koska vaihdanta on sosiologiassa kuitenkin erittäin abstraktilla tavalla määritelty ja siihen liittyy esim. moraalisia tunteita [ks. Simmel; Trivers], erottelulla ei näytä olevan todellista sisältöä.
  • Yksi Eliasin teoretisoinnin kipupisteitä oli ajoittainen tukeutuminen psykoanalyyttiseen [ks. Freud] ajatteluun. Tämä näkyi mm. Eric Duningin kanssa harjoitetussa urheilun ja vapaa-ajan sosiologissa. Tosin Elias ei selittänyt urheilua pelkästään tunteiden purkautumisen kautta [ks. Lorenz ja Tinbergen], vaan puhui myös tylsyyden karkottamisesta.
• Eliasin pääteos Über den Prozeß der Zivilisation (1939), joka julkaistiin englanniksi nimellä The Civilizing Process vasta 1978-82, on sosiologian moderni klassikko. Sen mukaan valtioiden vallan kasvu [ks. Hobbes] ja yhteiskuntien  lisääntynyt monimutkaisuus ja siihen liittyvä keskinäisten riippuvuussuhteiden ketjun pidentyminen [etenkin kauppa, ks. Albertus; Montesquieu] vähensivät väkivaltaa [ks. Magna Carta]. Länsimaiden ongelmallinen historia 1900-luvun alkupuolella esti pitkään tutkijoita näkemästä kuinka merkittävästä muutoksesta on ollut kyse [ks. Daly ja Wilson; Jackendoff ja Pinker]. Elias, jonka äiti tapettiin Auschwitzissa, ymmärsi että kehitys ei suinkaan ollut lineaarista (The Germans, 1996, alkup. 1989).
  • Elias käytti tietolähteinään mm. keskiaikaisia etikettikirjoja [ks. Erasmus], jotka oli usein suunnattu lapsille. Elias pitikin perhettä [ks. Westermarck] tärkeänä yksikkönä sivilisointiprosessissa. Hän hyödynsi etikettikirjoja jo väitöskirjassaan Die Höfische Mensch (1933, mutta julkaistu vasta 1969, englanniksi The Court Society, 1983). Ajatuksena oli, että porvarillista tapojen kehitystä edelsi vastaava Euroopan hoveissa.
  • Sosiaalisten verkostojen monimutkaistuminen tarkoitti, että samat ihmiset saattoivat tehdä yhteistyötä yhdessä kontekstissa, mutta kilpailla samaan aikaan jossain toisessa kontekstissa [ks. Simmel; Landtman].
  • Sivilisoitumiskehityksen päästyä tarpeeksi pitkälle, länsimaissa on ollut mahdollista myös höllentää tapakontrollia: epäkohteliaan käytöksen ei kaikissa konteksteissa enää tarvitse johtaa esim. väkivaltaiseen reaktioon. Aihetta on käsitellyt Cas Wouters teoksessaan Informalization: Manners and emotions since 1890 (2007).

George Wells Beadle 1903 - 1989, Edward Lawrie Tatum 1909 - 1975 ja Oswald Theodore Avery 1887 - 1955

• Molekyylibiologian uranuurtajia: biokemia ja genetiikka [ks. Morgan] alkoivat lähestyä toisiaan. Alkionkehityksen tutkimus sai lisäpontta, kun perimän (geenien) ja ilmiasun (proteiinien) välinen suhde alkoi selkeytyä [ks. Wright, Fisher ja Haldane]. Geenien päätarkoitus on säilyttää proteiinien valmistukseen tarvittava ohje.
  • Informaatio koostuu datasta ja merkityksestä. DNA:n nukleiinihappoketjut muodostavat datan, ja niiden koodaamien proteiinien rakenne ja etenkin toiminta merkityksen. Geeneistä puhuttaessa ei useinkaan viitata molekyyleihin, vaan niiden merkitykseen ja siihen liittyvään taipumukseen periytyä.
• Beadle ja Tatum osoittivat geenien kontrolloivan proteiinien synteesiä, ja että kutakin proteiinia vastasi oma geeninsä (Genetic control of biochemical reactions in Neurospora, Proceedings of the National Academy of Sciences, 27, 499-506, 1941). He saivat - yhdessä Joshua Lederbergin (s. 1925) kanssa - v. 1958 lääketieteen Nobelin palkinnon. Lederberg ja Tatum osoittivat että bakteerit pystyivät vaihtamaan geenejä keskenään: niillä on siis omanlaisensa 'seksuaalisen' lisääntymisen mekanismi (Gene recombination in Escherichia coli, Nature, 158, 558, 1946). Lederberg osoitti myös virusten pystyvän välittämään bakteerien geneettistä koodia solusta toiseen [ks. Berg ja Gurdon].
  • Työssä käytettiin hyväksi Mullerin röntgensädetekniikkaa [ks. Morgan].
• Avery osoitti perinnöllisen viestin kulkeutuvat DNA:ssa (Avery, O. T., C. M. Macleod, M. McCarty, Sudies on the chemical nature of the substance inducing transformation of pneumococcal types: Induction of transformation by a deoxyribonucleic acid fraction isolated from pneumococcus type III, Journal of Experimental Medicine, 79, 137-158, 1944). Vanha proteiiniteoria [ks. Morgan] tuli näin kumottua.
  • Alfred Hershey ja Martha Chase todistivat muilla kokeilla Averyn tulokset oikeiksi (Independent functions of viral protein and nucleic acid in growth of bacteriophage, J. Gen. Physiol., 1952). Kokeessa hyödynnettiin sitä tosiasiaa, että vain DNA:ssa on fosforia ja vain proteiineissa rikkiä [ks. Fischer].
  • Erwin Chargaff osoitti 1950, että DNA:n emästen [A, C, G ja T; ks. Fischer] suhteellinen osuus riippui vain lajista. Lisäksi A- ja T-molekyylien määrät ovat kaikissa näytteissä samat, samoin kuin C- ja G-molekyylien määrät [ks. Crick ja Watson].

Joseph Schumpeter 1883 - 1950 ja Friedrich Hayek 1899 - 1992

• Taloustieteilijöitä ja kapitalismin teoreetikkoja [ks. Smith; Brunel; Mill; Marx]. Kumpikaan ei nähnyt taloutta mekaanisena koneena tai byrokratian tuotoksena, vaan jonain positiivisessa mielessä arvaamattomampana prosessina. Uusklassisen taloustieteen [ks. Marshall] ajatus dynaamisesta, evolutiivisesta talouskehityksestä sai etenkin Schumpeterin teorioissa aikaisempaa konkreettisemman muodon, vaikka matematiikka ei vielä riittänyt teorioiden eksaktiin mallintamiseen [ks. Nelson ja Winter]. Organisaatioteoreettisesti [ks. Taylor] yhteyksiä löytyy sekä nk. strategisen johtamisen teoriaan että  innovaatioteoriaan. Hayek jakoi v. 1974 taloustieteen Nobelin Gunnar Myrdalin kanssa.
  • Strategisen johtamisen teorialla on yhteyksiä päätöksentekoon [ks. Simon ja Arrow] ja nk. ympäristö- eli kontingenssiteoriaan [ks. North]. Innovaatioteoria lisää vielä ainakin organisaatiokulttuuriteorian mukaan [ks. myös Solow].
  • Kumpikaan ei tehnyt myöskään Homo economicus -oletusta [ks. Marshall]!
• Schumpeterin pääteoksen Capitalism, Socialism and Democracy (1942) mukaan yritykset menestyvät vain riskialttiiden [ks. Pigou ja Keynes] innovatiivisten muutosten avulla. Hän puhui kapitalismin 'luovasta tuhovoimasta' (engl. perennial gale of creative destruction): yritykset eivät ole eikä niiden tarvitsekaan olla ikuisia. Strategisen johtamisen merkitys liittyy juuri tähän: huonolla strategialla toimiva yritys ei pysty vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan tarpeisiin. On parempi että tällaisia yrityksiä ei pidetä väkisin ylhäällä, jotta ne eivät vedä koko taloutta lamaan [ks. Malthus ja Ricardo; Mill]. Uhatessaan aikaisempien menestyjien saavutettuja etuja tällainen kilpailu vaatii yhteiskunnalta avoimuutta; samaa logiikkaa voidaan soveltaa myös muualle yhteiskuntaan [ks. North; Nelson ja Winter].
  • Schumpeter ei itse puhunut eksplisiittisesti evoluutiosta, vaan muutoksesta: "Capitalism, then, is by nature a form or method of economic change...". A. A. Alchianin artikkelissa Uncertainty, evolution and economic theory (Journal of Political Economy, 58, 211-222, 1950) oltiin jo hieman rohkeampia.
  • Vaikka Schumpeter luotti kapitalistiseen talouteen, hän oletti (ja pelkäsi) sosialismin syrjäyttävän kapitalismin. Hän ei ymmärtänyt, että talouden lisäksi kapitalistisissa yhteiskunnissa käytetään luovaa tuhovoimaa myös politiikassa, ja yritysten lisäksi myös muut yhteiskunnalliset instituutiot kehittyvät.
  • Yritysten välillä ei ole sotaa [ks. Clausewitz], eikä kilpailun ja yhteistyön välillä ei ole ristiriitaa [ks. Smith; Malthus ja Ricardo; tieteeseen sovellettuna, ks. Merton; Landes]. Merkittävä osa yritysten liikevaihdosta tulee keskinäisestä kaupasta, koska yritykset ovat verkottuneet. Lisäksi yritykset tekevät yhteistyötä jopa kilpaillussa kontekstissa, esim. standardeja ja siten uusia tuotteita luotaessa. Institutionalismissa [ks. Veblen; Pigou ja Keynes; North] tehty jako liikeyrityksen sisä- ja ulkopuolisen maailman välille (hierarkkinen ja yhteistyöhaluinen vs. anarkistinen kilpailu) on väärä.
• Teoksessa The Road to Serfdom (1944) Hayek kuvasi talouden kehittyväksi ja itsejärjestyväksi systeemiksi [ks. Mandeville; Smith; Kolmogorov ja Chaitin; Luhmann ja Habermas]. Tällä perusteella hän tuomitsi suunnitelmataloudellisen ajattelun [ks. Marx]. Puhuessaan 'paikallisesta tiedosta' artikkelissa The use of knowledge in society (American Economic Review, 35, 519-530, 1945) Hayek aloitti nk. hiljaisen tiedon [engl. tacit knowledge, ks. Turing; Simon ja Arrow] tutkimuksen. Tällä on yhteyksiä nk. resurssiteoreettiseen strategia-ajatteluun. Hayekin usko muutoksen tärkeyteen näkyy myös teoksessa The Constitution of Liberty (1960), joka on nk. libertarianismin [ks. Rawls ja Raz] perusteoksia.
  • Hiljainen tieto liittyy em. yritysten strategian toteuttamiseen, koska oikeanlaisen tietotaidon siirtäminen yrityksestä toiseen voi olla sen takia vaikeaa [varhaisista 'teknologiakylistä', ks. Marshall].
• Hayek pohti myös oikeuden [ks. Solon] käsitettä (Law, Legistlation and Liberty, 1976). Hän asetti itsejärjestäytymisen eli tapojen kautta syntyneen lain (engl. law) poliitikkojen kirjoittaman nk. positiivisen [ks. Benthan] lain (legistlation) edelle, eli puolusti luonnonoikeuden käsitettä [ks. Aristoteles; Zenon ja Khrysippos; Cicero; Tuomas Akvinolainen; Grotius]. Positiivisen lain hän näki yrityksenä rationalisoida yhteiskuntaa tavalla, johon ihminen ei kykene erityisen hyvin. Nykyisin oikeusfilosofiassa ei juuri suosita tapoihin tai ihmisluontoon (tai jumaliin) perustuvaa ajattelua, ja on selvää että yhteiskunnan monimutkaistuessa tapoihin perustuva oikeus ei riitä. Hayekista legislaation tuleekin olla joustavasti aikojen mukana muuttuvaa, kuten englantilaisessa common law -perinteessä [ks. Magna Carta]. Tapoihin perustuva laki päätyy nykyään ainakin osittain perustuslain puolelle [ks. Magna Carta; Locke; Burke], ja tällä rajoitetaan valtion valtaa [ks. Huntington ja Fukuyama]. Hayekin ajattelu on oikeansuuntaista korostaessaan tapoihin perustuvan lain kykyä yhdistää ihmisiä; tämä auttoi myös lakien sisäistämisessä [ks. Hart].
  • Myös lakeja säätävät elimet [ks. Magna Carta] tuottavat lakeja vähitellen ympäristön muutosten mukana, ja ero anglosaksiseen systeemiin ei ehkä ole niin suuri kuin Hayek epäili.
• Strategisen johtamisen teoriassa organisaatio menestyy oikean strategian ja sen onnistuneen toteutuksen avulla. Esim. yritysstrategia määrää, (1) mitä tuotteita tai palveluja tuotetaan, (2) mitä tehdään itse ja missä määrin käytetään kumppaneita ja alihankkijoita (yllä mainittua verkottumista), ja (3) kilpaillaanko esim. laadulla vai hinnalla. Valinnat ovat aina riskialttiita: (1) asiakkaiden käyttäytymistä on vaikea ennakoida, (2) kilpailevat yritykset voivat yllättää, ja (3) teknologia muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Ongelmatilanteissa päätöksenteon tulee olla luovaa: patenttiratkaisuista ei ole apua.
  • Strategiaan liittyy usein väärinkäytetyt käsitteet visio, missio ja arvot. Tunnettu käsite on myös SWOT-analyysi, jossa organisaatio erittelee vahvuuksiaan, heikkouksiaan, mahdollisuuksiaan ja uhkiaan (engl. Strengths, Weaknesses, Opportunities, Threats).
  • Organisaatioilla on aina oma kulttuurinsa, jolla voi olla merkitystä saavutetun tuloksen kannalta; esim. innovaatiot eivät synnyt tyhjästä. Huonossa organisaatiokulttuurien tutkimuksessa haetaan kuitenkin strategioista riippumattomia toimintamalleja, jopa fysiikan lakien kaltaisia totuuksia, jotka auttaisivat yrityksiä menestymään. Näitä etsitään menestyvien yritysten henkilöstön omista käsityksistä vallitsevista mielialoista, johtamistavoista, jne. ottamatta huomioon nk. halo-efektiä: tieto menestyksestä vääristää näitä käsityksiä. Phil Rosenzweig tutkii ilmiötä teoksessaan The Halo Effect (2007).
    • Varhaisin ja myöhemminkin toistettu kokeellinen osoitus halo-efektistä on Barry M. Staw, Attribution of 'Causes' of Performance: A General Alternative Interpretation of Cross-Sectional Research on Organizations (Organizational Behavior and Human Performance, 13, 414-432, 1975).
• Schumpeter ja Hayek korostivat innovatiivisuuden merkitystä. Yrityskoon kasvaessa sisäisten kustannusten minimointi voi [Coasen teorian vastaisesti; ks. Pigou ja Keynes] tuottaa huonommin kuin innovatiivisuuteen kannustaminen sisäisellä kilpailulla, työhön liittyvillä joustoilla, jne. Aivan erityinen merkitys on henkilöstön keskinäisellä vuorovaikutuksella.
  • Microsoftin takinkäännös Internet-politiikassa on esimerkki sisäisestä kilpailusta: yritys koostui yhden hierarkkisesti johdetun ison laivan sijaan laivastosta pienempiä aluksia, ja osa oli jo kääntynyt itsenäisesti Internetin hyödyntämisen suuntaan.

Oswald Spengler 1880 - 1936 ja Arnold Joseph Toynbee 1889 - 1975

• Kulttuurifilosofeja, joiden historialliset teoriat eivät ole satunnaisesta suosiosta huolimatta saaneet - eivätkä ansaitsekaan saada - kestävää asemaa. Sekä Spengler että Toynbee puhuivat yhteiskuntien ja sivilisaatioiden tuhoutumisesta. Yhteiskunnan evoluutiota voidaan tutkia myös vakavasti [ks. Sanderson ja Gintis].
  • Useimmat yhteiskuntien evoluutiolla spekuloineet teoriat ovat uskoneet edistykseen [ks. Augustinus; Hegel; Marx; Spencer ja Galton; Childe; Parsons]. Rousseau lienee yksin teoriansa kanssa, joka yhdistää sivilisaation pelkästään rappioon.
• Spengler näki kulttuurien kehityksen syklimäisenä [ks. Herodotos ja Thukydides]. Teoksessaan Länsimaiden perikato (Untergang des Abendlandes, 1918-22) hän piti länsimaista sivilisaatiota tuhon omana. Yhtenä syynä tähän hän piti luonnontieteitä, jotka olivat kulttuuriin ja historiaan sidottuja [ks. Kuhn; Foucault ja Derrida]. Spengler esitti, että tulossa oleva uudenlainen fysiikka yhdistäisi ajatuksen ja hengen [järjen ajan loppumisesta, ks. myös Nietzsche].
  • Jos länsimaisen kulttuurin laskee alkaneen 'barbaarien' valtaantulosta keskiajan alussa, iäksi saadaan n. 1500 vuotta; sitä voi siis pitää varsin elinvoimaisena.
• Teoksessaan A Study of History (1934-1961) Toynbee esitti, että sivilisaatioiden nousu on seurausta ympäristön asettamien haasteiden kohtaamisesta, kun taas niiden tuhoutuminen johtuu kyvyttömyydestä vastata moraalisiin ja uskonnollisiin haasteisiin.
  • Joseph Tainter materialistisemmassa teoriassa yhteiskuntien alamäen syynä on infrastruktuurin monimutkaistumisesta aiheutunut kustannusten nousu (The Collapse of Complex Societes, 1988). Yhteiskuntia on tuhonnut myös ilmastomuutokset, esim. äkilliset kylmyydet ja kuivuudet [ks. Alvarez; Svensmark]; esim. Akkadin valtakunta, mykeneläinen kulttuuri ja mayat tuhoutuivat kuivuuden seurauksena. Joissain tapauksissa taustalla on ihmisten oma toiminta; esim. Jared Diamond, Collapse: How Societes Choose to Fail or Succeed (2005).
• Merkittävimmät tunnetut kuolleet sivilisaatiot, joiden synnyssä maanviljelyn kehityksellä [ks. Childe] oli keskeinen merkitys [pronssin keksiminen auttoi myös, ks. Thomsen]:
  • Mesopotamia
    • Uruk-kausi n. 4200-3000 eaa.
    • Sumerilainen dynastia n. 2900-2334 eaa.
    • Akkadin valtakunta n. 2350-2150 eaa.
    • Assyrian valtakunta n. 1813-1781 eaa.
    • Hammurabin babylonialainen valtakunta n. 1792-1650 eaa.
    • Heettiläisten valtakunta n. 1650-1185 eaa.
    • Assyrian valtakunta n. 911-612 eaa.
  • Egypti
    • Varhainen kausi 3200-2800 eaa.
    • Vanha valtakunta 2686-2134 eaa.
    • Keskivaltakunta 2030-1640 eaa.
    • Uusi valtakunta 1570-1070 eaa.
    • Myöhäiskausi 672-332 eaa.
  • Intia
    • Indus-laakson kulttuuri n. 3300-1700 eaa., huipussaan n. 2600-1900 eaa.
  • Antiikki
    • Kreetan minolainen kulttuuri n. 2000-1490 eaa.
    • Kreikan mykeneläinen kulttuuri n. 1600-1200 eaa.
    • Kreikan kulttuuri n. 750-100 eaa.
    • Rooman kulttuuri n. 100 eaa. - 450
  • Bysantti 395-1453
  • Meso-Amerikka (Keski-Amerikan pohjoisosa ja nyk. Meksikko)
    • Olmeekkien kulttuuri n. 1300-400 eaa.
    • Teotihuacan-kulttuuri n. 150 eaa.-650
    • Mayojen kulttuuri, klassinen aika n. 250-900
    • Tolteekkien kulttuuri n. 900-1200
    • Atsteekkien kulttuuri n. 1325-1521 [ks. Mercator]
  • Etelä-Amerikka (Andit)
    • Norte Chicon kulttuuri n. 3000-1800 eaa.
    • Chavķnin kulttuuri n. 850-200 eaa.
    • Nazcakulttuuri n. 200 eaa.-600
    • Moche-kuningaskunta n. 100 eaa.-500
    • Tiahuanaco valtakunta n. 375-1000
    • Huari-valtakunta 500-1000
    • Chimu-valtakunta n. 1200-1470
    • Inkojen kulttuuri n. 1400-1535 [ks. Mercator]

George Gamow 1904 - 1968

• Tähtitieteilijä, joka 1948 ehdotti maailmankaikkeuden alkuräjähdysteoriaa ['Big Bang' nimestä, ks. Hoyle] havaitun galaksien punasiirtymän [ks. Hubble] selitykseksi. Gamowin teoriaa ovat tukeneet mm. löydetty kosminen taustasäteily, kevyimpien alkuaineiden pitoisuudet maailmankaikkeudessa sekä esim. kvasaarien olemassaolo vain varhaisessa maailmankaikkeudessa. Myöhemmät muunnelmat teoriasta ovat laajentaneet sen selitysvoimaa entisestään [ks. Guth ja Linde].
  • Georges Lemaītre (1894-1966) oli jo 1932 spekuloinut alkuräjähdyksen mahdollisuudella [ks. myös Einstein].
  • Nuoruudessaan Gamov selitti myös radioaktiivista alfa-säteilyä [ks. Rutherford]. Suurimassaisissa atomiytimissä hiukkaset voivat 'tunneloitua' vahvan voiman vaikutusalueen ulkopuolelle, jolloin sähköinen poistovoima sinkoaa ne ulos ytimestä. Nukleonit muodostavat mielellään pareja, ja nämä edelleen parien pareja: näin syntyy juuri alfahiukkasten säteily. Gamowilla oli pieni rooli myös atomiytimien nk. pisaramallian [ks. Fermi] kehittämisessä ja geneettisen koodin [ks. Crick ja Watson] analysoimisessa.
• Gamovin oppilaat Ralph Alpher (s. 1921) ja Robert Hermann (1914-1997) ennustivat, että alkuräjähdyksestä pitäisi olla mitattavissa sen aiheuttama muutaman Kelvinin suuruinen kosminen taustasäteily (Evolution of the Universe, Nature 162, 774-775, 1948). Tämä 2.725 K homogeeninen säteily löydettiin ensin maasta käsin, ja COBE (Cosmic Background Explorer) -satelliitin mittauksissa 1989 sen spektri todettiin täydellisen mustan kappaleen [ks. Planck] spektriksi. COBE:n tarkat mittaukset paljastivat myös Linnunradan liikkeen taustasäteilyn suhteen, ja näin syntyi uusi avaruuden 'lepokoordinaatisto': Linnunrata matkaa - yhdessä tuhansien lähigalaksien kanssa - kohti Leijonan tähtikuviota 600 kilometrin sekuntinopeudella. Syyksi on ehdotettu nk. pimeästä aineesta koostuvan massakeskittymän vetovoimaa.
  • Laajenevan maailmankaikkeuden on täytynyt aikaisemmin olla pienemmän, tiheämmän ja kuumemman, niin kuuman etteivät alkeishiukkaset kyenneet muodostamaan stabiileja atomeja ja aine oli plasmamuodossa [ks. Lewis ja Langmuir]. Kun lämpötila laski laajenemisen johdosta n. 4000 K asteeseen n. 400 000 vuotta alkuräjähdyksen jälkeen, elektronit liittyivät protoneihin ja syntyvässä sähköisesti neutraalissa ympäristössä myös sähkömagneettinen säteily pääsi etenemään: maailmankaikkeus muuttui läpinäkyväksi. Tämä lämpösäteily on viilentynyt nykyiseksi taustasäteilyksi miljardien vuosien saatossa.
  • Maasta käsin tehdystä taustasäteilyhavainnosta (A measurement of excess antenna temperature at 4080 Mc/s, 1965) Arno Penzias ja Robert Wilson saivat vuoden 1978 fysiikan Nobelin palkinnon. He pitivät mittaustulosta ensin antenniensa kohinana; kuultuaan sen mahdollisesta merkityksestä Robert H. Dickelta he totesivat "olemme joko nähneet linnunpaskaa tai maailmankaikkeuden luomisen." Dicke ja Jim Peebles olivat omassa tulkinnassaan varmempia (Cosmic black-body radiation, 1965). Säteilyn spektriä mittasi Paul Richardson ensimmäisenä jo 1973.
• Maailmankaikkeuden kevyet alkuaineet syntyivät alkuräjähdyksen jälkeen lämpötilan laskiessa tarpeeksi alas. Malli antaa teoreettisesti vedyn ja heliumin pitoisuuksiksi n. 77% ja n. 23%, mikä on voitu todentaa myös mittauksin. Alkuräjähdyksessä syntyy myös äärimmäisen pieniä määriä deuteriumia [ks. Thomson], tritiumia ja litiumia; raskaampia aineita alkoi valmistua tähtien sisäisissä reaktioissa [ks. Hoyle].
  • Heliumin varhaista pitoisuutta voidaan tutkia kaasupilvistä, joiden ikä määritellään niissä esiintyvän hapen runsaudesta.
• Varhaisen maailmankaikkeuden on osoitettu olleen selvästi erilaisen kuin nykyisin tuntemamme; esim. kaikki löydetyt kvasaarit (kaikkein aktiivisimmat galaksit) ovat hyvin vanhoja. Tällainen kehitys on vaikea selittää muuten kuin olettamalla maailmankaikkeudella olevan alkuhetken.
  • Kvasaarit (engl. quasar eli quasi-stellar object) erotettiin tavallisista tähdistä 1963, kun Maarten Schmidt (1929-) havaitsi niiden spektriviivojen olevan aivan erityisen paljon siirtyneitä vedyn viivoja.

