Postmoderni aika (n. 1960 -)

1960-luvulta alkaen globalisoituminen johti valtioiden rajat ylittävien instituutioiden merkityksen kasvuun. Kansallisvaltiot olivat vahvimmillaan juuri uutena aikana, ja niitä nyt kohdannut muutos oli merkittävä. Kulttuurin samalla sirpaloituessa valtioiden valtaa alkoivat nakertaa myös erilaiset kansalaisjärjestöt ja yhden asian liikkeet. Seuraukset olivat pääsääntöisesti positiivisia, mutta poliittisesti korrektien mielipiteiden ja tieteen sekoittaminen johti myös nk. postmoderniin tieteen 'kritiikkiin'. Tästä tulee myös aikakauden nimitys; puhutaan myös postmodernista taiteesta.

Sosiobiologiaa ja evoluutiopsykologiaa

Fysiikan standardimalli kehittyi tasolle, josta näyttää olevan vaikea --- vaikka ei varmastikaan mahdotonta --- päästä eteenpäin. Geofysiikassa laattatektoniikka loi kehysteorian monien ilmiöiden tutkimukselle ja selitykselle. Merkittävintä oli ehkä kuitenkin biologiassa tapahtuneet muutokset, jotka vaikuttivat ihmisenkin tutkimukseen: myös aivot ovat evoluution tulosta.

Berliinin muurin rakentaminen 1961 osoitti Euroopan elävän vielä kylmän sodan kautta. Kiinassa 60-luvun lopulla alkanut Kulttuurivallankumous oli uusi tuhoisa sosiaaliteknologinen kokeilu. Kehitys johti kuitenkin vähitellen näkemykseen lännen hyvinvoinnin eduista.

Louis (1903-1972) ja Mary (1913-1996) sekä Richard (1944-) ja Meave (1942-) Leakey

• Tunnetuimmat ihmisen esihistoriaa [ks. Darwin; Metchnikoff ja Ehrlich; Pauling; A.C. Wilson] tutkineet antropologit; Louis ja Mary olivat aviopari, Richard heidän poikansa ja Meave tämän vaimo. Perhe mm. löysi ja nimesi 1960 Homo habiliksen; vielä merkittävämpi oli Richardin 1972 löytämä saman lajin pääkallo. Fossiililöydöt ovat osoittaneet, että kehityksensä aikana aivojemme koko kaksinkertaistui, ja kasvu oli erityisen nopeaa juuri modernin ihmisen aikana. Nykyihmisen aivot ovat noin yhdeksän kertaa suuremmat kuin meidän kokoiselta nisäkkäältä odottaisi (H. J. Jerison, Evolution of the Brain and Intelligence, 1973).
  • Kaikki löydetyt fossiilit eivät ole ihmisen (tai edes nykyisten ihmisapinoiden) esi-isiä, vaan sukupuuttoon kuolleita sivuhaaroja. Tämä vaikeuttaa muutenkin vajavaisen fossiiliaineiston tulkintaa. On mm. esitetty, ettei Homo habilis olisi esi-isämme.
• Ihminen on ihmisapinalaji (engl. ape), johon kuuluvat myös simpanssit ja gorillat [ks. Goodall ja de Waal]. Ihmisapinat kuuluvat apinoiden (engl. monkey) itäapinoiden ryhmään. Apinat puolestaan kuuluvat nisäkkäiden kädellisten lahkoon, nisäkkäiden ollessa nk. selkäjänteisiä eliöitä. Vanhin tunnettu ihmisapinasuku Proconsul eli n. 23-15 miljoonaa vuotta sitten [mvs; ks. myös Lyell]. Gibbonit eriytyivät omaksi lajikseen ehkä n. 18 mvs, orangit n. 14 mvs. Kenyapithecusta pidetään nk. afrikanihmisapinoiden eli homininien esi-isänä: gorillat erosivat tästä linjasta n. 9 mvs, simpanssit n. 5 mvs. Jäljelle jääneet nk. apinaihmiset jälkeläisineen ovat siis varsin läheistä sukua gorillalle ja simpanssille [ks. A.C. Wilson].
  • Gibboneita on useita eri lajeja, orankeja kaksi. Gorillat jaetaan läntiseen ja eteläiseen lajiin, simpanssit tavalliseen ja pienikokoiseen Kongon-simpanssiin eli nk. bonoboon.
  • Apinat liikkuvat neljällä jalalla oksien päällä ja käyttävät häntää tasapainoelimenä. Vain ihmisapinat pystyvät roikkumaan puiden oksista käsiensä varassa. Erityisen hyviä tässä ovat Aasiassa elävät oranki ja gibboni, mutta myös afrikkalaisilla gorillalla, simpanssilla ja ihmisellä on vastaava anatomia. Kyky mahdollistaa sekä oksien päissä oleviin hedelmiin ylettymisen että nopean liikkumisen oksia pitkin (engl. brachiation).
  • Uuden maailman apinat joutuivat erilleen ihmisen esi-isistä n. 40 miljoonaa vuotta sitten Etelä-Amerikan mantereen irtautuessa Afrikasta [ks. Wegener ja Holmes; Morgan ja McKenzie].
• Maapallon ilmasto alkoi kylmetä n. 52 miljoonaa vuotta sitten, ja n. 14 mvs prosessi kiihtyi [jääkausista, ks. Agassiz ja Croll; Morgan ja McKenzie]. Sademetsät alkoivat korvautua avoimilla savanneilla n. 7 mvs, jolloin apinaihmiset olivat jo osittain kaksijalkaisia. Niihin kuuluu mm. suku Sahelanthropus, josta löytyy (todennäköisesti) nykyihmisen linjaan kuuluva laji, Sahelanthropus tchadensis, sahelinapinaihminen (n. 6 mvs). Jos se on myös simpanssien esi-isä [mikä on ajoitusten perusteella mahdollista, ks. A.C. Wilson], nykyiset simpanssit ovat kehittyneet itseään ihmismäisemmästä muodosta. Australopithecuksia kutsutaan suomen kielessä etelänapinoiksi; noin 3.8 miljoonaa vuotta vanha fossiili, Lucy, kuuluu Australopithecus afarensis -lajiin. Meave Leakey löysi n. 3,7 mvs eläneen Kenyanthropus platyops -lajin eli kenianesi-ihmisen.
  • Muita apinaihmisiä ovat Orrorin, Ardipithecus ja Paranthropus. Ihmismäinen kävely on tehokkaampaa kuin rystysiä hyödyntävä lähes 'nelijalkainen' liikkuminen. Myös tarve nähdä mahdollisimman kauas avoimella savannilla on voinut vaikuttaa; vastaavaa tarvettahan ei metsien asukeilla ollut. Kyse ei ollut käsien vapauttamisesta muuhun työhön, mikä näkyy myös kivityökalujen myöhäisestä ja erittäin hitaasta kehityksestä (ks. alla).
• Nykyinen jääkausi alkoi n. 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Apinaihmisten jälkeläisiä voidaan jo kutsua esi-ihmisiksi. Näihin kuulunee mm. Kenyanthropus rudolfensis (turkananesi-ihminen n. 2.4 mvs). Koska urokset olivat selvästi naaraita kookkaampia (nk. sukupuolidimorfia), parinmuodostusta ei oletettavasti tapahtunut. Nk. Olduvain kulttuuri 2.5-1.7 miljoonaa vuotta sitten kattaa usean eri lajin valmistamia erittäin alkeellisia kivityökaluja [ks. Thomsen; Renfrew ja Knight], joilla pääsi esim. raatojen lihaan käsiksi. Homo-suvun synty oli jo lähellä. Tosin n. 2.3 mvs ilmaantunut Homo habilis eli käteväihminen saattoi todellisuudessa olla vielä Australopithecus habilis, käteväapinaihminen.
  • Ihmisen evoluutio hyödynsi nk. neoteniaa, jossa laji pidentää lapsuusvaihettaan kehittäen kuitenkin lisääntymiskyvyn sen aikana [ks. Maslow]. Muistutammekin paljon enemmän simpanssivauvaa kuin itse simpanssia.
    • Ihmisen neotenia-teorian esitti ensimmäisenä Louis Bolk v. 1936, ja Julian Huxley teki eläinkokeita ilmiön tiimoilta. Ilmiölle on olemassa vastineita eläinmaailmassa, ja se perustuu --- kuten yleensäkin nopea evoluutio --- säätelygeenien [ks. Monod ja Jacob; Dawkins] mutaatioihin.
• Jäätiköitymisten aikaiset nopeat ilmastonvaihtelut [ks. Wegener ja Holmes] selittävät usean nisäkäslajin aivojen kasvun [ks. Drake]. Myös esi-isiään suurempiaivoinen Homo-suku syntyi. Melko tasainen aivojen koon kasvu jatkui aina nykyihmiseen saakka, jolloin tapahtui uusi äkillinen hyppäys ylöspäin. Kivityökalut [ks. Thomsen; Darwin] kehittyivät ja tulen käyttö [ks. Darwin; Tylor ja Frazer; Lévi-Strauss] alkoi. Molemmat liittyvät myös metsästyksen merkityksen kasvuun [ks. Darwin]. Nykyihmisellä raskausajan tulisi olla 21 kuukautta, jos aivojen annettaisiin kehittyä rauhassa ennen synnytystä. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista synnytyskanavan ahtauden takia. Sen kehitys isommaksi olisi puolestaan tuottanut ongelmia kävelylle tilanteessa, jolloin evolutiivinen paine suuntautui päinvastaiseen suuntaan, juoksemisen kehitykseen. Vuoden etuajassa syntyvät vauvat vaativat erityistä hoivaa [ks. Hamilton ja Williams; Fiske ja Harris]. Laajemminkin lajimme nk. elämänhistoria [ks. Daly ja Wilson] sai erityispiirteitä: siinä missä ihmiset elävät aikuisten varassa yhden kolmanneksen elämästään, simpanssit hankkivat oman ruokansa jo elettyään kymmenesosan elämästään (H. Kaplan et al., A theory of human life history evolution: Diet, intelligence and longevity, Evolutionary Anthropology, 9, 156-185, 2000).
  • Varhaisten ihmislajien nimeämistavat vaihtelevat tutkijasta toiseen heidän taustaoletustensa mukaan. Tässä käytetään mm. Chris Stringerin suosimaa kompromissia kolmesta Homo-suvun lajista, erectus, heidelbergensis ja sapiens.
  • Homo erectus (pystyihminen) kehittyi n. 1.8 miljoonaa vuotta sitten, mahdollisesti Kenyanthropus suvusta. Laji oli jo taitava kivityökalujen tekijä ja nk. Acheulin kulttuurissa (1 700 000 - 250 000 vuotta sitten) tehdään ero käsikirves- ja iskurikulttuurien välillä. On mahdollista, että jo erectus oppi käyttämään tulta. Myös ihon karvapeite saattoi hävitä näihin aikoihin, ja paljaaksi jäänyt iho tummeni suojakeinoksi auringon vahingollista säteilyä vastaan. Tässä vaiheessa urokset olivat enää vain n. 20% kookkaampia kuin naaraat, mikä viittaa parinmuodostuksen alkuun [ks. Westermarck; Landtman]. Laji levisi myös Afrikan ulkopuolelle [Out of Africa 1, ks. A.C. Wilson].
    • Homo ergaster -nimikettä käytetään joskus afrikkalaisen erectus-lajin tunnisteena, jolloin erectus viittaisi aasialaiseen (so. Jaava, Kiina) pystyihmiseen.
    • Artikkelissa Endurance running and the evolution of Homo (Nature, 432, 345-352, 2004) Dennis M. Bramble ja Daniel E. Lieberman kiinnittivät huomiota näihin aikoihin ilmaantuneen juoksemisen merkitykseen ihmisen evoluutiossa. Vaikka ihmisen fyysisiä ominaisuuksia vähätellään suhteessa muihin eläimiin, lajimme on hyvin monipuolinen urheilija.
  • Homo heidelbergensis (heidelberginihminen) ilmaantui n. 600 000 vuotta sitten. Laji oli ensimmäinen, joka varmuudella harrasti suurriistan metsästystä [jossa seksuaalisella valinnalla on saattanut olla merkitystä; ks. Symons ja Buss]; heittokeihäät kehittyivät. Tulenkäyttö alkoi olla kontrolloitua ja asumuksiksi rakennettiin suuria majoja. Nahkaa, puuta, luuta ja sarvea alettiin käyttää entistä enemmän materiaaleina. Fysiologian perusteella on esitetty, että laji oli jo puhekykyinen; tällaisten adaptaatioiden synty viittaa siihen että puhekyvyn juuria voidaan etsiä jo Homo ergasterin ajoilta [ks. Renfrew ja Knight; Jackendoff ja Pinker].
    • Heidelberginihmisestä kehittyi Euroopan jääkauden sopeutumana myös Homo neanderthalensis eli neandertalinihminen [ks. Darwin; Childe], joka vaikutti n. 300 000 - 28 000 vuotta sitten. Jopa Suomessa, Susiluolassa Kristiinankaupungin lähellä, on voinut asua neandertalilaisia n. 100 000 vuotta sitten (ko. teoriaa on myös epäilty). Neandertalilaisten esinekulttuuri, Moustierin kulttuuri, kehittyi nykyihmisen vaikutuksesta Châtelperronin kulttuuriksi.
    • Aasiassa heidelberginihmisestä kehittyi mahdollisesti oman lajinimikkeen ansaitseva 'denisovan' ihminen; nimi juontuu siperialaisesta luolasta.
• Nk. Recent African Origin -teorian mukaan nykyihminen, Homo sapiens, kehittyi edellisestä n. 300 000 vuotta sitten Afrikassa, josta se aloitti uuden leviämisensä [Out of Africa 2, ks. A.C. Wilson]. Vanhimmat fossiilit on ajoitettu n. 165 000 vuoden ikäisiksi. Leviäminen tapahtui ensin Aasiaan, ja sieltä edelleen Eurooppaan [Cro-Magnonin ihmiset, n. 50 000-25 000 vuotta sitten; ks. Childe] ja --- nyk. Beringin salmen kautta --- myös Amerikkaan (30 000-10 000 vuotta sitten). Moderni ihminen metsästi ja jakoi ruokaa esi-isiään tehokkaammin, ja arvostetut ihmiset haudattiin rikkaan esineistön mukana [kulttuurista, ks. myös Milgram; Renfrew ja Knight; Boyd ja Richerson].
  • Koska Home sapiens ei täysin syrjäyttänyt esi-isiään ja serkkujaan, Afrikassa eli yhtä aikaa lukuisa joukko toisistaan hieman poikkeavia ihmislajeja, jotka pystyivät risteytymään keskenään; tämä jätti jälkensä perimään [ks. A.C. Wilson]. On esitetty että erillinen Homo helmei -laji tarvittaisiin heidelberginihmisen ja nykyihnisen väliin.
  • Nick Drake kollegoineen on osoittanut, että Sahara oli 120 000 vuotta keidas, jossa polveili laaja järvien ja jokien verkosto. Olosuhteet vaikuttivat nk. Still Bayn (n. 72 000 vuotta sitten) ja Howieson's Poortin (n. 65 000 - 60 000 vuotta sitten) kulttuurien kukoistukseen. Toisaalta geneettinen analyysi osoittaa Homo sapiens -populaation koon pudonneen alle 10 000 henkilöön n. 65 000 vuotta sitten.
    • Indonesialaisen Toban tulivuoren rajun purkauksen on arveltu tapahtuneen n. 73 000 vuotta sitten. Tämä on saattanut tappaa ihmisiä esim. ilmastoon vaikuttamalla [ks. Fraklin; Alvarez], olihan kyseessä ehkä voimakkain purkaus viimeisen kahden vuosimiljoonan aikana. Yllättävästi toinen iso purkaus tapahtui nykyisen Italian alueella 39 300 vuotta sitten. Kylmä Heinrichin 'eventti', H4, ajoittuu n. 39 000 - 38 000 vuoden päähän [ks. Broecker].
  • Muutto pohjoiseen merkitsi vähemmän auringonvaloa, joka tuottaa elimistön immuniteettivasteelle ja kalsiumin imeytymiselle tärkeää D-vitamiinia. Tumma ihonväri vaaleni tämän seurauksena. D-vitamiinia saadaan myös kasveista ja hedelmistä, mutta ei tarpeeksi suuria määriä.
  • Vuonna 2004 löydetty Homo floresiensis -lajin fossiili osoitti, että vielä n. 18 000 vuotta sitten maapallolla eli ihmisen sukulaislaji, jota on pienen kokonsa vuoksi kutsuttu myös 'hobitiksi'. Löydetyn lajin arkaaisuus voi tarkoittaa, että ihmisen esi-isien varhaisimmat matkat ulos Afrikasta tapahtuivat jo ennen Home erectus / ergaster vaihetta.
• Metsästys ja tulen käyttö ruoanlaitossa mahdollistivat aivojen kasvun [ks. Drake] tarjoamalla proteiinipitoisempaa ruokaa kuin raa'at kasvit ja hedelmät. Sukupuolten välinen, nälän riskiä vähentänyt työnjako sai alkunsa: miehet metsästivät ja lapsista huolehtivat ja/tai raskaana olevat naiset keräsivät. Parisuhde ja perhe [ks. myös Westermarck; Hamilton ja Williams; Symons ja Buss] nähtiin tästä syntyneenä taloudellisena yksikkönä (Washburn S.L. & C.S. Lancaster, The evolution of hunting, teoksessa R.B. Lee & I. DeVore (toim.), Man The Hunter, 1968). Metsästys ei kuitenkaan ollut välttämättä merkittävin miehen tuoma panos; mies voi tarjota myös esim. suojelua.(tähänhän perustuu mm. gorillojen haaremien muodostus). Koska suurriistan metsästys on epävarmaa puuhaa eikä lihan pitkäaikainen säilöminen ollut mahdollista, saaliin jako kuuluu tärkeänä osana kaikkiin metsästyskulttuureihin [ks. Landtman]. Aivan uusimmat fossiilisten luiden tutkimukset ovat osoittaneet, että nykyihmisen ruokavalio laajeni kaloihin laajemmin kuin neandertalilaisilla serkuillamme.
  • Nykyihmisen ruuansulatuskanava on lyhyempi kuin mitä lajin koon perusteella odottaisi: tämäkin osoittaa ruokavalion muuttuneen.
  • Myös keräilyyn liittyi omat haasteensa, esim. K. Milton, Distribution patterns of tropical food plants as a stimulus to primate mental development (American Anthropologist, 83, 534-548, 1981).
  • Richard Wrangham on korostanut tulen 'kesyttämisen' merkitystä ihmisen evoluutiossa (Catching Fire: How Cooking Made Us Human, 2009). Se saattoi mm. helpottaa naisten välisen yhteistyön kehitystä [ks. Goodall ja de Waal]. Tulella valmistetun ruoan pureskelu ja sulatus vaatii vähemmän aikaa ja energiaa kuin raa'an. Lisäksi tuli mahdollistaa laajemman ruokavalion, josta on saatu myös mahdolliset bakteerit tapettua. Kulttuuri vaikutti ihmisen biologiseen evoluutioon alusta alkaen [ks. Baldwin; Boyd ja Richerson].
  • Yhteistyön kehityksestä yleensä, ks. Hamilton ja Williams; Trivers; Maynard Smith.

Edward Hallett Carr 1892 - 1982

• Historioitsija, joka teoksessaan What is History? (1961, 1986) tavoitteli keskitietä suhteessa historiantutkimuksen objektiivisuuteen [ks. Descartes; Dilthey ja Windelband]. Vaikka osa Carrin ajattelua ei kestä modernia kritiikkiä, sopivasti maltillistamalla se kuvaa nykyaikaista tutkimusta paremmin kuin kilpailevat teoriat, jotka korostavat liikaa joko historiallisten tosiasioiden tai niiden tulkinnan merkitystä. Historiantutkimus oli muutenkin muuttumassa. (1) Se ei ollut enää pelkästään kansallisvaltioiden poliittista historiaa; esim. Carr keskittyi sosiaalihistoriaan. (2) Historioitsijat pyrkivät myös maansa rajojen ulkopuolelle, vähitellen jopa Afrikkaan ja Aasiaan; Carr oli kiinnostunut Neuvostoliiton historiasta.
  • Carr näki tutkimuksen historioitsijan toivoman tulevaisuuden kautta. Venäjän vallankumousta ja sen jälkeistä aikaa tutkiessaan hän ei pitänyt prosessin negatiivisia puolia merkittävinä historiallisina tosiasioina sen päämäärään nähden; häntä voidaan jopa pitää stalinistina. Aivan näin voimakasta näkökulman korostamista vakava historiantutkimus ei siedä. Carrin yritykset tietoteoreettiseen filosofointiin eivät myöskään olleet kovin onnistuneita.
    • Länsimaisen älymystön taipumus stalinistisuuteen on jatkunut meidän päiviimme saakka, kuten esim. Slavoj Žižekin tapaus osoittaa (The Parallax View, 2006).
  • Historian tutkimus on eriytynyt moneen eri suuntaukseen. 1900-luvulla syntyneen sosiaalihistorian [ks. Marx] tunnetuin nimi on Edward Palmer Thompson (1924-1993; esim. The Making of the English Working Class, 1963), joka oli myös nk. mikrohistorian uranuurtajana. Sosiaalihistoria syrjäyttikin poliittisen historian sekä opetuksessa että tutkimuksessa. Muita aloja ovat mm. aatehistoria [ks. Collingwood], taloushistoria [ks. Pigou ja Keynes; North; Landes], tieteenhistoria [ks. Herschel ja Whewell; Kuhn] ja taidehistoria [ks. Vasari; Winckelmann]. Tutkimus loi yhteyttä myös yhteiskuntatieteiden kvantitatiiviseen traditioon [ks. Comte; Durkheim].
• Historiassa on tärkeää sekä uusien löytöjen tekeminen ja tulkinta, että jo tunnettujen tietojen uudelleentulkinta [ks. Ranke]. Enemmän ja vähemmän tosiksi tiedetyistä, kriittisellä metodilla [ks. Ranke] hankituista tiedoista luodaan teoriapohjaisella tulkinnalla todisteita historialliseen argumentoitiin. Juuri eri teoriat mahdollistavat samojen tekstien lukemisen eri tavoilla [ks. Collingwood]. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tulkinnat olisivat testaamisen ulkopuolella. Teoriat ovat yleistyksiä, joihin liittyy oletuksia kausaalisuussuhteista: historian käsittelemät tapahtumat eivät ole pelkästään radikaaleja sattumia (engl. one damned thing after another), vaikka sellaisiakin toki on olemassa. Yleiset lait ja ennustukset [ks. Spengler ja Toynbee] eivät kuitenkaan kuulu historian tutkimukseen [mutta ks. myös Sanderson ja Gintis]. Historia ei myöskään voi rajoittua pelkästään tapahtumien taustalla olevan ajattelun tutkimukseen, koska yksilötason tietoinen toiminta tuottaa ryhmätasolla usein täysin odottamattomia seuraamuksia [ks. Luther ja Calvin; Mandeville; Smith; Marx; Weber; Luhmann ja Habermas]. Ihmiset tekevät historiaansa annetussa ympäristössä, johon voidaan vaikuttaa korkeintaan vain viiveellä.
  • Historiallisten tosiasioiden olemassaoloa epäilevät voivat kysyä itseltään, onko toisen maailmansodan aikainen juutalaisten joukkotuho vain tulkintaa. Postmodernissa ajattelussa [ks. Foucault ja Derrida] korostuu historian tulkintapuoli. Äärimmillään tulkinta ei edes kohdistu historialliseen materiaaliin vaan historioitsijoiden teksteihin. Sosiologia on saavuttamassa saman 'ihanteen': sosiologit tutkivat yhteiskunnan sijaan sosiologiaa eli edeltäjiensä tekstejä.

Herbert Lionel Adolphus Hart 1907 - 1994

• Oikeusfilosofi, joka tutki lain [ks. Solon; Magna Carta] yleistä luonnetta ja suhdetta mm. moraaliin [ks. Kohlberg]. Hartin The Concept of Law (1961) on yksi tärkeimpiä 1900-luvun alan kirjoja. Hart pyrki luomaan yleisen, kuvailevan lakiteorian, joka vastaa todellisuutta paremmin kuin perinteinen positivismi [ks. Bentham]. Hän mm. otti luonnonoikeudelliset [ks. Aristoteles; Zenon ja Khrysippos; Cicero; Tuomas Akvinolainen; Grotius; ] kysymykset vakavasti, vaikka tunnustikin lain ja moraalin välisen eron. Hartin teoria hyödyntää ideaa säännöistä: lakeja ei esim. voida 'realistaa' pragmatistisesti [ks. James] siihen, mitä tuomarit päättävät. Säännöt eivät ole vain rajoittavia, vaan monet niistä luovat oikeuksia, mm. rajoittavien sääntöjen luomiseen ja muuttamiseen. Jälkimmäinen seikka auttaa myös sääntöjen sisäistämisessä [ks. Schumpeter ja Hayek], joka on Hartin teoriassa tärkeä osa lain käsitettä. Esimerkiksi talouselämälle tärkeää yleisen luottamuksen ilmapiiriä ei kannata erottaa sen tukemiseksi luoduista laeista.
  • Monet lait ovat sopimuksia, joihin ei sisälly syvällisiä moraalisia ongelmia (esim. käytetäänkö vasemman- vai oikeanpuoleista tieliikennettä); toisaalta monet moraalikysymykset [esim. seksuaalisuuteen liittyvät, ks. Kinsey] kuuluvat yksityisyyden piiriin. Lisäksi esimerkiksi tahaton vahingonteko, johon ei liity moraalista häpeää, voi johtaa oikeudelliseen korvausvelvollisuuteen.
  • Teoksen vuoden 1994 uuteen versioon liitettiin Hartin jälkipuhe, jossa hän vastaa etenkin Ronald M. Dworkinin esittämään kritiikkiin. Hartin analyyttinen laintutkimus ei ole ristiriidassa Dworkinin historiallisen näkökulman kanssa.
• Hartin filosofia on yhteensopivaa nk. evoluutiokriminologian kanssa [ks. Daly ja Wilson].

Douglass C. North 1920 -

• Taloustieteilijä ja taloushistorioitsija, joka on vaikuttanut nk. uuden institutionaalisen taloustieteen kehitykseen [ks. Veblen; Pigou ja Keynes]; esim. The Growth of the United States (1961). Myös uusinstitutionalismi kritisoi neoklassisia [ks. Marshall] talousteorioita; tulilinjalla ovat sekä kysynnän ja tarjonnan laki että toimijoiden rationaalisuus [mutta ks. Simon ja Arrow; Sanderson ja Gintis]. Perustava 'instituutio' on omistusoikeus [ks. Locke; Brunel] ja sen turvaaminen (The Rise of the Western World, 1973). Northille myönnettiin Nobelin taloustieteen palkinto 1993.
  • Instituutiot eivät tarvitse syntyäkseen valtiota, mistä keskiajan lex mercatoria on esimerkki [ks. Magna Carta; Luhmann ja Habermas]. Esimerkiksi omistusoikeuden turvaaminen onnistuu kuitenkin parhaiten valtion 'väkivaltamonopolilta' [ks. Weber]. Myös perustutkimus, koulutus, sosiaalipolitiikka ja muu yhteiskunnallinen infrastruktuuri on perustellusti ainakin osittain valtion vastuulla [ks. Mill; Giddens; Wolf ja Florida].
  • Hernando de Soto osoitti Afrikan ja Etelä-Amerikan puutteellisten omistusoikeuksien vaikeuttavan juuri köyhien asemaa (The Mystery of Capital, 2000). Kommunistimaiden kollektiivitilojen ongelmat johtuivat samasta syystä. Kiinan maaseudun vaurastuminen oli 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa tapahtuneen omistusoikeuksien lisääntymisen ansiota: tuotanto kasvoi viljelijöiden saadessa itsekin hyödyn työnsä tuloksista. Kyse oli siis poliittisesta globalisoitumisesta [ks. Bhagwati].
    • Kommunistien ottaessa vallan Venäjällä oli maailman suurin viljan viejä; 1980-luvulle tultaessa Neuvostoliitto oli maailman suurin viljan tuoja. Maalla ei myöskään ollut teollisuustuotantoa, jolla olisi saanut valuuttaa ruuan tuontiin. Keväällä 1991 presidentti Mikhail Gorbachev sai alaisiltaan muistion, jossa varoitettiin maata uhkaavasta nälänhädästä (Yegor Gaidar, Collapse of an Empire: Lessons for Modern Russia, 2007).
• Northin teoriassa talouskasvu perustuu liiketoiminnan väistämättömien kustannusten (engl. transaction costs) eli järjestelmän 'kitkan' minimoimiseen erilaisten instituutioiden ja organisaatioiden [ks. Taylor] avulla. Instituutiot ovat organisaatioiden --- julkinen sektori, etujärjestöt, yritykset, jopa yksilöt --- toimintaa ohjaavia sääntöjä. Instituutiot ovat tavallaan 'pelin' sääntöjä ja organisaatiot 'pelaajia'. Merkittävä liiketoiminnan kustannuksia lisäävä tekijä on toimijoiden tiedon rajallisuus; myös toiminnan historiasidonnaisuudella on oma merkityksensä [nk. path dependence --hypoteesi, joka liittyy organisaatioteoriassa nk. kontingenssi- eli ympäristöteorioihin, ks. myös Schumpeter ja Hayek]. Peliteoreettisessa [ks. von Neumann; Sanderson ja Gintis] mallinnuksessa North korostaa kokemusta luovan, toistuvan kanssakäymisen merkitystä. Myöhemmin nk. Transaction Cost Economics --koulukunnan keskeiseksi teoreetikoksi on noussut Oliver E. Williamson (s. 1932), joka tutkii mm. modernin liikeyrityksen [ks. Brunel; Schumpeter ja Hayek] teoriaa.
  • Länsimaisessa 'toisinajattelussa' yhteiskunnalliset instituutiot ovat olemassa vain markkinatalouden rajoittamiseksi. Taloustieteen käsittelemät instituutiot pyrkivät kuitenkin auttamaan markkinoita niiden positiivisten vaikutusten vuoksi [ks. Brunel; Mill].
• Instituutioiden merkitys talouskasvulle oli varsin hyvin tiedossa [ks. Smith; Mill] jo ennen 'institutionalismia'. Tästä klassisesta ajattelusta syntynyttä institutionalismia kutsutaan yhteiskunnallisen valinnan teoriaksi [ks. Simon ja Arrow; Sen].
• Yhdessä John Joseph Wallisin ja Barry R. Weingastin kanssa kirjoitetussa teoksessa Violence and Social Orders (2009) North tutkii modernisaatiota [ks. Weber], eli tapaa jolla henkilökohtaisiin suhteisiin perustunut eliittivetoinen 'luonnollinen' (engl. myös 'limited access') valtio alkoi 1800-luvulla antaa sijaa sääntöihin ja instituutioihin perustuvalle 'avoimelle' ('open access') valtiolle. Edelliset, jotka ovat yhä enemmistönä, voidaan jakaa nk. hauraisiin, perustason ja kypsiin luonnollisiin valtioihin (engl. fragile, basic, mature). Kaikkia näitä karakterisoi eliitin yksilöihin sidotut etuoikeudet (engl. privileges), jotka korvautuvat moderneissa valtioissa ei-persoonallisilla oikeuksilla (rights). Valtioiden kehityksen taustalla oli pyrkimys vähentää yhteiskuntien väkivaltaisuutta [ks. Hobbes; Elias; Daly ja Wilson; Keeley; Jackendoff ja Pinker]. Esimodernin valtion kutsuminen luonnolliseksi viittaa siihen, että institutionalisoituihin suhteisiin perustuva moderni kanssakäyminen ei perustu enää biologisesti selittyvään kanssakäymiseen [ks. Fiske ja Harris]. Northin viesti on, että varhaistenkaan valtioiden kategorisointi eliitin hallitsemaksi organisoituneeksi rikollisuudeksi [ks. Landtman] jättää jotain tärkeää huomioimatta.
  • Luonnollisia valtioita karakterisoivat (1) organisaatioiden rajaaminen eliitille, (2) kaupan monopolisointi, so. valtio päättää minimissään ketkä saavat tehdä kauppaa, mahdollisesti myös missä ja millä hinnalla, ja (3) laki, joka valtiota käsitellessään (engl. public law) määrittelee eliitin etuoikeuksia.
  • Kypsällä tasolla luonnollisen valtion instituutiot ovat jo 'kestäviä', so. ne eivät ole sidoksissa niissä vaikuttavien ihmisten persooniin [ks. Mandeville], ja eliitti pystyy luomaan valtiosta riippumattomia instituutioita.
  • Englanti ja Yhdysvallat modernisoituivat 1800-1850, Ranska n. 1880. Nyt instituutioita pystyivät luomaan eliitin ulkopuolelle jäävät ihmiset.

Frank Drake 1930 -

• Radioastronomi, joka laski 1961 ainakin tuhannen --- mahdollisesti jopa satojen miljoonien --- maan ulkopuolisten sivilisaatioiden voivan viestiä kanssamme. Tällä arviolla Drake puolustaa nk. SETI-ohjelmaa (Search for Extraterrestrial Intelligence, tunnetaan myös nimellä High-Resolution Microwave Survey), jossa etsitään viestejä avaruuden radiotaustasta (esim. Dava Sobelin kanssa kirjoitettu Is Anyone Out There?, 1992). Laskuissaan hän huomioi seuraavat tekijät:
  1. Galaksin tähtien lukumäärä
  2. Planeettakunnan omaavien tähtien suhteellinen osuus
  3. Elämälle sopien planeettojen suhteellinen osuus
  4. Sellaisten soveliaiden planeettojen suhteellinen osuus, joissa elämä myös syntyy
  5. Niiden elämää synnyttäneiden planeettojen osuus, joissa myös älykkyys kehittyy
  6. Älykkäiden sivilisaatioiden todennäköisyys haluta ja kyetä viestiä tähtienvälisesti
  7. Viestivän sivilisaation elinikä
• Sitä, että emme ole havainneet viitteitä maapallon ulkopuolisesta älykkyydestä, kutsutaan Fermin paradoksiksi. Drake joutui selittelemään biologeille kohdassa 5 tekemäänsä oletusta: että älykkyys [ks. Piaget] on vääjäämätön seuraus elämän kerran synnyttyä. Tiedämme, että askel esitumallisesta elämästä [joka on todennäköisesti yleisestä, koska kehittyi niin varhain, ks. Lyell] monimutkaisuuden mahdollistavaan aitotumalliseen elämään on maapallolla perustunut sattumaan [ks. Margulis ja Woese]. Lisäksi evoluutio ei pyri luomaan älykkyyttä; esim. hyönteiset ovat maapallolla paljon ihmistä menestyneempiä, yksisoluisista eliöistä puhumattakaan. Aivot ovat energeettisesti niin kallis elin [ks. Dale ja Loewi], että evoluutiolla on syytä jopa vastustaa niiden kasvua. Fermin paradoksi ei ehkä olekaan aito paradoksi, ja ihmisen aivojen kasvu [ks. Leakeyt] vaatii selityksen [vrt. Gould]. Kieli on aivan varmasti ollut tärkeässä osassa tässä kehityksessä [ks. Chomsky; Bickerton ja Calvin; Jackendoff ja Pinker]. Evoluutiopsykologia [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller; Fiske ja Harris] olettaa, että älykkyyden takana ei ole pelkkä aivojen koon kasvu: myös laadullisia muutoksia tapahtui. Kehittäessään symbolista käsitteistöä myös esinekulttuuri tukee älykkyyttä, mikä viittaa myös käden evoluution merkitykseen [ks. Bickerton ja Calvin; Renfrew ja Knight; Dennett].
  • Ihmisen älykkyys lähtee nisäkkäiden perusälykkyydestä. Nk. intuitiivinen (englanniksi myös 'folk') fysiikka auttaa ymmärtämään fysikaalista ympäristöä, ja intuitiivinen biologia tekee eron kuolleen ja elävän maailman välille. Näiden välistä periaatteellista eroa havainnollistavat aivovauriot, joiden seurauksena potilaalla voi olla vaikeuksia erottaa toisistaan eri eläinlajeja, mutta ei ihmisen valmistamia esineitä [tai päinvastoin; dualismista, ks. Dawkins]. Ryhmäelämä tuotti nk. sosiaalista älykkyyttä, joka alkuvaiheessa muistutti nykyisten apinoiden ja ihmisapinoiden [ks. Goodall ja de Waal] kilpailullista, strategista älykkyyttä [ks. Trivers; Maynard Smith; Leslie ja Baron-Cohen; Dunbar ja Miller].
  • Perinteiset älykkyyden selitysteoriat ovat ekologisia. Jääkautiset lämpötilanmuutokset [ks. Wegener ja Holmes; Broecker] vaikuttivat päiväntasaajalle asti. Vaihtelut olivat hyvin nopeita, useita asteita muutamassa kymmenessä vuodessa. Tarve ymmärtää luontoa paremmin vaati uutta, säännönmukaisuuksia hahmottavaa ja jopa innovatiivista aivotoimintaa [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Sosiaalinen älykkyys alkoi tukea kilpailun lisäksi myös yhteistyötä ja sosiaalista oppimista [ks. Milgram; Boyd ja Richerson]. Myös seksuaalinen valinta [ks. Darwin; Hamilton ja Williams] on muokannut ihmisen älykkyyttä [ks. Darwin; Dunbar ja Miller].
    • Luonnonkansat, jotka eivät tunne tiedettä teoriarakenteena, havainnoivat ja luokittelevat luontoa samoin perustein kuin tiede (esim. Scott Atran, Cognitive Foundation of Natural History, 1990). Empiirinen systemointi kuuluu siis ihmisluontoon.
    • Popper esitti, että myös rationaalinen ajattelu kuuluisi luontojaan ihmiselle. Psykologi Peter Wason kehitti yksinkertaisen testin tutkiakseen asiaa, eivätkä tulokset olleet kehuttavia (Reasoning, New Horizons in Psychology, B. M. Foss (toim), 1966). Näytti että evoluutio olisi kehittänyt ihmisaivot muuhun kuin loogiseen ajatteluun; jo Aristoteles oli havainnut ihmismielen rajoitukset tässä suhteessa [sidotusta rationaalisuudesta, ks. Simon ja Arrow]. Myöhempi tutkimus on kuitenkin antanut ihmisen kyvyistä paremman kuvan [ks. Tooby ja Cosmides].
    • Koska ihmisen pystyasento ja käsien vapautuminen on paljon vanhempaa perua kuin isot aivot, perinteinen [ks. Darwin] ajatus työkalujen ja esim. metsästyksen vaikutuksesta aivojen kehitykseen ei tunnu enää uskottavalta; esim. kivityökalut muuttuivat erittäin hitaasti [ks. Boyd ja Richerson]. Ruoan hankintaan liittyi tosin muunkinlaisia haasteita; esim. K. Milton, Distribution patterns of tropical food plants as a stimulus to primate mental development,(American Anthropologist, 83, 534-548, 1981).
  • Ralph Holloway oli ensimmäisiä, joka peräänkuulutti älykkyyden selitykseksi jotain muuta kuin aivojen kasvua (Cranial capacity and neuron number: A critique and proposal, American Journal of Anthropology, 25, 305-14, 1966). Varsinkin eri eläinlajeja verratessa pitää anatomian tasolla huomioida neuronien tukisolujen suhteellinen määrä, neuronien pakkaustiheys, neuronien välisten synapsien lukumäärä ja hermoimpulssien etenemisnopeus [ks. Dale ja Loewi]. Lisäksi tulevat lajityypilliset sopeutumat esim. aistien välittämän tiedon analysoinnissa [ks. Lorenz ja Tinbergen] ja muussakin kognitiossa.
• Tapamme määritellä älykkyys on usein asetettu kyseenalaiseksi. Douglas Adamsin viisiosaisen Linnunradan käsikirja liftareille -trilogian neljäs osa, Terve, ja kiitos kaloista, antaa ymmärtää delfiinien älykkyyden olevan jotenkin parempaa tai moraalisempaa kuin ihmisen älykkyyden. Delfiinien älykkyys on toki ilmeistä, mutta tuskin kukaan voi pitää niiden hedonistista elämäntyyliä ihmiselle sopivana esikuvana: historiassa antiikin Rooman rappeutuneiden ylimysten elämä on ollut lähimpänä delfiinien vapautta [ks. myös Lorenz ja Tinbergen]. Tämä ei tarkoita, että delfiinit olisivat moraalittomia, vaan että aivomme ovat kehittyneet niin erilaisiksi, että suora vertailu ei ole järkevää. Ihminen kaipaa esim. haasteita ihan toisella tavalla kuin delfiinit [ks. Maslow].

John Langshaw Austin 1911-1960 ja H. P. (Paul) Grice 1913 - 1988

• Filosofeja, jotka kehittivät kielen käyttöä korostavia merkitysteorioita [ks. Wittgenstein]. Heidän työllään oli yhteyksiä myös kirjallisuuden tutkimukseen [ks. Bahtin ja Jacobson; Beardsley]. Kielifilosofia ja -tiede jatkoi siis semantiikan ja pragmatiikan välisen eron purkamista [ks. Peirce; Wittgenstein; Hintikka].
  • Donald Davidson (1917-2003) liitti lauseiden merkityksen niiden totuusehtoon verifioinnin sijaan (esim. Truth and meaning, Synthese, 17, 304-23, 1967). Totuusehdon määrittely mahdollisten maailmojen käsitteen [ks. Tarski] avulla oli seuraava askel [ks. Hintikka]. Vaikka kyse oli analyyttisestä filosofiasta, 'semanttiseen pragmatismiin', so. kontekstin värittämän propositionaalisen [ks. Russell] sisällön määrittämiseen, suhtauduttiin vakavasti. Tämä jättää vielä 'pragmaattisen pragmatiikan' ongelman, tilanteet joissa propositionaalisen sisällön tarkkakaan määritys ei riitä. Austinin ja Gricen työt liittyvät paljolti juuri tähän.
    • Erottelu semanttiseen ja pragmaattiseen pragmatiikkaan on peräisin M. J Cresswelliltä (Logics and Languages, 1973).
  • Teoksessaan Naming and necessity (1972) Saul Kripke (s. 1940) esitti teorian, jolla esim. erisnimet voidaan liittää kausaalisesti alkuperäiseen nimeämistapahtumaan. Hintikka ei voi sietää ajatusta!
    • Kripken lisäksi teoriaa kehittivät Ruth Barcan Marcus [ks. Tarski] ja Hilary Putnam [ks. Feigl ja Sellars; Foucault ja Derrida].
• Perinteisen kielifilosofian totuusarvon omaavien konstitutiivisten lauseiden sijaan Austinia kiinnosti nk. performatiiviset lauseet, joissa ihmiset "tekivät sanoilla jotain": puheella on sekä toteava että uusia asiantiloja luova funktio. Tältä pohjalta Austin kehitti nk. puheaktin (engl. speech act) teoriaa (v. 1955 luennot, julkaistu postuumisti teoksessa How to do Things with Words, 1962).
  • Puheaktissa erotetaan kolme tasoa: (1) fyysinen puhesuorite ja sen propositionaalinen sisältö ovat 'lokutionaarisia' (engl. locutionary act), (2) puheen tarkoitusperäiset sävyt, esim. väitteet, käskyt, varoitukset ja lupaukset, ovat 'illokutiivisia' (illocutionary force) ja (3) sen aikaansaamat vaikutukset kuulijassa ovat 'perlokutiivisia' (perlocutionary effect).
    • Jako on liitetty retoriikkaan: lokutionaari = logos, illokutiivi = eetos, perlokutiivi = paatos [ks. Aristotels]. Kirjallisuuteen liitettynä yhteydet ovat logos = teksti, eetos = preteksti, paatos = konteksti ja myytti = subteksti.
  •  Etenkin John Searle (1932-) jatkoi Austinin projektia; esim. Expression and Meaning (1979).
• Gricen psykologinen merkitysteoria [ks. Locke] määritteli lauseen merkityksen lisäksi puhujan oman merkityksen, joka perustuu tämän psykologisiin tiloihin, niihin joita puheaktissa halutaan [abstraktien propositioiden sijaan, ks. Russell] välittää (Meaning, Philophical Review, 66, 377-88, 1957; Utterer's meaning and intentions, Philophical Review, 78, 147-77, 1969). Erillinen lauseen merkitys on tarpeen esim. sarkasmin tapauksessa, tai kun sanotaan "Tuossa on ovi!". Samaten lause "pojat ovat poikia" ei ole merkityksetön tautologia. Lauseet voivat siis implikoiva yllättäviäkin asioita. Grice tutki ilmiöitä mm. artikkelissa Logic and conversation (teoksessa P. Cole & J.L. Morgan (toim.), Syntax & semantics 3: Speech acts, 1975) ja korostaa, että kommunikaatiotilanteet perustuvat yhteistyön periaatteelle. Hän määritteli joukon periaatteita, jotka helpottavat keskustelua; esim. tulee välttää asiaankuulumattoman informaation esittämistä [relevanssista, ks. myös Sperber ja Boyer].
  • Gricen periaatteiden rikkominen tuottaa uusia implikaatiota, ironiaa, sarkasmia, ehkä jopa metaforia. Metafora, jota mm. Davidson ja Searle ovat tutkineet, on erittäin tärkeä kielen käsite [vrt. Jackendoff ja Pinker].
  • Davidson korosti kielenkääntämisen [ks. Quine] suopeutta (Essays on Actions and Events, 1980; Inquiries into Truth and Interpretation, 1984): tulkittavia on aina pidettävä rationaalisina.
  • Havaitaan myös, että luonnollisten kielten logiikka poikkeaa formaalista logiikasta. Kun esim. kutsumme juhliin "ystävät ja kollegat", kutsumme ihmisiä jotka ovat ystäviä tai kollegoita (tai molempia).
• Penelope Brown ja Stephen Levinson huomasivat myöhemmin, että Gricen periaatteet liittyvät informaation lisäksi universaaliin kohteliaisuuteen eli nk. kasvotyöhön (Politeness: Some Universals in Language Use, 1987). Etenkin Erving Goffman (1922-1982) oli kirjoittanut kasvotyöstä (The Presentation of Self in Everyday Life, 1959). Artikkelissa Response cries (Language, 54, 787-815, 1978) Goffman selittää nk. katarttisen kiroilun ja muut vastaavat huudahdukset (esim. Oho!) signaaleina muille. Kasvotyöhön liittyy läheisesti tapa, jolla kielellinen kommunikaatio ihmisten välillä tapahtuu usein 'rivien välistä', ja relaatiomallien teoriassa se liittynee auktoriteettiin [ks. Fiske ja Harris]. Thomas Schelling oli jo osoittanut peliteoreettisesti [ks. von Neumann; Sanderson ja Gintis], että keskustelijoiden omat intressit ja tietämättömyys toistensa arvoista vaikeuttavat yhteisymmärrystä (The Strategy of Conflict, 1960).
  • Goffman osoitti evoluutiopsykologista asennetta kysyessään, miksi kasvojen suojelu on universaali inhimillinen ominaisuus (Interaction ritual: Essays on face-to-face behavior, 1967). Lisäksi hänen nk. kehysanalyysinsä on sopusoinnussa kognitiivisen psykologian [ks. Turing; Simon ja Arrow] kanssa (Frame Analysis: An Essay on the Organization of Experience, 1974).
  • Kaikki Goffmanin ajatukset eivät olleet yhtä merkittäviä. Teos Asylums (1961) edusti muodikasta antipsykiatriaa [ks. Foucault ja Derrida]. Teoksen Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity (1963) epäilemättä hyvää tarkoittava pyrkimys kiinnittää huomioita ongelmaisista ihmisistä käytettyihin termeihin johti myös arveluttavaan 'poliittisen korrektiuden' muotiin: miksi esim. sana 'sokea' pitäisi ymmärtää loukkaavaksi?
• Sosiolingvistiikka [murteista ja slangeista, ks. Dunbar ja Miller], diskurssifunktionaalinen kielitiede ja vuorovaikutuslingvistiikka ovat kielen käyttöön paneutuvia aloja, samoin kuin hieman filosofisempi argumentaatioteoria. Kaikki nämä tekivät pesäeroa muodissa olleeseen kielitieteeseen [ks. Chomsky], ja sama trendi oli näkyvissä mm. kielen oppimista tutkivassa psykolingvistiikassa ja osassa teoreettista kielitiedettä [ks. Jackendoff ja Pinker].
  • Diskursseja tutki mm. Wallace Chafe (s. 1927) ja vuorovaikutusta Sandra A. Thompson.
  • Argumentaatioteoria on lähinnä Oswald Ducrot'in (s. 1930) kehittämää; esim. Jean-Claude Anscombren kanssa kirjoitettu L'argumentation dans la langue (1983). Teorian mukaan kieli on luonnostaan argumentatiivista.

Norman Ernest Borlaug 1914 -

• Agronomi, joka käynnisti nk. 'vihreän vallankumouksen': viljelyn tehokkuutta lisättiin kasvien perinteisen jalostuksen [ks. Morgan], lannoitteiden [ks. Sachs; Haber] ja hyönteismyrkkyjen avulla. Borlaug kehitti vehnästä lyhyemmän varren kasvattavan muodon, mikä paransi lajin säänsietokykyä; samalla tautien vastustuskykyä lisättiin. Työn ansiosta miljoonat intialaiset ja pakistanilaiset välttivät nälkäkuoleman 1970-luvulla: vuoteen 1974 mennessä Intia oli omavarainen viljan suhteen, vaikka mm. amerikkalainen ympäristöaktivisti Paul Ehrlich oli pitänyt koko ajatusta mahdottomana (The Population Bomb, 1968; Suomessa Pentti Linkola tunnetaan samankaltaisesta nihilismistä). Borlaug sai työstään Nobelin rauhanpalkinnon 1970.
  • John Boyd Orr (1880-1971): "Tyhjällä vatsalla ei rakenneta rauhaa". Myös Orr tutki ravinteita ja sai 1949 työstään Nobelin rauhanpalkinnon. Maanviljelyä auttaneista tiedemiehistä mainittakoon myös Fisher [ks. Wright, Fisher ja Haldane].
  • Vaikka Intiassa ei ole koettu nälänhätää koko 1947 alkaneen itsenäisyyden jälkeen, aliravitsemus on yhä yleistä. Osittain juuri Borlaugin ansiosta maa kuitenkin pystyisi tuottamaan täyttä kysyntää vastaavan ruokamäärän, jos ihmisillä olisi varaa sen ostamiseen. Ongelma ei siis ole tekninen tai ekologinen, vaan yhteiskunta- ja talouspoliittinen. Mm. kastijärjestelmä tuomitsee osan väestöstä köyhyyteen etenkin maaseudulla.
  • Vihreää vallankumousta ei pidä syyttää maapallon ympäristöongelmista. Esimerkiksi hyönteismyrkkyjen vaarallisuutta on karkeasti liioiteltu. Lannoitteet aiheuttavat toki vesistöjen rehevöitymistä, mutta vaihtoehdot ovat vieläkin pahempia: miljoonien ellei miljardien ihmisten nälkäkuolema tai sademetsien hakkuu pelloiksi, mikä johtaisi kiihtyvään kasvihuoneilmiöön [ks. van't Hoff ja Arrhenius; Broecker]. Ks. myös Bjørn Lomborgin The Skeptical Environmentalist (2001).
    • Moderni 'eko-fundamentalismi' sai alkunsa Rachel Carsonin teoksesta Silent Spring (1962), jossa tiede ja teknologia tuomittiin kategorisesti kaiken pahan lähteenä. Vaikka Carsonin väitteet DDT:n aiheuttamista lintukuolemista ja karsinogeenisuudesta eivät pitäneet paikkaansa, tämä Paul Müllerin (lääketieteen Nobel v. 1948) v. 1939 keksimä aine kiellettiin länsimaissa 1972. Koska DDT on erittäin tehokas aine moskiittoja vastaan, kiellon ulottaminen kehittyviin maihin johti miljoonien ihmisten, lähinnä lasten, vuosittaisiin malariakuolemiin.
• Vuonna 1600 maapallolla eli 0.5 miljardia ihmistä, vuonna 1940 2 miljardia, ja vuonna 2011 7 miljardia; kasvun odotetaan stabiloituvan n. 10 miljardiin jo vuonna 2060. Kehittyvien maiden vaurastumisen myötä kasvun nopeus on jo hidastunut: prosenteissa se oli suurinta 1960-luvun alussa, ja absoluuttisissa luvuissa maksimi ohitettiin 1990 [vrt. Condorcet; Malthus ja Ricardo]. Kaupungistuminen tukee tätä kehitystä monella tavalla, ja v. 2008 alkaen enemmistö maapallon väestöstä on ollut kaupunkilaisia. Esim. puhdas vesi, parempi hygienia (mm. viemäröinti) ja terveydenhuolto, jotka laskevat lasten kuolleisuutta ja vähentävät siten tarvetta suuriin perheisiin, ovat halvempia toteuttaa kaupungeissa kuin maaseudulla. Sama pätee naisten koulutukseen ja (kodin ulkopuolelle) työllistymiseen [ks. Daniel Bell; Bhagwati], jotka ovat pakkokeinoja parempia 'ehkäisyvälineitä' [ks. Kinsey]. Sen sijaan rakenteellinen, so. hätäavun ulkopuolinen, kehitysapu on johtanut korruptioon, sisällissotiin, omaehtoisen talouden romahtamiseen ja, loppujen lopuksi, kontrolloimattomaan väestönkasvuun.
  • Väestönkasvu johtuu etenkin pienten lasten vähentyneestä kuolleisuudesta myös kehittyvissä maissa: lähes 200 kuollutta 1000:sta v. 1950, nykyisin alle 20. Näin ihmisten keskimääräinen elinikä on kaksinkertaistunut viimeisen sadan vuoden aikana, Kiinassa lähes kolminkertaistunut. Samalla yleinen terveydentila on parantunut.
  • Käyttäytymisekologiassa [ks. E.O. Wilson] on esitetty, että vaurauden lisääntyessä harvempien lasten jakamat perinnöt tarjoavat resursseja usealle tulevalle sukupolvelle (Hill, S.E. & H.K. Reeve, Low fertility in humans as the evolutionary outcome of snowballig resource game, Behavioral Ecology, 16, 398-402, 2005).
  • Vauraus ei tietenkään esim. lestadiolaisessa kulttuurissa ole johtanut perhekoon pienenemiseen, ja sama voi toistua (suuremmassa mittakaavassa) islamilaisessa maailmassa, Eurooppa mukaan luettuna. Katolisen kirkon Humanae Vitae --julistus (1965) ehkäisyä vastaan on ollut myös tuhoisa. Väestönkasvua hillitäkseen vauraus vaatii tuekseen maallistumista.
  • Vaikka ihanne yhteisöjen enemmän tai vähemmän täydellisestä omavaraisuudesta hylättiin jo antiikin aikana, ruoantuotannossa se on yhä --- osittain perustellusti --- elossa. Väestön kasvu tuottaa kuitenkin ongelmia: luonnonkatastrofit ovat entistä tuhoisampia. Ainoa kestävä vakuutus niitä vastaan on globalisaatio ja sitä tukeva kehittyvienkin maiden modernisaatio. Yksittäisessä maassa tuotetun ruuan määrää tärkeämpi tekijä on yleinen talouskasvu [ks. Solow; North].
  • Peter Bauer (k. 1992) oli varhaisia kehitysavun kritisoijia, ja Dambisa Moyo jatkaa teoksessaan Dead Aid (2009). Myös Eero Paloheimo (Tämä on Afrikka, 2007) ja Johan Lahdenperä (Maailman juoni, 2009) käsittelevät asiaa. Jälkimmäinen tosin tukeutuu (hieman Linkolan tapaan ja nk. luonnontieteellisen humanismin vastaisesti) nihilistiseen eksistentialismiin [ks. Sartre ja de Beauvoir].
• Vaikka vihreän vallankumouksen ensimmäinen vaihe tuottaa yhä tuloksia, se on saamassa jo jatkoa geeniteknologian [ks. Berg] muodossa; esim. keinolannoituksesta voisi päästä eroon ja hyönteismyrkkyjen käyttöä vähentää [ks. myös Huntington ja Fukuyama]. YK:n alaisen FAO:n (Food and Agriculture Organization) mukaan kehittyvien maiden viljantuotto henkeä kohti kasvaa yhä jatkuvasti (globaali tuotanto on stabiloitunut kehittyneiden maiden pyrkiessä eroon ylituotannosta).
  • Kehityksestä huolimatta liian moni ihminen esim. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kärsii yhä aliravitsemuksesta. Syyt ovat kuitenkin lähinnä poliittisia [ks. Sen; Bhagwati].

Thomas Kuhn 1922 - 1996

• Tieteen historioitsija [ks. Herschel ja Whewell], joka ei uskonut sen paremmin induktion [ks. Carnap; von Wright] kuin falsifikaationkaan [ks. Popper] kykyyn selittää tieteen olemusta. Teoksessaan Tieteellisten vallankumousten rakenne (The Structure of Scientific Revolutions, 1962) Kuhn esitti tieteellisen paradigman käsitteen ja kiisti tieteen edistymisen mahdollisuuden [ks. Foucault ja Derrida].
  • Myös tieteellinen realismi [ks. Popper] ja käsitys 'tieteen eetoksesta' [ks. Merton] joutuivat 'uuden tieteenfilosofian' tulilinjalle.
  • Imre Lakatos (1922-1974), joka yhdisteli Popperia ja Kuhnia ilman edellisen jyrkkää falsifikointiajattelua ja jälkimmäisen relativismia, puhui paradigmojen sijaan 'tutkimusohjelmista'.
  • Michael Devitt on kiinnittänyt huomiota siihen, että tieteen historiassa käytetään vuosisatoja vanhoja esimerkkejä ja oletetaan, että itse tieteen tekemisen tavassa ja mahdollisuuksissa ei olisi tapahtunut mitään muutosta; esim. artikkeli Scientific realism (teoksessa P. Greenough ja M.P. Lynch, Truth and Realism, 2006).
• Kuhnin 'uusi tieteenfilosofia' perustui kolmeen teesiin:
  • Paradigmojen vallankumoukset: Yhteiskunnalliset tekijät ja tutkijoiden arvostukset luovat tutkimukseen vaikuttavia nk. paradigmoja. Tieteelliset vallankumoukset edustavat näiden paradigmojen muutosta.
    • Tieteellisten vallankumousten merkitystä on korostanut myös mm. Stephen Toulmin (1922-); esim. Foresight and Understanding (1961). Kuitenkin esim. Ernst Mayrin [ks. Wright, Fisher ja Haldane] analyysi luonnonvalinnan teorian synnystä ei sovi Kuhnin antamaan muottiin. Yleensäkin tiedemiesten puheet vallankumouksellisista uusista tuloksista voidaan usein nähdä tiedepoliittisina.
  • Teorioiden yhteismitattomuus: Kehitystä --- joskin hyvin vaatimatonta --- voi tapahtua vain tietyn paradigman sisällä, nk. normaalitieteen aikana. Eri paradigmoja käyttäviä teorioita ei puolestaan voi arvottaa toisiaan paremmiksi tai huonommiksi: tiede ei siis pitkällä aikavälillä edisty. Objektiivisen totuuden (ei vain sen tietämisen mahdollisuuden) olemassaolo on kyseenalaistettava.
    • Kuhn perustaa mielipiteensä kulttuurideterminismiin [ks. Landtman], joka hänestä on kielen rajoitteellisuuden vuoksi väistämätöntä: "Eri ryhmät, tai sama ryhmä eri aikoina, voi kokea asioita eri tavoin ja siten tavallaan asuttaa erilaisia maailmoja." Tätä ajattelua voidaan pitää myös hermeneuttisena [ks. Heidegger].
  • Havaintojen teoriapitoisuus: Havainnot eivät voi olla objektiivisia, ja niissä näkyy aina tutkijan käyttämän teorian vaikutus [ks. myös Kant; Quine].
    • Nelson Goodman yrittää tältä pohjalta todistaa, että tähtiä ei oikeastaan ole olemassa (Ways of Worldmaking, 1978).
    • Vaikka havaintojen tulkinta ei olisikaan teoriavapaata, mittaukset tullaan aina --- ennemmin tai myöhemmin --- näkemään osana suurempaa ja heterogeenisempaa kokonaisuutta: tämä vähentää Kuhnin kritiikin voimaa [ks. Kepler; Herschel ja Whewell; Mach; Eddington; Popper; E.O. Wilson]. Teorioita on siis useita. Jo havainnoinnissa käytetty taustateoria on tyypillisesti eri teoria kuin testattava teoria.
• Alan F. Chalmersin teos What It This Thing Called Science (1978, 1982, 1999) käsitteli uutta tieteenfilosofiaa kriittisesti. Tämän jälkeen ala on ottanut Sokrateen oppi-isäkseen [ks. Hintikka].
  • Hintikan teoria perustuu yleiselle tietoteorialle, eli siinä ei tavoitella mitään juuri tieteelle erityistä tiedon tai tiedonhankinnan tyyppiä. Tieteeseen liittyvät erityiskysymykset ja sen poikkeava yhteiskunnallinen asema voivatkin liittyä sosiologisiin kysymyksiin [ks. Merton].

Konrad Zacharias Lorenz 1903 - 1989 ja Nikolaas Tinbergen 1907 - 1988

• Biologeja, jotka tutkivat eläinten käyttäytymisen biologista taustaa; syntyi etologiaksi kutsuttu ala. Lorenz ja Tinbergen kehittivät myös biologian teoreettista puolta. He jakoivat v. 1973 lääketieteen Nobelin palkinnon Karl von Frischin (1886-1982) kanssa.
  • Frisch selitti, miten mehiläiset viestivät ruokapaikat toisilleen (The Dance Language and Orientation of Bees, 1967); James L. Gould vahvisti myöhemmin teorian oikeellisuuden. Frisch osoitti myös, etteivät mehiläiset näe punaista, mutta sen sijaan näkevät ultravioletilla alueella kukkien ihmissilmälle näkymättömiä yksityiskohtia.
• Lorenzin mukaan organismeilla on synnynnäisiä kognitiivisia rakenteita [ks. Kant; James; Turing; Simon ja Arrow] mm. oppimista varten (The Evolution and Modification of Behaviour, 1965). Vallalla olleen behaviorismin [ks. Watson] rinnalle syntyi nk. evolutionaarinen epistemologia [ks. Popper]. Vaistojen ei tarvitse olla mekaanisia, ja vastakkainasettelu luontaisen ja opitun välillä on väärä tapa tarkastella käyttäytymistä [sosiobiologia jatkoi tästä myöhemmin, ks. E.O. Wilson]. Lorenz määritteli mm. leimautumisen käsitteen: kuoriutunut hanhenpoikanen leimautuu ensimmäiseen näkemäänsä liikkuvaan esineeseen. Tinbergen osoitti vaistojen olevan usein ulkoisten tekijöiden liipaisemia, ja kehitti nk. supernormaalin ärsykkeen käsitteen jo 1950-luvulla (The Study of Instinct, 1951).
  • Lorenzin näkemys oppimisesta sai lisätukea John Garcian yllättävästä havainnosta pavlovilaisessa ehdollistamisessa [ks. Watson]. Tietyn refleksin ehdollistaminen ei onnistunut kaikenlaisilla ärsykkeillä, vaan jotkut yhteydet oli helpompi oppia kuin toiset. Garcian alkuperäinen julkaisu on R.A. Koellingin kanssa kirjoitettu Relation of cue to consequence in avoidance learning (Psychonomie Science, 4, 123-124, 1966). Samalla logiikalla S. Seligman määritteli nk. prepared learning -käsitteen (Phobias and preparedness, Behavioral Therapy, 2, 307-320, 1971).
  • Havainnot synnynnäisistä käyttäytymismalleista ovat saaneet tukea myöhemmistä banaanikärpäs- [ks. Morgan] ja hiiritutkimuksista, joissa tiettyjä geenejä on kyetty yhdistämään käyttäytymisen vaihteluun.
• Teoksessa Niin sanottu paha (Das sogenannte Böse, 1966; tunnettu myös englantilaisen käännöksen nimellä On Aggression) Lorenz esitti, että ihmiseltä on evoluution aikana kadonnut mekanismit [esim. dominanssihierarkiat, ks. Landtman] ja rituaalit, joiden avulla eläimet estävät vakavien vammojen syntymisen taisteluissaan [ks. Maynard Smith]. Hän ei pitänyt sotia tai edes väkivaltaa väistämättöminä, vaan halusi niistä eroon kiinnittämällä huomiota niiden luonteeseen [ks. myös Keeley]. Lorenz piti mm. urheilua hyvänä sodan 'korvikkeena' [ks. Dale ja Loewi]. Koska perinteinen neodarwinismi [ks. Wright, Haldane ja Fisher] ei selitä sodan psykologiaa, kysymyksenasettelu oli oikeutettu. Lorenzin teorialla oli kuitenkin ongelmansa:
  • (1) Lorenz oli väärässä selittäessään eläinten aggressiivisuutta ryhmävalinnalla eli lajia säilyttävänä toimintona [ks. Darwin; Maynard Smith]. V. C. Wynne-Edwards (1906-) oli nostanut ryhmävalinnan uudelleen esiin teoksessaan Animal Dispersion in Relation to Social Behaviour (1962), jonka mukaan eläimet rajoittavat itse esim. populaatioidensa kokoa lajin hyväksi. Käyttäytymisekologiaa [ks. E.O. Wilson] ennakoinut David Lack osoitti kuitenkin, että annetussa ympäristössä kullakin lajilla on optimaalinen poikuekoko, joka maksimoi eloonjäävien poikasten määrän (The Natural Regulation of Animal Numbers, 1954; Population Studies of Birds, 1966). Tulos tukee ryhmävalinnan sijaan geenivalintaa [ks. Hamilton ja Williams; Dawkins].
  • (2) Lorenz liioitteli ihmisen väkivaltaisuutta (ks. esim. Stephen Jay Gould, A Thousand Acts of Kindness teoksessa Eight Little Piggies) ja romantisoi eläinten maailmaa [ks. mm. Goodall ja de Waal].
  • (3) Meidän tulisi tehdä myös ero sodan mahdollistavan psykologian kehityksen, eli satojen tuhansien ja miljoonien vuosien takaisten ilmiöiden, ja myöhemmän, usein kylmää 'rationaalisuutta' kuvastavan, sotahistorian välillä [ks. Clausewitz]. Biologia ei yksinään riitä selittämään sotia. Valtioiden välille voi esim. syntyä rauhaa takaavia 'dominanssihierarkioita' [ks. Trivers], jotka kuuluvat parhaiten sosiologian piiriin.
• Muut tutkijat alkoivat hyödyntää etologista ajattelua ihmiseen laajemminkin. Biologisessa mielessä epätavallisen yhteistyöhaluiset ihmiset olivat myös yllättävän ksenofobisia; asiaan kiinnittivät huomiota mm. Robert Bigelow (The Dawn Warriors, 1969) ja Lorenzin oppilas Irenäus Eibl-Eibesfeldt. Pian keksittiin yhteistyön evoluutiota selittäviä mekanismeja [ks. Hamilton ja Williams; Trivers; Maynard Smith; Tooby ja Cosmides]. Jos sota oli yhteistyön kääntöpuoli, se vaati 'korkeampaa' älykkyyttä [ks. Drake; Goodall ja de Waal].
  • Ihmistä biologisena olentona tutkivat myös Robert Ardrey (African Genesis. A Personal Investigation into the Animal Origins and Nature of Man, 1961) ja Desmond Morris (Alaston apina, 1967; Morris oli Tinbergenin oppilas), joiden töitä ei tosin ole myöhemmin pidetty kovin merkittävinä. Tutkimus vaati kuitenkin rohkeutta, koska UNESCO oli v. 1952 julistanut ihmisen käyttäytymisen biologisen tutkimuksen pannaan! Vastaava Sevillan julistus on vuodelta 1986.
  • Myöhemmin ihmismielen tutkimuksessa kehittyi [sosiobiologian kautta, ks. Hamilton ja Williams; Trivers; E.O. Wilson] nk. evoluutiopsykologia [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides; Daly ja Wilson; Dunbar ja Miller; Fiske ja Harris].
• Tinbergen jakoi käyttäytymisen selittämisen neljään tasoon (On aims and methods of ethology, Zeitschrift für Tierpsychologie, 20, 410-433, 1963): (1) välittömät kausaaliset, fysiologiset syyt (engl. motivational / proximate causes), (2) yksilön kehityshistoriaan liittyvät syyt, esim. geenien ja oppimisen merkitys (ontogenic causes), (3) historialliset syyt eli käyttäytymisen synty ja kehitys evoluution aikana (phylogenetic causes), ja (4) perimmäiset, funktionalistiset syyt, eli mikä käytöksessä edistää yksilön eloonjääntiä ja suvunjatkamista (ultimate / functional causes). Evoluutiobiologia [ks. Darwin; Wright, Fisher ja Haldane] tarjoaa biologian eri osa-alueille kehyksen keskustella toistensa kanssa kokonaiskuvan selvittämiseksi, ja evoluutiopsykologia [ks. Symons ja Buss; Daly ja Wilson; Tooby ja Cosmides] tekee saman psykologian puolella. Kumpikaan ei pyri syrjäyttämään muuta alan tutkimusta.
  • Kohtien (3) ja (4) välille syntyy eroa silloin, kun käyttäytymisen merkitys muuttuu ympäristön mukana. Yleensä evoluutiohistoria määrittelee perimmäisen syyn. Ernst Mayr erotti vain välittömät (1+2) ja perimmäiset (3+4) syyt (The Growth of Biological Thought: Diversity, Evolution and Inheritance, 1982).
  •  Laajasti ymmärretyn biologian osa-alueita ovat mm. biokemia, genetiikka, anatomia, fysiologia, ekologia, jne. Esim. länsimaista lääketiedettä moititaan joskus liian kapeasta tavasta nähdä potilaansa. 'Holistisempi' lääketiede olisi saavutettavissa ottamalla evoluutiobiologia ja evoluutiopsykologia myös lääketieteessä vakavammin [ks. Hamilton ja Williams].
  • Psykologiaan kuuluvat mm. kehityspsykologia, kognitiivinen psykologia ja sosiaalipsykologia, ja syitä (3) lukuun ottamatta ne kattavat aika hyvin Tinbergenin listan. Evoluution huomiointi ei tarkoita, että käyttäytyminen olisi ennalta määrättyä tai että se motivoituisi biologisen kelpoisuuden mukaan; eri syiden väliset yhteydet ovat monimutkaisia. Lisäksi evolutiiviset selitykset ovat tilastollisia. Yksittäinen ihminen ei käyttäydy aina samoin ja myös ihmiset välillä on eroja; tässä mielessä kyse on yksilötason ylittävästä ilmiöstä (tämä ei tarkoita ryhmävalintaa).
    • Esim. taiteen evoluution (osittainen) selittäminen seksuaalisella valinnalla [ks. Dunbar ja Miller] ei merkitse, että taiteilijat tekisivät työtään seksin toivossa. Taiteilijat pystyvät vaikuttamaan taiteellisten kykyjensä olemassaoloon yhtä paljon kuin riikinkukko pyrstönsä komeuteen [ks. Darwin; Hamilton ja Williams]. Paitsi että tietoisen ajattelun selittäminen ei kuulu evoluutiopsykologiaan, se ei hyväksy edes freudilaista selitystä, jonka mukaan taiteilijat tavoittelisivat seksiä alitajuisesti. Evoluutio on muokannut ihmisaivoja siten, että meillä on yksilötasolla vaihtelevia intressejä taiteen tekemiseen, piste. Toimittajia --- jopa tiedetoimittajia --- hämää se, että ihminen kykenee analysoimaan (omaa ja toisten) käyttäytymistä ja näkemään korrelaatioita. Luovalla ihmisellä on karismaa, jota voidaan käyttää tietoisesti hyväksi.