Kvanttiaikakauden taiteilijoista kannattaa erikseen mainita Edward Hopper (1882-1967), joka maalasi aina 1960-luvulle asti. Modernismista tuli yleisesti hyväksyttyä viimeistään New Yorkin Modernin taiteen museon (MoMa) avaamisen yhteydessä 1929. Frank Lloyd Wright (1867-1959) on ajan tunnetuin arkkitehti. Myös Alvar Aalto (1898-1976) nousi maailmanmaineeseen, ja Eliel Saarisen poika Eero (1910-1961) tunnetaan mm. St Lousin Gateway Arch'ista (1964) Yhdysvalloissa. Merkittävin säveltäjä oli ehkä Béla Bartók (1881-1945). Yhdysvalloissa syntyi jazz; mm. Louis Armstrong (1901-1971) ja Lester Young (1909-1959). Jälkimmäinen teki yhteistyötä laulaja Billie Holidayn (1915-1959) kanssa. George Gershwin (1898-1937) yhdisteli sujuvasti klassista musiikkia, jazzia ja nk. viihdemusiikkia; jälkimmäisellä alueella operoi myös Richard Rodgers (1902-1979).

Frans Eemil Sillanpäälle (1888-1964, mm. kansalaissodasta kertova Hurskas kurjuus, 1919) myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto 1939. Amerikkalainen kirjallisuus oli nousussa: William Faulknerille (1897-1962, mm. Ääni ja vimma, 1929) myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto v. 1949, Ernest Hemingwaylle (1899-1961, esim. Jäähyväiset aseille, 1929) v. 1954. Runoilijoista voidaan mainita Federico Garcia Lorca (1898-1936, mm. Veren häät, 1933). Jorge Luis Borges (1899-1986) tunnetaan mm. teoksesta Haarautuvien polkujen puutarha (1941). Sarjakuvahahmo Tintin luoja Hergé (1907-) aloitti viisi vuosikymmentä kestäneen uransa 1930.

Aikakausi tunnetaan myös elokuvan noususta merkittävään asemaan viihdeteollisuudessa samalla, kun äänielokuva keksittiin [ks. Joyce]. Useampaan kertaa maailman parhaaksi elokuvaksi äänestetty Orson Wellesin (1915-1985) Citizen Kane valmistui 1941.

Aikakausi alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä tunnelmissa ja päätyi toiseen maailmansotaan (1939-1945) ja Hitlerin kukistumiseen. Stalin jatkoi omaa hirmuvaltaansa, ja nk. kylmä sota jatkui pitkälle postmodernin kauden puolelle.

Tekniikkaa ja biologiaa

Sodan aikana kehittynyt tietotekniikka alkoi vähitellen vaikuttaa kaikkeen tutkimukseen. Molekyylibiologiasta kehittyi oma tieteenalansa DNA:n rakenteen selvitessä, ja uudet kenttäteoriat tekivät kvanttifysiikasta entistäkin tarkemman.

Alan Mathison Turing 1912 - 1954

• Matemaatikko, jolla oli merkittävä osuus tietokoneiden [ks. myös von Neumann], tekoälyn (engl. artificial intelligence, AI) ja jossain määrin jopa kognitiivisen psykologian [ks. Piaget; Feigl ja Sellars; Chomsky; Simon ja Arrow] kehityksessä.
• Artikkelissaan On computable numbers (Proceedings of the London Mathematical Society, 42 (2), 230-265, 1936) Turing hahmotteli nimeään kantavan koneen periaatteen, jossa rajoitetulla määrällä erilaisia peruselementtejä voitiin muodostaa kaikki matemaattiset operaatiot. Paitsi että algoritmin [ks. al-Khwarizmi] käsite tuli määriteltyä aikaisempaa tarkemmin, työssä hahmoteltiin myös laskettavuuden nk. Churchin-Turingin teesi. Turing osallistui saksalaisten salakirjoitusjärjestelmän, Enigman, lukemisessa käytetyn Bombes-nimisen koneen rakentamiseen; näin salausanalyysistä [ks. Polybios; Vičte; Francis Bacon] tuli tieteenhaara. Turing luonnosteli myös ohjelmointiteoriaa [ks. Babbage].
  • Alaotsikonsa with an application to the Entscheidungsproblem mukaisesti artikkeli tarkasteli Hilbertin esittämää nk. ratkaisuongelmaa, jota myös loogikko Alonzo Church (1903-1995) oli käsitellyt 1936. Molempien työt osoittavat, että laskettavien funktioiden lisäksi on olemassa ei-laskettavia funktiota. Informaatioteoriaan [ks. Shannon ja Wiener] yhdistettynä tästä syntyi myös kompleksisuusteoria [ks. Kolmogorov ja Chaitin].
  • Uudempi, Colossus-niminen tietokone aloitti saksalaisten salakielisanomien purun 1943. Colossus oli ensimmäinen kone, jossa sähkömekaaniset releet korvattiin tyhjiöputkilla [ks. Edison]. Putkia oli 1500 kappaletta, mutta mm. vetypommin ominaisuuksia laskeneessa Pennsylvanian yliopiston ENIACissa (1945) niitä oli jo18 000. Kone oli valtavan kokoinen eikä nykymielessä ohjelmoitavissa muistin puuttumisen takia. Koneet olivat siis vielä isoja laskimia, eivät yleiskäyttöisiä tietokoneita.
  • Konrad Zuse oli yhdistänyt1934 lukujen binaariesityksen reikäkortteihin [ks. Bjerknes ja Richardson]. Hänen Z3 vuodelta 1941 oli ensimmäinen moderni tietokone, mutta tieto siitä ei levinnyt Saksan ulkopuolelle. Brittien MADM valmistui 1948 ja ACEn pilottiversion 1950. Jälkimmäisen suunnitteluun osallistui myös Turing, ja hänen raporttinsa v. 1946 on ensimmäinen moderni ohjelmointia käsittelevä kirjoitus. Nämä koneet vastasivat varsin pitkälle von Neumannin IAS-konetta v. 1951, ja on kiistaa siitä, onko tietokone brittien vai amerikkalaisten keksintö.
  • Tässä käsitellyt 'modernit' koneet olivat sitä vain logiikaltaan. Tyhjiöputket oli korvattava transistoreilla [ks. Bardeen ja Townes] ennen varsinaisen modernin tietokoneen syntyä.
• Tietokoneiden menestys sai mm. Turinginin kiinnostumaan ihmisaivojen toiminnan selittämisestä niiden avulla (Computing machinery and intelligence, Mind, 59, 433-460, 1950). Vaikka algoritminen ajattelu liittää Turingin nk. funktionaaliseen mielen teoriaan, hän itse korosti hermoverkkoja muistuttavia itseoppivia systeemejä (ks. alla). Matemaatikkojen ei-laskettavuuden 'ylittävä' intuitio on hänen mukaansa ymmärrettävä vain kyvyttömyytenämme tiedostaa niissä käytettyjä riskialttiita heuristisia algoritmeja [ks. Penrose ja Hawking]. Näin ajatteluun saattoi liittyä tiedostamaton, kokemukseen perustuva pohjavire. Turing esim. halusi antaa koneelle luvan 'erehtyä'; voidaan jopa puhua eräänlaisesta keksimisen logiikan tavoittelusta [ks. Herschel ja Whewell; Peirce; Hintikka].
  • Esim. George Polya (1887-1985) pyrki määrittelemään matematiikan tutkimuksessa käytettyjä heuristiikkoja, esim. analogioiden ja yleistysten, käyttöä (How to Solve It, 1945).
  • Vaikka Turingin määritteli nimeään kantavan testin, jossa pelkkien tekstiviestien välityksellä selvitetään koneen älykkyys, hän ei pitänyt ihmistä huiputtamaan kykenevän koneen rakentamista itsestään selvyytenä: ilman ulkoisen maailman kanssa vuorovaikuttavaa ruumista tekoälyn ohjelmointi voi jopa mahdotonta [ks. myös Damasio]. Kokemuksen luomaa ja vaikeasti siirrettävää nk. hiljaista tietoa on tutkittu etenkin taloustieteessä [ks. Schumpeter ja Hayek; Simon ja Arrow].
• Turing ei konkretisoinut ideaansa laskennallisesta psykologiasta, ja kognitiivisen psykologian varsinaista alkua voidaankin etsiä Warren McCullochin (1898-1972) ja Walter Pittsin (1923-1969) töistä. Hermoverkkojen [ks. myös Rumelhart ja McClelland] matemaattinen teoria lähtee heidän artikkelistaan A logical calculus of the ideas immanent in nervous activity (Bulletin of Mathematical Biophysics, 5, 115-133, 1943). Turingin vaikutus artikkelissa on vahva, so. ihmismielikin oletetaan Turingin koneeksi. Psykologian lisäksi artikkeli vaikutti myös tietokoneiden kehitykseen [ks. von Neumann]. Artikkeli Pitts & McCulloch, How we know universals: The perception of auditory and visual forms (Bulletin of Mathematical Biophysics, 9, 127-147, 1947) on myös alan klassikko. Informaatioteoria [ks. Shannon ja Wiener] vaikutti tietenkin myöhempään kehitykseen [ks. Chomsky].
  • Kenneth Craikin (1914-1945) teos The Nature of Explanation (1943) oli määritellyt mielen systeemiksi, joka rakentaa maailmasta 'malleja' [ks. Kant; Helmholtz]. Todellisen maailman lisäksi mallintaminen koskee myös kuviteltuja maailmoja. Mallit olivat intentionaalisia käsitteitä. X:lle A* on malli A:sta, jos X voi käyttää A*:ta vastatakseen A:ta koskeviin kysymyksiin. Craik korosti, että organismille tärkeät kysymykset koskevat eloonjäämistä, mikä on otettava huomioon myös symbolisen kyvyn evoluutiossa.
  • Donald O. Hebb (1904-1985) otti käyttöön termin 'konnektionismi' ja vaikutti merkittävästi kognitiivisen psykologian kehitykseen kysymällä mm. miten käsitteet syntyvät aivoissa (Organization of Behaviour, 1949). Hän teki myös eroa lyhyt- ja pitkäkestoisen muistin välille; lyhenteet STM ja LTM (engl. short / long-term memory) otettiin käyttöön [ks. Kandel ja Tulving].
• Kirjastotieteilijä ja informaatiotutkija Paul Otlet (1868-1944) ehti spekuloida mahdollisuudella hyödyntää tietokoneita ja etenkin tietoverkkoa informaation tuottamiseen ja jalostamiseen (Traité de Dokumentation, 1934). Hän ennakoi ei vain informaation linkitystä vaan myös merkityksiin perustuvaa semanttistista linkitystä. Kirjoitukssaan As we may think (Atlantic Monthly, 176 (July), 101-108, 1945) Vannevar Bush (1890-1974) esitti (Otletista tietämättä?) samansuuntaisia ajatuksia 1937 ja yhdisti ne spekulaatioihin henkilökohtaisista tietokoneista. Termin 'hyperteksti' keksi Ted Nelson (s. 1937) v. 1963 ja esitti julkaisussa pari vuotta myöhemmin [ks. Torvalds].
  • Yksi varhaisimpia kirjastotieteilijöitä oli Gabriel Naudé (1600-1653), jonka teoksen englantilainen painos tunnetaan nimellä Advice on Establishing a Library (1627/1644).

John von Neumann 1903 - 1957

• Matemaatikko, taloustieteellisen [ks. Marshall; Pigou ja Keynes; Solow] peliteorian kehittäjä [ks. myös Hobbes]. von Neumann kehitti peliteoriaa jo 1920-luvulla, mutta erityisen tärkeäksi muodostui Oskar Morgensternin (1902-1977) kanssa kirjoitettu Theory of Games and Economic Behavior (1944). Peli on mikä tahansa tilanne, jossa organismit vuorovaikuttavat. von Neumann keskittyi nk. nollasummapeleihin, joissa on aina voittajia ja häviäjiä [vrt. Smith; Malthus ja Ricardo]. John F. Nash Jr. (1928-) kehitti peliteoriaa 1951 huomioimalla myös yhteiset intressit. von Neumannin ja Nashin nk. klassista peliteoriaa on laajennettu myöhemmin monin tavoin [ks. Sanderson ja Gintis].
  • Vuoden 1950 tienoilla Merrill Flood ja Melvin Dresher kehittivät 'vangin dilemmaksi' kutsutun pelin, jota A. W. Tucker kehitti edelleen.
  • Nash jakoi vuoden 1994 taloustieteen Nobelin palkinnon kahden muun aihetta tutkineen matemaatikon, John C. Harsanyin ja Reinhard Seltenin, kanssa.
• Peliteoria on usean pelaajan päätöksentekoteoria [engl. decision theory, ks. Simon ja Arrow; E.O. Wilson], jossa pelaajien valinnat vaikuttavat muiden 'palkkioihin' ja jossa pelaajat ottavat nämä riippuvuudet huomioon; valinnat ovat strategisia. Nk. Nashin tasapainossa jokaisen pelaajan strategia on paras vastaus muiden pelaajien strategioihin. Huomioimalla mahdollisuuden toistuvaan vuorovaikutukseen peliteoria päätyi myös vastavuoroisuuden ideaan [ks. Hume; Trivers]. Taloustieteen lisäksi teoria on hyödynnetty mm. biologiassa [ks. Trivers; Maynard Smith], yhteiskuntatieteissä [moraali mukaan lukien, ks. Rawls ja Raz; Sanderson ja Gintis] ja filosofiassa [ks. Hintikka]. Strategista käyttäytymistä voitaisiin jopa pitää elämän määritelmänä.
  • Päätöksentekoteoriassa pelikumppani muodostuu pelkästä ympäristöstä; muut pelaajat hyväksytään vain jos niiden käyttäytyminen on tilastollisesti määriteltävissä olevaa. Pelaajaa koskeva epävarmuus on siis ei-strategista.
• von Neumann vaikutti kvanttimekaniikan [ks. Heisenberg ja Schrödinger] kehitykseen aksiomatisoimalla teorian Hilbertin avaruuksien avulla (Mathematische Grundlagen der Quantenmechanik, 1932). Atomipommiprojektissa hän oli mukana kehittämässä nk. Monte Carlo simulaatiomenetelmää. Digitaalisen tietokoneen kehittämiseen von Neumann osallistui McCullochin ja Pittsin [ks. Turing] ideoiden pohjalta; puhutaan von Neumannin konemallista (First draft of a report on the EDVAC, 1945). Tunnettu on myös itsekopioituvia automaatteja [ks. Lorenz ja Conway] koskeva tutkimus (Theory of Self-Reproducing Automata, julkaistu postuumisti 1966).
  • von Neumannin laskemisen v. 1951 aloittanut IAS-kone mainitaan usein nykytietokoneiden mallina. Tosin sen ja Turingin ACE-koneen välinen ero on pieni, ja britit ovat olleet närkästyneitä siitä, että amerikkalaiset pitävät tietokonetta omana keksintönään.

Jean-Paul Sartre 1905 - 1980 ja Simone de Beauvoir 1908 - 1986

• Eksistentialistisen filosofian [ks. Heidegger] edustajia, elämänkumppaneita. Sartre oli esikuviensa [ks. Kierkegaard; Nietzsche] kaltainen kirjallinen filosofi ("Helvetti on toiset ihmiset"), jolle myönnettiin v. 1964 kirjallisuuden Nobelin palkinto; tunnetuin romaani Inho (Nausea, 1938). Fenomenologian [ks. Husserl] innoittamana Sartre kehitti myös omaa eksistentialistista ajattelua (mm. L'Źtre et le Néant eli Oleminen ja olemattomuus, 1943), josta kehkeytyi muotifilosofia. Sartren mukaan ihminen synnyttää arvot, merkitykset ja elämän tarkoituksen omilla vapailla valinnoillaan, mistä on seurauksena vastuu ja ahdistus. Vaikka teos Saint Genet (1952) edusti kriminologiassa [ks. Daly ja Wilson] nk. leimaamisteoriaa, jossa yhteiskunta tuottaa rikollisia, Sarte ei siinäkään täysin hylännyt yksilön valinnan mahdollisuutta [ks. myös Foucault ja Derrida]. Hän 'kääntyi' myöhemmin marxilaisuuteen (Critique de la raison dialectique, 1960).
  • Tieteellisempi kriminologinen leimaamisteoria juontuu Edwin Lemertin teoksesta Social Pathology (1951).
  • Myös Albert Camus (1913-1960) oli lähellä eksistentialismia (Sivullinen eli L'Étranger, 1942); hän sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon jo 1957.
• Myös romaanikirjailijana tunnettu Beauvoir sovelsi eksistentialismia feministiseen [ks. Condorcet; Godwin ja Wollstonecraft; Mill] ajatteluun; esim. Toinen sukupuoli (Le deuxičme sexe, 1949). Hänen mukaansa ei ole olemassa erillisiä miehen ja naisen luontoja: "Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan". Naiset alistuvat miesten tyranniaan, josta vapautuminen vaatii [sosialistisen vallankumouksen lisäksi, ks. Marx] oman yksilöllisyyden löytämistä, ei militanttia hyökkäystä miehiä vastaan.
Beauvoir ei uskonut teoriaan naisten erilaisesta tavasta nähdä maailma [ks. Foucault ja Derrida], vaan piti ajatusta naisten sovinistisena tuomitsemisena irrationaalisuuden ja mystiikan maailmaan.
• On osoitettu, että sukupuolten [ks. Hamilton ja Williams] välillä on biologisia eroja myös mielen tasolla [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Beauvoirkin halusi pakottaa kaikki naiset töihin kodin ulkopuolelle [vrt. Rousseau] koska oletti, että vapaan valinnan edessä liian moni jäisi kotiin kasvattamaan lapsia.
• Eksistentialismi levitti ateismin aatetta humanistisissa ja taiteellisissa piireissä tavalla, johon luonnontieteellinen ajattelu ei kyennyt; tilanne muuttui pian päinvastaiseksi [ks. Sperber ja Boyer].

Isidor Isaac Rabi 1898 - 1988 ja Edward Mills Purcell 1912 - 1997

• Fyysikkoja, joiden työ liittyi hiukkasten spinin [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit] synnyttämiin ilmiöihin. Näitä olivat atomien spektreissä havaittu uusi hyperhienorakenne, NMR-spektroskopia ja jopa radioastronomia. Rabille myönnettiin vuoden 1944 fysiikan Nobelin palkinto, ja Purcell sai omansa v. 1952. Ilmiöiden selitys tuotti ongelmia Diracin teorialle: tarvittiin uutta kvanttikenttäteoriaa [ks. Feynman].
• Rabi mittasi vuosina 1934-39 protonin ja deuteronin [raskaan vedyn ytimen, ks. Rutherford] magneettista momenttia aikaisempaa merkittävästi suuremmalla tarkkuudella. Vuonna 1945 Rabi esitti mahdollisuuden rakentaa menetelmäänsä perustuen myös atomikellon. Hän mittasi myös vastaavien atomien spektrien uutta nk. hyperhienorakennetta (J. E. Nafe, E. B. Nelson ja I. I. Rabi, The hyperfine structure of atomic hydrogen and deuterium, Physical Review, 71, 914-915, 1947). Sen taustalla on elektronien spinin vuorovaikutus ytimen hiukkasten spinien kanssa. Vetyatomin säteilemä 21 cm:n spektriviiva on esimerkki tästä hienorakenteesta. Toisen maailmansodan aikana Rabi oli myös mukana kehittämässä ydinaseen lisäksi myös tutkateknologiaa [ks. Hertz], jolla tuli olemaan tieteellistä merkitystä etenkin ionosfäärin tutkimuksessa [ks. Lewis ja Langmuir]. Myös meteorologia  [ks. Bjerknes ja Richardson] ja radioastronomia hyötyi tutkatekniikan kehityksestä.
  • Otto Sternille (1888-1969) myönnettiin vuoden 1943 fysiikan Nobelin palkinto protonin magneettisen momentin varhaisista mittauksesta. Rabi kehitti tätä alkuperäiseen Sternin-Gerlachin kokeeseen perustuvaa menetelmää merkittävästi.
  • Jerrold Zacharias rakensi 1955 ensimmäisen ¹³³Cs:iin perustuvan atomikellon. Nykyään sekunti määritellään tähän perustuen.
  • Robert Watson-Watt (1892-1973) ja Arnold Wilkins olivat rakentaneet ensimmäisen toimivat tutkan v. 1935. Lähettimen sähkömagneettinen säteily teki tarkkailtavasta lentokoneesta radiolähettimen saattamalle sen metalliosien suhteellisen vapaat elektronit liikkeeseen.
• Rabi havaitsi, että raskaan vedyn ytimen varausjakauma ei ollut symmetrinen, eli että ytimen nk. kvadrupolimomentti oli nollasta poikkeava (J. M. B. Kellogg, I. I. Rabi, N. F. Ramsey, Jr., ja J. R. Zachrias, An electrical quadrupole moment of the deuteron, Phys. Rev. 55, 318, 1939). Havainnolla oli merkitystä ytimen teoreettiselle mallintamiselle.
  • Atomiytimen pisaramallin [ks. Fermi] vastaisesti T. Bartlett ja Walter Elsasser ehdottivat, että nukleonit olisivat atomiytimissä elektronien kaltaisissa kvanttitiloissa. Maria Goeppert-Mayer (1906-1972) ja Hans Jensen (1907-1973) kehittivät 1940-luvun lopulla tähän ajatukseen perustuvaa kuorimallia, ja saivat työstään fysiikan Nobelin palkinnon 1963. Bohrin poika Aage Bohr (1922-) ja Ben Mottelson (s. 1926) kehittivät 1950-luvulla mallia, jossa pisara- ja kuorimalleja yhdisteltiin; he jakoivat vuoden 1975 fysiikan Nobelin palkinnon samanlaisia ajatuksia esittäneen James Rainwaterin (1917-1986) kanssa. Radioaktiivinen gammasäteily [ks. Rutherford] on seurausta ytimen kvantittuneiden energiatilojen virityksen laukeamisesta. Viritystila voi syntyä ytimen oman radioaktiivisen hiukkassäteilyn sivuvaikutuksena, tai se voidaan tuottaa hiukkaspommituksen avulla. 
• Purcell kehitti NMR (nuclear magnetic resonance) -tekniikkaa (E. M. Purcell, H. C. Torrey ja R. V. Pound, Resonance absorption by nuclear magnetic moments in a solid, Physical Review, 69, 37-38, 1946). Hän jakoi palkinnon Felix Blochin (1905-1983) kanssa; tämä oli päätynyt itsenäisesti samaan tulokseen.
  • NMR-tutkimukseen liittyviä ovat Nobelin palkinnoista olleet myös v. 1991 ja 2002 kemian palkinnot ja v. 2003 lääketieteen palkinto [ks. Damasio].
• Sähkömagneettinen säteily läpäisee maan ilmakehän ainoastaan näkyvällä [Young ja Fresnel] ja radioaaltoalueella [ks. Hertz]: näin radioastronomia avasi uuden 'ikkunan' maailmankaikkeuteen. Purcell teki - yhdessä Harold Ewen kanssa H. C. van de Hulstin alkuperäisestä ehdotuksesta - ensimmäiset havainnot Linnunradan vetypilvien 21 cm:n säteilystä (Nature, 1951). Koska tähtienvälinen avaruus on täynnä vetyä, ko. säteilyä on kutsuttu maailmankaikkeuden tyypillisimmäksi luonnonilmiöksi. Lisäksi, koska radioaallot läpäisevät myös tähtienvälisen pölyn, niiden avulla voidaan tutkia myös aikaisemmin osittain pimentoon jäänyttä Linnunrataa. Pölyn läsnäolo on voinut vaikuttaa siihen, että avaruudessa on muodostunut myös isoja molekyylejä.
  • Sähkömagneettista säteilyä aallonpituusvälillä 1 mm - 30 cm kutsutaan myös mikroaalloiksi; alue jää siis infrapunasäteilyn [ks. Herschel] ja 'varsinaisten' radioaaltojen väliin.
  • Radioastronomia syntyi 1931, kun radioinsinööri Karl Guthe Jansky (1905-1950) teki ensimmäisen havainnon aurinkokunnan ulkopuolelta, Linnunradan keskustan suunnasta, tulevasta radiosäteilystä.
  • Tähtienvälisen pölyn olemassaolosta saatiin ensimmäiset todisteet 1930 Robert Trumplerin tekemien mittausten pohjalta. Se koostunee mm. vesijäästä ja silikaateista [ks. Mendelejev].
  • Radioalueelta ensimmäinen molekyyli, OH, löydettiin 1963, ja esim. NH₃ 1968. (CH, CH+ ja CN olivat löytyneet optisella ja UV-aluella jo 1930-luvulla.) Etyylialkoholia, C₂H₅OH, löydettiin 1975. Orgaanisen aineen löytyminen on nostanut vanhan panspermia-ajatuksen [ks. van't Hoff ja Arrhenius] uudelleen esiin [ks. Hoyle] maapallon elämän synnyn [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Crick ja Watson; Maynard Smith] selittäjänä.