W. Jason Morgan 1935 - ja Dan Peter McKenzie 1942 -

• Geofyysikkoja, jotka kehittivät 1960-luvulla maapallon erilaisten kerrosten [ks. Oldham ja Mohorovičíc] olemassaoloon perustuvan nk. laattatektoniikkateorian. Kivikehäksi eli litosfääriksi (kuori + ylempi vaippa) kutsuttu pintakerros on jakaantunut pariksikymmeneksi tektoniseksi laataksi, joiden reunoilla maankuorta syntyy ja katoaa. Samalla laatat liikkuvat n. 100-200 km syvyydessä olevan astenosfäärin päällä; puhutaan mannerliikunnasta [ks. Wegener ja Holmes]. Liike on seurausta maan epätasaisesti jakautuneen sisäisen lämmön aiheuttamista konvektiovirtauksista. Toimiakseen laattatektoniikka vaatii myös valtameret, sillä ilman vettä laatat eivät ole kyllin taipuisia työntyäkseen toistensa alle. Nykyisen kaltainen laattatektoniikka kehittyi hitaasti jo arkeeisen eonin aikana [ks. Lyell]. 1970-luvulla tämä muutaman senttimetrin vuosiliike myös mitattiin: Atlantin valtameri todella levenee ja Tyyni valtameri kutistuu.
  • Merellistä kuorta syntyy levenemisselänteissä purkautuvasta laavasta, ja sitä häviää alityöntö- eli subduktiovyöhykkeissä. Himalajan vuoristo on esimerkki mantereisesta törmäysvyöhykkeestä. Laatat saattavat myös vain hangata toisiaan. Näin mantereiden lukumäärä ja muoto vaihtelee geologisessa ajassa.
  • Teoria pohjaa Harry Hammon Hessin (1906-1969) ja J. Tuzo Wilsonin (1908-) töihin 1960-luvun alussa ja niitä seuranneisiin Frederick John Vinen (1939-1988) ja Drummond Hoyle Matthewsin (1931-1999) mittauksiin valtamerten pohjien rakenteesta (Magnetic anomalies over oceanic ridges, Nature, 199, 947, 1963). Samat mittaukset varmistivat myös Motonori Matuyaman (1884-1958) epäilyn vuodelta 1929: maan magneettikentän [ks. Gilbert] pohjois- ja etelänapa ovat vaihtaneet paikkaa useita kertoja (voidaan puhua magnetostratigrafiasta).
    • Nk. Wilsonin kierrossa mantereet kerääntyvät yhdeksi supermantereeksi ja hajoavat taas; kierron kestäessä satoja miljoonia vuosia. Edellinen supermanner on ajoitettu permi- ja triaskausien vaihteeseen n. 250 miljoonaa vuotta sitten, ja muiden 625, 1000, 1500 ja 2500 mvs.
    • Viimeisin nk. Matuyaman-Brunhesin käännös tapahtui n. 780 000 vuotta sitten. Noin 40 000 vuotta sitten kenttä nähtävästi yritti käännöstä, mutta palautui entiselleen oltuaan jonkin aikaa varsin heikko. Maan magneettikenttä on tälläkin hetkellä heikkenemässä. Tilanne ei ole hälyttävä, sillä maanpinnalle yltävän kosmisen säteilyn [ks. Hess] kannalta maan magneettikentällä ei ole suurta merkitystä.
  • Merenpohjien sedimenttitutkimuksissa [ks. Maury] on laattatektoniikan vuoksi selvä rajoite: merenpohja on vanhimmillaankin vain n. 200 miljoonaa vuotta vanhaa.
  • Teoria muotoutui julkaisuissa McKenzie, D. P. ja Parker, R. L., The North Pacific: an example of tectonics on a sphere (Nature, 216,1276, 1967) ja Morgan, W. J., Rises, trenches, great faults and crustal blocks (J. Geophys. Res., 73, 1959, 1968). Ks. myös Le Pichon, X., Seafloor spreading and continental drift, J. Geophys. Res., 73, 3661, 1968.
• Laattatektoniikka selittää vuoristojen synnyn lisäksi myös mm. tulivuoret ja maanjäristykset [ks. Hooke ja Leeuwenhoek; Oldham ja Mohorovičíc]. Mantereiden sijainti ja korkokuva vaikuttavat merivirtoihin [ks. Stommel] ja tuuliin, jotka puolestaan vaikuttavat mm. sateisiin. Sateiden synnyttämät vuorien jäätiköt heijastavat auringon valoa takaisin avaruuteen (albedoilmiö). Lisäksi sateet yhdessä uusien vuorten paljaan kallioaineksen kanssa sitovat rapautumisen [ks. Lyell] kautta ilmakehän hiilidioksidia [hiilen kiertokulusta, ks. Broecker]. Vastaavasti tulivuorenpurkaukset palauttavat hiilidioksidia ilmakehään. Nämä kaikki vaikuttavat esim. jääkausien [ks. Agassiz ja Croll; Wegener ja Holmes] syntyyn [ks. myös Svensmark] ja maapallon elämään [ks. Leakeyt; Alvarez].
  • Pohjois-Atlantti avautui lämpimän liitukauden jälkeen, ja Intian mantereen törmäys Euraasiaan alkoi n. 55 mvs. Nykyisen jääkauden viileneminen alkoi n. 52 miljoonaa vuotta sitten. Etelänapamantereen kiertävän kylmä merivirta (engl. Antarctic Circumpolar Current, ACC) syntyi n. 34 mvs, jolloin myös Himalajan nousu oli kiivaimmillaan; samaan aikaan viileneminen kiihtyi. Himalajan nousu johti Aasian kesämonsuunin syntyyn n. 8-7 mvs. Samoihin aikoihin tapahtui paljon muutakin. Afrikan Iso Hautavajoama syntyi n. 10 mvs ja Panaman kannaksen nousu n. 10-4 mvs yhdisti Pohjois- ja Etelä-Amerikan mantereet (samalla syntyi Golfvirta). Ilmiöt korreloivat hyvin 9-7 mvs tapahtuneen kylmenemisen kanssa. Himalajan ja Tiibetin ylängön nousu synnytti Aasian talvimonsuunin n. 3,6 mvs. Pohjoisen pallonpuoliskon jäätiköt syntyivät n. 2,6 mvs.
  • Hiilidioksidi on, vesihöyryn, metaanin ja typpioksiduulin tavoin, kasvihuonekaasu [ks. van't Hoff ja Arrhenius]. Lyhytaikaisesti tulivuorten tuottamat epäpuhtaudet (etenkin kaasut kuten SO₂ ja H₂SO₄) kuitenkin viilentävät ilmastoa [ks. Franklin; Alvarez].
  • Laattojen rajat muodostavat nk. maanjäristysvyöhykkeitä.
• Laattatektoniikka ennusti myös vedenalaisten kuumien lähteiden olemassaolon valtamerten syvyyksissä. Levenemisselänteiden varrelta löydetyistä lähteistä (engl. black smokers / serpentinisation) on löytynyt paitsi erikoista niin myös elämän alun kannalta mielenkiintoista elämää [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Calvin ja Mitchell].

Michel Foucault 1926 - 1984 ja Jacques Derrida 1930 - 2004

• Nk. jälkistrukturalistisen ja postmodernin filosofian kehittäjiä; puhutaan myös uusretoriikasta. Ranskasta lähtenyt liike on saanut jalansijaa myös Yhdysvalloista. Ajattelun juuria voidaan etsiä mm. (1) hermeneuttisesta filosofiasta [ks. Heidegger], (2) kirjallisuudentutkimuksesta [ks. Bahtin ja Jacobson] ja siitä syntyneen (3) strukturalistisen sosiologian [ks. Lévi-Strauss] vastustuksesta, (4) Frankfurtin koulukunnan rationaalisuuden vastaisista teorioista [ks. Marcuse] sekä tiedonsosiologian [ks. Collingwood; Merton] radikalisoitumisesta. Filosofi Jean-François Lyotard (s. 1924) määritteli postmodernin yhteiskunnan tilana,  jossa 'suuria kertomuksia' ei enää hyväksytä päteviksi. Tällä hän viittaa uskonnollisiin, metafyysisiin ja ideologisiin järjestelmiin, joilla pyritään selittämään maailma kokonaisuutena. Kulttuurintutkimuksen kautta postmoderni ajattelu alkoi murtaa rajaa myös 'korkean' ja 'matalan' kulttuurin väliltä.
  • Tiedonsosiologia alkoi aatteiden sijaan painottaa arkitiedon tutkimusta: tunnetuin työ lienee Peter L. Bergerin (s. 1929) ja Thomas Luckmannin (s. 1927) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (The Social Construction of Reality. A Treatise in the Sociology of Knowledge, 1966). Käsitysten oikeellisuudella ei ole merkitystä, sillä tiedonsosiologiassa tutkitaan ajattelua vain sen suhteessa yhteiskunnalliseen taustaansa. Tällainen tutkimus voi periaatteessa olla aivan perusteltua, mutta postmodernistit alkoivat soveltaa sitä tieteentutkimukseen äärimmäisen radikaalilla tavalla.
  • Ranskalainen nouveau roman pyrki rikkomaan realismin [ks. Comte] psykologista, totuudenkaltaisuuteen pyrkivää ihmiskuvausta, ja postmoderni kirjallisuus jatkoi pyrkimällä eroon 'persoonallisuuden myytistä' [modernismista, ks. Joyce]. Henkilöhahmoista tuli paikkoja, joissa erilaiset diskurssit kohtasivat. Kirjallisuudentutkimuksessa jatkui tekijän merkityksen väheneminen [ks. Beardsley]. Roland Barthes (1915-1980), joka hyödynsi semioottista ajattelua mm. myyttien käsittelyssä, tunnetaan esseestään Tekijän kuolema (La mort de l'auteur, 1968). Tämä johti lukutapahtuman ja lukijan merkityksen korostamiseen sekä tekstualismiin, jonka mukaan kieli ja kulttuuri konstruoivat maailman omien lainalaisuuksiensa kautta.
    • Syntyi mm. Roman Ingardenin (1893-1970) fenomenologinen lukijateoria (Vom Erkennen des literarischen Kunstwerks, 1968), Wolfgang Iserin (1926-) nk. vaikutusestetiikka (Der Akt des Lesen, 1976) ja Hans Robert Jaussin (1921-1997) lukijakeskeinen nk. reseptioestetiikka (esim. kokoelma Toward an Aesthetic of Reception, 1982). Ingarden oli aloittanut Husserl'in innoittamana nk. fenomenologisen kirjallisuudentutkimuksen jo teoksellaan Das literarische Kunstwerk (1931).
  • Muissa taiteessa postmoderni tarkoittaa tavallisesti parodista modernin ja jonkin historiallisen aikakauden tyylien sekoittamista; puhutaan 'kaksoiskoodatusta semioottisesta diskurssista' (Charles Jencks, The Language of Post-Modern Architecture, 1984).
• Foucault torjui länsimaisen filosofian ja rationaalisuuden vetoamalla yhteiskunnallisten instituutioiden valtapolitiikkaan [ks. Nietzsche; Weber; Marcuse]. Hän piti tiedonhalua vallantahtona ja tiedettä kaiken poikkeavan ja marginaalisen tappajana [ks. Kropotkin]. Teoksen Hulluuden historia klassisella ajalla (1961) edustama antipsykiatria näki mielisairaudet sosiaalisina konstruktiona. Foucaultin 'diskurssi' tarkoittaa tapoja tuottaa puhetta ja kirjoitusta, joka heijastaa ajattelua hallitsevia sisäistetyn vallan [ks. Marx] mekanismeja, nk. episteemejä (Les mots et les chosen, 1966). Ajattelu vaikutti nk. uushistorismin syntyyn: humanistisella tutkimuksella on oikeus sekaantua muiden tieteiden kysymyksiin ilman niihin normaalisti vaadittavia pätevyysvaatimuksia (esim. Stephen Greenblatt, Renaissance Self-Fashioning: from More to Shakespeare, 1980). Teos Tarkkailla ja rangaista (1975) edusti kriminologian [ks. Daly ja Wilson] nk. leimautumisteorioita [ks. myös Sartre].
  • Foucault kertoi John Searlelle, että säilyttääkseen uskottavuutensa ranskalaisen filosofin pitää kirjoittaa 25% käsittämätöntä sotkua; monet filosofit ovat tätäkin kunnianhimoisempia!
  • Antipsykiatria oli ajan muoti-ilmiö, ja sitä edusti mm. Thomas Szaszin (The Myth of Mental Illness, 1960) ja jopa muuten vakavasti otettava sosiaalipsykologi Goffman [ks. Austin ja Grice]. Psykologia ja psykiatria näkivät etenkin perheen [ks. Westermarck] tuhoisana ympäristönä; Freudin perintöä jatkoi mm. Ronald D. Laing (esim. The Politics of the Family and Other Essays, 1971).
  • Radikaaleimpia kriminologisia leimautumisteorioita loi Howard S. Becker (Outsiders, 1963), jonka mukaan säännöt ja sanktiot luovat rikoksia.
  • Filosofi Paul Feyerabendille (1924-) tiede on vain yksi uskonto (Against Method: Outline of an Anarchistic Theory of Knowledge, 1975); esim. totuuden käsite tulisi 'demokratisoida' tiedemiehiltä tavalliselle kansalle.
• Derrida --- joka oli Heideggerin oppilas --- kehitti nk. dekonstruktionismin opin, jolla hän pyrki murentamaan länsimaisen filosofian järjen käsitettä sisältäpäin, etsimällä kirjoitetun tekstin rakenteesta ja piilosisällöstä moniselitteisyyttä ja ristiriitoja (De la Grammatologie, 1967). Derridan mukaan on mahdotonta esittää lausumia, joilla todella olisi merkitys: kieli on vain konstruktio, ja niin on todellisuuskin ("Tekstin ulkopuolella ei ole mitään"). Hän mm. tuki Barthesin skeptistä näkemystä historiasta: menneisyys oli tyhjä tila jota historioitsijat tosiasiassa itse täyttävät, vaikka --- Derridan termein --- logosentrisesti kuvittelevat löytävänsä historiallisia tosiasioita [ks. Carr]. Derridan kyky dekonstruoida juutalaisvastainen natsipropaganda tarkoittamaan aivan päinvastaista lienee riittävä osoitus menetelmän järkevyydestä.
  • Dekonstruktionismi on kirjallisuuskritiikkiä, joka kohdennetaan huoletta myös tieteellisiin teorioihin. Derrida valon nopeudesta (Kari Enqvistin käännös): "Einsteinilainen vakio ei ole vakio, ei keskus. Se nimenomaan on muutoksen käsite, pelin käsite. Toisin sanoen, se on käsite joka ei liity johonkin seikkaan --- johonkin keskukseen josta käsin havainnoitsija voisi hallita kentän --- vaan se nimenomaan on pelin käsite." (Structure, Sign, and Play in the Discourse of the Human Sciences, teoksessa R. Macksey ja E. Donato (toim.), The Structuralistic Controversy, 1970).
  • Paul de Man (k. 1983), kirjallisuuden professori, kirjoitti 1940-42 n. 180 juutalaisvastaista kirjoitusta. Kun asia tuli ilmi, postmodernistikollegat eivät tyytyneet väittämään, että näillä kirjoituksilla ei ollut merkitystä de Manin myöhemmän työn kannalta [vrt. Heidegger]. Derrida etunenässä he kirjoittivat historiaa uusiksi ja 'osoittivat' kirjoitusten itse asiassa olleen juutalaismyönteisiä. Tämän valossa dekonstruktio näyttää yhtä tieteelliseltä kuin alkemia.
  • Kirjallisuudentutkimuksessa oli syntymässä 'valkoista mytologiaa' dekonstruoiva nk. jälkikolonialistinen suuntaus (esim. Frantz Fanon, Les damnés de la terre, 1961). Edward Saidin mukaan länsimainen muslimikuva on rasistinen (Orientalism, 1979).
• Luonnontieteet ymmärretään postmodernismissa sirpaloituneiksi, subjektiivisiksi ja tilapäisiksi totuuksiksi  [ks. myös Spengler ja Toynbee]. 'Kritiikin' mukaan tiede ei ole taiteita tai uskontoja totuudellisempi rakennelma, ja sen sisältöä [ei sen tekemistä, mikä olisi lähes triviaali väite, ks. Merton] ohjaavat sosiologiset ja poliittiset virtaukset [ks. Marx; Weber; Kuhn; Luhmann ja Habermas]. Esimerkiksi David Bloor kirjoitti tiedonsosiologisesta aiheesta teoksen Knowledge and Social Imagery (1976) ja Bruno Latour ja Steve Woolgar teoksen Laboratory Life: The Social Construction of Scientific Facts (1979). Kritiikki esiintyy usein myös feministisessä [ks. Sartre ja Beauvoir; Symons ja Buss] asussa --- rationaalinen ajattelu on maskuliinista eikä tiede siis kuvaa naisten maailmaa totuudellisesti (esim. Sandra Harding, The Science Question in Feminism, 1986). Vaihtoehtoisessa kulttuurirelativistisessa katsannossa tiede edustaa vain länsimaista tapaa nähdä maailma. Syntyi totuutta relativisoiva 'sosiaalisen konstruktion' käsite, ja etenkin yhteiskuntatieteissä alettiin puhua 'laadullisesta tutkimuksesta', jossa totuuden käsitteen ei anneta liikaa häiritä 'luovaa' tutkimusta [ks. myös Dilthey ja Windelband]. Ajattelu lähestyi myös vulgaaria pragmatismia [ks. James].
  • Tunnetuin postmoderni feministifilosofi on Julia Kristeva (s. 1941), joka on pyrkinyt redusoimaan runouden 'matematiikkaan' (Séméiotiké, 1969). Kyse on postmoderniin tapaan virheitä täynnä olevasta pseudomatematiikasta, joka on tuttua myös esim. Lacanin [ks. Marcuse] teksteistä. Hélène Cixous --- toinen nk. ranskalaisen feminismin edustaja --- on verrannut (positiivisessa mielessä!) feminiinistä kieltä mm. lasten ja hysteeristen kieleen. Susan Brownmillerin teoksella Against Our Will: Men, Woman, And Rape (1975) oli merkittävä vaikutus länsimaissa vähitellen hyväksyttyyn tapaan ottaa raiskaus vakavana rikoksena. Valitettavasti Brownmiller kuuluu nk. sukupuolifeministeihin (engl. gender feminism), joiden postmodernin ajattelun mukaan raiskaus on "tietoista, kaikkien miesten harjoittamaa kaikkien naisten alistamista pelon valtaan" (korostus Brownmillerin oma). Nk. tasa-arvofeministit (equity feminism) uskaltavat jo vastustaa tällaista järkeilyä [ks. myös Symons ja Buss]; esim. Wendy McElroy, Sexual correctness: The Gender-Feminist Attack on Women (1996). Jälkimmäiset ovat huolissaan edellisten tavasta tuomita kaikki raiskaustutkimus moraalittomana [kriminologiasta, ks. Daly ja Wilson].
  • Fredrik Jamesonin mukaan postmodernismi "is at one with the demonstration of the necessary incoherence and impossibility of all thinking" (Postmodernism, or, the Cultural Logic of Late Capitalism, 1991). Jean Baudrillard (s. 1929) kyseenalaisti todellisuuden käsitteen (mm. Simulacra and simulations, 1994).
  • Kirjoituksessaan Social psychology as history (Journal of Personality and Social Psychology, 26, 309-320, 1973) sosiaalipsykologi Kenneth Gergen aloitti oman postmodernin hyökkäyksensä perinteistä psykologiaa [ks. Maslow] vastaan: jopa tunteet ovat sosiaalisia konstruktioita [ks. Landtman].
  • Filosofi Richard Rortylle (s. 1931) todet teoriat ovat niitä, joiden avulla saamme mitä haluamme (Philosophy and the Mirror of Nature, 1979). Hän ei usko geenien [ks. Mendel; Morgan] tai kvarkkien [ks. Gell-Mann] olemassaoloon, koska luonnontieteet eivät kykene runoutta suurempaan objektiivisuuteen. Hilary Putnam [ks. Feigl ja Sellars] kääntyi 'metafyysisestä realismista' pragmatistiseen 'sisäiseen realismiin', jossa totuudesta voi puhua vain olemassa olevan käsitejärjestelmän sisällä (Meaning and the Moral Sciences, 1978). Nykyaikaisista tieteellisen instrumentalismin [ks. Poincaré] muodoista voi mainita Bas C. van Fraassenin nk. konstruktiivisen empirismin, jonka mukaan hyvät teoriat ovat vain 'empiirisesti adekvaatteja' (The Scientific Image, 1980).
• Vuonna 1996 teoreettinen fyysikko Alan D. Sokal teki kokeen: hän kirjoitti parodisen postmodernin tieteen kritiikin (Transgressing the Boundaries: Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity) ja lähetti sen Social Text -nimiseen 'tieteelliseen' lehteen. Vaikka tekstissä ei ollut päätä eikä häntää, se julkaistiin  ideologisesti oikeanlaisena. Sokal on kirjoittanut Jean Bricmontin kanssa aiheesta myös teoksen Les impostures scientifiques des philosophes (post-)modernes (1997). Erään yliopiston rehtorin väitetään valittaneen: "Miksi te fyysikot aina tarvitsette niin kalliita laitteita? Matematiikan laitos tarvitsee rahaa vain kyniin, paperiin ja roskakoreihin, ja filosofian laitos on vieläkin parempi: se ei pyydä edes roskakoreja."
  • Sokalin innoittajana oli mm. Paul Grossin ja Norman Levittin teos Higher Superstition: the academic left and its quarrels with science (1994). On huomattava, että Sokal itse tunnetaan selvästi vasemmistolaisena ajattelijana.
  • Sokal ei tietenkään kiistä mahdollisuutta tutkia tieteen tekemistä sosiologian keinoin [ks. Merton; E.O. Wilson]. Hän mainitsee esimerkkinä eräät vanhat antropologiset tutkimukset, jotka olivat selvästi rotuennakkoluuloisia [ks. Gould]. Kritiikissä on kuitenkin ensin todistettava teorian vääryys, ja vasta sitten pyrittävä selittämään mitkä yhteiskunnalliset, poliittiset tms. motivaatiot ovat johtaneet tutkijat väärille jäljille. Postmoderni kritiikki hyökkää eroa tekemättä kaikkea tieteellistä vastaan. Kvanttifysiikan mystifiointi [ks. Bohr ja Pauli] on esimerkki (eräiden) fyysikkojen halusta lukea tieteelliseen teoriaan asioita ja merkityksiä, joita siinä ei ole [ks. Gell-Mann]; aihe joka varmasti ansaitsisi tulla lähemmin tutkituksi myös sosiologiselta kannalta.
  • Sokal ei väitä, etteikö myös luonnontieteellisessä tutkimuksessa esiintyisi huijausta. Ero postmoderniin pseudotieteeseen on siinä, että nämä tutkimukset tunnistetaan virheellisiksi tai --- nykyajan valtavassa informaatiotulvassa --- hukkuvat julkaisuihin joita kukaan ei lue ja referoi. Ne eivät siis vaikuta tieteeseen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät pidä yhtä todellisuuden kanssa. Postmodernismissa tällainen ristiriita ei tuota ongelmia, joten alan ihmiset eivät itse katso edes huijaavansa ketään. Esimerkkejä postmodernista 'tieteestä' löytyy mm. Bad Writing Contents -haulla Arts & Letter Daily -palvelusta.
    • Kaskun mukaan tieteellisten artikkelien julkaisuvauhti pystyy ylittämään valon nopeuden, koska prosessissa ei välity informaatiota!

Lawrence Kohlberg 1927 - 1987

• Sosiaalipsykologi [ks. Simmel; Lewin; Fiske ja Harris], joka tutki ihmisten moraalikäsitysten kehitystä [ks. Piaget]. Kohlberg tutki aihetta v. 1958 väitöskirjastaan aina kuolemaansa asti (mm. Essays on Moral Development vol. II, The Psychology of Moral Development, 1984). Toisin kuin Piaget, hän oletti moraalin 'syvärakenteiden' kehityksen jatkuvan koko aikuisiän läpi.
  • Vallalla ollut psykoanalyyttinen [ks. Freud] ja behavioristinen [ks. Watson] ajattelu näki moraalisen sosialisaation lähinnä vanhempiin samaistumisena [ks. Maslow].
• Kohlbergin teoria koostuu joukosta moraalitasoja. Koska moraalissa on siis kyse joukosta erilaisia taipumuksia ja kykyjä, pienet mutta kiistattomat sukupuolierot empatiakyvyssä [ja siten ehkä huolenpidossa, ks. Leslie ja Baron-Cohen] naisten hyväksi eivät tee miehistä moraalisesti alempiarvoisia. Ihmiset, sekä miehet että naiset, saavuttavat tyypillisesti vain nk. konventionaaliset tasot 3 ja 4, ja Kohlberg yhdistikin myöhemmin tasot 5 ja 6:
  1. Auktoriteetin rangaistuksen uhalla synnyttämä tottelevaisuus.
  2. Oman edun tavoittelu reilun pelin säännöillä tapahtuvana, kaikkia osapuolia hyödyttävänä vaihtona.
  3. Hyvien ihmissuhteiden moraali, johon kuuluvat kiltteyden ja hyvän maineen käsitteet sekä huolenpito toisesta. Tässä vaiheessa tärkeiksi käsitteiksi kehittyvät myös luottamus, uskollisuus, kunnioitus ja kiitollisuus.
  4. Moraali vastuuna yhteiskunnan hyvinvoinnista; sääntöjen ja lakien noudattaminen yhteiseksi hyväksi.
  5. Moraali yhteiskuntasopimuksena ja abstraktina yksilön oikeuksien hyväksymisenä.
  6. Yleisiin oikeudenmukaisuuden periaatteisiin nojautuva moraali, jossa yksilöillä on arvo itsessään.
• Perinteisenä kognitiivisena psykologina Kohlberg ei pitänyt tunteita moraalikehitykseen vaikuttavina tekijöinä [vrt. Hume; Smith; Darwin; Westermarck]. Tärkeä kritiikki tuli mm. Eliot Turielin kokeista, joiden mukaan jo 3-4 v. vanhat lapset osoittavan tason 3 moraalikykyä, vaikka Kohlbergin tutkimukset olivat rajanneet tämän tason tietoisen ymmärtämisen vasta 9-vuotiaisiin. Kohlbergin tasot 2-4 liittyvät altruismin ja yhteistyön evoluutioon eli mm. sosiaalisiin tunteisiin [ks. Hamilton ja Williams; Trivers; E.O. Wilson; Leslie ja Baron-Cohen; Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller]. Mm. Dennis Krebs on analysoinut Kohlbergin tasoja tältä pohjalta (esim. The evolution of morality teoksessa David M. Buss (toim.), The Handbook of Evolutionary Psychology, 2005). Esim. simpanssit tuntevat moraalisen johtajuuden, omistusoikeuden ja vastavuoroisuuden käsitteet ja kykenevät tietenkin myös huolenpitoon [ks. Goodall ja de Waal]. Ihmisen kohdalla moraalin biologista perustaa laajentaa sosiologia ja kyky rationaaliseen ajatteluun [ks. Westermarck].
  •  Moraalin biologisen selittämisen ei välttämättä tarvitse rajoittua pelkkiin tunteisiin; on puhuttu moraalin mahdollisesta 'kieliopista' [ks. Rawls ja Raz].
• Lajityypillisistä tunteista puhuminen ei tee moraalista subjektiivista emotivismia [ks. Russell], vaan pysytään lähempänä intuitivismin [ks. Moore] kaltaista eettistä realismia [ks. Hart]. Modernissa maailmassa ongelmat ovat kuitenkin niin monimutkaisia, ettei intuitiomme aina riitä niiden ratkaisemiseen. Rationaalisen ajattelun merkitystä ei tällöin pidä unohtaa [ks. Westermarck]. Jos --- kuten tyypillisesti käy --- ongelmaan ei ole 'matemaattisesti' optimaalista ratkaisua, päädytään arvokeskusteluun [ks. Weber]; voidaan jopa puhua retoriikasta sanan positiivisessa mielessä [ks. Aristoteles; Hintikka]. Tässä on myös kulttuurisilla tekijöillä [ks. Boyd ja Richerson] merkitystä. Jos keskustelu jää patologisen sääntöpohjaisen moralisoinnin alle, voidaan päätyä irrationaalisuuteen [ks. myös Luhmann ja Habermas]. Esimerkiksi uskonnolla [ks. Sperber ja Boyer] perusteltu moraali tuottaa nopeita ja helppoja --- ja usein vääriä --- vastauksia [ks. Kinsey; Dawkins]. Radikaalin arvorelativismin kannattajat sekoittavat moraalin pinnallisempiin 'hyviin tapoihin', jotka voivat olla hyvinkin paljon kulttuurista riippuvaisia.
  • Paul Bloomin (s. 1963) mukaan moraalisen kehän laajenemista yhä laajemmalle oman perheen ulkopuolelle selittää neljä tekijää (Descartes' Baby, 2004): (1) ihmisten välisten riippuvuussuhteiden laajeneminen [ks. Schumpeter ja Hayek], jota mm. Robert Wright (NonZero, 2000) korostaa, (2) ihmisten ja ihmisryhmien välisten kontaktien [ks. Lewin] lisääntyminen, (3) kulttuuri, joka jopa vaatii toisten näkökulman huomioimista, ja (4) moraaliset mielipiteet akkumuloituvat. Nämä tekijät selittävät kulttuurisen muutoksen lisäksi myös yksilön moraalista kehitystä.
  • Sosiobiologinen esimerkki: Robert Wright lainaa teoksessaan The Moral Animal (1996) kirjailija Graham Greenen teosta Voima ja kunnia (1940), jossa mies on huolestunut tyttärensä vaikeasta elämäntilanteesta. Ongelmaksi muodostuu se, että miehen moraalin mukaan hänen pitäisi tuntea samaa huolta kaikista maailman ihmisistä; oman tyttären erottaminen muista on hänen uskonnollisen vakaumuksensa mukaan suuri synti. Intuitiomme pitää tällaista jyrkkyyttä epäinhimillisenä [ks. Zenon ja Khrysippos; Hume], ja syyt ovat evoluutiobiologiset [ks. Hamilton ja Williams]. Edelleen, vaikka moraalisuuden alueen rationaalinen laajentaminen on Kohlbergin tasojen 5-6 legitiimi tehtävä, sen looginen ekstrapolointi (jota eräät moraalifilosofit ovat ajaneet), pelkkä kasvisravinto, ei välttämättä ole järkevä.
    • Peter Singerin Animal Liberation (1975) propagoi vegetarismin puolesta utilitaristiseen moraalifilosofiaan perustuen [ks. Bentham]. Hänen kannattamansa moraalin vaikutusalueen laajeneminen (The Expanding Circle: Ethics and Sociobiology, 1981) ei kuitenkaan perustunut empatiaan, vaan järjen käyttöön [ks. Jackendoff ja Pinker].
  • Koska moraalisten valintojen tekeminen ilman varmuutta lopputuloksesta on pelottavaa, monet perustavat moraalinsa iskulauseisiin tai kuvittelevat, että tekemättä mitään ei myöskään tee virheitä. Etenkin subjektiiviset tunteet jäykkään periaatteellisuuteen [ks. Daniel Bell] sekoitettuna tuottavat moraalista selkärangattomuutta [esimerkeistä, ks. Popper; Chomsky; Berg].
• Joidenkin mukaan ihmisen lajityypillinen moraali on ryhmävalinnan muovaamaa. Tämä on tietenkin puhtaasti empiirinen kysymys. Samalla he pitävät ryhmävalinnan tuottamaa moraalia ainoana oikeana moraalina: aitojen moraalisten valintojen tulee olla yksilölle haitallisia ja ryhmälle hyödyllisiä. Ajatus on samalla tavalla ongelmallinen kuin väite, että vain Jumalan määrittelemä moraali on oikeaa. Mitä jos Jumalaa ei ole? Mitä jos tiede osoittaa, että yksilö- ja geenitason valinta riittää ihmisen biologisesti selittyvän moraalin pohjaksi? Vaikka modernit ryhmävalinnan teoriat [ks. Boyd ja Richerson] ovat uskottavampia kuin 1960-luvun versiot, ne vaativat aivan erityislaatuiset olosuhteet ollakseen merkittäviä evolutiivisia tekijöitä. Samalla nykyiset yksilö- ja geenitason selitykset kehittyvät, ja kulttuuriset tekijät laajentavat niihin pohjautuvaa moraalia. Esimerkiksi neurohormoni, joka nisäkkäillä aiheuttaa kiintymystä jälkeläisiin ja (yksiavioisilla lajeilla) partneriin, lisää ihmisillä luottamusta myös täysin tuntemattomiin lajitovereihin [ks. Hamilton ja Williams]. Nk. neurotaloustiede hyödyntää tämän tyyppisiä tuloksia [ks. Boyd ja Richerson]. Esim. maine [ks. Trivers; Dunbar ja Miller] toimii siten, että mikään vuorovaikutustapahtuma ei evoluutiohistoriassa enää ollut ei-toistuva (aivan viimeisiä vuosisatoja lukuun ottamatta).
  • Nisäkkäillä emot imettävät ja hoitavat poikasiaan geenipohjaisen sukulaisvalinnan [ks. Hamilton ja Williams] luomalla mekanismilla. Ihmisillä tämä on kehittynyt äidin rakkaudeksi lapsiinsa. Koska geenit eivät määrää käyttäytymistä, äidin rakkaus näkyy myös yleisempänä hoivaviettinä ja empatiakykynä, jonka ei tarvitse aina olla adaptiivista: riittää että nämä tunteet ovat keskimääräisesti, yli yksilöiden ja sukupolvien, hyödyllisiä. Tunteet 'vuotavat'.
  • Hamilton: "'Liberal' thinkers should realize from the outset that fervent 'belief' in evolution at the group level, and especially any idea that group selection obviates supposedly unnecessary or non-existent harsh aspects of natural selection, actually starts them at once on a course that heads straight towards Fascist ideology." (Narrow Roads of Gene Land, 1996). Esim. juutalaisuutta on selitetty antisemitistisellä ryhmävalinnan teorialla (Kevin MacDonald, A People That Shall Dwell Alone, 1994). Williamsin mukaan taas ryhmävalinnan pelkästään periaatteellinen suosiminen yksilövalinnan sijaan vastaa kansanmurhan suosimista murhan sijaan.

Niklas Luhmann 1927 - 1998 ja Jürgen Habermas 1929 -

• Sosiologeja [ks. Parsons; Giddens; Sanderson ja Gintis] ja etenkin yhteiskuntateoreetikkoja, jotka molemmat saivat vaikutteita Parsonsin paljolti idealistisesta teoriasta, tosin sillä erotuksella että Luhmann jatkoi Habermasia selvemmin järjestelmäteoreettisella [ks. myös Lewin] linjalla. Konfliktiteoriaa [ks. Marx; Weber] hyödyntävässä antropologiassa ja sosiologiassa on materialistisempi ote [ks. Sanderson ja Gintis].
  • Järjestelmäteoriassa yhteiskunnan kehitystä kuvataan esim. kybernetiikan [ks. Shannon ja Wiener] ja itseorganisoitumisen [ks. von Neumann; Kolmogorov ja Chaitin] avulla. Luhmann nojaa George Spencer-Brownin (s. 1923) hieman kyseenalaiseen 'muotojen logiikkaan' (Laws of Form, 1969). Aivan samoin taloustieteen puolella kybernetiikasta puhunut Oskar Lange (1904-1965; Introduction to Economic Cybernetics, 1965) ei ole vaikuttanut muuhun tutkimukseen, vaikka talous on jo pitkään tiedetty itseorganisoituvaksi järjestelmäksi [ks. Smith; Marshall; Schumpeter ja Hayek].
    • Venäläinen virkamies kysyi 1990-luvulla taloustieteilijä Paul Seabrightilta, kuka vastaa siitä, että lontoolaisiin kauppoihin tulee joka päivä riittävästi leipää myyntiin. Komentotalouteen tottuneen oli vaikea ymmärtää, että vapailla markkinoilla keskenään kilpailevat toimijat synnyttävät tämänkaltaiset 'ihmeet' ilman ylhäältä johdettua suunnitelmaa [vrt. Marx; Mill].
• Luhmannin järjestelmäteoriassa yhteiskunta muodostuu informaatiosta toiminnan sijaan. Habermasin, joka on nk. Frankfurtin koulukunnan [ks. Marcuse] toisen sukupolven tunnetuin edustaja ja sen nk. kriittisen teorian edelleen kehittäjä, ote oli 'emansipatoorisempi', toimijaa korostava [ks. Simmel; Weber; Parsons]. Näin Luhmannia on pidetty konservatiivina selvästi vasemmistolaisen Habermasin rinnalla. Hänen ajattelunsa ei kuitenkaan kiellä tarvetta tai mahdollisuutta puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin: kyse on vain oikeiden, tehokkaiden menetelmien tunnistamisesta sokean aktivismin ja 'ahdistusretoriikan' vastapainona.
  • Vaikka Frankfurtin koulukunnan yhteydessä puhutaan myös kriittisistä hermeneutiikasta [ks. Dilthey ja Windelband], Habermasia voidaan pitää monia muita hermeneutiikkoja [esim. Heideggeria] vakavampana ajattelijana [vrt. Wittgenstein]. Aivan täysin hän ei työssään hylännyt järjestelmäteoreettistakaan ajattelua. Habermasin kanssa samoilla linjoilla on ollut Karl-Otto Apel (Transformation der Philophie I-II, 1973).
• Teoksessaan Ekologinen kommunikaatio (Ökologische Kommunikation, 1986) Luhmann summasi käsityksensä yhteiskunnasta vain yhtä tehtävää palveleviksi alijärjestelmiksi --- talous, oikeus, tiede, politiikka, uskonto, kasvatus, jne. --- eriytyneenä. Perinteisempi erottelu valtioon, talouteen ja kansalaisyhteiskuntaan ei ole riittävä hänen analyysinsä pohjaksi. Luhmannin mallin mukaan esim. pitkälle kehittynyt sosiaalipolitiikka [ks. Pigou ja Keynes; Giddens] eriytyisi omaksi alijärjestelmäkseen. Tällä voitaisiin selittää ko. politiikan kestävyys intressiristiriitojen ja taloudellisten suhdanteiden riepottelussa. Näin sosiaalipolitiikka ei olisi alisteinen puhtaille julkista taloutta koskeville realiteeteille; toisaalta sen sisäisellä kommunikaatiolla ei ole valtaa muiden järjestelmien yli, vaan se resonoi esim. talouden kanssa.
  • Uudet järjestelmät syntyvät redusoimalla eli vähentämällä kompleksisuutta, ja tämän seurauksena modernissa yhteiskunnassa on yhä vähemmän päällekkäisyyttä eli redundanssia.
  • Mikään alijärjestelmistä ei ole etuoikeutetussa asemassa muihin nähden. Redundanssin vähyyden johdosta alijärjestelmät ovat riippuvaisia toistensa olemassaolosta. Muut alijärjestelmät lasketaan yhteiskunnan sisäiseen ympäristöön, joka on aina kompleksisempi kuin po. järjestelmä.
  • Järjestelmän ja ympäristön, johon kuuluu mm. psyykkinen todellisuus, suhdetta kuvataan resonanssin käsitteellä. Kommunikaatio on vain yhteiskunnallinen operaatio. Alijärjestelmien sisäinen kommunikaatio muodostuu binaarista, kaksiarvoisesta koodista, esim. oikeudessa oikea ja väärä [ks. Lévi-Strauss]. Tästä huolimatta alijärjestelmien toimintaa ei ole helppo ymmärtää: niiden itseohjautuvuus ja yllättävät resonanssit johtavat usein odottamattomiin nk. kontrafaktuaalisiin tuloksiin.
• Luottamuksen käsitteellä on Luhmannin teoretisoinnissa tärkeä merkitys: ilman sitä nykyaikainen monimutkainen yhteiskunta ei toimisi (Soziologie des Risikos, 1991). Luottamus, joka on myös nk. sosiaalisen pääoman käsitteen ytimessä, on ollut sosiologian lisäksi tärkeä käsite myös taloustieteessä [ks. Simmel; Weber; Simon ja Arrow; Huntington ja Fukuyama].
  • Termiä 'sosiaalinen pääoma' käytti ensimmäisenä Jane Jacobs kaupunkitutkimuksessaan [ks. Milgran]. Muita alan pioneereja olivat Mark Granovetter (The strength of weak ties, American Journal of Sociology, 78/6, 1360-1379, 1973) ja Pierre Bourdieu (s. 1930; La Distinction, 1979). Termin teki kuitenkin tunnetuksi vasta James Coleman artikkelissaan Social capital in the creation of human capital (American Journal of Sociology, 94, 95-120, 1988).
  • Luottamuksen ja sosiaalisen pääoman lisäksi nykyään puhutaan myös luovuudesta ja siihen liittyvästä 'pääomasta' [ks. Wolf ja Florida], joka on eri asia kuin perinteinen, tyypillisesti koulutustasoon liittyvä nk. inhimillinen pääoma [ks. Bernoulli; Smith; Solow].
• Teoksessa Tieto ja intressi (Erkenntnis und Intresse, 1965) Habermas erottaa kolme erilaista nk. tiedonintressiä: (1) teknis-rationaalinen, (2) hermeneuttinen ja (3) kriittis-emansipatorinen. Tiedonintressit juontuvat Kantin klassisista ymmärryksen kattokäsitteistä [ks. myös Helmholtz; Jackendoff ja Pinker]: ne "liittävät tietämisen tapamme tiedon merkitykseen ja tiedollisiin strategioihin". Erityisesti Habermas korostaa hermeneuttiseen tiedonintressiin liittyvää nk. kommunikatiivista toimintaa, ihmisten välistä yhteistyötä (Theorie des kommunikativen Handelns, 1981). Tämä yhdistää hänet julkista harkintaa korostaviin nk. deliberatiivisiin demokratiateorioihin [ks. Kant; Rawls ja Raz]; puhutaan myös viestinnällisestä kompetenssista [ks. Chomsky]. Habermasin diskurssietiikka eli eettinen konsensualismi perustuu samaan teoriaan ja juontuu Kantin järkiobjektivismista [vrt. Russell; Moore].
  • Jon Elster on liittänyt julkiseen keskusteluun 'tekopyhyyden sivilisoivan vaikutuksen', ja James S. Fishkin on kehittänyt mielipidetutkimuksista [ks. Pigou ja Keynes] nk. deliberatiivisen version (Democracy and Deliberation, 1991). Vaalitulosten tilastollinen tutkimus on osoittanut äänestämisen olevan 'laumatoimintaa' eli yksittäiset äänet eivät ole toisistaan riippumattomia. Kollektiivisen mielipiteen muodostuksen mahdollinen rationaalisuus antaa havainnolle jonkin asteista kunniallisuutta [ks. myös Spencer ja Galton; Simon ja Arrow].
  • Habermasin näkemystä, että ideaalissa kommunikaatiossa on aina mahdollista saavuttaa kompromissien [ks. Weber] sijaan tilanne, jossa kaikki päätyvät samaan mielipiteeseen, voidaan pitää ongelmallisena. Ajattelu muistuttaa enemmän kommunitarismia kuin deliberatiivista demokratiaa [ks. Rawls ja Raz].
• Habermas suhtautuu myötämielisesti sekä yksilölliseen rationaalisuuteen että valistuksen ideaan (Die Moderne --- ein unvollendetes Projekt, 1981). Tieteen ja arvojen erillisyys [ks. Weber; Moore] perustuu niihin liittyviin erilaisiin rationaalisuuden lajeihin. Vaikka Habermas puhui [jälleen weberiläisittäin] 'elämismaailman kolonialisoitumisesta', eli talouden ja byrokratian vaikutuksen leviämisestä muille elämänalueille, hän uskoo esim. tieteen säilyttävän autonomiansa.
  • Vaikka erilaiset arvot saattavat vaikuttaa tieteen tekemisen prosessiin, Habermas ei hyväksy nk. konstruktiivisia teorioita, jotka kieltävät tieteen objektiivisuuden [ks. Kuhn]. Postmodernisteja [ks. Foucault ja Derrida] hän pitää taantumuksellisina. Kohtuullisen järjetön julistus löytyy Steven ja Hilary Roselta (On opposition to reductionism, teoksessa S. Rose (toim.), Against Biological Determinism, 1982): "The tasks of an emancipatory science are defined by the critique of contemporary bourgeois reductionist science" [ks. Spencer ja Galton; Dawkins].

Murray Gell-Mann 1929 -

• Fyysikko, joka on tutkinut alkeishiukkasia. Gell-Mann hyödynsi 1960 ryhmäteorian [ks. Galois] nk. SU(3)-symmetriaa alkeishiukkasiin ja esitti 1964 kaikkien hadronien koostuvan pienemmistä osasista, kvarkeista. Hadroneja on kahdenlaisia: baryonit koostuvat kolmesta kvarkista (tai kolmesta antikvarkista), mesonit kvarkista ja antikvarkista. Ensimmäiset kokeelliset kvarkkien olemassaoloa tukevat mittaukset tehtiin 1968; Gell-Mann sai fysiikan Nobelin palkinnon 1969.
  • SU(3)-symmetrian oli samanaikaisesti keksinyt myös Yuval Ne'eman (1925-2006). Sen avulla voitiin ennustaa --- ja myöhemmin löytää --- täysin uusi hiukkanen.
  • Kvarkkiteoriaan oli Gell-Mannin lisäksi itsenäisesti päätynyt myös George Zweig (s. 1937). Nimi kvarkki on kuitenkin Gell-Mannin ehdottama ja tulee Joycen säkeestä "Three quarks for Muster Mark" teoksesta Finnegans Wake (1939).
• Vuoteen1980 tultaessa tiedettiin, että kvarkit ja leptonit [ks. Fermi] muodostavat kolme perhettä. Jokainen koostuu kahdesta kvarkista ja kahdesta leptonista: 'varsinaisesta' leptonista ja tämän neutrinosta (lisäksi tulevat kaikki vastaavat antihiukkaset). Meille tärkeä materia koostuu 'ylös' (u) ja 'alas' (d) kvarkeista, elektronista (e) ja tämän neutriinosta (ν_e). Protonit (uud) ja neutronit (udd) muodostavat atomiytimet, jotka puolestaan muodostavat elektronien kanssa itse atomit.
  • Toisen perheen muodostavat kvarkit 'outo' (s) ja 'lumo' (c), leptoni myoni (μ) ja ν_μ. Kolmas perhe: 'pohja' (b), 'huippu' (t), tau (τ) ja ν_τ. Tästä seuraa, että löydettyjen 'alkeishiukkasten' määrä on kasvanut hyvin suureksi; esim. hadroneita on löydetty yli kaksisataa.
  • Nk. supersymmetria kaksinkertaistaa (toistaiseksi vain teoriassa) hiukkasten määrän tästäkin [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit; Guth ja Linde].
• Aineen standardimallissa (engl. Standard Model) kvarkit muodostavat värineutraaleja hadroneja nk. värivoiman avulla [kvarkkien 'väri' liittyy vuorovaikutuksen mittasymmetriaan, ks. Yang]. Tämä voima, jonka välittäjähiukkaset on nimetty gluoneiksi, vuotaa hieman myös hiukkasten ulkopuolelle; näin muodostuu hadronien välinen vahva vuorovaikutus [vahva ydinvoima, ks. Rutherford]. Värivoiman 1970-luvulla kehitettyä kvanttikenttäteoriaa, johon liittyy nk. värivoiman kytkentävakio, kutsutaan kvanttiväridynamiikaksi (QCD).
  • Kvarkit selittävät vain hyvin pienen osan muodostamiensa hiukkasten massasta; esim. protonin tapauksessa noin 1%. Suurin osa massasta syntyy kvarkkien liikkeestä ja niiden välisistä voimista [so. energiasta, ks. Einstein]. Todellisten alkeishiukkasten massan alkuperä on yhä tärkeä fysiikan ongelma [ks. Weinberg].
  • QCD:n kehittäviä olivat mm. David Gross (s. 1941), Frank Wilczek (s. 1951) ja David Politzer (s. 1949). Teorian mukaan kvarkkeja tai gluoneja ei voi esiintyä irrallisina: niiden vaikutukset näkyvät kuitenkin samanlaisissa törmäyskokeissa kuin millä Rutherford päätteli atomiytimien olemassaolon.
  • Käytännöllisistä syistä vahvaa ydinvoimaa kuvataan usein nk. efektiivisellä mesonikenttäteorialla, jota Hideki Yukawa (1907-1981) pohjusti 1935 olettamalla nykyisin pionina (π-mesoni) tunnetun hiukkasen olemassaolon; hiukkanen löytyi 1947 ja Yukawa sai fysiikan Nobelin palkinnon 1949.
• Gell-Mann on pyrkinyt osoittamaan nk. ristiriidattomien (dekoherenttien) historioiden avulla kvanttimekaniikan mystifioinnin [ks. Bohr ja Pauli] väärintulkinnaksi. Samaa ovat tehneet myös Robert Griffiths, Roland Omnès ja James Hartle.
  • Suomalainen fyysikko Kari Enqvist on kirjoittanut näihin tutkimuksiin viitaten: "Seitsemänkymmentä vuotta filosofointia voidaan sivuuttaa, kun viimein ymmärrämme miksi ihmisen mittakaavassa kvanttimekaniikan epämääräisyys katoaa ja miten arkipäiväinen, klassista fysiikkaa totteleva maailma kasvaa esiin kvanttimaailmasta."
• Gell-Mann tukee myös kompleksisuusteoriaa [ks. Kolmogorov ja Chaitin] luonnonvalinnan teorian rinnalla biologian selittäjänä; esim. Kvarkki ja jaguaari: Seikkailuja yksinkertaisessa ja monimutkaisessa (The quark and the jaguar: Adventures in the simple and the complex, 1994).

Steven Weinberg 1933 -

• Fyysikko, joka yhdisti kvanttisähködynamiikan [QED, ks. Feynman] ja heikot vuorovaikutukset [beetahajoamisen; ks. Fermi] sähköheikoksi kvanttikenttäteoriaksi (A model of leptons, Physical Review Letters, 1967). Weinberg sai fysiikan Nobelin palkinnon 1979. Sheldon Lee Glashow (s. 1932) oli ennakoinut teoriaa omalla tahollaan, ja Abdus Salam (1926-1996) päätyi samankaltaiseen tulokseen Weinbergistä riippumatta. Molemmat jakoivat Nobelin palkinnon Weinbergin kanssa.
  • Sähköheikon teorian taustalla on ylemmän tason symmetria [ks. Yang], joka on rikkoutuessaan tuottanut vuorovaikutusbosonit: massattoman fotonin ja hyvin raskaat W- ja Z-hiukkaset. Alkuräjähdyksen [ks. Gamow] kaltaisissa lämpötiloissa symmetria olisi voimassa. Teoriaan liittyy myös Peter Higgsin (s. 1929) mukaan nimetty kenttä ja hiukkanen, joiden uskotaan olevan vastuussa hiukkasten massoista (Broken symmetries and the masses of gauge bosons, Physical Review Letters, 1964). Myös yhteys nk. kosmiseen inflaatioon on mahdollinen [ks. Guth ja Linde].
    • Higgs sai inspiraatiota Yoichiro Nambun työstä (Physical Review, 122, 345-358, 1961). Nambu sai fysiikan Nobelin palkinnon 2008 symmetriarikkojen tutkimuksistaan.
  • Gerardus 't Hooft (1946-) osoitti 1971 teorian olevan renormalisoituvan QED:n tapaan; hän sai laskelmistaan fysiikan Nobelin palkinnon 1999 yhdessä Martinus J. G. Veltmanin kanssa.
  • Sähköheikon vuorovaikutuksen välittävät hiukkaset havaittiin kokeellisesti 1983 (W) ja 1984 (Z). Carlo Rubbia (s. 1934) ja Simon van der Meer (s. 1925) jakoivat löydöistään fysiikan Nobelin palkinnon 1984. Myös Z-hiukkasten luoma nk. neutraalivirta on havaittu. Eräiden spekulaatioiden mukaan tämä saattaa liittyä fysikaalisen kemian stereoisomeriaan [ks. van't Hoff ja Arrhenius] spinin [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit] välityksellä.
• Sähköheikon voiman oletetaan olevan yhdistettävissä QCD:hen [ks. Gell-Mann]: näin syntyisi suuri yhtenäisteoria. Yhdistymistä vastaavaa symmetriaa ei vielä kuitenkaan tunneta. Puuttuvaksi vuorovaikutukseksi jäisi silloinkin vielä gravitaatio; sen lisääminen merkitsisi jo 'kaiken teoriaa'. Parhaat kandidaatit kaiken teorialle ovat uudet supersäieteoriat [ks. Green, Schwartz ja Witten].
  • Yhdistämisen puolesta puhuu kaksi asiaa. Ensinnäkin QCD:ssa havaittava kytkentävakion muuttuminen energian funktiona antaa ymmärtää, että maailmankaikkeuden alun kuumissa oloissa se yhtyisi sähköheikkoon vuorovaikutukseen. Toiseksi sähköheikkoon voimaan liittyy nk. yhtenäistämiskulma (tai Weinbergin kulma), joka voidaan mitata. Tämä muodostaa hyvän testin yhtenäisteorialle: sen tulee antaa kulman arvon teoreettisesti.
• Weinberg on puolustanut voimakkaasti reduktionismin oppia: kaikki makroskooppisen maailman ilmiöt ovat seurausta kvanttifysiikasta. Fyysikkojen haaveilema 'kaiken teoria' on --- perimmältään --- myös elämän synnyn takana. Tätä ei pidä sekoittaa naiiviin skientismiin, joka unohtaa että reduktionismista huolimatta on olemassa monenlaisia kuvauksen tasoja ('kaiken teorian' sijaan voisikin olla perustellumpaa puhua perusteoriasta tms.). 
  • Biologia ei tarvitse kvanttifysiikkaa ilmiöiden selittämiseen, ja kemiakin vain rajoitetusti. Shakespearen teoksiakaan ei kannata analysoida kvanttien avulla. Weinbergin määritelmän mukaan reduktionismi ei siis ole opas tutkimusohjelmien tekoon [ks. myös Dawkins]. Vaikka useat holistisesti ajattelevat ihmiset ovat halukkaampia kuvaamaan ihmisen tietoisuutta kvanttifysiikan kuin biologisen evoluution kautta [ks. Popper], dekoherenssin käsite [ks. Gell-Mann] osoittaa, ettei kvanttimekaniikkaa kannata sekoittaa makroskooppisiin ilmiöihin.

William D. Hamilton 1936 - 2000 ja George C. Williams 1926 -

• Biologeja, jotka kehittivät nk. sukulaisvalinnan (engl. kin selection) teorian ja uuden tavan ymmärtää seksuaalisen valinnan [ks. Darwin; Wright, Fisher ja Haldane] mekanismia. Yhdessä vastavuoroisuuden kanssa sukulaisvalinta muodostaa sosiobiologian [ks. E.O. Wilson] perustan.
  • Hamilton kuvasi sukulaisvalintaa pieneksi modifikaatioksi vanhaan 'itsekkään organismin' malliin ja puhui 'kokonaiskelpoisuudesta' (engl. inclusive fitness); termi 'itsekäs geeni' syntyi myöhemmin [ks. Dawkins]. Fraasi "kana on munan tapa tuottaa uusi muna" on peräisin jo Spenceriltä [ks. Spencer ja Galton].
• Hamilton artikkeleissa The genetical evolution of social behaviour I-II (Journal of Theoretical Biology, 7, 1-16 ja 17-32, 1964) esittämän sukulaisvalintateorian mukaan luonnonvalinnan perimmäinen yksikkö on geeni, ei organismi: geeni on kopioituja ja organismi sen välittäjä. Teoria selittää eläinten epäitsekästä käyttäytymistä geenien tehokkaana välittämisenä sukulaisvalinnan avulla; puhutaan nk. Hamiltonin säännöstä. Hamilton sovelsi teoriaa etenkin yhteiskuntahyönteisiin [ks. Lorenz ja Tinbergen; E.O. Wilson]. Nisäkkäillä sukulaisvalinta vaikutti tunteiden kehitykseen: emon rakkaus poikasiinsa on biologinen adaptaatio. Lisäksi uroksen ja naaraan välille syntyy geneettinen side yhteisten poikasten kautta [ks. Symons ja Buss; ihmisellä perheen syntyyn vaikuttivat myös muut tekijät, ks. Leakeyt]. Jos kädellisten ryhmät olivat tarpeeksi pieniä ja urokset jossain määrin sukua toisilleen, sukulaisvalinta on vaikuttanut myös urosten välisen yhteistyön kehitykseen madaltamalla kynnystä vastavuoroisuudelle, jota Hamilton tutki itsekin (ks. alla).
  • Koska ihmisellä aivot kehittyvät syntymän jälkeenkin, lapset ovat avuttomia ja vanhempiensa varassa hyvin pitkään [ks. Leakeyt]. Näin äidin ja lapsen välinen kiinteä suhde on universaali adaptaatio. John Bowlby esitetti nk. kiintymysteoriansa artikkelissa The nature of the child's tie to his mother (International Journal of Psycho-Analysis, 39, 350-373, 1958). Se ja hänen teoksensa Attachment And Loss: Vol 1. Attachment (1969) vaikuttivat evoluutiopsykologian syntyyn [ks. Tooby ja Cosmides; Fiske ja Harris].
  • Kemiallinen neurohormoni [engl. oxytocin, ks. Dale ja Loewi] aiheuttaa nisäkkäillä kiintymystä jälkeläisiin. Sen kautta nisäkkäiden äidinrakkaus on mitä todennäköisemmin taustalla myös yleisemmän, välittävän empatian, so. sympatian, ja siten osittain myös moraalin [ks. Kohlberg], taustalla. Tällaisiin tunteisiin liittyy 'mittareita', jotka vaikuttavat hormonien eritykseen erilaisissa ihmissuhteissa [ks. Tooby ja Cosmides].
    • Tieteellisessä työssä oikeanlaisten kysymysten asettaminen on tärkeää [ks. Simon ja Arrow; Hintikka]. Sen sijaan että kysyy "miten altruistinen (epäitsekäs) käytös kehittyi" voisi kysyä "miten useista erilaisista muodoista koostuva ihmisten välinen yhteistyö kehittyi". Vaikka sukulaisvalinta ei vastaa 'aitoa' altruismia, se selittää perheen sisäistä yhteistyötä. Uuden yhteistyön muodon ilmaantuminen luo aina pohjaa seuraavalle asteelle. Ihmisillä yhteistyö vaati empatian [ks. Hume; Smith; Leslie ja Baron-Cohen] ja moraalin kehitystä. Altruismin perusta löytyy noista.
  • Ihmisellä perhe on muita yhteiskunnan rakenteita kiinteämpi. Sukulaisvalinnan synnyttämää hoivavaistoa ei kuitenkaan pidä kutsua nepotismiksi; välittäminen itsessään ei ole moraalitonta. Vasta yhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa kolmannet osapuolet tulevat kohdeltua 'epäreilusti' sen takia, voidaan puhua nepotismista. Lisäksi vastavuoroisuuden synnyttämät sosiobiologiset moraalitunteet ovat nepotismin vastaisia.
    • Haldane lohkaisi jo 1955, ettei hän uhraisi henkeään veljensä pelastamiseksi, mutta kylläkin kahden veljen tai kahdeksan serkun, eli yhteisten geenien suhteessa. Sananparsi "veri on vettä sakeampaa" on jossain muodossa tuttu kaikissa kulttuureissa.
    • Moraalinen intuitiomme on sukulaisvalinnan, so. sosiobiologian, muovaamaa. Jätämme esim. perinnön mielellämme omille lapsillemme, vaikka sääntöpohjainen moralisointi sen tuomitsisi [ks. myös Platon].
• Yhdessä Robert Axelrodin kanssa Hamilton sovelsi peliteoriaa [ks. von Neumann; Sanderson ja Gintis] vastavuoroisuuden [ks. Trivers] tutkimukseen (The evolution of cooperation, Science, 211, 1390-1396, 1981). Taustalla oli Axelrodin vuotta aikaisempi havainto, että nk. Tit-for-Tat --strategia oli menestyksekäs vangin dilemma --pelissä. Tällaisen ajattelun myötä ryhmävalinnan [ks. Lorenz ja Tinbergen; Maynard Smith] merkitys on modernissa biologiassa vähentynyt, vaikkakaan ei täysin hävinnyt [ks. Kohlberg; Boyd ja Richerson].
  • Axelrod on politiikan tutkija. Anatol Rapoportin Tit-for-Tat on yksinkertaisin vastavuoroisuusstrategia: tee yhteistyötä aina ensimmäisellä kohtaamiskerralla, ja jatkossa toimi kuten vastapuoli edellisellä kerralla.
• Williamsin panos sukulaisvalinnan teorian kehitykseen ilmenee teoksessa Adaptation and Natural Selection (1966). Teos käsitteli myös seksuaalisen valinnan muokkaamia ominaisuuksia indikaattoreina yksilön kelpoisuudesta. Kyse on mainonnasta, jossa (tyypillisesti) koiraat mainostavat hyviä geenejään. Hamilton argumentoi, että taudit ja erilaiset häiriöt kehityksessä näkyvät esim. riikinkukon pyrstön symmetrian rikkoutumisena. Seksuaalisen valinnan kannattaa siis johtaa symmetrisyyttä suosivaan kauneusihanteeseen, joka kertoo hyvistä, taudeille vastustuskykyisistä geeneistä (Heritable true fitness and bright birds: a role for parasites?, Science, 218, 384-387, 1982; yhdessä Marlene Zukin kanssa).
  •  Williamsin teos vastasi jo etukäteen moniin myöhemmin ongelmallisiksi nähtyihin biologian kysymyksiin [ks. Gould].
  • Seksuaalinen valinta voi antaa luonnonvalinnalle vapausasteita kokeilla ominaisuuksia, joiden hyöty ei ensivaiheessa ole itsestään selvää [esim. suuria aivoja; ks. Drake; Dunbar ja Miller]. Amotz Zahavi esitti juuri seksuaalisesti valittujen ominaisuuksien haitallisuuden ('kalleuden') olevan niiden menestyksen salaisuus (Mate selection - a selection for a handicap, Journal of Theoretical Biology, 1975). Alan Grafen on simuloinut tätä teoriaa ESS-mallina [ks. Maynard Smith] ja osoittanut nimenomaan rehellisen mainonnan olevan toimivan strategian. Rehellisyys voidaan taata vain sillä, että mainos on esittäjälleen kelpoisuusmielessä kallis toteuttaa [ks. Veblen; Wolf ja Florida].
  • Symmetrisyys on tärkeä osa ihmisenkin luontaista kauneuskäsitystä. Esimerkiksi taiteessa symmetrian vaatimus asettaa testin tekijän 'kelpoisuudelle' eli taitavuudelle [ks. Boas; Dutton]. Symmetristen kasvojen kauneus [ks. Spencer ja Galton] voi johtua myös kategorisoinnin tärkeydestä [ks. Fiske ja Harris]. Aivojen neurologiset ominaisuudet (engl. sensory bias) voivat selittää joitain valinnan ominaisuuksia, mutta eivät syytä: ko. ominaisuudet ovat evoluution tulosta ja huutavat siten omaa selitystään!
• Hamilton on selittänyt suvullista lisääntymistä parasiittien avulla: kyse on kilpajuoksusta taudinaiheuttajien kanssa (Sex versus Non-sex versus Parasite, Oikos, 1980). Alexey Kondrashov (Deleterious mutations and the evolution of sexual reproduction, Nature, 336, 435-440, 1988) on kehittänyt teoriaa geneettisten mutaatioiden vastaisesta taistelusta [ks. Wright, Fisher ja Haldane]. Geenien satunnainen jakautuminen sukusoluihin [ks. Mendel; Morgan] estää passiivisten virheiden lisäksi myös itsekkäiden geenien liian aktiivisen toiminnan (Mark Ridley puhuu 'Mendelin demonista'). Seksuaalinen valinta auttaa molemmissa teorioissa valitsemaan parhaat geenit, sillä riikinkukon pyrstön tai ihmisaivojen kaltaiset monimutkaiset adaptaatiot ovat herkkiä sekä taudeille että mutaatioille. Kolmas teoria korostaa tuman ja mitokondrioiden geenien mahdollisimman optimoitua yhteensopivuutta solun ja siten yksilön energeettisen hyvinvoinnin takaajana [ks. Calvin ja Mitchell]. Nick Bartonin ja Sarah Otton teoreettiset laskelmat ovat yhdistelleet näitä teorioita lupaavalla tavalla, paljolti Fisherin ajattelusta lähtien.
  • Munasolun ei-tumallisilla geeneillä on havaittu olevan vaikutusta fenotyypin kehitykseen (esim. P. Grun, Cytoplasmic Genetics and Evolution, 1976). Sukupuolia on kaksi sen takia, että jälkeläiseen siirtyisi turvallisuussyistä tuman ulkopuolisesta perimää lähinnä vain toiselta vanhemmalta: naissukupuoli määritellään isomman, organellit sisältävän sukusolun, munasolun, luovuttajaksi. Kilpailulta ei kuitenkaan täysin vältytä; solunsisäistä 'sosiobiologiaa' ovat kuvanneet W. G. Eberhard (Evolutionary consequences of intracellular organelle competition, Quarterly Review of Biology, 1980) sekä Cosmides ja Tooby (Cytoplasmic inheritance and intragenomic conflict, Journal of Theoretical Biology, 89, 83-129, 1981).
    • Myöhemmin on käynyt ilmi, että joissain tapauksissa mitokondrioiden erilaiset perimät eivät välttämättä ole tuhoisia organismin hyvinvoinnille, vaikka voivatkin johtaa sairauksiin. Varsinkin mutaatioista johtuvat pienet eroavuudet ovat yllättävän tavallisia ihmiselläkin.
  • Suvullinen lisääntyminen ei itsessään vaadi eri sukupuolten olemassaoloa, mutta koska aitotumallisissa soluissa tuman perimän lisäksi myös esim. mitokondrioilla [ks. Calvin ja Mitchell; Margulis ja Woese] on omaa geneettistä koodia, keskenään kilpailevat itsekkäät geenit aiheuttaisivat ongelmia elleivät eri sukupuolet käsittelisi organelleja eri tavoin. Tästä aiheutuvalla sukusolujen koon erolla on useita seuraamuksia [ks. Trivers; Symons ja Buss].
• Yhdessä Randolph M. Nessen kanssa Williams on tutkinut sairauksien evoluutiota (Why We Get Sick. The New Science of Darwinian Medicine, 1994). Vaikka vanheneminen ei ole mielekästä organismin itsensä kannalta, itsensä uudelle sukupolvelle välittänyt geeni voi sen hyväksyä. Nk. Medawarin-Williamsin teorian mukaan vanhuuden aiheuttaa ihmiskunnan geenivarastoon keräytyneet, vasta myöhemmässä elämänvaiheessa vaikuttavat 'huonot' geenit. Luonnonvalinta on saanut poistettua geenit, jotka vaikuttavat ennen lisääntymisikää. Modernimpi selitys liittyy mitokondrioiden energiantuotantoon [ks. Calvin ja Mitchell] ja hapen myrkyllisyyteen [ks. Lyell]. Nk. vapaat radikaalit, jotka aiheuttavat mitokondrioita heikentäviä mutaatioita, ovat kuitenkin myös hyödyllisiä solunsisäisiä signaaleita, ja esim. antioksidanttien käyttö niitä vastaan ei ehkä ole mahdollista. Lievä aliravitsemus näyttäisi olevan tehokkain ja luonnollisin tapa pidentää ikää.
  • Jos mitokondrioiden kaikki geenit olisivat siirtyneet isäntäsolun tumaan, mutaatioita ei tietenkään voisi tapahtua. Tällöin kuitenkin itse energiantuotanto olisi tehotonta. Mitokondriot ovat säilyttäneet DNAnsa syystä.
  • Solujen jakautumisten lukumäärällä on kattoraja ja Leonard Hayflick (1920-) laski 1961, että ihmisen maksimi-ikä olisi tällä perusteella n. 120 vuotta. Ilmiö liittyy siihen, että jokaisessa solujakautumisessa kromosomien päät, nk. telomeerit, lyhenevät.