Claude Gustave Lévi-Strauss 1908 - 2009

• Kulttuuriantropologi [ks. Tylor ja Frazer; Westermarck; Boas; Landtman], joka sovelsi kielitieteen piirissä syntynyttä nk. strukturalismia [ks. Saussure; Bahtin ja Jacobson]. Lévi-Strauss laajensi semiotiikan käsittelemään tapoja ja instituutioita, joiden takaa löytyi tiedostamattomia ajattelun rakenteita [ks. Schelling; Freud; Jung]. Yksilöiden tietoisella toiminnalla oli jopa vähäisempi merkitys kuin funktionalistisessa sosiologiassa [ks. Parsons; Merton]. Strukturalistinen sosiologia oli muodissa 1950- ja 60-luvuilla.
  • Strukturalismi yhdistettynä Frankfurtin koulukunnan [ks. Marcuse] länsimaisen rationaalisuuden kritiikkiin johti jälkistrukturalismiin ja postmoderniin ajatteluun [ks. Foucault ja Derrida]. Näin strukturalismista hypättiin toiseen äärimmäisyyteen, sosiaaliseen konstruktioon. Ajattelun pohjaa luotiin nk. Chicagon koulukunnassa [ks. Weber]; myöhempiä nimiä ovat mm. Herbert Blumer (Symbolic Interactionism: Perspective and Method, 1969) ja Harold Garfinkel (Studies in Ethnomethodology, 1967). Näissä teorioissa asioiden merkitykset toimijoille ovat ratkaisevia, ja ulkopuoliset, esim. taloudelliset tekijät, vähempiarvoisia.
• Lévi-Straussille yhteiskunta oli teksti, jolla oli oma binäärikoodattu logiikkansa [vrt. Luhmann ja Habermas]. Tärkeä merkitys oli insestillä [ks. Freud; Westermarck], joka oli 'huonoa kielioppia': kulttuurin synty selittyi juuri insestitabun kautta (Les Structures élémentaires de la parenté, 1949). Yleensäkin myytit näyttelivät  Lévi-Straussin työssä suurta osaa. Avioliittoinstituution [ks. Westermarck; Landtman; Leakeyt] hän selitti miesten välisen yhteistyön tulokseksi (The Elementary Structures of Kinship, 1969). Teoksessa The Raw and the Cooked (1969) hän kielsi tulenteontaidon biologisen merkityksen ja pitkän historian [ks. Darwin; Tylor ja Frazer; Leakeyt].
  • Vaikka järjestetyt avioliitot ovat tuttuja monista kulttuureista, biologisesti virittynyt psykologia on kiinnostunut myös rakkauden kaltaisen tunteen selittämisestä [ks. Symons ja Buss].
• Joseph Campbell (1904-1987) postuloi monomyytin, so. alkuperäisen ja universaalin perusmyytin. Strukturalismi kiinnittikin - ntellektuallismin tavoin [ks. Tylor ja Frazer] - huomiota ihmisten samankaltaisuuteen [ks. Sperber ja Boyer]. Sen sijaan fenomenologinen ajattelu vastusti uskonnon 'redusoimista' mihinkään muuhun [ks. Husserl].
  • Esim. Mircea Eliade (1907-1986), joka uskontojen ydintä etsiessään korosti 'pyhyyden' käsitettä [ks. Durkheim], tulkitsi myytit imitaatioiksi maallista aikaa edeltävistä pyhistä tapahtumista; teoksia esim. Pyhä ja profaani (Das Heilige und das Profane, 1957). Clifford Geertzin (s. 1926) mukaan uskonnon tarkoitus on motivoida ja rohkaista ihmisiä (Religion as a cultural system, teoksessa Michael Banton (toim.), Anthropological Approaches to the Study of Religion, 1-46, 1966). Hänen 'tulkitseva antropologiansa' keskittyi kulttuuriin [ks. Dilthey ja Windelband]: ihmistieteet muistuttavat enemmän kirjallisuudentutkimusta kuin luonnontieteitä: objektiivisuudella ja totuudellisuudella ei ole niissä sijaa (esim. The Interpretation of Cultures, 1973). Geertzin syyksi voidaan panna se, että nykyaikainen antropologia muistuttaa enemmän postmodernia filosofiaa [ks. Foucault ja Derrida] kuin tiedettä [ks. Feigl ja Sellars].

Claude Shannon 1916 - 2001 ja Norbert Wiener 1894 - 1964

• Matemaatikkoja, jotka tutkivat informaation käsitettä. Shannonin informaatioteoriasta kehittyi 'tietoyhteiskunnan' tekninen infrastruktuuri [ks. Solow; Daniel Bell]. Wienerin kybernetiikalla on juuret sekä teknologiassa [ks. Black ja Watt; Maxwell] ja fysiologiassa [ks. Bernard; Loewi]. Siinä missä informaatioteoria oli kärkäs hyödyntämään digitaalisen tietokoneen [ks. Turing; von Neumann] tarjoamia mahdollisuuksia, kybernetiikka oli kiinnostuneempi analogisista koneista. Yhteyksiä oli myös kognitiivisiin tieteisiin [ks. Feigl ja Sellars]; etenkin informaatioteoria tasoitti tietä kognitiiviselle psykologialle [ks. Chomsky].
  • Informaatiotutkimuksen juuret ovat puhelinteknologiassa [ks. Edison]. R.V.L Hartleyn artikkelilla Transmission of information (Bell System Technical Journal, 7, 535-563, 1928) oli tässä ratkaiseva merkitys.
  • Termodynamiikkaa [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin; Boltzmann] tutkinut Leó Szilįrd oli osoittanut 1929, että informaatio ei ole 'ilmaista' (Über Die Entropieverminderung in Einem Thermodynamischen System Bei Eingriffen Intelligenter Wesen, Zeitschrift für Physik, 53, 840-856, 1929). Shannon ei kuitenkaan tuntenut tätä työtä.
  • Wiener ei ollut tietoinen kybernetiikka-termin aikaisemmasta käytöstä yhteiskuntatieteiden alalla [ks. Ampčre].
• Shannon käynnisti nk. fysikaalisena informaatioteoriana tunnetun matematiikan haaran (The mathematical theory of communication, 1948). Hän määritteli informaation entropian [ks. Boltzmann] avulla ja tutki signaalin sähköistä välittämistä ja prosessointia erilaisissa yhteyksissä. Signaalien sisältö jaettiin informaatioon, redundanssiin ja kohinaan. Shannon mm. havaitsi, että informaation pakkaus vaati signaalilta ei-satunnaisuutta. Psykologeille [ks. Turing; Simon ja Arrow] teoriaa välitti George Miller (s. 1920) artikkelilla G.A. Miller & F.C. Frick, Statistical behavioristics and sequences of responses (Psychological Review, 56, 311-324, 1949). Informaatio liitettiin myöhemmin mm. elämään [ks. Crick ja Watson] ja kosmologiaan [ks. Penrose ja Hawking]. Aivan erityistä mielenkiintoa on herättänyt nk. algoritmisen informaatioteorian kautta syntynyt kompleksisuuden käsite [ks. Kolmogorov ja Chaitin].
  • Arkikielessä informaatiolla tarkoitetaankin usein tietoa, joka välittyy ihmiseltä toiselle. Shannon oli tietoinen perustavammastakin erosta informaation ja tiedon välillä: jälkimmäiseen liittyviä 'merkityksiä', semantiikkaa, ei informaatioteoriassa tarvittu. Filosofien harrastama semanttinen informaatioteoria liittyy 'totuuden' ja 'mahdollisten maailmojen' kaltaisiin käsitteisiin [ks. esim. Hintikka].
  • Redundanssissa on usein kyse informaation välittymisen varmistamisesta tehokkuuden kustannuksella. Esimerkiksi luonnollisissa kielissä redundanssin osuus on n. 50%.
  • Miller korosti Chomskyn teorian merkitystä psykologialle ja tutki muistia [ks. Kandel ja Tulving]: The magic number seven, plus of minus two: Some limits on our capacity for processing information (Psychological Review, 63, 81-93, 1956).
  • Psykologian (ja laajemmin neurotieteen) lisäksi informaation on relevantti käsite genetiikassa.
• Teoksessaan Cybernetics (1948) Wiener määritteli uuden matematiikan alan, joka tutkii informaation muuttamista toiminnaksi organismeissa, koneissa ja jopa yhteiskunnallisissa järjestelmissä; alaotsikko oli Control and Communication in the Animal and the Machine. Kyse on systeemiteoriasta [organisaatioteorioista, ks. Taylor], joka painottaa valvontaa ja negatiivista palautetta, yleisemmin 'kehämäisiä kausaalisysteemejä'. Yhteyksiä löytyy myös keinoälyn [ks. Simon ja Arrow] laajennukseen, keinoelämään [ks. Lorenz ja Convay]; kybernetiikkaa voidaan pitää kognitiivisena tieteenä [ks. Feigl ja Sellars].
  • Fysiologiassa kybernetiikkaa kehitti etenkin Jakob von Uexküll [ks. Popper]. Cannon [joka keksi termin homeostaasi; ks. Loewi] innosti Ludwig von Bertalanffyä (1901-1972) laajentamaan tutkimuksen alaa nk. systeemiteoriaksi 1933 alkaen. Avoimet systeemit, esim. elävät olennot, vaihtavat materiaa ja/tai energiaa ympäristönsä kanssa, suljetut systeemit eivät.
  • Taloustieteellä oli jo systeemiteorioihin kiinteästi liittyvä itseorganisoitumisen käsite [ks. Mandeville; Smith; Schumpeter ja Hayek]. Informaation käsitettä tultiin myöhemmin korostamaan myös sosiologiassa [ks. Luhmann ja Habermas].
  • Koska monet kyberneetikot, mm. Heinz von Foerster (1911-2002), kannattivat (radikaalisti) konstruktivistista (episteemistä) tietoteoriaa, ajattelu vaikutti myös postmoderniin filosofiaan liittyvään sosiaaliseen konstruktivismiin [ks. Foucault ja Derrida].

Richard Feynman 1918 - 1998

• Fyysikko, yksi vuosisadan merkittävimpiä. Feynman kehitti sähkömagnetismin [ks. Maxwell] kvanttikenttäteorian eli kvanttisähködynamiikan (QED) vuosina 1947-1950 nk. renormalisoinnin avulla. Teoria, joka sisältää myös suppean suhteellisuusteorian [ks. Einstein], on osoittautunut lähes ällistyttävän tarkaksi ja edellisten kvanttimekaanisten [ks. Heisenberg ja Schrödinger; Dirac] formulointien yleistykseksi. Tärkeässä asemassa siinä ovat virtuaaliset hiukkaset, joiden ansiosta tyhjäkään avaruus ei koskaan ole aidosti tyhjä [ks. Guth ja Linde]. Feynmanille myönnettiin fysiikan Nobelin palkinto v. 1965.
  • Feynman jakoi palkinnon Julian Schwingerin (1918-1994) ja Shin'ichiro Tomonagan (1906-1979) kanssa. Neljäs teoriaa kehittänyt fyysikko oli Freeman Dyson (s. 1923).
  • Feynman spekuloi vuoden 1959 esitelmässään There's plenty of room at the bottom myös nanoteknologian mahdollisuudesta.
• QED selitti magneettisesta resonanssista [ks. Rabi ja Purcell] johtuvan vedyn spektrin hienorakenteen tarkemmin kuin Diracin teoria, koska jälkimmäinen antoi hieman virheellisen arvon elektronin magneettiselle momentille. Lisäksi QED selitti Diracin teorian vastaisen nk. Lambin siirtymän, jonka Willis Eugene Lamb (s. 1913) oli mitannut vetyatomille 1947.
  • Lambin siirtymä aiheutuu virtuaalisten fotonien säteilemisestä ja uudelleen sieppauksesta johtuvasta muutoksesta atomin energiatiloissa. Vaikka Oppenheimer [ks. Heisenberg ja Schrödinger] oli yrittänyt mallintaa ilmiötä jo 1930 ja Bethe oli esittänyt ensimmäisen teoreettisen tulkinnan 1947, QED:n tarjoama selitys oli edeltäjiään parempi. Lamb jakoi vuoden 1955 fysiikan Nobelin palkinnon Polykarp Kuschin (1911-1993) kanssa; jälkimmäinen oli mitannut elektronin magneettisen momentin tarkan arvon.
• QED muodosti ensimmäisen vaiheen nk. aineen standardimallissa, jossa luonnon perusvoimat syntyvät virtuaalisten energiapakettien eli kvanttien (bosonien) vaihtona ainehiukkasten (fermionien) välillä [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit; Fermi]. QED käsittelee sähkömagneettista vuorovaikutusta, jossa välittäjäkvantti on fotoni ja jonka nk. mittasymmetria [ks. Yang] liittyy varauksen säilymiseen. Koska fotoni on massaton, sähkömagneettiset voimat ovat pitkän kantaman voimia. Myöhemmin QED yhdistettiin heikkoon vuorovaikutukseen [ks. Weinberg]. Vuorovaikutusten visuaalisia kuvauksia kutsutaan keksijänsä mukaan Feynmanin graafeiksi.

  • Hienorakennevakio [ks. Bohr ja Pauli] kertoo, kuinka suurella todennäköisyydellä fotoni kiinnittyy varattuun hiukkaseen eli kuinka suuri on varattujen hiukkasten välinen sähkömagneettinen voima. Samalla tietenkin määräytyy mm. atomien koko ja molekyylien sidosenergioiden voimakkuudet.

Talcott Parsons 1902 - 1979

• Sosiologi, joka tunnetaan parhaiten nk. järjestelmäteoreettisista töistään [ks. Lewin; Luhmann ja Habermas]. Parsons toi sosiologiaan monet siinä nykyisin käytetyt termit, esim. normi, arvo, rooli, instituutio, sosialisaatio ja järjestelmä. Tärkein termi oli kuitenkin funktio, sillä Parsons edusti nk. funktionalistista sosiologiaa [ks. Durkheim], jolla on yhtymäkohtia myös eräisiin antropologisiin teorioihin [ks. Landtman].
  • Funktionalismissa yhteiskunnan toisistaan suuresti riippuvilla osilla on kaikilla tärkeä merkitys yhteiskunnan hyvinvoinnin ja etenkin sen koherenssin kannalta; kyse on eräänlaisesta ryhmävalinnasta [ks. Boyd ja Richerson]. Erilaisten rakenteiden olemassaolo myös selittyy niiden funktiolla. Malli perustuu oletukseen yhteiskunnan tasapainotilasta, johon häiriöiden sattuessa pyritään palaamaan, ja hitaiden yhteiskunnallisten muutosten oletetaan suuntautuvan osien funktionaalista tehokkuutta parantavaan suuntaan.
  • Ehkä kuuluisin funktionalistinen teoria on Kingsley Davisin ja Wilbert Mooren teoria yhteiskunnan kerrostumien synnystä, joka julkaistiin artikkelissa Some principles of stratification (American Sociological Review, 10, 242-249, 1945). Artikkelin mukaan yhteiskunnallisten luokkien synty on mahdollistanut optimaalisen resurssien käytön.
• Parsonsin The Structure of Social Action (1937) esitteli nk. 'toiminnan voluntaristisen teorian', jossa durkheimilaiseen sosiologiaan yhdistettiin toimijan käsitettä [ks. Weber; toimija vs. rakenne -keskustelusta, ks. Elias]. Parsons piti uskontoa tärkeänä yhteiskunnallisena tekijänä. Hän tuki myös nk. modernisointiteoriaa, jossa teollisesti kehittyneet maat vetävät esimerkillään kehittyviä maita mukaan demokratisoitumisprosessiin [ks. Kant; Huntington ja Fukuyama].
  • Funktionaaliset uskonnon määritelmät johtivat myös nk. kansalaisuskonnon [ks. Rousseau] käsitteen syntymiseen; esim. Robert Bellah, Beyond Belief (1970).
• Teoksessa The Social System (1951) Parsons kehitti järjestelmäteoreettista lähestymistapaa persoonallisuuteen, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Hänen (rakenne)funktionalistista teoriaansa kuvataan neliosaisella nk. AGIL-kentällä, johon liittyy (tässä järjestyksessä) taloudellisia, poliittisia, yhteisöllisiä ja kulttuurisia instituutioita:
  • A (adaptation) Sopeutuminen: talous, taloudelliset edellytykset
  • G (goal attainment) Päämääränasettelu: valtion päätöksentekojärjestelmä, poliittiset päämäärät
  • I (integration) Integraatio: yhteisöt, lait, normit
  • L  (latency, pattern maintenance) Mallinmuodostus: perhe, koulutus, uskonto, arvot
• Sosiologian ja antropologian väliset erot herättivät keskustelua, ja Parsons kirjoitti yhdessä Alfred L. Kroeberin [ks. Boas] kanssa artikkelin The concepts of culture and of social systems (American Sociaological Review, 23, 582-583, 1958), jossa edellisen tutkimuskohteeksi määriteltiin 'sosiaaliset suhteet' ja jälkimmäisen 'kulttuuri'. Uudemmassa ihmisen käyttäytymistä tutkivassa tieteessä tällaista työnjakoa ja eron tekoa ei enää hyväksytä; puhutaan esim. sosiokulttuurisesta evoluutiosta [ks. Sanderson ja Gintis].
• Parsons erotti neljä erilaista yhteiskunnallista organisaatiotyyppiä [ks. Taylor] niiden funktion mukaan: (1) tavaroita ja palveluja tuottavat organisaatiot eli liike-elämä, (2) poliittiset organisaatiot kuten puolueet, (3) integroivat organisaatiot kuten esim. vakuutuslaitokset, ja (4) yhteiskuntaelämän jatkuvuudesta huolehtivat organisaatiot, esim. koulut (Structure and Process in Modern Society, 1960). Organisaatioteoriassa on esitetty myös muunlaisia jakoja.
  • Peter Blauin ja Richard Scottin organisaatiotyypit tuottavat tavaroita, palveluja, jäsenyyttä ja yhteiskunnallista osallistumista (Formal Organizations, 1962).
• Funktionalismi hallitsi sosiologiaa n. 1940-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin. Tämän jälkeen sen suosio on paranteluyrityksistä huolimatta [ks. Merton] hiipunut. Pieni joukko sosiologeja on jopa halunnut palata staattisista teorioista [ks. Hegel] historiallisempaan sosiologiaan [ks. Elias; Daniel Bell; Sanderson ja Gintis], vaikka sitä on pidetty poliittisesti epäkorrektina [ks. Boas]. Parsonsin myöhempi teoretisointi (esim. Societies: Evolutionary and Comparative Perspectives, 1966) on sen sijaan saanut lisää hegeliläisiä painotuksia.

Robert K. Merton 1910 - 2003

• Sosiologi, joka tunnetaan etenkin tieteentutkimuksesta [ks. Weber]. Artikkeleissaan Science and the social order (Philosophy of Science, 5, 321-337, 1938) ja A note on science and democracy (Journal of Legal and Political Sociology, 1, 115-126, 1942) Merton esitti ajatuksensa tieteelle ominaisesta eetoksesta. Klassikon asemassa on myös hänen teoksensa Social Theory and Social Structure (1949).
  • Mertonin alkuperäisiä kirjoituksia on julkaistu teoksessa The Sociology of Science: Theoretical and Empirical Investigations (1973).
  • Aiempi tieteentutkimus oli ollut lähinnä historiallista ja filosofista [ks. Herschel ja Whewell; Poincaré; Planck; Carnap; Popper]. Psykologistakin suuntausta oli ollut näkyvissä [ks. Bessel; Herschel ja Whewell; Peirce] ja etenkin Peirce oli nähnyt sosiologian tärkeyden [ks. myös Popper]. Nk. tiedonsosiologian [vrt. Collingwood] pioneereja olivat [Marxin lisäksi] jo Max Scheler (1874-1928; Die Wissensformen und die Gesellschaft, 1925) ja Karl Mannheim (1893-1947; Ideologie und Utopie, 1929).
  • 1960-luvun tieteenfilosofia [ks. Kuhn] ja myöhempi, postmoderni tieteensosiologia [ks. Foucault ja Derrida] nousivat vastustamaan mertonilaista ajattelua, jälkimmäinen nimenomaan radikalisoimalla tiedonsosiologiaa. Taustalla on etenkin Ludwik Fleckin 1930-luvun tutkimukset siitä, kuinka tieteellinen konsensus syntyy (esim. Genesis and Development of a Scientific Fact, 1979).
• Tieteen eetos koostuu Mertonin mukaan universalismin, tieteellisen kommunismin, pyyteettömyyden ja järjestelmällisen epäilyn normeista. Tieteellisten väitteiden oikeellisuuden kriteerejä ovat niiden looginen johdonmukaisuus ja yhteensopivuus tunnettujen tosiseikkojen kanssa. Mertonin positiivisella näkemyksellä tieteen mahdollisuuksista oli (ainakin yhteiskuntatieteissä) vähän tukijoita [mutta ks. Elias].
  • (1) Universalismi: tutkijan rotu, kansallisuus, yhteiskuntaluokka, sukupuoli, tms. henkilökohtaiset ominaisuudet eivät vaikuta hänen töidensä hyväksymiseen. (2) Tieteellinen kommunismi: tutkijan työn tulokset ovat julkisia. (3) Pyyteettömyys: koska tieteessä valheella on lyhyet jäljet, tutkimusta motivoi totuuden etsintä, ei pelkkä henkilökohtainen etu. (4) Järjestelmällinen epäily: tulosten julkaistut tieteelliset tulokset joutuvat tiedeyhteisön kriittisen arvioinnin kohteeksi.
    • Universalismin laajennuksena nk. 'länsimaisen tieteen' voittokulun yhdeksi kulmakiveksi on esitetty kykyä omaksua vieraiden kulttuurien välittämiä innovaatioita [ks. Landes].
  • Ian Mitroffin nk. vastanormit (Norms and counter-norms in a select group of the Apollo Moon scientists: A case study of the ambivalence of scientists, American Sociological Review 39, 579-595,1974) eivät kumoa Mertonin ajattelua, vaan kertovat miten se toimii reaalimaailmassa. Esimerkiksi kaikkiin kylähullujen teorioihin ei voi eikä pidä suhtautua vakavasti, ja keskeneräisten tutkimusten julkaisusta on haittaa kaikille. Lisäksi henkilökohtainen kunnianhimo on merkittävä inhimillisen toiminnan motivoija, eikä tiede ole poikkeus. Lopuksi tutkimuksen kysymyksenasettelussa tarvitaan aina kehysteoriaa, jonka oikeellisuus halutaan osoittaa; päinvastainenkin tulos on tiedettä. Henkilökohtainen 'usko' teoriaan on perin inhimillinen tapa motivoida tutkimusta.
  • John Zimanin vasta-argumentti Mertonin eetokselle on tieteellisen tutkimuksen kaupallistuminen, josta esimerkkinä voisi mainita pyrkimyksen geenien patentoimiseen. Lääke- ja ohjelmistoteollisuuden lobbaus ei kuitenkaan ole yhtä onnistunutta kuin mitä tämä kritiikki esittää [ks. Bhagwati; Torvalds], ja syynä on nimenomaan mertonilainen eetos.
• Kriminologiassa [ks. Daly ja Wilson] Merton kehitti perinteistä [ks. Aristoteles] paineteoriaa: rikollisuus on seurausta epätasaisesta vaurauden jakautumisesta kulttuurissa, joka arvostaa vaurautta (Social Structure and Anomie, American Sociology Review, 3:5, 672-682, 1938). Teoria pätikin aivan erityisen suuren laman aikaiseen amerikkalaiseen yhteiskuntaan [ks. Pigou ja Keynes]. Nykyään katsotaan, että myös esim. kognitiiviset rajoitteet [alhainen älykkyysosamäärä, ks. Piaget] voivat synnyttää rikollisuutta aiheuttavia paineita [ks. Gould].
  • Clifford Shaw muotoili samantyyppistä paineteoriaa teoksessaan Brothers in Crime (1938).
  • Tulonjaon tasaisuutta mitataan usein nk. Gini-indeksillä; mitä matalampi indeksi, sen tasaisempi tulonjako. Koska maltillisten tuloerojen sallimisella on myös positiivisia vaikutuksia [ks. Rawls ja Raz], on lohduttavaa että rikollisuus kasvaa tuloerojen mukana hyvin epälineaarisesti. Nykyään matalimmat Gini-indeksin arvot 25-38, jotka ovat tyypillisiä Kanadassa, Japanissa, Koreassa ja Länsi-Euroopassa (Suomessa 27), vastaavat alle 2 väkivaltarikosta sataatuhatta asukasta kohti. Koska Yhdysvalloissa vastaavat luvut ovat 41 ja 5, ja Meksikossa jo 55 ja 10, paineteoriat tulee ottaa vakavasti tietyn kynnysarvon jälkeen. (Luvut ovat Janne Kivivuoren teoksesta Rikollisuuden syyt.)
• Merton oli varsin hyvin selvillä sosiologian ongelmasta: empiirisesti kerättyä aineistoa ei kyetty hyödyntämään niihin sopivien teorioiden puuttumisen vuoksi. Olemassa olevat teoriat olivat vieraantuneet todellisesta maailmasta [ks. Parsons]. Mertonin omat, sinällään hyvät yritykset pelastaa funktionalistista sosiologiaa eivät onnistuneet. Myöhemmin mm. Jeffrey C. Alexander on kehittänyt nk. uusfunktionalismia (esim. Neofunctionalism, 1985).
  • Kovin hyvin eivät ole pärjänneet strukturalistisetkaan teoriat ja niiden jatkokehittelyt [ks. Lévi-Strauss]. Sosiaaliseen vaihtoon perustuvat teoriat näyttävät lupaavammilta [ks. Simmel; Trivers; Symons ja Buss].