Stanley Milgram 1933 - 1984

• Sosiaalipsykologi [ks. Smith; Baldwin; Lewin; Fiske ja Harris], jonka tutkimukset sivusivat sosiologiaa ja kulttuuria [ks. Mandeville; Boyd ja Richerson].
  • Milgramin kirjoituksia on julkaistu kokoelmassa The Individual in a Social World (1977, 1992, 2010), jäljempänä ISW.
  • Yksi varhaisempia moderneja kulttuurievolutiivisia malleja on Donald Campbellin (1916-1996) Variation and selective retention in sociocultural evolution (teoksessa H. R. Barringer, G.I. Blanksten ja R.W. Mack (toim.), Social Change in Developing Areas, 19-49, 1965). Sitäkin ennen R.W. Gerard, Clyde Kluckhohn ja Anatol Rapoport olivat argumentoineet mm. kielen evoluutiota esimerkkinä käyttäen, että populaatiogenetiikan perusperiaatteita voidaan soveltaa myös kulttuurintutkimukseen (Biological and cultural evolution: some analogies and explorations, Behavioral Science, 1, 6-34, 1956).
• Milgram tunnetuimmat työt koskevat auktoriteettiuskoa [ks. Weber]; näihin kuuluvat artikkeli Behavioral study of obedience (Journal of Abnormal and Social Psychology, 67, 371-378, 1963) ja teos Obidience to Authority: An Experimental View (1974). Yhdessä kädellisten dominanssihierarkioiden [ks. Goodall ja de Waal] kanssa ne osoittavat, että auktoriteettiusko on adaptiivinen ja siten tietyissä tilanteissa tarpeellinen ominaisuus [ks. Kohlberg; Fiske ja Harris]. Myös nk. kasvotyö on liitetty hierarkioihin [ks. Austin ja Grice]. Milgramin kokeissa auktoriteettiusko johti moralistisesti ongelmallisiin tekoihin [ks. myös Marcuse], ja erilaisten ideologioiden avulla sen seuraukset voivat olla tuhoisia [ks. Daniel Bell].
  • Auktoriteetin merkitys tulee esiin kriisitilanteissa ja yleensä silloin kun monimutkaistuvassa yhteiskunnassa yhteistyötä pitää voida koordinoida. Auktoriteettien oikeutuksilla voi olla eroja, eikä ihmisyhteisöjen hierarkiat ole yhtä jäykkiä kuin esim. simpanssien [ks. Landtman; Rawls ja Raz].
• Milgramin muut työt asettavat auktoriteetin merkitykselle tärkeitä rajoja. Kollektiivisesti syntyvät tavat ja käytösmallit ohjaavat ihmisten käyttäytymistä auktoriteetteja voimakkaammin (Liberating effects of group pressure, Journal of Personality and Social Phychology, 1, 127-134, 1965; myös ISW). Pyrkimys yhdenmukaisuuteen (engl. conformity bias) on adaptiivista ja ihminen siten ryhmähakuinen [ks. Fiske ja Harris]. Oppimisen psykologialla on tässä tärkeä asema, ja etenkin behavioristien [ks. Watson] yksinkertaisten teorioiden tilalle piti löytää jotain uskottavampaa [ks. myös Dennett]. Siinä missä psykologien harjoittama kulttuurintutkimus keskittyi kulttuurisen tiedon välittymiseen, antropologit [ks. Lévi-Strauss] keskittyivät käyttäytymisen sosiaaliseen merkitykseen ja etologit [ks. Lorenz ja Tinbergen; Goodall ja de Waal] itse käyttäytymiseen.
  • John Darleye ja Bibb Latané osoittivat yhdenmukaisuustaipumuksen vahvuuden artikkelissa Group inhibition of bystander intervention in emergencies (Journal of Personality and Social Psychology, 10, 215-221, 1968).
  • 1960-luvulla matkimiseen perustuvaa 'sosiaalista oppimista' tutki etenkin Albert Bandura (esim. Social Learning Theory, 1978). Myös neurologia on osallistunut matkimistutkimuksiin [ks. Goodall ja de Waal].
  • Ksenofobiaksi kehittyneenä yhdenmukaisuus voi olla myös ongelmallinen taipumus [ks. Lorenz ja Tinbergen; Dawkins; Goodall ja de Waal; Keeley].
• Milgramin The small world problem (Psychology Today, 1, 60-67, 1967; myös ISW) tutki ihmisten verkottumista. Satunnaisesti valitut amerikkalaiset pystyivät välittämään kirjeen kenelle tahansa maamiehelleen keskimäärin noin 6 välikäden kautta. Tämäkin liittyy kulttuurisen informaation diffuusioon, ja Milgram piti informaation käsitettä [ks. Shannon ja Wiener] sosiaalipsykologian tieteellisyyden kannalta tärkeänä [ks. Luhmann ja Habermas]. Kokeita kuvataan myös J. Traversin kanssa kirjoitetussa artikkelissa An experimental study of the small-world problem (Sociometry, 32, 425-443, 1969).
  • Duncan Wattsin ja Steven Strogatzin artikkelissa Collective dynamics of 'Small-World' networks (Nature, 393, 440-442, 1998) kuvaama uusi verkottumista tutkiva tiede on lähellä kompleksisuusteoriaa [ks. Kolmogorov ja Chaitin].
• Artikkelissa Note on the drawing power of crowds of different size (Journal of Personality and Social Phychology, 13, 79-82, 1969; myös ISW) Milgram kollegoineen tutki nk. 'sosiaalista todistusta', oletusta että jos tarpeeksi suuri joukko ihmisiä tekee jotain tai uskoo johonkin, siihen täytyy olla joku järkevä ja matkimista oikeuttava syy [ks. Simon ja Arrow]. Samaten kulttuurisesti hankittu tieto on ollut keskimääräisesti hyödyllistä.
• Milgram oli tärkeä kaupunkitutkimuksen [ks. Simmel; Wolf ja Florida] pioneeri, esim. The exprience of living in cities (Science, 167, 1461-1468, 1970; myös ISW). Kiihtyvän kaupungistumisen takia kyse on tärkeästä asiasta [ks. Borlaug]. Kyse ei ole vain siitä, että (1) suuri joukko (2) hyvin erilaisia ihmisiä (3) asuu tiheästi, vaan että em. tekijät kuormittavat ihmisiä: liiallinen signaalien määrä pakottaa valintoihin ja luo sopeutumia, jotka ulkopuoliselle voivat näyttäytyä esim. välinpitämättömyytenä. Kevin Lynchin teoksen The Image of the City (1960) mallin mukaan Milgran kehitti myös eri kaupunkien 'kognitiivisia karttoja'. Myös luovuus
  • Tunnettu on myös Jane Jacobsin sosiologinen kaupunkitutkimus The Death and Life of Great American Cities (1961).
  •  Väestötieteilijä Ester Boserupin mukaan kasvava väestötiheys edistää innovaatioiden syntyä (Population and Technological Change, 1981). Tällä on merkitystä mm. ihmisen esihistorian tutkimuksessa [ks. Renfrew ja Knight] ja modernissa maantieteessä [ks. Wolf ja Florida].

Edward Lorenz 1917 - ja John Horton Conway 1937 -

• 1960-luvulta alkaen matematiikassa kehittyi uusia, tietokonelaskentaa hyödyntäviä nk. dynaamisia systeemejä tutkivia aloja. Esimerkiksi meteorologi Lorenz löysi deterministisen kaaoksen [ks. Poincare; Turing] ja matemaatikko Conway 'keinotekoisen elämän' [ks. myös Kolmogorov ja Chaitin].
  • Benoit Mandelbrot (1924-) löysi nk. fraktaaligeometriat (The Fractal Geometry of Nature, 1977) ja Mitchell Feigenbaum (1945-) nk. Feigenbaumin numeron (4.669). Fraktaaleja luonnehtii niiden samankaltaisuus itsensä kanssa. Rene Thom kehitti katastrofiteoriaa 1970-luvulla (Structural Stability and Morphogenesis, 1972); siinä tutkitaan dynaamisen systeemin kehitystä sen häirinnän jälkeen.
• Lorenz havaitsi meteorologisten [ks. Dalton; Henry; Maury; Bjerknes ja Richardson] tietokonesimulaatioiden alkuarvoherkkyyden (esim. Deterministic nonperiodic flow, Journal of the Atmospheric Sciences, 1963). Tämä laskennan ennustamattomuus oli seurausta yksinkertaisten yhtälöiden --- ja niitä vastaavien luonnonlakien --- epälineaarisuudesta; kaaos on siis klassista fysiikkaa eikä suhteellisuusteorian [ks. Einstein] tai kvanttimekaniikan [ks. Heisenberg ja Schrödinger] kaltainen uusi teoria. Filosofisesti löytö oli merkittävä, sillä determinismiä [ks. Laplace] ei enää tarvinnut sekoittaa ennalta määräytymiseen. Kaoottisiin systeemeihin liittyy nk. attraktoreita, joiden ympärillä systeemin tilat pyörivät.
  • Kaaokseen liittyy nk. perhosefekti, joka on nimetty Lorenzin esitelmän Predictability: Does the flap of a butterfly's wings in Brazil set off a tornado in Texas? (1979) mukaan. Tämä ei tarkoita, että perhonen voisi olla hirmumyrskyn syy: (1) Hyvin harvalla deterministiselläkään ilmiöllä on vain yksi sen selittävä syy. Syy-seuraus --ketjun ei tarvitse olla yksi-ulotteinen jana. Tyypillisin determinismiin kohdistunut kritiikki jättää tämän seikan huomioimatta. (2) Perhosen siiven iskun kaltaiset efektit jäävät todellisessa maailmassa muun, voimakkaamman (deterministisen) kohinan alle. Suljetuissa laskennallisissa ympäristöissä voidaan kuitenkin tarkastella heikkojenkin signaalien vaikutusta. (3) Varsinaisen determinismin sijaan vertaus puree ennakoitavuuden ongelmaan: tietomme johonkin ilmiöön liittyvistä seikoista on aina jossa määrin puutteellista.
• Conway kehitti 1970 matemaatikko Stanislaw M. Ulamin (1909-1984), von Neumannin [ks. von Neumann] ja Simonin [ks. Simon ja Arrow] töiden innoittamana soluautomaatin, 'keinotekoisen elämän' eli Life-pelin. Peli osoittaa saman kuin kaaosteoriakin: yksinkertaisilla säännöillä voi olla yllättäviä 'emergeettejä' seurauksia. Artikkelissa P. Bak, K. Chen ja M. Creutz, Self-organized criticality in the "Game of Life" (Nature 342, 780-781, 1989) sillä on demonstroitu myös kompleksisuutta [ks. Kolmogorov ja Chaitin]. Pelin avulla voidaan luoda kaksiulotteinen Turing-konekin. Tom Ray on luonut 'Tierra'-nimisen maailman bittiavaruuteen.
  • Nk. Langtonin muurahainen on nimetty luojansa, Christopher Langtonin, mukaan. Keinoelämän (AL) tutkimuksen lähtölaukauksena pidetään Langtonin toimittamaa teosta Artificial Life (1989). Toisin kuin perinteinen tekoälytutkimus --- AI [ks. Turing; Simon ja Arrow] --- AL on 'alhaalta-ylös' --tutkimusta; konnektionistista tekoälytutkimusta [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland] voidaankin pitää AL:n osa-alueena.

Andrei N. Kolmogorov 1903 - 1987 ja Gregory Chaitin 1947(?) -

• Matemaatikkoja, jotka informaatioteorian [ks. Shannon ja Wiener] innoittamina tutkivat toisistaan riippumatta kompleksisuutta (engl. complexity theory). Kolmogorov halusi ymmärtää satunnaisuuden käsitettä [hän oli saanut jo mainetta todennäköisyyden tutkijana, ks. Wright, Fisher ja Haldane] ja Chaitin nk. laskettavuutta [ks. Turing]. Molemmat päätyivät algoritmiseen informaatioteoriaan, jossa kohteen informaatiomäärä eli kompleksisuus tulee sen kuvaamiseen tarvittavan algoritmin pituudesta. Chaitinin varhaisin artikkeli oli On the length of programs for computing finite binary sequences (Journal of the Association for Computing Machinery, 13, 547-569, 1966), ja samana vuonna Kolmogorov julkaisi omansa venäjänkielisessä lehdessä.
  • Shannonin teoriassa informaatio ei ollut olion itsensä ominaisuus, vaan tilastollinen suure oliojoukkoon verrattaessa. Myös Ray Solomonoff oli ennakoinut Kolmogorovin ja Chaitinin teoriaa.
  • Artikkelissa Logical depth and physical complexity (teoksessa R. Herken (toim.), The Universal Turing Machine: A Half-Century Survey, 1988) Charles H. Bennett etsi informaation hyödyllisyydelle (joka liittyy sen merkitykseen) kompleksisuutta täydentävää 'loogista syvyyttä'. Hän tutkii myös kvanttimekaanista informaatioteoriaa, jonka avulla voi olla mahdollista luoda kvanttimekaanisia tietokoneita. Tähän liittyy myös 'teleportaatio' [ks. Einstein], joka ei informaatioteoreettisesti ole yhtä outo kuin mitä äkkiseltään voisi luulla; esim. Asher Peres, What is actually teleported? (IBM Journal of Research and Development, 48, 63-69, 2004).
• Kompleksisuusteoria on kiinnostunut historiallisen satunnaisuuden karakterisoimista systeemeistä, joissa monimutkaiset vuorovaikutukset aiheuttavat yksinkertaisia ilmiöitä (tai organisoitua kompleksisuutta) emergenssin avulla [ks. myös Lorenz ja Conway]. Teorian mukaan perinteisten luonnonlakien alla tai rinnalla on vielä löytämättömiä matemaattisia algoritmeja, jotka soveltuvat monimutkaisten systeemien mallintamiseen. Esimerkiksi biologiassa ja yhteiskuntatieteissä voi olla mahdollista hyödyntää tämäntapaista ajattelua; puhutaan mm. kollektiivisen käyttäytymisen tieteestä (esim. lintu- tai kalaparvi). Myös verkottumista tutkiva uusi tiede on lähellä kompleksisuusteoriaa [ks. Milgram].
  • Matematiikassa on keksitty nk. L-systeemejä, jotka 'matkivat' erilaisia kasveja [ks. myös Fibonacci]. Jopa luonnonvalinnan teoriaa [ks. Darwin] on arvosteltu tältä pohjalta: esimerkiksi Stuart Kauffmann on puhunut itseorganisoituvuudesta (Antichaos and adaptation, Scientific American, 1991; The Origins of Order: Self-Organization and Selection in Evolution, 1993) [ks. myös Gell-Mann]. Kuvitelmat perinteisen tieteen reduktionistisen ohjelman hylkäämisestä ovat kuitenkin liioiteltuja.
  • Sosiologiassa itseorganisoituvuutta on hyödynnetty nk. systeemiajattelussa [ks. Luhmann ja Habermas], joka pätee myös talouteen. Taloutta kuvaavista indekseistä on jopa etsitty tilastollisia totuuksia, jotka mahdollistaisivat kehityksen ennustamisen [ks. Pigou ja Keynes]. Valitettavasti tällaiseen 'haihatteluun' ovat syyllistyneet taloutta tutkivat fyysikot; puhutaan jopa talousfysiikasta [vrt. Schumpeter ja Hayek].

Roger Penrose 1931 - ja Stephen William Hawking 1942 -

• Tähtitieteilijöitä, jotka kehittivät mustien aukkojen [ks. Laplace; Einstein; Hoyle]. Singulariteettien tutkimus johti Penrosen ja Hawkingin myös spekulaatioihin maailmankaikkeuden alun olosuhteista [Gamow]. Näin molemmat ovat paneutuneet myös kvanttimekaniikan [ks. Heisenberg ja Schrödinger] ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistämiseen [ks. Green, Schwartz ja Witten].
  • Penrose kehittelee kvanttifysikaalista tietoisuuden selitystä (The Emperor's New Mind, 1989; Shadows of the Mind, 1994) [ks. Eddington; Popper]. Hänen mielestään ajattelu ei voi perustua laskennallisuuteen, koska matemaatikot pystyvät intuitiivisesti näkemään asioita, jotka Gödelin teoreeman mukaan eivät ole mahdollisia formaaleissa algoritmisissa systeemeissä. Matematiikan filosofiassaan Penrose on siis platonisti [ks. Gödel]. Konnektionistiset [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland] mallit ovat kuitenkin osoittaneet, että on mahdollista synnyttää algoritmista ajattelua muistuttavia säännönmukaisuuksia. Tekoälytutkijoista mm. Douglas R. Hofstadter saa Gödelin teoreemasta jopa inspiraationsa (Gödel, Escher, Bach: An Eternal Golder Braid, 1979). [Ks. myös Hintikka.]
  • Hawking tunnetaan populaarista teoksesta Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time, 1988).
• 1960-luvun puolivälissä Penrose ja Hawking tutkivat teoreettisesti mustien aukkojen syntyä tähtien romahtaessa. Erityisen kiinnostuneita he olivat aukon keskustan olosuhteita, joissa yleisen suhteellisuusteorian mukaan avaruus on 'repeytynyt' nk. singulariteetin syntymisen johdosta. Näissä oloissa suhteellisuusteoria ei sellaisenaan päde, ja tarvitaan kvanttimekaniikan apua. Myös nk. Planckin aikaa 10^-43 s nuorempaa maailmankaikkeutta hallitsi kvanttifysiikka epätarkkuusperiaatteineen. Nk. kvanttikosmologiassa Hawking on spekuloinut 'vauvauniversumeista', joita madonreiät yhdistävät [ks. Bohr ja Pauli; Guth ja Linde].
  •  Lee Smolin on ehdottanut, että maailmankaikkeuksilla olisi oma 'luonnonvalintansa' (Did the universe evolve?, Classical and Quantum Gravity, 9, 173-191, 1992).
• Singulariteettia oudompi mustan aukon ilmiö on sen tapahtumahorisontti, jonka sisäpuolelta ei ole enää paluuta normaaliavaruuteen. Artikkelissaan Black holes and entropy (Phys. Rev. D, 7, 2333–2346, 1973) Jacob Bekenstein laski, että horisontin pinta-ala oli verrannollinen mustan aukon sisältämään entropiaan [ks. Mayer, Joule, Clausius ja Kelvin; Boltzmann]. Hawking kehitti tältä pohjalta teorian mustien aukkojen nk. kvanttisäteilystä, jolla on kaksi seuraamusta: mustilla aukoilla on entropian lisäksi absoluuttisesta nollasta (marginaalisesti) poikkeava lämpötila, ja ne voivat --- ainakin periaatteessa --- 'haihtua' (Particle production by black holes, Commun. Math. Phys., 43, 199, 1975). Lisäksi mustan aukon entropian verrannollisuus Planckin pituuden neliöön antaa ymmärtää, että avaruuskin olisi kvantittunut [ks. Planck]. Tulokset on todennettu myös säieteorian puolella [ks. Green, Schwartz ja Witten].
  • Bekensteinin ajatuskokeessa mustaan aukkoon heitetään kuuma kaasusäiliö, jossa on paljon entropiaa eli mikroskooppisen tason piilotettua 'informaatiota'. Jos säiliö häviää tyystin maailmankaikkeudestamme, kokonaisentropia pienenisi termodynamiikan toisen pääsäännön vastaisesti. Näin ollen oli luontevaa olettaa, että mustat aukot tulisi laskea mukaan entropian säilyttäjinä. Hawkingin teoria mustien aukkojen joskus tapahtuvasta haihtumisesta oli tämän jälkeen ongelma, jos ei olettanut säteilyn palauttavan entropian myöhemmin takaisin normaaliavaruuteen.
  • Koska lämpötila on kääntäen verrannollinen mustan aukon massaan, tähtien kuollessa syntyvät aukot ovat paljon kylmempiä kuin ympäristönsä 3 K:n kosminen taustasäteily [ks. Gamow]. Näin lämpötilaa ei voi käyttää hyödyksi mustia aukkoja etsittäessä.
  • Mustien aukkojen gravitaatiokenttä näkyy ympäristöön, koska ne vuorovaikuttavat muiden massojen kanssa gravitoneja vaihtamalla [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit; Feynman]. (Tämä ei ole mustan aukon määritelmän vastaista: aukosta lähtevien gravitonien ei tarvitse taistella gravitaatiokenttää vastaan koska ne itse luovat ko. kentän.)

Allan C. Wilson 1935 - 1991

• Molekyylibiologi, DNA-ajoituksen pioneeri [ks. Pauling]. Molekyylikello toimii parhaiten mitokondrioiden [ks. Calvin ja Mitchell] DNA:lla (mtDNA), jossa nk. neutraali mutaatiotaajuus on korkea eikä rekombinaatiota [ks. Morgan] tapahdu: mitokondriot periytyvät vain äidiltä. Lisäksi määrällisesti runsaampaa mtDNA:ta on tuman DNA:ta helpompi saada talteen vanhoista näytteistä. Lajien kehityksen lisäksi näillä menetelmillä on tutkittu ihmisen esihistoriallista levittäytymistä maapallolla [ks. Childe; Leakeyt].
  • Motoo Kimura osoitti, että suuri osa molekyylitasolla nähtävästä evoluutiosta on neutraalia [ks. Wright, Haldane ja Fisher], eikä siis vaikuta eliöiden fenotyyppiin, ilmiasuun (Evolutionary rate at the molecular level, Nature, 1968; The Neutral Theory of Molecular Evolution, 1982). Neutraali evoluutio ei kuitenkaan korvaa luonnonvalintaa [ks. Darwin].
  • Sen että mitokondriot liittyvät äitilinjoihin keksi Clyde Hutchison III v. 1974. Isältä pojalle periytyvä Y-kromosomi paljastaa 'isälinjoja'.
• Yhdessä Vincent Sarichin kanssa Wilson osoitti ihmisen [ks. Leakeyt], simpanssin [ks. Goodall ja de Waal] ja gorillan yhteisen esi-isän löytyvän n. 5 miljoonan vuoden takaa (An immulological timescale for hominid evolution, Science, 158, 1200-1203, 1967). Mary-Claire Kingin (s. 1946) kanssa hän arvioi ihmisen ja simpanssin DNA:n olevan 98.5% yhtäläisen (Science, 188, 107-116, 1975). Myöhemmät tulokset osoittivat simpanssin olevan läheisempää sukua ihmiselle kuin gorillalle: ihminen on (ainakin melkein) 'kolmas simpanssi'. Rebecca Cann, Mark Stoneking ja Wilson arvioivat satunnaisten mtDNA-näytteiden perusteella yhteisen esi-äidin, nk. Afrikan Eevan, eläneen alle 200 000 vuotta sitten (Mitochondrial DNA and human evolution, Nature, 329, 111-112, 1987). Tulos tuki jo kehittymässä ollutta ajatusta Afrikasta ei vain Homo-suvun kehtona (jota kukaan ei enää epäillyt), vaan myös nykyihmisen, Home sapiensin, kehtona; puhutaan nk. Recent African Origin (RAO) -teoriasta.
  • Willi Hennig oli korostanut 1950-luvulta alkaen objektiivisuuden tarvetta lajivertailussa, ja tämä nk. kladistinen ajattelu levisi hänen teoksensa englanninkielisen käännöksen levitessä 1966. Evoluutiohistorian merkitys alkoi korostua lajien ulkoisten piirteiden sijaan [ks. Gould; Margulis ja Woese].
  • Vuonna 1963 Morris Goodman oli täsmentänyt Nuttallin immunologiset tulokset [ks. Metchnikoff ja Ehrlich] ja todennut, että nimenomaan ihminen, simpanssi ja gorilla ovat toisilleen läheistä sukua.
  • DNA:n samanlaisuus on hieman hämäävä tulos, kun tiedetään kahden satunnaisesti valitun ihmisen geenien eroavan toisistaan jopa 6-7%. Kun osa geeneistä on vielä nk. ohjausgeenejä [ks. Monod ja Jacob; Dawkins], ihmisen ja simpanssin ero ei sittenkään ole yllätys [ks. myös Gould].
• RAO-teorian lisäksi on olemassa vanhempi nk. monialueteoria, jonka mukaan nykyihminen kehittyi Homo erectuksesta yhtä aikaa eri puolella maapalloa. Taustalla on ymmärrys siitä, että mtDNA muodostaa vain pienen osan ihmisen koko genomista, jolloin siitä johdetut tulokset eivät kerro kaikkea. Ihmisen varsinaisesta geeneistä onkin löytynyt merkkejä vanhemmista mutaatioista kuin mitä puhdas RAO voi selittää. Kompromissiteoriassa Afrikka on tuottanut merkittävimmät nykyihmisen ominaisuudet, mutta levitessään Afrikan ulkopuolelle nämä esi-isämme ovat jossain määrin omineet vanhempia Home erectus -geenejä uusilta asuinalueiltaan ("sex happens", kuten eräs tutkija ilmaisi asian). Toisaalta esim. Euroopassa nykyihminen ei ole saanut neandertalin ihmiseltä tämän vaaleaa ihoa, punatukkaisuutta (jotka molemmat ovat meillä paljon myöhempiä mutaatioita) tai kylmänsietokykyä (jota ei koskaan kehittynytkään). Chris Stringer (esim. The Origin of our Species, 2011) puoltaa tämän takia teoriaa, jossa suurin osa vanhoista geeneistä päätyi nykyihmiseen jo ennen Out of Africa 2 -vaihetta [ks. Leakeyt]. Tämä on mahdollista, koska viimeisten tutkimusten perusteella Afrikassa eli vielä nykyihmisen aikana varsin paljon muita ihmisrotuja. Eurooppalaisissa geenistössä voi toki olla myös pieniä määriä neandertalilaista jäännettä. RAO-teoria on siis yhä voimissaan, mutta pienin varauksin höystettynä.
  • Franz Weidenreich oli esittänyt monialueteoriansa 1930-luvulla. Tällä hän selitti myös ihmisrotujen eroja.

David S. Landes 1924 -

• Taloushistorioitsija, jonka mielestä 'kulttuurilla on väliä' [ks. Weber; Sen; Huntington ja Fukuyama]. Landesin teokset teollistumisen (The Unbound Prometheus, 1969) ja mm. ajan mittauksen (Revolution In Time, 1983, 2000) historiasta laajenivat koko modernisoitumisen historiaksi The Wealth and Poverty of Nations (1998).
  • Landesin mielestä ihmiskunnan tulee elää työtä tehdäkseen, ja saavuttaa onnellisuus tämän sivutuotteena [ks. Torvalds]. Suuntaus on kuitenkin tehdä työtä elääkseen, ja elää ollakseen onnellinen.
  • William J. Bernstein käsittelee 1820-luvulla vauhtiin päässeen talouskasvun syitä tarkemmin teoksessaan The Birth of Plenty (2004). Tilastotieto on peräisin Angus Maddisonin OECD-raportista Monitoring the World Economy, 1820-1992 (1995).
• Landesin mukaan maantiede [ks. Mercator; Agassiz ja Croll] tai sattuma eivät selitä kaikkia kulttuurien ja kansojen välisiä varallisuuseroja. Maantiede ja esim. hallintomallit voivat toki korreloida: suurten virtojen alueille keskittyneiden sivilisaatioiden, kuten Mesopotamia, Egypti ja Kiina, tulvasuojelu ja kastelujärjestelmien ylläpito suosi keskitettyä, despoottista hallintoa, jollaista hajanaisessa Euroopassa (Venäjää lukuun ottamatta) ei syntynyt. Ero on siinä, että maantieteestä poiketen kulttuuri voi muuttua [ks. Boyd ja Richerson]. Uudet ajatukset ja etenkin uudet taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset instituutiot voivat auttaa tulkitsemaan perinnettäkin uudella tavalla.
  • Landesin varhainen artikkeli, French entrepreneurship and industrial growth in the nineteenth century (Journal of Economic History, 9, 45-61, 1949) käsitteli vuosisatoja jatkuneen, äärimmäisen keskittyneen hallintokulttuurin seurauksia. Modernin liikeyrityksen syntyessä Yhdysvalloissa ja Saksassa, valtiovallan tukeen tottuneet ranskalaiset perheyritykset eivät omatoimisesti osanneet laajentaa perheen sisällä vaikuttanutta luottamusta ulkopuolisiin. Loppujen lopuksi Ranskan valtio joutui tukemaan maan teollistumista runsaskätisesti. Ranskaan historiallisista syistä syntynyt laaja valtiollinen byrokratia on näkyvissä Euroopan Unioninkin rakenteissa ja toiminnassa. Jo Tocqueville [ks. Mill] esitti samanlaisia huomioita teoksessaan L'Ancien Régime et la Révolution (1856).
  • Ympäri maailmaa tunnetun kansanviisauden mukaan kekseliäs ja ahkera mies aloittaa liiketoiminnan, tämän poikaa on huoleton ja jo pojanpoika menee vararikkoon. Euroopassa, jossa perimysoikeus suosi yhtä lasta, tyypillisesti vanhinta poikaa, ongelmassa oli kyse joko lahjakkuuden puutteesta tai perityn vaurauden tuottamasta velttoudesta. Se että vielä Keynes toisteli viisautta osoittaa, miten hitaasti eurooppalaisetkin perheyritykset modernisoituivat [ks. Brunel]. Kiinasta [jossa ongelmaksi nousi perinnön pilkkominen; ks. Weber] poiketen Japanissa kehitys johti samantapaiseen perimysjärjestykseen kuin Euroopassa.
  • Maantieteellä on ollut merkitystä esim. Afrikan tapauksessa, kuten myös Jared Diamond korostaa teoksessaan Guns, Germs and Steel (1997). Landesin teoria on kuitenkin laajempi. Esim. Venäjä on luonnonvaroiltaan rikas, mutta köyhä valtio, Japani luonnonvaroiltaan köyhä, mutta siitä huolimatta rikas valtio; eroa on vaikea selittää ilman kulttuurin merkityksen tunnustamista.
  • Pyramidien ja Kiinan muurin kaltaiset suurtyöt merkitsivät miljoonien ihmisten kuolemaa pakkotyössä.
• Yksi historian suuria kysymyksiä on ollut, miksi teollinen vallankumous [ks. Black ja Watt] sai alkunsa juuri Euroopassa. Landesin teoriassa tärkeätä on pohjoisen ja keskisen Euroopan kulttuurinen ja taloudellinen vapaus, joka mahdollisti suhteellisen laajan lukutaidon [ks. Comenius] ja yritteliäisyyden [ks. Weber] ja suhtautui avarakatseisesti vieraisiin ihmisiin [ks. Luther ja Calvin; Wolf ja Florida] ja tieteen uusiin löytöihin. Tilanne oli toinen sekä eteläisessä Euroopassa (ja siten myös Etelä-Amerikassa) että muilla kilpailijoilla. Esimerkiksi Kiinassa, jonne ei kehittynyt tietämystä synnyttäviä tai edes säilyttäviä instituutioita, oppineet löysivät oman kulttuurinsa aarteet aina uudestaan, unohtaakseen ne saman tien. Kungfutselaisuuden [ks. Hesiodos] merkityksestä tässä kehityksessä on kiistelty [ks. Weber]; sen sijaan islamilaisessa maailmassa juuri uskonnon jäykkyys [ks. Averroës] esti mm. painokoneiden leviämisen [ks. Gutenberg].
  • Ajattelun vapauden merkitystä on korostanut myös Charles A. Murray teoksessaan Human Accomplishment: The Pursuit of Excellence in the Arts and Sciences, 800 B.C. to 1950 (2003).
  • Se, että juuri länsimainen, kaikkein individualistisimpana pidetty sivilisaatio, synnytti kollektiivisen, sukupolvet ja kulttuurirajat ylittävän tieteen, osoittaa että yhteistyön ja kilpailun välillä ei ole ristiriitaa [ks. Merton]. Sama pätee myös taloudessa [ks. Schumpeter ja Hayek].
  • Vapauden ja demokratian merkitystä taloudellisen hyvinvoinnin kehitykselle ovat korostaneet monet muutkin [ks. Popper; Sen]. Väitteessä on perää silloin kun vapaudella tarkoitetaan esim. avoimuutta uusille ajatuksille, kuten Landeskin esittää. Toisaalta itse demokratian kohdalla empiirinen todistusaineisto osoittaa päinvastaista kausaalisuhdetta, kuten Seymour Martin Lipset osoitti artikkelissaan Some social requisites of democracy: Economic development and political legitimacy (American Political Science Review, 53, 69-105, 1959). Vain varakkaimmat valtiot pystyvät ylläpitämään demokraattista järjestelmää. Erikoista on, että varakkuuden tulee olla ansaittua; helppoa rahaa keräävät öljyvaltiot eivät näytä demokratisoituvan. Syy lienee siinä, että jos valtion ei tarvitse verottaa kansalaisiaan, jälkimmäiset eivät myöskään vaadi oikeuksia.
• Niall Ferguson on myöhemmin selittänyt länsimaisen sivilisaation nousua kuudella eri tekijällä: (1) kilpailu; (2) luonnontiede; (3) omaisuuden suoja; (4) lääketiede; (5) kulutus; (6) työetiikka (Civilization, 2011). Kaikkia näitä eroja tuettiin länsimaisten instituutioiden avulla.

Robert Trivers 1943 -

• Biologi, joka toi alaansa sosiaalipsykologisia [ks. Simmel; Lewin; Fiske ja Harris] ulottuvuuksia. Trivers on sosiobiologian [ks. Hamilton ja Williams;  E.O. Wilson; Dawkins] pioneeri, joka teorioillaan mm. ennakoi peliteorian [ks. von Neumann; Sanderson ja Gintis] soveltamista biologiaan [ks. Maynard Smith]. Kiinnittäessään huomioita nk. sosiaalisiin tunteisiin [ks. Hume; Smith; Westermarck; Damasio; Dutton] hän sivusi myös evoluutiopsykologiaa [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller] ja teoriaa geenien ja kulttuurin yhteisevoluutiosta [ks. E.O. Wilson; Dawkins; Boyd ja Richerson]. Triversin artikkeleita on koottu teokseen Natural Selection and Social Theory (2002).
  • Paul Ekman (s. 1934) oli vahvistanut Darwinin teorian perustunteiden ilo, suru pelko, viha, inho ja yllättyneisyys universaalisuudesta (Ekman P., E.R. Sorenson, W.V. Friesen, Pan-cultural elements in facial displays of emotions, Science, 164 (3875), 86-88, 1969). Raivostuneet kulttuuriantropologit esittivät syytöksiä fasismista ja rasismista [ks. Landtman]. Ekman kuitenkin osoitti, että tunteiden julkinen näyttäminen on kulttuurisesti kontrolloitua, mikä selitti eräiden antropologien päinvastaiset tulokset. Ihmisten kyky lukea tunteita toistensa kasvoilta on biologinen adaptaatio: kyse on alunperin kommunikaatiosta. Teoksessaan Emotions Revealed (2003) Ekman sivuaa myös sosiaalisia tunteita, ja etenkin halveksuntaa, joka on usein päälle päin näkyvä tunne.
    • Ekman toimi esikuvana televisiosarjan Paljastavat valheet (Lie to Me) päähenkilölle; hän on mm. kouluttanut viranomaisia tunnistamaan valheita. Kasvojen lisäksi myös muu ruumiinkieli on tässä tärkeää.
• Artikkelissa The evolution of reciprocal altruism (Quarterly Review of Biology, 46, 35-57, 1971) Trivers kehitti vastavuoroisuuteen perustuvaa yhteistyöteoriaa [ks. myös Hume; sukulaisuuteen perustuvasta yhteistyöstä, ks. Hamilton ja Williams]. Koska vastavuoroisuus edellyttää, että yksilöt muistavat yhteistyön aikaisemman historian, sen kehitys on ollut yksi kädellisten [ks. Goodall ja de Waal] aivoja kasvattanut tekijä [ks. Leakeyt; Drake]. Liittoutumien jatkuvan synnyn ja hajoamisen kautta ryhmän sisäiset suhteet käyvät monimutkaisiksi, koska yksilöt seuraavat lajitovereidenkin suhteiden kehitystä. Tämä asettaa rajoituksia maksimaaliselle ryhmäkoolle [ks. Dunbar ja Miller]. Teorian matematisointi alkoi vuosikymmen myöhemmin [ks. Hamilton ja Williams]. Suoran vastavuoroisuuden teoriaa täydennettiin myöhemmin sen epäsuorilla variaatioilla ja nk. vahvalla vastavuoroisuudella (ks. myös alla).
  • James Crook argumentoi, että sosiaalinen käyttäytyminen oli ekologinen adaptaatio. Sosiaalista älykkyyttä tutkivat lisäksi mm. Richard D. Alexander (The evolution of social behavior, Annual Review of Ecology and Systematics, 5, 325-383, 1974) ja Nicholas Humphrey (s. 1943; The Social Function of Intellect teoksessa P. P. G. Bateson ja R. A. Hinde (toim.), Growing Points in Ethology, 1976).
  • Richard D. Alexanderin epäsuorassa vastavuoroisuudessa B:tä auttanut A saa myöhemmin tarvitsemaansa apua C:ltä hyvän maineensa ansiosta (The Biology of Moral Systems, 1987). Tai voi käydä niin, että apua saanut B auttaa myöhemmin aivan ulkopuolista C:tä, jos ei voi maksaa 'velkaansa' A:lle. Vahvassa vastavuoroisuudessa lähtökohtana on yhteistyöhalu, jota jatketaan niin kauan kuin kumppani vastaa siihen positiivisesti, mutta josta siirrytään jopa itselle kalliiksi käyvään rankaisumoodiin kumppanin pettäessä [myös rankaisemisesta laistavia voidaan rankaista, ks. Boyd ja Richerson]. Kyse on ehdollisesta yhteistyöstä.
  • Toimiva vastavuoroisuus perustuu jatkuvaan kontaktiin toistensa tuntevien yksilöiden välillä. Näin sen luomat yhteistyövaistot rajoittuvat vain oman (pienen) ryhmän sisälle, ja vieraisiin yksilöihin suhtaudutaan usein vihamielisesti. Ihmisillä tämä liittynee myös sellaisiin ilmiöihin kuten etnosentrismi, patriotismi ja nationalismi. Ryhmien näkyvän etnisyyden ja kulttuurin synty liittyvät toisiinsa [ks. Milgram; Boyd ja Richerson; Dunbar ja Miller].
• Triversin artikkeli Parental investment and sexual selection (teoksessa B. Campbell (toim.), Sexual Selection and the Descent of Man, 136-179, 1972) tutki lisääntymiseen liittyviä sukupuolten välisiä eroja. Koska naaraat investoivat jälkeläisiin paljon uroksia enemmän, niistä tulee uroksille resurssi, josta kannattaa kilpailla [ks. Hamilton ja Williams; Symons ja Buss]. Tästä uroksille syntyy evolutiivinen paine kehittyä voimakkaammiksi, aggressiivisemmiksi ja vallanhaluisemmiksi kuin naaraat [ks. Darwin; Lorenz ja Tinbergen], mikä vaikeuttaa urostenvälisen yhteistyön kehitystä [naisista, ks. Leakeyt; Goodall ja de Wall].
  • Naisten suhteellisen määrän ja väkivaltarikosten välillä on havaittu selvä negatiivinen korrelaatio [ks. Daly ja Wilson; Symons ja Buss]. Urheilu on vähemmän kriminaali esimerkki miesten kilpailuvietistä [ks. Marx].
• Triversin Parent-offspring conflict (American Zoologist, 14, 249-264, 1974) vanhempien ja lasten geenien suhteista on johtanut myös David Haigin tutkimukseen äidin ja sikiön hormonaalisesta suhteesta (Genetic conflict in human pregnancy, Quarterly Review of Biology, 68, 495-532, 1993). Teoksessa Social evolution (1985) Trivers argumentoi, että lasten olisi evolutiivisesti kannattavaa vastustaa vanhempien 'ohjelmointipyrkimyksiä' [ks. Fiske ja Harris].
  • Vanhempien ja lasten suhdetta, mm. lapsenmurhaa, käsittelee myös Sarah Blaffer Hrdy teoksessaan Mother Nature: A History of Mothers, Infants, and Natural Selection (1999).
• Triversin mukaan ihmisten vaikeus ymmärtää motivaatioitaan ja jopa nähdä todellisia ominaisuuksiaan [ks. Mandeville; Maslow] on kehittynyt taktisen huiputtamisen pohjalta (Deceit and self-deception: The relationship between communication consciousness, teoksessa M. Robinson ja L. Tiger (toim.), Man and Beast Revisited, 175-191, 1991). Teoria on uskottavampi kuin monet muodikkaammat käsitykset alitajunnasta [ks. Freud; Jung]. Esim. päihdetutkimus voi hyötyä tällaisesta ajattelusta. Toisenlaisia esimerkkejä tulee sotahistoriasta [ks. Keeley]: monet tappiot sekä sotien että yksittäisten taistelujen kohdalla syntyvät sodanjohdon harhaisesta itsevarmuudesta, eivätkä niinkään tiedon puutteesta tai taktisista virheistä. Yksilötason väkivaltakin syntyy nimenomaan epärealistisen korkeasta itsetunnosta, eikä (kuten usein väitetään) liian alhaisesta itsetunnosta; asiaa on tutkinut etenkin R.F. Baumaister (Evil: Inside Human Violence and Cruelty, 1997). Trivers on jatkanut tutkimustaan aiheesta useassakin julkaisussa sekä kirjassaan Deceit and Self-Deception (2011).
  • Sosiaalipsykologi Leon Festinger oli kehittänyt teorioita siitä, miten ihmiset määrittävät sosiaalisen asemansa (A theory of social comparison processes, Human Relations, 7, 117-140, 1954). Koska kyvyllä on tärkeä merkitys esim. parinmuodostuksessa [ks. Symons ja Buss] ja yleensäkin sosiaalisessa elämässä [ks. Fiske ja Harris], tulosten on syytä olla totuudellista tai vain lievästi optimistista. Festinger kehitti kuitenkin myös nk. kognitiivisen dissonanssin teoriaa, joka on ehkä itsepetoksen tunnetuin muoto: siinä ihmiset muuttavat sujuvasti mielipiteitään säilyttääkseen positiivisen kuvan itsestään (A Theory of Cognitive Dissonance, 1957).
  • Itsepetoksen teoria on saanut kokeellista tukea P. Valdesolon ja D. DeStenon artikkelissa The duality of virtue: Deconstructing  the moral hypocrite (Journal of Experimental Social Psychology, 44, 1334-1338, 2008).
  • Onnistuneessa itsepetoksessa muistin toiminnalla on tärkeä merkitys [ks. Kandel ja Tulving].
• Sukulaisvalinta ja vastavuoroisuus muodostavat sosiobiologian ytimen. Trivers tutki kuitenkin myös tunteiden merkitystä pyrittäessä kohti laajempia yhteistyömuotoja ja jopa altruismin biologista perustaa [ks. Tooby ja Cosmides]. Hänen nk. tuomiopäivän kone --teoriassa tunteiden, esim. kostonhalun, irrationaalisuus ja kiihkeys takaavat niiden tehokkaan käytön neuvotteluvaltteina [ks. Daly ja Wilson]. Jotta tällainen ase toimisi, tunteiden tulee olla julkisia; ihmisellä onkin suuria vaikeuksia imitoida tai peittää aitoja tunteita [ks. Darwin]. Esimerkiksi aito hymy käyttää aivan toisia hermoratoja ja lihaksia kuin kohtelias hymy. Tällaisia Triversin teorian laajennuksia analysoidaan seksuaalisesta valinnasta tutulla 'kalliin signaalin' teorialla [ks. Hamilton ja Williams]. Trivers käsitteli muitakin tunteita, mutta laajemmin asiaan puuttui taloustiede (ks. alla).
  • Simpanssien osoittama suuttumus vastavuoroisuuden periaatteen rikkomisesta on selvä osoitus moraalisten tunteiden olemassaolosta [ks. Kohlberg; Goodall ja de Waal].
  • Ihmisen tietoisuus voi tarjota itsetutkiskeluun työkaluja, jotka tekevät tunteistamme poikkeavia muihin lajeihin verrattuna; puhutaan tunteiden kognitiivisesta tutkimuksesta. Parisuhteen muodostus [ks. Leakeyt; Maynard Smith; Symons ja Buss] ja ryhmien välinen kauppa [ks. Malthus ja Ricardo] ovat esimerkkejä kehittyneemmistä sopimuksista, joita esim. simpanssit eivät tunne.
  • Maailmanpolitiikasta tuttu, kostoiskun lakiin eli lex talionisiin, perustuva 'kauhun tasapaino' (engl. Mutually Assured Destruction, MAD), voidaan nähdä tuomiopäivän koneen johdannaisena [ks. Lorenz ja Tinbergen].
  • Tuomiopäivän kone --teorian ovat esittäneet myös T.C. Schelling (The Strategy Of Conflict, 1960) ja Hirshleifer (On the emotions as guarantors of threats and promises, 1987).
• Samalla kun Trivers käsitteli tunteiden merkitystä ihmisen yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä, taloustiede oli alkanut tarkentaa omaa rationaalisuuskäsitystään [ks. Simon ja Arrow; Sen]. Taloustieteilijä Robert H. Frank perusti oman nk. sitoutumismallinsa (engl. commitment model) näihin tuloksiin. Hänen teoksensa nimi kuvaa teoriaa hyvin: Passions Within Reason - The Strategic Role of the Emotions (1988). Teoria tukeutuu em. tunteiden lahjomattomuuden lisäksi luotettavan maineen [ylpeydestä positiivisessa mielessä, ks. Mandeville] merkitykseen ihmisten etsiessä yhteistyökumppaneita [ks. Tooby ja Cosmides]. Tunteet ovat mielen välineitä pitkäaikaisempien ja riskipitoisempien sitoumusten mahdollistamiseksi kuin mihin paljas rationaalisuus kykenee [ks. Damasio]. Kuten muussakin evoluutiopsykologisessa ajattelussa, po. strateginen ulottuvuus ei toimi yksilötason tietoisuudessa. Juuri tämän vuoksi Frankin malli päätyy myös altruismin teoriaan: adaptiivistenkaan tunteiden ei tarvitse olla hyödyllisiä kuin korkeintaan tilastollisessa mielessä. Evoluutio on antanut meille sosiaalisia 'vaistoja' [ks. Aristoteles], joiden kautta päästään moraalin [ks. Kohlberg] ja ehkä jopa demokratian [ks. Landtman] evoluutioon. Sosiaalisten tunteiden evoluution takana on geenien ja kulttuurin yhteisevoluutio, ja niitä voidaan myös vahvistaa kulttuurisilla tekijöillä [ks. Boyd ja Richerson].
  • Vaikka lajityypillisten tunteiden evoluutio perustuu adaptaatioon eli hyötynäkökohtiin, yksilötason tunteiden ja kognition kautta välittyvä moraali voi olla 'aitoa'. Laskelmoivuus on historiallisen evoluutioprosessin, ei reaaliaikaisen subjektin ominaisuus [ks. Lorenz ja Tinbergen]; esim. luottamuksen tunne on näin alkanut elää omaa elämäänsä. Vastaava (itsestään selvä, mutta yhä vielä väärinymmärretty) huomio koskee rakkauden tunteita [ks. Hamilton ja Williams; Symons ja Buss].
  • Kielen evoluutio [ks. Jackendoff ja Pinker] loi uusia sosiaalisia työkaluja luotettavuuden seurantaan. Luotettavuudesta tuli myös seksuaalisen valinnan kohde [ks. Dunbar ja Miller].
  • Vastavuoroinen toiminta on altis väärinkäytöksille ja rajoittavaa. Evoluution täytyi kehittää strategioita, joissa (1) korkean panoksen yhteistoiminta rajoittui luotettaviin lajitovereihin, (2) huonoa käytöstä voitiin ehkäistä, ja (3) ainakin rajoitettu yhteistyö, so. kauppa, tuntemattomien kanssa mahdollistui. Sosiaalisten tunteiden evoluutio alkoi.
    • (1) Sympatia ja luottamus auttavat aloittamaan vastavuoroisuuden syklin, (2) kiitollisuus ja uskollisuus auttavat vastaamaan siihen, (3) syyllisyydentunto ja häpeä estävät suhteen katkaisemisen, ja (4) suuttumus (Triversin termillä 'moraalinen aggressio') ja halveksunta auttavat rankaisemaan huijareita.
  • Kehityttyään ryhmien välinen kauppa ja sitä tukevat adaptaatiot lievensivät ryhmien sisäisen vastavuoroisuuden luomaa ksenofobiaa [ks. myös Smith; Kant; Bhagwati]. Kaupan kehitys vaati aivojen evoluutiolta kuitenkin paljon: on esim. osoitettu, että Cro-Magnonin ihmisten [ks. Childe; Leakeyt; Renfrew ja Knight] monipuolisten työkalujen ollessa peräisin satojen kilometrien päästä, neandertalin ihmisten työkalut olivat tyypillisesti korkeintaan tunnin kävelymatkan päästä. Edelliset kävivät siis ryhmien välistä kauppaa, johon jälkimmäiset isoista aivoista ja varmasti kehittyneestä ryhmien sisäisestä vastavuoroisuudesta huolimatta eivät kyenneet [ks. Fiske ja Harris].
• Vastavuoroisuus oli aikaisemmin löydetty sosiologiassa nk. sosiaalisen vaihdon teoriassa [ks. Simmel], jonka George Caspar Homans huomasi mahdollistavan taloustieteessä käytössä olleiden metodien hyödyntämisen sosiologiassa (Social behavior as exchange, American Journal of Sociology, 63 (6), 597-606, 1958). R. Emersonin varhainen artikkeli Power-dependence relations (American Sociological Review, 27, 31-41, 1962) sai jatkoa artikkeleissa Exchange theory, part I/II: A psychological basis for social exchange (teoksessa J. Berger, M. Zelditch Jr. & B. Anderson (toim.), Sociological theories in progress, vol. 2,. 38-58, 59-87, 1972). Puhe vaihdosta ei tässäkään (välttämättä) implikoi itsekkyyttä, koska tunteilla on merkittävä asema ihmisen toiminnassa. Sosiaalisen vaihdon sosiologia on yhteensopivaa peliteoriaa soveltavan sosioogian kanssa [ks. Sanderson ja Gintis].
  • Homansin mukaan lahjoitukset ja hyväntekeväisyys tuottaa vastaanottajassa helposti ahdistusta (Social Behavior: Its Elementary Forms, 1961), ja artikkelissa Obligation, donor resources and reactions to aid in three cultures (Journal of Personal and Social Psychology, 31(3), 390-400, 1975) K.S. Gerken työtovereineen osoitti, että lahjoittajiin, jotka asettavat apuaan vastaavia vastavuoroisuusvaateita, suhtaudutaan kaikkein myönteisemmin.

John Maynard Smith 1920 - 2004

• Biologi, alansa ensimmäinen peliteorian [ks. von Neumann] soveltaja. Maynard Smithin työt, etenkin Group selection and kin selection (1964), vaikuttivat myös itsekkään geenin teorian kehitykseen [ks. Hamilton ja Williams; Dawkins].
  • Teoksessaan Evolution and Theory of Games (1981) Maynard Smith esitti, että peliteoria soveltuu biologiaan paremmin kuin taloustieteeseen: luonnonvalinta takaa, että geenit ovat 'rationaalisempia' kuin ihmiset [mutta ks. Tooby ja Cosmides; Sanderson ja Gintis].
• Eläinten aggressiivisuutta tutkiessaan Maynard Smith sovelsi perinteisen ryhmävalinnan [ks. Lorenz ja Tinbergen] sijaan peliteoriaa, jossa yksilön paras strategia riippuu siitä, mitä populaation enemmistö tekee. Väkivallan sijaan luonnonvalinta johtaa nk. evolutiivisesti stabiiliin strategiaan, ESS: itsensä kopioita vastaan hyvin menestyvään strategiaan, jossa paljas itsekkyys ei tuota hyvää tulosta. Maynard Smith julkaisi tuloksia yhdessä George Pricen (k. 1974) kanssa artikkelissa The logic of animal conflict (Nature, 246, 15-18, 1973). Esim. puiden kasvu jopa haitallisen suuriksi voidaan selittää teorian avulla. Myös territoriaalisen käyttäytymisen taustalla voi olla sen stabiilius strategiana.
  • Price tutki myös ryhmävalinnan mahdollisuutta: Selection and covariance (Nature, 227, 520-521, 1970) ja Extension of selection covariance mathematics (Annals of Human Genetics, 39, 455-458, 1972).
• G. Parkerin kanssa kirjoitetussa artikkelissa The logic of asymmetric contests (Animal Behavior, 24. 169-175, 1976) Maynard Smith osoitti, että pelko kostotoimista [ks. Hobbes] on yksi syy välttää toisten hyväksikäyttöä. Hän osoitti myös, että yhteistyö [ks. Hamilton ja Williams; Trivers] kehittyy sukupuolten välillä, jos urosten kustannukset ovat selvästi naaraiden kustannuksia pienemmät ja naaraat pystyivät rankaisemaan huonosti käyttäytyviä uroksia kieltäytymällä yhteistyöstä (Parental investment: A prospective analysis, Animal Behavious, 25, 1-9, 1977). Tällaisessa tilanteessa urosten kannattaa suosia yhteistyötä, vaikka se ei olisikaan täysin vastavuoroista [ks. myös Leakeyt; Goodall ja de Waal]. Kyse on eräänlaisesta symbioosista [ks. myös Tooby ja Cosmides].
  • Perinteisen käsityksen mukaan vaarallinen suurriistan metsästys oli kehittänyt miesten välistä yhteistyökykyä [ks. Darwin]; myös ryhmien välisellä sodankäynnillä [ks. Keeley] voi olla vastaava vaikutus. Mm. Lionel Tigerin teos Men In Groups (1968) käsitteli asiaa.
• Eörs Szathmáryn kanssa kirjoitetussa teoksessa The Major Transitions in Evolution (1995) ja sen suurelle yleisölle suunnatussa versiossa The Origins of Life (1999) Maynard Smith käsittelee elämän kehitystä maapallolla [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Crick ja Watson; Calvin ja Michell]. Tietyt evolutiiviset askeleet ovat antaneet uutta potentiaalia jatkokehitykselle; on jopa puhuttu evoluution evoluutiosta [ks. Dawkins].

John Rawls 1921 - 2002 ja Joseph Raz 1939 -

• Yhteiskuntafilosofeja, jotka puolustavat liberalismia [ks. Mill; Marshall]. Molempien teorioissa hyväksytään ajatus siitä, että yksilön vapaus oman edun tavoitteluun parantaa koko yhteiskunnan hyvinvointia ja on siten turvattava [ks. Spinoza; Mandeville; Smith]. Kysymykseksi nousee, missä määrin valtio saa auttaa tulojen tasaamisessa ja yleensäkin vaikuttaa kansalaisten elämään laeilla ja vaatimuksilla [ks. Hart, jonka oppilas Raz oli]. Ja mitä 'vapaudella' ja 'demokratialla' tarkoitetaan, ja voivatko valtion asettamat rajoitteet myös luoda (positiivista) vapautta? Sekä Rawls että Raz puolustavat valtion merkitystä. Rawlsin teorialla on läheinen yhteys myös moraaliteorioihin [ks. Kohlberg].
  • Resurssien 'reilu jako' voidaan perustaa [ks. myös Fiske ja Harris] oikeudenmukaisuuteen (kullekin ansionsa mukaan), tasa-arvoon (kaikille yhtä paljon tai esim. kullekin vuorollaan) ja tarpeeseen (M. Deutsch, Equity, equality and need: What determines which value will be used as basis for distributive justice, Journal of Social Issues, 31, 137-150, 1975). Kommunismin [ks. Marx] tasa-arvoisuuteen perustuva reiluus hävitti muut alleen: eliittiä lukuun ottamatta kaikki ovat yhtä köyhiä. Oikeudenmukaisuuteen perustava vauras markkinatalous mahdollistaa myös heikompiosaisten tarpeiden tyydyttämisen ennen näkemättömällä tavalla [sosiaalipolitiikasta, ks. Pigou ja Keynes; Giddens].
  • Nk. minimidemokratian ongelmallisuus tunnetaan [ks. Condorcet; Simon ja Arrow]. Ajatusta nk. osallistuvasta demokratiasta [ks. Rousseua; Mill] ovat puolustaneet mm. Carole Pateman (Participation and Democratic Theory, 1970) ja Benjamin Barber (Strong Democracy. Participatory Politics for a New Age, 1984). Suosituimpia demokratiateorioita ovat julkiseen harkintaan perustuvat deliberatiiviset teoriat [ks. Kant; Luhmann ja Habermas]. Molemmat teoriatyypit ovat yhteensopivia esihistoriallisten olosuhteiden [ks. Landtman] ja (maltillisina) jopa liberalismin kanssa [ks. myös Locke]. Etenkin julkinen harkinta selittää, miksi diktatorisesti hallittu maa astuu askeleen kohti demokratiaa uuden hallituksen lopettaessa toisinajattelijoiden tappamisen: kyse on yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollistamisesta, vaikka ensimmäisiä vaaleja vasta suunnitellaan.
• Teoksessaan Oikeudenmukaisuusteoria (A Theory of Justice, 1971) Rawls suosii egalitaarista yhteiskuntaa, jossa valtio tukee aktiivisesti huonompiosaisten mm. verotuksen avulla. Teoria perustuu kahteen periaatteeseen: (1) Jokaisen tulee olla yhtä vapaa kuin kaikki muutkin ja --- tällä rajoituksella --- niin vapaita kuin mahdollista. (2) Ihmisten välinen taloudellinen eriarvoisuus on perusteltua vain, jos huonoiten toimeentulevat pärjäävät ko. systeemissä paremmin kuin missään tasa-arvoisemmassa systeemissä [ks. Merton; Daly ja Wilson]. Korostaessaan ei vain yksilön oikeutta vaan myös halua tehdä omia valintojaan, Rawls on lähellä taloustieteen nk. yhteiskunnallisen valinnan teoriaa [ks. Simon ja Arrow; Sen]. Hänen demokratiakäsityksensä edustaa julkista harkintaa korostavaa, 'deliberatiivista', linjaa. Moraalifilosofia [ja peliteoria, ks. von Neumann; Sanderson ja Gintis] tulee kuvaan mukaan etenkin tavasta, jolla yhteiskuntasopimukset luodaan 'tietämättömyyden verhon' takaa.
  • Rawls olettaa moraalin perustuvan samantyyppisiin evoluutiopsykologian [ks. Tooby ja Cosmides] sääntöihin kuin esim. kieli [ks. Chomsky; Jackendoff ja Pinker]. Kyse ei ole perinteisestä rationaalisesta moraaliteoriasta [ks. Kant]; tässä kysytään minkälaista tiedostamatonta analyysiä vaaditaan kuhunkin tilanteeseen biologisesti soveltuvan moraalisen arvion tekemiseen. Tunteet laukaistaan tämän arvioinnin perusteella tilanteeseen sopivan jatkokäyttäytymisen motivoimiseksi [ks. Damasio].
    • Aaron Slomanin (s. 1936) vertasi artikkelissa Towards a grammar of emotions (New Universities Quartely, 36, 230-238, 1982) kielen syntaksia tunteisiin [ks. Simon ja Arrow; Damasio].
  • Teoksissa Game Theory and the Social Contract (I: Playing Fair, 1994, II: Just Playing, 1998) ja Natural Justice (2011) Ken Binmore yhdistää Rawlsin teorian John Harsanyin teoriaan (Rational Behavior and Bargaining Equilibrium in Games and Social Situations, 1977), joka on sekä utilitaristisempi [ks. Mandeville; Bentham; Mill] että eksplisiittisemmin peliteoreettinen. Jälkimmäisen tärkeä panos koski utiliteetin järkevää vertailua ihmisten kesken. Humen filosofiaan tukeutuva Binmore on kuitenkin Rawlsia ja Harsanyitä naturalistisempi ajattelija.
  • Teoksessa Political Liberalism (1993) Rawls on lähestynyt edelleen mm. Senin arvoja korostavaa ajattelua. Kehittyessään uusi poliittinen liberalismi on siis alkanut korostaa oikeuksien lisäksi myös todellisten mahdollisuuksien tasa-arvoa; lisäesimerkkinä mm. Ronald Dworkin [ks. myös Hart], Taking Rights Seriously (1977).
  • Artikkelissa Egalitarian society and reverse dominance hierarchy (Current Anthropology, 34, 227-254, 1993) antropologi Christopher Boehm esitti teorian käänteisestä dominanssihierarkiasta [ks. Goodall ja de Waal], jonka avulla ihmisen esi-isät säilyttivät yhteisöjensä poliittisen tasa-arvoisuuden [ks. Landtman; Milgram]. On kuitenkin mahdollista, että tutkitut metsästäjä-keräilijäryhmät ovat eläneet keskimäärin ankarimmissa oloissa kuin esi-isämme. Koska yhteiskunnallinen eriarvoisuus lisääntyy ryhmäkoon ja hyvinvoinnin myötä, ihmisen varhaisesta egalitarisuudesta on voitu saada todellisuutta ruusuisempi kuva. Ero simpansseihin on kuitenkin ollut jo varhain nähtävissä.
• Raz esitti oman teoriansa teoksessa The Morality of Freedom (1986). Hänen mukaansa liberalismin taustalla tulisi olla autonomisen eli yleiseen hyvään pyrkivän ihmisen ihanne. Vaikka nk. yhteismitattomuuden (puhutaan esim. omenista ja appelsiineista) vuoksi ei ole vain yhtä oikeaa, logiikalla laskettavaa tavoitetta, kaikki valinnat tehdään aina perustellusti [ks. Weber]. Tämä tuo niihin objektiivisuutta ainakin suhteessa kontekstiinsa. Liberaalin valtion tehtävä on tarjota kansalaisilleen sellaisiakin aitoja mahdollisuuksia, joita ei voi nähdä oikeuksina. Liberaaliin demokratiaan Raz pääsee oikeusfilosofisen työnsä kautta. Laki ei ole mielivaltainen edes sopimusasioissa, koska sen perusteilla on merkitystä kaikille yhteisesti [ks. Hart]. Myös demokratiassa päätösten perusteilla, ja siten myös julkisella harkinnalla, on tärkeä merkitys.
  • Razin teoria ei Rawlsin tavoin hyväksy ajatusta ihmisluonnon osallisuudesta liberalismin merkityksellisyyteen. Vaikka hän ei usko että tappamisen kieltävä laki on po. teon vääryyden määrittäjä, hän ei siis voi perustella taustalla olevaa moraalia (ja sen evoluutiota) biologisestikaan [ks. Kohlberg].
• Rawlsin ja Razin ajattelu poikkeaa ääriliberaalista libertarianismista, jossa hyväksytään vain turvallisuudesta huolehtiva nk. yövartiovaltio. Uuskonservatismi on liberalismia vastustava oikeistosuuntaus, kommunitarismi vasemmistolainen. Molemmissa nk. yhteisöajatteluissa on ripaus anarkismia [ks. Godwin ja Wollstonecraft; Kropotkin]: positiivisen vapauden katsotaan vähentävän lakien merkitystä.
  • Robert Nozickin (1938-2002) edustamassa libertarianismissa mm. verotuksen avulla tapahtuvaa tulojen siirtoa rikkailta köyhille pidetään vapautta rajoittavana ilmiönä (Anarchy, State and Utopia, 1974). Vaikka 1980-luvun juppikulttuurissa (ja populistisimmassa nk. monetaristisessa ajattelussa) oli havaittavissa tämän kaltaista henkeä, harvat käytännön poliitikot kannattavat näin korostetun ideologista ajattelua. 1990-luvulle tultaessa Nozickin malli menetti kommunismin tavoin uskottavuuttaan. Ayn Randin (1905-1982) kaltaiset marginaali-ajattelijat ovat ajaneet vielä hurjempiakin libertarianistisia ohjelmia.
  • Yhteisöllisyyttä korostava uuskonservatismi (esim. John Gray, Beyond the New Right, 1993) johtaa liberalismin vastaisuudessaan itsekkääseen uusmerkantilistiseen ajatteluun [ks. Bhagwati] ja ihmissuhdekonservatismiin [ks. Wolf ja Florida].
  • Alasdair MacIntyre (s. 1929) on kommunitarismin teoreetikko (After Virtue. A Study in the Moral Theory, 1981). Ideologia ei usko ihmisten haluavan tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Esim. hutterismin kaltaiset uskonnolliset lahkot ovat jo pitkään pyrkineet elämään yksilöllisyyttä korostamatta [ks. Agassiz ja Croll].
• Monetarismi ja julkisen valinnan teoriat peräänkuuluttavat julkisen vallan rahankäytön tarkempaa seuraamista. Vaikka näitä pidetään oikeistolaisina suuntauksina, julkisen sektorin kasvattamisella on ideologiasta riippumattomat rajansa. Esimerkiksi Ruotsissa valtion menojen osuus bruttokansantuotteesta kasvoi vuosien 1913 ja 1996 välillä 10.4%:sta 64.2%:iin. Julkisen sektorin osuus ei pienentynyt edes 1980-luvun Reaganin Yhdysvalloissa tai Thatcherin Isossa-Britanniassa.
Eräiden Euroopan maiden v. 2010 talouskriisi osoittaa, kuinka vakavasta ja konkreettisesta asiasta on kyse.
• Monetarismissa on kyse holtittoman rahapolitiikan [ks. Pigou ja Keynes] ja inflaation [ks. Bodin] välisestä kytkennästä. Aihetta tutkinut Milton Friedman (1912-) sai Nobelin taloustieteen palkinnon 1976; töitä mm. Vapaus valita (Free to Choose, 1980). Juuri hän esitti ensimmäisenä ajatuksen perustulosta eli kansalaispalkasta!
• Koska julkista sektoria voi hyödyntää myös omien intressien ajamiseen, nk. julkisen valinnan teoriassa (engl. public choise theory) sen valta tulisi pitää mahdollisimman rajattuna; tähän liittyy myös pöhöttynyt byrokratia [ks. Weber]. Paitsi että valtaa käyttävien ihmisten ja intressiryhmien tietoisiin motiiveihin ei aina voi luottaa, nämä voivat pettää itseäänkin [ks. Trivers]. James Buchananille (s. 1919) myönnettiin alan työstä taloustieteen Nobelin palkinto v. 1986.
• Keynesiläisyys tulisi ymmärtää valtion väliaikaiseksi puuttumiseksi talouteen esim. pitkällä tähtäimellä tuottavia infrastruktuureja luomalla. Monissa maissa valtio on kuitenkin työllistänyt merkittävän osan väestöstään tuottamattomissa töissä; Kreikka on tästä esimerkki pahimmasta päästä (sosialismin romahduksen jälkeen). Portugalissa joka kolmas julkisen sektorin työntekijä paljastui esimieheksi!
  • Kreikassa valtio osuus kansantaloudesta oli 70% ja valtion omistamat yhtiöt harjoittivat 'vastuullista omistajapolitiikkaa' pitämällä ihmiset tuottamattomissa töissä. Näennäistyötä tekevien ihmisten työpanos jäi näin siis täysin hyödyntämättä: kulutus asetettiin tuotannon edelle [ks. Malthus ja Ricardo; Mill; Pigou ja Keynes].