 John Bardeen 1908 - 1991 ja Charles Townes 1915 -

• Fyysikkoja, jotka vaikuttivat merkittävästi modernin teknologian kehittymiseen. Bardeen kehitti mikroelektroniikkaa ja Townes loi perustan laseria hyödyntävälle modernille optiikalle. Bardeen sai fysiikan Nobelin palkinnon 1956, Townes 1964. [Bardeen sai toisen Nobelin 1972 suprajohtavuuden tutkimuksista; ks. Onnes.]
  • Bardeen jakoi palkinnon Walter H. Brattainin (1902-1987) ja William B. Shockleyn (1910-1989) kanssa, Townes Nikolai Basovin (1922-2001) ja Alexander Prohorovin (1916-2002) kanssa.
• Tyhjiöputkien [ks. Edison] jälkeinen mikroelektroniikka perustui puolijohdeteknologiaan, ensin germaniumiin ja sitten piihin. Bardeen ja Brattain loivat nk. kärkitransistorin v. 1947. Keksinnöllä oli suuri merkitys esim. tietokoneiden kehitykseen [ks. Turing; von Neumann; Daniel Bell].
  • Jack Kilby (k. 2005) yhdisti 1959 yhdelle germaniumpalalle kolme vastusta, kondensaattorin ja transistorin; puhutaan integroiduista piireistä. Hän jakoi vuoden 2000 fysiikan Nobelin palkinnon Zhores Alferovin ja Herbert Kroemerin kanssa.
• Townes keksi 1951 mikroaaltovahvistimen idean Einsteinin säteilyteorian pohjalta. Toimiva laite oli valmis 1954 ja sai nimekseen maser (engl. Microwave Amplification by Stimulated Emission of Radiation). Vuonna 1958 Townes loi Arthur Schawlowin (1921-1999) kanssa teorian näkyvän ja infrapunaisen säteilyn 'maserille', joka sai nimen laser (engl. light, valo). Theodore Harold Maiman (1927-) sai ensimmäisenä aikaan koherenttia valoa 1960.
  • Vuonna 1965 tehtiin ensimmäiset havainnot myös nk. kosmisista masereista.
  • Laserin keksiminen johti holografian kehitykseen, jolle Dennis Gabor (1900-1979) oli antanut teoreettisen pohjan jo 1947. Gabor sai työstään fysiikan Nobelin palkinnon 1971. Termi on lainattu myös kosmologian puolelle [ks. Green, Schwartz ja Witten].
  • Laserpulssien kulkuaikaa käytetään myös etäisyydenmittauksessa: esim. satelliittien radan seuranta tapahtuu niihin kiinnitettyjen heijastusprismojen avulla [kuun etäisyydestä, ks. Oort ja Kuiper]. Optisten kuitujen käyttö viestinnässä mahdollistui laserin ansiosta.

Alfred Charles Kinsey 1894 - 1956

• Biologi, ihmisen seksuaalisuuden tutkimuksen pioneeri [vrt. Freud]. Kinseyn kuuluisat 'raportit' Sexual Behavior in the Human Male (1948) ja Sexual Behavior in the Human Female (1953) osoittivat, että itsetyydytys, esiaviollinen seksi, uskottomuus, homoseksuaalisuus, ym. 'luonnoton' käyttäytyminen oli taiteilijoiden lisäksi yleistä myös keskiluokkaisessa väestössä [seksuaalisista strategioista, ks. Symons ja Buss]. Ihmisluonnon biologisesta tutkimuksesta tuli emansipatorinen tiede konkreettisuudella, johon humanistinen filosofia ei ole koskaan yltänyt [ks. Luhmann ja Habermas]. Yhteiskunnan sekularisoituminen johti myös kristinuskon osittaiseen sekularisoitumiseen [ks. Weber].
  • Ehkäisypilleri [ks. Borlaug], joka otettiin käyttöön 'svengaavalla' 1960-luvulla, oli 1950-luvun tutkimustyön tulosta. Seksuaalisuuden laboratoriotutkimuksia tekivät myöhemmin William H. Masters ja Virginia Johnson (Human Sexual Response, 1966).
  • Yhteiskunnan sekularisoitumiseen riittää, että ihmiset saavat itse valita (mahdollisen) uskontonsa ja sen salliman seksuaalisen käytöksen (ja esim. tieteelliset tutkimuskohteet). Se ei siis itsessään implikoi muutoksia uskontojen sisällöissä. Valtavirran kristillisyys sekularisoitui, koska a) sillä ei ollut väkivaltakoneistoa moraalikoodistonsa pakkosyöttöön ja b) se ei halunnut jäädä marginaaliin tilanteessa, jossa de facto moraali oli ristiriidassa eettisen koodiston kanssa [uskonnosta huonona moraalin määrittelijänä, ks. Dawkins]. Uskontotieteessä sekularisoitumista on tutkinut mm. Peter Berger (The Sacred Canopy, 1967).
    • Hippiliike [ks. Marcuse], joka sai vaikutteita meadilaisesta antropologiasta [ks. Landtman], vei kuitenkin vapaan rakkauden käsitteen järjettömälle tasolle [biologiasta moraalin lähteenä, ks. Kohlberg].
• Vaikka jo vuosisadan alkupuolen viihteessä ja taiteessa [ks. Joyce] oli nähtävissä merkkejä seksuaalisuuden vapautumisesta, paljolti juuri Kinseyn työn tuloksena 1960-luku tunnetaan seksuaalisen vallankumouksen vuosikymmenenä. Kehityksellä on ollut maailmanpoliittisiakin vaikutuksia: tieteen ohella etenkin naisen seksuaalisuuden korostaminen on tärkeä tekijä lännen ja islamilaisen [ks. Muhammad] fundamentalismin [ks. Averroės; Gutenberg] välisessä nk. 'kulttuurien yhteentörmäyksessä' [ks. Huntington ja Fukuyama]. Moderni fundamentalismi syntyi v. 1928 vastustamaan islamin omia uudistusliikkeitä. Uskonnollisen poliisin uhrit (useimmin naiset) löytyvät siis islamilaisen maailman sisältä. Siinä missä esim. esiaviollinen seksi tai homoseksuaalisuus ovat länsimaissa nykyään pitkälle ymmärrettyjä, islam näkee ne todisteena moraalin rappiosta. Toiveita muutoksesta pitävät yllä sellaiset aktivistit kuin Ayaan Hirsi Ali (s. 1969) ja Irshad Manji.
  • Ayaan Hirsi Ali tunnetaan teoksestaan Neitsythäkki (suom. 2004). Naisten syrjintä muistuttaa monissa arabimaissa apartheidiä; heiltä voidaan yhtä hyvin kieltää autolla ajaminen kuin äänestäminen. Tyttöjen koulutukseen panostetaan poikiakin vähemmän. Espanjassa imaami Mohamed Kamal Mustafa on ohjeistanut kuulijoitaan vaimonpieksennän taiteessa. Kunniamurhien ja -raiskausten lisäksi pari miljoonaa tyttöä kuolee vuosittain ympärileikkauksiin. Kyse ei ole intohimorikoksista; sosiologialla ja psykologialla on eroa.
    • Saudi-arabialainen uskonnollinen poliisi esti 11.3.2002 palomiehiä pelastamasta yöpukuisia tyttöjä palavasta koulusta, ja 14 lasta menehtyi. Tytöt oli yleisen tavan mukaan lukittu kouluun heidän siveytensä varjelemiseksi.
    • Hirsi Alin kirjoittaman, naisten alistamisesta kertovan elokuvan Submission ohjaaja, Theo van Gogh (1957-2004) murhattiin työnsä takia. Myös Hirsi Ali (kuten Manjikin) on uhattu tappaa.
  • Koska islamilaisessa maailmassa on sekä ajasta ja paikasta riippuvia eroja suhteessa naisten oikeuksiin, aktivistien taistelua ei pidä nähdä turhana. Keskiaikaisen fundamentalistisen islamismin rinnalla on 1900-luvulla vaikuttanut esim. arabisosialistinen [ks. Marx] islamismi, joka sorti (esim. Irakissa) tai sortaa (Syyriassa) naisia ja miehiä verraten tasapuolisesti. Manji esim. on säilyttänyt uskonsa.
• Sosiologiassa oli kehittymässä nk. sosiaalisen vaihdon teoria [ks. Simmel; Trivers]. Yhdessä evoluutiopsykologian kanssa se tuli selittämään myös parisuhdedynamiikkaa [ks. Symons ja Buss]. Willard Wallerin nk. markkina-arvoteoria liittyy tähän (The rating and dating complex, American Sociological Review, 2, 727-735, 1937).

Willard van Orman Quine 1908 - 2000

• Filosofi, joka tunnetaan loogisen empirismin [ks. Carnap] vastaisesta tieteenfilosofiasta ja behavioristisesta mielenfilosofiasta [ks. Wittgenstein]. Tieteenfilosofiassa Quine kehitteli useita Duhemin [ks. Poincaré] ajatuksia. Materialistina hän pyrki naturalistis-fysikalistiseen ontologiaan, jossa todellisuus muodostuu fysiikan lakien edellyttämistä entiteeteistä [ks. Hintikka; Dennett].
  • Ontologisen kannan ei tarvitse vaikuttaa filosofian 'luonnontieteellisyyteen': tunnetuimman modernin (maltillisen) käsiterealistin, David M. Armstrongin, todellisuus koostuu aika-avaruuden fysikaalisten tosiasioiden kaikkeudesta.
• Artikkelissa Two Dogmas of Empiricism (1951, painettu teoksessa From a Logical Point of View, 1953) Quine jatkoi loogisen empirismin arvostelua [ks. Gödel ja Tarski]. (1) Duhemin tavoin hän esitti, että yksittäisten väitteiden verifikaation välttämättömyys on hylättävä, ja testattava kokonaisuutta, johon väite liittyy; tätä on kutsuttu 'holistiseksi empirismiksi'. (2) Lisäksi, koska Quine kielsi Tarskin tavoin loogisen semantiikan mahdollisuuden, analyyttisiä totuuksia ei voi erottaa synteettisistä [ks. Kant]; näin tieteelliset teoriat vaikuttavat havaintoihin [ks. Herschel ja Whewell; Mach; Kuhn]. Myöhemmin Quine määritteli käsityksensä tieteellisten teorioiden alimääräytyneisyydestä: sama empiirinen aineisto voidaan usein selittää usealla erilaisella teorialla. Tätä on kutsuttu Duhemin-Quinen teesiksi (samaa nimitystä on joskus käytetty myös havaintojen teoriapitoisuudesta).
  • Quine piti yksinkertaisuutta oikean teorian valintakriteerinä; myöhemmin täysin tieteen ulkopuolelta tulevien, esim. sosiaalisten, vaikutteiden on esitetty määräävän teorianvalintaa [ks. Foucault ja Derrida]. Tutkimuksessa voidaan käyttää myös kehysteoriaa, jonka oikeellisuuteen suhtaudutaan varauksella [ks. Popper].
  • Havaintojen teoriapitoisuudesta oli puhunut mm. Norwood Russell Hanson (1924-1967), joka hyödynsi Wittgensteinin ajatusta näkemisestä näkemisenä - aina ja pakosta - jonakin (Patterns of Discovery, 1958). Hanson vastusti myös loogisen empirismin [ja jopa Popperin] edustamaa teorioiden luomisen ja niiden verifioinnin jyrkkää erottelua [ks. Hintikka].
• Quine tutki, miten kielen realiteetit vaikuttavat käsityksiimme olioiden ontologiasta (Word and Object, 1960). Hänen radikaali nominalisminsa ei hyväksynyt 'ykseys moneudessa' -ongelman olemassaoloa: erottelu yksilöolioihin ja yleiskäsitteisiin on väärää ajattelua. Modaliteetitkaan [ks. Aristoteles] eivät ilmaise sitä, miten oliot tai asiat ovat maailmassa, vaan ainoastaan sitä, miten niistä puhutaan. Näin Quine ei tunnustanut modaalilogiikan [ks. Russell; von Wright] tai 'mahdollisten maailmojen' mielekkyyttä [ks. Hintikka]. Mielen filosofiassa hän tuki nk. eliminatiivista materialismia, eli kannatti Brentanon teesiä tavalla, jota tämä ei olisi hyväksynyt [ks. Husserl; Rumelhart ja McClelland]. Toisaalta hän myönsi, että vaikka intentionaalisia tiloja ei ole olemassa 'olioina', niillä on oma 'dramaattinen' roolinsa [vrt. Dennett]. Quinen tunnettu käännösten epämääräisyysteesi liittyy kysymykseen kielen universaalisuudesta [ks. Wittgenstein; Heidegger]. Antropologien raportit nk. ei-loogisista kulttuureista heijasti enemmän kielenkääntämisen ongelmallisuutta kuin tutkittavien typeryyttä [ks. Austin ja Grice]. Kielen semantiikka oli behavioristinen tutkimusala, sillä merkitykset ja niihin perustuvat analyyttiset totuudet olivat ontologisista syistä muunlaisen empiirisen tutkimuksen ulkopuolella.
  • David Lewis on kehittänyt oman nominalistisen ontologian mahdollisten maailmojen käsitteelle (On the Plurality of Worlds, 1986). Hänen maailmansa ovat jopa realistisia ja konkreettisia [ks. Bohr ja Pauli].
  • Quine: "One may accept the Brentano thesis either as showing the indispensability of intentional idioms and the importance of an autonomous science of intention, or as showing the baselessness of intentional idoms and the emptiness of a science of intention. My attitude, unlike Brentano's, is the second."

Fred Hoyle 1915 - 2001

• Tähtitieteilijä, joka on mm. tutkinut alkuaineiden evoluutiota ja kosmologiaa. Hoyle ehdotti 1946, että keskiraskaat alkuaineet syntyvät tähdissä samaan tapaan kuin heliumkin [ks. Bethe], ja hän kirjoitti William Alfred Fowlerin (1911-1995) kanssa aiheesta laajan artikkelin 1957. Hoyle tunnetaan myös tieteiskirjoistaan, esim. Musta pilvi (1957).
  • Artikkelin muut tekijät olivat Geoffrey ja Margaret Burbidge, ja se tunnetaankin B²FH -lyhenteellä. Fowler jakoi fysiikan Nobelin palkinnon Subrahmanyan Chandrasekharin (1910-1995) kanssa 1983. Chandrasekhar tutki valkoisten kääpiöiden [ks. Eddington] syntyä.
• Tähtien kehityskaari riippuu paljon niiden massasta. Kevyimmät 'tähdet' ovat itse asiassa paljolti planeettojen kaltaisia ruskeita kääpiöitä, noin Saturnuksen kokoisia mutta jopa kymmeniä kertoja raskaampia kappaleita, jotka säteilevät tiivistymisvaiheessa syntynyttä lämpöä [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin; Guth ja Linde]. Kevyimmät varsinaiset tähdet kutistuvat vedyn loputtua valkoisiksi kääpiöiksi, kun taas niitä vähän raskaammat tähdet - kuten aurinko - käyvät läpi jättiläisvaiheen ja muodostavat planetaarisen sumun ennen muuttumistaan valkoiseksi kääpiöksi. Esimerkiksi kefeidit [ks. Eddington] ovat punaisia jättiläisiä, jotka sykkivät heliumin vaihdellessa yhdesti tai kahdesti ionisoituneen tilan välillä. Tämän tason tähdet polttavat heliumiaan myös hiileksi. Jos tähden massa on vieläkin suurempi, n. 1.4 kertaa auringon massa, lopputuloksena on supernova [ks. Brahe; Hess; Fermi], joka voi jättää jälkeensä neutronitähden tai mustan aukon [ks. Einstein; Penrose ja Hawking]. Nämä tähdet tuottavat hiiltäkin raskaampia alkuaineita. Raskaita ytimiä syntyy myös itse supernovaräjähdyksissä. Tähdissä syntyneet alkuaineet leviävät avaruuteen tähtituulien, valkoisiin kääpiöihin liittyvien novapurkausten ja supernovien kautta.
  • Supernovaräjähdyksiin liittyvä hiukkassäteily jättää jälkensä Antarktiksen jääkuoreen, ja esim. vuoden 1320 aikakirjoihin merkitsemättä jäänyt räjähdys on ajoitettu tällä perusteella [ks. myös Alvarez]. Tähtien väkivaltaiset loput tuottavat maailmankaikkeuden energeettisimmät hiukkaset; fyysikoiden hiukkaskiihdyttimetkään eivät yllä samaan.
  • Neutronitähdet pyörivät alkuvaiheessa huimalla nopeudella, n. 0.0001-4 s/kierros, ja ne näkyvät siten radiotaajuuksilla [ks. Rabi ja Purcell] nk. pulsareina. Jocelyn Bell (1943-) ja Anthony Hewish (1924-) tekivät ensimmäiset kokeelliset havainnot pulsareista 1967. Esim. vuoden 1054 supernovaräjähdys jätti jälkeensä pulsarin ja Rapu- eli Äyriäissumun.
  • Aurinko muodostui noin viisi miljardia vuotta sitten muinaisten supernovien jäänteitä - ja siten myös raskaampia alkuaineita - sisältävästä pyörivästä kaasupilvestä [ks. Kant; Laplace]. Samasta materiaalista syntyivät myös planeetat. Näistä tähtien ydinreaktoreissa syntyneistä aineista ihminenkin muodostuu.
• Hoyle havaitsi 1954, että hiilen syntyminen tähtien fuusioreaktioissa epästabiilista berylliumista ja heliumista ei olekaan itsestään selvä asia hiili-ytimien energiatasojen vuoksi. Hän ennusti uuden, toistaiseksi havaitsematta jääneen energiatason olemassaolon, mikä myöhemmin löydettiinkin kokeellisesti. Aivan samoin happi-ytimien energiatasot estävät kaiken hiilen muuntumisen hapeksi, mikä on onneksi biologiselle evoluutiolle [ks. Berzelius].
  • Hoyle on löytönsä perusteella halunnut osoittaa, että fysiikan lait ovat liian sopivia ihmisen evoluutiota ajatellen ollakseen täysin sattumanvaraisia. Tämän periaatteen kannattajia ovat myös mm. Dyson [ks. Feynman] ja Davies [ks. Darwin]. Dyson on jopa sanonut maailmankaikkeuden tienneen alusta asti ihmisen olevan tulossa! Käsitteen 'antrooppinen periaate' sepitti Brandon Carter 1974.
  • Antrooppisen periaatteen heikomman - ja järkevämmän - muodon mukaan maailma on sellainen kuin on senkin vuoksi, että muutoin kukaan ei olisi kysymässä siitä mitään! Moderni kosmologia tuntee myös multiuniversumi-teorian erilaisten luonnonlakien hallitsemista maailmankaikkeuksista [ks. Guth ja Linde].
• Hoyle on vastustanut alkuräjähdysteoriaa [ks. Gamow] ja tukenut nk. pysyvän tilan (engl. steady-state) teoriaa, jossa materiaa luodaan koko ajan lisää (Bondi, H. ja T. Gold, The steady-state theory of the expanding universe, Monthly Notices of the Royal Astronomical Society, 1948). Alkuräjähdysteoriaa tukeva monipuolinen todistusaineisto puhuu kuitenkin tätä mallia vastaan. Termi Big Bang oli Hoylen pilkkanimeksi 1950 tarkoittama keksintö, joka kuitenkin osoittautui sinnikkääksi 'meemiksi' [ks. Dawkins]. 
• Hoyle on tukenut panspermia -ajatusta [ks. van't Hoff ja Arrhenius]; mm. Tähtisumujen ja molekyylien välillä (Of Men and Galaxies, 1964) ja Evolution from Space (1981; yhdessä Chandra Wickramasinghen kanssa). Vaikka tähtienvälisestä avaruudesta on löytynyt orgaanisia yhdisteitä [ks. Rabi ja Purcell], elämän synty maapallolla ei ole mitenkään mahdoton ajatus [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Crick ja Watson; Maynard Smith].
  • Hoylen mielestä evoluutioteoriasta voisi päästä eroon, jos elämä ei olisikaan syntynyt maapallolla. Näinhän ei tietenkään ole, mutta panspermia ei myöskään ole tältä pohjalta hylättävissä.

Henry Melson Stommel

• Oseanografi [ks. Halley; Thompson; Maury], joka selitti merivirtojen synnyn. Stommel aloitti selittämällä pintavesien virtojen ja esim. Golf-virran [ks. Franklin] syntyä (The westward intensification of wind-driven ocean currents, Transactions of the American Geophysical Union, 1948). Työssään hän sovelsi impulssimomentin säilymislakia [Coriolis-voimasta, ks. Doppler, Fizeau ja Foucault].
  • Merien pintavesien virtausten tiedettiin jo liittyvän ilmakehän tuuliin [ks. Mercator]. Päiväntasaajan pasaatituulet saivat veden virtaamaan länteen, ja korkeimpien leveysasteiden itään päin suuntautuvat tuulet synnyttivät pohjoiselle pallonpuoliskolle myötäpäiväisiä virtauksia, eteläiselle vastapäiväisiä. Ongelmana olivat Golf-virran tapaiset nopeat, epäsymmetrisyyttä luovat virtaukset.
• Artikkelissaan The circulation of the abyss (Scientific American, 1958) Stommel sovelsi ideaansa myös tuulesta riippumattomiin syvyyksien virtauksiin.  Meriveden tiheys, joka määrää sen syvyyssuuntaisen liikkeen, riippuu lämpötilasta, paineesta ja suolapitoisuudesta. Korkeilla leveysasteilla jäänmuodostus vapauttaa suolaa veteen, jonka tiheys kasvaa. Tiheä vesi painuu meren pohjaan ja muodostaa kylmiä virtauksia, jotka leviävät hitaasti ympäristöön; puhutaan termohaliinisesta kierrosta. Jos pohjoisille vesille vapautuu äkillisesti makeaa vettä sulavasta jäätiköstä, merivirran pumppumekanismi voi pysähtyä [ks. Broecker].
  • Tärkeimmät virtaukset ovat  Pohjois-Atlantin syvä merivesi (North Atlantic Deep Water, NADW) etelään Golf-virran alapuolella, sekä etelänapamantereen ympäristössä syntyvät pohjamerivesi (Antarctic Bottom Water, ABW) ja intermediaarinen merivesi (AIW).

Robert Burns Woodward 1917 - 1979

• Kemisti, tunnetuin 1900-luvun monista synteettisten aineiden kehittäjistä. Woodward valmisti keinotekoisesti erilaisia lääke- ym. aineita, kiniinistä vuodelta 1944 vitamiini B₁₂:een [ks. Loewi; Fleming] vuodelta 1972. Hänelle myönnettiin kemian Nobelin palkinto v. 1965. Lukuisat 1900-luvun Nobelin palkinnot ovat menneet samalle alalle; Woodwardilla oli osuutensa myös siihen, että Roald Hoffmann (s. 1937) sai vuoden 1981 palkinnon nk. Woodwardin ja Hoffmannin säännöistä.