Daniel A. Bell 1919 -

• Sosiologi, joka on tutkinut mm. ideologisen ajattelun ongelmallisuutta, tietoyhteiskuntaa ja globalisaatiota.
• Teoksessaan End of Ideology (1960) Bell pyrki näyttämään tietä ulos tuhoisaksi osoittautuneesta ideologisesta ajattelusta [ks. Marx; Marcuse]. Kyse ei ollut politiikan [ks. Weber; Luhmann ja Habermas] hylkäämisestä, vaan toisen maailmansodan jälkeisen ajan ongelmallisesta tilanteesta. Fasismi oli vielä muistissa, ja Unkarin vallankumouksen tukahduttaminen tankein 1956 oli paljastanut kommunistisen Neuvostoliiton valtapyrkimykset; Tshekkoslovakian miehitys 1968 ei auttanut asiassa. Bellin mukaan jo Ranskan vallankumoukseen [ks. Burke] liittyy nationalismin [ks. Rousseuau; Herder ja Humboldt] lisäksi hyvä annos ideologisuutta (The First Total War: Napoleon's Europe And Birth Of Warfare As We Know It, 2007).
  • Teoksessaan Vankileirien saaristo (1973-75) Aleksandr Solzenitsyn (s. 1918) selitti Shakespearen 'pahisten' kommunismiin verrattuna vaatimattomat tappoluvut juuri motivoivan ideologian puutteella. Kirjailija Stanislav Lem (s. 1921) pahoitteli, että kommunismia ei testattu ensin eläinkokein, ja muurahaistutkija tokaisi: "Loistava teoria. Väärä laji." [ks. E.O. Wilson].
  • Sotia tutkinut Evan Luardin (1926-1991) mukaan 'nationalismin aikakausi' vaihtui 1917 'ideologioiden aikakaudeksi' (War In International Society, 1986). Voisi argumentoida että se päättyi 1989 Berliinin muurin mukana.
  • Ihanneyhteiskunnan utopian mahdollisuutta kritisoi myös Isaiah Berlin (1909-1997), jonka artikkeleita vuosilta 1960-1988 on julkaistu suomeksi kokoelmassa Vapaus, ihmisyys ja historia (2001).
• Bell lanseerasi käsitteen 'jälkiteollinen yhteiskunta' (The Coming of Post-Industrial Society, 1973). Hänen mukaansa teollinen yhteiskunta oli siirtymässä tavaratuotannosta palvelujen tuotantoon, jälkiteolliseen aikaan. Taustalla oli teknologisen kehityksen kyky (1) vapauttaa resursseja teollisuudesta ja (2) luoda varallisuutta käyttää palveluita.
  • Tietoyhteiskunnan käsitteen juuria on etsitty mm. Robert E. Lanen artikkelista The decline of politics and ideology in a knowledgeable society (American sociological review, 31, (5):649-662, 1960), joka muutenkin käsitteli samoja asioita kuin Bellin työt.
  • Yleisemmällä tasolla puhutaan myös suurista teknologisista järjestelmistä, jotka luovat ja muuttavat yhteiskunnan infrastruktuureja. Esimerkiksi Thomas P. Hughesin Networks of Power, Electrification in Western Society (1983) tarkastelee sähköistyksen historiaa.
• Osa uudesta palvelutuotannosta liittyy informaatioon, ja tästä osa itse tietoon. Alettiin puhua esim. tietoyhteiskunnasta [ks. myös Shannon ja Wiener]. Tiedon 'omistamisen' ongelmallisuus johti 1990-luvulla tehokkaan verkottumisen myötä jopa uudenlaisen etiikan syntyyn [ks. Torvalds].
  • Tiedon tuotannon merkitystä kansantaloudelle [ks. myös Solow] oli korostanut jo Fritz Machlup (The Production and Distribution of Knowledge in the United States, 1962). Myös Peter F. Druckerin teos Muuttumisen aika (The Age of Discontinuity, 1969) ennakoi Bellin teorioita.
  • Internetin edeltäjä, Yhdysvaltain puolustushallinnon kehittämä ARPA, aloitti toimintansa 1969. Etenkin televisiota tutkinut viestintäfilosofi Marshall McLuhan (1911-1980) tuli tunnetuksi verkottumiseen liittyvästä 'maailmankylä' käsitteestään (The Gutenberg Galaxy: The Making of Typographic Man, 1962). Hänen The Medium Is the Message: An Inventory of Effects (1967) --teoksensa iskulauseen omainen nimi teki hänestä myös muotifilosofin.
  • Intelin Ted Hoff kehitti mikroprosessorin [ks. Bardeen ja Townes] 1971. Ensimmäiseksi henkilökohtaiseksi tietokoneeksi [ks. Turing; von Neumann] on kutsuttu v. 1975 julkistettua Altair 8800:aa. Se perustui Intelin 8-bittiseen, 2 MHz:n 8080-prosessoriin ja hulppeaan 256 tavun RAM-muistiin.
• Bell on tutkinut myös globalisaatiota [ks. myös Kant; Borlaug], joka --- nykyisessä muodossaan --- on seurausta uuden teknologian mahdollistamasta verkottumisesta (esim. The world and the United States in 2013, Daedalus, 116(3), 1-31, 1987). On huomattava, että kyse ei ole vain taloudesta [ks. Bhagwati]: esim. politiikka ja kulttuuri globalisoituvat myös. Poliittinen globalisaatio tarjoaa ratkaisun moniin polttaviin ylikansallisiin ongelmiin, ja sivuvaikutuksena vähentää kulttuurisen globalisoitumisen mahdollisia haittoja. Tarvittavien uusien instituutioiden [ks. North; Sen] kehittäminen muodostaa käytännöllisen ongelman kaikissa globalisaation muodoissa.
  • Koska suuret valtioiden rajat ylittävät (esim. ympäristö-) ongelmat vaativat ylikansallisia toimia, kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus kaventuu ja ne joutuvat suuntaamaan resurssejaan ulospäin. Tämä höllentää edelleen keskushallinnon otetta paikallistason hallinnosta ja antaa mahdollisuuksia voimakkaampaan paikalliseen autonomiaan ja sitä kautta omaleimaisuuteen. Bellin sanoin valtiot eivät vain muutu liian pieniksi isoille ongelmille, vaan myös liian isoiksi pienille ongelmille.

Paul Berg 1926 -

• Geeniteknologian uranuurtaja, joka sai työstään kemian Nobelin palkinnon 1980 (D. A. Jackson, R. H. Symons ja P. Berg, Biochemical method for inserting new genetic information into DNA of Simian Virus 40, Proc. Natl. Acad. Sci. USA, 1972). Nyt pystymme tekemään saman kuin mitä nk. retrovirukset ovat tehneet kautta aikojen: lisäämään geenejä kromosomeihin [ks. Beadle, Tatum ja Avery]. Geeniteknologiaan liittyy läheisesti myös eri eliöiden genomikartoitus. Kolibakteerin genomi selvitettiin 1997, ja ensimmäisten aitotumallisten eliöiden --- leivinhiivan ja sukkulamadon --- genomit vuotta myöhemmin. Ihmisen genomin kartoitustyö HGP (engl. Human Genome Project) on myös pääosiltaan valmis. Geenien tunnistus luo perustan, josta tutkia niiden toimintaa eteenpäin: seuraavaa askelta, esim. HEP:iä (Human Embryology Project), ei voi ottaa ilman edeltävää reduktionistista tutkimusta.
  • DNA:n katkaisuentsyymien, restriktioentsyymien, löytyminen mahdollisti osaltaan geeniteknologian kehityksen. Bakteerit käyttävät näitä entsyymejä aseina hyökkääviä viruksia vastaan, ja nyt tutkijat käyttävät niitä omiin tarkoituksiinsa.
  • Geeniteknologian (kuten minkä tahansa muun teknologian, esim. ydinvoiman) väärinkäytöllä on myös vaaransa. Esimerkiksi Berg oli tutkimustarkoituksessa siirtämässä E. coli -bakteeriin syöpää aiheuttavan DNA-ketjun, ja kokeen mahdollinen vaarallisuus tuli ilmi (esim. Berg et al., Potential Biohazards of Recombinant DNA Molecules, Science, 1974). Tutkijat sopivat myöhemmin turvallisista toimintatavoista, ja kaikkein riskialttiimmat kokeet on kielletty.
• Geeniteknologian tutkimusta on perusteltu useilla syillä (ensimmäisiä tuloksia on jo myös saatu:
  • Teknologian avulla bakteereja tai eläimiä voidaan "uudelleenohjelmoida" tuottamaan ihmisen tarvitsemia lääkkeitä ym. tuotteita, kuten esim. kasvuhormonia, insuliinia, hemoglobiinia tai interferonia.
    • Esimerkiksi bakteereilla tuotettu kasvuhormoni on korvannut kuolleiden ihmisten aivoista eristetyn hormonin. Vanha keino oli vaarallinen ja saattoi johtaa nk. Creutzfeld-Jacobin tautiin [ks. Crick ja Watson]; puhutaan iatrogeenisesta eli 'lääkärien aiheuttamasta' taudista. Sama pätee muihinkin aineisiin: geeniteknologialla tuotetut versiot ovat puhtaampia ja turvallisempia. Eläinperäistä insuliinia käytettiin laajamittaisesti vuodesta 1923 aina 1980-luvulle, jolloin geeniteknologinen menetelmä otettiin käyttöön. Myös HIV:n leviäminen verenvuototaudista kärsivien keskuudessa on estetty geeniteknologisesti valmistetun hemoglobiinin avulla.
    • Kaikkia aineita ei ole mahdollista valmistaa bakteerien avulla ja tarvitaan aitotumallisia soluja, jotka myös muokkaavat proteiineja lisäämällä niihin sokerimolekyyliketjuja (glykosylaatio). Erilaisten hiivojen ja kasvien lisäksi voidaan käyttää myös hiiriä ja kotieläimiä, jotka on muunneltu tuottamaan tarvittavaa ainetta maitoonsa.
  • Siirtogeenisiä, ihmisille soveltuvia siirtoelimiä tuottavia eläimiä (erityisesti sikoja) testataan vaikean elinpulan helpottamiseksi.
    • Ihmisen veri tuhoaa esim. sian sydämen aiheuttamalla hyperakuutin hyljinnän [ks. Metchnikoff ja Ehrlich]. Tätä pyritään estämään lisäämällä sikojen perimään ihmisen geeni, joka tiettyä proteiinia tuottamalla 'naamioi' sydämen ihmismäiseksi. Vuoden 1960 lääketieteen Nobelin palkinto Peter Brian Medawarille (1915-1987) ja Frank Macfarlane Burnetille (1899-1985) liittyi myös immunologisen vasteen tutkimukseen.
  • Viljelykasvien vastustuskykyä kylmyyttä, maaperän suolaisuutta, tauteja, jne. vastaan voidaan lisätä [vrt. Borlaug]. Hyönteismyrkkyjen käyttö vähenee, kun kasvit saavat omat geneettiset 'täsmäaseet' käyttöönsä; samalla 'viattomien' hyönteisten ja sitä kautta esim. lintujen elinolosuhteet paranevat. Toisaalta, kun kasveja autetaan sietämään rikkaruohoja tappavia myrkkyjä, maata köyhdyttävän, saastuttavan ja mm. kasvihuonekaasuja tuottavan aurauksen tarve vähenee. Lannoitteiden käyttö vähenee, kun kasvit voidaan varustaa kyvyllä ottaa typpeä ilmasta [ks. Sachs; Haber]. Kasvien yhteyttämisen [ks. Priestley ja Ingenhousz; N. T. de Saussure; Fischer; Calvin ja Mitchell] tehokkuutta voidaan parantaa. Ravinnearvoa voidaan parantaa mm. lisäämällä puuttuvia aminohappoja [ks. Fischer]. Nk. siirtogeenisiä kasveja on useita, mm. puuvilla, maissi ja soijapapu.
    • Tyypilliset testikasvit ovat tupakka, tomaatti ja peruna, joista on 1990-luvulla tehty useita muunnelmia, vaikkakin toistaiseksi vain harvoja on markkinoilla. Esim. tomaatin kylmänsietokykyä on parannettu arktisen kalalajin geenillä!
    • Eräät kansalaisjärjestöt pyrkivät estämään geneettisesti manipuloitua maissia ja soijapapuja (amerikkalaisten jokapäiväistä ruokaa) sisältävän hätäsavun jakamisen maailman nälkäänäkeville. Samaiset tahot vastustavat myös A-vitamiinilla terästettyä nk. 'kultaista riisiä', vaikka se pelastaisi miljoonat ihmiset sokeutumiselta. [Ideologiakritiikistä, ks. Kohlberg; Daniel Bell.]
      • Georg Wald (1906-1997) oli eristänyt A-vitamiinia retinasta 1933: se auttaa muuttamaan valoenergiaa biosähköiseksi signaaliksi.
  • Sairauksien --- erityisesti geneettisten mutta myös muiden --- hoito paranee geeniteknologian myötä. Geenihoito kohdistuu vain somaattisiin soluihin, ei kantasoluihin: tehdyt korjaukset vaikuttavat siis vain yksilöön eivätkä periydy. Esimerkiksi Robert Weinberg (1942-) osoitti syövän ja geenien yhteyden 1980-luvulla. Yksinkertaisimmillaan geeniteknologialla vain määritellään, mikä lääkitys toimii tehokkaimmin kunkin potilaan kohdalla.
    • Geeniterapiaa on käytetty mm. erään periytyvän ja vakavan immuunikadon hoidossa; aivan vastaavasti geeniteknologialla pyritään taistelemaan myös HI-virusta vastaan. Syövän hoidossa pahoja sivuvaikutuksia aiheuttavat lääkkeet voidaan suunnata vain syöpäsoluihin, tai syövän kasvua voidaan rajoittaa tuottamalla luonnollista kasvunrajoitegeeniä, joka puuttuu eräissä syöpätyypeissä.
    • Geenihoidossa käytettävät siirtovälineet eli vektorit ovat tavallisesti viruksia (mm. edellä mainittuja retroviruksia), mutta muitakin menetelmiä, kuten liposomien käyttöä, kehitellään.
  • Kasveilla --- ja etenkin geeniteknisesti parannetuilla sellaisilla --- voidaan korvata muita fossiilisia polttoaineita. Niitä voitaisiin käyttää myös 1920-luvulla syntyneen petrokemian teollisuuden raaka-aineina vaikkapa muovien valmistukseen. Voisi jopa olla mahdollista kehittää auringonkukka, joka valmistaa hämähäkkien verkkojen lankaa!
    • Muovien tutkimukseen oli vaikuttanut mm. Hermann Staudinger, joka sai vuoden 1953 kemian Nobelin palkinnon.
  • Vähemmän ylevistä sovellutuksista voisi mainita mahdollisuuden urheilijoiden dopingiin; esim. hemoglobiinin kykyä sitoa happea voitaisiin parantaa. Luonnossa evoluutio on tehnyt juuri näin eräiden merieläinten kohdalla.

Edward O. Wilson 1929 -

• Biologi, joka käynnisti --- tai ainakin nimesi --- uuden tieteenalan, nk. sosiobiologian [ks. myös Dawkins]. Wilson esitteli synteesinsä teoksessaan Sociobiology: The New Synthesis (1975). Sosiobiologia pyrkii selittämään eläinten käyttäytymistä luonnonvalinnan synnyttämillä erityisillä käyttäytymistaipumuksilla eli nk. epigeneettisillä säännöillä [ks. Piaget; Dawkins]. Tutkimus perustuu sukulaisvalinnan [ks. Hamilton ja Williams], vastavuoroisuuden [ks. Trivers] ja peliteorian [ks. Maynard Smith] soveltamiseen. Jo Wilsonin The Insect Societies (1971) oli vahvistanut, että yhteiskuntahyönteisten erikoinen käyttäytyminen selittyy sukulaisvalinnan ja ko. hyönteisten poikkeavan genetiikan avulla. Kun sosiobiologia on myös kädellisten tutkimuksen [ks. Goodall ja de Waal] perusteoria, sitä on perustellusti kutsuttu yhdeksi tärkeimmistä 1900-luvun tieteellisistä teorioista. Wilson on ollut useaankin otteeseen ehdolla lääketieteen Nobelin palkinnon saajaksi.
  • Dawkins kirjoitti jo omaa esikoisteostaan Geenin itsekkyys, jolla oli teoreettisesti orientoituneena suurempi vaikutus biologeihin ja biologian opetukseen kuin Wilsonin naturalismilla.
  • Suomalaissyntyisen tieteen sosiologin [ks. Merton], Ullica Segerstrålen, teos Defenders of the Truth - The Sociobiology Debate (2000) kuvaa sosiobiologian historiaa ja Wilsonin filosofiaa; tässä esitetyt lainaukset löytyvät ko. teoksesta.
• Wilsonin mielestä sosiobiologinen ajattelu soveltuu myös ihmisen käyttäytymisen tutkimukseen (On Human Nature, 1978), ja teoksessa Genes, Minds and Culture (1981; yhdessä C. J. Lumsdenin kanssa) hän puhuu geenien ja kulttuurin yhteisevoluutiosta [ks. Baldwin; Dawkins; Boyd ja Richerson]. Aivojen kasvu mahdollisti monimutkaisemman kulttuurin, joka suosi älykkyyttä. Taustalla oli mm. halu etsiä moraalille [ks. Kohlberg] jokin varmempi perusta kuin teologien usein sattumanvaraiset säännöt. Wilson siis ankkuroi kulttuurin tiukemmin geeneihin kuin meemiteoria [ks. Dawkins; Dennett]. Sosiologit eivät ole kovin innokkaasti olleet ottamassa sosiobiologiaa mukaan teorioihinsa [mutta ks. Sanderson ja Gintis].
  • Wilson (On Human Nature, 1978): "Can the cultural evolution of higher ethical values gain a direction and momentum of its own and completely replace genetic revolution? I think not. The genes hold culture on a leash. The leash is very long...".  Kriitikot lainaavat kohdasta vain toiseksi viimeisen lauseen kertomatta, että siinä viitataan luonnonoikeuden [ks. Hart] käsitteeseen [ks. myös Westermarck; Moore; Kohlberg].
    • Moraalisen intuition ei kuitenkaan tarvitse aina olla oikeassa; intuitio ei ole sama asia kuin arvot [ks. Weber; Luhmann ja Habermas].
  • Esim. Jay Appletonin teos The Experience of Landscape (1975) osoitti, että ihmistä miellyttävät maisemat, jotka tarjoavat sekä mahdollisuuksia että suojaa. John Balling ja John Falk esittivät nk. savanniteoria artikkelissa Development of visual preference for natural environments (Environment and Behavior, 14, 5-28, 1982). Tällaiset havainnot liittävät myös maalaustaiteeseen [ks. Dutton].
  • Ihmistieteissä on kaksi ääripäätä joita tulee varoa: ihmisen pitäminen vain yhtenä eläimenä, ja toisaalta ihmisen ainutlaatuisuuden liiallinen korostus. Ihmisen biologisen taustan hyväksyvä sosiologia välttäisi molemmat virheet. Kolmas vääristynyt kuva on poliittisesti korrekti ja sekoittaa ääripäät: eläimet ovat yhtä viisaita, tiedostavia ja moraalisia kuin ihmisetkin (Walt Disney -yhtiötä on varmaan syyttäminen tästä).
• Liian suoraviivainen sosiobiologian soveltaminen johtaa kognitiivisten tekijöiden aliarvioimiseen, ja 1980-luvulla sen tueksi kehittyi joustavampi nk. evoluutiopsykologia [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides]. Sosiobiologiaa ei kuitenkaan syrjäytetty, eikä sitä osoitettu vääräksi; Wilson määritteleekin evoluutiopsykologian ihmiseen sovelletuksi sosiobiologiaksi. Samalla tavalla on säilynyt ympäristön vaikutusta korostava nk. käyttäytymisekologia [ks. Lorenz ja Tinbergen]; esim. J. Krebs ja N. Davies, An Introduction to Behavioural Ecology (1993). Se ottaa  käyttäytymisen mahdollisen reaaliaikaisen adaptiivisuuden vakavasti ja hyödyntää tässä mm. päätöksentekoteoriaa [ks. von Neumann; Simon ja Arrow]. Ihmistä tutkivaa käyttäytymisekologiaa on kutsuttu evolutiiviseksi tai darwinilaiseksi antropologiaksi; mm. metsästäjä-keräilijöiden ruoanhankintastrategioita on selitetty sen avulla (E.L. Charnov, Optimal foraging: The marginal value theorem, Theoretical Population Biology, 9, 129-136, 1976).  Nk. elämänhistoriateoriassa [ks. Daly ja Wilson] tutkitaan [usein hormonien ohjaamaa, ks. Dale ja Loewi] käyttäytymisen muutosta elämän aikana; tyyppiesimerkki on lisääntymiskäyttäytyminen.
  • Siinä missä sosiobiologiseen ajatteluun kuului mm. etsiä biologista selitystä selibaatin kaltaisille ilmiöille, evoluutiopsykologia ei pidä tätä tarpeellisena: kaiken käyttäytymisen ei tarvitse olla adaptiivista.
    • Esimerkiksi Dobzhansky [ks. Wright, Fisher ja Haldane] kirjoitti (On genetics and politics, Social Education, February, 142-146, 1968): "A class or caste society leads unavoidably to misplacement of talents. The biological justification of equality of opportunity is that a society should minimize the loss of valuable human resources, as well as the personal misery resulting from misplaced abilities, and thus enhance its total adaptiveness to variable environment." Jos lainauksesta poistaa (tässä) alleviivatut kohdat, argumentoinnin voima ei siitä vähene [ks. myös Platon]; viittaukset biologiaan eivät siis ole kovin relevantteja. Näin siinäkin tapauksessa, että halu yleiseen kärsimyksen vähentämiseen voi olla biologinen adaptaatio [ks. Hamilton ja Williams; Trivers; Maynard Smith; Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller] ja heijastua kulttuurissa [ks. Boyd ja Richerson].
  • Vaikka käyttäytymisekologia tyypillisesti etsii adaptiivisia käyttäytymismalleja, myös psykologisten adaptaatioiden mahdollisuus tunnustetaan; tämä lähentää sitä evoluutiopsykologiaan. Esimerkiksi metsästyksessä [ks. Leakeyt] ei välttämättä ole ollut kyse pelkästään ravinnonhankinnan optimoinnista [ks. Symons ja Buss].
• Wilson tunnetaan luonnon monimuotoisuuden puolesta puhujana (Elämän monimuotoisuus eli The Diversity of Life, 1992). Tämänkin ajattelun taustalla on idea epigeneettisestä säännöstä, biofiliasta eli ihmisen rakkaudesta luontoon (Biophilia, 1984). Biodiversiteettiin kohdistuvia uhkia on kuitenkin selvästi liioiteltu, kuten Bjørn Lomborg osoittaa teoksessaan The Skeptical Environmentalist (2001). YK:n arvion mukaan 0.7% lajeista kuolee sukupuuttoon 2000-2050; vaikka tämä on selvästi suurempi määrä kuin luonnollinen hävikki, mistään katastrofista ei ole kyse.
• Teoksestaan Konsilienssi (Consilience, 1999) Wilson pyrkii osoittamaan, että kaikki tieto on pohjimmiltaan yhtenäistä ja muodostaa vahvan verkon [ks. Herschel ja Whewell; Carnap]. Hän puolustaa reduktionistista tieteen menetelmää, mutta muistuttaa samalla, että se muodostaa vain toisen puolen tieteellisestä prosessista: lopullinen päämäärä on selvittää kokonaisuuksien toiminta, eli synteesi [ks. myös Weinberg; Dawkins]. Lisäksi Wilson esittää taiteelle adaptiivista selitystä [ks. Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller; Dutton].
  • Luonnontieteiden sisällä konsilienssi on varsin voimakkaasti esillä. Seuraava vaihe olisi saada yhteiskuntatieteet edes keskenään yhteensopiviksi [ks. Sanderson ja Gintis].

Stephen Jay Gould 1941 - 2002

• Paleontologi, joka kritisoi voimakkaasti sekä luonnonvalinnan teoriaa [ks. Darwin] että modernin, sosiobiologian [ks. E.O. Wilson; Dawkins] ja evoluutiopsykologian [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller] värittämää biologiaa.
  • Gouldia kuunnelleet maallikot ovat ymmärtäneet evoluutioteorian olevan vakavassa 'kriisissä', eikä esim. yksikään luomisteoriaa kannattava kirjallinen teos unohda mainita asiaa. Tulkinta on täysin väärä: evoluutioteoria ei ole uskonto, vaan tieteellinen teoria, joka tarkentuu ajan kuluessa. Teoria on lujalla pohjalla ja kestää myös korjauksia.
• Gould korosti, ettei evoluutionopeus ole ollut tasainen, ja käyttää ilmiöstä termiä jaksottaisten tasapainotilojen malli tai pistetasapaino (engl. punctuated equilibrium; Gould ja Niles Eldredge, Punctuated equilibria: An alternative to phyletic gradualism, teoksessa T. J. M. Schopf ja W. H. Freeman, Models in Paleobiology, 1972). Muistutus on periaatteessa otettu mielihyvin vastaan, vaikka luonnonvalinnan teorialla ei koskaan olekaan ollut ongelmaa vaihtelevan evoluutionopeuden kanssa. Kriittisemmin katsottuna Gould syyllistyy näennäistieteeseen: antaahan hän hienolta kuulostavan teknisen termin itse asiassa varsin triviaalille huomiolle!
  • Vaikka Darwin oli gradualisti, eli oletti evoluution etenevän pienin askelin, hänkään ei väittänyt sen nopeuden olevan vakion: "Many species once formed never undergo any further change ...; and the periods, during which species have undergone modifications, though long as measured by years, have probably been short in comparison with the periods during which they retain the same form".
  • Vaihtelevaa evoluutionopeutta ei saa sekoittaa makromutaatioihin [ks. Mendel], mihin jopa Gould itse on joskus syyllistynyt.
• Gould käytti termejä 'spandler' ja 'exaptation' elimille, funktiolle jne. jotka eivät ole syntyneet ympäristöön sopeutumisen, adaptaation, kautta. Vaikka luonnonvalinta selittää kaikki adaptaatiot, kaikkien ominaisuuksien ei tarvitse olla adaptaatioita. Esimerkiksi veren värille löytyy selitys fysiikasta, ja uskontoa on selitetty spandlerinä eli muiden adaptaatioiden sivutuotteena [ks. Sperber ja Boyer]. On myös selvää, että alkionkehityksen asettamat rajat vaikuttavat evoluution kulkuun [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Dawkins]. Gould meni anti-adaptiivisuudessaan kuitenkin liian pitkälle. Hän mm. piti ihmisen luovaa älykkyyttä aivojen ylijäämäisen koon sivutuotteena, ja on ajanut ideaa kielestä spandlerinä [myös Chomsky tukee tätä näkemystä; vrt. Bickerton ja Calvin; Dunbar ja Miller; Jackendoff ja Pinker].
  • Spandleristä Gould ja R. Lewontin, The spandlers of San Marco and the Panglossian paradigm: A critique of the adaptationist programme (Proc. of the Royal Society B, 205, 581-598, 1979), exaptationista Gould ja E.Vrba, Exaptation - a missing term in the science of form (Paleobiology, 8, 4-15, 1983), ja kielestä Gould, The limits of adaptation: is language a spandler of the human brain? (julkaisematon artikkeli, 1987).
  •  Myös Darwin ymmärsi, että evoluution tuotos voi saada ajan myötä toisenlaisen funktion kuin mitä sillä oli syntyhetkellä (Gouldin exaptation); hän käytti termiä 'preadaptation'. Darwin: "In considering transitions of organs, it is so important to bear in mind the probability of conversion from one function to another". Tällainenkin ominaisuus on kuitenkin luonnonvalinnan ansiosta syntynyt; esim. nisäkkäiden keskikorvan luut ovat peräisin matelijoiden leuasta, ja luonnonvalinta on toiminut sekä ennen että jälkeen konversion.
  • Modernin synteesin kannattajat ovat joskus sortuneet epätodennäköisiin 'just-so-stories' -kertomuksiin erilaisten ominaisuuksien adaptiiviseksi selittämiseksi. Termi tulee kirjallisuudesta: Nobelin palkinnon 1907 saanut Rudyard Kipling (1865-1936, mm. Kim, 1901) kirjoitti lastenkirjan Norsulapsi ja muita veikeitä juttuja (Just So Stories, 1902), joka sisältää eläinkertomuksia tyyliin Kuinka leopardi sai pilkkunsa.
• Gould korosti evoluution täydellistä sattumanvaraisuutta, josta hän käytti termiä 'kontingenssi' (esim. Ihmeellinen elämä eli Wonderful Life. The Burgess Shale and the nature of the history, 1989 [ks. myös Lyell]). Erityisesti hän korosti suurten sukupuuttoaaltojen olemassaoloa ja ihmisen evoluution ennustamattomuutta [ks. Alvarez].
  • Darwinkaan ei uskonut evoluutiolla olevan päämäärää tai että se olisi perusluonteeltaan nousujohteista. Tällainen teleologinen ajattelu kuului Lamarckin evoluutioteoriaan, joka oli saanut vaikutteensa Aristoteleelta. Modernin synteesinkään mielestä evoluutio ei 'pyri' luomaan älykästä elämää, eikä älykäs laji ole luonnon kannalta 'parempi' kuin vähemmän älykäs [ks. Drake].
    • Älykkäällä lajilla on tietenkin eriävä mielipide asiaan: ihmisetkin syövät mieluummin eläimiä kuin toisiaan! Ja onhan myönnettävä, että evoluution edetessä maapallon eliömaailman kullakin ajanhetkellä elävän monimutkaisimman lajin ominaisuudet ovat kehittyneet [ks. Maynard Smith; Dawkins]. Alussa oli vain yksisoluista elämää.
    • On totta, että viktoriaanisen ajan kehitysoptimistinen yleisö halusi ymmärtää Darwinin teorian väärin, kuvauksena tasaisesta ja väistämättömästä kehityksestä kohti ihmistä [ks. Spencer ja Galton].
  • Tässä nimenomaisessa asiassa Gouldin mielipiteet ovat itsestäänselvyyksiä. Yksikään evoluutioteoreetikko ei usko, että maapallon eliölajisto olisi nykyinen, jos puoli miljardia vuotta sitten kehitys olisi edennyt toisin. Jo Afrikan mantereen geologian erilainen kehitys vain 15 miljoonaa vuotta sitten olisi muuttanut esi-isiemme kehitystä. Luonnonvalinnan teorialla ei myöskään ole mitään vaikeuksia lajien äkillisissä sukupuuttoon kuolemisissa. Ne voivat olla hyvinkin sattumanvaraisia ja (mikä tärkeämpää) luonnonvalinta ei edes toimi lajien välillä: lajinsisäinen adaptaatiokyky eli Darwinin luonnonvalinta ei auta esim. meteoriitteja vastaan.
    • Simon Conway Morris, joka on Gouldinkin mielestä Burgess Shalen fossiilien pääauktoriteetti, osoittaa teoksessaan The Crucible of Creation. The Burgess Shale and the Rise of Animals (1998) sekä Gouldin perusteet että päättelyn virheelliseksi. Puolen miljardin vuoden takaiset eliöt eivät olleet ollenkaan niin outoja kuin aluksi luultiin. Samalla hän muistuttaa, että kontingenssin (jos tätä termiä nyt pitää käyttää) ohella toimiva adaptaatio on johtanut konvergenssiin, eli samanlaisten elinten ja toimintojen syntyyn toisistaan riippumatta. Ilmiö on helposti todistettavissa; esim. eliöiden luokitteluun [ks. Linné] on jouduttu tekemään korjauksia, kun samanlainen ulkomuoto ei olekaan merkinnyt eliöiden geneettistä sukulaisuutta. Todellisessa maailmassa (1) kaikilla eliöillä on samanlaisia ongelmia ja (2) on olemassa vain rajoitettu määrä tapoja ratkaista niitä. Morris on jatkanut evoluution systemaattisuuden analyysiä teoksessaan (Life's Solution: Inevitable Humans in a Lonely Universe, 2004). Käy ilmi, että silmän kehityksen tavoin myös koko joukko hyönteisillä tavattavia muita anatomisia ratkaisuja on kehittynyt samaa rataa useita kertoja evoluution aikana. Ongelmallisempaa toki on, että Conway Morris ajattelee saman voivan päteä ihmisenkin kehitykseen.
• Gould hyökkäsi myös 'geneettistä determinismiä' vastaan, ja tämän varjolla asettui vastustamaan lähes kaikkia modernin biologian teorioita, varsinkin itsekästä geeniä [ks. Hamilton ja Williams; E.O. Wilson; Dawkins]. Hän mm. vähätteli geenien merkitystä ihmisten välisten erojen [ks. A.C. Wilson] selittäjänä (The Mismeasure of Man, 1981). Kritiikki on kohdistunut toisaalta (Gouldin mielestä) 'biologisesti merkityksettömän' rotukäsitteeseen [ks. Comte; Agassiz ja Croll; Boas] ja toisaalta (Gouldin mielestä) 'olemattoman' älykkyyden [ks. Piaget; Drake; Symons ja Buss] käsitteeseen. Erityisen varovasti onkin edettävä, kun nämä käsitteet yhdistetään.
  • Rodusta: Gouldin retoriikasta huolimatta geneettinen determinismi ei kuulu moderniin biologiaan [ks. James; Morgan; Lorenz ja Tinbergen; Dawkins], eikä tutkimusta pitäisi kieltää poliittisen korrektiuden [ks. Moore] nimissä. Vaikka esim. ihmisrotujen sisällä yksilöiden väliset erot ovat merkittävämpiä kuin populaatioiden keskiarvojen väliset erot, erot ovat olemassa ja niillä on mm. lääketieteellistä merkitystä. Rintasyövän lisäksi eroja on esim. mitokondrioiden geeneissä ja niiden toimintaan liittyvissä sairauksissa. Taustalla on mitokondrioiden kaksinainen rooli energian tuottajina ja tasalämpöisyyden [ks. van't Hoff ja Arrhenius; Calvin ja Mitchell] ylläpitäjinä: kylmillä seuduilla asuvilla tasalämpöisyys vaatii suurempaa panostusta kuin lämpimillä seuduilla. Rotu ei siis ole biologisesti merkityksetön käsite, ja erojen ja jopa lääketieteellisen tutkimuksen kieltäminen johtaa rasismiin.
    • Richard Lewontin on arvioinut verianalyysin avulla, että ihmiskunnan geneettinen vaihtelu on ryhmien sisällä 85% verrattuna ryhmien väliseen 15% vaihteluun (The apportionment of human diversity, Evolutionary Biology, 6, 381-398, 1972). Uudempia tuloksia on mm. teoksessa Cavalli-Sforza, L., L. Menozzi ja A. Piazza, History and Geography of Human Genes (1994).
  • Älykkyydestä: Älykkyystestien ongelmallisuus tiedetään [ks. myös Damasio], mutta aivan varmasti ne mittaavat jotain oikein. Esim. työpaikkoja täytettäessä hakijoiden älykkyyden mittaus antaa parempia tuloksia kuin esim. grafologia; vain testiluontoinen työssäolo antaa paremman ennusteen työssä selviytymiselle. Toisaalta esim. tarkoituksettomiin väkivallantekoihin syyllistyneiden miesten on osoitettu kärsivän huonosta verbaalisesta suorituskyvystä; hyvin tuttu ilmiö myös suomalaisessa kulttuurissa. Kriminologiassa [ks. Daly ja Wilson] ilmiö kuvastaa nk. valikoitumisteorioita [mahdollisesti myös modernisoituja paineteorioita, ks. Merton]. Vaikka älykkyyden vaihtelusta ehkä 30-40% perustuu perimään [sama pätee persoonallisuuteen; ks. Fiske ja Harris], hyvä esimerkki biologisen determinismin käsitteellisestä ongelmallisuudesta on eräiden lasten oppimishäiriöiden selittyminen geneettisillä tekijöillä: seurauksena ei suinkaan ollut --- kuten Gouldin retoriikka osoittaisi --- lasten heitteillejättö 'toivottomina' tapauksina, vaan entistä tehokkaimpien menetelmien kehittäminen heidän auttamisekseen. ÄO-kriitikoiden suurin virhe on siinä, että he sekoittavat älykkyyden ja ihmisarvon (seikka jonka he jakavat rasistien kanssa).
    • Richard J. Herrnstein kohautti suurta yleisöä jo 1971 varsin viattomalla analyysillä: kun yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus vähenee --- esim. koulutuksen saanti ei ole enää kiinni rodusta, sukupuolesta, vanhempien varallisuudesta jne. ---, sosiaalinen status syntyy yhä vahvemmin perinnöllisten tekijöiden, esim. älykkyyden tai taiteellisuuden, perusteella (I.Q., Atlantic Monthly, 43-64, 1971). Näin käy, vaikka yhteiskunta päättäisi jakaa kaiken varallisuuden tasan ihmisten kesken: joku laulaa yhä paremmin kuin keskivertoihmiset. Kurt Vonnegutin (k. 2007) novelli Harrison Bergson (1961; kokoelmassa Welcome to the Monkey House, 1979) kuvaa fasistista yhteiskuntaa, jossa biologisetkin tekijät on 'tasa-arvoistettu'. Myöhemmin Herrnstein kirjoitti Charles Murrayn kanssa psykometrisestä älykkyystutkimuksesta kiistellyn teoksen The Bell Curve. Intelligence and Class Structure in American Life (1994).
  • Kun rotu- ja älykkyyskiistat yhdistetään, Gouldin kritiikille löytyy historiasta kohteita. Esimerkiksi Matt Ridley on sanonut osuvasti huonosti suunniteltuihin älykkyystesteihin, eugeniikkaan ym. viitaten: "Harvoja tieteenhistorian väittelyitä on varjostanut sellainen typeryys kuin väittelyä älykkyydestä." On mm. havaittu, että aliravitsemus alentaa älykkyysosamäärää. Nykypäivän tutkijoiden syyllistäminen aiheensa valinnasta on kuitenkin väärin. Modernit nk. culture fair --testit ja täysin kulttuurista riippumattomat reaktioaikatestit määrittävät aasialaiset systemaattisesti valkoista rotua 'älykkäämmäksi'.
    • Viimeisten kymmenien vuosien aikana on tapahtunut yleistä ÄO:n kasvua, jota kutsutaan Flynn-efektiksi (James Flynn, Massive IQ-gains in fourteen nations: What IQ-tests really measure?, Psychological Bulletin, 101, 171-191, 1987). Taustalla on etenkin teknologian aiheuttamasta kognitiivisen ympäristön monimutkaistumisesta, ja Flynnin mukaan myös tieteellisen ajattelun penetroitumisesta tavalliseen elämään (What Is Intelligence?, 2007).
• Kyse ei niinkään ole siitä, että Gouldin teorioilla ei olisi arvoa. Ne eivät vain ole siinä määrin vallankumouksellisia kuin hän itse olettaa, ja itse asiassa George Williams [ks. Hamilton ja Williams] oli jo aikaisemmin selittänyt monia Gouldin ongelmallisiksi katsomia kysymyksiä. Gould on jopa valittanut, että moderni evoluutioteoria on hyväksynyt hänen ajatuksiaan liian helposti; hän ei halua parantaa ko. teoriaa, vaan kumota sen!
  • Alkuperäinen evoluutioteoria on kokenut jo kaksi merkittävää 'vallankumousta': moderni synteesi genetiikan kanssa [ks. Wright, Fisher ja Haldane] 1930-luvulla ja itsekäs geeni --tulkinta [ks. Hamilton ja Williams; Dawkins] peliteorioineen [ks. Trivers; Maynard Smith] 1960- ja 1970-luvuilla. Molemmat ovat vain vahvistaneet sitä. Ihmisen kohdalla myös kulttuurievoluution vaikutuksesta biologiseen evoluutioon keskustellaan vilkkaasti [ks. Baldwin; E.O. Wilson; Boyd ja Richerson]. Viime aikoina olemme oppineet paljon uutta alkionkehityksestä [ks. Dawkins]. Todistetaanko uusilla löydöillä luonnonvalinnan teoria vääräksi? Tuskinpa vain, sillä samalla suunnaton määrä sitä tukevaa todistusaineistoa pitäisi kadota.

Richard Dawkins 1941 -

• Biologi, joka lanseerasi termin 'itsekäs geeni', ja kehitti nk. laajennetun ilmiasun ja meemin käsitteitä. Dawkins oli merkittävimpiä tutkijoita prosessissa, jossa sukulaisvalinta [ks. Hamilton ja Williams], vastavuoroisuus [ks. Trivers] ja peliteoria [ks. Maynard Smith] muuttivat biologian tutkimuksen [E.O. Wilsonin versio tästä nk. sosiobiologiasta ei ollut samalla tavalla teoreettisesti perusteltu]. Dawkins on myös merkittävä tieteen popularisoija.
  • Tieteen filosofiassa Dawkins on puolustanut hierarkkista reduktionismia: vain yhdellä teoriatasolla alaspäin on vaikuttavaa merkitystä [ks. Weinberg; E.O. Wilson].
• Teoksessa Geenin itsekkyys (The Selfish Gene, 1976) Dawkins teki modernia evoluutioteoriaa tunnetuksi itsekkään geenin käsitteellä. Geeni ei tässä ole molekyylibiologian proteiinin koodaaja [ks. Beadle, Tatum ja Avery], vaan mikä tahansa kromosomin [ks. Morgan] kopioituva osa. Kyse on abstraktista käsitteestä, joka ottaa huomioon geenien linkityksen toisiinsa; yksi geenivalinnan tärkeimpiä kriteerejä onkin niiden kyky yhteistyöhön. Dawkins siis kuvaa evoluutiota lähes kuolemattomien geenien näkökulmasta. Teoksessa hän sivusi myös ensimmäistä kertaa kulttuurievoluutiota (ks. alla). Alan Grafenin ja Mark Ridleyn toimittama artikkelikokoelma Richard Dawkins - How a Scientist Changed the Way We Think (2006) juhlisti teoksen 30-vuoden ikää ja osoitti, kuinka tärkeä se on ollut tutkijoille.
  • Dawkins hyödynsi geenikeskeistä näkemystä evoluutiosta jo aikaisemmin; esim. artikkeli The ontogeny of a pecking preference in domestic chicks (1968).
  • Dawkins on esittänyt kakkuvertauksen, jossa geneettinen koodi muodostaa reseptin: valmiista kakusta ei voi ottaa palasta ja sanoa sen liittyvän yksi yhteen johonkin reseptin osaan. Tällä hän viittaa epigeneesiin [ks. Piaget; E.O. Wilson; Tooby ja Cosmides], ja tässä on myös transmissio- ja kehitysgenetiikan välinen ero [ks. Morgan]. Lisäksi Dawkins luettelee useita syitä, miksi organismit eivät ole ympäristöönsä täysin optimoituja [ks. Wright, Fisher ja Haldane]. Hänen ajattelunsa on kaukana naiivista adaptationismista [ks. Gould].
  • Vaikka myös organismille haitallisia geenejä kutsutaan ammattikirjallisuudessa itsekkäiksi, silloin tarkoitetaan vain niitä geenejä, jotka lisäävät populaatiotaajuuttaan (1) tappamalla kilpailijansa, (2) kopioitumalla itse normaalia enemmän, tai (3) vaikuttamalla sukusoluihin päätymiseen.
• Dawkinsin nk. 'laajennetussa ilmiasussa' geenien vaikutus ei rajoitu organismiin itseensä vaan leviää ympäristöön; esim. majavan tekemä pato (The Extended Phenotype, 1982). J. R. Krebsin kanssa kirjoitetussa artikkelissa Animal signals: Information or manipulation? (teoksessa J. R. Krebs ja N. B. Davies (toim.), Behavioral Ecology, 1978) hän kuvasi, miten laajennettu ilmiasu yltää toisten organismien aivoihin asti, kun eliöt onnistuvat manipuloimaan toisiaan esim. viestinnän avulla [ks. Mandeville; feromoneista, ks. Dale ja Loewi]. Tässäkin Dawkinsin biologinen teoretisointi sivusi kulttuurievoluutiota (vrt. meemit alla). John Odlin-Smee loi käsitteen niche construction kuvaamaan eliöiden kykyä vaikuttaa omilla toimillaan niihin kohdistuviin evoluutiopaineisiin [vrt. Baldwin].
  • Laajennettu ilmiasu tuo mukanaan uudenlaisen geenien ja ympäristön vuorovaikutuksen, joka on erikoistapaus geenien ja kulttuurin yhteisevoluutiosta [ks. Trivers; E.O. Wilson; Boyd ja Richerson; Sanderson ja Gintis].
• Artikkelissa The evolution of evolvability (teoksessa C. Langton (toim.), Artificial Life, 1989) Dawkins esitti teorian evoluution evoluutiosta [ks. myös Maynard Smith]. Tämän voi ymmärtää myös niin, että tietyllä heikolla tavalla evoluutiolla on suunta [ks. Gould].
  • Aitotumallisten solujen [ks. Lyell; Schleiden ja Schwann] synty oli tärkein varhaisista askelista [mitokondrioista, ks. Calvin ja Mitchell; Margulis ja Woese].
  • Eliöiden ja siten myös alkionkehityksen modulaarisuuden [ks. Morgan; Monod ja Jacob] kehitys on merkittävä askel, koska se madaltaa mikro- ja makroevoluution välillä joskus nähtyä eroa. Esim. useasta jalkaparista voi yksi pari muuntua siiviksi, kuten nelijalkaisilla selkärankaisilla on tapahtunut kolme kertaa evoluutiohistorian aikana. Modulaarisuus siis mahdollistaa tiettyjen (jo olemassa olevien) ruumiinosien muuntelun muista osista riippumattomasti. On syntynyt uusi biologian ala, evolutionaarinen alkionkehitys, "Evo Devo".
    • Vuoden 1998 lääketieteen Nobelin palkinto myönnettiin Jani Nüsslein-Volhardille (s. 1942), Eric Wieschausille (s. 1947) ja Ed Lewisille (s. 1918) alkion segmentoitumiseen vaikuttavien nk. hox-geenien tutkimuksesta. Esim. hiirellä ja ihmisellä on täsmälleen samat 38 hox-geeniä. Vastaavasti esim. nk. Pax-6 -geenit käynnistävät silmän muodostumisen. Näitä geenejä ohjaavat niiden omat ohjausgeenit, joiden vähäisetkin erot johtavat suuriin eroihin ilmiasussa: n on/off -geeniä muodostaa 2ⁿ erilaista kombinaatiota [ks. A.C. Wilson; Goodall ja de Waal]. Ohjausgeeneissä tapahtuvat muutokset saattavat johtaa myös tavallista nopeampaan evoluutioon [neoteniasta, ks. Leakeyt]. Eri geenit ovat aktiivisia esimerkiksi simpanssin ja ihmisen aivoja rakennettaessa: kyse ei ole pelkästään eri kokoisista aivoista edes lähisukulaisten välillä.
• Biologian ja kulttuurin väliset suhteet ovat tärkeitä tutkimuskohteita [ks. E.O. Wilson; Boyd ja Richerson; Sanderson ja Gintis]. Vaikka kulttuuri heijastelee ihmismielen psykologisia ominaisuuksia, monet sen sisällöt, esim. integraalilaskenta, eivät ole biologisia adaptaatiota. Myös tiede ja arvot voidaan (ainakin jossain määrin) erottaa toisistaan [ks. Hume; Weber; Luhmann ja Habermas]. Geenin itsekkyys --teoksessa Dawkins selittää eroja meemin, kulttuurievoluution täysin itsenäisen kopioitujan avulla [ks. myös Nelson ja Winter]. Hän on itse selittänyt uskontoja [ks. Hesiodos; Hume; Tylor ja Frazer Lévi-Strauss; Landtman] 'mielen viruksina' (Viruses of the mind teoksessa  B. Dahlbom (toim.), Dennett and His Critics: Demystifying Mind, 1993). Vaikka meemiteoria selittää kulttuurin välittymistä [ks. Tylor ja Frazer; Baldwin; Milgram], kuvatessaan aivoja passiivisena meemien kasvualustana se ei selitä itse luovuutta [ks. Darwin; Dunbar ja Miller]. Teoksessa The God Delusion (2006) Dawkins tukee ajatusta uskonnosta myös erilaisten psykologisten ominaisuuksien sivutuotteena [ks. Sperber ja Boyer]. Se että kulttuuria ei voi täydellisesti erottaa geeneistä on ilmeistä myös Dawkinsin oman laajennetun fenotyypin -teorian pohjalta.
  • Uskontotutkimuksessa puhutaan paradigmaattisesta perinteenvälityksestä, kun tarkoitetaan auktoriteettien hallitsemaa teologiaa, jossa on usein memeettisiä piirteitä. Sen rinnalla vaikuttaa intuitiivisempi helpommin opittava narratiivinen perinne, jota voidaan tutkia psykologian avulla.
  • Uskonnon Dawkins määrittelee perinteisesti yliluonnollisen, so. jumalien ja kuolemattoman sielun, kautta. Uskontoon liittyvät ongelmat ovat yleisesti tiedossa. Ne mm. kärjistävät ksenofobiaa synnyttävää ryhmähenkisyyttä [ks. Lorenz ja Tinbergen; Milgram; Trivers; Goodall ja de Waal; Boyd ja Richerson; Tooby ja Cosmides; Fiske ja Harris]. Samalla uskonnon positiiviset vaikutukset ovat kyseenalaisia. Niistä ei esim. ole moraalin perustaksi: opetuksia pitää tulkita ja valikoida, mikä vaatii muita perusteluja [jotka ovat sekä biologisia että kognitiivisia, ks. Kinsey; Kohlberg]. Kristinuskon kolminaisuusoppi on esimerkki meemien vaikutuksesta. Korostaessaan tällaisten järjenvastaisten opinkappaleiden ja niihin liittyvien auktoriteettien tärkeyttä uskonnot luovat pohjaa erilaisille ääri-ilmiöille [ks. Hume] ja tieteenvastaisuudelle.
    • Kolminaisuusopin kaltaisia doktriineja on puolustettu väittämällä, että ne ovat tarkoituksellisesti luotuja mysteerejä, jotka osoittavat miten uskonto poikkeaa rationaalisesta ajattelusta [ks. Augustinus; Kierkegaard]. Varhaisten kirkkoisien kirjoitukset paljastavat kuitenkin, että kolminaisuusoppia on sen syntyaikoihin pyritty rationalisoimaan kirkon sisälläkin. Meemit ovat siis eläneet omaa elämäänsä, ja funktionaaliset selitykset ovat niiden myöhempiä rationalisointeja. Voidaan kysyä, miksi uskonnoille on tärkeää vaatia seuraajiltaan sokeaa uskoa ja siihen liittyvää alistumista.
    • Islamilaisen fundamentalismin [ks. Averroës; Kinsey; Huntington ja Fukuyama] rinnalla valepukuinen kristillinen kreationismi, 'älykäs suunnittelu', valtaa alaa. Jopa Suomessa noin 34% ihmisistä epäilee evoluutioteoriaa.
  • Sosiologian alennustilaa kuvaa se, että uskonnontutkimuksesta on lähes tyystin hävinnyt yhteiskunnallinen aspekti. Uskontoon myötämielisten tutkijat korostavat mielellään käsitystä uskonnollisuudesta 'luonnollisena' ilmiönä, aivan kuin yhteisön sisäisillä paineilla ja valtapolitiikalla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa.
• Itsekäs geeni --teoria on herättänyt suuressa yleisössä lähes paniikin kaltaista pelkoa, ja eräät (vähälukuiset mutta äänekkäät) tiedemiehetkin ovat selvästi halunneet ymmärtää sen väärin [ks. Gould]. Dawkins ei kuitenkaan väitä ihmisluonnon olevan itsekkään. Hän ei myöskään väitä, että kulttuuri olisi ainoa itsekkyyttä rajoittava tekijä. Itsekäs geeni --teoksessa kulttuurin merkitys korostuu siksi, että ihminen on tutkimuksen kohteena vain memetiikkaa käsittelevässä osassa. Arvostellessaan Matt Ridleyn teosta vuodelta 1996 Dawkins sanoi: "Jos Itsekäs geeni -teokseen tulisi ihmistä käsittelevä jatko-osa, The Origins of Virtue osoittaa minkälaisen sen mielestäni tulisi olla". Kyseinen teos puolustaa modernia evoluutiopsykologista näkökulmaa ihmisluonnon biologisesta sosiaalisuudesta. Dawkins ei kuitenkaan ole väärässä korostaessaan myös kulttuurin ja ihmisen luomien instituutioiden merkitystä moraalille; tätähän osoittaa jo se, miten ihmisten väkivaltaisuus on vähentynyt historian aikana ei-biologisten tekijöiden vaikutuksesta [ks. Jackendoff ja Pinker].
  • Kritiikki on tyypillisesti avoimen vasemmistolaista, vaikka itsekäs geeni --teoria ei ole millään tavalla poliittinen, ja sen kehittäjistä ainakin Haldane, Maynard Smith ja Trivers ovat julkisesti vasemmistolaisesti ajattelevia; myös Dawkins on kertonut äänestävänsä työväenpuoluetta. Korostaessaan että positiivisetkin ihmisluonnon ominaisuudet vaativat institutionaalisia tukipylväitä Dawkins astuu myös äärioikeistolaisen libertarianismin varpaille [ks. Rawls ja Raz].
  • Dawkinsin kommenttia geeneistä, "They created us, body and mind", on 'lainattu' muodossa "They control us, body and mind" (R. C. Lewontin, S. Rose ja L. J. Kamin, Not in Our Genes, 1984).
    • Dawkins: "Ainoina maailmassa voimme nousta kapinaan itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan" (käännös Kimmo Pietiläisen). Tässä hän viittaa sekä geenien [ks. Moore] että meemien [esim. propaganda; ks. Marx] tyranniaan. John Hustonin elokuvassa Afrikan kuningatar (The African Queen, 1951) Katharine Hepburn tokaisee Humphrey Bogartille: "Nature, Mr. Allnut, is what we are put in this world to rise above".
    • Lasten myöhäinen kasvupyrähdys takaa heille aikaa sosiaalistaa itse itsensä [ks. Piaget; Fiske ja Harris]; esim. leikkiminen [ks. Aristoteles; Piaget; Leslie ja Baron-Cohen; Tooby ja Cosmides] astuu tässä kuvaan mukaan. Ihmisaivot kehittyvät valmiiksi vasta syntymän jälkeen, ja juuri tämä mahdollistaa ympäristön tavallista vahvemman vaikutuksen. Dawkins: "...on täysin mahdollista väittää, että geeneillä on tilastollinen vaikutus ihmisen käyttäytymiseen samalla kun muut ilmiöt modifioivat, kumoavat ja kääntävät geenien vaikutuksen päinvastaiseksi" (käännös Kimmo Pietiläisen). [Ks. myös Wright, Fisher ja Haldane.]
  • On hämmästyttävää, että juuri 'holistisesti' ajattelevat ihmiset haluavat redusoida organismit geeneihinsä väittämällä, että geenien pyrkimyksestä monistaa itseään seuraisi moraalisia ongelmia. Organismit ovat määritelmällisesti muutakin kuin geeninsä. Jos organismi toimii altruistisesti koska (tai vaikka) sen geenit ovat itsekkäitä, organismi on altruistinen. Se että geenit käyttävät organismeja omien 'pyrkimystensä' välineenä ei tarkoita, että nämä pyrkimykset olisivat tärkeimpiä tai perustavampia kuin organismin itse arvottamat pyrkimykset. Tämän syvällisemmälle metafysiikalle ei ole tarvetta.
    • Itsekäs geeni --teoria ei esimerkiksi tarkoita, että ihmiset pyrkisivät levittämään geenejään. Geenit eivät ohjaa käyttäytymistä suoraan, vaan ainoastaan luomalla vaistoja, jotka tekevät suvunjatkamisesta miellyttävää [ks. James]. Näin selibaatin tai ehkäisypillerin [ks. Kinsey] olemassaolo ei kumoa teoriaa [ks. Symons ja Buss].

Richard R. Nelson ja Sidney G. Winter

• Taloustieteilijöitä, jotka aloittivat organisaatioiden ja etenkin yritysten kehityksen evoluutioteoreettisen mallintamisen. Nelsonin ja Winterin työn taustalla oli uusklassisen taloustieteen [ks. Marshall] käsitys dynaamisesta talouskehityksestä [ks. Schumpeter ja Hayek], jota vasta tietokoneiden kehityksen myötä pystyttiin mallintamaan [ks. Simon ja Arrow]. Vaikka teorian laaja esitys julkaistiin yhteisessä teoksessa An Evolutionary Theory of Economic Change (1982), sen juuret löytyvät jo 60-luvulta; esim. S.G. Winter, Economic 'natural selection' and the theory of the firm (Yale Economic Essays, 4, 225-272, 1964). Heidän projektinsa on osa yleisempää pyrkimystä kehittää yhteiskuntatieteitä biologisen evoluutioteorian mallin mukaan [ks. Sanderson ja Gintis].
  • Teoria kehittyi erillään meemiteoriasta [ks. Dawkins], joka olikin luonteeltaan paljon abstraktimpi.
• Nelsonin ja Winterin teoria perustuu kolmeen ideaan: (1) Organisaatioiden rutiinit eli historiallisesti muodostuneet toimintatavat vastaavat geenejä; voidaan puhua myös organisaation muistista. Koska rutiineihin kuuluu 'tuotantoon' liittyvien teknisten kykyjen lisäksi organisaation päätöksentekomekanismit, jälkimmäisten tuotokset eivät ole täydellisesti optimoituja. Teoria kieltääkin jyrkän eron päätösten ja niiden tuottamisen välillä, ja madaltaa siten taloustieteen ja organisaatioteorioiden [ks. Taylor] välistä kuilua. Etenkin monimutkaisemmissa yhteiskuntapoliittisissa kysymyksissä jopa päätösten täytäntöönpano voi vaikuttaa lopputulokseen. (2) Geenien tapaan myös rutiinit mutatoituvat, ja osa organisaatioiden rutiineista on jopa luotu toiminnan parantamista varten. Etsinnän (tai haun, engl. search) tulokset ovat ennakoimattomia eivätkä koskaan optimaalisia. Parempien rutiinien etsintä tuottaa kuitenkin aina, epäonnistuessaankin, tietoa, joka on taloudellisen muutoksen kulmakivi. (3) Valintaympäristöön kuuluu organisaation toiminnan kysynnän lisäksi myös mahdollisten kilpailijoiden toiminta. Tutkimus ja tuotekehitys kilpailijoita matkimalla on aina varteenotettava vaihtoehto. Silloinkin kun teoria vahvistaa perinteisen taloustieteen (usein empiirisestikin vahvistettuja) tuloksia, se tekee sen ilman ongelmalliseksi katsottuja oletuksia, joita uusklassisen teorian yksinkertaistettu matemaattinen koneisto tarvitsi. Teoria tarjoaa myös aikaisempaa paremman mahdollisuuden määrittää makrotaloustieteen parametreja mikrotason avulla.
  • Kilpailijoiden toiminnan huomioiminen viittaisi peliteoriaan [ks. von Neumann], jota Nelson ja Winter eivät teoksessaan käsittele. Hyvin lähelle he kuitenkin pääsevät käsitellessään yhteiskunnallista päätöksentekoa ja yhteisen edun määrittelyä (ei identifiointia) prosessin avulla [ks. myös Weber]. Moderni peliteoriahan pystyy huomioimaan myös arvot [ks. Sanderson ja Gintis].

Alan Guth 1945(7?)- ja Andrei Linde 1948 -

• Fyysikkoja, jotka kehittivät maailmankaikkeuden alkuräjähdysteoriaa [ks. Gamow] nk. inflaatiomallilla. Nk. Higgsin kentällä --- tai jollain hyvin samankaltaisella kentällä --- on voinut olla tässä osansa [ks. Weinberg]. Paljolti juuri kosmisen inflaation ansiosta maailmankaikkeus pääsi alkamaan suhteellisen matalan entropian tilassa [ks. Boltzmann].
• Guthin 1979 kehittämän nk. kosmisen inflaation mukaan maailmankaikkeus laajeni äärimmäisen nopeasti lyhyessä ajassa ollessaan vasta n. 10^-35 sekuntia vanha. Tämän seurauksena se olisi huomattavasti suurempi kuin aikaisemmin on arvioitu, ja vain pieni osa olisi havaittavissa eli nk. kosmisen horisonttimme sisäpuolella. Inflaation aikaiset kvanttifluktuaatiot selittävät galaksien, tähtien ja planeettojen olemassaolon. COBE-satelliitin vuonna 1992 kosmisesta taustasäteilystä löytämä lämpötilan hienoinen epätasaisuus onkin tulkittu galaksien 'siemeniksi'. Näiden lämpötilavaihteluiden 'akustisten piikkien' teoreettinen analyysi antaa arvoja tärkeille kosmologisille parametreille.
  • Eräs inflaation seuraus on, että maailmankaikkeuden tulisi olla hyvin lähellä raja-arvoa ikuisesti laajenevan ja lopulta kokoon romahtavan maailmankaikkeuden välillä, eli Ω = 1 [ks. Hubble]. Koska maailmankaikkeuden materiaa ei näytä olevan tarpeeksi tätä varten, merkittävä osa siitä täytyy olla 'pimeässä' muodossa, kuten jo galaksien liikkeiden ja stabiiliuden gravitaatiotutkimus oli paljastanut. Pimeäksi aineeksi on ehdotettu mm. pienen massan omaavia neutriinoita [ks. Bohr ja Pauli; Fermi]. Myös mustat aukot [ks. Penrose ja Hawking] ja ruskeat kääpiöt [ks. Hoyle], jotka kuuluvat nk. MACHO (engl. Massive Astrophysical Compact Halo Object) -luokkaan, ovat mahdollisia tekijöitä. Nämä kaikki muodostanevat kuitenkin vain pienen osan kaikesta pimeästä aineesta, joka ei välttämättä muistuta mitään nykyisin tunnettua ainetta ja johon viitataan lyhenteellä WIMP (Weakly Interacting Massive Particles). Esimerkkeinä on mainittu mm. supersymmetriset hiukkaset [ks. Uhlenbeck ja Goudsmit] ja magneettiset monopolit [ks. Dirac].
  • Taustasäteilyn hienorakenteen löytämisestä jaettiin v. 2006 fysiikan Nobelin palkinto George Smootille (s. 1945) ja John C. Matherille (s. 1946). Taustasäteilystä etsitään nykyään jälkiä myös polarisaatiosta ja gravitaatioaalloista.
• Linden kaoottisessa inflaatiomallissa inflaatio ei tapahtunut samalla tavalla koko maailmankaikkeudessa, vaan eri alueiden satunnaiset erot vaikuttivat niissä tapahtuneen inflaation luonteeseen. Meille näkyvän maailmankaikkeuden horisontin tuolla puolen voi olla alueita, joissa luonnonlait ovat kehittyneet eri tavoin; tällä on merkitystä myös nk. antrooppisen periaatteen [ks. Hoyle] tulkinnassa.
  • On myös ehdotettu, että mustat aukot muodostaisivat uusia maailmankaikkeuksia [ks. Penrose ja Hawking]. Kosmologiset monimaailmateoriat ovat yleensäkin uskottavampia kuin kvanttimystiset [ks. Bohr ja Pauli] ja realistiset metafyysiset [ks. Quine] teoriat.
• 1990-luvun tulokset Tyypin Ia -supernovista osoittavat maailmankaikkeuden laajenemisvauhdin [ks. Hubble] kiihtyvän. Laajenemisessa ei siis ole kyse kerran tapahtuneen räjähdyksen seurausilmiöstä vaan dynaamisesta prosessista; ilmiöön on liitetty termi 'kvintessenssi'. Maailmankaikkeuden massatiheys pyrkii hidastamaan laajenemista ja nk. tyhjiön energia [uusi 'kosmologinen vakio', ks. Einstein] nopeuttamaan sitä. Viimeisten viiden miljardin vuoden ajan jälkimmäinen tekijä on dominoinut massan levittäytyessä yhä harvemmaksi. Pimeä aine voi olla myös energian muodossa avaruuden tyhjiössä.

Jane Goodall 1934 - ja Frans de Waal 1948 -

• Biologeja, jotka ovat tutkineet etenkin simpanssien [ks. Landtman; Maslow] yhteisöelämää [etologiasta, ks. Lorenz ja Tinbergen]; Goodall tunnetaan villien ja de Waal vangittujen populaatioiden tutkimuksesta. Jälkimmäinen on tutkinut myös bonoboja.
  • Simpanssit ja pienikokoiset kongonsimpanssit eli nk. bonobot kuuluvat gorillojen (joista myös erotetaan läntinen ja eteläinen tyyppi) ja ihmisten kanssa ihmisapinoihin. On arvioitu, että ihmisten ja simpanssien esi-isä eli noin kuusi miljoonaa vuotta sitten, ja että simpanssihaara jakautui kahtia vain n. 1.5-3 mvs [lajien evoluutiohistoriasta, ks. Leakeyt].
  • Bonoboja on tutkinut myös mm. Takayoshi Kano; esim. The Last Ape: Pygmy Chimpanzee Behavior and Ecology (1992). Muutamia huomioita: (1) simpanssit ovat aggressiivisia, bonobot eivät, (2) simpansseilla urokset hallitsevat naaraita, bonoboilla naaraat uroksia, ja (3) simpanssit eivät ole seksihulluja, bonobot ovat. Pienenkin geneettisen eron [ks. A.C. Wilson] vaikutus käyttäytymiseen voi olla merkittävä hyvin monimutkaisten aivojen tapauksessa [ks. Dawkins].
• Goodall on tutkinut simpansseja luonnossa 1960-luvulta alkaen (My Friends the Wild Chimpanzees, 1969; In the Shadow of Man, 1971). Artikkelissa Life and death at Gombe (National Geographic, May, 592-621, 1979) hän esitti suurta huomiota saaneen havainnon simpanssien väkivaltaisuudesta [ks. Lorenz ja Tinbergen]. Simpanssiurokset partioivat ryhmissä vieraita lajitovereita etsien ja heidät tappaakseen, ja onnistuvat joskus tuhoamaan naapuriyhteisön kokonaan; voidaan puhua sissisodasta [ks. Keeley]. Goodall havaitsi myös simpanssien kyvyn alkeellisten työkalujen käyttöön (The Chimpanzees of Gombe: Patterns of Behavior, 1986). Tyypillinen esimerkki on tikun käyttö muurahaisten 'poimintaan' pesästään. Älykkyys ei siis perustu vain kieleen [ks. Chomsky; Drake; Jackendoff ja Pinker].
  • Simpanssien 'muukalaisvihan' seurauksena urokset eivät voi jättää omaa laumaansa.
  • Simpanssien älyllisillä kyvyillä on selviä rajoituksia: tyypillisesti ratkaistavan ongelman ja siihen auttavan työkalun piti olla yhtä aikaa näköpiirissä. Hermosoluilla, jotka aktivoituvat oman aktiviteetin lisäksi toisten samanlaisen aktiviteetin seuraamisesta tai vain ko. aktiviteetin ajattelemisesta, lienee tässä merkitystä. Giacomo Rizzolatti teki ensimmäiset havainnot näistä nk. peilineuroneista [ks. myös Hubel ja Wiesel]; esim. Rizzolatti ym., Premotor cortex and the recognition of motor actions (Cognitive Brain Research, 3(2), 131-141, 1996). Simpanssien älykkyyden hedelmät eivät myöskään siirry sukupolvelta toiselle keräytyvästi, mikä olisi kulttuurievoluution perusta [ks. Boyd ja Richerson].
• Vastavuoroinen käyttäytyminen edustaa simpanssien sosiaalista älykkyyttä [ks. Trivers], joka on em. teknistä älykkyyttä merkittävämpää; de Waal on kuvannut ilmiötä teoksessaan Chimpanzee Politics (1982). Turkinhoito, ruuan jako ja konflikteihin liittyvät aputoimet (kostot mukaan lukien) ja yleensäkin erilaiset liittoutumat liittyvät tähän. Yhteistyö vaikuttaa dominanssihierarkioihin: alfauros ei kykene käyttämään valtaansa despoottisesti, vaikka muut urokset eivät voi 'äänestää' jaloillaan [ks. Landtman]. Myös huiputtaminen on osa simpanssien kykyjä. Simpansseilla näyttäisi olevan jonkinasteinen mielen teoria [ks. Leslie ja Baron-Cohen], joka tulee selvemmin esille kilpailu- kuin yhteistyötilanteissa [ks. Drake].
  • Ajatus sosiaalisen älykkyyden merkityksestä syntyi nimenomaan apinatutkimusten yhteydessä, mm. Alison Jolly, Lemur social behaviour and primate intelligence (Science, 153, 501-506, 1966). Simpanssien strategisen huiputtamisen tutkimus johti käsitteeseen 'machiavellinen älykkyys' (esim. Dick Byrne ja Andrew White (toim.), Machiavellian Intelligence, 1988). Termi sosiaalinen älykkyys on tarkempi etenkin ihmisten kohdalla [ks. myös Machiavelli].
  • Simpansseilla on ollut tärkeä asema mielen teorian kehityksessä;  esim. D. Premack ja G. Woodruff, Does the Chimpanzee have a Theory of Mind? (Behavioral and Brain Sciences, 1, 515-526, 1978).
  • Vaikka turkinhoidolla eli sukimisella on hygieniaan liittyvä funktionsa, kädelliset pitävät sen avulla myös ryhmänsä koossa [ks. Dunbar ja Miller]. Mitä suurempi lajin tyypillinen ryhmä on, sitä kauemmin turkinhoitoon kuluu aikaa.
• de Waalin mukaan simpanssit omaavat jonkinasteisen moraalin esiasteen [ks. Kohlberg]. M. Torii oli esittänyt artikkelissa Possession by non-human primates (Contemporary Primatology, 310-314, 1974), että kädelliset eivät vie lajitovereidensa hallussa olevia esineitä. Artikkelissa Reconciliation and consolation among chimpanzees (Behavioral Ecology & Sociobiology, 5, 55-66, 1979) de Waal osoitti kollegansa A. van Roosmalen kanssa, että simpanssit myös sovittelevat riitojaan ja lohduttavat lajitovereitaan [ks. Tooby ja Cosmides]. Yleensäkin vastavuoroisuuteen liittyvät moraaliset tunteet ovat kehittyneet. Teoksessaan Hyväluontoinen (Good Natured, The Origin of Right and Wrong in Humans and Other Animals, 1996) de Waal määrittelee simpanssien nk. yhteisöhuolen toisten sosiaalisten suhteiden parantamisena väliin tulevan omaksi eduksi. Teoksessa Primates and Philosophers (alaotsikolla How Morality Evolved, 2006) de Waal käy asiasta keskustelua neljän moraalifilosofin kanssa, ja sosiologisia tekijöitä väheksyvänä ei pysty vakuuttavaan esitykseen.
  • de Waalin retoriikka on antagonistista ja kollegoja halventavaa, vaikka perusasia, moraalin biologiset juuret, ei juurikaan ole enää kiistelyn kohteena; kaikki em. teoksen kirjoittajat hyväksyvät ajatuksen. de Waalin on vain vaikea itse hyväksyä sitä, että ryhmäkokojen kasvu, so. sosiologiset tekijät, ovat ihmisen kohdalla johtaneet myös eroihin muihin eläimiin verrattuna. Kun Länsi-Euroopassa murhien suhteellinen määrä on vähentynyt sadasosaan 700 viime vuoden aikana [ks. Magna Carta; Daly ja Wilson], pelkkä biologinen empatiakyky ei muutosta selitä [ks. Dawkins; Jackendoff ja Pinker].
• Ihmisapinoiden tutkimuksella on ollut merkitystä myös antropologiassa; esim. Lars Rodseth ym., The human community as a primate society (Current Anthropology, 32(3), 221-254, 1991). Vaikka vain ihmisellä vakaa parisuhde [ks. Westermarck; Leakeyt] yhdistyy sekä miesten että naisten keskinäisiin suhteisiin [tehden yhteisöjen sitovista verkostoista erityisen rikkaita; ks. Landtman], urosten välisiä koalitioita tavataan simpansseilla ja naaraiden välisiä bonoboilla. Jälkimmäiset ovat erityisen tärkeitä, koska sekä ihmisellä (heikommin) ja bonoboilla (vahvemmin) naiset tai naaraat muuttavat kauemmaksi syntymäpaikastaan, ja yhteistyön taustalla sukulaisuuden merkitys on vähäistä. Bonoboilla taustalla ovat ekologiset syyt, ruoankeräyksen suhteellinen helppous, ja on ehdotettu että huonosti sulavien juuresten keittäminen olisi vastaavasti vaikuttanut ihmisellä [ks. Leakeyt].

Donald Symons ja David M. Buss

• Evoluutiopsykologeja, jotka ovat tutkineet sukupuolten välisiä eroja seksuaalisessa käyttäytymisessä [ks. Kinsey]. Evoluutiopsykologia on 1980-luvulla kehittynyt tieteenala, joka pyrkii selittämään ihmisen psykologisia ominaisuuksia biologisen evoluution perspektiivistä. Perusväittämä on, että on olemassa jotain, jota voidaan kutsua ihmisluonnoksi [ks. Tooby ja Cosmides]. Käyttäytymiseen tämä luonto vaikuttaa tietenkin vain epäsuorasti. Sukupuolten väliset pienet mutta selvät erot [ks. Leslie ja Baron-Cohen] korostuvat sosiaalisista syistä [ks. Fiske ja Harris].
  • Evoluutiopsykologian ennakoijia olivat mm. Darwin; Hume; Smith; James ja Westermarck [ks. myös Maslow]. Myöhemmin kuvaan tulivat etologia [ks. Lorenz ja Tinbergen], sosiobiologia ja käyttäytymisekologia [molemmista, ks. E.O. Wilson; Dawkins]. Vaikka sosiobiologia etsi joskus suorempaa yhteyttä biologian ja käyttäytymisen välille, geenit tuottavat kuitenkin vain proteiineja; Symons kirjoitti aiheesta artikkelin On the use and misuse of Darwinism in the study of human behavior (teoksessa Barkow J., L. Cosmides, J. Tooby (toim.), The Adapted Mind: Evolutionary Psychology and the Generation of Culture, 1992).
  • Helena Cronin on dokumentoinut evoluutiopsykologian kehitystä teoksessaan The Ant and the Peacock: Altruism and Sexual selection from Darwin to Today (1991).
  • Jopa kirjallisuudentutkimus on tukenut evoluutiopsykologisia teorioita, esim. Jonathan Gottschall ym., Sex differences in mate choise criteria are reflected in folk tales around the world and in historical European literature (Evolution and Human Behaviour, 25, 102-112, 2004). Pari tuhatta vuotta vanhassa intialaisessa Kama Sutrassa tehdään samansuuntaisia empiirisiä havaintoja.
• Kun biologisen adaptaation taustalla on seksuaalinen valinta, sukupuolten välille voi syntyä eroja [ks. Darwin; Hamilton ja Williams; Leslie ja Baron-Cohen]. Symons julkaisi aiheesta ensimmäisen laajan tutkimuksen, The Evolution Of Human Sexuality (1979), ja Buss on jatkanut siitä (esim. The Evolution of Desire, 1994). Erojen tunnustamista pidetään poliittisesti epäkorrektina, vaikka ne luovat paljon ymmärtävämmän, so. humanistisemman, kuvan ihmisen luonteesta kuin puhtaasti rationaalinen, kulttuurideterministinen näkökulma, joka on usein avoimen sovinistinen. Erojen taustalla ovat miesten ja naisten radikaalisti erilaiset mahdollisuudet geeniensä levittämiseen [ks. Trivers].
  • Jo sukupuolten fyysiset erot ovat suuremmat kuin lisääntyminen itsessään vaatisi: miehet ovat jääneet naisia kookkaimmiksi ja vahvemmiksi ja naiset kehittyneet 'muodokkaimmiksi' kuin olisi esim. imettämisen vuoksi tarpeen. Osa ulkonäköön liittyvistä tekijöistä ovat kelpoisuusindikaattoreita: ulkonäkö, jota olemme adaptoituneet pitämään kauniina, viestii geenien hyvyydestä [ks. Hamilton ja Williams].
  • Kulttuurista ja varallisuudesta riippumatta naiset etsivät kumppanissaan hyvää sosiaalista asemaa, kunnianhimoa, ahkeruutta, luotettavuutta ja luonteen tasaisuutta. Esimerkiksi (ennen) hyvät metsästäjät tai (nykyään) muulla tavalla vaikutusvaltaiset miehet koetaan seksikkäiksi [Henry Kissinger: "Power is an aphrodisiac"; ks. myös Veblen; Landtman]. Miehille kumppanin nuoruutta ja terveyttä viestivä ulkonäkö on suhteellisesti tärkeämpää. Nykyihmiselle näillä tunteilla on tietenkin oma, biologiasta ja hyötynäkökohdista täysin eriytynyt merkityksensä, jonka ei edes tarvitse heijastua käyttäytymiseemme.
    • Yleinen, todennäköisesti tarkoitushakuinen väärinkäsitys on, että naiset olisivat adaptoituneet rahan perässä juoksemiseen. Ajatus on tietenkin aivan järjetön. Naiset saattavat korkeintaan tuntea luontaista kiinnostusta miehiin, jotka ovat, syystä tai toisesta, arvostettuja miesten keskuudessa.
    • Nykypäivän luonnonkansoissa poikamiehet harrastavat riskialtista suurriistan metsästystä ja vanhemmat, perheelliset, paremmin tuottavaa pikkuriistan metsästystä; esim. Kristen Hawkes, Showing off: tests of another hypothesis about men's foraging goals (Ethology and Sociobiology, 11, 29-54, 1991). Kyse on siis kilpailusta, jolla mainostetaan rohkeutta ja kyvykkyyttä. Evoluutiopsykologinen ajattelu näkyy siis myös optimointia korostavassa käyttäytymisekologiassa [ks. E.O. Wilson]. Nuorten miesten riskinotto näkyy myös alttiutena rikollisuuteen [ks. Daly ja Wilson].
    • Vaikka yksi biologian luoma kauneusihanne voi liittyä keskiarvoisuuteen [ks. Spencer ja Galton; Fiske ja Harris], naisten nuoruutta ja feminiinisyyttä korostavat, liioitellutkin poikkeamat nähdään myös kauniina; juuri tähän perustuu meikkaus. Miesten kasvojen keskiarvosta poikkeava liiallinen maskuliinisuus ei tuota samaa tulosta: miestä aletaan pitää epäystävällisen näköisenä (puhutaan 'Minotauruksen syndroomasta').
    • Miesten arvostukset eivät ole nykyaikaisen langanlaihan supermalli-ihanteen taustalla, vaan kyse on naisten keskinäisestä kilpailusta: kulttuurissa, jossa nälkää ei tunneta, laihuus on yläluokkaisuuden merkki. Liiallinen laihuus on muoti, ja muodilla ei ole mitään tekemistä kauneuden kanssa. Supermallit täyttävätkin naistenlehtien sivut 'miestenlehtien' keskiaukeamatyttöjen ollessa painon suhteen selvästi normaalimpia.
  • Malli mm. ennustaa, että miehet olisivat halukkaampia lyhytaikaisiin seksuaalisiin suhteisiin ja alttiimpia pornografialle kuin naiset: kumpikin seikka on triviaalisti tosi. Lisäksi se selittää, miksi naiset ovat miehiä kiinnostuneempia omasta ulkonäöstään (ks. esim. Nancy Etcoff, Survival of the Prettiest, 1999). Perinteisen selitysmallin mukaanhan naiset ovat vain miehiä tyhmempiä investoidessaan mm. vaatteisiin ja meikkeihin. Evoluutiopsykologian mukaan sukupuolten välillä on kuitenkin toisenlainen ero: naiset ovat adaptoituneet nauttimaan ulkonäöstään ja sen huolehtimisesta miehiä keskimääräisesti enemmän.
    • Jo kotieläinten tutkimus on osoittanut, että koiraat ovat kyvykkäämpiä kun parittelukumppaneissa on vaihtelua; tämä on nk. 'Coolidgen efekti'.
    • Tämä ei tarkoita, että naisten hyväksikäyttö pornografiassa olisi hyväksyttävää, että aviomiehen uskottomuus olisi väistämätöntä, että naiset kaunistaisivat itseään vain seksiä hakeakseen, tms.
  • Mustasukkaisuuteen on universaali, kulttuurista riippumaton tunne [ks. Landtman; Kinsey]. Miesten geenien kannalta uskoton vaimo on uhka ja mustasukkaisuus on päässyt kehittymään adaptaatioksi asti. Mustasukkaisuus ei sinällään ole 'paha' asia, sillä tutkimusten mukaan se lievässä muodossaan jopa parantaa avioliittoa. Sen sijaan monissa kulttuureissa, kivikautisissakin, siedettyä henkistä tai fyysistä väkivaltaa naisia kohtaan ei tarvitse hyväksyä [naturalistisesta virhepäätelmästä, ks. Hume; Moore]. Kriminologian [ks. Daly ja Wilson] evolutiivinen tutkimushaara käsittelee tämänkaltaisia ilmiöitä.
    • Naiset tietävät olevansa lastensa biologisia äitejä, miesten isyyden ollessa (ennen DNA-analyysiä) arvailujen varassa; englanninkielisen sananlaskun mukaan "Mother's baby, father's maybe".
    • Naisten mustasukkaisuuden perusta on erilainen: heillä kyse on miehen investointipanoksen turvaamisesta oman perheen hyväksi.
• Buss on osoittanut, että mieltymysten erot ovat selvimmät lyhytaikaisten suhteiden yhteydessä. Vakavampaa suhdetta haettaessa erot tasoittuvat, ja etenkin puolison kiltteyden merkitys kasvaa. Buss puhuukin erillisistä pitkän ja lyhyen tähtäimen seksuaalisista strategioista [ks. Kinsey]. Ajattelu luo siltaa evoluutiopsykologian ja modernin käyttäytymisekologian [ks. E.O. Wilson] välille. Koska ihmiset oppivat kehityksensä aikana oman sosiaalisen 'markkina-arvonsa' [ks. Smith; Baldwin; Trivers; Fiske ja Harris], heillä on tyypillisesti realistiset odotukset kumppaninsa suhteen. Odotukset riippuvat kuitenkin em. strategioista: miehet nostavat vaatimuksiaan pitkissä suhteissa, naiset laskevat niitä. Peliteoreettisten [ks. Maynard Smith] prosessien lisäksi vakavien suhteiden luomista edesauttaa romanttinen rakkaus. Vaikka rakkauden pääasiallinen funktio on sitouttaa pari suhteeseensa ja lapsista huolehtimiseen, tunteille tyypillisesti se auttaa myös itse puolison valinnassa, päätöksenteossa [ks. Tooby ja Cosmides; Damasio]. Evoluutiopsykologia ei kiellä, etteikö kulttuuri vaikuttaisi romanttisen rakkauden ilmenemismuotoihin ja tapoihin; esimerkkinä tästä on keskiajan ikuisen romanttisen rakkauden ideaali [ks. Dante; Shakespeare]. Vastaavahan pätee myös perustunteisiin [ks. Trivers].
  • Suosiessaan kiltteyttä vakavissa suhteissa seksuaalinen valinta on vaikuttanut moraalin kehitykseen [ks. Kohlberg; Dunbar ja Miller; kulttuurista ks. Boyd ja Richerson].
  • Romanttisen rakkauden universaalisuudesta, ks. Jankowiak W., T. Fischer, A Cross-Cultural Perspective on Romantic Love (Ethnology, 31, 149-155, 1992) ja P. Hogan, The Mind and Its Stories: Narrative Universals and Human Emotion (2003).
  • Kulttuurit ovat usein pyrkineet vähättelemään romanttisen rakkauden merkitystä, koska se vaikeuttaa strategisten avioliittojen solmimista [ks. Lévi-Strauss]. Tällaiset tekijät selittänevät, miksi perinteinen humanistinen ajattelu pitää rakkautta yhä vieläkin sosiaalisena konstruktiona [ks. myös Landtman]; esim. Beall, A.E., R.J. Sternberg, The Social Construction of Love (Journal of Social and Personal Relationships, 12, 417-438, 1995).
  • Parinmuodostukseen liittyviä tunteita ovat (tässä järjestyksessä) himo, ihastus ja kiintymys; esim. Helen Fisher, Why We Love: The Nature and Chemistry of Romantic Love (2004). Fisher uskoo, että vaikka ihminen on luonnostaan taipuvainen sitoutumaan aviopuolisoonsa, sitoutuminen voi olla myös 'sarjallista' [ks. Landtman].
  • Puolisoehdokkaan immuunipuolustusjärjestelmän geeniryhmän MHC (engl. major histocompatibility complex) jälkeläisten kannalta hyödyllisen erilaisuuden haistaminen voi vaikuttaa valintaan.
• Parinvalinta on vain yksi sosiaalisen kanssakäymisen muoto, jossa ihmisten välisillä eroilla on merkitystä. Buss on ollut tässä tutkimuksessa pioneerin asemassa. Nk. g-tekijä [yleinen älykkyys; ks. Piaget] ja Big Five [B5, ks. Lewin] muodostavat kuusi kulttuurista riippumatonta, ihmistä luonnehtivaa parametria (engl. Central Six), jotka vuosikymmenien työn jälkeen määriteltiin 1980-luvulla nykyiseen muotoonsa [näiden lisäksi tulevat vielä erilaiset psykopatologiset erot, ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Vaikka ominaisuudet ovat periytyviä [ks. Tooby ja Cosmides], myös ympäristöllä on vaikutuksensa [ks. Fiske ja Harris].
  • Esim. D.A Napolitanin ja G.R. Goethalsin tutkimus The attribution of friendliness (Journal of Experimental Social Psychology, 15, 106-116, 1979) osoitti, että ihmisten luonteenpiirteitä pyritään määrittelemään ja yleistämään hyvinkin pienten vihjeiden pohjalta. Taipumuksen luontevuus viittaa sen biologiseen adaptiivisuuteen: tilastollisesti sen avulla tehdyt johtopäätökset ovat olleet oikeita, ja persoonallisuuskin siten jotain olemassa olevaa.
    • Päättely voi kuitenkin johtaa myös virheisiin (engl. fundamental attribution error): tilanteet joihin ihmiset joutuvat voivat vaikuttaa siinä missä luonteenpiirteetkin (L. Ross, The intuitive psychologist and his shortcomings: Distortions in the attribution process, teoksessa L. Berkowitz (toim.), Advances in Experimental Social Psychology, Vol. 19, 173-220, 1977).
  • Bussin varhaisia artikkeleja aiheesta ovat Evolutionary biology and personality psychology: Toward a conception of human nature and individual differences (American Psychologist, 39, 1135-1147, 1984) ja Evolutionary personality psychology (Annual Review of Psychology, 42,459-491, 1991). Hän on toimittanut, yhdessä Patricia H. Hawleyn kanssa, teoksen The Evolution of Personality and Individual Differences (2011).
  • W.R. Ricen artikkeli Heritable variation in fitness as a prerequisite for adaptive female choice: The effect of mutation-selection balance (Evolution, 42, 817-820, 1988) käsittelee parinvalinnan taustalla olevan geneettisen vaihtelun syntyä [ks. Wright, Fisher ja Haldane; Tooby ja Cosmides].
  • Kuusi tekijää eli nk. GOCASE, jotka ovat paljolti, mutta eivät täydellisesti, toisistaan riippumattomia:
    • G = general intelligence, yleinen älykkyys; ainoa aina positiivinen ominaisuus.
    • O = openness, avoimuus
      • Daniel Nettle pitää avoimuuden (lievää) korrelaatiota älykkyyden kanssa osoituksena sen määrittelyn virheellisyydestä.
    • C = conscientiousness, tunnollisuus
    • A = agreeableness, miellyttävyys
    • S = stability, tasapainoisuus (usein määritellään toisen ääripään, neuroottisuuden, mukaan.
    • E = extraversion, ekstroversio eli ulospäin suuntautuneisuus
  • Koska B5-ominaisuudet eivät ole täysin toisistaan riippumattomia, on kehitetty jako stabiilisuus (CAS) ja plastisuus (OE), ja kaikki ominaisuudet yhdistävä nk. persoonallisuuden yleinen mitta (engl. General Factor of Personality, GFP).
  • Kulttuurien väliset erot eivät ainakaan suoraan selity persoonallisuuseroilla [ks. Huntington ja Fukuyama].

Luis Walter Alvarez 1911 - 1988

• Fyysikko, joka tutki n. 65 miljoonaa vuotta sitten tapahtunutta dinosaurusten sukupuuttoon kuolemista [ks. Lyell; Gould]. Alvarez ehdotti geologisten löytöjen perusteella, että syynä oli tavallista suuremman meteoriitin törmäys maahan ja tästä aiheutunut ilmaston kylmeneminen (Alvarez et al., Extraterrestrial cause for the Cretaceous-Tertiary Extinction, Science, 208, 1095-1108, 1980). Tutkimusta voidaan kutsua häiriö- tai katastrofiekologiaksi (engl. disturbance ecology).
  • Alvarez oli saanut fysiikan Nobelin palkinnon jo 1968 kuplakammion kehittämisestä 1950-luvulla [ks. van der Waals; Einstein].
  • Meteoriteoriaan sopiva kraatteri on löydetty Jukatanista, ja tunnetaan myös siihen sopiva isokroninen merkkihorisontti, so. meteoroideissa yleisen iridiumin maksimi liitukauden lopun sedimenteissä.
  • Teoksessaan A Choice of Catastrophes (1978) Isaac Asimov (1920-1992) oli jakanut 66 katastrofia viiteen eri luokkaan: (1) koko maailmankaikkeuteen vaikuttavat muutokset, (2) auringon toiminnan muutokset, (3) maapallon geofysikaaliseen toimintaan vaikuttavat muutokset, (4) ihmiskunnan olemassaoloon kohdistuvat, mahdollisesti itse aiheutetut, uhat, ja (5) lähinnä sivilisaatioon kohdistuvat uhat, jotka jättäisivät pienen määrän ihmisiä henkiin mutta alkeellisiin oloihin.
    • Häiriöekologia liittyy näistä lähinnä kohtiin (2) ja (3), mutta mukaan tulee myös aurinkokunnan ulkopuolisia tekijöitä, jotka jäävät kauaksi kohdan (1) tasosta, ja vain yksittäisiin kulttuureihin vaikuttavia tekijöitä [ks. Spengler ja Toynbee].
• Ekologisia häiriöitä voivat tuottaa mm.
  • tavallista suuremmat myrskyt
  • tulivuorenpurkaukset, jotka pimentävät ilmakehää [ks. Franklin; Leakeyt; Morgan ja McKenzie]
  • maanjäristykset [ks. Hooke ja Leeuwenhoek; Oldham ja Mohorovičíc; Morgan ja McKenzie]
  • meteoriitit [ks. Biot]
  • muutokset merivirroissa [ks. Stommel; Broecker]
  • muutokset auringon aktiivisuudessa, joka vaikuttaa kosmisen säteilyn voimakkuuteen [ks. Hess; Svensmark]
  • jääkaudet ja jäätiköitymiset [ks. Agassiz ja Croll], jotka tuottavat lämpötilavaihteluiden lisäksi myös esim. suurtulvia [ks. Wegener ja Holmes]
  • lähellä tapahtuvat supernovaräjähdykset [ks. Brahe; Hoyle], jotka kosmisen säteilyn vahvistamisen lisäksi tuottavat gammasäteilyä [ks. Rutherford]
  • muut gammasädepurkaukset, esim. toisiaan kiertävien neutronitähtien törmäyksistä tai mustan aukon [ks. Einstein; Penrose ja Hawking] syntymisestä
  • tähtien väliset, lähinnä vedystä koostuvat pilvet, jotka voivat (ainakin spekulatiivisesti) palaa maan ilmakehässä vedeksi
• Suurimmat maassa tapahtuneet elämän joukkotuhot ajoittuvat 630, 505, 438, 360, 248, 213, 144 ja 65 miljoonan vuoden päähän, ja niiden väliset ajat ovat 125, 67, 78, 112, 35, 69 ja 79 miljoonaa vuotta. Tässä on nähty periodisuutta, jota on yritetty selittää (ehkä hieman epätoivoisesti) mm. meteoriiteilla. Vähemmän totaalisia tuhoja on huomattavasti useampia, ja jos ne lasketaan mukaan, jotkut näkevät aineistossa 26 miljoonan vuoden periodisuuden. Viimeisen tuho on 13 miljoonan vuoden takana, joten mistään alarmismista ei ole kyse.

Lynn Margulis 1938 - ja Carl Woese 1928 -

• Biologeja, jotka ovat tutkineet elämän luokittelua [ks. Linné] ja kehitystä ylimmällä pääkuntatasolla (engl. domain). Molekyylibiologian merkitys luokittelussa kasvoi [ks. A.C. Wilson].
  • Vuonna 1959 Robert Whittaker (1920-1980) oli määritellyt kuntatasolla eläinten ja kasvien rinnalle sienet, erilaiset alkueläimet ja bakteerit. Uusi pääkuntataso tarvittiin korjaamaan tämän jaottelun ilmeisiä ongelmia [vrt. Schleiden ja Schwann].
• Ribosomien DNA:ta tutkimalla Woese löysi v. 1977 nk. arkit, joilla on tumattomuudestaan huolimatta paljon aitotumallisten solujen ominaisuuksia. Pääkuntatasolla tehtiin uusi jako: (1) (aito)bakteerit, (2) arkit ja (3) eukariootit (C. R. Woese, O. Kandler & M. L. Wheelis, Towards a natural system of organisms: Proposal for the domain Archaea, Bacteria, and Eucarya, Proceedings of the National Academy of Sciences of the USA, 87, 4576-4579, 1990). Näiden yhteinen esi-isä, LUCA (engl. Last Universal Common Ancestor) eli noin 3.5 miljardia vuotta sitten, jolloin arkkien esi-isä erosi aitobakteereista. Noin 2 miljardia vuotta jokin jälkimmäisistä jakautui edelleen arkeiksi ja eukariooteiksi [ks. myös Lyell]. Vaihtoehtoisen teorian mukaan eukariootit haarautuivat arkeista. On muistettava, että myös em. ajoituksista kiistellään vielä [ks. myös Lyell].
  • Eukarioottinen pääkunta (Eucarya, Eucaryota) koostuu eläimistä, kasveista, sienistä, ja vaihtelevasta määrästä alkueläinkuntia. (Sanaa eukario käytetään siis kahdessa eri merkityksessä, pääkunnan nimenä, jolloin se viittaa aitotumallisiin eliöihin, ja viittaamaan aitotumallisiin soluihin.) Sienet ovat läheisempää sukua eläimille kuin kasveille!
  • Arkit (Archaea) eli arkkibakteerit (Archaebacteria) elävät usein muulle elämälle sietämättömissä olosuhteissa, esim. kuumissa lähteissä tai kylmässä, äärimmäisen happamassa, emäksisessä tai suolaisessa ympäristössä. Niiden erityisiä entsyymejä on pyritty hyödyntämään myös kaupallisesti.
  • Bakteerit (Bacteria) eli aitobakteerit (Eubacteria) pitävät sisällään loput esitumallisista yksisoluisista eliöistä; esim. syanobakteerit [ks. Calvin ja Mitchell].
  • Viruksia [ks. Metchnikoff ja Ehrlich; Morgan] ei pidetä 'elävinä' olioina.
• Margulis keräsi todistusaineistoa teorialle, jonka mukaan eukarioottiset solut ja pääkunta  syntyivät, kun bakteerit valtasivat toisiaan, ensin parasiitteinä, mutta myöhemmin symbioottisesti (On the origin of mitosing cells, Journal of Theoretical Biology, 14, 255-274, 1967; nimellä Lynn Sagan). Teoriaa tukee organellien [ks. Fischer; Calvin ja Mitchell], etenkin viherhiukkasten ja mitokondrioiden, oma DNA [jonka hyödyntämisestä, ks. A.C. Wilson]. Esim. mitokondrioiden esi-isä tarjosi käymistä [ks. Lavoisier; Pasteur ja Koch; Fischer; Calvin ja Mitchell] hyödyntävälle isäntäsolulle uuden ja tehokkaamman happea käyttävän energialähteen (tarkemmastakin evoluutiohistoriasta on teorioita, mutta ne ovat vielä kiistanalaisia). Mitokondriot saattavatkin olla 'aitotumallisuuden' todellinen määrittelijä.
  • Noin 2.4-2.2 miljardia vuotta sitten vaikuttanut erittäin ankara jääkausi [ks. Agassiz ja Croll; Svensmark] on voinut vaikuttaa organellien evoluutioon.
  • Solun saadessa uuden symbiootin toisilleen vieraat DNA-ketjut olivat pituudeltaan samaa luokkaa. Ajan myötä suurin osa organellien geeneistä hävisi joko tarpeettomina tai siirtymällä tumaan: nykyisin esim. mitokondrioiden DNA:n kopiointi ohjautuu tumasta käsin. Mitokondrioiden omat [tarpeelliset, ks. Calvin ja Mitchell] geenit johtivat seuraamuksiin --- esim. sukupuolen käsitteeseen ja osittain myös vanhenemiseen ja sairauksiin --- jotka ovat selitettävissä itsekkään geenin ---teorialla [ks. Hamilton ja Williams; Trivers].
    • Jos aitotumallisten solujen syntyyn ei olisi liittynyt symbioosia, tai jos kaikki organellien geenit olisivat siirtyneet tumaan, maapallolla esiintyisi suvullista lisääntymistä mutta ei erillisiä sukupuolia.
  • Mitokondrioiden esi-isät tappoivat isäntänsä omaksi ravinnokseen ja etsivät uuden uhrin. Nykyisin 'kesytetyt' mitokondriot hallitsevat eliöille tarpeellista solukuolemaa. Syöpä on seurausta tämän prosessin pettämisestä.
• Todisteet symbioottisista soluista ovat johtaneet Marguliksen kannattamaan ideaa maapallosta elävänä organismina, Gaiana. Siinä biosfääri kontrolloi aktiivisesti maapallon ilmakehää ja ilmastoa optimoidakseen olosuhteet elämälle sopiviksi. Margulis olettaa myös, että symbioottisten mekanismien olemassaolo kumoaisi evoluutioteorian. Oli kuitenkin jo tiedossa, että bakteerit pystyvät vaihtamaan geenisekvenssejä keskenään [ks. Beadle, Tatum ja Avery] ja että nk. transposonit [ks. Monod ja Jacob] vaikuttavat aitotumallisten evoluutioon. Luonnonvalinnan algoritmi toimii täsmälleen samalla logiikalla riippumatta sitä syöttävän vaihtelun luonteesta. Tämä ei tarkoita, etteikö mitokondrioiden 'kesytys' olisi ollut tavallista merkityksellisempi askel evoluutiossa [ks. Maynard Smith; Dawkins].
  • Gaia-hypoteesin esitteli alunperin James Lovelock (1919-) teoksessaan Gaia - Äiti maa (Gaia: A New Look at Life on Earth, 1979). Hypoteesista on tullut yksi nykyajan monista new age --uskonnoista.
  • Vaikka elämä on vaikuttanut ilmakehän koostumukseen vapauttamalla siihen happea [ks. Lyell], tällä ei ole mitään tekemistä Gaia-hypoteesin kanssa. Radikaalisti vaihdellut ilmakehän happipitoisuus on myös ristiriidassa teorian kanssa.

Michael Boris Green 1946 -, John H. Schwartz 1941 - ja Edward Witten 1951 -

• Fyysikkoja, jotka kehittivät nk. (super)säieteoriaa. Se pyrkii avaruusajan ulottuvuuksia lisäämällä [niitä on yhteensä yksitoista; ks. myös Einstein] selittämään luonnonlait yksinkertaisemmin kuin aineen standardimalli [ks. Gell-Mann]. Teoria selittää alkeishiukkaset nk. säikeinä, joiden värähtely määrää hiukkasen massan, sähkövarauksen sekä nk. vahvan ja heikon varauksen.
  • Teorian esiaste on peräisin vuodelta 1968, jolloin se keksittiin melkein vahingossa. Siitä muodostui kenttäteoria 1974. Myöhemmät teoriat ovat oikeastaan supersäieteorioita, mutta lyhyempi termi kuulostaa luontevammalta myös niiden yhteydessä.
    • Vieläkin kauempaa etsittäessä teoria perustuu Kaluzan-Kleinin teoriaan [ks. Einstein]. Matematiikasta merkittäviä apuja löytyi Eulerin nk. betafunktiosta ja Srinivasa Ramanujanin (1887-1920) keksimästä nk. Ramanujanin funktiosta.
  • Tunnetuin säieteoreetikko lienee Sheldon Cooper televisiosarjasta Rillit huurussa (The Big Bang Theory, 2007-).
• Green ja Schwartz osoittivat 1984, että säieteoriat, jotka tuolloin antoivat kymmenulotteisen (9+1) aika-avaruuden, ovat kvanttiteorioita. Säieteoriat ovat parhaita ehdokkaita 'kaiken teoriaksi' [ks. Weinberg], koska ne sisältävät kvanttigravitaation ja antavat olemassa olevien hiukkasten ominaisuudet, jotka standardimallissa täytyy syöttää alkutietoina. Koska säikeet eivät ole pistemäisiä, vaan todennäköisesti nk. Planckin pituuden suuruisia, tätä skaalaa pienemmät etäisyydet eivät ole oikeastaan olemassakaan; näin teoria poistaa kvanttifysiikan ja yleisen suhteellisuusteorian välisen ristiriidan [ks. Penrose ja Hawking].
• Säieteorian ongelmaksi muodostui viisi toisistaan poikkeavaa ratkaisua. Witten osoitti 1995, että ratkaisut ovat yhdistettävissä nk. M-teoriassa. Samalla hän lisäsi kuudennen mahdollisen ratkaisuvariaation ja yhden uuden avaruusulottuvuuden. Witten on kuvannut teoriaa "21. vuosisadan fysiikaksi, joka on sattumalta joutunut 20. vuosisadalle".
  • Joe Polchinski kehitti teoriaa edelleen tavalla, joka teki muille mahdolliseksi selittää mustien aukkojen [ks. Einstein; Hoyle] nk. Bekensteinin-Hawkingin entropiaa ja 'haihtumista' [ks. Penrose ja Hawking].
• Gerardus 't Hooft (1946-) ja Leonard Suskind (joka oli myös mukana em. säieteorian esiasteita luotaessa) esittivät 1990-luvulla nk. 'holografiteorian'; myöhemmin on osoitettu, että ainakin eräässä omaamme yksinkertaisimmassa teoreettisessa maailmankaikkeudessa yhden avaruusdimension lisääminen tuottaa automaattisesti myös kvanttigravitaation [varsinaisesta optiikan holografiasta, ks. Bardeen ja Townes]! Ajatukselle antaa jonkinlaista tukea se, että mustan aukon entropia määräytyy tapahtumahorisontin pinta-alan (eikä sen sisään jäävän tilavuuden) perusteella, ja että ko. entropia edustaa maksimaalista mahdollista entropiatiheyttä.
• Säieteorioiden edistyminen on ollut hidasta, mutta sama pätee kaikkeen teoreettiseen fysiikkaan Weinbergin töiden jälkeen. Vaikka alan tutkimus on erittäin suosittua, myös epäileviä ääniä on alkanut kuulua.

Eric Kandel 1929 - ja Endel Tulving

• Neurofysiologeja, jotka ovat tutkineet ja luokitelleet muistia [ks. Turing; aistihavaintojen modulaarisesta rakenteesta, ks. Hubel ja Wiesel].
• Kandel tutki 1960-luvulta alkaen muistin toimintaa mm. Aplysia-nimisen merinilviäisen, 'merietanan', avulla. Hän löysi toiminnallisia eroja lyhytkestoisen (engl. short term memory, STM) ja pitkäkestoisen (long term memory, LTM) muistin väliltä. Kandel jakoi vuoden 2000 lääketieteen Nobelin palkinnon Arvid Carlssonin ja Paul Greengardin kanssa.
  • STM:n erityispiirre on sen kapasiteetin rajallisuus [ks. Shannon ja Wiener]. Vuonna 1974 Alan Baddeley korvasi sen erillisistä komponenteista koostuvalla työmuistilla (working memory, WM). Teoksessaan Mental Spaces: Aspects of meaning construction in natural language (1985) Gilles Fauconnier kehitti mentaalisten tilojen käsitteen kuvaamaan sellaista työmuistin aluetta, jossa tiettyyn prosessiin liittyvät käsitteet ja aistihavainnot yhdistetään semanttisesti [semanttisista verkosta, ks. Simon ja Arrow]. Tällaisia tiloja käytetään myös fiktiivisten maailmojen tapauksessa. Eri mentaalissa tiloissa olevien käsitteiden yhdistely ja sulautuminen (blending) voi selittää ajattelun luovuutta; Fauconnier on tutkinut asiaa etenkin Mark Turnerin kanssa (The Way We Think: Conceptual blending and the mind's hidden complexities, 2002).
    • Myöhemmin tietojenkäsittelytieteistä käyttöön otettu käsite just-in-time-spreading-activation (JITSA) kuvaa tapaa, jolla mentaalisen tilan sisältö laajentuu vain tarpeen mukaan [ks. Dennett].
    • Esimerkki 'blendistä': kuoleman esittäminen viikatemiehenä. Fauconnierin ja Turnerin teorialla onkin vahva yhteys taiteentutkimukseen [ks. Dutton].
  • LTM jaetaan nykyään kahteen osaan. Nk. implisiittiseen (engl. procedural) muistiin kuuluvat mm. jokapäiväiset, tiedostamattomat taidot [ja kategorisointi, ks. Fiske ja Harris], nk. eksplisiittiseen (engl. myös declarative) muistiin loput (ks. alla).
    • Kategorioita tutki etenkin Eleanor Rosch [ks. myös Renfrew ja Knight] artikkeleissaan Natural categories, (Cognitive Psychology, 4, 328-350, 1973) ja Principles of categorization (teoksessa E. Rosch & B. Lloyd (toim.), Cognition and categorization, 27-47, 1978). Kategorioiden rajojen ei tarvitse olla tarkkoja [ks. Wittgenstein]; mm. Roschin ja C.B. Mervisin yhteisartikkeli Family resemblances (Cognitive Psychology, 7, 573-605, 1975).
    • Näitä eroja on tutkittu mm. julkaisussa Knowlton B.J. & L.R. Squire, The learning of categories: Parallel brain systems for item memory and  category knowledge (Science, 262, 1747-1749, 1993).
• Endel Tulving jakoi eksplisiittisen muistin tosiasioihin liittyvään semanttiseen ja omiin kokemuksiin liittyvään episodiseen muistiin (Episodic and semantic memory, teoksessa Tulving ja Donaldson (toim.), Organization of memory, 1972). Jälkimmäisellä lienee tärkeä merkitys myös tietoisuuden synnylle [ks. Descartes; James; Damasio; Dennett].
• Muistia ja sen merkitystä tutkittiin myös muilta kannoilta. Jonathan Winson esitti 1971, että nk. REM (engl. Rapid Eye Movement) -uni on kehittyneiden eliöiden tapa prosessoida päivän tapahtumia ja niitä koskevia muistoja. REM-uni näyttää syntyneen evoluution myötä n. 140 miljoonaa vuotta sitten. Myös muistin epäluotettavuus ja muokattavuus [ks. Freud] kävi ilmeiseksi; esim. Elizabeth Loftus ja Kathrine Ketcham, The Myth of Repressed Memory: False Memories and Allegations of Sexual Abuse (1994). Daniel L. Schacter onkin listannut seitsemän muistin 'syntiä' (The Seven Sins of Memory, 2001). Nämä muistin ominaisuudet mahdollistavat myös itsepetoksen [ks. Trivers].
  • Eugene Aserinski (1921-1998) ja Nathaniel Kleitman (1895-1999) raportoivat REM-unen löytämisestä artikkelissa Regularly occurring periods of eye motility, and concomitant phenomena, during sleep (Science, 118(3062), 273-274, 1953).

Derek Bickerton 1926 - ja William H. Calvin 1939 -

• Bickerton on mm. protokieliä tutkinut kielitieteilijä [ks. Chomsky; Jackendoff ja Pinker] ja Calvin ihmisen ajattelun mekanismeja tutkinut teoreettinen neurofysiologi [ks. Damasio]. Yhdessä he ovat kirjoittaneet kielen evoluutiosta.
• Bickerton osoitti, että yhteisöissä, joissa useat erikieliset vanhemmat joutuvat puhumaan sekakieltä ilman mitään oikean kielen rakenteita (engl. pidgin), jo muutaman sukupolven --- jopa yhden ainoan --- jälkeen lapset kehittävät luonnostaan, ilman ulkopuolista mallia, kieliopin sisältävän kreoli-kielen (Roots of Language, 1981). Havainto tukee generatiivisia kielioppiteorioita, joissa ihmisellä oletetaan olevan erityisiä valmiuksia oppia nimenomaan kieleen liittyviä sääntöjä.
  • Bickerton sai kyseenalaista mainetta väittämällä teoksessaan Language and Species (1990), että moderni kieli on kehittynyt yhtäkkisesti n. 50 000 vuotta sitten [ks. Renfrew ja Knight; Dunbar ja Miller] yhden ainoan merkittävän mutaation kautta. Chomskyn tavoin hän ei pystynyt ymmärtämään, miten syntaksi olisi voinut kehittyä asteittain. Myöhemmin hän perääntyi väitteestä (ks. alla).
• Älykkyyden evoluutiossa [ks. Drake] Calvin on korostanut etenkin käden tehokasta ohjausta ballistisissa liikkeissä (A stone's throw and its launch window: Timing precision and its implication for language and hominid brains, Journal of Theoretical Biology, 104, 121-135, 1983). Brocan alue [ks. Broca ja Wernicke] on aktiivinen myös taitoa vaativien sarjallisten kädenliikkeiden aikana, ilmeisesti koska heittoliike on puheen ja sen ymmärtämisen tavoin tarkkaa ajoitusta vaativa toiminto. Näin älykkyys voisi siis osaltaan olla 'spandler' [ks. Gould]. Artikkelissa The brain as a Darwin machine (Nature, 1987) Calvin on kehittänyt ideaa ajattelusta reaaliaikaisena darwinilaisena prosessina [ks. James]. Yhdistämällä tämä ajatukseen uusista, monimutkaisista vaistoista voidaan ymmärtää myös heuristisia algoritmeja [ks. Peirce; Turing; Simon ja Arrow; Penrose ja Hawking; Tooby ja Cosmides; Hintikka]. Calvin on korostanut jääkauden aikaisten nopeiden ilmastomuutosten [ks. Wegener ja Holmes; Svensmark] vaikutusta älykkyyden kehityksessä.
  • Esimerkiksi kiven tarkka heitto vaatii osumista millisekunnin suuruiseen laukaisuikkunaan, mikä puolestaan vaatii suurta määrää aivokudosta [ks. Penfield ja Sperry] ja luo mallin sarjalliselle aivotoiminnalle. Vastaavanlaista tarkkuutta vaatii myös kivityökalujen valmistus [ks. Leakeyt].
  • Darwinilainen ajattelun teoria oli Jamesista riippumattomasti tullut myös Darwinin ystävän ja tukijan, T. H. Huxleyn, mieleen. Psykologi Donald Campbell (1916-1996) on tukenut ajatusta (Blind variation and selective retention in creative thought as in other knowledge processes, Psychological Review, 67, 380-400, 1960); tällä on yhteyksiä kulttuurievoluutioon [ks. Boyd ja Richerson].
• Bickerton ja Calvin esittävät yhteisessä teoksessaan Lingua ex Machina (2000), että protokielen synty liittyi myös ruuanhankintaan ja -jakoon. Syntaksin, siis 'oikean' kielen, kehitys alkoi vastavuoroisuuden [ks. Trivers] luodessa uusia abstrakteja kategorioita, kuka teki mitä ja kenelle; kielitiede puhuu temaattisista rooleista [muunlaisesta yhteydestä sosiaalisen älykkyyden ja kielen välillä, ks. Dunbar ja Miller]. Tästä eteenpäin Baldwinin efekti [ks. Baldwin; Boyd ja Richerson] saattoi olla merkittävä tekijä syntaksin kehityksessä: helpoiten kielioppisääntöjä oppivat ihmiset menestyvät muita paremmin.

Alan M. Leslie 1951 - ja Simon Baron-Cohen 1958 -

• Psykologeja, jotka tutkivat lasten kognitiivista kehitystä [ks. Baldwin; Piaget] ja sen häiriöitä [kognitiotieteistä, ks. Feigl ja Sellars].
  • Kognitiivinen psykologia on perinteisesti erottanut kolme kykyä: ymmärryksemme ulkopuolisesta fysikaalisesta maailmasta [ks. Chomsky; Hubel ja Wiesel], kielen [ks. Chomsky; Bickerton ja Calvin; Jackendoff ja Pinker] ja mielen teorian (ks. alla). Evoluutiopsykologian kehittymisen myötä myös tunteista ja käyttäytymisen motivaatioista tuli tutkimuksen kohteita.
• Leslie on tutkinut kausaliteetin ongelmaa (The perception of causality in infants, Perception, 1982). Kausaalisuhteiden seurannalla on aivan ilmeisiä etuja eloonjäämisen kannalta [ks. Drake] ja käsitys [ks. Hume], että niiden ymmärtäminen vaatii pitkällistä kokemusta ja yleistämistä kohteena olevista ilmiöistä, ei näyttäisi pitävän paikkaansa [ks. myös Kant]. On mm. osoitettu, että jo 3-4 kuukautta vanhat vauvat ymmärtävät empirismille välttämättömiä syy-seuraus --suhteita ja tekevät esim. eron fysikaalisen (esim. törmäyksen) ja sosiaalisen (esim. takaa-ajo) kausaation välillä. Jälkimmäinen johtaa myös mielen teorian käsitteeseen.
  • Kausaaliteetin tutkimus psykologiassa sai alkunsa A. Michotten töistä (The Perception of Causality, 1963). Ks. myös M.D. Hauser & B. Spaulding, Monkeys generate causal inferences about possible and impossible physical transformations (Proceedings of the National Academy of Sciences, 103, 7181-7185, 2006).
  • Artikkelissa Force dynamics in language and cognition (Cognitive Science, 12, 49-100, 1988) Len Talmy osoitti, miten sisäistetty ymmärrys kausaalisuudesta heijastuu kieleen [ks. Jackendoff ja Pinker].
• Leslie kiinnitti huomiota lasten mielikuvitusleikkeihin [Aristoteles; Piaget], jotka perustuvat eron tekemiseen todellisuuden ja kuvitellun välille (Pretense and representation: The origins of 'Theory of Mind' , Psychological Review, 94, 412-426, 1987). Mielen teorian lisäksi tämänkaltaisella adaptaatiolla voi olla merkitystä esim. taiteen evolutiivista taustaa etsittäessä [ks. Tooby ja Cosmides; Dutton].
• Mielen teorialla (engl. theory of mind, ToM) tarkoitetaan kykyämme ymmärtää, että myös toiset ihmiset omaavat halujen ja uskomusten kaltaisia mielen tiloja. Sen mekanismit ovat tavallaan tapoja lukea toisten ajatuksia: esim. lapset eivät matki näkemäänsä toimintaa, vaan niihin liittyviä pyrkimyksiä. Koska simpanssit [ks. Goodall ja de Waal] ymmärtävät, että lajitovereilla voi olla vääriä käsityksiä maailmasta, niillä lienee jonkinasteinen mielen teoria; muilla eläimillä vastaavaa ei ole havaittu. Baron-Cohen määrittelee lapsen asteittaisessa kehityksessä seuraavat vaiheet: (1) intentionaalisuuden paljastin, (2) katseen suunnan paljastin, (3) yhteisen tarkkaavaisuuden kohteen paljastin ja (4) mielen teoria (Mindblindness, 1995). Sosiaalisen elämän lisäksi mielen teoriaa voitiin hyödyntää myös metsästyksessä.
  • Mielen teorian taustalla on evoluutiohistoriallinen tarve välttää syödyksi tuleminen eli havaita mahdolliset saalistajat. Koska on aina turvallisempaa olettaa pahinta, ihmiselläkin on taipumusta 'animalisoida' [ks. Tylor ja Frazer; Sperber ja Boyer] elottomankin luonnon tapahtumia. Monet eläimet havaitsevat jollain tasolla myös intentioita, esim. käyttäytyykö potentiaalinen saalistaja nälkäisen vai kylläisen eläimen tavoin [intentionaalisesta asenteesta, ks. Dennett].
    • Justin Barrett otti käyttöön akronyymin HADD (engl. hyperactive agent detection device). Fritz Heider ja Mary-Ann Simmel osoittivat ja 1940-luvlla, miten ihmiset pyrkivät tulkitsemaan geometristen kuvioiden animoidut liikkeet niiden 'pyrkimysten' avulla (An experimental study of apparent behavior, American Journal of Psychology, 57, 243-259. 1944).
  • Niin kutsutussa Sally-Anne kokeessa Sally panee esineen laatikkoon ja poistuu paikalta. Tämän jälkeen Anne tulee ja siirtää esineen koriin ja poistuu paikalta. Sallyn tullessa takaisin tapahtumaa (tai kertomusta) seuranneelta lapselta kysytään mistä Sally etsii esinettä. Tulokset ovat yksiselitteisiä: useimmat kolmivuotiaat lapset vastaavat väärin (korista), eli he luulevat kaikkien tietävän saman kuin he itsekin. Useimmat nelivuotiaat vastaavat oikein (laatikosta), koska he ymmärtävät, että ihmisillä voi olla paitsi erilaisia käsityksiä, niin myös vääriä käsityksiä maailmasta. Heille on kehittynyt mielen teoria.
    • Myös esim. H. Wimmer ja J. Perner, Beliefs about beliefs: Representation and constraining function of wrong beliefs in young children's understanding of deception (Cognition, 13, 103-128, 1983).
  • Ihmisen silmän valkoinen alue on ainutlaatuinen adaptaatio, jonka taustalla on sosiaalisen signaloinnin tarve (engl. the cooperative eye hypothesis).
• Moraali [ks. Kohlberg] perustuu mielen teorian mukanaan tuomaan ymmärrykseen muiden ihmisten intressien olemassaolosta. Evoluutiobiologia antaa ymmärtää, että naiset voisivat olla taipuvaisempia empatiaan kuin miehet [ks. Hamilton ja Williams], ja tutkimus antaa tälle tukea. Teoksessaan Olennainen ero (The Essential Difference, 2003) Baron-Cohen argumentoi, että naiset ovat empaattisempia kuin miehet, jotka puolestaan ovat parempia erilaisten järjestelmien ymmärtämisessä ja rakentamisessa. Järjestelmät hän jakaa kuuteen tyyppiin, (1) teknisiin, (2) luonnollisiin, (3) abstrakteihin, (4) sosiaalisiin, (5) organisoitaviin ja (6) motorisiin. Yksilöiden erot ovat kuitenkin suuret jo sukupuolten sisällä, eli kunkin kyvyn nk. normaalijakauma on leveä. Löydetyt sukupuolierot vastaavat yhä suureksi osaksi päällekkäisten jakaumien huipun pientä (mutta tilastollisesti merkitsevää) siirtymistä kykyasteikolla. Erilaisuus ja eriarvoisuus eivät myöskään ole samoja asioita. Esim. koulutusjärjestelmä ei voi toimia optimaalisesti, jos se ei tunnusta sukupuolen merkitystä lasten kehityskäyrän kohdalla: erilaisuuden huomiointi vähentää eriarvoisuutta.
  • Tunnetun yksinkertaistuksen mukaan miehet osaavat lukea karttaa (omaavat mm. avaruudellista kykyä) ja naiset kysyä tietä (osaavat käyttää kieltä miehiä paremmin). Sukupuolten kognitiivisten erojen tutkimusta edisti mm. E.E. Maccobyn ja C.N. Jacklinin teos The Psychology of Sex Difference (1974).
  • Carol Gilligan kritisoi Kohlbergin moraaliteorian korostavan 'miehistä' oikeusajattelua 'naisellisemman' huolenpidon sijaan (In a Different Voice, 1982), ja Martin Hoffman havaitsi naisten empatiakyvyn kehittyneemmäksi (Sex differences in empathy and related behaviors, Psychological Bulletin, 84, 712-722, 1978). Benenson ym. osoitti, että sukupuolten sosiaalisuus saa erilaisia muotoja: naiset korostavat enemmän läheisiä henkilökohtaisia suhteita, miehet ryhmäkäyttäytymistä ja yhteistyötä (Males' greater tolerance of same-sex peers, Psychological Science, 20, 184-190, 2009). Myös statuksen tavoittelu on miehille tärkeämpää kuin naisille [ks. Trivers; Fiske ja Harris].
    • Kaikesta huolimatta sukupuolten väliset erot ovat vähäisempiä kuin monet feministiset teoriat mm. aivopuoliskojen erojen [ks. Penfield ja Sperry] merkityksestä johtavat. Esimerkiksi:
      • Miehet eivät ole moraalittomia, eikä yleisistä moraalikäsityksistä ole löytynyt merkittävää sukupuolieroa (esim. J. L. Walker, Sex differences in the development of moral reasoning: A critical review, Child Development, 55, 677-691, 1984). Lisäksi kyky empatiaan näkyy myös tyttöjen ja naisten paremmassa kyvyssä epäsuoraan, verbaaliseen aggressiivisuuteen.
      • Myös naiset kykenevät rationaaliseen ajatteluun. Esim. Noretta Koertge on pahoitellut tapaa, jolla feministit väittävät tieteellisten tutkimusmenetelmien olevan seksistisiä ja yhteen sopimattomia 'naisen tavan tietää' kanssa (How feminism is now alienating women from science, Skeptical Inquirer, 19, 42-43, 1995). Newtonin gravitaatioteoriaa on tällä perusteella kuvattu 'raiskauksen ohjekirjaksi' ja Einsteinin E=mc² kaavaa 'seksistiseksi' [koska se tekee valon nopeudesta etuoikeutetun, ks. myös Sartre ja Beauvoir; Foucault ja Derrida].
  • Pientenkin erojen tieteellinen merkitys on siinä, että ne kertovat jotain kognitiivisten kykyjen evoluutiohistoriasta.
• Baron-Cohen ja Leslie yhdistivät autismin mielen teorian puutteeseen; esim. S. Baron-Cohen, A. M. Leslie ja U. Frith, Does the autistic child have a theory of mind? (Cognition, 21, 37-46, 1985). Aspergerin oireyhtymä on yksi autismin (lievemmistä) muodoista. Oireyhtymän keksijä Hans Asperger esitti v. 1944 autismin olevan äärimuoto miehen aivoista (EMB, engl. Extreme Male Brain), sillä etenkin Aspergerin oireyhtymään liittyy huonon empatiakyvyn lisäksi ylikehittynyttä järjestelmien hallintaa. Baron-Cohen on tukenut teoriaa em. Olennainen ero -teoksessaan. Esimerkiksi monet sosiaalisesti rajoitteiset miespuoliset matemaatikot, fyysikot ym. kärsivät oireyhtymästä.
  • Autistit eivät loista Sally-Anne kokeessa aikuisiässäkään.
  • On osoitettu, että autistit eivät tunnista [näkemisestä, ks. Hubel ja Wiesel] kasvoja samalla tavalla kuin terveet ihmiset, vaan käyttävät samaa metodia kuin eritellessään mitä tahansa esineitä toisistaan (G. Dawson ym., Neural correlates of face and object recognition in young children with autism spectrum disorder, developmental delay, and typical development, Child Development, 73, 700-717, 2002). Kasvojentunnistus on siis oma mielen moduuli.
    • Nk. prosopagnosiassa ihmiset eivät tunnista tuttujakaan kasvoja, eivät edes omiaan. Capgrasin oireyhtymässä potilas tunnistaa esim. vaimonsa ulkonäöltä, mutta ei kykene liittämään kasvoihin tuttuutta: ko. ihmisen täytyy siis olla joku muu, huiputtaja! Frégolin häiriö on päinvastainen, eli tuttuuden tunne liitetään vääriin ihmisiin. Tällöin joku tuntematon ihminen nähdään esim. naamioituneena omana vaimona.
  • Autismille vastakkaisessa nk. Williamsin oireyhtymässä [ks. Jackendoff ja Pinker] ihmisten tulkitsemisen sijaan kyky käsittää ympäröivää fysikaalista maailmaa on vaurioitunut. (Ei kuitenkaan niin, että sitä voisi kutsua äärimuodoksi naisten aivoista!)
  • Bruno Bettelheimin (1903-1990) mukaan autismin taustalla on vanhempien kylmä ja välinpitämätön käytös (The Empty Fortress, 1967). Vaikka teoria on väärä, vanhempien vaikutus on yhä kiistanalainen kysymys kehityspsykologiassa [ks. Marx; Freud; Fiske ja Harris].
• Leslie ja Baron-Cohen mieltävät mielen teorian omaksi kognitiiviseksi moduulikseen (tai moduulijoukokseen) kielen ja aistihavaintojen tavoin. Pohjalla on siis biologisia adaptaatioita: mielen teoriaa tarvitaan monimutkaisissa sosiaalisissa ympäristöissä pärjäämiseen [ks. Trivers]. Se mahdollistaa myös aidon, so. käyttäytymisen tarkoituksen, matkimisen [kulttuurievoluutiosta, ks. Boyd ja Richerson].
  • Vaikka monet aivojen ominaisuudet --- jopa kyky sosiaaliseen elämään [ks. myös Boyd ja Richerson; Tooby ja Cosmides; Fiske ja Harris] --- ovat modulaarisia ja adaptiivisia, tämän rakenteen ei tarvitse vaikuttaa kaikilla ylemmillä kognition alueilla [ks. Dennett].
  • Siinä missä Leslien ja Baron-Cohenin edustama mielen teoria perustuu 'simulaatioon', asettumiseen toisen yksilön asemaan, so. empatiakykyyn, nk. teoria teoria edustaa perinteisempää kognitiivista psykologiaa: ihmisillä on syntyessään väärä mielen teoria, jota ensimmäisten elinvuosien aikana korjataan oikeaan suuntaan kokemusten avulla. Esim. Alison Gopnik kutsuu pikkulapsia psykologeiksi, jotka pitävät vanhempiaan laboratoriorottinaan (How Babies Think, 1999, yhdessä Andrew Meltzoffin ja Patricia Kuhlin kanssa; julkaistu Yhdysvalloissa nimellä The Scientist in the Crib).
• Ihmisten välisistä psykologisista eroista puhuttaessa psykopatologiat ovat kaikkein selvimpiä. Eroja löytyy myös kognitiivisissa kyvyissä ja persoonallisuudessa [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides; Fiske ja Harris]; osa patologioista voi olla näiden äärimuotoja. Baron-Cohenin, joka on toimittanut kirjan The Maladapted Mind: Classic readings in evolutionary psychopathology (1997), mukaan psykopatologiat kertovat myös normaalin mielen toiminnasta. J.C. Wakefield määritteli psykopatologiat 'haitallisiksi toimintahäiriöiksi' (engl. harmful dysfunction), jossa haitallisuus on sosiaalisesti arvottava ja toimintahäiriö evoluutiobiologinen termi (Evolutionary versus prototype analyses of the concept of disorder, Journal of Abnormal Psychology, 108, 374-399, 1999).
  • Esim. homoseksuaalisuus on evoluution kannalta toimintahäiriö, mutta ei sosiaaliselta kannalta haitallinen ominaisuus. Näin ollen se ei ole myöskään psykopatologia. Samoin lievä masennus voi olla sosiaalisesti haitallinen mutta hyödyllinen adaptaatio.
  • Erilaisten psykopatologioiden esiintymisessä on selviä ja yleismaailmallisia sukupuolieroja; esim. R. Gater ym., Sex differences in the prevalence and detection of depresive and anxiety disorders in general health care settings (Archives of General Psychiatry, 55, 405-413, 1998).