Francis Crick 1916 - 2004 ja James Watson 1928 -

• Crick ja Watson selvittivät DNA:n molekyylirakenteen (A structure for deoxyribose nucleid acid, Nature, 171, 737-738, 1953). Nukleiinihappojen sisältämät aineosat tunnettiin jo ennestään [ks. Fischer], mutta nyt paljastui kaksoiskierre, jossa emäkset ovat sisäpuolella vastatusten ja fosfaatit ulkopuolella molekyylin tukirankana; sokeri, deoksiriboosi, yhdistää nämä osat toisiinsa nk. nukleotidiksi. Emäkset asettuvat aina pareittain A-T ja G-C vetysidosten [ks. Lewis ja Langmuir] voimalla; tämä selitti Chargaffin tulokset [ks. Beadle, Tatum ja Avery]. Crick ja Watson selittivät myös, miten geenit kopioivat itsensä ja välittävät tietonsa jälkipolville digitaalisessa muodossa (Genetic implications of the structure of deoxyribonucleic acid, Nature, 171, 964-967, 1953). Mutaatiot [ks. Morgan] selittyivät DNA:n kopiointivirheinä. Crick: "olemme löytäneet elämän salaisuuden". Molekyylibiologia sai näin alkunsa, ja Crick ja Watson saivat lääketieteen Nobelin palkinnon 1962.
  • Kolmas samaan aikaan Nobelin saanut oli Maurice Wilkins (1916-), jonka röntgendiffraktiomittauksia [ks. Bragg ja Bragg; Pauling] työssä käytettiin. Neljäs tärkeä tutkija oli Rosalind Franklin (1920-1958). Ennen tätä palkintoa, v. 1959, Severo Ochoalle (1905-1993) ja Arthur Kornbergille (s. 1918) oli myönnetty lääketieteen Nobelin palkinto RNA- ja DNA-tutkimuksista.
  • Geenien kopioitumista tutkivat Matthew Meselson ja Franklin U. Stahl (The replication of DNA in Escherichia coli, Proc. Natl. Acad. Sci. USA, 1958).
  • Termi 'geeni' ei ole helposti määriteltävissä, ja mm. Seymour Benzer määritteli uusia termejä yksiköille (pätkille DNA:ta) jotka voivat mutatoitua, rekombinoitua tai vaikuttaa funktionaalisesti (The elementary units of heredity, teoksessa W.D. McElroy ja B. Glass (toim.), The Chemical Basis of Heredity, 70-93, 1957). Erottelu oli tärkeä myöhemmälle kehitykselle [ks. Dawkins].
• Crick ja Watson spekuloivat, että geenien emäkset koodasivat - jollakin tapaa - erilaisia aminohappoja [ks. Fischer; Beadle, Tatum ja Avery]. Gamowin mallinnusyritykset saivat tutkijat uskomaan, että suhde voisi olla tarkasti määritelty; puhutaan 'geneettisestä koodista'. On käynyt ilmi, että emäkset muodostavat kolmikirjaimisia 'sanoja', kodoneja, ja jokainen geeni muodostuu usean kodonin muodostamista eksoneista (engl. exon, expressed sequence). Geenit puolestaan ryhmittyvät kromosomeiksi [ks. Morgan]. Koska jokainen kodoni koodaa yhden aminohapon, geenit vastaavat elämää ylläpitäviä proteiineja. Kodoneja voi olla 64 erilaista, mutta eliöissä tavataan vain 20 erilaista aminohappoa: näin monet kodonit vastaavat yhtä ja samaa aminohappoa, mikä rajoittaa mutaatioiden haitallisuutta. Koska itse proteiinisynteesi tapahtuu tuman ulkopuolella, DNA:n koodin välittäminen sinne vaatii oman koneistonsa [ks. Monod ja Jacob].
  • Johann H. Matthaei ja Marshall W. Nirenberg selvittivät geneettisen koodin ensimmäisen sanan (Characteristics and stabilization of DNAase sensitive protein synthesis in E. coli extracts ja The dependence of cell-free protein synthesis in E. coli upon naturally occuring or synthetic polyribonucleotides, molemmat Proc. Natl. Acad. Sci. USA, 47, 1580-1588, 1961). Viisi vuotta myöhemmin kaikkien tärkeiden aminohappojen kooditripletit olivat jo tiedossa. Kaikki elämä maapallolla käyttää tätä samaa koodia; elämä syntyi täällä siis vain kerran, tai muut yritykset joutuivat umpikujaan.
  • Sana geeni viittaa oikeastaan genomin informaatiota koodaavaan paikkaan eli geenilokukseen. Siinä sijaitsevat erilaiset versiot ko. geenistä ovat alleeleja, vaikka niitäkin joskus geeneiksi kutsutaan.  Mutaatiotkaan eivät rajoitu yhden nukleotidin pistemutaatioihin (engl. single nucleotide polymorphism, SNP), vaan myös nk. rakenteellisia muutoksia, pitkien genomijaksojen poistoja ja siirtoja, esiintyy [ks. Monod ja Jacob].
    • Suhteellisen laajalle levinneistä alleeleista käytetään termiä polymorfia, ja sana mutaatio on varattu harvinaisimmille alleeleille; tyypillinen raja on 1%:n levinneisyys. Edelliset luovat 'normaalia' ominaisuuksien vaihtelua [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Tooby ja Cosmides].
  • Eksoneita toisistaan erottavat intronit (engl. intron, inexpressed sequence) löydettiin 1975; Richard Roberts ja Philip Sharp saivat tästä lääketieteen Nobelin palkinnon 1993. Intronien alueella DNA:ssa on sekä ohjausgeenejä [ks. Monod ja Jacob] että nk. tilke-DNA:ta (engl. junk DNA)  Genomi siis osallistuu fenotyypin luontiin ja ylläpitoon myös proteiineja koodaavia geenejä ohjaamalla. Alec Jeffreys (1950-) keksi 1980-luvulla käyttää tilke-DNA:ta sormenjälkien [ks. Spencer ja Galton] tapaan yksilöiden tunnisteena.
    • Koska geenien ohjaus tapahtuu proteiinien avulla, Crickin myöhemmin mainostama genetiikan "keskeinen dogmi", jonka mukaan (vain) geneettinen koodi tuottaa (vain) proteiineja, ei pidäkään paikkaansa (Central dogma of molecular biology, Nature, 227, 561-563, 1970). Esim. epigenetiikka on tästä osoitus [ks. Berg ja Gurdon].
      • Lisäksi Stanley Prusinerin (s. 1942) 1982 löytämät nk. prioniproteiinit (engl. proteinaceous infectious particles) voivat saastuttaa normaaleja kumppaneitaan. Näin syntyy esim. ihmisellä Creutzfeld-Jacobin tauti, lehmällä BSE (Bovine Spongiform Encephalopathy; 'hullun lehmän tauti') tai lampaalla scrapie. Prusiner sai lääketieteen Nobelin palkinnon 1997.
  • Geenien määrä vaihtelee suuresti ja voi olla alle kymmenen; esim. HIV 7 geeniä ja influenssa-virus 8 geeniä. Ihmisellä proteiineja koodaavia geenejä on 20 000 - 25 000, mikä vastaa n. 2% kaikista geeneistä. Ohjausgeenien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa. Juuri ei-koodaavan DNA:n määrä kasvaa monimutkaisemmissa eliöissä.
  • RNA/DNA:n evoluutiota tutkittaessa on tullut esiin mahdollisuus, että koodi ei ole täysin sattumanvaraista (Crickin sanoin 'frozen accident'), vaan on kehittynyt evoluution aikana.
• Crick ehdotti yhdessä Carl Woesen ja Leslie Orgelin kanssa 1967, että RNA voisi toimia itse entsyyminä: koska RNA ei esiinny koskaan kaksoiskierteenä, se voi muodostaa monimutkaisia kolmiulotteisia rakenteita proteiinien tapaan. Walter Gilbert otti käyttöön termin RNA-maailma (The RNA world, Nature, 319, 618, 1986). Ensimmäisen RNA-entsyymin ('ribosyymin') löytäneet Thomas Cech ja Sydney Altman saivat kemian Nobelin palkinnon 1989.
  • Havainto on merkittävä elämän alun selitystä etsittäessä [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Maynard Smith]. Ensimmäisen vaiheen jälkeen RNA on voinut käyttää aminohappoja entsyymitoiminnan vahvistajina, ja näin myös nykyiset entsyymit olisivat kehittyneet. Aminohappoja on voitu tuottaa laboratoriossa ja niitä on löydetty myös tähtienvälisestä avaruudesta [ks. Rabi ja Purcell].
  • Kaksoiskierteen puuttumisen johdosta RNA ei pysty korjaamaan kopioinnin aikana syntyneitä virheitä yhtä tehokkaasti kuin DNA, ja näin sen toimivuus perimän välittäjänä rajoittuu yksinkertaisiin viruksiin. Bakteereissa on jo kymmeniä 'oikolukevia' ja korjaavia entsyymejä, ja siten jo tuhansia geenejä.
• Crick on myöhemmin osallistunut myös tietoisuuden [ks. Descartes; James; Damasio; Dennett] tutkimukseen. Hän uskoo, että aivojen hermosolut pystyvät selittämään ilmiön (The Astonishing Hypothesis: The Scientific Search for the Soul, 1994). Yhdessä Christof Kochin kanssa hän on tutkinut näköaistimusten tiedostamista (Are we aware of neural activity in primary visual cortex?, Nature, 1995).

Wilder Graves Penfield 1891 - 1976 ja Roger Wolcott Sperry 1913 - 1994

• Neurokirurgeja [ks. Willis; Charles Bell], jotka tutkivat aivoja etsiessään kirurgista hoitomuotoa mm. epilepsiaan. Sperry sai työstään lääketieteen Nobelin palkinnon 1981. Hänen oppilaansa ja työtoverinsa Michael S. Gazzaniga vaikutti myöhemmin myös nk. kognitiivisen neurotieteen kehittymiseen [ks. Damasio].
  • Antonio Egas Moniz (1874-1955) kehitti lobotomian 1936 mm. skitsofrenian hoitoon, ja sai tästä lääketieteen Nobelin palkinnon 1949 (hän jakoi palkinnon Walter Hessin kanssa). Koska menetelmä on hyvin kovakourainen, siitä on luovuttu; asiaa auttoi myös korvaavan lääkehoidon keksiminen.
  • Jo yksisoluiset bakteerit kykenevät 'aistimaan' sisäistä ja ulkoista ympäristöään, 'päättelemään' oikean reagoimistavan, ja mm. liikkumaan oikeaan suuntaan tämän seurauksena. Hermosolujen [ks. Cajal] evoluution mahdollistamat aivot optimoivat tätä toimintaa.
• Penfield tutki etenkin aivokuoren (engl. cerebral cortex) ominaisuuksia (The Cerebral Cortex of Man, 1950, yhdessä T. Rasmussenin kanssa). Erityisesti hän pyrki eristämään pesäke-epilepsiassa kohtauksen aloittavat neuronit (Epilepsy and the Functional Anatomy of the Human Brain, 1954, yhdessä Herbert Jasperin kanssa). Leikkauksien aikana hän kartoitti aivokuoren eri alueiden vastinalueita ihmisruumiissa; käsien [ks. Bickerton ja Calvin] ja suun motorinen hallinta vaativat eniten pinta-alaa. Penfield havaitsi myös, että tiettyjä paikkoja aktivoimalla potilaat (jotka ovat aivoleikkauksen aikana tajuissaan) kokivat erilaisia aistimuksia, esim. hallusinaatioita, tai saivat muistikuvia. Tästä pääteltiin virheellisesti, että unohdetuiksikin luullut kokemukset säilyvät aivoissa [ks. Freud; Kandel ja Tulving]. Penfieldin tutkimuksia on jatkanut mm. George Ojemann. Aivojen alueita:
  • 'hindbrain', liittyy läheisesti aivorunkoon (engl. brain stem), joka yhdistää aivot selkäytimeen (spinal cord)
    • 'medulla', 'pons', ohjaavat hengitystä, sydämen sykettä (veren painetta), kehon lämpötilaa ja tietoisuuden tilaa
    •  pikkuaivot (cerebellum), jotka ohjaavat liikettä ja koordinaatiota
  • keskiaivot (midbrain)
    • yläkukkulat (superior colliculi)
    • alakukkulat (inferior colliculi)
    • substantia nigra
  • etuaivot (forebrain)
    • talamus, hypotalamus, joka ohjaa kehon hormonituotantoa [ks. Bernard; Loewi]
    • aivokuori
      • takaraivolohkossa (occipital lobe) tapahtuu mm. visuaalisen informaation käsittely
      • ohimolohkossa (temporal lobe) käsitellään aistihavaintoja, esim. kasvojen tunnistus
      • päälakilohkossa (parietal lobe) yhdistetään kehosta tulevia signaaleja aistihavaintoihin
      • otsalohkossa (frontal lobe) suunnitellaan toimintaa, pidetään tavoitteita mielessä ja kontrolloidaan tunteita ja käyttäytymistä; myös lyhytkestoinen muisti [ks. Kandel ja Tulving] sijaitsee täällä
        • etuotsalohko (prefrontal lobe) on tärkeä osa ihmisen määrittelyssä
• Aivopuoliskoja yhdistää nk. aivokurkiainen, corpus callosum. Sperry aloitti 1954 kokeet koe-eläinten aivojen oikean ja vasemman puoliskon kirurgisesta erottamisesta. 1960-luvulla menetelmää sovellettiin ihmisiin vakavan epilepsian hoidossa. Potilaitaan tutkiessaan Sperry havaitsi, että tunteet [ks. Darwin] lokalisoituvat pääsääntöisesti oikeaan aivopuoliskoon. Aivojen puoliskot ovat siis erilaiset [ks. Broca ja Wernicke]. Havainnon avulla on jopa pyritty elvyttämään romantiikan ajan väärää vastakkainasettelua tunteen ja älyn [ks. Drake] välille, varsinkin kun vasen puolisko on osoittautunut loogisemmaksi puoleksi.
  • Kieleen liittyvien erojen lisäksi J. Babinski oli havainnut, että vain vasemman ruumiinpuoliskon halvaantuminen eli oikean aivopuoliskon vaurio saattoi johtaa potilaan kyvyttömyyteen tunnistaa tilaansa (Contribution ą l'étude des troubles mantaux dans l'hémiplégie organique célébrale (anosognosie), Revue neurologique, 27, 845-847, 1914). Oikeaan aivopuoliskoon liittyy myös mm. maailman kolmiulotteinen hahmottaminen.
  • Paul Maclean esitti 1940-1950-luvuilla, että tunteet ja luovuus kuuluvat aivojen primitiivisemmille tasoille ja kylmä äly ylimmäksi (esim. The Triune Brain in Evolution, 1990). Syntymässä ollut sosiaalisen älykkyyden käsite osoitti tällaisen vastakkainasettelun ongelmallisuuden [ks. Trivers; Tooby ja Cosmides; Damasio]. Lisäksi filosofia on ollut kiinnostunut luovuuden selittämisestä, logiikasta sen luovassa mielessä [ks. Hintikka]. Teorian kritiikistä, ks. A. Reiner,  An explanation of behavior (Review of MacLean, 1990) Science-lehdessä (250, 303-305, 1990).
    • MacLeanin kolmen tason hierarkia: matelijan taso [aivorunko ja pikkuaivot, reilu 200 miljoonaa vuotta sitten, ks. Lyell], primitiivisen nisäkkään taso (nk. limbinen systeemi, johon liittyy perustunteita, nälän tunne ja seksi, n. 170 mvs) ja modernin nisäkkään taso (n. 40 mvs).
    • On osoitettu, että 'alemman' tason osat aivoissa vastaanottavat pitkälle prosessoituja signaaleja 'ylhäältäpäin': nykyisten tunteiden primitiivisyydellä on rajansa, koska niillä on tärkeä merkitys kehittyneessäkin kognitiossa.

Abraham Maslow 1908 - 1970

• Psykologi, joka etsi ihmisen käyttäytymisen takana olevia motivaatioita. Jonkinasteisesta biologian ymmärtämisestään huolimatta Maslowia ei lasketa vielä modernin evoluutiopsykologian  [ks. Symons ja Buss; Daly ja Wilson; Tooby ja Cosmides] ennakoijiin.
•  Maslow osallistui kädellistutkimukseen [ks. Goodall ja de Waal] mm artikkelillaan The role of dominance in the social and sexual behavior of infra-human primates. I. Observations at Vilas Park Zoo (Journal of Genetical Psychology, 48, 261-277, 1936). Dominanssihierarkioihin liittyvät motivaatiot ja signaalit ymmärrettiin lajityypillisiksi, siis biologisesti määräytyneiksi. Ylempi asema hierarkiassa tuo esim. simpanssiuroksille etuisuuksia ruuan ja naaraiden saannissa. Toisaalta alhaisemmassa asemassa olevat yksilöt eivät koskaan luovu toivosta edistää asemaansa. Sosiaalisen statuksen etsintä kuuluu myös ihmisluontoon, ja syyt ovat samat kuin sukulaislajeilla [ks. Landtman].
  • Varhaisia kädellisten tutkijoita olivat mm. Robert Yerkes, esim. Almost Human (1925), ja Wolfgang Köhler [ks. Lewin], esim. The Mentality of Apes (1925).
• Parhaiten Maslow tunnetaan kuuden tason motivaatio- ja tarvepyramidistä, jossa päästään huipulle vain alempien tasojen tullessa ensin tyydytetyiksi (esim. Motivation and Personality, 1954). Tasot ovat: (1) fysiologiset ja biologiset tarpeet, (2) turvallisuuteen liittyvät tarpeet, (3) 'sosiaaliset' tarpeet kuten rakkaus ja kuuluvaisuuden tunne, (4) 'itsekkäät' tarpeet, kuten kompetenssi, arvovalta, arvostus, (5) itsensä toteuttamisen tarve ja (6) ymmärtämisen tarve, uteliaisuus. Vaikka pyramidin jyrkkä hierarkkisuus on osoitettu harhaksi, myöntäessään tiettyjen psykologisten ominaisuuksien olemassaolon muina kuin 'sosiaalisina konstruktioina' Maslow teki niistä biologiselle evoluutioteorialle otollisia tutkimuskohteita [ks. Hamilton ja Williams; Trivers].
  • Esimerkkejä ei-hierarkkisuudesta: (1) Itsensä toteuttaminen ja kunnianhimo (tasot 5 ja 4) ovat seksuaalisen valinnan [ks. Darwin; Symons ja Buss; Dunbar ja Miller] kautta sidoksissa tason 3 sosiaalisiin tarpeisiin. (2) Tasot 4-6 liittyvät kaikki yksilön 'vapauteen', millä on merkittävä vaikutus tasojen 1-2 toteutumismahdollisuuksiin [ks. Rawls ja Raz; Sen]. (3) Tason 1 tarpeita ei voi toteuttaa ilman jonkinasteista tason 2 toteutumista. Normaalitilanteessa turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat merkittäviä lähinnä lapsille, mutta radikaali yhteiskunnallinen anarkia luo helposti tilan, joka rampauttaa aikuisenkin.
  • Uteliaisuudesta, ilman (ainakaan välitöntä) palkkiota, seuraavaa oppimista kutsutaan latentiksi oppimiseksi. Eläimillä uteliaisuus on nimenomaan nuorten yksilöiden ominaisuus; ihmisen elinikäinen uteliaisuus voi liittyä neoteniaan [ks. Leakeyt]. Se että oppiminen tuottaa meille mielihyvää, on vihje ilmiön biologisesta taustasta [avoimuudesta luonteenpiirteenä, ks. Symons ja Buss].
• Organisaatioteorioissa [ks. Taylor] ja etenkin sen nk. ihmissuhteiden koulukunnassa [ks. Lewin] on kehitetty Maslowin teoriaa. Esim. David C. McClelland on puhunut (1) tarpeesta saada aikaiseksi, (2) tarpeesta saada ja käyttää valtaa ja (3) tarpeesta sosiaaliseen vuorovaikutukseen (The Achieving Society, 1961). Nk. tavoiteteorioiden mukaan hyvä tapa parantaa motivaatiota (ja siten organisaation tehokkuutta) on asettaa ihmisille sopivan haasteelliset tavoitteet (esim. Edwin A. Locke, Toward a Theory of Task Motivation and Incentives, 1968). Motivaatioteorioita on käytetty myös 'hakkerietiikan' [ks. Torvalds] ja häiriökäyttäytymisen selittämiseen [tähän liittyvästä itsepetoksesta, ks. Trivers].
  • McClelland on analysoinut mm. alkoholismia väärän vallantunteen hankkimisena (esim. Proceedings: Drinking as a response to power needs in man, Psychopharmacology Bulletin, 10, 5-6, 1974). David B. Newlin on kehitellyt teoriaa edelleen (The self-perceived survival ability and reproductive fitness (SPFit) theory of substance use disorders, Addiction, 97, 427-446, 2002).
• Vähitellen psykologia alkoi päästä eroon psykoanalyyttisistä [ks. Freud; Jung] ja behavioristisista [ks. Watson] teorioista. Kognitiivisen psykologian [ks. Piaget; Turing; Simon ja Arrow; Chomsky] tavoin ja vallassa olleen sosiaalipsykologian [ks. Lewin] vastaisesti  myös ihminen yksilönä alkoi kiinnostaa [modernista sosiaalipsykologiasta, ks. Milgram; Fiske ja Harris].
  • Hans Jurgen Eysenck (1916-1997), joka määritteli omantunnon [ks. Kohlberg] 'ehdolliseksi refleksiksi' (Uses and Abuses of Psychology, 1951), uskoi behaviorismin vastaisesti persoonallisuuden [ks. Symons ja Buss] olevan perimän muokkaamaa [ks. Tooby ja Cosmides]. Freudilaiset selitykset hän hylkäsi täysin (Decline and Fall of the Freudian Empire, 1985).

Chen Ning Yang 1922 -

• Fyysikko, joka vaikutti kahdellakin tapaa teoreettiseen hiukkasfysiikkaan. Yang sai fysiikan Nobelin palkinnon 1957 työtoverinsa Tsung Dao Leen (1926-) kanssa.
• Yhteistyössä Robert Laurence Millsin (1927-1999) kanssa Yang kehitti 1954 nk. Yangin-Millsin kentän. Tämä Maxwellin kentän yleistys muodostaa pohjan aineen nykyiselle nk. standardimallille [ks. Gell-Mann]. Jokaisella neljällä luonnon vuorovaikutuksella on oma nk. mittainvarianssinsa. Asiaan liittyvät myös mittasymmetriat ja spontaanit symmetriarikot [ks. Weinberg].
  • Oskar Klein [ks. Einstein] oli ilmeisesti keksinyt vastaavan ajatuksen jo 1938 analysoimalla Kaluzan-Kleinin teoriaa, jossa gravitaatio oli mukana.
• Yang ja Lee teoretisoivat 1956, että heikko vuorovaikutus [ks. Fermi] ei noudattanut nk. pariteetti- eli P-symmetriaa, jonka mukaan luonnonlait eivät muutu peilikuvatilanteessa. Myöhemmät kokeet osoittivatkin beetahajoamisessa syntyvän neutriinon olevan aina 'vasenkätisen'. Pian Yang ja Lee huomasivat heikon vuorovaikutuksen rikkovan myös nk. varauskonjugaatio- eli C-symmetrian, jonka mukaan hiukkaset ja niiden antihiukkaset [ks. Dirac] noudattavat samoja luonnonlakeja. C-symmetrian rikkoutuminen voi olla vastuussa siitä, että maailmankaikkeudessa näyttää olevan enemmän materiaa kuin antimateriaa. Myös ajankääntö- eli T-symmetrian, jonka mukaan luonnonlait eivät riipu ajan suunnasta, on todettu rikkoutuvan tietyissä tapauksissa.
  • Vuonna 1964 tehty havainto T-symmetrian rikosta kaonikokeessa toi Val L. Fitchille ja James Cronille fysiikan Nobelin palkinnon v. 1980.