Robert Boyd 1948 - ja Peter J. Richerson 1943 -

• Kulttuurin synnyn ja evoluution tutkijoita, jotka ottavat biologian vakavasti [ks. myös Baldwin; E.O. Wilson; Dawkins; Nelson ja Winter; Renfrew ja Knight; Sperber ja Boyer; Dunbar ja Miller; Dennett; Sanderson ja Gintis]. Boydin ja Richersonin varhaisia artikkeleita on julkaistu teoksessa Culture and the Evolutionary Process (1985), uudempia teoksessa The Origin and Evolution of Cultures (2005, alempana OEC). Heidän mielestään kulttuurievoluutio mahdollistaa ihmis- ja yhteiskuntatieteissä samanlaisen yhtenäisyyden kuin biologinen evoluutio eri biologian haarojen välillä.
  • Boydin ja Richersonin aloittaessa tutkimuksiaan 1970-luvulla (esim. A simple dual inheritance model of the conflict between social and biological evolution, Zygon 11, 254-262, 1976), antropologien kulttuuritutkimus perustui nk. kulttuuriekologiseen oletukseen paikallisen ympäristön vaikutuksesta. Käyttäytymisekologia [ks. E.O. Wilson] hyödyntää samaa joissain tapauksissa täysin perusteltua ajattelua vieläkin.
  • Campbellin jälkeen [ks. Milgram] tärkeimpiä kulttuurievoluutiomalleja olivat Cavalli-Sforza, L. L. ja M. W. Feldman, Models for cultural inheritance, I: Group mean and within group variation (Theoretical Population Biology 4, 42-55, 1973), Cultural Transmission and Evolution (1981).
• Boydin ja Richersonin teesit:
  • Kulttuuri on ihmisten toisiltaan saamaa informaatiota opetuksen, matkimisen ym. sosiaalisten oppimismuotojen kautta. Opitut taidot, uskomukset, arvot ym. vaikuttavat käyttäytymiseen. (Tätä voidaan pitää kulttuurin määritelmänä.) Kulttuuri on ihmispopulaation, ei yksilön, ominaisuus, ja ryhmähakuisuudella ja erilaisilla ryhmätunnisteilla [ks. Milgram; Hamilton ja Williams; Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller] on kulttuurin synnyssä tärkeä merkitys.
  • Kulttuurit muuttuvat sekä psykologisista, ekologisista että sosiaalisista syistä; voidaan puhua kulttuurievoluutiosta. Analogiaa biologisen evoluution kanssa ei kuitenkaan tarvitse ottaa kirjaimellisesti; kulttuurievoluutio on esim. 'lamarckilaista' (esim. William Durham, The adaptive significance of cultural behavior, Human Ecology, 4, 89-121, 1976).
  • Kulttuuri on osa ihmisen biologista olemusta. Kyky sosiaaliseen oppimiseen on biologinen adaptaatio, ja psykologiamme vaikuttaa myös kulttuurin sisältöön. Ihmisen kehittyneen, valikoivan matkimiskyvyn taustalla lienee 'mielen teoria' [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Valikoiminen tarkoittaa paitsi kykyä rajoittaa matkiminen enemmistöön tai menestyjiin, niin myös kykyä hyödyntää yksilötason oppimista tilanteissa, joissa se on optimaalisinta.
  • Vaikka monet eläinlajit omaavat älykkyyttä, oppimiskykyä ja jopa alkeellisia kulttuurimuotoja, vain ihmisen kulttuuriperimä on kasautuvaa. Juuri tämä mahdollistaa kulttuurievoluution, ihmispopulaation käyttäytymisen muutoksen sukupolvien yli. Kyse on siis enemmästä kuin pelkästä oppimisesta.
  • Biologinen evoluutio (so. geenit) ja kulttuurievoluutio ovat kytköksissä toisiinsa.
• Kulttuurievoluutio johti eläinmaailmassa ennen näkemättömän yhteistyön, esim. työnjaon, kaupan ja yhteiskunnallisten instituutioiden, syntyyn. Sukulaisvalinta [ks. Hamilton ja Williams], vastavuoroisuus [ks. Trivers] ja mutualismi [ks. Tooby ja Cosmides] eivät riitä selittämään tätä ilman lisämekanismeja. Esim. vastavuoroisuuteen liittyvän rangaistuksen, yhteistyöstä kieltäytymisen, lisäksi epäsosiaalista käyttäytymistä tulee rangaista suoraan (The evolution of altruistic punishment, OEC, alkup. 2003 yhdessä Herbert Gintisin ja Samuel Bowlesin kanssa). Kehitys näkyy sosiaalisten tunteiden biologisena evoluutiona ja moraalista käytöstä tukevien tapojen ja instituutioiden syntynä [ks. myös Westermarck; Landtman; Kohlberg; Trivers; Goodall ja de Waal; Sanderson ja Gintis]. Se että nämä ovat kehittyneet geenien ja kulttuurin yhteisevoluutiona, kuten mm. Boyd ja Richerson esittävät, ei liene enää kiistanalaista. Sen sijaan geneettisen ryhmävalinnan vaikutus prosessissa on vielä osoittamatta. Ongelmia ilmenee myös, jos geeneistä etsitään liian tuoreita kulttuurisia tapoja [ks. Renfrew ja Knight].
  • Geofrey E. Hintonin ja Steven J. Nowlanin artikkeli How learning can guide evolution (Complex Systems, 1, 495-502, 1987) on moderni esimerkki kulttuurin mahdollisesta vaikutuksesta biologiseen evoluutioon [ks. Baldwin]. Tätä nk. Baldwinin efektiä on käytetty esim. kielen evoluution selittämisessä [ks. Bickerton ja Calvin; Jackendoff ja Pinker].
    • Aikuisten ihmisten (vaihteleva) maidonsietokyky on osoitus aivan viime vuosituhansien aikana syntyneestä geneettisestä adaptaatiosta (F.J. Simoons, Primary adult lactose intolerance and the milking habit: a problem in biological and cultural interrelations: I. Review of the medical research, American Journal of Digestive Diseases, 14, 819-836, 1969).
    • Maanviljelystä seurannut väestötiheyden kasvu on saattanut johtaa myös ihmislajin aggressiivisuuden lievenemiseen. Tätä on perusteltu havaitulla hienoisella aivojen koon pienenemisellä viime vuosituhansien aikana.
  • Vahvan vastavuoroisuuden [ks. Trivers] altruistista rankaisua voidaan myös laajentaa rankaisemalla niitä, jotka eivät rankaise epäsosiaalisia yksilöitä. Joskus myös rankaisun kohteeksi joutuneet vastaavat antisosiaalisella kostolla; tämä on kuitenkin hyvin harvinaista demokraattisissa yhteiskunnissa (B. Herrmann, C. Thöni & S. Gächter, Anti-social punishment across societies, Science, 319, 1362-1367, 2008).
  • Ryhmävalintaan, edes kulttuuriseen sellaiseen, tukeutuminen ei ole välttämätöntä, koska yksilötason valinta ei implikoi itsekkyyttä [ks. Trivers; Tooby ja Cosmides]. Mm. teoksessa Unto Others (1998) Elliot Sober ja David Sloan Wilson puolustavat kuitenkin uutta ryhmien tasolla tapahtuvaa valintaa yhteistyön selittäjänä [ks. Kohlberg]. Se poikkeaa vanhasta ryhmävalinnan [ks. Lorenz ja Tinbergen; Maynard Smith] mallista riittävästi ollakseen teoriassa mahdollinen mekanismi ihmisen evoluutiossa: ryhmätasolla syntyvät adaptaatiot tuottavat kelpoisuusetua yksilöille.
  • Meemiteoriassa [ks. Dawkins; Dennett] kulttuurille annetaan suurempi itseisarvo kuin vuorovaikutusmalleissa, joissa kulttuuria tunnutaan joskus arvottavan vain sen biologisilla vaikutuksilla. Toisaalta jyrkimmissä meemiteorioissa biologialle ei suoda minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia. Koska meemejä ei olisi olemassakaan ilman geenejä, jonkinlainen keskitie tuntuisi järkevältä. On esimerkiksi mahdollista, että osa meemeistä vaatii aivoissa tapahtuvaa rekonstruktiota, jota esim. geneettiset tekijät ohjaavat [ks. Sperber ja Boyer]. Richerson ja Boyd ovat mm. selittäneet kivityökalujen hitaan kehittymisen [ks. Leakeyt; Drake] sillä, että varsinaisen kulttuurievoluution sijaan varhaiset työkalut edustaisivat nk. laajennettua fenotyyppiä [ks. Dawkins] majavan patojen ym. vastaavien tavoin (Not by Genes Alone, 2005).
• Boyd ja Richerson eivät pidä ihmisen psykologisia ominaisuuksia tai kulttuuria ongelmallisina nk. rationaalisen valinnan teorian [ks. Smith; Marshall; Simon ja Arrow; Trivers; Sen] kannalta (Cultural evolution of human cooperation, OEC, alkup. 2003 yhdessä Joseph Henrichin kanssa). He kannattavatkin 'toisen sukupolven' rationaalisuusteorioita, joissa motivaatioiden biologisilla selityksillä on vahva merkitys [ks. Sanderson ja Gintis]. Evoluutiopsykologisen taloustieteen lisäksi voidaan puhua myös 'neurotaloustieteestä', sillä tutkijat analysoivat jo suoraan aivojen toimintaa [ks. Damasio] ja siihen liittyvää kemiaa esim. luottamuksen tunteen synnyssä [ks. Kohlberg].
  • Evoluutioteorian ja taloustieteen väliset yhtäläisyydet oli havainnut mm. Gary S. Becker (s. 1930; taloustieteen Nobel 1992) artikkelissa Altruism, egoism, and genetic fitness: Economics and sociobiology (Journal of Economic Literature, 14, 817-826, 1976) ja J. Hirshleifer artikkelissa Economics from a biological viewpoint (J. Law Econ., 20, 1-52, 1977). Senin kaltaiset taloustieteilijät ovat teorioissaan osoittaneet intuitiivista biologian ymmärrystä [ks. myös Giddens].
  • Edes Becker, joka nk. 'rationaalisen valinnan sosiologiassa' tutki perhettä ja rikollisuutta [ks. Daly ja Wilson] taloustieteestä lainatulla matematiikalla, ei kiistä arvojen merkitystä ihmisten motivoijina. Tässä ei ole kyse politiikasta: vasemmistolaisessakin tutkimuksessa voidaan esim. eritellä, minkälaiset yhteiskunnalliset tukimuodot suosivat parhaiten nuorten parien lasten tekoa.
  • Liiketalouden tutkimuksessa, joka ei ole aivan yhtä tieteellistä kuin huipputason taloustiede, rationaalinen valinta ja siihen liittyvä Homo economicus -malli [ks. Marshall; Simon ja Arrow] on johtanut todellisiin ongelmiin. Esim. liikkeenjohdon 'sitouttaminen' kytkemällä palkkaus pelkästään pörssikurssiin ei ole pitkällä tähtäimellä yhtään sen järkevämpää kuin lyhytjänteisen kvartaalitalouden korostaminen yleensäkään.

David H. Hubel 1926 - ja Torsten N. Wiesel 1924 -

• Aivotutkijoita, jotka ovat tutkineet näkemisen [ks. Helmholtz; Wheatstone] perusteita. Hubel ja Wiesel osoittivat, että jopa kymmenet erilliset 'aliohjelmat' konstruoivat aivoissa silmän tarjoamasta informaatiosta mm. muodot, liikkeet ja syvyysvaikutelman (Receptive fields of single neurons in the cat's striate cortex, Journal of Physiology, 148(3), 574-591, 1959). Hubel ja Wiesel jakoivat lääketieteen Nobelin palkinnon v. 1981.
  • Lääketieteen Nobelin palkinto oli myönnetty näön fysiologian perinteisemmästä tutkimuksesta George Waldille (1906-1997), Ragnar Granitille (1900-1991) ja Haldan Keffer Hartlinelle vuonna 1967 [ks. myös Lewin]. Suomalainen Granit oli tehnyt uraauurtavat löytönsä jo kotimaassaan, vaikka työskentelikin myöhemmin pitkään Tukholmassa.
• Jatkotutkimukset (esim. Hubel, Eye, Brain, and Vision, 1988) osoittivat, että esim. kissoilla ja apinoilla analyysikoneisto on lähes tulkoon valmis jo syntymässä (vaikka aistiärsytys onkin tarpeen koneiston pysymiselle toimintakunnossa). Evoluution ansiosta aivoissa todellakin on jotain ennen havaintoja [ks. Leibniz; Kant], ja näön kohdalla tämä perustuu mm. testisignaalien käyttöön sikiövaiheessa. Synnynnäisten valmiuksien ansiosta monet eläimet kykenevät seuraamaan emoaan jo pari minuuttia syntymänsä jälkeen, ja ihmisvauvat matkivat kasvonilmeitä alle vuorokauden vanhoina.
  • Vauvojen matkimiskykyä ovat tutkineet etenkin A. N. Meltzoff ja M.K. Moore; esim. Imitation of facial and manual gestures by human neonates (Science, 19875-78, 1977). Ilmiöllä on yhteys myöhempään peilineuroneiden [ks. Goodall ja de Waal] löytymiseen. Testisignaaleista esim. Katz, L.C. ja Shatz, C.J, Synaptic activity and the construction of cortical circuits (Science, 274, 1133-1137, 1996).
• Mielen moduulit eivät ole absoluuttisen itsenäisiä yksikköjä; siten myös näkemisen kokemus on yhtenäinen ja sidoksissa muuhun kognitioon. Moduulimaisuus mahdollistaa kuitenkin ominaisuuksien biologisen evoluution osa kerrallaan [ks. myös Chomsky; Kandel ja Tulving; Leslie ja Baron-Cohen; Tooby ja Cosmides; Jackendoff ja Pinker; Fiske ja Harris]. Vastaavaa moduulimaisuutta havaitaan myös ylemmällä tasolla. Aivot ovat esim. kehittyneet löytämään näkökentästä vertikaalisuunnan suhteen symmetrisiä muotoja, minkä funktioksi on ehdotettu kykyä havaita yksilöä tarkkailevat muut eläimet. Myös kasvojen tunnistus muodostaa oman moduulinsa [ks. Leslie ja Baron-Cohen].
  • Yksittäisen osan vioittuminen näkökyvyssä voi saada aikaan mitä kummallisempia ilmiöitä, esim. vain stereonäkö tai liikkeen tunnistus voi olla puutteellinen. Ernst Pöppel havaitsi, että aivokuoren osittaisen tuhoutumisen seurauksena sokeutunut potilas pystyy hyödyntämään silmien lähettämää informaatiota sitä itse tiedostamatta. Larry Weiskrantz määritteli omissa töissään termin sokeanäkö (engl. blindsight) (Weiskrantz, L. et al., Visual capacity in the hemianopic field following a restricted occipital ablation, Brain, 97, 709-, 1974).
• David Marrin mukaan aivot hyödyntävät hahmontunnistuksessa eräänlaisia rautalankamalleja (Vision, 1982). Näkemisen konstruktiivinen luonne oli jo tiedossa [ks. Chomsky]. Konstruointi vaatii pohjakseen karkean teorian ulkoisesta maailmasta, jota alitajuisesti parannellaan reaaliaikaisesti silmien liikkeen ym. kohinan ja virheiden pohjalta; puhutaan bayesiläisestä [ks. Bernoulli] päättelystä (esim. Kersten, D., Mamassian, P., & Yuille, A., Object perception as Bayesian inference, Annual Review of Psychology, 55, 271-304, 2004).

Wallace S. Broecker 1931 -

• Ilmaston ja merien tutkija [ks. Maury; Stommel], joka jääkausia [ks. Agassiz ja Croll] tutkiessaan havaitsi ilmaston muuttuvan geologisesti katsoen hyvin nopeasti. Vaikka Broeckerin ansiosta maapallon rataan liittyvät astronomiset tekijät [ks. Wegener ja Holmes] hyväksyttiin ilmastoa muuttavaksi tekijäksi, nopeat ja lyhytaikaiset muutokset vaativat myös muunlaisia mekanismeja. Broecker on tutkinut myös nk. ilmastonmuutoksesta. Hänelle myönnettiin v. 2006 'geologian Nobelin palkinto' eli Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian Crafoord-palkinto.
  • James Hays, John Imbrie ja Nick Shackleton osoittivat viimein aikasarja-analyysillä, että tähtitieteelliset periodisuudet näkyvät nykyisen jääkauden ilmaston vaihtelussa (Variations in the Earth's Orbit: Pacemaker of the Ice Ages, Science, 194, 1121-32, 1976).
  • Samoihin aikoihin vaikuttaneista geofyysikoista Hubert Lambia on kutsuttu modernin ilmatieteen 'isäksi' [ks. myös Bjerknes ja Richardson].
• Broeckerin artikkeli Climate Change: Are we on the brink of a pronounced global warming (Science, 189, 460-63, 1975) varoitti hiilidioksidin kerääntymisen ilmakehään johtavan ilmaston lämpenemiseen [kasvihuoneilmiöstä, ks. van't Hoff ja Arrhenius]. Itse hän kannattaa ylimääräisen hiilidioksidin keräämistä uuden teknologian avulla merien pohjaan tai maaperään (Fixing Climate, 2009, yhdessä Robert Kunzigin kanssa). IPCC (engl. Intergovernmental Panel on Climate Change) ja Al Gore, jotka saivat v. 2008 Nobelin rauhanpalkinnon, pyrkivät vain päästöjen vähentämiseen. Koska tämä voi olla tuhoisaa, Bjørn Lomborgin teos Cool It (2007) on aikamme tärkeimpiä moraliteetteja: vaihtoehdot ovat "do good" ja "feel good". Ympäristöihmisten retoriikkaan viitaten Broecker on jopa todennut, että "...such grandiose rhetoric converts many reasonable people into [climate change] skeptics".
  • CFC-kaasujen tuottama Etelänapamantereen otsoniaukko osoittaa, että ihminen kykenee toiminnallaan vaikuttamaan ilmakehään. Vuoden 1995 kemian Nobelin palkinto myönnettiin Sherwood Rowlandille, Mario Molinalle ja Paul Crutzenille ilmiön keksimisestä.
  • Guy Stewart Callendar varoitti jo 1938 kasvihuoneilmiöstä varhaisimpiin hiilidioksidimittauksiin perustuen. Charles David Keeling (1928-2005) aloitti v. 1958 mittaukset, jotka osoittivat fossiilisten polttoaineiden käytön lisäävän ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. Esiteollisen ajan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli 260-280 ppm, nykyinen 380 ppm. On jopa puhuttu uudesta maailmankaudesta, antroposeenista [ks. Lyell].
  • Pienen jääkauden [n. 1300-1850, ks. Halley]  jälkeen maapallon lämpötila on noussut kolmessa vaiheessa, 1860-luvulla, n. 1910-1940 ja vuodesta 1978 alkaen.
    • 1970-luvulla pelättiin jopa jääkautta, koska globaali lämpötila oli laskenut 40-luvulta alkaen. 2000-luvulla lämpeneminen on (ainakin väliaikaisesti?) pysähtynyt.
  • Ralph Keeling (Charlesin poika) arvioi, että tuotetusta hiilidioksidista n. 35% sitoutuu meriveteen ja n. 15% maakasvillisuuteen, lopun jäädessä ilmakehään. Olisi luontevaa tehostaa hiilen kiertokulkua pois ilmasta (engl. 'carbon capture and storage', CCS), ja esim. Klaus Lackner on kehittänyt po. teknologiaa (esim. A guide to CO₂ sequestration, Science, 300, 1677-1678, 2003). Myös termi 'geoengineering' on otettu käyttöön; sen alle kuuluvat esim. tavat rajoittaa auringon lämpösäteilyn pääsyä maapallolle.
    • Stephen Pacalan ja Robert Socolowin 'juustohöylämalli' hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi ei riitä (Stabilization wedges: Solving the climate problem for the next 50 years with current technology, Science, 305, 968-72, 2004). Toki sillä voi ostaa lisäaikaa, aivan kuten ydinvoiman lisäämiselläkin.
    • Eräs tehokas säästötapa ovat uudet valolähteet; Shuji Nakamura (s. 1954) sai v. 2006 Millennium-teknologiapalkinnon kehittämistään sinisestä, vihreästä ja valkoisesta LED-valosta sekä sinisestä laser-valosta.
    • Uuden teknologian kehitys ja lämpenemisen vaikutusten lieventäminen tarvitsee kaikki ne taloudelliset ja tekniset resurssit, joita ollaan väärällä politiikalla hävittämässä [ks. Solow]. Ruokapulaa aiheuttanut biopolttoaineskandaali on tästä hyvä osoitus.
  • Aiheesta käytävään keskusteluun liittyy hysterian lietsontaa, jolla on tuhoisat seuraukset köyhien maiden ihmisille meidän omana aikanamme. Goren An Inconvenient Truth (2006; sekä elokuva että kirja) on dokumentin sijaan polemiikki, ja sama pätee nk. Sternin raporttiin (hiilidioksidipäästöjen radikaali ja äkillinen vähentäminen ei ole taloudellisesti ongelmatonta). Jopa IPCC:n väite malarian leviämisestä ilmastomuutoksen seurauksena ei ole asiantuntijoiden hyväksymä.
    • DDT:n käyttökielto [ks. Borlaug] on tappanut kehittyvissä maissa kymmeniä miljoonia ihmisiä. Sama on tapahtumassa ilmastomuutoksen kanssa, kun länsimaiset ihmiset keskittyvät ongelmien sijasta oman moraalisen ylemmyytensä pönkittämiseen.
• Broecker ehdotti 1980-luvulla Claes Roothin idean pohjalta, että makean veden äkillinen lisäys [suurtulvista, ks. Wegener ja Holmes] korkeilla leveysasteilla estää kylmän veden vajoamisen merenpohjaan ja pysäyttää merivirtoja [ks. Stommel]. Tällä hän on selittänyt mm. viimeisimmän kylmän nk. Dryas-kauden (10 800 - 9500 eaa.) hyvin äkillistä syntyä (esim. Massive iceberg discharges as triggers for global climate change, Nature, 372, 421-24, 1994).
  • Oletetaan, että sulavan jäätikön jälkeensä jättämän makean veden sulavesiallas, nk. Agassiz-järvi, purkautui äkillisesti Pohjois-Amerikan mantereelta Atlanttiin. Tämä ei ole edes teoreettisesti mahdollinen skenaario nykyisin, minkä Broecker myöntää.
  • Hieman myöhempi kylmä periodi, n. 6200 - 5800 eaa. (engl. Mini Ice Age), oli viimeisimmän Dryas-kauden eräänlainen 'jälkijäristys'.
  • Lämpötilamuutoksista kertovat mm. happi-18 --tutkimukset [ks. Rutherford].
• Jääkauden nopeista lämpötilavaihteluista tekivät 1980-luvulla havaintoja Hartmut Heinrich, Willi Dansgaard, Hans Oeschger ja Claude Lorius. Nk. Heinrichin (H) tapahtumat liittyvät erityisen kylmiin jaksoihin, ja nk. Dansgaard-Oeschgerin (D-O) tapahtumat ovat n. 1500 vuoden mittaisia lämpimiä kausia. Varmoja syitä näihin ei tiedetä; em. merivirtateoriaa on ehdotettu H-eventtien kohdalla, ja viimeisin, H0, vastaakin viimeistä Dryas-kautta. Meidän päiviimme jatkunut n. 1500 vuoden, glasiaalikauteen verrattuna rauhallinen, vaihtelu globaaleissa lämpötiloissa johtuu Broeckerinkin mielestä auringon aktiivisuuden vaihtelusta [ks. Svensmark].
  • Dansgaard, Oeschger ja Lorius saivat v. 1996 Tylerin palkinnon, jota on kutsuttu 'ympäristötieteiden Nobel-palkinnoksi'.
  • Myöhemmistä tutkimuksista ks. esim. Dansgaard et al., Evidence for general instability of past climate from 250-kyr ice-core record (Nature, 364, 218-220, 1993).
• Merivirtoja merkittävämpi ilmastoon vaikuttava tekijä ovat kasvihuonekaasut, ja hiilidioksidin osalta pitää tarkastella hiilen kiertokulkua maapallolla (tämä osuus Juha Pekka Lunkan teoksesta). Suurin osa hiilestä on sitoutunut sedimentteihin ja sedimenttikiviin [kalkkikivi, kivihiili; ks. Lyell]. Seuraavaksi tärkein hiilikierron välivarasto on syvä merivesi, jossa se esiintyy liuenneina karbonaatteina. Selvästi pienempiä varastoja ovat irtonainen maaperä, merien pintavesi (lähinnä biomassa), ilmakehä (siis hiilidioksidi) ja kasvillisuus. Mitä suurempi varasto, sen hitaampaa on siihen liittyvä kierto. Esimerkiksi ilmakehän hiilidioksidinmäärän dramaattinen lasku alkuilmakehästä [ks. Lyell] on liittynyt hiiltä sitovien sedimenttien ja sedimenttikivien syntyyn ja vaikuttanut kasvihuoneilmiö kautta lämpötiloihin. Muilla aikaskaaloilla hiilidioksidin ja lämpötilojen välinen suhde on monimutkaisempi [ks. myös Svensmark]. Syvä merivesi voi kuitenkin olla samanaikaisesti sekä tarpeeksi suuri että tarpeeksi nopea välivarasto vaikuttamaan ilmakehän hiilidioksidimääriin. Nk. valtamerien hiilipumppuhypoteesin mukaan syvänmeren varastot voivat täyttyä vain pintaveden varastojen kautta, mikä vaatii lisääntynyttä yhteyttämistä [ks. Priestley ja Ingenhousz; N. T. de Saussure; Fischer; Calvin ja Mitchell] pintavesissä.
  • Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus vaihtelee vuodenaikojen mukana, koska sitä sitoutuu kasvillisuuteen eniten kasvukautena huhti-toukokuussa, ja vapautuu kasvillisuudesta syys-lokakuussa (tahdin määrää pohjoinen pallonpuolisko, jonne kasvillisuus on mantereiden mukana keskittynyt). Vaihtelun suuruus on n. 5 ppm.
  • Haaken Hasberg Gran esitti 1930-luvulla, että planktonien määrän vaihtelu selittyisi raudan saatavuudesta. John H. Martin (1935-1993), joka 1970 luvulla mittasi merivesien pitoisuusprofiileja eri metalleille, päätteli 1986 raudan tulevan tuulen mukana pölynä mantereilta; havaitut katoalueet sopivatkin hyvin tuulten ja mantereiden jakautumiseen. Raudan puutostauti todistettiin laajamittaisessa kokeessa merellä, jossa lehtivihreän tuotanto monikymmenkertaistui rautaa lisäämällä (Coale, K. H. et al., A massive Phytoplankton bloom induced by an ecosystem-scale iron fertilization experiment in the equatorial Pacific Ocean, Nature, 1996).
    • Rauta on tarpeellinen alkuaine kaikelle elämälle. Avomeren eläimistö on lisäksi riippuvainen Trichodesmium-bakteerin kyvystä sitoa ilmakehän typpeä [ks. Sachs], ja tämä prosessi perustuu rautapitoisen entsyymin toimintaan.
    • Andrew J. Watson löysi myös todisteita jääkauden aikaisen pölyn aiheuttamasta muutoksista ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksiin; esim. A.J. Watson et al., Effect of iron supply on Southern Ocean CO₂ uptake and implications for glacial atmospheric CO₂ (Nature, 407, 730-733, 2000).
• Myös teollisuuden hiukkaspäästöjen väheneminen on vaikuttanut ilmastomuutokseen, sillä ilmakehässä sulfaattiaerosolit heijastavat auringon valoa takaisin avaruuteen (esim. Markku Kulmala ym., Clean the air, heat the planet?, Science, 326, 672, 2009). Kyse on samasta asiasta kuin tulivuorenpurkausten kohdalla [ks. Franklin; Morgan ja McKenzie].

David E. Rumelhart 1942 - ja James L. McClelland 1948 -

• Psykologeja, jotka kehittivät merkittävällä tavalla syntymässä ollutta nk. konnektionistista mielen teoriaa [ks. Turing; Feigl ja Sellars]. Nämä hermoverkkoihin perustuvat mallit ovat laskennallisesti algoritmittomia ja rinnakkaisia, eli poikkeavat merkittävällä tavalla perinteisestä tekoälystä [ks. Simon ja Arrow]. Ne kuvaavat ajattelua 'alhaalta ylös', lähellä aivojen hermosolutasoa. Konnektionismin katsotaan usein alkaneen vakavassa mielessä Rumelhartin ja McClellandin artikkelista On learning the past tenses of English verbs (216-271, 1986). Siinä tekijät halusivat osoittaa Chomskyn sanojen taivutusmuototeorian vääräksi: muodot eivät määräydy millään tavalla säännöistä vaan perustuvat muistamiseen. Artikkeli julkaistiin kirjoittajien itsensä toimittamassa teoksessa Parallel Distributed Processing: Explorations in the Microstructure of Cognition (1986), jota on kutsuttu konnektionistien raamatuksi. Konnektionistinen kognitiotiede vastustaa tietenkin myös generatiivista kielioppia aivan samoin perustein.
  • Myös konnektionistit mallintavat tietoisuutta tietokoneiden avulla, vaikka eivät uskokaan tietoisuuden olevat aivoissa pyörivän ohjelman; on siis olemassa konnektionistista tekoälytutkimusta, joka muodostaa osan 'keinotekoisen elämän' [engl. artificial life, AL; ks. Lorenz ja Conway] tutkimuksesta.
• Kukaan ei epäile, etteikö aivotoiminta perustuisi neuroneihin ja niiden verkkoihin. Kiistaa on siitä, voiko konnektionististen verkkojen päälle syntyä symboleja manipuloivaa toimintaa eli nk. semanttisia verkkoja ja voiko evoluutio johtaa verkkojen kehitystä suuntaaviin adaptaatioihin [ks. Simon ja Arrow; Jackendoff ja Pinker; Dennett]. Ainakin tietoinen ajattelu poikkeaa laadullisesti tiedostamattomasta ollessaan lähes määritelmällisesti sarjallista ja selvästi tiedostamatonta ajattelua hitaampaa.
  • Filosofeista tunnetuimmat konnektionistit ovat Patricia ja Paul (1942-) Churchland; ks. etenkin edellisen Neurofilosofia (Brain-Wise, 2002). Konnektionistiset mallit liitetään usein ns. eliminatiiviseen materialismiin, joka saattaa jopa kieltää intentionaalisten tilojen olemassaolon [ks. Quine]. Suurin ero emergeettisiin materialismin muotoihin tulee kuitenkin suhtautumisesta pragmatiikan ja semantiikan mahdolliseen yhteyteen [ks. Wittgenstein], johon konnektionistinen nk. kognitiivinen semantiikka ei usko. Konnektionismi muistuttaa jossain määrin behaviorismia tavassaan korostaa yleistä  oppimista (enemmän tai vähemmän) tyhjään mieleen. Monet kognitiiviset tutkimussuunnat ovatkin säilyttäneet behavioristien syvän epäluulon evoluution merkitystä kohtaan. Richard Rortyn filosofiassa intentionaaliset tilat ovat myös täysin fiktiivisiä ja olemassa vain 'katsojan silmässä'. Dennett kutsuu hermoverkkoihin perustuvaa oppimista ABC-oppimiseksi, sillä se juontuu sekä assosiatismista [ks. Hume] että behaviorismista [ks. Watson].

• Evoluutiopsykologeja, jotka ovat keskittyneet (evoluutio)kriminologiaan. Dalyn ja Wilsonin teos Homicide (1988) on varhaisimpia nk. elämänhistoriateorian (engl. life history theory, LHT) soveltajia.
  • Sosiologiapainotteinen kriminologia tutkii rikoskäyttäytymistä ja sen herättämiä reaktioita [oikeusfilosofiasta, ks. Hart].
  • Evoluutiopsykologiaan kuuluu ajatus lajityypillisestä käyttäytymisestä [ks. Tooby ja Cosmides]. Lisäksi sukupuolten välillä nähdään eroja [ks. Trivers; Symons ja Buss; Leslie ja Baron-Cohen]. Dalyn ja Wilsonin työ osoittaa, että alusta asti mukana on ollut myös elämänvaiheen huomioiminen. Parinvalintaan liittyvät tekijät toivat mukaan myös yksilöiden väliset persoonallisuuksien erot [ks. Symons ja Buss; Fiske ja Harris].
• Elämänhistoriateorian mukaan organismit panostavat eri aikoina eri tavalla esim. somaattisiin ponnistuksiin ja suvunjatkamiseen. Esimerkiksi ympäristössä jossa elinajan odote on alhainen, nuorten naisten on evolutiivisesti järkevää panostaa aikaiseen suvunjatkamiseen somaattisten ponnistusten sijaan. Tavoitteet voivat olla keskenään ristiriidassa; näin esim. nuorten miesten riskikäyttäytyminen, jopa rikollinen sellainen, on kannattavaa sen herättäessä vastakkaisen sukupuolen huomiota [tähän liittyy myös alle 19-21 vuotiaiden vielä kehittymätön kyky suhtautua vakavasti tekojensa seurauksiin, ks. Piaget].
  • Somaattisiin tekijöihin kuuluu kasvun lisäksi mm. yleisen fyysisen toimintakyvyn ylläpitäminen ja elämässä tarvittavien taitojen ja tietojen oppiminen. Suvunjatkamisessa erotetaan parinmuodostus, suhteen ylläpitäminen ja lasten kasvattaminen sukukypsyyteen. Myös jälkeläisten määrän ja laadun välillä voi tehdä strategisia valintoja, samoin kuin jo syntyneiden ja mahdollisten tulevien jälkeläisten välillä.
  • Hormoneilla [ks. Dale ja Loewi] on elämänhistoriallisissa prosesseissa merkittävä asema.
• Vakavien rikosten kohdalla vaikuttavat kostonhalu ja mustasukkaisuus [ks. Landtman; Symons ja Buss] ovat biologisia adaptaatioita. Ihmisillä on lajityypilliset käsitykset vakavan epäsosiaalisen käytöksen tuomittavuudesta. Tähän liittyy luontainen taipumus sosialisoitua yhteisten normien noudattamiseen [ks. Fiske ja Harris], herkistynyt kyky havaita sääntöjen rikkojia [ks. Tooby ja Cosmides] ja jopa rankaisemisen synnyttämä mielihyvän tunne. Näillä tekijöillä on merkitystä myös itse rikosten synnyttäjinä silloin, kun kunnian käsitettä ei ole saatu kulttuurisesti rajoitettua [ks. Hobbes; Trivers]. Yllättävä havainto, jonka myös Daly ja Wilson tekevät, on, että viimeisten satojen vuosien aikana länsimaiset yhteiskunnat ovat tulleet merkittävästi turvallisemmiksi [ks. Elias; Jackendoff ja Pinker].
  • Evolutiivinen ajattelu selittää myös esim. miksi etenkin isäpuolet (mutta myös äitipuolet, vrt. Tuhkimo-satu) ovat biologisia vanhempia alttiimpia kohtelemaan kaltoin lapsia tai miksi naimattomat nuoret naiset ovat alttiimpia surmaamaan lapsiaan kuin naimisissa olevat tai vanhemmat naiset. Rajaseutujen, esim. Amerikan "villin lännen", väkivaltaisuuteen on vaikuttanut naisten vähäisyys. Tyttövauvojen valikoiva abortointi tai jopa tappaminen voi nykyäänkin johtaa vastaaviin ongelmiin etenkin Aasiassa.
  • Naisten aseman paraneminen yhteiskunnassa vähentää väkivaltaa etenkin sukupuolijakaumaa tasapainottamalla. Epätasaisen sukupuolijakauman aiheuttamaa sosiaalista levottomuutta on tutkittu mm. V.M. Hudsonin ja A.D. den Boerin artikkelissa A surplus of men, a deficit of peace: Security and sex ratios in Asia's largest states (International Security, 26, 5-38, 2002). Laajasti työelämään nousevat naiset vähentävät myös turhanpäiväistä 'kukkoilua' ja konflikteja luovaa hierarkkisuutta.
• (1) Evoluutiokriminologialla on paljon yhteyksiä perinteisiin kriminologisiin teorioihin, eivätkä eri teoriat ole toisiaan poissulkevia (tämän kohdan tiedot Janne Kivivuoren teoksesta Rikollisuuden syyt). Näitä ovat mm. (2) kontrolli-, (3) leimaamis-, (4) konflikti-, ja (5) paineteoriat. Hieman erilainen biologinen ajattelu on taustalla, kun puhutaan (6) valikoitumisteorioista. Nk. (7) oppimisteorioilla on vähemmän yhteyksiä evoluutioon. Muista poikkeavan nk. (8) rutiinitoimintojen teorian yhteydessä puhutaan myös rikostieteestä (engl. crime science).
  • Kontrolliteorioissa rikokset selitetään huonontuneilla sosiaalisilla siteillä [sosiaalisesta pääomasta, ks. Simmel; Weber; Simon ja Arrow; Luhmann ja Habermas; Huntington ja Fukuyama]. Yksi varhaisia esityksiä oli Travis Hirschin Causes of Delinquency (1969).
  • Leimaamisteorioissa yhteisö luo rikollisuutta mm. eristämällä ihmisiä normaaleista sosiaalisista siteistä [ks. Sartre; Foucault ja Derrida].
  • Konfliktiteorioissa rikollisuus selittyy voimakkailla tunteilla, jotka johtavat koetun vääryyden korjaamiseen omankäden oikeuden kautta. Artikkelissa Crime as social control (American Sociological Review, 48, 34-45, 1983) Donald Black on huomioinut, että väkivallan tyypilliset motiivit ovat moralistisia: esim. loukkausta seuraava kosto tai uskottoman tai hylkäävän puolison rankaiseminen.
    • Suurin osa, elleivät kaikki, konfliktirikokset sopivat hyvin evoluutiokriminologian alaisuuteen.
  • Paineteorioissa rikollisuus selittyy turhautumisena mm. pyrkimyksessä vaurauteen [ks. Merton].
    • Siinä määrin kuin pyrkimys vaurauteen heijastelee oman statuksen parantamista, ilmiö selittyy evolutiivisesti [ks. Symons ja Buss; Fiske ja Harris].
  • Valikoitumisteorioissa ihmisten väliset erot itsekontrollissa [ks. Hume] ja muissa persoonallisuuden piirteissä sekä kognitiivisissa kyvyissä [ks. Symons ja Buss] selittävät altistumista rikollisuudelle. Erojen taustalla on usein biologia, vaikka ei välttämättä aina geenit; nk. käyttäytymisgenetiikka on joka tapauksessa tärkeässä osassa. ADHD (engl. Attention Deficit Hyperactivity Disorder) liittyy tähän.
    • Ylettömällä spontaanisuudella selittyvien rikosten taustalla on usein paineteoreettisia tekijöitä.
  • Oppimisteorioissa rikollisuutta selittää sekä menetelmien että selitysten oppiminen. Teoriaa kehitti mm. Edwin H. Sutherland (1883-1950).
  • Lawrence Cohenin ja Marcus Felsonin muotoileman rutiinitoimintojen teorian mukaan rikos tapahtuu, kun motivoitunut tekijä kohtaa sopivan uhrin valvomattomassa tilassa (Social change and crime rate trends: A routine activity approach, American Sociological Review, 44, 588-608,1979). Triviaalilta kuulostava teoria on tuottanut parhaat käytännön tulokset rikollisuutta vastaan taisteltaessa. Valvomattomien tilojen rooli viittaa yhteyksiin kontrolliteorioihin.
    • James Q. Wilsonin ja George Kellingin nk. Rikottu ikkuna -teoriassa hyvin hoidettu ympäristö kertoo, että sekä poliisi että asukkaat itse hallitsevat aluetta; kyse on tietyn sosiaalisen normin viestittämisestä (Broken windows: The police and neighborhood safety, Atlantic Monthly, 249, 29-38, 1982). K. Keizer työtovereineen on vahvistanut ilmiön kyvyn vähentää ihmisten epäsosiaalista käytöstä (The spreading disorder, Science, 322, 1681-1685, 2008).
• On havaittu, että rangaistuksilla ei ole positiivista vaikutusta rikollisten myöhempään rikoskäyttäytymiseen. Leimaamis- ja oppimisteorioiden mukaisesti vaikutus voi jopa olla negatiivinen, vastaten sitä hyötyä, mitä rikollisen yksilön sulkeminen yhteiskunnan ulkopuolelle määrätyksi ajaksi tuottaa. Rangaistusten pelotevaikutus kohdistuu kuitenkin lainkuuliaisten ihmisten enemmistöön, jonka alttius tehdä rikoksi on pienempi kuin rikollisilla; rangaistuksista ei siis voi noin vain luopuakaan.

• Evoluutiopsykologeja; Tooby on antropologi, Cosmides psykologi [ks. Symons ja Buss; Jackendoff ja Pinker]. He osoittavat, että mieli rakentuu erilaisista psykologista adaptaatioista [ks. Leslie ja Baron-Cohen; Dennett; Fiske ja Harris], joiden vaikutukset käyttäytymiseen ovat välillisiä: kulttuurista riippumatta ihmiset kokevat maailman tietyllä tavalla ja oppivat tiettyjä asioita helpommin kuin toisia [ks. Kant; Lorenz ja Tinbergen]. Adaptaatioiden ei tarvitse olla hyödyllisiä modernissa maailmassa; viehtymyksemme epäterveellisen ruoan makuun on tästä esimerkki. Suuri osa niistä koskee kuitenkin sosiaalista elämää tai parinmuodostusta, siis ongelmia jotka ovat olleet ihmisille samalla tavalla tärkeitä kautta lajin historian [sosiobiologiasta ja käyttäytymisekologiasta, ks. E.O. Wilson]. Neurologiassa puhutaan 'geneettisestä alitajunnasta' [ks. Damasio].
  • Tooby ja Cosmides ovat nimenneet perinteisen käsityksen ihmismielestä 'standardiksi yhteiskuntatieteiden malliksi' (Standard Social Science Model, SSSM; Psychological foundation of culture, teoksessa J. A. Barkow et al. (toim.), The Adapted Mind, 1992). Sen mukaan biologia ja kulttuuri ovat erillisiä ilmiöitä [meemeistä, ks. Dawkins; Dennett] ja yksilöllinen psykologiakin [ks. Maslow] kulttuurin tuotetta [vrt. Durkheim; Boas]. Oppiminen tabula rasa --mieleen [ks. Locke] on täysin yleistä [ks. Rumelhart ja McClelland]. Standardimallissa tätä kulttuurideterminististä käsitystä pidetään jopa moraalisesti oikeana.
  • Donald E. Brown määritteli ihmisen universaaleja ominaisuuksia teoksessaan Human Universals (1991). Näihin kuuluu intuitiivista fysiikkaa ja biologiaa [ks. Drake], sosiaalista älykkyyttä kuten esim. kykyä lukea toisten tunteita [ks. Trivers] ja ajatuksia [ks. Leslie ja Baron-Cohen], oppia kieltä [ks. Chomsky; Jackendoff ja Pinker], luoda taideteoksia [ks. Dutton], jne.
• Jo varhaisissa töissä Tooby ja Cosmides keskittyivät aiheisiin kuten moraali, älykkyys ja tunteet. (1) Tarve liittoutumiseen lajitovereiden kanssa nähtiin alkusysäyksenä moraalin [ks. Kohlberg] evoluutiolle (Adaptationist approaches to moral phenomena, Institute for Evolutionary Studies, Technical Report 79-1). Sama kyky yhteistyöhön mahdollisti kuitenkin myös sodankäynnin [ks. Keeley] (The evolution of war and its cognitive foundations, Institute for Evolutionary Studies, Technical Report 88-1, 1988) (2) Yhdessä DeVoren kanssa kirjoitetussa artikkelissa Tooby määritteli ihmislajin psykologisen evoluution käännekohdaksi nk. kognitiivisen lokeron (engl. cognitive niche) löytymisen (The reconstruction of hominid behavioral evolution through strategic modeling, teoksessa W. Kinzey (toim.), Primate Models of Hominid Behavior, 183-237, 1987). Tiedon hankinta, manipulointi ja hyödyntäminen alkoi vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen [ks. Piaget; Drake; Gould; Symons ja Buss]. (3) Älykkyys ei kuitenkaan tarkoita vain neuvokkaita ratkaisumalleja ongelmiin: tarvitaan myös tavoitteita. Tooby ja Cosmides olivat ensimmäisten joukossa arvioimassa tunteiden [ks. Trivers; Damasio] merkitystä tässä prosessissa (The past explains the present: Emotional adaptations and the structure of ancestral environments, Ethology and Sociobiology, 11, 375-424, 1990). (4) Ongelmallisempi teoria liittyi geneettisiin persoonallisuuseroihin [ks. Symons ja Buss]: Tooby ja Cosmides esittivät, että ne ovat parasiittejä [ks. Hamilton ja Williams] vastaan käytävän taistelun sivutuotteita (On the universality of human nature and the uniqueness of the individual: The role of genetics and adaptation, Journal of Personality, 58, 17-68, 1990). Nykykäsityksen mukaan tämä [spandler-, ks. Gould] malli on väärä.
  • Ihmiset muodostavat helposti tunnesiteitä erilaisiin ryhmiin, usein irrationaalisestikin (esim. jalkapallojoukkue); ilmiö liittyy kulttuurin psykologiaan [ks. Boyd ja Richerson]. Kulttuurit pitävät homogeenisuuttaan yllä kielen eriyttämisellä [ks. Dunbar ja Miller] ja rituaaleilla [ks. Durkheim]: esim. uskonnot ovat opettaneet, että omat ovat muita parempia [ks. Kristus].
  • Jo tekoälytutkija Marvin Minsky [ks. Simon ja Arrow] oli ehdottanut tunteiden 'hyötykäyttöä' (The Society of Mind, 1985). Romantiikan ajalta peräisin oleva jyrkkä rajaus tunteiden ja älykkyyden välillä on harhaa.
  • Tutkijat eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitkä persoonallisuuseroja synnyttävistä geneettisistä tekijöistä ovat tärkeimpiä [ks. myös Wright, Fisher ja Haldane]; esim. D.M. Buss & P.H. Hawley (toim.), The Evolution of Personality and Individual Differences (2011). On huomattava, että Tooby ja Cosmides eivät kieltäneet persoonallisuuden vaihtelun olemassaoloa, eivät edes geneettisen sellaisen, vaan päinvastoin esittivät sitä selittävän hypoteesin. Artikkelissa Toward an evolutionary taxonomy of treatable conditions (Journal of Abnormal Psychology, 108, 453-464, 1999) Cosmides ja Tooby kiinnittivät huomiota mm. siihen, että jotkut sosiaalisesti haitalliset tilat eivät välttämättä ole psykopatologioita, vaan taustalla saattaa olla adaptaatioita [ks. Leslie ja Baron-Cohen].
• Kun Wason oli havainnut puutteita ihmisten kyvyssä abstraktiin rationaaliseen ajatteluun [ks. Drake], alettiin epäillä myös taloustieteessä tehtyä rationaalisuusoletusta [ks. Simon ja Arrow]. Cosmides havaitsi, että Wasonin testi helpottuu, jos se esitetään sosiaalisena tilanteena, jossa joku yrittää kiertää sääntöjä (The logic of social exchange: Has natural selection shaped how humans reason? Studies with the Wason Selection Task, Cognition, 31, 187-276, 1989). Ajattelun ja logiikan lait eivät siis ole samat. Cosmides esitti, että ihmisaivoissa on evoluution tuloksena erityinen moduuli sosiaalisten sopimusten seurantaan. Tämä on osa yleisempää joukkoa moduuleja, jotka sosiaalista elämää tukemalla ovat vaikuttaneet älykkyyden lisäksi myös moraalin [ks. Kohlberg] ja kulttuurin [ks. Boyd ja Richerson] syntyyn. (1) Halu rangaista [ks. Daly ja Wilson; Boyd ja Richardson] vääräksi nähtyä käyttäytymistä on yksi osa tätä koneistoa, kuten M.E. Price osoitti yhdessä Cosmidesin ja Toobyn kanssa artikkelissa Punitive sentiment as an anti-free rider psychological device (Evolution and Human Behavior, 23, 203-231, 2002). (2) Artikkelissa Evolutionary psychology and criminal justice: A recalibrational theory of punishment and reconciliation (teoksessa H. Høgh-Olesen (toim.), Human Morality and Sociality, 2010) Michael Bang Petersen ja Aaron Sell osoittivat, Toobyn ja Cosmidesin kanssa, että myös halu sovintoon väärintekijän kanssa on adaptiivinen tunne [ks. Goodall ja de Waal]. Rankaisemis- ja sovittelunhalun kaltaisten tunteiden taustalla on mielen laskennallinen arkkitehtuuri, jota Tooby ja Cosmides ovat kehitelleet (ks. alempana).
  • Trivers oli ennustanut 'sosiaalisen' moduulin, so. biologisen adaptaation, olemassaolon vastavuoroisuuden tueksi. Evoluutiopsykologian mukaan sosiaalisia adaptaatioita on monenlaisia [ks. Fiske ja Harris]. On esitetty, että intuitiiviset kykymme ymmärtää perusfysiikkaa, biologiaa ja psykologiaa [ks. Drake] olisivat kaikki pienemmistä osista rakentuneita moduuleja.
  • Daniel Kahneman ja Amos Tversky tutkivat 1980-luvulla ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää todennäköisyyksiä, ja tästä johtuvaa suhdetta riskin käsitteeseen. Tätä vastaan myös Gerd Gigerenzer (s. 1947) on puolustanut ihmisen älykkyyttä (esim. Gut Feelings, 2007). Hän mm. osoitti, että Simonin nk. rajattu rationaalisuus ei ole vajavainen approksimaatio jostain ideaalista, vaan usein parempi ja tehokkaampi tapa. Heuristiikkojen rationaalisuus ei ole loogista vaan ekologista: ympäristöä käytetään päätöksenteossa apuna.
    • Vaikka lentokoneonnettomuus saa ihmiset arvioimaan omaa turvallisuuttaan väärin perustein, sama logiikka on aikaisemmin pelastanut ihmisiä. Jos joelle ilmestyy krokotiilejä, jotka vievät leikkivän lapsen, äidit tekevät viisaasti estäessään omiensa pääsyn joelle, vaikka tilastollisesti vastaavia tragedioita olisi sattunut hyvin vähän. Aivan perusteltu tilanneanalyysi voi heijastua keinotekoisemmassa nykymaailmassa väärinä johtopäätöksinä [ks. myös Chomsky].
    • Artikkelissa Are humans good intuitive statisticians after all? Rethinking some conclusions from the literature on judgement under uncertainty (Cognition, 58, 1-73, 1996) Tooby ja Cosmides osoittavat, että psykologisissa testeissä käytettyjen kysymysten uudelleenmuotoilu muuttaa tuloksia merkittävästi.
• Tutkimus on osoittanut uskontojen hyödyntävät muuhun tarkoitukseen syntyneitä kognitiivisia ominaisuuksia [ks. Sperber ja Boyer]. Taiteen [ks. Boas; Veblen] ja estetiikan [ks. Aristoteles; Plotinos; Tuomas Akvinolainen; Hume; Kant; Goethe; Hegel; Bahtin ja Jacobson] kohdalla tilanne on osoittautunut monimutkaisemmaksi. Tekijät kuten maisemapreferenssit [ks. E.O. Wilson] ja geneettiseen hyvyyteen liittyvät ulkonäköpreferenssit [ks. Hamilton ja Williams] viittaavat jonkinasteiseen biologiseen taustaan estetiikassa, ja seksuaalinen valinta on liitetty myös taiteen tekemiseen [ks. Dunbar ja Miller]. Yleinen käsitys on kuitenkin ollut, että nämä eivät muodosta riittävää selitystä. Toobyn ja Cosmidesin mukaan taiteen biologista taustaa etsittäessä tulisi suorien ulkoisten hyötyjen lisäksi kiinnittää huomiota myös aivojen kehitykseen (Does beauty build adapted minds? Toward an evolutionary theory of aesthetics, fiction and the arts, Substance, 30, 6-27, 2001). Aivan erityisesti he korostavat mielikuvituksen merkitystä ja käyttävät käsitettä 'decoupled cognition'. Sosiobiologiassa jotain vastaavaa oli jo esitetty [ks. E.O. Wilson]. Esim. lasten leikit [ks. Aristoteles; Piaget] on liitettävissä kirjalliseen fiktioon; autistiset lapset eivät ymmärrä mielikuvitusleikkejä [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Filosofiankin puolella on herätty darwinilaiseen estetiikan ja taiteiden tutkimukseen [ks. Dutton]. Mielikuvitus liittyy myös uteliaisuuteen ja sitä kautta älykkyyteen [ks. Hobbes; Symons ja Buss].
  • Ihmiskasvojen symmetriaihannetta on selitetty myös tämän teorian kanssa yhteensopivalla tavalla [ks. Fiske ja Harris].
  • Steenin artikkeli A cognitive account of aesthetics (teoksessa Mark Turner (toim.), The Artful Mind, 2006) ei viittaa E.O. Wilsoniin tai Toobyyn ja Cosmidesiin, vaikka samoilla linjoilla liikkuukin.
• Psykologit ovat hyödyntäneet työssään käsitteitä, representaatioita, tavoitteita, uskomuksia, haluja, ym. konstruktioita, jotka ovat varsin kaukana neurologisesta todellisuudesta. Tooby ja Cosmides ehdottavat, että mielen tiedostamattomaan osaan sisältyy säätelymuuttujia (engl. regulatory variables), jotka liittyvät etenkin tunneohjelmien (emotion programs) tarkoituksenmukaiseen ajoon; esim. Conceptual foundations of evolutionary psychology (teoksessa D.M. Buss (toim.), The Handbook of Evolutionary Psychology, 2005). Ne ovat myös liittoutumiseen liittyvien psykologisten ominaisuuksien taustalla, kuten Tooby, Cosmides ja Price osoittavat artikkelissa Cognitive adaptations for n-person exchange: The evolutionary roots of organizational behavior, Managerial and Decision Economics, 27, 103-129, 2006). Tällöin puhutaan ilmiöistä kuten sodat, politiikka ja moraali. Liittoutumissa tehtävä yhteistyö vaatii sekä koordinointia että siinä tehtävän työn hyväksikäytön (engl. free-riding) estämistä.
  • (1) Artikkelissa The architecture of human kin detection, Nature, 445, 727-731, 2007) D. Lieberman tutki, yhdessä Toobyn ja Cosmidesin kanssa, sukulaisuuden tunnistamiseen, jolla on merkitystä sukulaisvalinnassa [ks. Hamilton ja Williams] ja insestin välttämisessä [ks. Westermarck]. Eri yksilöihin liitetty sukulaisuusindeksi johtaa korkeana sukulaisrakkauden, kiintymyksen ja huolenpidon tunteita näitä kohtaan, mutta vähentää seksuaalisen rakkauden tunnetta.
  • (2) Artikkelissa Human adaptations for the visual assessment of  strength and fighting ability from the body and face (Proceedings of the Royal Society B, 276, 575-584, 2009) Aaron Sell tutki, yhdessä Toobyn ja Cosmidesin et al. kanssa, suuttumuksen [ks. Trivers] kalibroimista, joka vaatii kohteen fyysiseen voimaan liittyvän 'pelottavuuden' (engl. formidability) määrityksen. Fyysisen voiman lisäksi indeksiin vaikuttavat kohteen liittolaiset, kyvyt ja resurssit; voitaisiin ehkä puhua 'vaikuttavuudesta', kyvystä tuottaa haittaa. Vastaava indeksi liittyy kykyyn suoda tai pidättää etuisuuksia (conferral). Status on suure joka kerää yhteen tämän kaltaisia indeksejä.
    • Suuttumus (engl. anger) on eräänlainen neuvotteluvaltti konfliktitilanteissa. Suuttunut ihminen voi aiheuttaa haittaa tai kieltäytyä hyödyllisestä yhteistyöstä. Viha (hate) liitetään ihmisiin joiden nähdään alentavan omaa kelpoisuutta jo pelkällä olemassaolollaan. Raivo (rage) on eräänlainen taistelumoodi. Kaikilla näillä on yhteys väkivaltaan ja sen uhkaan [Lorenz ja Tinbergen].
  • (3) Artikkelissa Friendship and the Banker's Paradox: Other pathways to the evolution of adaptations for altruism (Proceedings of the British Academy, 88, 119-143,1996) sukulaisvalinnan ja vastavuoroisuuden rinnalle löydettiin kolmas yhteistyötä ja sen evoluutiota edistävä tekijä. Tämä symbioosi eli mutualismi selittää mm. ystävyyttä [ks. Aristoteles] ja parisuhdetta [ks. Symons ja Buss], ja siihen liittyy tärkeänä osana ihmissuhteiden (tiedostamaton) arvioiva muuttuja (engl. Association Value). Sukulaisuus ja vaikuttavuus (ym. edellä mainitut indeksit) ovat osa tätä arviota, ja puolisonvalintaan liittyvät aivan omat kriteerit.
  • (4) Altruistiseen käyttäytymiseen ja yhteistyöhön liittyy nk. WTR-indeksi (engl. welfare trade-off ratio); esim. Tooby ja Cosmides et al., Internal regulatory variables and the design of human motivation: A computational and evolutionary approach (teoksessa A.J. Elliot (toim.), Handbook of  approach and avoidance motivation, 2008). Ihmisten on kyettävä vertaamaan omaa hyvinvointiaan toisten hyvinvointiin siten, että panostaminen jälkimmäiseen on ollut evoluution aikana adaptiivista. WTR jakaantuu sisäiseen ja julkiseen osaan; esim. korkean vaikuttavuusindeksin omaavat ihmiset ansaitsevat toisilta ainakin korkean julkisen WTR:n. Yleisemmin toisten ihmisten hyvinvoinnin merkitys liittyy em. symbioottisten suhteiden arvioon. WTR:n käsitettä hyödynnetään kriminologiassa.
    • Hyväksikäyttäjän arvio uhrin WTR:stä on liian matala. Uhrin suuttumisen tarkoitus on kalibroida itseensä liittyvä WTR uudelleen, ja hyväksikäyttäjän syyllisyydentunto osoittaisi sen toimivan; tämä mahdollistaisi sovittelun rankaisemisen sijaan. Tällä kaikella on merkitystä sekä kriminologiassa [ks. Daly ja Wilson] että yleisemmin moraalissa, kuten Tooby ja Cosmides esittävät artikkelissa Groups in mind: The coalitional roots of war and morality (teoksessa H. Høgh-Olesen (toim.), Human Morality and Sociality, 2010).
• Evoluutiopsykologiaan kohdistuva kritiikki toistaa useasti muutamaa virheellistä väitettä, jotka on helppo korjata:
  • Kaikki ihmismielen geneettiset valmiudet eivät ole satoja tuhansia vuosia vanhoja. Esim. insestin välttämisellä on juuret varhaisissa nisäkkäissä (vaikka myöhempi kehitys on varmasti hionut ominaisuutta). Toisaalta esim. kielen viimeisimmät muutokset ovat ehkä n. 50 000 vuotta vanhoja [ks. Jackendoff ja Pinker]. Nykyihmisen [ks. Leakeyt] ilmaantuminen n. 200 000 vuotta sitten ei siis pysäyttänyt lajimme evoluutiota [ks. Gould; Boyd ja Richerson]. Nuorempien kuin 50 000 vuotta vanhojen adaptaatioiden on oletettu olevan psykologisesti vähämerkityksisiä kehittyvän kulttuurin rinnalla. Ainakaan ne eivät ole lajille yhteisiä: levittäytyminen Afrikasta muualle maailmaan tapahtui tuolloin.
  • Evoluutiopsykologisia mielen moduuleja ei pidä ottaa konkreettisesti. Ajattelu juontaa juurensa Fodorin [ks. Feigl ja Sellars] vain aisteja käsittelevään teoriaan. Aistihavainnot [ks. Chomsky; Hubel ja Wiesel] ja muisti [ks. Kandel ja Tulving], jotka kuuluvat perinteisesti psykologian piiriin, ovat modulaarisesti rakentuneita. Laajennus muihin mielen tiedostamattomiin [ks. Dennett] toimintoihin perustuu siihen, että kyetäkseen vaikuttamaan minkä tahansa (fysiologisen tai kognitiivisen) ominaisuuden kehitykseen, evoluutiolla täytyy olla jokin kohde. Modulaarisuus ei siis viittaa esim. fysiologisesti rajattuihin aivojen alueisiin (myös Fodorin moduulit ovat biologisesti epäuskottavia).
    • Evoluutiopsykologiassa mielen modulaarisuutta on joskus kuvattu 'massiiviseksi'; vrt. Mithenin erilainen teoria [ks. Renfrew ja Knight].
  • Yksi tyypillinen vastaväite moduuliajattelulle on, että geenejä ei ole tarpeeksi niiden muodostamiseen. Geenejä ei kuitenkaan ole tarpeeksi edes esim. verisuoniston tarkkaan määrittämiseen! Virheellisen päättelyn taustalla on luulo, että genotyyppi määrittäisi yksi yhteen fenotyypin, vaikka näin ei tietenkään ole: fenotyyppi syntyy epigeneettisessä prosessissa [ks. Piaget; E.O. Wilson; Dawkins], joka hyödyntää alkionkehityksen ja olion elinympäristön vakioisuutta. Esim. kasvojentunnistusmoduuli vaatii kehittyäkseen että lapsi on tekemisissä toisten ihmisten kanssa (ei mikään kohtuuton vaatimus, kun ainakin äiti on synnytyksessä läsnä). Geeneissä ei tarvitse määritellä kasvojen perusrakennetta, vaan vauva hakee vertikaalisuunnassa epäsymmetrisiä, yläosaltaan 'raskaampia' rakenteita [ks. Leslie ja Baron-Cohen; Hubel ja Wiesel].
    • Myös ohjausgeenit [ks. Monod ja Jacob] liittyvät asiaan. Epigeneesi on kuitenkin filosofisesti mielenkiintoisempi ilmiö, ja nimenomaan sellainen, jonka on väitetty kilpailevan evoluutiopsykologian kanssa. Todellisuudessa epigeneesi vain tukee evoluutiopsykologiaa.
  • Vaikka evoluutiopsykologia etsii ihmisille yhteisiä psykologisia ominaisuuksia, se on yhteensopiva myös kulttuurisen kirjon kanssa [ks. Huntington ja Fukuyama]. Esimerkiksi vaikka kyky oppia kieli on kaikille ihmisille yhteinen, eri kielet poikkeavat toisistaan radikaalisti. Kuten murteiden ja slangien synty osoittaa, kieli on myös ryhmätunnus, jotka pyrkivät erottautumaan toisistaan [ks. Dunbar ja Miller]. Samoin yksilötason persoonallisuuksien erot [Symons ja Buss] eivät heijasta vain passiivista perimää, vaan yhteisen psykologian aktiivista pyrkimystä löytää oma paikka yhteisössä [ks. Fiske ja Harris]. Eri tasoilla vaikuttavat yhtäaikaiset pyrkimykset sekä samanlaisuuteen että erilaisuuteen voivat olla seurausta universaaleista ominaisuuksista. Elämänhistoriateoria [ks. Daly ja Wilson; E.O. Wilson] on yksi käyttäytymistä moduloiva tekijä.
  • Mielikuvituksen merkitystä korostava evoluutiopsykologia ei kiistä 'yleisen' (domain general) älykkyyden olemassaoloa, vaan pyrkii selittämään sitä. Yleinen (tai yleisempi) äly, joka ei itsessään ole moduuli, vaatii taustalleen enemmän alemman tason moduuleja kuin vaatimattomammat kyvyt! Aivan samoin kehittyvä assosiatiivinen ajattelu vaatii jatkuvasti tarkempaa aistihavaintojen analyysiä. Suhteellisen yleiskäyttöinen heuristinen algoritmi [ks. Peirce; Turing; Penrose ja Hawking; Hintikka], esim.  'matki emoa', voi olla adaptiivinen moduuli.
    • Käsitteen älykkyyden hierarkkisuudesta olivat esittäneet Cyril Burt ja Philip E. Vernon 1950- ja 60-luvuilla, ja John Carroll tuli samaan tulokseen (Human Cognitive Abilities: A Survey of Factor Analytic Studies, 1993).

Colin Renfrew 1937 - ja Chris Knight

• Arkeologi ja antropologi, jotka ovat tutkineet ihmisen mieltä ja etenkin symbolisen ajattelun kehitystä esihistoriallisena aikana. Renfrewn kohdalla puhutaan kognitiivisesta arkeologiasta, Knightin kohdalla kognitiivisesta antropologiasta [ks. Feigl ja Sellars]. Kumpikin lähtee siitä, että modernilla ihmisellä [ks. Leakeyt] oli mielen peruspalikat valmiina 200 000 - 150 000 vuotta sitten. Näin nk. nuoremman paleoliittisen kauden vallankumous n. 35 000 vuotta sitten [ks. Thomsen] ei vaadi geneettistä selitystä.
  • Nuoremmalla paleoliittisellä kaudella Euroopassa asuneet ihmiset alkoivat suhteellisen äkillisesti valmistaa aikaisempaa parempia ja monipuolisempia työkaluja, ja kulttuurieroja syntyi kiihtyvällä nopeudella. Koska kieli on merkittävä symbolinen järjestelmä, senkin synty liitetään usein tähän kauteen [ks. Chomsky], tosin virheellisesti [ks. Leakeyt; Jackendoff ja Pinker]. Esim. arkeologi Stephen Mithen on esittänyt, että nämä muutokset liittyisivät kolmen eri mielen moduulin, sosiaalisen, luonnontieteellisen ja teknisen älykkyyden [vrt. Tooby ja Cosmides], yhteistyön syntymiseen (The Prehistory of the Mind: A Search for the Origins of Art, Science and Religion, 1996).
    • Nuoremman paleoliittisen kauden aikana raaka-aineina käytettiin kiven lisäksi myös luuta ja sarvea, ja työkaluista tuli myös taide-esineitä. Helmet, riipukset ja luolamaalaukset (esim. Lascaux ja Altamira) tulivat kuvaan mukaan Magdalenen kulttuurin aikana. Toimivia kivikautisia huiluja on löydetty; luolamaalauksetkin sijoittuvat usein paikkoihin, joissa on paras akustiikka. Viimeistään nyt ihminen ymmärsi asemansa luonnossa paremmin kuin eläimet, ja kuolleiden hautaaminen osoittaa heidän pohtineen elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kehitys keskeytyi viimeisimmän jäätiköitymisen ajaksi [ks. Childe].
    • Cro-Magnonin ihmisten kulttuurit: Aurignac 38 000-23 000, Gravette 29 000-22 000, Solutré 22 000-18 000 ja Magdalene 18 000-10 000 vuotta sitten.
  • Luovuutta suosiva populaatiotiheyden kasvu [siis sosiologia, ks. Milgram] voi selittää tätä 'vallankumouksellista' kehitystä yhdessä Cro-Magnonin ihmisen [ks. Childe; Leakeyt] Afrikasta tuoman ryhmien välisen kaupankäynnin [ks. Trivers] kanssa. Afrikan ja Euroopan paleoliittisiä kulttuureja verrattaessa kannattaa myös muistaa kaksi asiaa: (1) Afrikassa ei ollut samalla tavalla luolia maalattavaksi kuin Euroopassa, ja (2) ihomaalaus ei ollut jääkauden Euroopassa yhtä luontevaa kuin Afrikassa. Nykyihmiselle helposti mieleen tuleva jako villi-ihmisten ihomaalaukseen ja korkeakulttuureiden 'museotaiteeseen' ei kuitenkaan ole perusteltu. Artikkelissa The revolution that wasn't: a new interpretation of the origin of modern human behavior (Journal of Human Evolution, 39, 453-563, 2000) Sally McBrearty ja  Alison Brooks käsittelevät asiaa laajemmin.
  • Renfrew on pyrkinyt yhdistämään indo-eurooppalaisen kielen ja eurooppalaisen maanviljelyn synnyn, mutta teoria ei liene oikea [ks. Childe].
• Knightin teoriassa symbolisen kulttuurin synty perustuu rituaaleihin, tarkemmin sanottuna tyttöjen täysi-ikäisyysriitteihin, jotka perustuivat naisten välisen yhteistyön [ks. Leakeyt] syntymiseen (Blood Relations. Menstruation and the Origin of Culture, 1991). Naiset suojelivat aikuistuvia tyttöjä vastakkaiselta sukupuolelta korostamalla heidän arvoaan yhteisöllisesti ylläpidettyjen 'näytelmien' kautta. Tytön kuukautisten alettua läheiset naiset esim. juhlistivat tapahtumaa punaisilla ihomaaleilla, joilla imitoitiin kuukautisia. Koska myös raskaana olevat naiset osallistuivat, syntynyt 'kollektiivinen petos' loi pohjaa symbolismin synnylle. Afrikassa tehdyt löydöt viittaavat punaisen väriaineen käytön alkaneen ainakin jo 150 000 vuotta sitten. Tämä liittyy todennäköisimmin ihomaalaukseen ja siten mahdolliseen symboliseen kulttuuriin. Jos kieli [ks. Dunbar ja Miller; Jackendoff ja Pinker] syntyi Knightin olettamalla tavalla symbolisen kulttuurin rituaalien käyttöön, senkin alkuperää olisi etsittävä kauempaa kuin nuorempi paleoliittinen kausi.
  • Punaisella on erityinen asema värien joukossa. Brent Berlin ja Paul Kay osoittivat väriterminologian systemaattisuuden (Basic Color Terms: Their Universality and Evolution, 1969). Jos kielessä on vain kaksi väritermiä, ne ovat musta ja valkea; ensimmäinen lisäväri on punainen. Neljäs ja viides väri on vihreä ja keltainen (järjestys vaihtelee). Kuudes väri on sininen ja seitsemäs ruskea. Tämän jälkeen ilmaantuvat lisävärit (purppura, pinkki, oranssi ja harmaa) vaihtelevat, ilmeisesti ympäristön ja kulttuurin mukaan. On myös ehdotettu, että kehityksen taustalla on värien kirkkausasteet (R. E. MacLaury, From brightness to hue. An explanatory model of colorcategory evolution, Current Anthropology, 33, 137-186, 1992); huomaa myös sanojen punainen ja loistava käyttö sanan kauneus juurena [ks. Plotinos]. Eleanor Rosch osoitti, että värien näkeminen itsessään ei ole kulttuurisidonnaista (Natural categories, Cognitive Psychology, 4, 328-350, 1973); jyrkkä kulttuurideterministinen ajattelu [ks. Landtman; Sperber ja Boyer] sai tästä pahan kolauksen.
  • Luonnonkansoilla on myös riittejä, joissa naiset esittävät olevansa 'eläimiä' tai 'miehiä'.
• Robert M. Adams loi nk. vertailevaa arkeologiaa (The Evolution of Urban Society, 1966). Robert C. Dunnellin nk. evolutiivisessa arkeologiassa erotettiin valinta 'ajautumisesta' (engl. drift), so. funktio tyylistä (Systematics in Prehistory, 1971). Renfrew pyrkii kohti syvempää ja yhtäläisempää 'mielen arkeologiaa', joka luo järjestystä arkeologiseen teorianmuodostukseen. Hän on siis kiinnostunut paljon myöhemmästä symbolisen ajattelun kehityksestä kuin Knight. Teoksessa Prehistory - The Making of the Human Mind (2007) Renfrew määrittelee tärkeäksi virstanpylvääksi jo ennen paimentolaisuuden ja maanviljelyn keksimistä alkaneen kehityksen kohti pysyviä asuinsijoja, mikä mahdollisti esinekulttuurin synnyn (engl. material engagement theory). Hieman intentionaalisuuden [ks. Dennett] merkitystä korostavan filosofian tavoin Renfrew uskoo, että mieli määräytyy aivojen sisällön lisäksi myös vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.
  • Vasta nyt ihmisen kädet [jotka Aristoteleen mielestä erottavat ihmisen muista eläimistä paremmin kuin kieli] pääsivät osoittamaan vahvuutensa.
• Renfrew selittää hitaan kehityksen kauden 150 000-10 000 vuotta sitten liikkuvasta elämäntyylistä johtuvana esinekulttuurin puuttumisena. Hän kannattaa ajatusta neljästä kulttuurin kehitysvaiheesta: (1) kopiointiin perustuva mimeettinen vaihe, esim. alkeelliset kivityökalut; (2) kieleen perustuva myyttinen vaihe, erikoisesti tarinankerronta (johon Knightin teoria liittyy); (3) esineisiin perustuva symbolinen vaihe, mm. neoliittisen ajan monumentit ja koriste-esineet (Renfrewn erikoisalaa); (4) kirjoitukseen perustuva teoreettinen vaihe. Jako on (osittain) Merlin Donaldin teoksesta Origins of the Modern Mind (1991). Voidaan kysyä, miten tietokoneet tai Internetin kaltainen tietoverkko vaikuttaa jatkokehitykseen [ks. Turing; Torvalds].
  • Kieli syntyi siis mieleen, joka oli luonut jo perustan ei vain ulkoisen maailman havainnoinnille, vaan myös alkeelliselle kulttuurille [ks. Jackendoff ja Pinker].
  • Donaldin teoksen alaotsikko, Three Stages in the Evolution of Culture and Cognition, kertoo että hän jätti alunperin yhden em. kohdista pois. Kyse oli esineisiin perustuvasta symbolisesta vaiheesta (3), jonka merkityksen hän myöhemmin tunnusti.
  • Douglas Engelbart (s. 1925), joka oli varhainen tietokoneteknologian kehittäjä ja mm. demonstroi henkilökohtaisen tietokoneen esiastetta hiirineen v. 1968, uskoi jo 60-luvun alussa tietokoneiden tulevan muuttamaan ihmisten ajattelua.
• Renfrew ei kiellä, etteikö biologinen evoluutio olisi vaikuttanut ihmisen perimään 150 000 - 50 000 vuotta sitten, ennen levittäytymistä Afrikan ulkopuolelle. Sen sijaan hän uskoo, että merkittävimmät sen jälkeiset muutokset ovat taustaltaan kulttuurisia. Monimutkaisten adaptaatioiden kohdalla korkeakin mutaatiotaajuus johtaa ilmiasun muutoksen sijaan lähinnä vain sen vaihteluvälin kasvuun [ks. Fisher, Haldane ja Wright]. Näin on käynyt esim. persoonallisuuden kaltaisten ominaisuuksien kohdalla [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides]. Selvimmät varsinaiset muutokset viimeisten tuhansien vuosien ajalta koskevat geneettisesti yksinkertaisia ominaisuuksia kuten ihonväri ja laktoositoleranssi [ks. Boyd ja Richerson].
  • Esim. Nicholas Waden Before the Dawn (2006) kertoo eräistä aivojen kehitykseen liittyvistä uusita geeneistä. Myöhempi tutkimus ei kuitenkaan ole tukenut näistä tehtyjä radikaalimpia johtopäätöksiä.

Berliinin muuri kaatui 1989 ja Neuvostoliitto/Venäjä vetäytyi Itä-Euroopasta hajottuaan 1991. Vuosina 1960-1990 maailman liberaalien demokratioiden määrä kaksinkertaistui.

Kirjallisuuden nobelisteista tunnetuimmat ovat Saul Bellow (s. 1915, mm. Herzog, 1964), Isaac Bashevis Singer (1904-1991) ja Gabriel García Márquez (s. 1928, mm. Sadan vuoden yksinäisyys, 1967); palkinnot 1976, 1978 ja 1982. Italo Calvinon (1923-1985) Jos talviyönä matkamies (1972) on tunnettu kokeellisuudestaan. Sarjakuva tuotti 1960-luvulta alkaen uusia klassikoita, esim. Rene Goscinny ja Albert Uderzo (s. 1927) loivat Asterixin, Pierre Christin (s. 1938) ja Jean-Claude Mézières (s. 1938) Valerianin ja Laurelinen, ja Hugo Pratt Corto Maltesen. Enki Bilalin (s. 1951) työt kilpailevat jo aivan perinteisistä kirjallisuuspalkinnoista. Elokuvista voisi mainita Andrei Tarkovskin (1932-1986) Peilin (1974).

Klassisessa musiikissa kauan valtaa pitänyt atonaalisuuden ihannointi alkoi murentua; eräänä virstanpylväänä voidaan pitää Terry Rileyn (s. 1935) provokatiivisesti nimettyä teosta In C vuodelta 1964. Steve Reich (s. 1936) sävelsi 1970-luvulta alkaen useita merkittäviä töitä, yhtenä huippuna Tehillim (1981). Jazzin puolella skaala ulottui Ornette Colemanin (s. 1930) avantgardismista brasilialaista sambaa ja cool-jazzia yhdistelevään bossa-novaan; jälkimmäisen tyylin tunnetuin edustaja oli Stan Getz (1927-1991). Postmoderneista kuvataiteilijoista tunnetuin lienee Andy Warhol (1930-1987). Tom Wolfe (s. 1930) havaitsi, että (post)modernista taiteesta on tullut kirjallista: työt vain täydentävät visuaalisesti taustalla olevia teorioita (The Painted Word, 1975). Jopa moderni kokeileva taide synnytti jotain mainitsemisen arvoista: Brian Enon 'videomaalaus' Mistaken Memories of Mediaeval Manhattan (1980-81, 1987), jossa maalataan sekä valolla että äänellä. Elokuvista mainittakoon Hayao Miyazakin piirretty, joka tunnetaan englantilaisella nimellä Kiki's Delivery Service (1989).

1960-luvulta alkaen myös populaarikulttuuri loi monia klassikoita, esim. The Beatlesin Revolver ja Beach Boys'in Pet Sounds (molemmat 1966). Edellä mainitun Warholin merkittävin aikaansaannos lienee The Velvet Underground -nimisen rock-yhtyeen tukeminen (VU & Nico, 1967). Myöhemmistä lauluntekijöistä mainittakoon Joni Mitchell ja Elvis Costello (s. 1954). Television puolella brittiläinen kulttuuri tuotti merkittäviä ilmiöitä, mm. The Avengers (1961-1969), Dr. Who (1963-1989), The Monty Python's Flying Circus (1969-1974) ja The Fawlty Towers (1975 ja 1979).

Nykyaika

1990-luvulla postmodernismin nihilististä maailmankuvaa uskallettiin jo ruveta kritisoimaan; Hintikan ja Dennettin kaltaiset filosofit ottavat jopa luonnontieteet vakavasti. Samalla myös huhut ideologian kuolemasta osoittautuivat ainakin osittain ennenaikaisiksi.

Jaakko Hintikka 1929 -

• Filosofi ja loogikko, joka puolustaa analyyttistä filosofiaa [ks. Russell] ja loogista empirismiä [ks. Carnap] uuden, entistä tehokkaamman logiikan pohjalta. Opettajansa von Wrightin tavoin myös Hintikka on päässyt The Library of Living Philosophers -sarjaan (Volume XXX, toim. R.E. Auxier ja L.E. Hahn, 2006), mitä pidetään filosofiassa Nobelin palkintoa vastaavana kunnianosoituksena. Vaikka Hintikan ura alkoi jo 1950-luvulla, hänen logiikan vallankumousta lupaavat teoriansa ovat 1990-luvulta; esim. The Principles of Mathematics Revisited (1996).
  • Analyyttisen filosofian traditio ei olekaan niin kuollut kuin Quine tai postmoderni [ks. Foucault ja Derrida] propaganda antaa ymmärtää. Etenkin tieteen filosofiassa suuntauksella on selvä merkitys.
  • Hintikan suhtautumista ajattelun tutkimukseen värittää usko yleisen logiikan voimaan. Päinvastoin kuin ns. naturalistinen filosofia [ks. Dennett], Hintikka ei ole kiinnostunut esim. evoluutiopsykologian [ks. Darwin; Trivers; Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides] mahdollisuuksista selittää ihmiselle luonteenomaisia ajattelun tai oppimisen piirteitä. Toisaalta hänen tapansa olla erottelematta semantiikkaa ja pragmatiikkaa on yhteensopiva Dennettin intentionaalisuuskäsityksen kanssa.
• Hintikan varhainen läpimurto modaalilogiikassa [ks. Tarski; von Wright] oli nk. mahdollisten maailmojen semantiikan keksiminen 1957. Hänen mielestään 'mahdollisia maailmoja' (oik. virtuaalisten todellisuuksien 'loogisia avaruuksia') tarvitaan, jos haluamme tutkia ajattelun ja päättelyn mekanismeja ja esim. merkityksen käsitettä [ks. Russell; Wittgenstein]. Hintikan teoriassa mahdolliset maailmat palautuvat väitelauseiden ristiriidattomiksi joukoiksi. Uusi semantiikka johti myös nk. loogisen pragmatiikan syntyyn.
  • Modaalisen predikaattilogiikan semantiikkaa kehittivät myös Stig Kanger (1924-) sekä Saul Kripke, myöhemmin mm. Richard Montague (k. 1970). [Ks. myös Quine, joka kieltää modaalilogiikan ja mahdollisten maailmojen semantiikan.]
  • Mahdollisten maailmojen teorialla on ollut vaikutusta myös kirjallisuudentutkimuksessa [ks. Bahtin ja Jacobson; Beardsley; Austin ja Grice]; esim. Thomas Pavelin teos Fictional Worlds (1986). Paul Werth pohjusti myöhemmin kognitiivista 'tekstimaailma'-teoriaa (Extended metaphor: A Text World account, Language and Literature, 3(2), 79-103, 1994).
• Teoksessa Knowledge and Belief (1962) Hintikka loi pohjan episteemisen logiikan tutkimukselle, joka on tärkeää mm. tekoälyn kehityksen kannalta [ks. Turing; Simon ja Arrow]. Episteemisen logiikan semantiikassa käytetään tietää että -tyyppisiä operaattoreita. Hintikka tutki 1960-luvulla myös induktiologiikkaa Carnapin hengessä [ks. myös Hume; Popper; von Wright]. Myöhemmin hän jatkoi tutkimusta oppilaansa Ilkka Niiniluodon (1946-) kanssa. Niiniluoto kehitti Popperin totuudenkaltaisuuden ajatuksesta omaa nk. kriittistä tieteellistä realismia (Truthlikeness, 1987; Critical Scientific Realism, 1999).
  • Peter Strawson (s. 1919) on pyrkinyt omassa työssään osoittamaan induktio-ongelman merkityksettömäksi. Induktion oikeutusta ei tarvitse todistaa, sillä se muodostaa standardin jolla maailmaa koskevat väitteet hyväksytään.
  • Nk. doksastinen logiikka koskee uskomuksia.
• Artikkelissa Language-games for Quantifiers (1968) Hintikka alkoi kehittää Wittgensteinin kielipelien pohjalta uutta nk. peliteoreettista [ks. von Neumann; Sanderson ja Gintis] semantiikkaa (GTS). Tässä semantiikassa totuus liittyy pelin voittavan strategian olemassaoloon, eli kyse ei ole aktuaalisesta, pragmaattisesta pelitapahtumasta, diskurssista. Näin GTS tukee totuuden semanttinen korrespondenssiteoriaa sen episteemisiä kilpailijoita vastaan: semanttiset pelit luovat kielen ja maailman välisiä yhteyksiä ja määrittelevät siten kielen merkityksen [ks. Wittgenstein; Austin ja Grice].
  • GTS:n voidaan nähdä lähentävän analyyttistä filosofiaa mannermaiseen ajatteluun, esim. hermeneutiikkaan [ks. Luhmann ja Habermas] ja poliittiseen [ks. Weber] ja eettiseen [ks. Kohlberg] retoriikkaan [sanan positiivisessa mielessä, ks. Aristoteles].
• Hintikan uusin, 1990-luvulla kehitetty logiikka on ensimmäisen kertaluvun nk. riippumattomuusystävällinen (IF, independence - friendly) logiikka. Toisin kuin vanha predikaattilogiikka [ks. Frege], se sallii kvanttoreiden (esim. kaikki, jokin) keskinäisen riippumattomuuden. Hintikan tulokset tekevät Gödelin ja Tarskin epätäydellisyystuloksista filosofisesti merkityksettömiä ja nostavat näin analyyttisen filosofian ja loogisen empirismin merkitystä. Episteemisessä logiikassa Hintikka tekee samalta pohjalta eron totuustiedon ja entiteettitiedon välille.
  • IF-logiikkaa ei voi aksiomatisoida täydellisesti, ja tällöin on ei-loogisissa aksioomajärjestelmissä mahdollista saavuttaa nk. deskriptiivinen täydellisyys Gödelin teoriasta huolimatta.
  • Tarski oletti logiikan olevan aina kontekstiriippumatonta, mutta tämäkään ei päde IF-logiikassa. Carnapin tavoin Hintikka siis pitää mahdollisena tulkita kieltä siinä itsessään, turvautumatta vahvempaan metakieleen [ks. myös Wittgenstein; Quine].
  • Hintikka kutsuu IF-logiikkaansa mafialogiikaksi: sitä ei voi kieltäytyä ymmärtämästä! Toisen kuvauksen mukaan se on arkiajattelun sumeaa logiikkaa.
    • Lotfi Zadehin 1960- ja 1970-luvuilla kehittämälle nk. sumealle logiikkalle on löytynyt teknologisia sovellutuksia [moniarvologiikasta, ks. Tarski].
• Tietoteoriassa tiedonhankintaa ei Hintikan mukaan pidä nähdä päättelysarjana vaan kyselytoimituksena [ks. Sokrates; Aristoteles]; esim. luonnolle tehdään kyselyjä kokeiden avulla [ks. Francis Bacon; Kant]. Peliteoriaa käyttäen Hintikka tekee selvän eron määrittelevien sääntöjen ja strategisten sääntöjen välille ja väittää, että jälkimmäiset mahdollistavat aidosti uuden tiedon hankkimisen, keksimisen. Hän korostaa, että ei-triviaali looginen päättely ei olekaan tautologista (tyhjää) kuten loogiset empiristit olivat olettaneet, vaan siinä tapahtuu pintainformaation kasvua [ks. myös Peirce; Turing]. Sen sijaan muotiin tullut 'epäformaali logiikka' on Hintikan mielestä vain kielivirhe! Aihetta käsitteleviä artikkeleja on julkaistu teoksessa Socratic Epistemology (2007).
  • Hintikan keksimisteoria on luonteeltaan kognitiivis-individualistinen, ja tieteensosiologeilla [ks. Merton; Foucault ja Derrida] on tarjolla aivan toisella tavalla painottuneita malleja (esim. Augustine Brannigan, The Social Basis of Scientific Discovery, 1981). Kuitenkin myös Hintikan mallia voidaan laajentaa tiedeyhteisön suuntaan: luonnolle esitettävien kysymysten määrittely ja niiden vastausten tulkinta hyödyntää kollegoille suunnattuja kyselyjä.
  • Esim. Minsky [ks. Simon ja Arrow] on listannut heuristiikkoja jotka auttavat löytämään oikeanlaisia kysymyksiä.

Amartya Sen 1933 -

• Taloustieteilijä (ja samalla yhteiskunta- ja moraalifilosofi), joka on korostanut vapauden ja demokratian merkitystä ei vain välineellisenä --- esim. taloudellisena [ks. Popper; Landes] --- tekijänä, vaan myös arvona itsessään, elämän (laajasti ymmärretyn) laadun takaajana. Näin klassisen [ks. Smith; Mill] ja neoklassisen [ks. Marshall; Rawls ja Raz] taloustieteen kannattamilla vapailla markkinoilla on tärkeä merkitys kahdella tapaa: (1) ne luovat hyvinvointia välillisesti ja (2) ovat arvo itsessään. Vaikka Senin ajattelussa markkinat ovat yksi 'instituutio' muiden joukossa, toimijan (engl. agent) merkitystä korostaessaan hän kuuluu perinteisemmän institutionalismin [ks. Veblen; Pigou ja Keynes; North] sijaan nk. yhteiskunnallisen valinnan teorian [ks. Simon ja Arrow] kannattajiin. Sen ei hylkää toimijan merkitystä hyvinvoinnin tuottajana, eikä tämän arvoja hyvinvoinnin jakajana (Development as Freedom, 1999). Samoin klassisen teorian käsitys toimijoiden rationaalisuudesta on säilynyt, vaikkakaan ei vastustajien luulottelemassa naiivissa Homo economicus -muodossa [ks. Trivers; Sanderson ja Gintis]. Esim. tasa-arvon [ks. Gould; Giddens] käsitteen Sen ymmärtää laajempana kuin taloudellisena asiana (Inequality reexamined, 1992). Hänelle myönnettiin vuoden 1998 taloustieteen Nobelin palkinto.
  • Yhteiskunnallisen valinnan teoria yhdistää taloustieteen oppeja yhteiskuntatieteisiin ja moraalifilosofiaan 'vanhanaikaisella' tavalla; Seninkin ajattelu perustuu osaltaan Adam Smithin oppeihin. Tärkeä artikkeli tässä suhteessa oli Rational fools (Philosophy and Public Affairs, 6, 317-44, 1977).
  • Sen ei analysoi käsitystensä takana olevia psykologisia tekijöitä, mutta myöntää biologisen evoluution merkityksen ihmisen sosiaalisen käytöksen luojana [ks. Boyd ja Richerson; Huntington ja Fukuyama; Sanderson ja Gintis].
• Vapautta korostava kehitys [engl. development; yhtä hyvin voisi puhua modernisaatiosta, ks. Fukuyama ja Huntington] ei Senin mukaan edusta 'länsimaisuutta': esim. aasialaiset eivät ole 'sopeutuneet' autoritaarisen hallinnon alaisuudessa elämiseen eivätkä siten ole myöskään länsimaisista ihmisistä radikaalisti poikkeavia [ks. Landtman]. Näin myös ihmisoikeudet ovat Senille vakavasti otettava käsite [ks. myös Cicero; Tuomas Akvinolainen; Grotius; Schumpeter ja Hayek; Hart].
  • Nälänhädät koskettavat aina alle 5-10% väestöstä ja ovat helppo estää [kriisitilanteiden hallinnasta, ks. Pigou ja Keynes]. Nälänhädät eivät koskaan olekaan olleet demokraattisten yhteiskuntien ongelmia (Poverty and Famines: An Essay on Entitlement and Deprivation, 1984): esimerkiksi Saharan eteläpuolisen Afrikan ongelmat ovat juuri poliittisia [ks. Borlaug]. On vaikea nähdä, minkälaisia 'perinteisiä arvoja' demokratia tuhoisi poistaessaan tämänkaltaisia ongelmia.

Jagdish N. Bhagwati 1934 -

• Taloustieteilijä, kansainvälisen kaupan ja taloudellisen globalisaation tutkija. Jo 1970-luvulla Bhagwati oli mukana osoittamassa, miten kehitysmaiden eristäytyminen maailmankaupasta oli niiden taloudelle tuhoisaa. Tältä pohjalta hän puolustaa sosiaalista hyvinvointia edistävää talouskasvua ja globalisaatiota [ks. Giddens]. Talouden globalisaatiolla tarkoitetaan kansallisten talouksien integroitumista moniriippuvuussuhteiseksi kansainväliseksi taloudeksi. Integroitumisen kanavat ovat moninaiset: kansainvälinen kauppa, suorat rajat ylittävät investoinnit, lyhytaikaiset valuuttavirrat, työvoiman siirtyminen ja teknologian leviäminen. Globalisaation kannattajatkaan eivät suhtaudu kaikkien listalla mainittujen asioiden vapauttamiseen samalla tavalla: sekä aikatauluissa että tarvittavissa varotoimenpiteissä on eroja [ks. myös Smith]. Vaikka painetta globalisaatioon synnyttää etenkin tietotekniikan kehitys [ks. Daniel Bell], konkreettiset askeleet otetaan poliittisissa neuvottelupöydissä.
  • Globalisaatio merkitsee heterogeenista joukkoa taloudellisia, poliittisia, kulttuurisia, teknologisia ja jopa lääketieteellisiä ilmiöitä. Talouteen vaikuttaa myös muita tekijöitä kuin taloudellinen globalisaatio. Esimerkiksi Kiinan maaseudun vaurastuminen oli poliittisen globalisaation [eli globaalin kapitalismin, ks. North] ansiota. Kulttuurin, tarkemmin tieteen, globalisoituminen on tuonut esim. Intiaan paremmin tuottavia ja siten vaurautta luovia viljakasveja [ks. Borlaug]. Tiedonvälityksen (Internet ja CNN:n ja BBC:n kaltaiset televisiokanavat) globalisoituminen, ulkomailla tapahtuvan opiskelun lisääntyminen ja pandemiat (maailmanlaajuiset epidemiat kuten influenssat ja AIDS) vaikuttavat myös talouteen.
  • Tavaroiden ja palvelujen vapauttaminen on eri asia kuin pääomamarkkinoiden vapauttaminen, sillä markkinoiden massapsykologia (sijoittajien 'laumavaistot') vaikuttavat jälkimmäiseen paljon suuremmin. Tästä myös Bhagwati muistutti Aasian v. 1997-98 talouskriisin jälkeen artikkelissaan The capital myth: The difference between trade in widgets and dollars (Foreign Affairs, May-June, 1998). Pitkäaikaisiksi tarkoitettuja investointeja voisikin suosia lyhytaikaisen 'pelirahan' kustannuksella.
    • Aasian talouskriisi muutti Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) politiikkaa pääomamarkkinoiden suhteen. Esimerkiksi Chile on saanut luvan liikkuvien pääomien verottamiseen, jos ne kasvavat liian suuriksi. Vankka globalisaation tukija The  Economist myöntää myös (pääkirjoitus 3 toukokuuta, 2003): "Untidy as it may be, economic liberals should acknowledge that capital controls --- of a certain restricted sort, and in certain cases --- have a role". Toisaalta vahvat tukijärjestelmät houkuttelevat sijoittajat suurempiin riskeihin (Hans Christiansen, Moral hazard and international financial crises in 1990s, OECD Financial Market Trends, 78, 115-139, 2001). Esimerkiksi lainamarkkinoiden kasvun luoma, 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa puhjennut talouskupla saattoi syntyä osittain tätä kautta. Tällaista 'moraalikatoteoriaa' tukee empiirinen havainto: palokuntien lakot vähentävät tulipalojen määrää (esimerkki Juho Saaren kirjasta Reformismi).
  • Globalisaatiota voi tapahtua myös yksittäisen maan sisällä, jos pinta-ala on tarpeeksi suuri. 1900-luvun lopun Kiinan ohella esimerkistä käy myös 1800-luvun Yhdysvallat, jossa ulkomaankaupan osuus bruttokansantuotteesta oli vain muutama prosentti: talouskasvu ei voinut syntyä (päinvastaisista väitteistä huolimatta) globalisaation vastaisista kaupan rajoitteista, vaan teknologian ennennäkemättömän kehityksen mahdollistamasta sisämarkkinoiden hyödyntämisestä; mm. rautatiet ja kylmäteknologia olivat avainasemassa. Itse asiassa vasta toisen maailmansodan jälkeen kasvua oli jo pakko hakea muualta.
  • Johan Norbergin Globaalin kapitalismin puolustus (2004, alkup. 2001) esittelee globalisaation positiivisia vaikutuksia.
• Teoksessa In Defence of Globalization (2004) Bhagwati tarkastelee globalisaation vaikutusta köyhyyteen, naisten ja lasten asemaan, demokratian kehitykseen, kulttuurin kirjoon, palkkoihin ja työoloihin, ympäristöön, monikansallisten yritysten valtaan sekä siirtolaisuuteen, ja päättelee vaikutusten olevan pääsääntöisesti positiivisia. Hän tarkastelee kutakin aihetta ensin analyyttisesti, so. milloin globalisaatio saattaisi olla haitaksi; näin hän tulee läpikäyneeksi kaikki globalisaation kriitikoiden huolet. Tämän jälkeen hän tarkastelee empiirisesti, ovatko teoreettiset haitat myös toteutuneet. Usein näin ei ole käynyt, ja jopa ilmeisistä syistä. Silloin kun haittoja on havaittu, on löytynyt myös tapoja niiden poistamiseen: tähän liittyy Bhagwatin vaatimus erilaisten institutionaalisten rakenteiden luomisesta epävarmuuksia luovia tilanteita varten. Kolmas mahdollisuus on, että kriitikoiden osoittamilla haitoilla ei ole mitään tekemistä globalisaation kanssa; yllättävän tyypillinen tilanne myöskin.
  • Köyhyyden osalta tilanne on yksinkertainen: kauppa luo talouskasvua [ks. myös Solow; North], joka vähentää köyhyyttä. 1970-luvulla maailman köyhimmistä ihmisistä 76% asui Aasiassa ja 11% Afrikassa. Uudelle vuosituhannelle tultaessa tilanne oli kääntynyt päälaelleen: köyhät asuttivat Afrikkaa 66%, Aasiaa vain 15%. Aasiassa köyhät olivat rikastuneet, sillä vuosittainen talouskasvu ko. aikavälillä oli mm. Kiinassa 10% ja Intiassakin 6% (ja Afrikassa olematonta). Osaltaan kasvun syyt löytyvät avautumisesta maailmankaupalle, kuten esim. Kiinan vapaakauppa-alueiden huima kehitys osoittaa: esim. Shenzenin alueen vientitulot olivat v. 1981 17 miljoonaa dollaria, 1991 lähes 6 miljardia dollaria, ja 2003 jo yli 30 miljardia dollaria. Vaikka tuloerot ovat samalla kasvaneet (aikaisemmin kaikki olivat yhtä köyhiä), yli miljardin ihmisen tulojen kolmenkertaistaminen ja lähes 200 miljoonan ihmisen nostaminen nälkäkuoleman partaalta ei tue väitteitä globaalista eriarvoisuuden lisääntymisestä. Ulkomaankaupan ei myöskään tarvitse luoda epävarmuutta, sillä talouden suhdannevaihteluita vastaan voi puolustautua.
    • Naomi Kleinin kaltaiset länsimaiset toisinajattelijat väittävät, että Aasian talouskasvu on kommunistisen järjestelmän aikaansaannosta, vaikka Intia ja monet Kaukoidän vaurastuneet valtiot eivät ole kommunistisia!
    • Kaukoidän 'talousihmeen' loi 1960-luvulta alkaneen markkinoiden vapauttamisen luoma voimakas investointiaalto, jonka tuottoisuutta hyvin koulutettu työvoima lisäsi (koulutetut mutta työttömät ihmiset tekevät Aasiassa samaa kuin kouluttamattomatkin: mellakoivat). Em. talouden romahdus 1997 ei ollut seurausta varsinaisesta vapaakaupasta. Kiinassa kehitys on jo johtanut liikalihavuuteen. Intiassa taloutta ruvettiin avaamaan varovasti 1980-luvulla ja merkittävästi vasta 1990-luvulla, mikä selittää hitaamman kehityksen.
    • Pääomien ja työpaikkojen siirtymistä kehittyviin maihin eli nk. 'kiinailmiötä' vastustetaan kehittyneissä maissa niiden lyhyen välin negatiivisten vaikutusten takia. On kuitenkin muistettava, että esim. Kiinan talouskasvu on jo nyt tuottanut paljon uutta varallisuutta ja työtä mm. paperikoneita valmistavalle suomalaiselle teollisuudelle. EU:n sosiaalisesti vastuuntuntoiseksi määritelty globalisaatiopolitiikka eksplisiittisesti varoittaa puuttumasta kehittyvien maiden suhteelliseen etuun työvoimakustannuksissa.
    • Vaikka on totta, että avoin talous altistaa erityisesti pienet maat maailmantalouden suhdannevaihteluille, pienillä mailla on samalla suurempia maita paremmat mahdollisuudet käyttää kollektiivisia järjestelmiä niiltä suojautumiseen. Esim. Suomessa on työttömyysturvan yhteyteen luotu puskurirahasto laajan laman [ks. Pigou ja Keynes] tai nk. 'epäsymmetrisen shokin' varalle. Vastaavasti Intia ymmärsi jo 1970-luvulla suojata oman taloutensa vihreän vallankumouksen [ks. Borlaug] mahdollisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä. Myös IMF:llä on 1960- ja 70-luvuilla luotuja mekanismeja (Compensatory Financing Facility, Extended Fund Facility) kehittyvien maiden auttamiseen yllättävissä suhdannevaihteluissa.
      • Epäsymmetrinen shokki syntyy jos esim. Euroopan keskuspankki (EKP) hillitsee muiden jäsenmaiden ylikuumentunutta taloutta nostamalla korkoja samaan aikaan kun Suomessa kärsitään taantumasta. Puskurirahasto korvaa siis perinteisen rahan arvon alentamisen, devalvaation, suomalaisessa rahapolitiikassa.
    • Tämä ei tarkoita, etteivätkö länsimaat yhä toimisi kehitysmaiden etujen vastaisesti. Esimerkkejä tästä ovat suuret maataloustuet ja elintarvikekaupan estäminen. Tällainen uusmerkantilismi [vrt. Machiavelli] pätee myös mm. tekstiiliteollisuuteen. Syypäitä tilanteeseen ovat kuitenkin lännen tuottajat, ammattiyhdistykset ja muut globalisaation vastustajat!
  • Köyhyyden vähentyminen parantaa myös naisten ja lasten asemaa [ks. Borlaug]. Kiristynyt kilpailu vaatii ottamaan käyttöön kaiken saatavilla olevan inhimillisen pääoman: naisia diskriminoivat yritykset jäävät globaalissa taloudessa alakynteen. Vaikka kulttuurinen globalisaatio rohkaisee naisten emansipaatiota, yleensä vasta talouskasvun mahdollistama palkkatyö johtaa itsenäistymiseen, itsekunnioituksen lisääntymiseen ja vapauteen perinteisistä naisten töistä. Naisten (ja miesten) lisääntynyt varallisuus mahdollistaa alentuneen syntyvyyden lisäksi myös paremman turvan lapsille ja esim. heidän koulunkäynnilleen, mikä vähentää kehittyvien maiden lapsityövoiman käyttöä. Kehitys onkin ollut parasta globalisoituneissa maissa: itäisessä Aasiassa 26%:sta 8%:iin vuosien 1980-2000 aikana. Investointien lisääntyminen tekee koulutuksesta myös haluttua pääomaa.
    • Kehittyvissä maissa syntyvyys laski vuosin 1980 ja 2000 välillä 4.1 lapsesta naista kohti 2.8 lapseen. Samalla lapsikuolleisuus tippui 87:stä 58:aan tuhatta syntynyttä lasta kohti. Vastaava kehitys näkyy myös keskimääräisessä eliniässä, joka on noussut noin 59 vuodesta 64:ään. Kaikkein globalisoituneimmissa kehittyvissä maissa luvut ovat tätäkin parempia; esim. itäisessä Aasiassa keskimääräinen elinikä on jo 69 vuotta (yleistä keskiarvoa alentaa mm. Afrikan Aids-epidemia). Kaikki nämä luvut osoittavat, että talouskasvun tuomat edut eivät jää --- ainakaan globaalissa kehityksessä mukana olevissa maissa --- vain pienen yläluokan haltuun.
    • Seksiturismi ja naisten salakuljetus rajojen yli prostituoiduiksi ovat esimerkkejä ilmiöistä, jotka vaativat korjausta. Varsinaisia WTO:n alaisia asioita nämä eivät kuitenkaan ole!
  • Vaikka demokraattisen järjestelmän maailmanlaajuinen eteneminen liittyy lähinnä tiedonvälityksen globalisoitumiseen, myös taloudellisilla seikoilla on ollut merkitystä. Varsinkin kun epädemokraattisesti valtaa pitävän eliitin toimet romahduttavat talouden, kansa nousee herkästi sitä vastaan. Toisaalta globalisaatio johtaa demokraattisissa maissa sisäisen päätäntävallan ja siten demokratian supistumiseen: globalisaation vastustajat pelkäävät esim. sosiaalipolitiikkaa [ks. Giddens] rajoittavaa sääntelyä. Onkin selvää, että esim. YK ja kansainväliset ympäristösopimukset kaventavat valtioiden itsemääräämisoikeutta. Toisaalta esim. EU:n subsidiarideettiperiaate sallii jäsenvaltioille paljon sosiaalipoliittisia vapauksia, joiden käyttöä globalisaation tuottama varallisuus myös edesauttaa. Markkinoiden hyödyntäminen kollektiivisen sosiaalipolitiikan kansallisessa toteuttamisessa ei tarkoita politiikan korvaamista markkinoilla!
    • Etelä-Korean ja Indonesian demokratisoituminen v. 1998 talouskriisin jälkeen johtui puolestaan huonosti hoidetusta globalisaatiopolitiikasta. Neuvostoliiton suljettu talous romahti osittain taloudellisen globalisaatiopolitiikan puutteeseen.
    • Verojen keräykseen liittyy kaksi merkittävää ongelmaa, harmaa talous ja veropohjia kalvavat 'termiitit'. Vaikka merkittävä osa jälkimmäisistä hyödyntää globalisaatiota, esim. veroparatiisien kohdalla lakeja on jo jonkin verran onnistuttu tiukentamaan. Taloustieteen nobelistin James Tobinin ehdottama, kansainvälisistä sijoituksista kannettava vero puolestaan kasvattaisi veropohjaa (tähän liittyy kuitenkin eräitä käytännön ongelmia, joiden seurauksena tulos saattaisi olla päinvastainen kuin on tarkoitus).
      • On kuitenkin huomattava, että kehittyneiden maiden verotus on noussut useita prosenttiyksiköitä globalisaation huippuvuosina 1980-2000: EU:n osalta muutos oli 36%:sta melkein 42%:iin, ja OECD:n osalta 32%:sta yli 37%:iin bruttokansantuotteesta.
      • Verokilpailun kokonaan kieltäminen onkin sitten eri asia: verojen tarkoitus ei ole verojen keräys, vaan niillä luotava yhteinen hyvä. Valtio voi päästä yhteisesti hyväksytylle sosiaalisen hyvinvoinnin tasolle kohdentamalla verotustaan naapureista tehokkaammalla tavalla, tai kaventamalla --- demokraattisella päätöksenteolla --- vähemmän elintärkeitä sosiaalietuisuuksia muiden hyötynäkökohtien hyväksi.
    • Subsidiarideetti- eli läheisyysperiaatteen mukaan päätökset tulee tehdä sillä tasolla, jota ne koskevat: paikallisia, alueellisia tai kansallisia päätöksiä ei turhan takia viedä ylikansalliselle tasolle.
  • Suomalainen elokuva- ja musiikkiala eivät ole jääneet globalisaation jalkoihin. Lisäksi mikään ei estä kansallisvaltioita tukemasta oman kulttuurin kehitystä globaalissakaan taloudessa. Mielenkiintoisena ilmiönä voidaan pitää myös eräänlaista 'käänteis-kolonialismia': esim. Yhdysvalloissa etelästä muuttava espanjankielinen väestö on tehnyt maasta kaksikielisen (lisäksi monet automaatit palvelevat ihmisiä jo usealla muullakin kielellä, mm. kiinaksi).
    • EU:n puitteissa em. läheisyysperiaate pätee tässäkin!
  • Kehittyviin maihin investoivat yritykset maksavat todistettavasti selvästi korkeampaa palkkaa kuin maiden omat yritykset. Tämän seurauksena on esim. syntynyt mellakoita, joissa vaaditaan päästä töihin ko. yrityksiin! Kansalaisjärjestöjen aktiivisuus työolojen valvonnassa estää tehokkaasti myös niiden polkemisen.
    • Kansalaisjärjestöjen aseman säilyttäminen vaatii kuitenkin niiden luotettavuuden takaamista. Väärennettyjen todisteiden levitys IKEAn toiminnasta oli huolestuttava ennakkotapaus, ja mm. YK on kiinnittänyt ongelmaan huomiota. Kansalaisjärjestöjen toiminnan valvonta on välttämätöntä nyt, kun niiden valta on kasvanut tasolle, jossa ne pystyvät haastamaan ylikansallisia yhtiöitäkin.
  • Ympäristön tilaa koskien paras argumentti globalisaation puolesta on suljettujen talouksien, kuten esim. edesmenneen Neuvostoliiton, menestys luonnonsuojelun saralla [ks. Solow]: vaikka saastuminen talouskasvuvaiheen alussa (kuten esim. teollistumisen alkuvaiheessa) lisääntyy, kasvun jatkuessa se kääntyy laskuun. Kasvu luo mahdollisuuksia rajoittaa saastepäästöjä sekä yrityksille itselleen (mm. imagosyistä) että yhteiskunnalle (jopa globaalisti). Ylikansallisten yritysten ei kannata poiketa omista, taloudellisista syistä yhtenäisiksi luoduista laitteista ja menetelmistä jokaisessa uudessa maassa, joihin joka tapauksessa saavutaan paljon suurempien tavoitteiden, kuten uusien markkina-alueiden, toivossa. Korruptoituneiden yhden puolueen järjestelmien sallima saastuttaminen (vrt. Kiina) on liian vähäisen globalisaation aiheuttama ongelma: poliittinen systeemi ei salli kerätyn varallisuuden sijoittamista oikeaan asiaan, eivätkä äänestäjät voi korjata tilannetta.
    • Toisaalta tulisi myöntää, että kaikki ihmisen toiminta --- jopa pelkkä olemassaolo --- aiheuttaa ympäristöongelmia, ja reaalimaailmassa on aina kyettävä kompromisseihin optimaalisen taloudellisen tuoton ja täydellisen saasteettomuuden välille. Tällaiselle kompromissille ei ole olemassa objektiivista määrittelyä, ja ulkopuolisten tulisi kunnioittaa kunkin (demokraattisesti johdetun) maan valintoja niiden tekemisessä. Näissä kysymyksissä globalisaation vastustajilla on --- puheistaan huolimatta --- taipumus unohtaa demokratian merkitys. Lisäksi maassa, jossa veden puhtaus on ilman puhtautta suurempi ongelma, edellistä saastuttavan teollisuuden rankaisu ylimääräisillä veroilla on järkevämpää kuin jälkimmäisen: liian yhtenäinen kansainvälinen ympäristöpolitiikka on tuhoisaa sekä taloudelle että ympäristölle.
  • Demokratian lisääntyessä ja kansalaisjärjestöjen voiman kasvaessa monikansallisten yritysten mahdollisuudet vaikuttaa varsinkin kehittyvien maiden hallintoon ja lainsäädäntöön ovat käytännössä hävinneet, eivätkä yo. analyysin perusteella ole syytä pelätä paikallistason haittoja. Itse asiassa suuryritysten paikallaololla on muitakin myönteisiä vaikutuksia kuin suora varallisuuden lisääminen, sillä myös tietotaitoa teknologian käytöstä ja johtamisesta siirtyy paikalliselle tasolle. Monikansalliset yritykset eivät myöskään tuhoa paikallisia pienempiä yrityksiä, joilla on erilainen asiakaskunta mm. laadullisesti erilaisten tuotteiden vuoksi. Ongelmaksi sen sijaan on muodostunut lääketehtaiden ja ohjelmistoyritysten onnistunut lobbaus muuttaa kansainvälisiä lakeja siten, että WTO:sta on tehty (esim. lääkkeiden) patentteja ja (esim. ohjelmistojen) tekijänoikeuksia valvova elin. Varsinkin edellinen seikka on haitannut kehittyvien maiden terveydenhuoltoa [ohjelmistojen kohdalla on onneksi olemassa vaihtoehto, ks. Torvalds].
    • Väitteet, joiden mukaan puolet maailman suurimmista talouksista olisi valtioiden sijaan ylikansallisia yrityksiä, ovat täysin vailla pohjaa. Tällaisia valheita on levittänyt mm. Naomi Klein teoksessaan No Logo (2001). Lisäksi suurten monikansallisten yritysten listan suuri vaihtuvuus osoittaa, kuinka epävakaalla pohjalla avoimilla markkinoilla kilpailevat yhtiöt ovat; esim. Nokian nousu on tästä hyvä esimerkki. On lisäksi huomattava, että juuri brändäys on varmin tapa estää yrityksien rikollinen toimintaa.
    • Intellektuaalista omistusoikeutta suojataan keksintöjen osalta patenteilla ja luovan työn osalta tekijänoikeuksilla; lisäksi myös tavaramerkit ovat suojattuja. Patenteilla ja tekijänoikeuksilla on sekä taloutta edistäviä että haittaavia seuraamuksia: kyse on kompromisseista uusien innovaatioiden edistämisen ja jo tehtyjen innovaatioiden levittämisen välillä. Tämän vuoksi patentit ja tekijänoikeudet eivät esim. suojaa kohteitaan ikuisesti.
      • Patenttien voidaan katsoa olevan 'laillistettuja monopoleja', ja markkinatalous on aina suhtautunut monopoleihin varauksella [ks. Smith].
    • Lääkärit ilman rajoja ym. järjestöjen toiminnan ansiosta lääketehtaat joutuivat taipumaan v. 2001 ja myymään AIDS-lääkkeitä kehittyviin maihin tuotantokustannuksilla.
  • Laillinen siirtolaisuus kehittyvistä maista kehittyneisiin perustuu jälkimmäisten laskeneeseen syntyvyyteen, joka on johtamassa ongelmalliseen huoltosuhteeseen [ks. Giddens]. Siinä missä kehittyvät maat luopuisivat mieluusti kouluttamattomasta väestöstään, kehittyneet maat vastaanottaisivat kuitenkin vain koulutettua väestöä, esim. tietokoneohjelmoijia. Etenkin Afrikan maat, joiden kyky tuottaa koulutusta on rajoitettua, kärsivät tilanteesta; sen sijaan Kiinan ja Intian tapaisilla maissa, joissa koulutettua väestöä jää aina maahan, 'aivovienti' nähdään mahdollisuutena. Kehittyvien maiden koulutuspolitiikkaa tulisi tukea, ja diaspora-efektiä hyödyntää mm. kaksoiskansalaisuutta suosimalla ja jopa tätä etua verottamalla ('Bhagwati-vero'). Bhagwati peräänkuuluttaa myös erityisen YK:n siirtolaisuusjärjestön (World Migration Organization) perustamista.
    • Kehittyvien maiden koulutus on ollut, tai ainakin pitäisi olla, yksi kehitysavun pääkohteita. Informaation --- jopa ilmaisen sellaisen --- globalisoituminen modernin yhteiskunnan tietoverkkoihin luo ainakin yhden tien edistää asiaa [ks. Daniel Bell; Torvalds]. Puutteellisen infrastruktuurin lisäksi kehittyvien maiden demokratiavaje on tässä vielä esteenä.
  • Demokratian tavoin myös kansainvälinen kauppa vähentää valtioiden välisiä konflikteja [ks. Montesquieu; Kant; Mill; Trivers]; "make trade, not war" onkin mitä mainioin sodanvastainen iskulause [vrt. Keeley].

Linus Torvalds 1969 -

• Suomalainen tietokoneohjelmoija, jonka 1991 kirjoittama käyttöjärjestelmän ydin (engl. kernel) oli tärkeä askel avoimen tietokonekoodauksen, nk. 'hakkerietiikan', synnyssä (Just for Fun, 2001). On huomattava, että ydin muodostaa vain pienen osan kunkin Linux-käyttöjärjestelmädistribuution koodimäärästä: Torvalds on symboli hyvin laajalle levinneelle ja tuloksia aikaansaavalle toiminnalle. Tietoyhteiskunnassa [ks. Daniel Bell] tällainen tiedemaailmaa (ja yleensäkin luovaa toimintaa) muistuttava työetiikka vaikuttaa jopa maailmantalouteen.
  • Toinen avoimen koodin symboli on Richard M. Stallman (s. 1953), GNU-projektin perustaja. Linux-ohjelmoijien lisäksi voisi mainita World Wide Webin luojan, Tim Berners-Leen (s. 1955), jolle myönnettiin ensimmäinen suomalainen Millennium-teknologiapalkinto v. 2004 [hypertekstistä, ks. Turing]. WWW:n tietosanakirjat Wikipedia ja Citizendium perustuvat samalle avoimuuden ideologialle.
  • Hakkerietiikka on filosofi Pekka Himasen termi motivaatiolle tehdä yleishyödyllistä työtä ei velvollisuudesta tai rahasta [ks. Weber], vaan sen tuoman sosiaalisen arvostuksen ja sisäisen tyydytyksen takia [ks. Maslow]. Markkinataloudessakaan kaikki ei pyöri rahan ympärillä, tai --- tarkemmin sanottuna --- markkinatalouden luoma hyvinvointi mahdollistaa myös muiden arvojen tunnustamisen. Moderni teos tietoyhteiskunnan merkityksestä on Manuel Castellsin The Information Age -trilogia (1996, 1997, 1998).

Samuel P. Huntington 1927 - ja Francis Fukuyama 1952 -

• Yhteiskuntatieteilijöitä, jotka ovat tutkineet poliittisen kehityksen laajoja linjoja sekä analysoineet kylmän sodan jälkeistä maailmaa; Huntingtonin mielestä meillä ei ole syytä maailmanpoliittiseen optimismiin, Fukuyaman ollessa toista mieltä.
• Modernisaation tutkijat [ks. Marx; Weber; Parsons] olivat yhdistäneet poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät toisiinsa. Artikkelissaan Political development and political decay (World Politics, 17(3), 1965) Huntington korosti poliittisen järjestelmän 'takapakin' olevan seurausta siitä, että poliittiset instituutiot eivät kykene seuraamaan muuta yhteiskunnan muutosta. Hänen poliittisen kehityksen laajempi analyysi, Political Order in Changing Society (1968), perustuikin ajatukselle eriytyneestä kehityksestä. Valtiollisten instituutioiden kehitysasteen Huntington näki määräytyvän niiden (1) sopeutumiskyvystä em. muutoksiin, (2) monimutkaisuudesta, so. tarpeeksi laajasta työnjaosta ja erikoistumisesta, (3) autonomisuudesta, esim. oikeuslaitoksen ja politiikan erottamisesta [ks. Locke] ja (4) koherenssista eli siitä että instituutioiden toiminnot eivät esim. kilpaile keskenään.
  • Teoksessaan The Third Wave (1991) Huntington kiinnitti huomiota 1970-luvulta alkaneeseen demokratisoitumiseen eri puolilla maailmaa.
  • Fareed Zakarian mukaan länsimaiden poliittinen kehitys on taantunut demokraattisen politiikan teon demokratisoitumisen takia (The Future of Freedom, 2003). Sen sijaan että tekisivät kipeästi tarvittavia päätöksiä, poliitikot kuuntelevat [edustuksellisen demokratian periaatteiden vastaisesti, ks. Burke] yleistä mielipidettä, erilaisia kansalaisryhmiä ja muita lobbaajia. Tämä on johtanut myös politiikan arvostuksen laskuun.
• Maailmanpolitiikan teoriassaan Huntington puhuu 'sivilisaatioiden yhteentörmäyksellä' (The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order, 1996). Hän pitää uskontoa --- ja osittain myös kieltä --- sivilisaation määrittäjänä, ja erottelee länsimaisen, latinalaisamerikkalaisen, ortodoksisen, afrikkalaisen (tark. Saharan eteläpuolisen), islamilaisen (sis. myös Pohjois-Afrikan), kiinalaisen, hindulaisen, buddhalaisen ja japanilaisen sivilisaation [ks. myös Spengler ja Toynbee]. Yleisteoriansa mukaisesti Huntington tekee eron modernisaation ja länsimaistumisen välillä olettamalla edelliseen liittyvän objektiivisen tieteellisen ja teknisen edistyksen olevan saavutettavissa ilman jälkimmäisen subjektiivisiksi oletettuja arvoja, joihin hän laskee myös liberaalin demokratian. Juuri näiden arvojen vastustuksen hän katsoo olevan vastuussa esim. lännen ja islamin välisestä vastakkainasettelusta [vrt. Kinsey]. Esimerkkeinä yhteentörmäyksistä voidaan mainita kirjailija Salman Rushdielle (s. 1947) teoksesta Saatanalliset säkeet (The Satanic Verses, 1988) 14.2.1989 langetettu kuolemantuomio, fatwa, sekä tietenkin 11.9.2001.
  • Kylmän sodan jälkeistä maailmanjärjestystä voi yrittää kuvata neljällä toisensa poissulkevalla mallilla: (1) yksi yhteinen maailma, (2) kaksi maailmaa, me vs. he eli käytännössä länsi vastaan muut, (3) noin 184 valtion maailma, ja (4) kaaos. Kaikilla näillä on niiden selitysvoimaa vähentävät ongelmansa. Visio liberaalin demokratian voitosta ei kuulune lähitulevaisuuteen, vaikka esim. eräiden muslimimaiden vallankumoukset 2011 herättävätkin toivoa. Asemaansa menettävän länsimäisen sivilisaation ulkopuolelle jäävät eivät muodosta yhtenäistä blokkia. Valtioiden suvereniteetti on vähentynyt sekä kansainvälisesti että valtioiden sisällä. Kaaos ei sentään --- onneksi --- ole täysin vallannut alaa. Huntingtonin johtopäätös: (5) sivilisaatiojako on lähitulevaisuudessa paras maailmanpolitiikan kehysteoria.
  • Latinalaisamerikkalainen sivilisaatio on Huntingtoninkin mielestä hyvin lähellä länsimaista. Etelä- ja Väli-Amerikan talouskriisien selvittäminen olisi ensiarvoisen tärkeää sivilisaatioiden tarpeettoman vastakkainasettelun vähentämiseksi. Kriisien taustalla ovat 1900-luvun hallitusten holtittomat talouspolitiikat, eivät maailmankaupan hypoteettiset rakenteelliset vinoumat; esim. André Gunder Frankin kaupan nollasummapeliin perustuva nk. riippuvuusteoria, jossa positiivinen talouskehitys vaatii aina tasapainottavan negatiivisen kehityksen, on osoitettu vääräksi. Vuoden 2010 Nobelin kirjallisuuden palkinnon saanut Mario Vargas Llosa (1936-) on peräänkuuluttanut aitoa talousliberalismia maanosansa kurjuuden poistamiseksi: Etelä-Amerikan etuoikeutettu yläluokka on yhä vielä suojattu kaikilta kilpailuvaatimuksilta, eikä ruohonjuuritason yrittäjyyttä ole olemassa. Intialaisen Ilabehn Bhattin SEWA (Self-Employed Women's Association) --järjestön luoma hyvin pienten, kollektiivisesti monitoroitujen lainojen ohjelma on hyväksi koettu tapa korjata tilannetta. 2000-luvulla etenkin Brasilia on päässyt mukaan länsimaiseen talouskehitykseen.
    • Frankin teoria pohjaa Immanuel Wallersteinin uusmarxilaisuuteen (engl. world-system theory), esim. The Modern World-System: Capitalist Agriculture and the Origin of the European World-Economy in the Sixteenth Century (1974).
    • Mikrolainojen ideaa kehitti edelleen Muhammed Yunus Grameen-pankkinsa avulla. Hänelle myönnettiin v. 2006 Nobelin rauhanpalkinto Bhattin jäädessä ilman ansaitsemaansa tunnustusta.
• Huntington pitää myös sivilisaatioiden liian radikaalia samankaltaistumista uhkana. Hänen kritiikkinsä on osittain lapsellista: ei esim. Naipaulin haave universaalista sivilisaatiosta tarkoita, että kaikki ihmiset jakaisivat saman uskonnon --- korkeintaan Naipaulin sananvalinta on ongelmallinen. Lisäksi ajatus ei-länsimaisten sivilisaatioiden radikaalista individualismin vastaisesta yhteisöllisyydestä [ks. myös Sen] on rasistista hölynpölyä, jota monet diktaattorit kiitollisena hyödyntävät ihmisoikeuksia polkiessaan: länsimainen demokratia rakentuu pitkälle --- jopa määritelmällisesti --- nimenomaan yhteisöllisyyden varaan. Huntington pääsisi ristiriidastaan olettamalla ihmisoikeuksia kunnioittavan liberaalin demokratian kuuluvaksi modernismiin, ei länsimaisuuteen. Tämä on jopa tieteellisesti perusteltavissa, mitä Huntingtonin jakoperuste vaatiikin: onhan ihminen jo lajina sopeutunut tasa-arvoisuutta korostavaan yhteiskunnalliseen elämään [ks. Landtman]. Huntingtonin teorian suurin ongelma on ehkä kuitenkin siinä, että se ei huomioi sivilisaatioiden sisäisiä ristiriitoja, esim. islamilaisessa maailmassa fundamentalistien ja maltillisten välillä. Shirin Ebadin Nobelin rauhanpalkinto v. 2003 on tästä hyvä osoitus, samoin kuin Irshad Manjin teos The Trouble with Islam Today (2004; ensimmäinen painos ilman sanaa Today 2003).
  • Länsimaissa on ristivetoa niiden välillä, jotka rohkenevat tuomita fundamentalististen islamistien politiikan ja niiden, jotka poliittisesti korrekteina [ks. Moore] eivät tätä uskalla tehdä. Sortopolitiikan vastustamisen leimaaminen rasistiseksi on kuitenkin itsessään moraalisesti arveluttavaa: silloinhan oletetaan esim. kaikkien islamin kannattajien olevan fundamentalisteja. Kaikki eivät tyydy edes tähän: mm. säveltäjä Karlheinz Stockhausen (s. 1928) nimesi 11.9.2001 terroriteot postmoderniin tyyliin "suurenmoisiksi taideteoksiksi" [ks. Popper; Chomsky]. Tällainen performanssi lyökin laudalta tavanomaiset kissantappoesitykset!
  • Islamistisen terrorin selittäminen pelkällä köyhyydellä ei uskottavaa. Islamilaisen maailman n. 800 vuotta jatkunut ideologinen tieteenvastaisuus [ks. Averroës; Gutenberg; Kinsey; Dawkins] on myös tuottanut köyhyyttä.
• Teoksessaan Trust - The Social Virtues and the Creation of Prosperity (1995) Fukuyama tutkii kulttuurisia syitä eri maiden taloudellisiin eroihin [ks. Weber; Landes]. Ideana on, että talous toimii tehokkaimmin siellä, missä vallitsee vahvin luottamus järjestelmän häiriöttömään toimintaan; kyse on siis sosiaalisesta pääomasta [ks. Luhmann ja Habermas]. Koska luottamuksen synty vaatii yhteisesti jaettuja arvoja ja normeja eli liittyy uskontoon, traditioon ja tapoihin, talouselämän ja muun kulttuurin välille ei voida vetää tarkkaa rajaa [neoklassisen taloustieteen soveltuvuudesta tällaisiin komplikaatioihin, ks. Raws ja Raz].
  • Vaikka biologeilla on sanottavaa luottamuksen kaltaisten adaptaatioiden syntyyn [ks. Trivers; Tooby ja Cosmides], kulttuuri määrää miten tätä synnynnäistä potentiaalia hyödynnetään.
• Fukuyaman panos poliittisen kehityksen historioitsijana ja selittäjänä alkaa teoksesta The Origins of Political Order (2011), joka alkaa lajimme esi-isista [ks. Leakeyt] ja päättyy Ranskan vallankumoukseen. Esim. Historian loppu ja viimeinen ihminen (The End of History and The Last Man, 1992) -teokseen verrattuna Fukuyaman ajattelussa on tapahtunut merkittävä muutos: nyt mukana on myös käsitys ihmisestä biologisesti 'poliittisena' eläimenä [ks. Aristoteles; Tooby ja Cosmides; Sanderson ja Gintis]. Hän määrittelee kolme tärkeää poliittisen järjestyksen osa-aluetta: (1) vahva valtio, (2) oikeusperinne jonka myös hallitsijat hyväksyvät ja (3) toimistaan tilivelvollinen hallinto, mikä viime kädessä merkitsee demokratiaa, mutta voidaan kehityksen alkuvaiheessa saavuttaa myös lakien avulla. Nämä ovat jossain määrin vaikeasti yhteen sovitettavia tavoitteita, ja vain Fukuyaman suosikkisysteemi, liberaali demokratia [ks. Mill; Rawls ja Raz] on saanut ne luontevaan tasapainoon keskenään. Modernin valtion [ks. Weber] syntyyn vaaditaan (1) varallisuutta jota ryöstää ja/tai suojella, (2) väestömäärä ja -tiheys joka mahdollistaa työnjaon ja (3) motivaatio alistua hallittavaksi, joka voi perustua esim. ulkoiseen uhkaan [ks. Keeley], karismaattiseen uskonnolliseen johtajaan [ks. Muhammad; Sperber ja Boyer], tai vain siihen että jaloillaankaan ei voi äänestää.
  • Biologiaa Fukuyama käsittelee paitsi modernin byrokraattisen valtion edeltäjien yhteydessä, niin myös modernien valtioiden poliittisen järjestyksen romahtaessa, jolloin hallinto taantuu sukulaisten ja ystävien suosimiseen [ks. Hamilton ja Williams; Trivers].
  • Vahva valtio ei tässä tarkoita tuhlailevaa sellaista [ks. Pigou ja Keynes; Rawls ja Raz]; valtion tulee vain kyetä päätöksien tekoon ja toimeenpanoon. Juuri oikeuslaitoksen tulee kyetä myös rajoittamaan valtion toimia [ks. Schumpeter ja Hayek; Hart]. Vaikka valtiolta voidaan aluksi suojella vain ylimystöä [ks. Magna Carta], demokratian levitessä muutkin pääsevät siitä nauttimaan.
  • Kiinassa ennen muita instituutiota syntynyt vahva moderni valtio [ks. Arkhimedes] on estänyt tehokkaasti jatkokehityksen. Taustalla oli tarve käydä sotia, aivan kuten myöhemmin Euroopassakin, kuten mm. Charles Tilly on argumentoinut (Coersion, Capital, and European States, AD 990-1990, 1990).
  • Teoksessaan Historian loppu... Fukuyama oli esittänyt, että liberaalinen demokratia on kommunismin 'kuoltua' saamassa lopullista voittoa kaikkein toimivimpana yhteiskuntarakenteena. Vaikka Fukuyaman retoriikan platonilais-hegeliläinen argumentointi on vastenmielistä, samansuuntaiseen lopputulokseen voi tulla myös kirjassa esitetyin empiirisin perustein [ks. myös Sen]. Ja mikä tärkeintä, vaikka Fukuyama olettaakin kulttuurien lähestyvän toisiaan objektiivisen tieteellisen ja teknologisen edistyksen myötä, mikään ei pakota niitä samaan länsimaiseen muottiin [kulttuurievoluutiosta, ks. Boyd ja Richerson]. Länttä syytetään 'kulttuuri-imperialismista' sen korostaessa esim. ihmisoikeuksien merkitystä, mutta jo Japanin esimerkki osoittaa väitteen mielettömyyden. Japani ei ole menettänyt kulttuurista identiteettiään --- Huntington laskee maan jopa omaksi sivilisaatiokseen --- vaikka se on valtiomuodon ja ihmisoikeuksien osalta täysin länsimainen maa. Tällainen ajattelu on myös Naipaulin humanismin takana.
    • Fukuyama ei kiellä vakavienkaan yhteiskunnallisten ongelmien olemassaoloa länsimaisissa demokratioissa: vapauden ja tasa-arvoisuuden välinen ristiriita [ks. Platon] ei ole helposti ratkaistavissa ja vaatii jatkuvaa yhteiskunnallista aktiivisuutta. Liberaalin demokratian ideaali on kuitenkin löytynyt.
    • V. S. Naipaul (s. 1932) on esittänyt ajatuksen 'universaalista sivilisaatiosta'. Hänelle myönnettiin vuoden 2001 kirjallisuuden Nobelin palkinto; teoksia mm. Matka islamin maahan (Among the Believers: An Islamic Journey, 1981).
• Teoksessa Culture's Consequences: International Differences in Work Related Values (1980) Geert Hofstede määritteli viisi kulttuureja jakavaa ulottuvuutta. Erot eivät voi perustua pelkästään yksilöiden persoonallisuuseroihin [ks. Symons ja Buss], koska niissä ei ole suurta vaihtelua kulttuurien välillä (D.M. Schmitt ym., The geographic distribution of big five personality traits: Patterns and profiles of human self-description across 56 nations, Journal of Cross-Cultural Psychology, 38, 173-212, 2009). Toimiva selitys vaatii myös yhteiskunnallisten instituutioiden tutkimista esim. relaatiomallien teorian [ks. Fiske ja Harris] pohjalta. Tällaiset tekijät voivat korostaa pieniäkin persoonallisuuseroja.
  •  Hofsteden ulottuvuudet:
    • Sosiaalinen orientaatio: individualismi vs. kollektiivisuus
    • Suhde valtaan: hyväksyminen vs. kunnioitus
    • Suhde epävarmuuteen: hyväksyntä vs. välttely
    • Suhde tavoitteisiin: aktiivinen vs. passiivinen käyttäytyminen
    • Suhde aikaan: pitkän vs. lyhyen aikavälin näköala

Dan Sperber 1942 - ja Pascal Boyer 1959 -

• Antropologeja, jotka edustavat uutta kognitiivista [ks. Feigl ja Sellars] alan tutkimusta. Vaikka tutkimuskohteena on yhä kulttuuri [ks. Milgram; Boyd ja Richerson], Sperberin ja Boyerin 'biologinen' antropologia eroaa valtavirrasta, jota mm. Geertz [ks. Lévi-Strauss] edustaa. Koska uskonto on perinteisesti yksi tärkeimpiä antropologian tutkimuskohteita, ei ole ihme että Boyer edustaa myös kognitiivista uskontotiedettä.
  • Monet kognitiiviset antropologit ovat joutuneet siirtymään psykologian laitoksille, joissa tehtävä evoluutiopsykologinen [ks. Tooby ja Cosmides] tutkimus on lähellä antropologien intressejä.
  • Aikaisemmat uskontoa koskevat antropologiset teoriat olivat joko (1) intellektuualisia maailman tietoisia selitysteorioita [ks. Tylor ja Frazer], (2) funktionaalisia yhteisöllis-solidaarisia teorioita, joissa jako profaaniin ja pyhään on merkittävässä asemassa [ks. Durkheim; Lévi-Strauss] tai (3) nk. toiveajatteluteorioita, joissa uskonto lieventää ihmisten ahdistusta [ks. Aiskhylos, Sofokles ja Euripides; Marx; Freud]. Sosiologian puolella on syntynyt myös valtaan perustuvia teorioita [ks. Marx; Landtman; Dawkins]. Intellektuualiset teoriat muuntuivat mm. Robin Hortonin töiden (mm. A definition of religion, and its uses, Journal of the Royal Anthropological Institute, 90, 201-226, 1960) myötä suuntaan, joka korosti tiedostamattomia ajattelun prosesseja. Juuri tähän Boyerin ja muiden evoluutiopsykologiaa hyödyntävien tutkijoiden, mm. suomalaisen Ilkka Pyysiäisen (ks alla), työ perustuu.
    • Fenomenologinen uskonnontutkimus ei edes pyri selittämään kohdettaan [ks. Husserl]. Teologinen antropologia puolestaan olettaa, että luonnontieteen tutkiman ihmislajin lisäksi on olemassa erityinen Jumalasta peräisin oleva ihmisyyden tekijä, humanum, joka erottaa meidät muusta luonnosta.
• Teoksessa Relevance (1986, yhdessä D. Wilsonin kanssa) Sperber kehitti kommunikaation 'relevanssin periaatetta' [ks. Austin ja Grice]. Hänen naturalistinen kulttuurintutkimus 'representaatioiden epidemiologiasta' perustuu siihen, että parhaiten leviävät kulttuuriset ideat ovat jollain tavalla yllättäviä, 'relevantteja mysteerejä' [ks. Dawkins]. Tästä löytyy yhteys uskonnon lisäksi myös luovuuteen [ks. Tooby ja Cosmides; Dunbar ja Miller]. Sperberin teokseen Explaining Culture (1996) on koottu joukko tärkeimpiä artikkeleita 1980- ja 90-luvuilta.
• Boyerin teoksia ovat mm. The Naturalness of Religious Ideas: A Cognitive Theory of Religion (1994) ja Ja ihminen loi jumalat (Religion Explained, 2001). Taipumuksesta nähdä maailman tapahtumia intentionaalisten toimijoiden tuotteina on ollut hyötyä evoluution aikana [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Näin on voitu ymmärtää Jumala esim. naturalistisen moraaliteorian tuotteena [ks. Hume; Smith; Kohlberg]. Lisäksi evoluutiopsykologisesti selittyvä inhomme mätäneviä ruumiita ('esineitä') kohtaan on ongelmallinen rakkaiden eläessä vielä virtuaalisesti muistissa; aivojen tekemä ero fysikaaliseen ja biologiseen maailmaan on omiaan tukemaan dualistisia ajatuksia [ks. Descartes; Drake]. Uskonto ei siis ole itsessään adaptaatio eikä ole olemassa 'uskontogeeniä'; alttius uskonnollisuudelle on satunnainen sivutuote, spandler [ks. Gould]..
  • Vastaavanlaista tutkimusta ovat tehneet myös mm. E. Thomas Lawson ja Robert N. McCauley (Rethinking Religion: Connecting Cognition and Culture, 1990), Stewart Guthrie (Faces in the Clouds: A New Theory of Religion, 1993) ja Scott Atran (In Gods We Trust, 2002). Psykologeista mm. Paul Bloom on samoilla linjoilla teoksessaan Descartes' Baby (2004).
  • Artikkelissaan Causal thinking and its anthropological misrepresentation (Philosophy of the Social Sciences, 22, 187-213, 1991) Boyer kritisoi humanistisen antropologian determinististä kielifilosofiaa [ks. Landtman; Jackendoff ja Pinker]. Laura Martin oli jo tutkinut kuuluisaa virhekäsitystä eskimoiden sadoista eri sanoista lumelle ("Eskimo words for snow": A case study in the genesis and decay of an anthropological example, American Anthropologist, 1986). Värinäön kohdalla on käytä samanlaista keskustelua [ks. Renfrew ja Knight].
• Boyerin mukaan tietynasteinen intuitionvastaisuus on tärkeää, jotta uskomukset jäisivät muistiin; tässä näkyy Sperberin ajattelun vaikutus. Vaikka intuitionvastaisuudella on yritetty korvaata yliluonnollisen käsitettä, mm. Ilkka Pyysiäinen palauttaa sen uskonnon tutkimukseen teoksessaan Supernatural Agents - Why We Believe in Souls, Gods, and Buddhas (2009). Tämä on merkittävää, kun uskonto on pyritty määrittelemään hyvinkin abstraktisti ja epämääräisesti [ks. Beardsley]. Se että eri uskontojen intuitionvastaiset uskomukset ovat erilaisia selittyy meemiteorian avulla [ks. Dawkins].
• Kognitiivisten antropologien teoriat eivät kata koko uskontotutkimuksen kenttää, koska ne jättävät huomiotta sosiologiset tekijät. Esim. kulttuurievoluution [ks. Boyd ja Richershon] näkökulmasta uskontoon liittyviä meemejä levitetään aktiivisesti [ks. Dawkins]. Tämä tulee huomioida, kun väitellään uskonnon 'luonnollisuudesta' ja ateismista. Esim. Michael Martinin toimittamassa teoksessa Ateismi (The Cambridge Companion to Atheism, 2007) tarkastellaan asiaa hyvin monesta näkökulmasta. Sosiologiasta on kyse myös kun tutkitaan uskontojen yhteiskunnallisia vaikutuksia [ks. Weber; Huntington ja Fukuyama].
  • Ilkka Pyysalo määrittelee ateismin kirjaimellisesti jumaluskon puuttumisena (Jumalaa ei ole, 2010). Kyse on siis siitä, että uskovaiset eivät ole kyenneet esittämään ateistille riittäviä todisteita Jumalan olemassaolosta, ei siitä että ateisti kieltäisi a priori ja periaatteellisesti Jumalan olemassaolon (minkä todistaminen olisi filosofisessa mielessä ongelmallista). Politiikan ja kirkon erottaminen ja ateismin leviäminen on johtanut sekularisoitumiseen, joka on muuttanut myös uskontoja [ks. Weber; Kinsey]. Perinteinen humanistinen ateismi [ks. Sartre ja de Beauvoir] on paljolti korvautunut luonnontieteellisesti sivistyneen ateismilla, kun humanistit ovat itse siirtyneet muodikkaan 'henkisyyden', jonkinlaisen kirkottoman uskonnollisuuden, kannattajiksi.
    • Em. Ateismi-teoksessa Phil Zuckermanin artikkelin Ateismi: tilastotietoa ja kyselytutkimuksia mukaan 500-750 miljoonaa ihmistä ei usko Jumalaan, vaikka osassa maailmaa se on jopa vaarallista. Artikkelissa Ateistien psykologinen profiili Benjamin Beit-Hallahmi kertoo tutkimuksista, joissa uskonnollisuuden on osoitettu korreloivan autoritaarisuuden ja konservatiivisuuden kanssa, ja ateismin älykkyyden kanssa.
    • Muita uusateisteja ovat tässä työssäkin käsiteltyjen Dawkinsin ja Dennettin lisäksi mm. Sam Harris (Uskon loppu, alkup. The End of Faith, 2004) ja Christopher Hitchens (God Is Not Great, 2007).