Herbert Feigl 1902 - 1988 ja Wilfrid Stalker Sellars 1912 - 1989

• Filosofeja, jotka olivat mukana kehittämässä kahta uutta mielen teoriaa, funktionalismia ja identiteettiteoriaa. Vaikka teorioihin sisältyvä vastakkainasettelu on nykyään jo hylätty [ks. Dennett], niillä on ollut historiallisesti tärkeä rooli ajattelun selkeyttäjinä. Molempiin liittyy kognitiotieteille tyypillinen oletus laskennallisuuden merkityksestä [ks. Hobbes]. Filosofian taustalla olivat sekä Turingin että McCullochin ja Pittsin työt [ks. Turing].
  • Vielä 1950-luvulla muodikkaan behaviorismin [ks. Watson] mukaan mielen sisältöjä - ja mitään tutkittavaa - ei edes ollut olemassa. Vaihtoehtoisessa dualismissa tietoisuus nähdään aineesta erillisenä substanssina [ks. Descartes], ja uskontojen lisäksi eräät filosofisetkin suuntaukset vastustavat yrityksiä selittää tietoisuutta.
• Sellars, tieteellisen realismin [ks. Planck; Popper; Hintikka] kannattaja, esitti ensimmäiset funktionalistiset ajatukset; esim. Some reflections on language games (Philosophy of Science, 1954). Teoria kehittyi tietokoneiden [ks. Turing; von Neumann] yleistyessä ja käsitteiden 'tietokone' ja 'ohjelma' eron tullessa ymmärretyksi. Funktionalismi selitti tietoisuuden laskennallisena, korkeamman tason prosessina, joka suoritetaan aivoissa. Tällöin mielen tilat ovat erillisten olioiden sijaan kausaalisia suhteita. Perinteinen tekoälytutkimus [ks. Simon ja Arrow] liittyy funktionalismiin, joka on 'ylhäältä alas' -malli kuvatessaan ajattelua symbolien manipuloimisena logiikan keinoin. Funktionalismin ongelmaksi on muodostunut se, että ainakin naiiveimmillaan se johtaa mielen hardware-software -dualismiin.
  • Myös Sellars, Empiricism and the philosophy of mind (teoksessa H. Feigl ja M. Scriven (toim.), The Foundation of Science and the Concepts of Psychology and Psychoanalysis, 1956).
  • Intentionaalisuudella tarkoitetaan symbolien yhteyttä niiden merkitykseen. Symbolien suhteen tärkeitä kognitiivisia kykyjä ovat mm. kategorisointi ja yleensä erilaiset tiedon rakenteet. Esim. luovan ajattelun ajatellaan vaativan yhteyksien luomista enemmän ja vähemmän erilaisten rakenteiden välille (engl. cross-domain mapping).
  • Funktionalistisia filosofeja ovat myös Hilary Putnam (s. 1931) ja Jerry Fodor (esim. Psychological Explanation, 1968). Jälkimmäistä on kutsuttu jopa kognitiivisten tieteiden pääideologiksi.
    • Putnam ehdotti Turingin kone -analogiaa ihmismielen selitykseksi artikkelissa The nature of mental states (teoksessa W. G. Lycan (toim.), Mind and Cognition, 1967). Myöhemmin hän käänsi kelkkansa täysin [ks. Foucault ja Derrida]. Fodor olettaa eräänlaisen ajattelun kielen olemassaolon: kognitiiviset tilat, uskomukset ym., ovat kuin luonnollisen kielen lauseita (The Language of Thought, 1975). Teos The Modularity of Mind (1983) on kirjoittajan kiusaksi vaikuttanut evoluutiopsykologian [ks. Symon ja Buss; Tooby ja Cosmides] kehitykseen. Fodor ei itse usko mahdollisuuteen selittää moduuleista syntyvää tietoisuuden kokonaisuutta. Kollegoistaan poiketen hän ei myöskään pidä tekoälyä hyödyllisenä tapana mallintaa tietoisuutta.
  • Sellars kehitti myös kielen käyttöön perustuvaa merkitysteoriaa [ks. Wittgenstein; Austin ja Grice; vrt. Russell] inferenssin käsitteellä. R. Brandom jatkoi tältä pohjalta teoksessaan Making It Explicit (1994). Hänen mukaansa väitteen esittäjä on aina valmis puolustamaan sitä.
• Feigl, joka kuului loogisiin positivisteihin [ks. Carnap], kehitti nk. identiteettiteoriaa, jossa tietoisuuden tilat liitetään suoraan fyysisiin aivojen tiloihin; esim. The 'mental' and the 'physical' (teoksessa H. Feigl, M. Scriven ja G. Maxwell (toim.), Concepts, Theories, and the Mind-Body Problem, 1958). Tietoisuus ei näin olisikaan 'ohjelman' ajoa. Myös 1980-luvulla kehitetyissä, hermoverkkoihin perustuvissa nk. konnektionistisissa malleissa aivojen fyysisillä tiloilla on tärkeä merkitys [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland]. Kuitenkin myös näissä projekteissa laskennallisuudella on tärkeä merkitys. Syntyneessä nk. eliminatiivisessa materialismissa aivojen tilat eivät enää kuitenkaan olleet samoja kuin arkiajattelun ymmärtämät mielen tilat.
  • Muita alan pioneereja olivat U.T. Place (Is consciousness a brain process?, The British Journal of Psychology, 47, 44-50, 1956) ja J.J.C. Smart (s. 1920; Sensations and brain processes, Philosophical Review, 68, 141-156, 1959).
• George Millerin (s. 1920) yhdessä Eugene Galanterin ja Karl Pribramin kanssa kirjoittamaa teosta Plans and the Structure of Behaviour (1960) pidetään kognitiotieteiden ohjelmanjulistuksena. Vuoden 1978 nk. Sloanin heksagoni syntyy kuudesta kognitiolle relevantista tieteestä ja niiden yhdistelmistä syntyvistä uusista tieteistä. Ko. kuusi tiedettä ovat
  • (1) Neurotiede  [ks. Penfield ja Sperry; Damasio]
  • (2) Tietojenkäsittelytiede [ks. Turing; von Neumann]
  • (3) Psykologia
  • (4) Filosofia
  • (5) Kielitiede [ks. Chomsky; Bickerton ja Calvin; Jackendoff ja Pinker]
  • (6) Antropologia [ks. Boas; Landman; Lévi-Strauss; Leakeyt]
    • Amerikkalaisessa luokittelussa arkeologia [ks. Winckelmann; Thomsen; Childe; Renfrew ja Knight; Keeley] luetaan antropologian aputieteeksi, kun Euroopassa sitä pidetään historiatieteen jatkeena.
  ja niistä yhdistelemällä saadaan
  • (1) + (2) = Kybernetiikka [ks. Shannon ja Wiener]
  • (1) + (3) = Neuropsykologia
  • (1) + (5) = Neurolingvistiikka
  • (1) + (6) = Ihmislajin aivojen kasvua tutkiva antropologia [ks. Leakeyt; Drake]
  • (2) + (3) = Kognitiivisten prosessien simulointi eli 'teoreettinen psykologia', tekoälyn tutkimus [ks. Turing; Simon ja Arrow]
  • (2) + (5) = Laskennallinen kielitiede
  • (3) + (4) = Psykologian filosofia
  • (3) + (5) = Psykolingvistiikka
  • (3) + (6) = Kognitiivinen antropologia [ks. Sperber ja Boyer], joka on lähellä evoluutiopsykologiaa [ks. Tooby ja Cosmides]
    • Perinteinen kulttuuriantropologia alkoi Geertzin [ks. Lévi-Strauss] johtamana vastustaa alan kognitisoimista, koska pitivät omaa holistista näkemystään kulttuurista moraalisesti parempana kuin 'reduktiivista' psykologisoimista. Biologiassa oltiin kuitenkin jo ymmärtämässä, että esim. yhteistyön tarve oli muuttanut ihmisen psyykettä yhteisölliseen suuntaan [ks. Trivers].
    • Kognitiivinen arkeologiakin on olemassa [ks. Renfrew ja Knight].
  • (4) + (5) = Kielifilosofia
  • (5) + (6) = Antropologinen lingvistiikka

Georg Henrik von Wright 1916 - 2003

• Filosofi, joka kuului myöhäisiin loogisiin empiirikkoihin [ks. Carnap]. Eino Kaila oli 1920-luvun todennäköisyyslogiikallaan aloittanut suomalaisen koulukunnan tutkimukset induktion teoriasta, ja väitöskirjassaan The Logical Problem of Induction (1941) von Wright tarkasteli induktion oikeutusta etsien siitä tutkimusta tukevia puolia Popperin jyrkän tuomion sijaan [ks. myös Francis Bacon]. Tunnettu varhainen työ on myös Den logiska empirismen (1943). von Wright on päässyt The Library of Living Philosophers -sarjaan (1989), mitä pidetään Nobelin palkinnon vertaisena kunnianosoituksena filosofian alueella.
  • Muista myöhäisemmistä loogisista empiirikoista mainittakoon Carl G. Hempel (1905-1997), joka analysoi tieteellisen selittämisen ongelmaa Paul Oppenheimin kanssa kirjoitetussa julkaisussa Studies in the Logic of Explanation (Phil. Sci., 1948). Nk. selittämisen peitelaki [ks. Mill] kuului pitkään loogisen empirismin käsitteistöön: tieteellinen selitys koostuu yleisten lakien ja yksityisten tosiasioiden yhteenliittämisestä. Empirismille tyypillisesti Hempel pyrki välttämään kausaliteetti-käsitteen käyttöä, vaikka kausaalisuuden tunnistaminen tuntuisi kaikkein luontevimmalta 'selityksen' määritykseltä. On kuitenkin olemassa myös ei-kausaalista selittämistä, nk. teoreettista identifikaatiota: esim. vesi on kemiallisesti H₂O.
• von Wright syvensi modaalilogiikan [ks. Abélard; Frege; Russell; Hintikka] tutkimusta erottamalla toisistaan aleettiset modaliteetit (välttämätön, mahdollinen, mahdoton), episteemiset modaliteetit (verifioitu, mahdollisesti tosi, falsifioitu) ja deonttiset modaliteetit (pakollinen, sallittu, kielletty). Häntä pidetäänkin deonttisen logiikan perustajana (Deontic logic, Mind, 1951); tämä johti myös normilogiikan kehitykseen (Norm and Action, 1963). Etiikan [ks. Moore; Wittgenstein] perusteita von Wright on tutkinut teoksessaan Hyvän muunnelmat (The Varieties of Goodness, 1963). von Wrightin oppilas, Hintikka, on jatkanut logiikan kehittämistä merkittävällä tavalla.
  • Etiikassaan von Wright on pyrkinyt vähentämään analyyttisen ja normatiivisen etiikan välistä eroa.
• von Wright tunnetaan myös humanististen arvojen korostamisesta, ja myöhäisen Kailan ja Wittgensteinin ajattelun innoittamana hän etääntyi varsinaisesta loogisesta empirismistä (Explanation and Understanding, 1971). Hänen 'analyyttinen hermeneutiikkansa' lähestyi jopa postmodernia ajattelua [ks. Foucault ja Derrida].
  • von Wright 1950-luvulla [ks. myös Snow]: "Meidän päivinämme valitetaan humanistisen sivistyksen rappiota. Kysymys on tärkeä ja vaikea. Mutta pateettisimmat valittajat unohtavat usein, että 'humanismi' ei enää ole sanan syvimmässä mielessä mahdollinen ilman tietoa tekniikan ja luonnontieteiden maailmankuvasta ja siihen liittyvistä filosofisista ongelmista. Humanismi, joka kaihtaa täsmällistä ajattelua, on barbariaa kulttuurin hahmossa."

• Filosofi, 1960-luvun opiskelijaradikalismin oppi-isä, jonka ajattelu perustui marxilaisuuteen [ks. Marx] ja psykoanalyysiin [ks. Freud]. Marcuse edusti nk. Frankfurtin koulukunnan ensimmäistä sukupolvea [toisesta, ks. Luhmann ja Habermas]; mm. Eros and Civilization (1956). Liike suhtautui epäillen rationaalisuuteen ja puhui 'yhteiskunnan kriittisestä teoriasta'. Uudet vasemmistointellektuellit halveksivat teollisuutta, teknologiaa, kauppaa [ks. Platon; Snow] ja keskiluokka [ks. Giddens]. Postmoderni filosofia [ks. Foucault ja Derrida] sai koulukunnalta vaikutteita [ks. myös Lévi-Strauss].
  • Merleau-Ponty [ks. Heidegger] oli ottanut käyttöön ilmaisun 'länsimainen marxismi' jolla tarkoitettiin, Neuvostoliiton ja Kiinan mallin vastaisesti, opin oletettuja humanistisia piirteitä. Ajattelun varhaisena työnä pidetään Georg Lucįcsin teosta History and Class Consciousness (1923).
  • Frankfurtin koulukunta syntyi 1930-luvulla Max Horkheimerin (1895-1973) toimesta; ensimmäinen vaihe kulminoitui hänen ja Theodor W. Adornon (1903-1969) teokseen Dialektik der Aufklärung (1947). Liike kavensi rationaalisuuden käsitteen instrumentaalisen rationaalisuuden irvikuvaksi ja aloitti propagandasodan valistusajattelua vastaan [ks. Mandeville; Burke]. Pelastusta etsittiin avantgardistisesta taiteesta; esim. Adornon postuumina julkaistu teos Ästhetische Theorie (1970). Samaan aikaan myös Jacques Marie Lacan (1901-1981) kritisoi rationaalisuuden perusteita freudilaisen alitajunnan avulla (Ecrits, 1966). Nk. skitsoanalyytikot julistivat alitajunnan syntyvän kapitalistisen sorron seurauksena.
    • Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1969 saaneen Samuel Beckettin (1906-1989) valitukset elämän mielettömyydestä olivat suosiossa; nk. absurdin teatterin pääteoksena pidetään Beckettin näytelmää Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1952).
    • Lacanista on käytetty kuvausta "shrink from hell", koska hän mm. ei tehnyt eroa rakkauden ja vihan välillä!
  • Analyyttinen filosofia oli asetettu epäilyttävään valoon [ks. Gödel ja Tarski] ainakin näennäisesti [ks. Hintikka]; kriittinen teoria oli lähtökohdiltaan erilainen, mutta sopi hyvin tähän ajan henkeen [ks. myös Heidegger].
• Massayhteiskuntaa [ks. Freud] kritisoinut Marcuse puhui massaviihteen passivoivasta vaikutuksesta (One-dimensional Man, 1964). Ihmisten 'todellisia tarpeita' vääristellään, jotta tuotantoon ja kulutukseen perustuva kapitalismi pysyisi pystyssä [ks. Dunbar ja Miller]. Näin valtaeliitti hallitsee massoja, usein valtaa tukevien 'asiantuntijoiden' avustuksella [ks. Marx; Weber]. Tästä löytyi myös yhteys marxilaiseen kirjallisuudentutkimukseen [ks. Bahtin ja Jacobson], jota edusti mm. Walter Benjamin (1892-1940). Demokratiaan kielteisesti suhtautunutta Marcusea on kutsuttu anarkismin [ks. Godwin ja Wollstonecraft; Marx; Kropotkin; Rawls ja Raz] guruksi. Ei ehkä ole sattumaa, että 1970-luvulla Saksassa vaikutti Baader-Meinhof -terroristiryhmä.
  • Nk. 'väärän tietoisuuden' ideologiaa löytyi myös mm. C. Wright Millsiltä (1916-1961) ja Louis Althusserilta (1918-1990). Tämän elitistisen kritiikin kohteena olivat tavalliset ihmiset, joiden elämään suhtauduttiin avoimen halveksuvasti. 1950-luvun nk. beat-ideologiasta vaikutteita saaneen 60- ja 70-lukujen vaihteen 'vastakulttuurin', siis mm. hippien, tunnuslause "älä luota kehenkään yli 30-vuotiaaseen" oli osa tätä kritiikkiä [ks. Landtman].
  • Psykoanalyytikko Erich Fromm (1900-1980) väitti ihmisen kaipaavan auktoriteetteja (Escape from Freedom, 1941) ja Hannah Arendt (1906-1975) äänestyssalaisuuden vähentävän henkilökohtaista vastuuta ja johtavan totalitarismiin (The Origins of Totalitarianism, 1951).
  • Vaikka sosiaalipsykologi Solomon E. Asch osoitti ryhmäpaineen vaikuttavat ihmisten arvostelmiin, hän ei nähnyt asiaa pelkästään synkkänä (Effect of group pressure upon the modification and distortion of judgement, teoksessa H. Guetzkov (toim.), Groups, Leadership, and Men, 177-190, 1951). Hänen oppilaansa [ks. Milgram] ja muut kulttuuria tutkineet psykologit tulivat olemaan samoilla linjoilla [ks. Boyd ja Richerson].
  • Saksalaiset vasemmistoterroristit (ja mm. heidän italialaiset kollegansa) tappoivat rikkaita ihmisiä, ja samanlaista taktiikkaa suositteli myös Aki Kaurismäki vielä 2012.

Herbert A. Simon 1916 - 2001 ja Kenneth J. Arrow 1921 -

• Taloustieteilijöitä, jotka kehittivät alaansa klassisen [ks. Smith] ja neoklassisen [ks. Marshall] perinteen pohjalta. Ihminen 'rationaalisena' oman edun tavoittelijana (nk. Homo economicus) on vain osittain toimiva ensimmäisen kertaluvun approksimaatio, joka mahdollisti aiheen matemaattisen käsittelyn jo 1800-luvulla [ks. myös Simmel]. Klassisen teorian kehitys ei jäänyt tähän. Arrow korosti vapaiden markkinoiden lisäksi arvojen [ks. Weber; Sen; Huntington ja Fukuyama] ja sosiaalisuuden merkitystä talouselämälle, ja Simon tunnetaan rationaalisuuskäsitteen analyysistä. Lisäksi Simon oli merkittävä tekoälyn [ks. Turing] ja kognitiivisen psykologian [ks. Turing; Chomsky] tutkija. Arrow jakoi vuoden 1972 taloustieteen Nobelin palkinnon John Richard Hicksin (1904-1989) kanssa; Simon sai omansa 1978.
  • Yhteisöllisyys oli kuulunut jo Smithin klassiseen talousteoriaan [ks. myös Malthus ja Ricardo; Mill]. Neoklassismikaan ei ollut sitä unohtanut [vrt. Marshallin panos hyvinvointivaltion mallin luomisessa], vaikka teorioiden matematisointi vaatikin alkuvaiheessa yksinkertaistamisia. Tosin useiden tutkijoiden ei edes tarvinnut tehdä Homo economicus -oletusta [ks. Schumpeter ja Hayek].
• Yhteiskunnallisen valinnan teorian (engl. social choise theory) juuret löytyvät Arrowin teoksesta Individual Values and Social Choise (1951, 1963). Sekä markkinoilla tehtyihin että poliittisiin valintoihin vaikuttavat arvot. Mallissaan Arrow päätyi tulokseen, jonka ilmeisen vääryyden hän johti yksinkertaistettuihin lähtöoletuksiin. Arrow'n omin sanoin: "Simplified theory-building is absolute necessity for empirical analysis; but it is a means, not an end." Mallissa ei esim. huomioitu peliteoriaa [ks. von Neumann; North; Sanderson ja Gintis] ja aivan erityisesti siinä katsottiin arvojen olevan riippumattomia päätöksentekoprosesseista, eli käytetty demokratiateoria oli minimaalinen [ks. Rawls ja Raz].
  • Minimidemokratialla tarkoitetaan instituutioita ja äänestysmatematiikkaa korostavaa demokratiakäsitystä [ks. Landtman].
• Arrow'n ja Gerard Debreun artikkeli Existence of an equilibrium for a competitive economy (Econometrica, 22, 256-290, 1954) osoitti vapaiden markkinoiden tehokkuuden resurssien optimaalisessa hyödyntämisessä.
  • Vaikka tässäkin työssä käytettiin yksinkertaistettuja perusoletuksia, Vernon L. Smithin empiiriset tutkimukset tukivat mallia (An experimental study of competitive market behaviour, Journal of Political Economy, 70, 111-137, 1962).
• Taloustieteessä käytetään termiä 'tekemällä oppiminen'; esim. konepiirustusten jakaminen ei aina taannut niiden rakentamisen taidon leviämistä [ks. Schumpeter ja Hayek; Turing]. Arrow'n kautta tämän 'hiljaisen' tiedon erikoisasema tuli myös kasvuteoriaan [ks. Solow]. Havaittiin myös, että tieto ei resurssina ole samalla tavalla rajallista kuin esim. viljelysmaa tai luonnonvarat.
  • Yhteiskuntatieteiden puolella hiljaisesta tiedosta alkoi puhui Michael Polanyi (Personal Knowledge: Towards a Post-critical Philosophy, 1959; The tacit dimension, 1966).
• Arrow tunnetaan myös luottamuksen merkityksen korostajana talouselämässä (esim. The Limits of Organization, 1974). Tämä vaikutti sosiaalisen pääoman käsitteen kehitykseen [ks. Simmel; Weber; Huntington ja Fukuyama]. Arrowille tärkeä tekijä instituutioiden synnyn taustalla on informaation käsittelyn optimointi, mikä esim. liikeyrityksessä tyypillisesti puoltaa hierarkkista järjestystä [ks. Brunel; Pigou ja Keynes; Schumpeter ja Hayek; North].
  • Inhimillinen pääoma [ks. Bernoulli; Smith] laajenee sosiaaliseksi pääomaksi sosiaalisten kykyjen mukaanotolla; termi syntyi sosiologisen kaupunkitutkimuksen yhteydessä [ks. Luhmann ja Habermas]. Uusin yhteiskuntatieteiden pääoma-tyyppi on nk. luova pääoma [ks. Wolf ja Florida].
• Arrowin artikkeli Gifts and Exchanges (teoksessa M. Intrilligator (toim.), Altruism, Morality and Economic Theory, 1975) käsitteli eksplisiittisesti Homo economicus -mallin ongelmia, ja vaikutti [Senin ja eräiden muiden lisäksi] yhteistyön evoluution tutkimukseen taloustieteilijä Robert H. Frankin suosiollisella avustuksella [ks. Trivers; Boyd ja Richerson].
• Simon loi täyden rationaalisuusoletuksen vaihtoehdoksi 'sidotun rationaalisuuden' käsitteen (A Behavioral Model of Rational Choise, Quarterly Journal of Economics, 69, 99-118, 1955; Models of Man, 1957). Rajallisen tiedon ja ajan lisäksi tulee huomioida tunteet, arvot, kognitiiviset rajoitteet, ym. [ks. Bernoulli; Marshall; Veblen]. Simon oli siis tietoinen tunteiden [ks. Darwin; Trivers; Tooby ja Cosmides; Damasio] merkityksestä kognitiolle (Motivational and emotional controls of cognition, Psychological Review, 74, 29-39, 1967). Hän ymmärsi myös matkimisen [so. kulttuurin, ks. Milgram; Boyd ja Richerson] merkityksen; tämä liittyy mm. arvoihin. Simon hyödynsi sidottua rationaalisuutta nk. päätöksentekoteoriassa, joka on yksi tunnetuimpia organisaatioteorioita [ks. Taylor; myös von Neumann]. Aihetta käsitteleviä julkaisuja on koottu teokseen Models of Bounded Rationality (1982).
  • Vuoden 2001 taloustieteen nobelistit George Akerlof ja Joseph Stiglitz palkittiin sidotun rationaalisuuden tutkimuksistaan.
• Simon tutki symbolista, logiikkaan perustuvaa tekoälyä Alan Newellin kanssa [ks. Jackendoff ja Pinker; Dennett]. Heille tekoälyn tutkimus oli teoreettista psykologiaa. Simonin artikkeli The architecture of complexity (Proceedings of the American Philosophical Society, 106, 467-482, 1962) ja teos The Sciences of the Artificial (1969) käsittelivät Newellin ja kumppaneiden kehittämää IPL (engl. Information Processing Language) ohjelmointikieltä [ks. Chomsky]. Newell ja Simon kehittivät kielellään ohjelmat LT (Logic Theorist) ja GPS (General Problem Solver). Jälkimmäisen yhteydessä Simon otti ensimmäisen kerran puheeksi muurahaisen, jonka käyttäytyminen on monimutkaisempaa kuin sen sisäinen elämä: monimutkaisuus on muurahaisen ja sen ympäristön välinen funktio. Sama pätee ihmiseen, mutta kulttuurin takia paljon muurahaista voimakkaammin. Pian LT ja GPS saivat tehdä tilaa vieläkin vahvemmille PG [production systems, ks. myös Russell] -systeemeille. Nämä toimivat keskeytysperiaatteella, jossa erilliset systeemit liipaistaan ympäristön määrittelemän tarpeen mukaan, hieman em. muurahaisesimerkin tapaan [AL:stä, ks. Lorenz ja Conway]. Myöhempi teos Newell & Simon, Human problem solving (1972) korosti tiedostamattoman kognition merkitystä [ks. Helmhotz; Wundt; Poincaré; Hintikka].
  • IPL ei ollut pitkäaikainen kieli, ja etenkin LISP korvasi sen pian AI:n pääkielenä. Simonin ja Newellin panoksella oli kuitenkin suuri merkitys ohjelmointikielten kehityksessä.
  • LT löysi aivan uuden todistuksen eräälle The Principles of Mathematics -teoksen [ks. Russell] ongelmalle.
• Simonin huomiot kognition luonteesta, so. tietoisen ajattelun rationaalisuuden rajallisuudesta, ympäristön [ihmisen kohdalla myös esinekulttuurin; ks. Renfrew ja Knight; Dennett] merkityksestä ja tiedostamattomasta ajattelusta tiedostetun taustalla tukivat kaikki kehitystä, joka toi psykologiaan aivojen biologisen evoluution [ks. Symons ja Buss; Daly ja Wilson; Tooby ja Cosmides]. Kognitio on eräällä tavalla 'kehollistunut' (engl. embodied). Ajatus ei ollut aivan uusi filosofeillekaan [ks. Peirce; Wittgenstein], ja myös analyyttisen filosofian puolella tilanne on huomioitu [ks. Hintikka]. Kognitiivisessa kielitieteessä [ks. Jackendoff ja Pinker] tehdyt kielen rakenteen analyysit osoittavat samaa.
  • Sidotun (tai 'rajatun') rationaalisuuden ei tarvitse johtaa irrationaalisuuteen, vaan realistisempaan rationaalisuuden malliin. Näin se ei myöskään ole klassisen talousteorian vastainen käsite. Esimerkiksi kognitiivisen psykologian löytämät ajattelun heikkoudet ovat osoittautuneet osittain näennäisiksi [ks. Tooby ja Cosmides]. Nk. rationaalisen valinnan teoria onkin palaamassa yhteiskuntatieteisiin tiedostamattoman aivotoiminnan kautta [ks. Sanderson ja Gintis].
• Samoihin aikoihin AI-työtään teki myös Marvin Minsky (s. 1927), joka puolustaa semanttisten verkkojen olemassaoloa konnektionististen verkkojen [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland] tukena. Minskyä, joka yhdessä John McCarthyn kanssa järjesti ensimmäisen aihetta käsitelleen kokouksen 1956, on kutsuttu symbolisen tekoälyn isäksi. Hänen artikkelinsa Steps toward artificial intelligence (Proceedings of the Institute of Radio Engineers, 49. 8-30, 1961) oli yksi AI:n alkutaipaleen merkkipaaluja. Tärkeä on myös A framework for representing knowledge (teoksessa P.H. Winston (toim.), The Psychology of Computer Vision, 211-277, 1975). Laskukoneet eivät tarvitse kummoista 'tiedon kuvausta' (engl. knowledge representation, KR), mutta semanttista informaatiota käsittelevät tietokoneet tarvitsevat. Luonnollisen kielen lauseet eivät ole osoittautuneet tässä kelvollisiksi, eikä logiikkakaan näyttänyt riittävältä. Semanttinen verkko muodostuu solmukohdista, esim. käsitteet, oliot ja tapahtumat, ja niitä yhdistävistä linkeistä. Yksittäisen solmun aktivoituminen leviää linkkejä pitkin vain solmuun jollakin kriteerillä liitettyihin solmuihin, yhdistellen näin informaatiota [ks. Kandel ja Tulving]. Minskyn suosikki KR oli 'kehys' [engl. frame; vrt. 'skeema', ks. Watson]. Myöhemmin Minsky on pyrkinyt myös ymmärtämään ihmisen kognitiota; esim. The Society of Mind (1986) ja The Emotion Machine (2006). Hän korostaa aivojen evoluution merkitystä niiden moduulimaisen rakenteen luojana, ja tästä johtuvaa vaikeutta kuvata niitä yksinkertaisin kaavoin: evoluutiolla ei ole suunnitelmaa.
  • Semanttisia verkkoja oli kehittänyt M. Ross Quillian (s. 1931) mm. väitöskirjansa lyhennelmässä Word concepts: A theory and simulation of some basic semantic capabilities (Behavioral Science, 12, 410-430, 1967).
  • A.M. Collins & E.F: Loftus ottivat käyttöön 'etenevän aktiviteetin' käsitteen artikkelissaan A spreading-activation theory of semantic processing (Psychological Review, 82 (6), 407-428, 1975). Tietojenkäsittelytieteissä käsitteeseen lisättiin vielä etuliite 'just-in-time' korostamaan sitä, että skeemaa tai kehystä ei tarvitse aktivoida täydellisenä heti ensimmäisellä viittauksella siihen [ks. Kandel ja Tulving; Dennett].
  • Minskyn v. 1960 tekemät grafiikkakokeilut saivat hänen oppilaidensa käsissä uuden muodon 1962-63: syntyi maailman ensimmäinen videopeli (esim. S. Brand, SPACEWAR: Fanatic life and symbolic death among the computer bums, Rolling Stone, 7 Dec, 1972). Ivan Sutherland kehitti jo edistyneempää tietokonegrafiikkaa (Sketchpad: A man-machine graphical communication system, Proceedings of the Spring Joint Computer Conference, Detroit, 329-346, 1963).
  • Minskyn mielestä yksi kompastuskivi tekoälyn menestyksen tiellä onkin ollut tutkijoiden 'fysiikan kateus', joka on saanut heidät etsimään ajattelun (olemattomia) syvällisiä totuuksia. Vaikka ajattelun lait ovat vielä selvittämättä, tekoälytutkimus ei ole ollut turhaa: se on esimerkiksi tuottanut erilaisia asiantuntijajärjestelmiä, jotka ovat käytössä monilla käytännön aloilla [ks. myös Dennett]. Ensimmäinen, kemian alan asiantuntijajärjestelmä, DENDRAL, valmistui 1960-luvun lopussa.
• Ongelmanratkaisun tutkimuksella on merkitystä myös taloustieteilijöiden tavassa edetä teorioissaan. Esim. Minskyn heuristiikkojen joukossa on yksinkertaistaminen legitiiminä vaihtoehtona [ks. Tooby ja Cosmides]:
  • Jos ongelma näyttää tutulta, käytä analogiaa
  • Jos ongelma ei näytä tutulta, muuta sen kuvausta
  • Jos ongelma näyttää liian vaikealta, jaa se osiinsa [ks. Descartes]
  • Jos ongalma näyttää yhä liian vaikealta, korvaa se yksinkertaisemmalla [ks. Marshall; Simmel]
  • Jos mikään muu ei toimi, pyydä apua

Robert M. Solow 1924 -

• Taloustieteilijä, joka on tutkinut talouskasvun [ks. Pigou ja Keynes] perusteita. Artikkelissa A Contribution to the Theory of Economic Growth (Quarterly Journal of Economics, 1956) kehitetyllä matemaattisella koneistolla Solow osoitti teknologian kehityksen olevan merkittävimmän talouskasvua ajavan voiman [ks. myös Schumpeter ja Hayek]. Hän sai taloustieteen Nobelin palkinnon v. 1987. Kasvuteoriaa ovat sittemmin kehittäneet myös Robert Lucas (s. 1937) ja etenkin Paul Romer (s. 1955).
  • Teknologian kehitykseen perustuva talouskasvu ei tarkoita teollistumista hinnalla millä hyvänsä, kuten esim. Neuvostoliiton tai Algerian historia osoittaa [kommunistisesta suunnitelmataloudesta; ks. Marx]. Sen ei myöskään tarvitse merkitä lisääntyviä ympäristöongelmia, vaan päinvastoin: saastuttavat tehtaat ovat useimmiten merkki vähäisestä talouskasvusta. Toisaalta talouskasvu luo vain varallisuuden, jolla huolehtia mm. ympäristöstä; tarvitaan myös poliittista tahtoa tehdä näin. Korruptoituneissa yksipuoluejärjestelmissä (kuten esim. Kiinassa ja jopa Putinin Venäjällä) talouskasvu ei välttämättä näy toteutuneessa ympäristöpolitiikassa. Ongelma ei tällöin kuitenkaan juonnu liiallisesta taloudellisesta globalisaatiosta [ks. Bhagwati], vaan liian vähäisestä poliittisesta globalisaatiosta.
    • Koska länsimaissa suurkaupunkien ilman laatu on parantunut 1800-luvulta, kehittyvien maiden vanhanaikaisen energiatalouden saastuttama sisäilma tappaa nykyään useita kertalukuja enemmän ihmisiä kuin läntisen maailman ulkoilmaan liittyvät ongelmat [valkoisen, hyvin syöneen ympäristöaktivistin ongelmat painavat kuitenkin usein enemmän kuin miljoonien köyhien ihmisten ongelmat; ks. myös Borlaug].
• Uusiutumattomia luonnonvaroja - esim. öljyä [ks. Lyell] - ei voi käyttää niin vähän, että niitä riittäisi kaikille tuleville sukupolville. Solowin mukaan tärkeintä onkin jättää perinnöksi tietoa ja pääomaa, joka mahdollistaa uusien teknologioiden käyttöönoton ennen katastrofeja (esim. On the intergenerational allocation of natural resources, Scandinavian Journal of Economics, 1986). Kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen, vaan korvaavien materiaalien [pronssi ja rauta; ks. Thomsen] käyttöönottoon; samoin 'öljykausi' tulee päättymään, mutta ei öljyn loppumiseen. Vain talouskasvusta huolta pitämällä - ja esim. ydinenergian käytöllä [ks. Fermi] - ihmiskunnalla on varaa kehittää aurinkoenergian [esim. soveltamalla fotosynteesiä, ks. Calvin ja Mitchell] ja fuusion [ks. Bethe] kaltaisia teknologioita öljyn kanssa kilpailukykyiseksi. Talouskasvu hidastaa myös väestönkasvua [ks. Condorcet; Malthus ja Ricardo; Borlaug], joka on syypää mm. kasvaneisiin hiilidioksidipäästöihin [ks. Broecker].
  • Länsimaiden pari vuosisataa jatkunut talouskasvu [ks. Brunel] ei perustu öljyyn, joka alkoi olla merkittävä tekijä vasta 1900-luvun puolella.
  • Tieteen ja teknologian kehitykseen positiivisesti mutta samalla 'realistisesti' suhtautuvista nykykirjailijoista voidaan mainita Iain M. Banks ja hänen Kulttuurista kertovat tieteiskirjansa (esim. Muista Flebasta, 1987). On eri asia uskoa sokeasti, että tiede on ihmiskunnan pelastus, kuin argumentoida miksi se - oikein käytettynä - on tie inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen [ks. Francis Bacon]. Teknologia ei tietenkään yksinään luo onnellisuutta, ja tämä on Banksinkin pääteema ja hänen maailmansa realistisuuden perusta (muutenhan kyse on aika 'villistä' menosta). Hän kritisoi kuitenkin kärsimyksen romantisointia, joka on tuttua sekä kristillisestä etiikasta että tieteenvastaisesta romantiikasta. Viimeaikoina globalisaation vastustamisessa on ollut samanlaista, usein jopa rasistista, idealismia [ks. Huntington ja Fukuyama].
  • Lyhyellä aikavälillä ydinenergian käytön lisääminen on tehokas tapa vähentää hiilidioksidipäästöjä: muun teknologian kehitys on hidasta ja maapallon väestömäärän väheneminen vaikeaa ilman elintason nousua. Vasta-argumentiksi ei kelpaa väite, että sähköntuotanto ei olisi merkittävä hiilidioksidin lähde, jos samalla kannattaa lääkkeeksi tehotonta ja kallista tuulienergiaa.
• Solowin näkemys teknologian merkityksestä on sopusoinnussa nk. institutionaalisen taloustieteen [ks. Veblen; North] kanssa, onhan esim. koulutuksen yhteiskunnallisella toteutuksella [inhimillisellä pääomalla, ks. Bernoulli; Smith] merkitystä teknologian kehitykselle. Myös organisaatioteorioiden [ks. Taylor] nk. innovaatioteoria voidaan liittää asiaan. Romerin teoriassa myös yhteiskunnan harjoittamalla teknologiapolitiikalla on merkitystä. Hänen 'uusi kasvuteoriansa' sai alkunsa artikkelista Endogenous technological change (Journal of Political Economy, 1990), ja otsikko kertoo perusidean: teknologinen edistys ei ole talouselämään ulkopuolelta vaikuttava tekijä, vaan talouteen elimellisesti kuuluva osa, jota pitää myös selittää talousteorioiden avulla. Tiedon käsitteellä ja erityispiirteillä on tässä suuri merkitys [ks. Schumpeter ja Hayek; Simon ja Arrow; Landes].
  • Teknologinen (ja esim. työnjohdollinen) kehitys vaatii myös luovuutta. Tietoyhteiskunnan [ks. Shannon ja Wiener; Daniel Bell] myötä saastuttavasta suurteollisuudesta siirryttiinkin yhä enenevässä määrässä kohti 'luovan pääoman' käyttöä [ks. Wolf ja Florida].

Jacques Lucien Monod 1910 - 1976 ja Franēois Jacob 1920 -

• Biologeja, jotka tarkensivat käsityksiä geenien [ks. Mendel; Morgan; Crick ja Watson] toiminnasta. Monod ja Jacob jakoivat vuoden 1965 lääketieteen Nobelin palkinnon André Lwoffin (1902-) kanssa.
• Yhdessä Arthur Pardeen kanssa Jacob ja Monod päättelivät lähetti-RNA:n (mRNA) olemassaolon: sitä tarvitaan välittämään DNA:n ohjeet tumasta solulimaan, jossa proteiinien tuotanto tapahtuu (The genetic control and cytoplasmic expression of 'inducibility' in the synthesis of β-galactosidase by E. coli, J. Mon. Biol., 1, 165-178, 1959). Kokeita tultiin kutsumaan PaJaMo (tai 'pyjama') -kokeiksi tekijöidensä mukaan.
  • Lähetti-RNA:n ansiosta tuman DNA:n kaksoiskierteen ei tarvitse olla avoinna kuin hetken aikaa, mikä vähentää vaaraa koodin vaurioitumisesta. Syntyvän proteiinin määrääkin on mRNA:n ansiosta helpompi vaihdella. Lisäksi, vaikka mRNA:han kopioituu DNA:sta sekä eksonit että intronit, jälkimmäiset poistetaan (engl. splicing), ja prosessin aikana myös joitain eksoneja voidaan sivuuttaa.
  • Proteiinin valmistus tapahtuu nk. rRNA:n muodostamissa ribosomeissa [ks. Calvin ja Mitchell]. Siinä nk. siirtäjä-RNA (tRNA) liittää mRNA:n kodonit vastaaviin aminohappoihin.
  • Ohjausgeeneihin liittyy vielä ncRNA, jossa non-coding -etuliite tarkoittaa vain että se ei koodaa proteiineja. Eräs ncRNA:n alalaji, miRNA (micro, koska ovat lyhyitä), ohjaa mRNA:n toimintaa. Andrew Fire ja Craig Mello saivat v. 2006 lääketieteen Nobelin palkinnon siRNA:n (small interfering) hyödyntämisestä genetiikassa.
• Monod ja Jacob löysivät geeneistä myös hierarkkisuutta. Osa geeneistä ohjaa toisten toimintaa (Genetic regulatory mechanisms in the synthesis of proteins, J. Molec. Biol., 3, 318-356, 1961), ja säätely tapahtuu DNA:han sitoutuvien proteiinien välityksellä. Tällä on merkitystä sekä alkionkehityksessä että organismin toiminnan ohjauksessa [ks. Weismann; Morgan]. Yleisesti voidaan sanoa, että ohjausgeenien mutaatiot tarjoavat paremman tavan evolutiiviseen kehitykseen kuin proteiineja tuottavien geenien muuntelu. Asiaan liittyy myös epigenetiikka [ks. Piaget; Dawkins], koska osalla säätelyä tuottavista proteiineista on oma periytymisen mekanisminsa [ks. Berg ja Gurdon].
  •  Barbara McClintock (1902-1992) oli jo 1940- ja 1950-luvuilla tutkinut kromosomeissa paikasta toiseen liikkuvia geenielementtejä, transposoneja, jotka vaikuttavat toisten geenien ilmentymiseen. Hän sai lääketieteen Nobelin palkinnon 1983. Nykyään tiedetään, että pitkätkin kromosomin pätkät voivat kopioitua uuteen paikkaa, hävitä tai invertoitua genomissa (engl. copy number variations, CNV). Em. ohjausgeenien tavoin ne lisäävät mahdollisten mutaatioiden määrää ja laatua; puhutaan rakenteellisesta vaihtelusta [ks. Wright, Fisher ja Haldane]. Hyödylliset kopiot jäävät genomiin (engl. segmental duplication, SD). Näiden arvellaan vaikuttaneen merkittävästi ihmisen lajikehitykseen. Toisaalta jotkut mutaatiot aiheuttavat psykopatologioita [ks. Leslie ja Baron-Cohen].
• Monod tunnetaan myös tieteellisen maailmankuvan puolustuksesta Sattuma ja välttämättömyys (Le Hasard et la Nécessité, 1970). Tieteellä on muukin kuin vain välineellinen arvonsa: "Tiedemiesten velvollisuus on nykyään enemmän kuin koskaan ajatella tieteenalaansa nykyajan kulttuurin kokonaisuuden puitteissa, jotta he voisivat rikastuttaa tätä ei vain teknisesti tärkeillä tiedoilla vaan myös tieteestään syntyneillä ideoilla, joilla he voivat uskoa olevan merkitystä ihmiselle."
• Jacob korosti, että evoluutio ei luo mitään täysin tyhjältä pöydältä, vaan hyödyntää jo olemassa olevia rakenteita (Evolution and tinkering, Science, 196, 1161-1166, 1977) [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Dawkins].

Melvin Calvin 1911 - 1997 ja Peter Dennis Mitchell 1920 -

• Biokemistejä, jotka tutkivat aineenvaihdunnan kannalta tärkeitä, energiaan liittyviä prosesseja [ks. Wright, Fisher ja Haldane]. Calvin tutki solujen viherhiukkasissa tapahtuvaa fotosynteesiä [eli yhteyttämistä, ks. Priestley ja Ingenhousz; N. T. de Saussure; Fischer] ja Mitchell mitokondrioissa tapahtuvaa soluhengitystä [ks. Lavoisier; Fischer]. Molemmat prosessit pumppaavat protoneja solukalvon läpi (engl. chemiosmosis) elektronin tarjoaman sähkövirran voimalla; puhutaan elektroninsiirtoketjusta. Tärkeä molekyyli on adenosiinitrifosfaatti, ATP, jonka fosfaattisidoksiin energiaa tallentuu. Calvin sai kemian Nobelin palkinnon tuoreeltaan 1961, ja Mitchell omansa 1978.
  • Viherhiukkaset ja mitokondriot ovat aitotumallisten [ks. Schleiden ja Schwann] solujen nk. organelleja, jotka eräistä muista [esim. ribosomeista, ks. Monod ja Jacob] poiketen ovat alkujaan itsenäisiä bakteereja [ks. Margulis ja Woese]. Albert Claude (1889-1983) jakoi v. 1974 lääketieteen Nobelin palkinnon George Paladen (s. 1912) ja Christian de Duven (s. 1917) kanssa organellien varhaisista tutkimuksista mm. elektronimikroskooppia [ks. Heisenberg ja Schrödinger] hyödyntämällä.
    • Viherhiukkasia oli jo epäilty bakteerien jälkeläisiksi [ks. Fischer]. Robert Hill osoitti, että ne yhteyttivät myös kasveista erotettuna (Oxygen produced by isolated chloroplasts, Proceedings of the Royal Society of London B, 127, 192-210, 1939). Konstantin S. Merezhkovski (1855-1921) ja Boris M. Kozo-Polyanki (1890-1957) esittivät muidenkin organellien syntyneen samalla tavalla.
  • Albert Szent-Györgyn mukaan "elämä on lepopaikkaa etsivä elektroni". Sekä soluhengityksen että fotosynteesin pohjalla on puhdasta biofysiikkaa.
  • Fotosynteesin ja soluhengityksen yksityiskohtien tutkimusta edelsi käymisprosessin  [ks. Lavoisier; Pasteur ja Koch; Fischer] eli hapettoman hengityksen tarkempi tutkimus. Käyminen on solujen varaenergian, joissain tapauksissa jopa ainoa energian, lähde. Karl Lohman pystyi liittämään v. 1929 löytämänsä ATP:n prosessiin.
    • Arthur Harden ja Hans von Euler olivat analysoineet käymisprosessia v. 1929 kemian Nobelin palkinnon edestä.
    • Otto Meyerhof osoitti 1924, että käymisen kemia pätee lihasten toimintaan, vaikka sokerin ollessa laktoosin, C₁₂H₂₂O₁₁, lopputulos on alkoholin sijaan maitohappo, CH₃CHOHCOOH.
    • Vladimir Engelhardt osoitti, että ATP hajoaa lihaksissa ADP:ksi (adenosiinidifosfaatti) ja fosfaatiksi (P) energiaa vapauttaen. Käymistä tarvitaan siis ATP:n uudelleenluontiin solun oman energeettisen hyvinvoinnin takaamiseksi silloin, kun happea ei ole riittävästi saatavilla (kuten pitkällisen fyysisen rasituksen aikana).
    • Efraim Racker selvitti käymisprosessin yksityiskohtia 1940-luvulla.
• Fotosynteesi, johon kasvien lisäksi kykenevät levät ja nk. syanobakteerit, jakaantuu kahteen reaktioon, joista ensimmäinen vaatii valoa ja tuottaa ATP:tä elektroninsiirtoketjussa, ja toinen tuottaa hiilidioksidista hiilihydraatteja 'pimeänä reaktiona'. Calvinin ryhmä selvitti jälkimmäisen kemiaa 1950-luvulla; etenkin Andrew Bensonilla (s. 1917) oli työssä tärkeä rooli. Tuloksia julkaistiin mm. artikkelisarjassa The path of carbon in photosynthesis (Journal of the American Chemical Society). Valoa vaativa reaktio (jota Calvin ei tutkinut) alkaa, kun fotonit hajottavat vesimolekyylejä; tällöin vapautuu happea ja loppuosalle reaktiota tarjotaan vedystä saatu elektroni. Em. Robert Hill määritteli (yhdessä Fay Bendallin kanssa) valoisan reaktion nk. Z-kaavion artikkelissa Function of the two cytochrome components in chloroplasts: A working hypothesis (Nature, 186,136-137, 1960). Vuosikymmeniä myöhemmin koko prosessi tunnetaan jo varsin suurella tarkkuudella.
  • Cornelis B. van Niel oli jo päätellyt, että fotosynteesissä vapautuva happi on peräisin vedestä, ei hiilidioksidista. Ruben, Randall, Kamen ja Hyde todistivat tämän v. 1941. Juuri tässä piilee prosessin nerokkuus: vesimolekyyliä on vaikea hajottaa, ja fotosynteesi kykenee tähän varsin vähäenergistä punaista valoa hyödyntämällä.
    • Ennen otsonikerroksen syntyä [ks. Lyell] vettä hajotti auringon paljon energisempi ultraviolettisäteily.
    • Yleisemmin yhteyttämisessä vapautuva aine A on peräisin H₂A:sta. Eräillä bakteereilla A on S, rikki. Kyseessä on nk. redox- eli hapetus-pelkistysreaktio, jossa hiilidioksidin pelkistämiseen tarvittava vetyatomin elektroni tulee erilaisista aineista. Vedyn erottaminen molekyylistä vaatii energiaa, ja aivan erityisesti veden tapauksessa.
  • Z:n sijaan pitäisi puhua N-kaaviosta, jossa molemmat alatasot vastaavat hieman erilaista lehtivihreää eli klorofylliä. Alussa auringonvalolla (680 nm) aktivoitu lehtivihreä hajottaa sopivasti asemoidun vesimolekyylin ja antaa vedyltä viemälleen elektronille energiaa (ensimmäinen N-kirjaimen viiva ylös). Tämän jälkeen elektroni luovuttaa energiaansa elektroninsiirtoketjussa ATP:tä samalla tuottaen (vinoviiva alas). Seuraavaksi tarvitaan lisää valoenergiaa (700 nm), jolla aktivoitu lehtivihreä työntää (NADPH-välivaiheen kautta) uudelleen energisoidun elektronin (toinen viiva ylös) hiilidioksidiin pimeässä reaktiossa.
    • Monimutkaisuuden taustalla on termodynamiikka: lehtivihreä joka kykenee sieppaamaan elektronin vedestä ei itse pysty työntämään sitä hiilidioksidiin.
    • Koska lehtivihreä absorboi punaista valoa (680 ja 700 nm), se näyttää vihreältä.
  • Työssään Calvinin ryhmä (ja monet muutkin) käytti hyväkseen radioaktiivista hiilen isotooppi hiili-14:ää [ks. Rutherford].
  • Vuoden 1988 Nobelin kemian palkinto meni yhteyttämistä tutkineille Hartmut Michelille (s. 1948), Johan Deisenhoferille ja Robert Huberille.
  • Nykyisen jääkauden lähestyessä, ilmakehän hiilidioksidin pudotessa vaarallisen alhaiselle tasolle, nk. C4-kasvit tosin tehostivat yhteyttämisprosessia.
• Hapellinen soluhengitys tuottaa ATP:tä käymistä tehokkaammin. Artikkelissaan Coupling of phosphorylation to electron and hydrogen transfer by a chemi-osmotic type of mechanism (Nature, 191, 144-148, 1961) Mitchell sijoitti prosessin mitokondrioiden solukalvoille, joiden läpi pumpataan protoneja (so. vetyioneja, H⁺). Samalla hän osoitti, kuinka suuresti soluhengitys poikkeaa käymisestä.
  • Fritz Lipmann (1899-1986) oli osoittanut ATP:tä syntyvän mitokondrioissa. Hän jakoi vuoden 1953 Nobelin lääketieteen palkinnon Hans Adolf Krebsin (1900-1981) kanssa. Jälkimmäinen oli tutkinut v. 1937 ruoan muuttumista nk. Krebsin kierrossa hiilidioksidiksi ja vedyksi, joista jälkimmäinen tuottaa edelleen ATP:tä [ks. myös Loewi].
  • Soluhengitys voi perustua hapen sijaan johonkin muuhun alkuaineeseen tai yhdisteeseen, esim. sulfaattiin, nitraattiin tai jopa rautaan. Termi 'hapeton hengitys' pitäisi ehkä varata näille prosesseille, eikä täysin erilaiselle käymisen kemialle. Elektronin vastaanottajaksi happi on kuitenkin erinomaisen tehokas alkuaine.
  • Myös vuoden 1997 kemian Nobelin palkinto liittyi soluhengitykseen.
• Vaikka soluhengityksen ja fotosynteesin mekanismit ovat jo pääpiirteissään tunnettuja, niiden evoluutiohistoria on osittain vielä auki. Mike J. Russellin ja William Martinin mielestä varhainen elämä koostui merenpohjan emäksisten lähteiden [serpentinisation, alkaline vents, ks. Morgan ja McKenzie] huokoisesta kivestä; esim. On the origin of biochemistry at an alkaline hydrothermal vent (Philosophical Transactions of the Royal Society of London B, 362, 1887-925, 2007). RNA-maailman syntyi vasta kun termodynaamisesti ohjautuva geokemia oli luonut sille pohjaa [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Crick ja Watson]. Kehitettyään solunsisäisen kemiosmoosin elämä vapautui lopulta merenalaisten lähteiden vankeudesta.
  • Huokoinen kivi tarjosi geokemialliset alkusolut samalla kun veden ja magman sekoittuessa vapautuu vetyä ja vetypitoisia aineita kuten metaania (hiilidioksidista, jota oli liuenneena veteen), ammoniakkia ja vetysulfidia. Näillä eväillä voi tuottaa orgaanisia yhdisteitä ilman ATP:n apua, jos tarjolla on sopiva geokemiallinen katalyytti ja pieni määrä geokemiallista energiaa prosessin käynnistämiseen. Tästä puolestaan pääsee käänteiseen, ATP:tä käyttävään Krebsin kiertoon. Nk. kemosynteesissä (engl. chemosynthesis) bakteerit hajottavat H₂S:ta kemiallisella energialla rikkiä ja sokeria tuottaen. Valoenergian mukaan tuovan osan lisääminen on kohtuullisen yksinkertainen prosessi, koska nk. porfyriinejä syntyy pelkällä geokemialla.
    • Colleen Cavanaugh kollegoineen osoitti merenpohjan happamien lähteiden elämän perustuvan kemosynteesiin (Prokaryotic cells in the hydrothermal vent tube worm Riftia pachyptila: Possible chemoautotrophic symbionts, Science, 231, 340-342, 1981).
  • Varhainen fotosynteesi hajotti esim. H₂S:aa, josta elektronin irti suhteellisen helposti; sokerikin syntyy yksivaiheisessa prosessissa. Geneettisen koodinpätkän kopioitumisen kautta [ks. Monod ja Jacob] systeemi kahdentui nykyisten syanobakteerien esi-isässä, ja toinen systeemeistä hyödynsi jo olemassa olevaa soluhengitystä luodakseen ATP:tä tuottavasta elektroninsiirtoketjusta valoenergiaa hyödyntävän. Kun nämä toisistaan riippumattomat prosessit yhdistyivät, veden käyttö fotosynteesissä tuli mahdolliseksi; nk. syanobakteerit syntyivät. Myöhemmin prosessi siirtyi myös leviin ja kasveihin.
• Jotkut evoluution askeleet voivat muuttaa 'pelin sääntöjä', ja mitokondriolliset solut edustavat evoluution evoluutiota [ks. Maynard Smith; Dawkins]. Halpa energia mahdollisti laajan genomin ja suuren solukoon. Tämä johti 'predatoriseen' elämään, solun ulkopuolisten ravinteiden 'nielemiseen', mikä paransi energiataloutta entisestään. Mitokondrioiden kyky tappaa vioittunut isäntäsolu [ks. Margulis ja Woese] mahdollisti monisoluisten organismien synnyn [ks. Lyell]. Myöhempi adaptaatio oli nisäkkäiden ja lintujen tasalämpöisyys: mitokondriot tuottavat myös lämpöä [ks. van't Hoff ja Arrhenius; Gould].
  • Aitotumalliset solut voivat lisätä energiantuotantoaan mitokondrioita monistamalla; keskimäärin niitä on satoja. Vaikka merkittävä osa mitokondrioiden geeneistä on siirtynyt tumaan, jäljelle jääneet mahdollistavat soluhengityksen nopean, 'voimalaitoskohtaisen' vasteen. Jos geenistöt pelaavat hyvin yhteen, soluhengitys on tehokasta ja rajoittaa myrkyllisten vapaiden radikaalien muodostumista [elävässä kudoksessa happea on mitättömän vähän ilmakehään verrattuna, ks. myös Hamilton ja Williams].
  • Organellittomat bakteerit hengittävät ulkoisella solukalvollaan. Niillä energian lisääminen solun kokoa kasvattamalla ei toimi, vaan johtaa lisäystä suurempaan energian kulutukseen. Bakteerien keskitetty genomi ei myöskään voi kohdentaa ohjaustaan tiettyyn, korjausta vaativaan kohtaan solukalvolla. Genomien suhteellinen lyhyys aitotumallisiin soluihin verrattuna [ks. Crick ja Watson] johtuukin energiapulasta.
  • Viherhiukkasten ja mitokondrioiden omaa DNA on selvin todiste niiden bakteriaalisesta alkuperästä [ks. Margulis ja Woese]. Mitokondrioiden DNA:ta on hyödynnetty molekyylibiologiassa [ks. A.C. Wilson].

Noam Chomsky 1928 - 

• Kielitieteilijä, joka loi pohjaa nk. generatiiviselle kieliopille [ks. myös Saussure]. Ajatus erityisestä kyvystä generoida hyviä lauseista sai vaikutteita nk. New Look -psykologiasta. Joseph Greenbergin (1915-2001) 1950-luvun alkupuolella aloittama moderni kielitypologinen tutkimus maailman kielten universaaleista ominaisuuksista ei vaikuttanut Chomskyn projektiin [aikaisemmasta vertailevasta kielitieteestä, ks. Leibniz; Rask, Grimm ja Bopp]. Greenbergin universaalit ovat, pienin tarkistuksin, yhäkin hyväksyttyjä. Chomskyn teoriat sen sijaan ovat kohdanneet kasvavaa vastustusta [ks. Austin ja Grice; Jackendoff ja Pinker].
  • Vaikka esim. muurahaisilla on kyky välittää informaatiota kemiallisten signaalien avulla ilmiö kuuluu biologian piiriin, koska sitä ei voi tutkia kielitieteen metodeilla. Syntaksittomista 'kielistä' käytetään termiä protokieli [ks. Bickerton ja Calvin], joka on tärkeä käsite tutkittaessa kielen evoluutiota.
  • New Look oli syntynyt informaatioteorian [ks. Shannon ja Wiener] innoittamana 1940-luvun lopulta alkaen, varsinaista kognitiivista 'vallankumousta' ennakoiden. Jerome S. Brunerin (s. 1915) yhdessä Jacqueline Goodnownin ja George Austinin kanssa kirjoittama A Study of Thinking (1956) oli alan huipentuma, jossa Craikin malliajattelua [ks. Turing] sovellettiin aistihavaintojen selittämiseen. Esim. näkeminen ei perustu passiiviseen ulkoisen todellisuuden 'suoraan' havainnointiin, vaan apuna käytettiin myös tiedostamatonta mallintamista [ks. Kant; Helmholtz]. Jotkut ovat nähneet tässä yhteyksiä hermeneuttiseen kehään [ks. Heidegger]. Teoksessa myös päivitettiin behavioristien S-R -systeemi TOTElla (engl. Test-Operate-Test-Exit), joka on hierarkkinen takaisinkytkentäsilmukka.
    • Näkemisen konstruktiivista luonnetta korosti myös Richard Gregory (s. 1923), joka oli erityisen kiinnostunut näköharhojen käytöstä tiedostamattomien mallien paljastajana  (Eye and Brain, 1966; The Intelligent Eye, 1970).
    • Myös muunlaista aistipsykologiaa harrastettiin, varsinkin humanistisemmissa piireissä. Esim. Gestalt-psykologia [ks. Watson] vaikutti James J. Gibsonin (1904-1979) holistiseen käsitykseen ulkoisen maailman suorasta havainnoinnista (esim. The Perception of the Visual World, 1950).
  • Greenbergin merkittävimmät artikkelit ovat A quantitative approach to the morphological typology of language (1954) ja Some universals of grammar with particular reference to the order of meaningful elements (1963), jotka molemmat löytyvät teoksesta On Language: Selected Writings of Joseph H.  Greenberg (1990). Klassikkoteos on myös Language Universals, With Special Reference to Feature Hierarchies (1966), josta otettiin uusintapainos 2005.
• Tieteellisesti merkittävimmäksi Chomskyn työksi on jäänyt artikkeli Three models for the description of language (I.R.E. Transactions on information theory, IT-2, 113-124, 1956), jossa Chomsky klassifioi kielioppeja hierarkkisesti niiden vaatiman laskennallisen työn määrän perusteella. Työllä oli erityistä merkitystä tietojenkäsittelyssä, esim. ohjelmointikielten luomisessa ja nk. NPL:ssä (engl. Natural Language Processing). Chomsky halusi määritellä luonnollisen kielen mahdollisimman korkealle tässä järjestelmässä (eli siis raskaaksi), koska hänen paljon käyttämät nk. transformaatiot vaativat sitä.
  • Kielten klassifiointi:
    • "recursive enumerable" kielet
      • Chomskyn kieliopit pyrkivät olemaan tämän ja kontekstiriippuvaisten kielten välissä
    • kontekstiriippuvaiset kielet
    • indeksoidut kielet
      • tämä lisättiin listaan muiden toimista myöhemmin, ja monet ei-transformatiiviset (eli Chomskyn teorioiden vastaiset) generatiiviset kieliopit ovat tällaisia [esim. HPSG, ks. Jackendoff ja Pinker]
    • kontekstivapaat kielet, CF, esim. context-free phrase-structure (CFPS) grammar, jollaista myös on sovellettu luonnollisiin kieliin [esim. LFG, ks. myös Jackendoff ja Pinker]
    • "regular" kielet, esim. finite state grammar, FSG, joiden hieman vahvempaa muotoa kutsutaan 'markovilaiseksi'
• Generatiivisessa kieliopissa ei ole kyse yhdestä monoliittisesta, yleisesti hyväksytystä teoriasta. Chomskyn teoksessa Syntactic Structures (1957) esitetty teoria on käynyt läpi useita erilaisia vaiheita nk. standarditeoriasta (Aspects of the Theory of Syntax, 1965) viimeisimpään (The Minimalist Program, 1995). Eri versioita yhdistää usein kuitenkin kolme perusoletusta: (1) Kielitieteilijät tutkivat aivojen toimintaa; kyse ei ole kielen matemaattisesta analyysistä kielitieteen tarpeita varten. (2) Kielen rikkaus selittyy sen kombinatorisuudella eli säännöillä, joiden avulla voidaan ymmärtää ja luoda ('generoida') myös ennen lausumattomia lauseita. (3) Ihmisen kyky oppia kieli ei ole seurausta yleisestä älykkyydestä, vaan on kognitiivinen erityiskyky (Chomsky ei uskaltanut paljastaa tätä osaa teoriastaan ennen v. 1965 teostaan). Termi 'universaali kielioppi' (engl. Universal Grammar, UG) on jäänyt harhaanjohtavasti elämään. Kuvatessaan ajattelua sääntöjen avulla Chomsky tuki kehittymässä olleita kognitiivisia tieteitä [ks. Feigl ja Sellars] behaviorismia [ks. Watson] vastaan.
  • Chomskyn teorian muita välivaiheita: laajennettu standarditeoria (Studies on Semantics in Generative Grammar, 1972) ja sen korjattu versio (Reflections on Language, 1975), sekä nk. PPT (engl. Principles and Parameters Theory; Lectures on Government and Binding, 1981).
  • Behaviorismi ei hyväksynyt sen paremmin mielen sisältöjä - siis esim. sääntöjä - kuin vaistojakaan. Ratkaisevana käänteenä sen suosiossa pidetään Chomskyn arvostelua (Review of "Verbal Behaviour", Language, 35, 26-58, 1959) Skinnerin teoksesta [ks. Watson].
    • Myös osa behavioristeista oli alkanut epäillä alansa perusoletuksia; esimerkkinä Karl Lashleyn (1890-1958) artikkeli The problem of serial order in behaviour (Jeffress, 112-135, 1951).
• Chomsky tekee eron kielellisen kompetenssin ja kielen käytön, performanssin, välille, ja keskittyy edelliseen [ks. Saussure; Austin ja Grice; Luhmann ja Habermas]. Ehkä tästä syystä hän on myöhemmin pystynyt kieltämään kielen biologisen adaptiivisuuden (ks. alla). Lisäksi Chomsky korostaa syntaksin merkitystä yli fonologian ja semantiikan. Hän erottaa syntaksista konkreettisen pintarakenteen ja abstraktin, universaalin syvärakenteen. Chomskylaisen 'transformatiivisen' kieliopin pintarakenteen vaihtelu perustuu juuri tähän eroon (vaikka ero on hämärtynyt uusimmassa teoriassa, se ei ole kokonaan poistunut). Näitä käsityksiä on kritisoitu generatiivisen tradition sisälläkin.
  • Fonologian klassikkona pidetään Jacobsonin [ks. Bahtin ja Jacobson] piiriin kuuluneen N. S. Trubetzkoyn (1890-1938) teosta Grundzüge der Phonologie (1958). Vaikka Morris Hallen kanssa kirjoitetussa teoksessa The Sound Patterns of English (1968) Chomsky pyrkii osoittamaan, että säännöt määräävät myös sanojen taivutusmuodot, fonologia ei hänellä saanut vielä todella generatiivista luonnetta. Teorian haastajaksi syntyi sekä konnektionistinen malli [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland], jossa säännöillä ei ollut mitään virkaa, että molempia teorioita yhdistävä malli [ks. Jackendoff ja Pinker].
• Chomsky pitää kieltä merkittävänä tekijänä korkeampien ajatustoimintojen synnyttämisessä (Language and Mind, 1968). Hän sijoittaa sen synnyn nuoremman paleoliittisen kauden vallankumoukseen n. 35 000 vuotta sitten [ks. Thomsen; Renfrew ja Knight]. Yleisemmän käsityksen mukaan kieli on kuitenkin syntynyt asteittaisen kehityksen kautta ehkä noin kahden miljoonan vuoden aikana [ks. Renfrew ja Knight; Dunbar ja Miller; Jackendoff ja Pinker]. Älykkyyskään ei ole pelkästään kielestä riippuvaa; esim. simpanssin ja bonobon [ks. Goodall ja de Waal] älykkyys on kiistatonta, vaikka niillä ei ole kieltä. Chomskyn teorioiden syntaksikeskeisyys estää häntä näkemästä, että semantiikan täytyy loogisesti edeltää sekä syntaksia että fonologiaa [ks. Jackendoff ja Pinker]. Muuten kielen merkitys kognitiolle on ilmeinen.
  • Kielen merkityksestä älykkyydelle on myös valitettavia käytännön todisteita. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla monissa länsimaissa kuuroilta lapsilta estettiin luonnollisen viittomakielen käyttö ja heidät pakotettiin lukemaan huulilta ja puhumaan (tai käyttämään vain kuulevien normaalikielen kirjaimia viitonnassaan). Koska nämä vaihtoehdot ovat huomattavasti luonnollista viittomakieltä vaikeampia oppia, lasten kielelliset taidot jäivät vajavaisiksi: seurauksena kuurojen suhteellinen koulutustaso oli 1900-luvulla huonompi kuin edeltävänä vuosisatana. Oliver Sacksin (1933-) teos Seeing Voices (1989) kuvaa näitä kielen ja ajattelun kehitykseen liittyviä ongelmia.
  • Käsitteitä kuten 'elektronin spin' on vaikea kuvitella ilman kieltä. Ernst Cassirer (1874-1945) määritteli ihmisen symboleja luovaksi ja käyttäväksi eläimeksi, animal symbolicumiksi (An Essay on Man, 1944). Yritykset opettaa esim. bonoboille kieltä ovat kaatuneet kuitenkin vasta syntaksiin: kyky ainakaan yksinkertaisten symbolien käyttöön ei ole ihmisen yksinoikeus.
• Minimalistinen ohjelma eroaa jossain määrin edeltäjistään. Kyseessä on pitkälti ideologinen projekti, joka ei - Chomskyn itsensä myöntämänä - ole toistaiseksi pystynyt selittämään kielen empiiristä luonnetta edes sen verran kuin aikaisemmat teoriat ("All the phenomena of language appear to refute it"; On Nature and Language, 2000). Sen sijaan että pitäisi kieltä epätäydellisenä mutta kommunikaation kannalta hyödyllisenä biologisena kykynä, hän pitää sitä matemaattisen täydellisenä ajattelun, 'sisäisen puheen' apuvälineenä, jota voidaan vain onnekkaan sattuman johdosta hyödyntää myös kommunikaatioon. Kielioppi on siis voinut syntyä sattumalta ja varsin myöhäisessä vaiheessa (ks. yllä) jopa vain yhden geenin mutaation seurauksena.
  • Chomskyn mielestä kieli soveltuu samalla tavalla kommunikointiin kuin kaikki muukin mitä ihminen tekee, esim. kävelytyyli, vaatteet tai kampaus (siis ei kovin hyvin)!
  • Kriitikoiden mielestä kieliopin yksinkertaistamista ei saisi tehdä teorian selitysvoiman kustannuksella, varsinkaan jos tulokset eivät ole yhteensopivia empiiristen havaintojen kanssa ja yksinkertaisuuskin saavutetaan jättämällä tärkeitä kieliopin alueita huomiotta. Esimerkiksi Pinker ja Jackendoff ovat vastanneet yksityiskohtaisesti artikkelissa The faculty of language: what is it, who has it, and how did it evolve? ( M.D.Hauser, N. Chomsky ja W.T. Fitch, Science, 298, 1569-1579, 2002) esitettyihin väitteisiin.
• Chomsky tunnetaan myös radikaaleista, usein jopa järjettömistä, poliittisista ajatuksistaan. Hän puolusti mm. punakhmerjohtajaa Pol Potia kansanmurhasyytteitä vastaan. Lisäksi hän oli Irakin puolella sen hyökätessä Kuwaitiin ja serbien puolella näiden hyökätessä Kosovoon [ks. Popper].
  • Chomskyn 'demokratiaa' puolustavaa vastakulttuuriajattelua voidaan pitää erikoisena, kun hän on työssään häikäilemättä käyttänyt 'gurun' asemaansa, ja monien mielestä jopa hidastanut 50-luvun jälkeistä kielitieteen kehitystä.

Monroe Curtis Beardsley 1915 - 1985

• Taiteen ja esteettisen arvon [ks. Hume; Kant; Hegel; Collingwood] filosofi, joka ei kuitenkaan hyväksynyt psykologian merkitystä alalle [ks. Dutton ja Boyd]. Beardsleylle estetiikka merkitsi kritiikin filosofiaa eli metakritiikkiä, johon kuului taideteosten arvottamista, tulkintaa ja kuvailua; pääteos Aesthetics: Problems in the Philosophy of Criticism (1958). Myöhempiä julkaisuja on koottu teokseen The Aesthetic Point of View (1982).
• Perinteiseen tapaan Beardsley yhdisti taiteen ja esteettisen arvon toisiinsa. Vaikka esteettisiä elämyksiä saadaan taiteen lisäksi myös mm. luonnosta, tieteestä tai jopa urheilusta, vain taideteokset "on tehty suomaan tilaisuuksia esteettiseen elämykseen". Teoksella voi tietenkin olla muitakin arvoja, esim. tiedollinen (auttaessaan esim. ymmärtämään yleisinhimillisiä ongelmia) tai moraalinen (kiinnittäessä huomion yhteiskunnallisiin epäkohtiin) arvo, mutta nämä lisäominaisuudet yksinään eivät tee taidetta; tieteellinen artikkeli tai poliittinen puhe ymmärretäänkin harvemmin taiteeksi. Esteettisen elämyksen korostamisesta huolimatta Beardsley ei kuitenkaan ollut perinteinen taidetta taiteen vuoksi -teoreetikko [ks. Goethe; Comte; Durkheim].
  • Voisi kuitenkin argumentoida, että esim. huippujoukkueiden jalkapallo-ottelu tarjoaa esteettisen elämyksen paljon varmemmin kuin monet modernin taiteen ilmenemismuodot!
  • Beardsley ei esteettisellä elämyksellä tarkoita vain jotain miellyttävää: se voi myös (lainaus Jyri Vuorisen teoksesta) "laukaista sielullisia jännitteitä, tyynnyttää tuhoamisyllykkeitä ja tarjota vaarattoman tavan kokea jännitystä; se voi ratkaista sisäisiä ristiriitoja ja selkiyttää mieltä, niin että myös ulkoiset ongelmat tuntuvat vähemmän sekavilta. Se jalostaa havainto- ja erottelukykyä ja saattaa näin olla avuksi esim. ihmissuhteissa; samaan suuntaan vie mielikuvituksen kehittyminen ja rutiinien rikkominen. Se pitää yllä mielenterveyttä (mistä epäsuorana todisteena on konserttien suosio sodan aikana) ja yhdistää ihmisiä samanlaisen kokemuksen kautta. Lopuksi se tarjoaa ihanteen ihmiselämälle".
• Beardsleylle kauneuden kriteerit olivat objektin ja sitä vastaavan elämyksen yhtenäisyys, kompleksisuus (jota ilman yhtenäisyydestä on vaikea puhua) ja intensiivisyys. Hänen edustamansa nk. uuskritiikin [ks. Bahtin ja Jacobson] mukaan taiteilijan intentio ei ole taidekritiikin kannalta olennainen asia, sillä se ei kuulu esteettiseen objektiin itseensä (The intentional fallacy, Sewanee Review, 54, 468-488, 1946; yhdessä William K. Wimsatt, Jr.:n kanssa). Tämän takia taideteoksilla ei tarvitse olla vain yhtä oikeaa tulkintaa, seikka jota myöhempi postmodernismi myös korosti [ks. Foucault ja Derrida]. Mistään 'tekijän kuolemasta' tässä ei kuitenkaan ollut kysymys [ks. Dutton ja Boyd].
  • Artikkelissaan The postulated author: Critical monism as a regulative ideal (Critical Inquiry, 8, 133-149, 1981) Alexander Nehamas määritteli teoksen varsinaisen kirjoittajan (historical writer) ja teoksen henkilöhahmojen väliin kirjailijan (postulated / implied author).
• Arvottamisen lisäksi Beardsley kiinnitti paljon huomiota taideteosten kuvauksen ja tulkinnan kysymyksiin. Esimerkiksi kirjallisen teoksen tulkinta on sen teeman ja mahdollisen teesin selvittämistä, muun kuuluessa kuvailuun. Vaikka muoto (suurten osien struktuuri ja pienten osien tekstuuri) ja sisältö ovat erillisiä, ne ovat myös toisiinsa sidottuja.
• Paul Tillich oli määritellyt uskonnon syventymisenä "perimmäiseen huolenaiheeseen" (The Shaking of the Foundations, 1948). Beardsley esitti, yhdessä Elizabeth Beardsleyn kanssa, samalla tavalla epämääräisen määritelmän teoksessa Philosophical Thinking. An Introduction (1965). Taustalla oli ajatus siitä, että itämaiset ja antropologien tutkimat uskonnot poikkesivat liian paljon kristinuskon tai islamin kaltaisista uskonnoista, jotta esim. yliluonnollisen käsitteen käyttö määritelmässä olisi mahdollista. Moderni uskonnontutkimus on ainakin jossain määrin pyrkinyt perääntymään tällaisesta ajattelusta [ks. Sperber ja Boyer].

Charles Percy Snow 1905 - 1980

• Kirjailija ja (alkujaan) kemisti, joka tunnetaan lähinnä nk. Rede-luentoihin perustuvasta julkaisustaan Kaksi kulttuuria (The Two Cultures and the Scientific Revolution, 1959; The Two Cultures, and a Second Look, 1963). Snow pahoittelee humanismin (renessanssi) ja luonnontieteen (uusi aika) välille syntynyttä vastakkainasettelua, maailman jakoa 'kahteen kulttuuriin' [ks. myös von Wright].
  • Skisman juuret ovat löydettävissä uuden ajan alun Descartesin filosofiasta, joka rationalismissaan väheksyi humanistisia tieteitä, ja (etenkin) romantiikan aikakauden narsistisesta ja kulttuurideterministisestä filosofiasta, joka vastusti avoimesti luonnontieteitä. Myös Marxin ajatukset saivat intellektuellit [jotka ovat paitsi määritelmällisesti humanisteja niin usein myös vasemmistolaisia, ks. Marcuse] vastustamaan oletusta tieteen objektiivisuudesta ja luotettavuudesta [ks. myös Kuhn; Foucault ja Derrida].
• Itse luonnontieteitä tai tiedemiehiä ei vastakkainasettelusta voi syyttää. John Brockmanin mukaan nk. kolmas kulttuuri löytyy nimenomaan sivistyneiltä luonnontieteilijöiltä (The Third Culture: Beyond the Scientific Revolution, 1996). Tiede ei ole syypää maailman ongelmiin, päin vastoin se etsii vastauksia niihin [ks. Solow]. Tiede ei tuhoa sen paremmin ihmisten moraalista selkärankaa kuin taiteitakaan, eikä se riisu luonnonilmiöitä niiden kauneudesta. Näitä romantiikan ajalta peräisin olevia väitteitä on nykyaikana toistanut mm. Brian Appleyard (Understanding the Present: Science and the Soul of Modern Man, 1992). Todellisuudessa tietämyksemme luonnosta on tehnyt siitä paljon rikkaamman ajattelun ja elämysten lähteen kuin menneiden aikojen ihmiskeskeiset myytit koskaan.
  • Kolmannen kulttuurin voidaan ajatella edustavan 'luonnontieteellistä humanismia', jossa ihmisen poikkeuksellista asemaa eliökunnassa selitetään myös luonnontieteisiin tukeutuen.
  • Maisemamaalari John Constablen (1776-1837) mukaan "emme näe mitään kunnolla, ennen kuin ymmärrämme sitä".

Georges Simenon (1903-1989) kirjoitti vuosien 1930 ja 1972 välillä 84 komisario Jules Maigret'estä kertovaa romaania. Tove Jansson (1914-2001) aloitti Muumi-kirjojen julkaisun 1945. William Goldingin (1911-1993, kirjallisuuden Nobelin palkinto 1983) neanderilaisten ja nykyihmisten kohtaamisesta kertova The Inheritors ilmestyi 1955. 1950-luvulla amerikkalaista kulttuuria väritti beat-sukupolvi; esim. Jack Kerouacin Matkalla (1957).  J. R. R. Tolkienin (1892-1973) Taru sormusten herrasta ilmestyi 1954-1955. Sarjakuvan puolella Carl Barksin (1901-2000) Aku Ankka -tarinoiden huippukausi sijoitetaan tavallisesti vuosiin 1948-1955.

Aikakausi 1940-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun merkitsi elokuvan kultakauden jatkumista. Mm. John Ford (1894-1973), Alfred Hitchcock (1899-1980) ja Jasujiro Ozu (1903-1963) tekivät monet merkittävät työnsä tänä aikana. Nimeltä voisi mainita myös Kenji Mizoguchin (1898-1956) Ugetsu - kalpean kuun tarinoita (1953). Piirrettyjen mestariksi nousi Frederick Bean ("Tex") Avery (1908-1980). Ensimmäiset säännölliset televisiolähetykset olivat alkaneet Yhdysvalloissa 1939, ja 1940-luvun alussa verkostoa rakennettiin jo muuallakin. Vaikka seuraava vuosikymmen teki siitä jo merkittävän median etenkin Yhdysvalloissa, varsinaista valtaa se alkoi käyttää vasta 1960-luvulla.

Jazz-musiikki kehittyi mm. Charlie Parkerin (1920-1955), Dizzy Gillespien (1917-1993), John Coltranen (1926-1967), Dave Brubeckin (s. 1920) ja Miles Davisin (1926-1991) johdolla. Samoihin aikoihin syntyi myös rock'n'roll; esim. Elvis Presley (1935-1977).

Stalinin kuolema 1953 helpotti elämää Neuvostoliitossa mutta ei poistanut maailman kahtiajakoa. Kiina siirtyi kommunismiin 1949, ja Mao Zedong (1893-1976) aloitti v. 1957 nk. Suuren Hyppäyksen; 1958-1961 maassa kuoli lähes 40 miljoonaa ihmistä nälkään. Toisaalta liberaalien demokratioiden määrä oli noussut vuosisadan alun reilusta kymmenestä noin kolminkertaiseksi.