Lawrence H. Keeley

• Arkeologi, joka osoitti ihmisen esihistorian olleen vähintään yhtä sotaisen kuin myöhempienkin aikojen. Keeleyn teoksen War Before Civilization (1996) alaotsikko The Myth of the Peaceful Savage viittaa romantiikan ajalta juontuneisiin ajatuksiin [ks. Rousseau], jotka moderni arkeologia [antropologiasta puhumattakaan, ks. Landtman] oli poliittisesti korrekteina hyväksynyt. Tehottomana pidetty esihistoriallinen (ja modernien luonnonkansojen) vihanpito on verrattavissa nykyaikaiseen sissisodankäyntiin, joka alati jatkuvana vaati (ja vaatii) pienissä ihmisyhteisöissä jopa joka kolmannen miehen hengen. Jopa laajat joukkomurhat ovat mahdollisia, vaikkakaan eivät tyypillisiä. Yksilötasolla arvostettu rauha ei ole yhteisöjen tasolla helposti saavutettava tila peliteoreettisista syistä [ks. Hobbes; von Neumann], ja sen ylläpitäminen vaatii aktiivista panostusta ja, koska kuivuudet ym. vaikeat ajat ovat usein sotien taustalla, hyvää onneakin.
  • Napoleon Chagnonin teos Yanomamo: The Fierce People (1968) aloitti jalon villin myytin purkamisen antropologiassa.
  • Simpanssien 'sissitoimintaa' voidaan kutsua sodaksi [ks. Goodall ja de Waal]. Sodankäynnin yhteisiä taustoja ja mahdollista yhteyttä ylpeyden tunteeseen käsitellään teoksessa R. Wrangham ja D. Peterson, Demonic Males: Apes and the Origin of Human Violence (1996).
• Aluksi syntyi teoria, että sodissa ei olisikaan kyse riistamaiden valtauksesta tai muusta 'rationaalisesta' toiminnasta [ks. Clausewitz], vaan esim. koston kierteestä ja naisten kaappauksesta, ja osittain näin onkin. Keeleyn mukaan aluevaltaukset ovat kuitenkin merkittävässä osassa myös primitiivisessä sodassa, ja naisten kaappauksissakin on osaksi kyse taloudellisen edun tavoittelusta. Jopa kauppa on yksi sotia synnyttävä tekijä: vaikka sota ja kauppa ovat toisensa poissulkevina 'saman kolikon eri puolia', pienten yhteisöjen välillä kolikkoa heitetään varsin usein. Koska tilanne muuttuu yhteisöjen koon kasvaessa, teoria kaupan [ja liberaalin demokratian, ks. Locke] sotimista estävästä vaikutuksesta on säilynyt ja jopa vahvistunut [ks. Smith; Kant; Mill; Trivers; Bhagwati].
  • Ansioituneet soturit eivät ehkä olleet tyypillisintä johtajamateriaalia, mutta heidän asemansa naisten suosikkeina oli todellinen.
  • Pienissä ryhmissä yksikin vihamielisen ryhmän uhriksi joutunut ihminen on suhteellisesti suuri menetys jota ei voida hyväksyä, ja kourallinen sotureita riittää muodostamaan iskuryhmän joka eskaloi konfliktia. Ryhmäkoon kasvaessa on helpompi olla provosoitumatta ja efektiivisten kostoiskujen organisointi on työläämpää. Liberaali demokratia korostaa näitä vaikutuksia. Sen sijaan diktatuureissa hallitsijoilla voi olla jopa taloudellisia intressejä sotimiseen, vaikka valtiontalouden tasolla vaikutukset ovat nykyään vääjäämättä negatiivisia. Teoksessaan Triangulating peace: Democracy, interdepence, and international organizations (2001) Bruce Russell ja John Oneal osoittavat (1) demokratian, (2) kansainvälisen kaupan ja (3) valtioiden välisten organisaatioiden vähentävän valtioiden välisiä sotia. Jälkimmäinen vaatii (liberalismin hyväksymällä tavalla) vahvaa valtiota [ks. myös Huntington ja Fukuyama].
• Sotahistorioitsijat huomasivat 1900-luvun lopulla, että sodat (ja niiden uhrimäärät kokonaisväestöön suhteutettuina) olivat pidemmällä aikavälillä vähenemässä; esim. John Keegan käsitteli asiaa teoksessaan A History of Warfare (1993). Havainto pätee valtioiden välisten virallisten sotien lisäksi myös sisällissotiin tai kansanmurhiin, jopa terrorismiin. Ja päinvastoin kuin väitetään, siviiliuhrien suhteellinen lukumäärä ei ole noussut. Koska kyse on yleisemmästä trendistä kohti vähemmän väkivaltaisia yhteiskuntia [ks. Jackendoff ja Pinker], taustalla on myös yleisempi ihmisarvon ja -oikeuksien.tunnistaminen [ks. Bentham; Elias].
  • Vaikka suuri yleisö tekee 1900-luvun maailmansodista aivan päinvastaisen johtopäätöksen, on osoitettu että tilastollisesti tähän ei ole oikeutusta [ks. Bjerknes ja Richardson].

Antonio Damasio 1944 -

• Neurologi [ks. Penfield ja Sperry], joka on kiinnittänyt aivan erityistä huomiota tunteisiin [ks. Darwin; Trivers]. Kognitiivinen neurotiede kehittyi tekniikan ansiosta 1980-luvulla ja yksi sen pioneereja on Michael S. Gazzaniga [kognitiivisistä tieteistä, ks. Feigl ja Sellars].
  • 1970-luvulla kehitettiin röntgensäteisiin perustuva CAT (engl. computerized axial tomography), joka paljasti aivoissa tapahtuneet fysiologiset muutokset. Allan McLeod Cormack ja Godfrey N. Hounsfield jakoivat v. 1979 tästä lääketieteen Nobelin palkinnon. Myös magneettikuvaus (Magnetic resonance imaging, MRI) tuottaa rakenteellista tietoa [ks. Rabi ja Purcell]. Uudemmat positroniemissioon (positron emission tomography, PET) ja magneettiseen resonanssiin (functional magnetic resonance imaging, fMRI) perustuvat menetelmät ovat mahdollistaneet myös terveiden aivojen reaaliaikaisen seuraamisen. Magneettienkefalografia (MEG) on EEG:n [ks. Dale ja Loewi] paranneltu versio.
  • Mm. aivopuoliskojen [ks. Broca ja Wernicke; Penfield ja Sperry] eroja tutkinut Gazzaniga kuvaa vasenta aivopuoliskoa kekseliäämmäksi ja tulkitsevammaksi kuin aistihavaintoihin ja motoriikkaan kirjaimellisemmin ('totuudellisemmin') suhtautuvaa oikeata aivopuoliskoa. Ihmisen älykkyyden [ks. Drake] taustalla lienee aivopuoliskojen työnjako, jota lajimme kätisyyskin [ks. Charles Bell] heijastaa: muilla eläimillä kätisyys tyypillisesti jakaantuu lähes tasan oikean ja vasemman suhteen eikä periydy. Tehokas työnjako mm. vähentää (suhteellisesti) hitaan aivokurkiaisen käyttötarvetta.
  • Sosiobiologia ja evoluutiopsykologia olivat jo löytäneet tunteet tutkimuskohteina [ks. etenkin Hamilton ja Williams; Trivers; Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides]. Damasion tavoin nämäkin näkevät tunteet evolutiivisesti adaptiivisina ominaisuuksina.
• Damasio on hyödyntänyt modernia aivokuvausta esim. tutkiessaan kielen ja aivojen suhdetta [ks. Jackendoff ja Pinker]. Hän on mm. osoittanut, että substantiivit ja verbit sijaitsevat aivojen eri alueille: edelliset lähinnä ohimolohkon (engl. temporal lobe), jälkimmäiset otsalohkon (engl. frontal lobe) seudulla (Noun and verbs are retrieved with differently distributed neural systems, Proceedings of the National Academy of Sciences, 1993, yhdessä Daniel Tranelin kanssa). Käsitteet ovat hajaantuneet verkostoksi eri paikkoihin (esim. 'omena' vs. sen väri, maku, jne.).
  • Eräät kieleen läheisesti liittyvät ominaisuudet liittyvät vasemman aivopuoliskon sijaan oikeaan puoliskoon; näitä ovat mm. puheen 'laulava nuotti' ja mm. kyky kielikuvien käyttöön.
  • Ohimo- ja otsalohkoja yhdistää kummassakin aivopuoliskossa nk. arcuate fasciculus, joka aivan ilmeisesti on tärkeä väylä kielen kannalta.
• Teoksessaan Descartesin virhe (Descarte's Error, 1995) Damasio käsittelee tunteiden merkitystä. Tunteisiin vaikuttavat aivovauriot saattoivat tehdä potilaista nk. 'rationaalisia typeryksiä' tavalla, jota älykkyystestit [ks. Piaget; Gould] eivät mitanneet: potilaat eivät enää kyenneet tekemään yksinkertaisiakaan päätöksiä. Näyttääkin, että tunteilla on biologisen evoluution kehittämä rooli mm. sosiaalisten ongelmatilanteiden selvittämisessä, päämäärien priorisoimisessa [ks. Trivers; Tooby ja Cosmides] ja älykkyyden luovassa puolessa [ks. Hintikka]. Damasion teorian mukaan tunteet eivät muodostu pelkästään aivoissa, vaan koko keholla on osansa niiden synnyssä [ks. James]. Keho ylläpitää hälytys- tms. tilaa aivojen puolesta, eli muodostaa jälkimmäiselle resurssin [ks. Simon ja Arrow; Rawls ja Raz].
  • Ronald de Sousa oli spekuloinut vastaavilla teorioilla artikkelissa The Rationality of Emotions (Dialogue, 1979) ja samannimisessä teoksessa (1987). Peter Salovey ja Jack Mayer sepittivät termin tunneäly artikkelissaan Emotional Intelligence (Imagination, Cognition and Personality, 9, 185-211, 1990).
  • Koska musiikki vaikuttaa myös ruumiin motoriikan kautta, pelkät aivot eivät tuota samanlaista elämystä kuin kokonainen ihminen. Purkkiin siirretyt aivot  eivät näin vastaisi todellisuudessa elänyttä ihmistä. Tietoverkkoon siirretty aivotoiminta olisi periaatteessa mahdollista varustaa simuloiduilla tunteilla. [Kehon toisenlaisesta merkityksestä ajattelulle, ks. Turing.]
  • Damasio tekee eron emootioiden ja tunteiden välillä. Aivoissa tietyin kriteerein laukaistu emootio leviää aivoissa ja kehossa, ja palautuu toisiin aivojen alueisiin tunteena, jossa emootiota (ja sen mahdollisesti liipaisemia ajatuksia) havainnoidaan.
• Aivot ohjaavat eläinten elintoimintoja [homeostaasista, ks. Bernard; Dale ja Loewi]. Teoksessaan Tapahtumisen tunne (The Feeling of What Happens, 1999) Damasio ehdottaa, että tietoisuus [ks. Descartes; James; Dennett] saa alkunsa tästä prosessista. Teoksessa Self Comes to Mind (2010) hän jatkaa aiheen käsittelyä biologisen evoluutioteoriaa [ks. Darwin] hyödyntämällä. Tietoisuus syntyy mieleen minuuden prosessin avustamana (valvetilakin on tietysti tarpeen). Taustalla on sisäinen aisti omasta kehosta, esiminuus (engl. protoself), johon liittyy perustavanlaatuinen tunne (primordial feelings). Useilla lajeilla esiminuus on laajentunut ydinminuudeksi (core self) ja jopa elämänkerralliseksi minuudeksi (autobiographical self), joita vastaavat ydintietoisuus ja nk. laajennettu tietoisuus [joka perustuu muistiin, ks. Kandel ja Tulving]. Kyse on elämänhallinnan [life regulation, ks. Golgi] optimoimisesta, yhä monimutkaisempien kehon ja ulkopuolisen maailman 'karttojen' interaktiivisesta rakentamisesta mieleen. Tietoisuuden kehittyessä hengissä pysymisen lisäksi myös hyvinvoinnilla alkoi olla merkitystä.
  • Alitajunta ei hävinnyt kehityksen myötä, vaan päinvastoin kehittyi. Siitä syntyi plastinen resurssi jota tietoisuus pystyi hyödyntämään [ks. Helmholtz; Wundt; Poincaré; Simon ja Arrow] samalla kun 'geneettinen alitajuntakin' monimutkaistui [ks. esim. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides].
  • David Chalmersin (s. 1966) kuuluisa 'hard problem' liittyy ydintietoisuuteen. Damasio spekuloi avoimesti mitkä aivojen osat luovat ydintietoisuutta; hänelle kyse on fysiologiasta. Kielestä ja yhteiskunnasta riippuva ihmisen laajennettu tietoisuus on monimutkaisempi ja filosofisesti mielenkiintoisempi ilmiö. Elämäkin on ydintietoisuutta mielenkiintoisempi filosofinen ilmiö, koska jo yksisoluisilla organismeilla adaptiiviseen käyttäytymiseen liittyy intentionaalisia tiloja [ks. Dennett].
  •  Filosofi Thomas Metzinger, joka pitää minuutta illuusiona (mm. The Ego Tunnel, 2009), on kiinnostunut ruumiista irtautumisen tuntemuksista. Ne syntyvät, kun aivot eivät kykene käsittelemään omasta kehosta tulevia signaaleja (O. Blanke ja S. Arzy, The out-of-body experience: Disturbed selfprocessing at the temporo-parietal junction, Neuroscientist, 11, 16-24, 2005).
• Teoksessa Spinozaa etsimässä (Looking for Spinoza, 2003) Damasio määritteli tunteiden hierarkian (kipu/mielihyvä -akseli pyrkii stabiloitumaan positiiviselle puolelle):
  • alimmat tasot
    • metabolia, refleksit, immuunivasteet
  • kipu ja mielihyvä -käyttäytyminen
  • vietit ja motivaatiot
    • nälkä, jano, uteliaisuus, leikki ja seksi
  • varsinaiset tunteet
    • taustatunteet
    • perustunteet
      • ilo, suru, pelko, viha, inho, yllättyneisyys [ks. Trivers]
    • sosiaaliset tunteet
      • sympatia, kiusaantuneisuus, häpeä, syyllisyys, ylpeys, mustasukkaisuus, kateus, kiitollisuus, ihailu, suuttumus, halveksunta

Robin Dunbar 1947 - ja Geoffrey F. Miller 1965 -

• Evoluutiopsykologeja [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides], jotka ovat tutkineet kielen ja muiden ihmismielen erikoispiirteiden syntyä. Kieli lisäsi 'työkaluarsenaaliin' komponentin, jonka myötä kulttuurievoluutio käynnistyi [ks. Baldwin; Boyd ja Richerson]. Durkheimin 'kollektiivisen tiedon' varasto alkoi kerääntyä.
• Dunbar havaitsi korrelaation kädellisten aivojen koon ja ryhmäkoon välillä (Neocortex size as a constraint on group size in primates, Journal of Human Evolution, 20, 469-493, 1992). Löytö tukee käsitystä sosiaalisen älykkyyden merkityksestä aivojen evoluutiossa [ks. Trivers]. Dunbar ekstrapoloi ihmisen luonnolliseksi ryhmäkooksi n. 150 henkeä. Tämä on kuitenkin vain yksi taso hierarkkisessa läheisten ja tuttujen ihmisten ryhmittelyssä: (1) noin 5 ihmisen erityisen luotettava lähipiiri, (2) 12-15 ihmisen 'sympatiaryhmä', (3) noin 35 ihmisen tuttavajoukko, joka vastaa myös metsästäjä-keräilijäheimojen yöpymisleirikokoa, 25-50, (4) em. noin 150 pintapuolisesti tunnettujen ihmisten joukko; esim. metsästäjä-keräilijöiden klaanit, (5) noin 500 ihmisen ryhmät, ja (6) noin 1500 ihmisen ryhmät, metsästäjä-keräilijöiden yhteisen kielen tai murteen jakavat heimot [ks. myös Hume; Landtman].
  • Alunperin ryhmäkoon kasvun takana oli halu suojautua petoeläimiltä, jotka tuottavat suurempia ongelmia avoimessa ympäristössä, so. savannilla, kuin metsässä; esim. J.B. Silk, The adaptive value of sociality in mammalian groups (Philosophical Transactions of the Royal Society, Series B, 362, 539-559, 2007).
  • Metsästäjä-keräilijäyhteisöt ovat virtuaalisia, so. yöpymisleirit ovat osa suurempaa ryhmää joka kokoontuu yhteen esim. avioliittojen solmimista varten. Allen W. Johnson ja T. Earle ovat korvanneet vanhemman Servicen jaon [ks. Landtman] kolmella eri ryhmätyypillä, (1) perheryhmät, (2) paikalliset ryhmät ja (3) alueelliset ryhmät, ja liittäneet näihin ryhmäkokojen rajat 25/30, 200/250 ja 1000 (The Evolution of Human Societies, 2000).
• Dunbar liitti myös kielen evoluution ihmisen kasvaneeseen ryhmäkokoon ja näin lisääntyneen sosiaalisen hankauksen lieventämiseen (Co-evolution of neocortex size, group size and language in humans, Behaviour and Brain Science, 16, 681-735, 1993; Grooming, Gossip and the Evolution of Language, 1996). [Ks. myös Leakeyt]. Kieli olisi siis selvästi vanhempaa perua kuin nuoremman paleoliittisen kauden vallankumous [ks. Thomsen; Chomsky; Renfrew ja Knight]. Tämän tueksi on löytynyt myös foneettisia eli fysiologisia todisteita, esim. paljon varhaisempi nielun pidentyminen.
  • Kädelliset pitävät ryhmänsä koossa vastavuoroisella turkinhoidolla eli sukimisella: mitä suurempi ryhmä, sitä kauemmin turkinhoitoon kuluu aikaa. Ihmisen 150 hengen ryhmää olisi mahdoton pitää harmonisena tällä menetelmällä, ja Dunbarin mukaan kieli [ja osaltaan myös suuret aivot, ks. Drake] syntyivätkin 'henkisenä turkinhoitona'. Nykyäänkin kahvipöytä- ja ravintolajutustelulla on sosiaalinen funktionsa, joka saattaa kielen evoluution kannalta olla merkittävämpi kuin varsinainen tiedonvälitys [ks. Bahtin ja Jacobson]. Kielen synnyttyä käsitteet juoru ja maine alkoivat merkitä jotain.
  • Turkinhoidon mielihyvävaikutus oli jo tiedossa (Keverne E.B., N. Martensz, B. Tuite, Beta-Endorphin Concentrations in Cerebrospinal Fluid in Monkeys Are Influenced by Grooming Relationships, Phychoneuroendocrinology, 14, 155-161, 1989). Myös ihmiset nauttivat keskinäisestä jutustelusta ja toisten ihmisten tekemisten seuraamisesta, ja tällä on selitetty sekä juorulehdistön että television saippuasarjojen suosiota. Jopa draamataiteita voidaan tutkia tätä taustaa vasten [ks. Dutton].
  • Hengityksen säätely sekä suun ja nielun rakenne kuuluvat nk. artikulatoriseen (ääntämistä tutkivaan) fonetiikkaan; muita alalajeja ovat auditorinen (kuulemista tutkiva) ja akustinen (ääniaaltoja tutkiva) fonetiikka.
  • Teoria ei käsittele tai selitä kielen syntaksin evoluutiota [ks. Chomsky; Rumelhart ja McClelland; Jackendoff ja Pinker]. Syntaksi ei kuitenkaan ollut kielen evoluution alkuvaiheessa yhtä merkittävä tekijä kuin se on täysin kehittyneessä kielessä.
• Dunbar esittää, että kielten, murteiden ja slangien eriytyminen hyödyntää yhteistyötä tekeviä ryhmiä. Ryhmän työn hedelmistä pääsevät nauttimaan vain sen jäsenet, yhteisen murteen toimiessa merkkinä joukkoon kuulumisesta. Tavallaan kyse on samasta funktiosta kuin Durkheimin uskonnollisilla menoilla. Samalla jäseniä estetään jättämästä ryhmäänsä: toisen murteen tai kielen oppiminen on vaikeaa [kyseessä on 'kallis signaali', ks. Hamilton ja Williams]. Teoriaa on myös mallinnettu (D. Nettle ja R. I. M. Dunbar, Social markers and the evolution of reciprocal exchange, Current Anthropology, 1997).
  • M. Enquist ja O. Leimar osoittivat, että yhteistyön suurin peliteoreettinen [ks. Maynard Smith] haaste on estää ketään jättämästä ryhmää sitä ensin hyödynnettyään (The evolution of cooperation in mobile organisms, Animal Behaviour, 1993).
  • Murteita ja slangeja syntyy ilman maantieteellistä eristyneisyyttä; kyse on ihmisten omasta, tiedostamattomasta aktiivisuudesta. Sosiolingvistiikassa sosiaalisia murteita kutsutaan sosiolekteiksi.
  • Oma kieli korostaa ihmisten ryhmävaistoa ja ryhmien vastakkainasettelua. Kauppa jää yhä ainoaksi ryhmiä positiivisessa mielessä yhdistäväksi siteeksi [ks. Malthus ja Ricardo].
• Teoksessa The Trouble with Science (1995) Dunbar argumentoi, että luonnontiede koetaan vaikeaksi ja jopa vastustamisen arvoiseksi siksi, että ihmisen aivot ovat sopeutuneet paremmin sosiaaliseen kanssakäymiseen kuin ulkoisen maailman ymmärtämiseen [ks. Drake; Trivers; Tooby ja Cosmides]. Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu siitä, kuinka hyvin tiedettä pystytään jatkossa opettamaan vihamielisessä kulttuuriympäristössä [ks. Snow].
• Miller on vuoden 1993 väitöskirjastaan alkaen korostanut Darwinin seksuaalisen valinnan merkitystä ihmisen henkisten kykyjen kehityksessä (esim. The Mating Mind, 2000). Kyse on kelpoisuusindikaattoreista [ks. Hamilton ja Williams], jotka toimivat kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa potentiaalisen parin kanssa sekä sosiaalisella maineella ja asemalla, jonka esim. luovuus, korkea moraali ja taitava kielenkäyttö tuovat mukanaan. (Myös urheilua [ks. Lorenz ja Tinbergen] voidaan selittää tätä kautta: leikkisyys korostaa vitaalisuutta ja nuorekkuutta). Ihmisaivoja Miller kutsuu mieluummin 'viihdekeskuksiksi' kuin ongelmien ratkaisuun syntyneiksi koneiksi. Taiteelle on löydetty myös toinen biologinen merkitys [ks. Tooby ja Cosmides], ja Millerin teoria onkin osa suurempaan kokonaisuutta [ks. myös Dutton].
  • Luovuuden evolutiivista taustaa Miller etsii satunnaisesta käytöksestä, jota eläimet käyttävät esim. saalistajia hämätäkseen. Peliteoreettisesti [ks. von Neumann; Maynard Smith; Sanderson ja Gintis] satunnaisuuden käyttö on erittäin perusteltua. Ehkä aivomme ovat kehittyneet hyödyntämään tätä ominaisuutta tekemällä uusista, yllättävistä asioista 'seksikkäitä'.
  • Moraalin [naturalistiseen, ks. Westermarck; Kohlberg] evoluutioon on liittynyt sukulaisvalinnan [ks. Hamilton ja Williams], vastavuoroisuuden [ks. Trivers] ja symbioosin [ks. Maynard Smith; Tooby ja Cosmides] lisäksi myös seksuaalinen valinta [ks. Veblen; Symons ja Buss] tekemällä moraalisesta käytöksestä 'seksikästä' [myös mielen teorialla ja empatian kehityksellä on merkitystä, ks. Leslie ja Baron-Cohen].
  • Kielenkäytöllä, julkisellakin, pyritään usein mainostamaan omaa kelpoisuutta vastakkaiselle sukupuolelle. Yksi todiste kielen kelpoisuusindikaattori-luonteesta on luonnollisten kielten hämmästyttävän suuret sanavarastot. Siinä missä englanninkieltä puhuva tuntee keskimäärin n. 60 000 sanaa, keinotekoisesti kehitetyssä ja täysin toimivassa 'perusenglannissa' on vain 850 sanaa (I. A. Richards, Basic English And Its Uses, 1943). Miller ei kiellä Dunbarin teoriaa kielen synnystä, vaan uskoo molempien mekanismien vaikuttaneen [ks. myös Jackendoff ja Pinker].
• Artikkelissaan Exploiting mate choise in evolutionary computation: Sexual selection as a process of search, optimization, and diversification (teoksessa T. C. Fogarty (toim.), Evolutionary Computing, 1994) Miller pitää seksuaalista valintaa 'riskisijoittajana', joka on vaikuttanut aivojen kehityksen lisäksi mm. lajiutumiseen [vrt. Wright, Fisher ja Haldane].
• Teoksessaan Spent (julkaistu myös nimellä Must Have, 2009) Miller esittää evoluutiopsykologiaan perustuvaa kulutusyhteiskunnan kritiikkiä, joka ihmisen motivaatioita ymmärtämällä [ks. Veblen; Maslow; Tooby ja Cosmides] pyritään löytämään myös parhaat mahdolliset keinot resursseja tuhlaavan käyttäytymisen ehkäisemiseksi. Hän puhuu nimenomaan kulutuksesta, jolla pyritään mainostamaan itseään, ei niinkään henkilökohtaista mielihyvää tuottavasta kulutuksesta. Ei liene yllätys, että hän monien taloustieteilijöiden tavoin kannattaa painopisteen siirtämistä yhteiskuntaa hyödyntävän työnteon verottamisesta kohti arvonlisäverotusta, joka kohdistuisi kovimmin uusiin haitallisia sivuvaikutuksia sisältäviin tuotteisiin ja joka olisi myös yksittäisen kuluttajan tasolla progressiivinen.

Ray Jackendoff 1945 - ja Steven Pinker 1954 -

• Kielitieteilijöitä [ks. Chomsky; Bickerton ja Calvin], jotka ovat puolustaneet generatiivista kielioppia ja sen biologista taustaa. Jackendoff on teoreetikko, Pinker kielen oppimista ja käyttöä tutkiva psykolingvistikko. Siinä missä chomskylainen teoretisointi on tehnyt eroa näiden kielitieteen haarojen välille, Jackendoff ja Pinker pyrkivät niiden yhdistämiseen. Yhteisessä artikkelissa The faculty of language: What's special about it? (Cognition, 95, 201-236, 2005) he kritisoivat Chomskyn nk. minimalistista ohjelmaa. Molemmat ovat työssään puolustaneet kognition laskennallisuutta puhtaasti konnektionistisia [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland] malleja vastaan [ks. myös Dennett]. Muuten heidän ajattelunsa lähestyy paljolti nk. kognitiivista kielitiedettä.
  • Kognitiivisen kielitieteen perustajiin kuuluvat mm. Ronald W. Langacker (s. 1942), Leonard Talmy (s. 1942) ja George Lakoff. Heidän lähtökohtanaan on, että kielellä ei ole muusta kognitiosta eriävää biologista taustaa. Jackendoff ja Pinker jakavat tämän käsityksen vain osittain.
  • Generatiivisen kieliopin adaptiivisuudesta ei seuraa, että kaikki ihmisten kyvyt --- esim. luku- ja kirjoitustaito tai matemaattiset kyvyt --- olisivat adaptaatioita, joita voisi 'houkutella' esiin [ks. Piaget]. Vaikka esim. numeroiden oppiminen voi perustua kykyymme hahmottaa hyvin pienten joukkojen lukumääriä (kolme hedelmää on enemmän kuin yksi vaikka tätä ei osaisi laskeakaan), tämä ei vaikuta koulumatematiikan oppimiseen, joka on kumulatiivinen ja työtä vaativa prosessi (esim. D.C. Geary, Reflections on evolution and culture in children's cognition: Implications for mathematical development and instruction, American Psychologist, 50, 24-37, 1995).
• Kieli on työkalu, jolla ihminen välittää ajatuksiaan ja tunteitaan [ks. Austin ja Grice; Renfrew ja Knight]. Tästä osoituksena se ei tunnu aina edes riittävältä tehtäväänsä. Lisäksi kognitio on suurelta osalta tiedostamatonta, ja siten oletettavasti ei-kielellistä. Jackendoffin nk. käsitesemantiikan mukaan kielelliset merkitykset palautuvat abstraktimpaan 'ajattelun kieleen' (Semantics and Cognition, 1983). Pinker puolustaa tätä funktionalistista teoriaa teoksessaan The Stuff of Thought (2007). Syntaksi huomioi käsitteiden pintamerkityksen sijaan syvällisempiä, esim. instrumentaalista tilanneanalyysiä vaativia eroja. Käsitteet eivät ole atomaarisia, vaan niitä voidaan analysoida osiinsa tavalla, joka johtaa ajattelun kielen peruskäsitteiden kuten tila, aika, aine, kausaatio, päämäärä jne. äärelle [ks. Kant; James; Leslie ja Baron-Cohen]. Moderni kielitiede lähestyy luonnontiedettä kaivaessaan kielen käytön takana olevia aivotoiminnan rakenteita. Kieli siis perustuu evolutiivisesti muuhun kognitioon, mutta pitkän, pari miljoonaa vuotta kestäneen evoluutionsa aikana se on luonut ihmisen aivoihin geneettisesti periytyviä tukirakenteita [ks. Baldwin; Boyd ja Richerson]. Tämän mahdollisuuden kognitiivinen kielitiede kieltää periaatteellisella tasolla.
  •  Käsitesemantiikan taustoja löytyy jo Jackendoffin teoksesta Semantic Interpretation in Generative Grammar (1972), ja tärkeä varhainen artikkeli on Grammar as evidence of for conceptual structure (teoksessa M. Halle, J. Bresnan & G.A. Miller (toim.), Linguistic Theory and Psychological Reality, 1978), jossa tutkittiin metaforan merkitystä kielelle [ks. Austin ja Grice].
  • Eläimet ja ihmiset pystyvät esim. hyödyntämään koordinaatistoja, jotka on sidottu ympäristön maamerkkeihin, tiettyyn (relevanttiin) kohteeseen ja eläimeen itseensä. Tämä lähestyy fenomenologista [ks. Husserl; Heidegger] ajatusta 'ruumiillistuneesta semantiikasta'. Pragmatismi [ks. Peirce; Hintikka] auttaa ankkuroimaan käsitteitä ja niiden osia ulkomaailmaan.
  • Ruth Millikan tekee erottelua ei-kielellisten 'intentionaalisten ikonien' ja kielellisten, epäsuoremmin ulkopuoliseen maailmaan viittaavien ja siten monikäyttöisempien 'fakta-ikonien' välille.
  • Pyrkiessään naturalistiseen kieliteoriaan Jackendoff kieltää intentionaalisuuden liittyvän mielen ja ulkoisen maailman yhteyteen [ks. Quine; Rumelhart ja McClelland]. Tämä voi olla perusteltua kielitieteen ja Jackenfoffin oman projektin kannalta. Laajemmassa filosofisessa kontekstissa päädytään kuitenkin korvaamaan yhdenlainen mystiikka toisella: jonkun teorian tulee ottaa myös ulkomaailma vakavasti. Mm. John McDowell on pyrkinyt tähän teoksessaan Mind and World (1994). Tuloksesta voidaan olla montaa mieltä, ja muunlaisiakin pohdintoja on tarjolla [ks. Hintikka; Dennett].
  • Kolme radikaalia kielifilosofista semantiikan lajia: (1) Kielinativismin, jota mm. Chomsky ja Fodor [ks. Feigl ja Sellars] edustavat, mukaan kaikki luonnollisen kielen (määritelmällisesti atomaariset) käsitteet ovat valmiina ajattelun kielessä. (2) Kielipragmatismin, joka on esim. konnektionistien suosiossa [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland], mukaan ajattelun kieltä ei voi olla olemassa, koska kielelliset käsitteet ovat aina kontekstista riippuvia ja siten radikaalisti määrittelemättömiä. (3) Kielideterminismin mukaan luonnolliset kielet ovat itsessään ajattelun kieliä. Lakoff; mm. Metaphors We Live By (1980, yhdessä M. Johnsonin kanssa) edustaa radikaalin fenomenologista, relativismiin johtavaa metaforan tutkimusta, jossa ei enää voi puhua vakavasti tiedosta, etiikasta tai todellisuudesta. Pinker hyväksyy tarpeen tullen osia näistä; esim. kielellinen viittaaminen näyttäisi tarvitsevan jonkin tasoisen pragmatistisen teorian [ks. myös Austin ja Grice].
• Teoksessaan Foundations of Language (2002) Jackendoff esittää kielen rinnakkaisarkkitehtuuriteorian, joka rakentuu käsitesemantiikan lisäksi aikaisempaa laajemmin ymmärretystä sanastosta (engl. lexicon) ja aikaisempaa yksinkertaisemmasta syntaksista (Simpler Syntax). Koska (toisin kuin Chomskyllä) fonologia ja syntaksi kehittyivät semantiikan palvelukseen, merkittävä osa kielen rikkaudesta voidaan palauttaa jälkimmäiseen. 'Universaalin kieliopin' ei tarvitse olla yhtä monimutkaista kuin perinteisissä teorioissa siksikään, että myös fonologia ja semantiikka ovat Jackendoffin teoriassa generatiivisia. Pitkäkestoiseen muistiin [ks. Kandel ja Tulving] varastoitu sanasto ymmärretään laajasti: sanojen perusmuotojen lisäksi se sisältää mm. morfologiset päätteet ja idiomit, jopa kieliopillisia sääntöjä. Sanat luovat osaltaan yhteyksiä fonologisten, syntaktisten ja semanttisten rakenteiden välille. Jackendoff jatkaa teorian kehitystä Peter W. Culicoverin kanssa kirjoitetussa teoksessa Simpler Syntax (2005) ja esittää sen tiivistelmän artikkelikokoelman Meaning and the Lexicon (2010) johdantoartikkelissa. Kaiken kaikkiaan teorialla on paljon yhteistä kognitiivisen kielitieteen kanssa; ainoa merkittävä ero koskeenee kielen taustalla olevan kognition luonnetta ja alkuperää. Jackendoffin työ on sivunnut myös musiikin tutkimusta [taiteista, ks. Dutton].
  • Jackendoffin kielioppi on on saanut vaikutteita etenkin ei-transformatiivisista, siis Chomskyn teorioiden vastaisista, generatiivisista kieliopeista. Näistä voidaan mainita LFG (Lexical-Functional Grammar; J. Bresnan, The Mental Representation of Grammatical Relations, 1982) ja HPSG (Head-Driven Phrase Structure Grammar; C. Pollard ja I. A. Sag, Information-Based Syntax and Semantics,  vol. i, Fundamentals, 1987).
  • Yhtäläisyyksiä kognitiiviseen kielitieteeseen: Syntaksin ylikorostus on poissa, ja semantiikan merkitys korostunut. Aidon puhekielien tutkimuksella on tärkeä asema; Jackendoff on tutkinut mm. sellaisia rakenteita kuin "abso-fucking-lutely"! Sanaston merkityksen korostus luo yhteyksiä kielellisen kompetenssin ja kielen käytön välille. Jopa fenomenologialla on merkitystä esim. kehon luoman koordinaatiston kautta; tosin Jackendoffilla se joutuu analyyttisen tutkimuksen kohteeksi.
  • Jackendoffin kielioppi voidaan jakaa pienempiin moduuleihin, joiden ei kaikkien tarvitse olla jokaisessa kielessä edes käytössä, ja jotka ovat kehittyneet yksi kerrallaan evoluution aikana. Tämä nk. 'toolkit hypothesis' sopii hyvin Pinkerinkin ajatteluun.
  • Teoksessaan The unanswered question: Six talks at Harward (1976) säveltäjä ja kapellimestari Leonard Bernstein (1918-1990) pyrki luomaan universaalin musiikin kieliopin Chomskyn mallin mukaan [taiteesta ja biologiasta, ks. myös Darwin; Dunbar ja Miller; Dutton]. Jackendoff kehitti ideaa yhdessä Fred Lerdahlin kanssa kirjoitetussa teoksessa A Generative Theory of Tonal Music (1983). Myöhemmin mm. Lawrence M. Zbikowski on jatkanut tästä.
• Pinkerin mielestä on erittäin epätodennäköistä, että puhtaat tabula rasa -mallit selittäisivät oppimisen [ks. James; Lorenz ja Tinbergen; Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides]. Generatiivisen kieliopin yhteydessä puhutaan luonnonvalinnan luomasta kyvystä oppia kieli (engl. language acquisition device, LAD), ajatus jota jo Darwin tuki. Pinker esitti perusteluita kielen adaptiiviselle luonteelle artikkelissa Natural language and natural selection (Behavioral and Brain Sciences, 13, 707-726, 1990, yhdessä Paul Bloomin kanssa) ja myöhemmin teoksessa The Language Instinct (1994). Kieli voisi koostua pienemmistä 'mielen moduuleista' [ks. Wheatstone; Broca ja Wernicke; Leslie ja Baron-Cohen; Hubel ja Wiesel; Tooby ja Cosmides; Fiske ja Harris].
  • Teoksissaan How the Mind Works (1997) ja The Blank Slate (2002) Pinker on puolustanut evoluutiopsykologista ajattelua, joka selittää kognitiivisia kykyjä laajemminkin adaptaatioiden avulla.
  • Samalla tavalla kuin kieliopittomasta protokielestä syntyy kreoli [ks. Bickerton ja Calvin], kuurot lapset kehittävät keskenään kieliopin sisältävän viittomakielen. Nicaraguassa tällaisen synty on dokumentoitu 1980-luvulla.
  • Nk. specific language impairment (SLI) on generatiivista kielioppia vioittava periytyvä sairaus, johon ei liity muita vaikutuksia älykkyydessä (Myrna Gopnik ja M. B. Cargo, Familial aggregation of a developmental language disorder, Cognition, 39, 1-50, 1991). Toisaalta nk. Williamsin syndroomasta [ks. Leslie ja Baron-Cohen] kärsivät lapset oppivat älykkyysosamääräänsä, n. 40-50, verrattuna kielen erittäin hyvin. Kieli on siis yleisestä älykkyydestä poikkeava ominaisuus.
• Sanojen taivutusta [ks. Chomsky] tutkinut Pinker havaitsi puhtaasti konnektionistisen mallin ongelmat, vaikka ei Chomskyn 'generatiivisesta fonologiaakaan' sellaisenaan hyväksy (On language and connectionism: Analysis of parallel distributed processing model of language acquisition, Cognition, 1988, yhdessä A. Pricen kanssa). Hän kuvaa 'sanat ja säännöt' kompromissimalliaan laajemmin teoksessaan Words and Rules (1999) ja selittää esim. englannin kielen epäsäännölliset verbit ja monikot jäänteiksi vanhoista, jo hylätyistä säännöistä. Epäsäännöllisyys on osoitus konnektionistisesta neuroverkon toiminnasta, säännöllisyys (neuroverkoilla toteutetusta) algoritmisesta toiminnasta.
  • Brocan [ks. Broca ja Wernicke] alueen vaurioituessa ihminen tekee vähemmän kieliopillisia virheitä epäsäännöllisissä kuin säännöllisissä sanamuodoissa. Lisäksi aivojen toiminnan reaaliaikainen tutkimus [ks. Damasio] on antanut viitteitä siitä, että erilaiset sanamuodot todella myös prosessoidaan fysiologisesti eri tavalla.
• Teoksessa The Better Angels of Our Nature (2011) Pinker tutkii ihmiskunnan historian aikana tapahtunutta väkivallan vähenemistä ja sen syitä [ks. Daly ja Wilson; Keeley]. Hän määrittelee kuusi yleistä trendiä, ihmisluonnon viisi 'demonia' ja neljä 'enkeliä' ja viisi historiallisesti vaikuttavaa voimaa. Jälkimmäiset ovat: (1) Vahva valtio, (2) lisääntynyt kauppa, (3) naisten arvostuksen nousu, (4) eri kulttuurien lisääntynyt tuntemus, ja (5) tieto ja sen rationaalinen hyödyntäminen, so. järjen lisääntynyt käyttö. Nämä ovat yhteiskunnallisia ja materialistisia syitä, joita Pinker lähtikin etsimään: esim. puheet 'empatiasta' [ks. Goodall ja de Waal] eivät kehäpäätelminä riitä [ks. myös Dawkins]. Edellä mainitut tekivät pystyvät kuitenkin lisäämään myös empatiaa, joihin ihmiset ovat biologiansa avulla valmiita. Koska empatiaan perustuvan moraalin laajenemisella on kuitenkin rajansa [ks. Kohlberg], tärkeämpää on erilaisten oikeuksien omaavien ihmisten ryhmän laajeneminen historian kuluessa, ja tähän vaikuttavat normit ja käytännöt [ks. Fiske ja Harris]. Teoriassaan Pinker kannattaa häpeämättömästi sekä valistusajatusta [ks. Hume; Smith] että modernisaatiota [ks. Weber].
  • Kuusi väkivaltaa vähentänyttä trendiä: (1) Väkivallan käytön monopolisoineen valtiovallan synty [Pacification Process, ks. Hobbes; Weber], (2) etenkin kaupankäynnin helpottamiseksi kehittynyt tapojen 'sivistyminen' [Civilizing Process, ks. Elias], (3) valistusajalla uusien ajatusten ja mm. lisääntyneen lukemisen mukanaan tuoma ihmiselämän arvon korostuminen [Humanitarian Revolution, ks. Bentham; Dutton], (4) toisen maailmansodan jälkeinen kehittyneiden maiden haluttomuus sotiin, mihin vaikuttivat demokratisoituminen [yleisemmin liberalisoituminen, ks. Locke], kauppa ja kansainväliset sopimukset ja järjestöt [Long Peace, ks. Kant], (5) kehittyvien maiden sotien ja muiden aseellisten konfliktien väheneminen kylmän sodan aikaisen blokkien välisen kilpailun myötä (New Peace), ja (6) yleisten ihmisoikeuksien kaltaisten oikeuksien laajeneminen koskemaan myös erilaisia vähemmistöjä ja jopa eläimiä; kyse on valistusajalla alkaneen humanitaarisen kehityksen jatko (Rights Revolution).
  • Viisi ihmisluonnon demonia: (1) Instrumentaalinen väkivalta, jolla pyritään johonkin päämäärään, (2) pyrkimys dominoivaan asemaan [ks. Landtman], (3) kostonhimona tunnettu moralistinen tunne [ks. Daly ja Wilson], (4) sadistisuus, ja (5) ideologisuus [ks. D.A. Bell].
  • Neljä ihmisluonnon enkeliä: (1) Empatia [ks. Smith; Hume; Leslie ja Baron-Cohen], (2) itsekontrolli [Daly ja Wilson], (3) moraalitunne [ks. Kohlberg], ja (4) järki [ks. Smith].
    • Empatiaan ja oikeuksiin perustuvan moraalin eroista Pinker toteaa: "But frankly, I don't love my neighbors, to say nothing of my enemies. Better, then, is the following ideal: Don't kill your neighbors or enemies, even if you don't love them."
• Kielen evoluutiota käsittelevässä teoksessaan The Talking Ape (2005) Robbins Burling puolustaa tiettyjä perusväittämiä aiheesta:
  • (1) Puheen ymmärtäminen on aina kehittynyt sen tuottamisen edellä. Jo lajitovereiden käyttäytymisen tarkkailu ja tulkinta edistää eloonjäämistä ja on mahdollista, vaikka käyttäytymisellä itsellään ei (alkujaan) ole viestinnällistä tarkoitusta. Kielellinen käyttäytyminen ei poikkea tästä.
  • (2) Vaikka kieli ei kehittynyt varoitusäänistä ja vastaavista eläinmaailmasta tutuista huudahduksista, ihmisapinoiden [ks. Goodall ja de Waal] kognitiiviset kyvyt kertovat minkä tyyppiseen maaperään kieli alkoi kehittyä.
  • (3) Sosiaalisen ympäristön paineet olivat kielen varhaiselle kehitykselle tärkeämpiä kuin esim. metsästyksen organisoiminen tai muu tekninen intressi [ks. Trivers; Dunbar ja Miller].
  • (4) Kieli ei syntynyt äkillisesti esim. nuoremman paleoliittisen vallankumouksen aikana [ks. Thomsen; Chomsky; Renfrew ja Knight], vaan hitaan evoluution tuloksena.
  • (5) Merkityksiä luovat ensisijaisesti sanat; syntaksilla on merkitystä vasta monimutkaisemmissa yhteyksissä. Kielen kehitys alkoi sanoista, ja syntaksi kehittyi sanojen lukumäärän lisääntyessä.
  • (6) Kehittyvä kieli on itse ollut osa evoluutiota ohjaavaa ympäristöä: Baldwinin efektin mukaisesti ihmiset oppivat ja välittivät parhaiten eteenpäin helppoa säännönmukaista kieltä, mikä puolestaan johti sitä tukeviin biologisiin adaptaatioihin.

Daniel C. Dennett 1942 -

• Filosofi, joka tutkii mielen sisältöä ja tietoisuutta [ks. Descartes; James; Feigl ja Sellars; Simon ja Arrow; Damasio]. Dennett etsii mielen teoriaa, joka olisi biologisesti uskottavampi kuin funktionalistiset laskennalliset mallit tai (tavallisesti) yleiseen oppimiseen perustuvat konnektionistiset hermoverkkomallit [ks. Turing; Rumelhart ja McClelland]. Hänen filosofiansa perustuu luonnontieteelliseen tietoon ja etenkin evoluution merkityksen arvostamiseen myös ihmismielen muokkaajana [ks. Darwin; James; E.O. Wilson; Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides; Damasio].
  • Vaikka Dennett kuvaa äärifunktionalismia termillä High Church Computationalism, hän tukee perinteistä tekoälytutkimusta tapana tehdä ajatuskokeita [ks. Turing]. 1990-luvulla onkin esim. tehty ennennäkemättömän luovia tietokoneohjelmia (esim. Hofstadter, Fluid Concepts and Creative Analogies, 1995).
• Dennett siirtyi jo varhain opettajiensa, Rylen ja Quinen [ks. Wittgenstein; Quine] behaviorismiväritteisestä filosofiasta kognitiivisempaan ajatteluun. Hän määritteli ajattelunsa perusteet teoksessa Content and Consciousness (1969), jonka sanojen järjestyksellä on merkitystä: tietoisuuden sisältö edeltää itse tietoisuutta. Dennettin halu selittää tietoisuuden sisältöjen syntyä evoluutiobiologialla merkitsi, että hän ei täysin luopunut behaviorismille tyypillisestä empirismistä: jotta luonnonvalinta toimisi, organismin käyttäytymisellä täytyi olla merkitystä. Vaikka Dennett puolustaa mielen tilojen, kuten uskomusten tietynasteista reaalisuutta (niiden toimivuus määräytyy täysin objektiivisesti), hän korostaa tulkinnan merkitystä ja puhuu nk. intentionaalisesta asenteesta; intentionaaliset tilat ovat emergeettejä 'rakenteita' (The Intentional Stance, 1987). Intentionaalisuutta ei pidä nähdä aivojen sisäisenä oliona, vaan aivojen, käyttäytymisen ja ympäristön vuorovaikutuksena [vrt. Baldwin; Hintikka]. Tällainen 'holismi' ei ole ristiriidassa emergenssin hyväksyvän (ontologisesti) reduktiivisen materialismin kanssa.
  • Vastaavanlaista mielen naturalisointia oli pohjustanut mm. Ruth Millikan (s. 1933). Myös Fred Dretsken Naturalizing the Mind (1995) luo intentionaalisuutta ja kvalioita materialistisesti selittävää teoriaa. Eräät humanistiset filosofit vastustavat tällaisia teorioita; Dennett kutsuu mm. Hubert Dreyfusin ja John Searlen kannattamia näkemyksiä Zen holismiksi [ks. myös Husserl].
    • Esim. Frank Jackson (s. 1943) postuloi värinäön tutkijan, Maryn, jota on aina estetty näkemästä värejä (Epiphenomenal Qualia, Philosophical Quarterly, 32, 127-136, 1982). Tutkimuksissa Mary selvittää, miten aivot näkevät ja ymmärtävät värit. Saadessaan loppujen lopuksi värinäkönsä takaisin, Mary oppii kuitenkin jotain uutta, jotain jota näön puhtaasti fysikaalinen selitys ei ollut pystynyt kertomaan (esim. minkälaista on nähdä punaista). Thomas Nagel (s. 1937) argumentoi (What Is It Like to Be a Bat, Philosophical Review, 83, 435-450, 1974), että koska ihminen ei koskaan voi ymmärtää minkälaista on olla lepakko, luonnontieteillä on rajansa tietoisuuden sisällön suhteen. Molemmat artikkelit on suomennettu Niin & Näin -lehden numerossa 64, 1/2010.
  • Jo muutaman hermosolun omaavan olion 'aivot' voivat olla tilassa, joka vastaa 'uskomusta' että esim. veden pinta (valo) on tietyssä suunnassa; tähän ei tarvita tietoisuutta (itse asiassa on olemassa yksisoluinen eläin joka kykenee tähän!). Jussi Viitala kertoo merivuokosta, jonka ympäristön useista meritähtilajeista vain kaksi ovat vaarallisia. Kun tällainen meritähti koskettaa merivuokkoa, se väistyy: jokin kemiallinen aine redustaa merivuokolle oliota, jota tulee välttää. Tässäkin on kyse esi-tietoisesta mielen sisällöstä. Tämä mahdollistaa myös tietoisuuden evoluution pienin askelin, muun biologisen evoluution tapaan [ks. myös Damasio].
  • Muista filosofeista Donald Davidson puolustaa [Fodorin lisäksi; ks. Feigl ja Sellars] uskomusten ontologista realismia Dennettiä voimakkaammin.
• Tietoisuuden selitys (Consciousness Explained, 1991) kuvaa tietoisuuden nk. 'multiple drafts' -mallia. Dennett olettaa tiedostamattoman mielen koostuvan rinnakkaisesti toimivista, nopeista ja erillisistä moduuleista. Tietoisuus toimii tämän koneiston päällä sarjallisena, hitaampana virtuaalikoneena. Ihmisen laajennetun tietoisuuden [ks. Damasio] tapauksessa meemeillä [ks. E.O. Wilson; Dawkins; Boyd ja Richerson] on tärkeä merkitys.
  • Rohkein yritys hyödyntää meemiteoriaa kulttuurin ja ajattelun selittämiseen on Susan Blackmoren Meemit - kulttuurigeenit (The Meme Machine, 1999).
  • Meemit oletetaan usein täysin biologiasta riippumattomaksi olioksi. Kulttuuristen 'mutaatioiden' ei kuitenkaan tarvitse olla sattumanvaraisia: taustalla olevalla tarkoitushakuisuudella voi olla sekä biologisia, kognitiivisia että kulttuurisia syitä. Osa meemeistä voi olla helpommin omaksuttavia kuin toiset [ks. Sperber ja Boyer].
  • Konnektionistisissa mielen teorioissa tietoisuus voidaan redusoida pelkkään kognitioon; esim. Churchlandien [ks. Rumelhart ja McClelland] mukaan maapallon elämä on ollut tietoista ainakin 50 miljoonaa vuotta. Dennett jo määrittelee kohteensa eri tavalla.
• Teoksessaan Darwin's Dangerous Idea (1995) Dennett puolustaa evoluutioteoriaa, erästä kaikkien aikojen parhaiten todistettua teoriaa, jota kuitenkin on muotia epäillä. Filosofina hän haluaa mm. osoittaa, ettei teorian hyväksyminen vie meiltä moraalia [ks. Kohlberg]. Yksi motiivi teoksen kirjoittamiseen oli keskustelu, joka käytiin kognitiivisen tieteen parissa kielen adaptiivisesta luonteesta [ks. Chomsky; Pinker ja Jackendoff], ja joka osoitti jopa ajattelua tutkivien tiedemiesten tiedot evoluutiosta täysin vääriksi. Dennett määrittelee neljä älykkyyden evoluution astetta [ks. myös Drake; Renfrew ja Knight].
  • Ensimmäinen aste on 'darwinilainen olio', jonka käyttäytyminen on suoraan geenien määrittelemä eikä oppimista tapahdu muuten kuin normaalin biologisen evoluution kautta sukupolvien saatossa (eli 'oppiminen' tietää aina olion kuolemaa).
  • Toinen aste on 'skinnerilainen olio' [ks. Watson], jonka ehdollistamisen (yrityksen ja erehdyksen) kautta tapahtuvassa oppimisessa mahdollisesti vain huonot käytösmallit kuolevat. Tämä on nk. ABC-oppimista [ks. Rumelhart ja McClelland].
  • Kolmas aste on 'popperilainen olio' [ks. Popper], joka kykenee etukäteisharkinnalla ohjaamaan käytöstään. Nimi tulee Popperin "permits our hypotheses to die in our stead" -tokaisusta: vain huonot ideat kuolevat.
  • Neljäs aste on 'gregoriaaninen olio', joka on nimetty psykologi Richard Gregoryn mukaan [ks. Chomsky]. Gregory on tutkinut informaation merkitystä käyttäytymisen säätelijänä (esim. Mind in Science: A History of Explanations in Psychology and Physics, 1981). Esimerkiksi sakset eivät ole vain älykkyyden tuotos, vaan myös sen levittäjä: kopioimalla ja vaihtamalla kulttuurin luomia tuotteita ihmiset (ja marginaalisesti eräät muut eläimet) auttavat toisiaan käyttämään älykkyyttään. Ulkoisen maailman työkalujen lisäksi älykkyys leviää myös mielen työkalujen kautta; näistä merkittävimpiä on kieli.
    • James Gibson [ks. Chomsky] oli esittänyt samansuuntaisia ajatuksia esineiden ja muun ympäristön vaikutuksesta psykologiaan.
• Vapaa tahdon [ks. Hobbes; Moore] Dennett selittää sekä biologisen että 'memeettisen' evoluution avulla (Elbow Room, 1984; Freedom Evolves, 2003). Perinteinen tapa haarukoida ongelmaa determinismin ja sattuman välillä [ks. Hume] operoi väärällä tasolla, huomioimatta organismin intressejä deterministisesti kaoottisessa [ks. Lorenz ja Conway] maailmassa.
  • Osa filosofeista etsii vapaata tahtoa kvanttimekaniikan indeterminismistä [ks. Eddington], mutta ajatus on biologisesti perusteeton, eikä edes tuo mitään tärkeää lisäystä kaaos-ajatteluun.
  • Oletetaan meressä satoja miljoonia vuosia sitten elänyt alkeellinen peto, saalistamassa vieläkin alkeellisempaa proteiinilähdettä. Saaliseläin kykenee alkeellisella hermostollaan satunnaisiin väistöliikkeisiin, mutta vapaasta tahdosta ei voi puhua: sillä ei edes ole aivoja. Tapahtumassa ei sen deterministisestä luonteesta huolimatta ole mitään ennakolta määrättyä. Sillä on kuitenkin merkitystä, jonka hyödyntäjä on biologinen evoluutio --- syödyksi tulee saalistajan eteen vahingossa tuleva helpompi kohde. Jopa täysin deterministisessä maailmassa toiminnalla on väliä (ero tulee selväksi jos 'saalis' olisi ollut kuollut planktonaines). Evoluution edetessä tällaiset 'vapaat' merkitykset siirtyivät yhä enenevässä määrin organismin itsensä ymmärtämiksi, ja ihmisen tapauksessa jopa biologian ulkopuolelle.
  • Benjamin Libetin ja kumppaneiden tutkimukset tiedostamatta tehdyistä päätöksistä eivät ole filosofisesti yhtä mielenkiintoisia kuin psykologisesti (Libet ym., Time of conscious intention to act in relation to onset of cerebral activity (readiness-potential): The unconscious initiation of a freely voluntary act, Brain, 106(Pt. 3), 623-642, 1983).
• Teoksessaan Breaking the Spell (2006) Dennett käsittelee uskontoa [ks. Hesiodos; Hume; Landtman; Dawkins; Leslie ja Baron-Cohen; Sperber ja Boyer], jota hänen mukaansa pitää tutkia tieteellisesti sen vahingollisten lieveilmiöiden välttämiseksi [ks. Kinsey; Dawkins; Huntington ja Fukuyama]. Perinteinen uskonnontutkimus ei useinkaan siedä kohteensa objektiivista tutkimusta [ks. Durkheim]. Dennettin omat ateistiset 'pyhät arvot' ovat demokratia, elämä, oikeudenmukaisuus, rakkaus ja totuus.
• Huumorin evoluution tutkimuksellaan Dennett on sivunnut taiteiden filosofiaa [ks. Dutton]. Lähtökohtana oli hänen opiskelijansa, Matthew M. Hurleyn (s. 1977), väitöskirja, joka on laajentunut teokseksi Hurley, Dennett & Adams, Inside Jokes (2011). Teoria olettaa naurun syntyneen ensin esim. varoitussignaalien yhteydessä: vääräksi osoittautunut hälytys on kuitattu yhteisellä naurulla. Tästä nauru on siirtynyt lasten joskus rajunkin näköisten leikkien yhteyteen viestimään muille, että kyse on pelkästä leikistä [ks. Aristoteles; Piaget; Leslie ja Baron-Cohen; Tooby ja Cosmides]. Myös kutittaminen liittyy tähän [ks. Darwin]. Huumori otti naurun käyttöönsä, kun ihmisille tuli tarpeelliseksi viestittää hyvää huumorintajuaan mm. potentiaalisille kumppaneille [ks. Dunbar ja Miller]. Huumori itse on eräänlaista kognitiivista siivousta, jolla mieli etsii ja löytää ristiriitoja pitkäkestoisen muistin totena pidettyjen 'tietojen' ja uuden tiedon välillä. Kuten aina elämässä, siivous ei onnistu ilman porkkanaa tai keppiä, ja biologinen evoluutio on kehittänyt hilpeyden (engl. mirth) tunteen tällaisen toiminnan ajamiseen. Yleensäkin tunteet [ks. Darwin; Trivers; Damasio] ovat hyödyllisiä, ja Dennett puhuu kognitiivisista tai episteemisistä tunteista korostaessaan niiden kykyä ohjata ja motivoida ei vain käyttäytymistä vaan myös ajattelua (aivojen 'käyttäytymistä'). Uteliaisuus vertautuu lihalliseen himoon, ja keppinä toimii tylsistyminen. Tekoälytutkimuksessakin ajattelua tulisi mallintaa tunnepitoisilla algoritmeilla, jotka viime kädessä ovat vastuussa myös ihmisen kyvyistä matemaattisessa logiikassa. Kognitiotieteissä suosittujen staattisten kehysten ja skeemojen [ks. Simon ja Arrow] sijaan Dennett puolustaa dynaamisempaa käsitystä just-in-time-spreading-activation -käsitystä mentaalisten tilojen sisällön aktivoijina [ks. Kandel ja Tulving].
  • Ajattelun tehtävä on ennustaa organismin lähitulevaisuutta mahdollisimman hyvin, ja kaikki uusi informaatio käynnistää heuristisia algoritmeja joita yrittävät sovittaa sitä taustaoletuksiin maailmasta. Löydetyt ristiriitaisuudet ovat potentiaalisesti fataaleja ja siten löytämisen arvoisia.
  • Aikaisemmista huumoriteorioista Dennettin ja kumppaneiden malli muistuttaa eniten nk. incongruity-resolution, I-R, teorioita, joita ovat pohjustaneet mm. Kant ja Schopenhauer.
  • William S. Cooper on tutkinut loogista päättelyä biologian osa-alueena hieman erilaisista lähtökohdista (The Evolution of Reason, 2001).
  • Esim. viihdeteollisuus hyödyntää huumorin biologista taustaa luomalla mm. supernormaaleja ärsykkeitä [ks. Lorentz ja Tinbergen].

Alan Fiske ja Judith Rich Harris 1939 -

• Antropologi ja psykologi, jotka tutkivat sosiaalipsykologiaa [ks. Simmel; Lewin; Milgram] ottamalla myös evoluutioteorian [ks. Darwin] huomioon.
  • Psykologiaa on pyritty polarisoimaan (tässä ajattelussa vähämerkityksiseen) perimän määräävään persoonallisuuteen [ks. Symons ja Buss] ja sosiaalipsykologiaan, jossa käyttäytymisen ajatellaan olevan pelkästään ulkoisten tekijöiden määräämää. Fisken ja Harrisin ajattelussa nämä edustavat laajan spektrin ääripäitä: persoonallisuus muovautuu osittain sosiaalipsykologisessa kontekstissa ja ihmisten välisiin kontekstisidonnaisiin vuorovaikutuksiin vaikuttavat myös erilaiset biologiset adaptaatiot.
    • D.T. Kenrickin ja D.C. Funderin artikkeli Profiting from controversy: Lessons from the person situation debate (American Psychologist, 43, 23-34, 1988) liittyy juuri tähän.
• Harris on psykologi, joka ei usko persoonallisuuksien erojen olevan merkittävässä määrin kasvatuksella muokattavissa. Harris hyökkää ammattipsykologien ja terapeuttien freudilais-skinnerilaista [ks. Freud; Watson] 'epäpyhää allianssia' vastaan ja korostaa tulevaisuuteen katsovan psykiatrian merkitystä. Vanhemmat ovat lapselle tärkeitä [ks. Leakeyt; Hamilton ja Williams], mutta ei siten kuin perinteisesti ajatellaan. Harris julkaisi teoriansa artikkelissa Where is the child's environment? A group socialization theory of development (Psychological Review, 102, 458-489, 1995), ja käsitteli sitä laajemmin kirjassa Kasvatuksen myytti (The Nurture Assumption, 1998). Käyttäytymisgeneettiset tutkimukset ovat osoittaneet, että n. 45% ihmisten luonteenpiirteiden ja sosiaalisen käyttäytymisen vaihtelusta on geneettistä alkuperää (joko suoraan tai välillisesti), loput ympäristöstä johtuvaa [älykkyydestä, ks. Gould]. Harrisin mukaan ympäristöllä tulee ymmärtää vanhempien sijaan lapsen vertaisryhmää. Sosialisaatio ei ole ylhäältä alas --aivopesua, vaan lapsi sosiaalistaa itse itsensä. Ympäristön vaikutuksen ei ole edes teoreettisesti järkevää perustua vanhempiin, joiden panos on jo geeneissä [ks. myös Trivers].
  • Harrisin teorian taustalla oli kahdenlaisia julkaisuja, joista toiset esittivät vastakkaisia teorioita ja toiset ennakoivat Harrisia.
    • P. Draperin ja H. Harpendingin artikkelissa Father absence and reproductive strategy: an evolutionary perspective (Journal of Antropological Research, 38, 255-273, 1982) isättömyyden esitettiin aikaistavan tyttöjen seksuaalista aktiviteettia. Ajatusta kehitettiin edelleen artikkelissa Belsky J., L. Steinberg & P. Draper, Childhood experience, interpersonal development, and reproductive strategy: an evolutionary theory of socialization (Child Development, 62, 647-670, 1991). Populaarissa psykologiassa tämä ajatus jäi elämään, vaikka Belsky kollegoineen on korjannut teoriaa vuosien saatossa. Artikkelissa M. del Giudice & J. Belsky, The development of life history strategies: Toward a multi-stage theory (teoksessa David M. Buss ja Patricia H. Hawley (toim.), The Evolution of Personality and Individual Differences, 2011) väite isättömyyden vaikutuksesta perutaan, ja äitisuhteenkin yksioikoista korostamista loivennetaan Harrisin edustamalla logiikalla.
      • Ulospäin suuntautuneisuuden ja avoimuuden kaltaiset, osittain periytyvät persoonallisuuden piirteet [ks. Symons ja Buss] vaikuttavat mm. seksuaaliseen käyttäytymiseen.
    • Robert Plomin ja Denise Daniels olivat julkaisseet artikkelin Why are children in the same family so different from one another? (Behavioral and Brain Sciences, 10, 1-16, 1987). He kysyivät, miksi jopa yhdessä kasvaneet identtiset kaksoset eivät ole persoonaltaan samanlaisia. Samalla teemalla David C. Rowe oli kirjoittanut kirjan The Limits of Family Influence: Genes, Experience, and Behavior (1994).
  • Puhutaan ehdollisista adaptaatioista (engl. conditional adaptations), jotka ovat peruuttamattomia ja perustuvat geenien ja ympäristön vuorovaikutukseen (engl. G x E interaction). Ihmisen kaltaisen ajattelemaan kykenevän lajin kohdalla näitä tärkeämpi tekijä on kontekstista riippuva joustava käyttäytyminen (engl. adaptive conditional adjustments), johon ei liity pysyviä ilmiasun muutoksia. Harris puhuu yksinkertaisesti oppimisesta, joka ei koskaan ole yleistä vaan kontekstisidonnaista (ks. alempana).
    • Nk. plastiseen kehitykseen kuuluu ehdollisten adaptaatioiden lisäksi myös erilaiset kehityksen aikaiset häiriöt, joiden taustalla ovat esim. aliravitsemus, taudit, myrkyt, ym., ja jopa kohina (engl. developmental noise).
  • Välillinen geneettinen vaikutus on seurausta siitä, että suorat geneettiset tekijät vaikuttavat muiden ihmisten käyttäytymiseen tavalla, joka ei ole satunnaista.
  • Vanhemmat eivät anna lapsilleen vain geenejään, vaan pitävät nämä elossa sukukypsyyteen asti. Vanhemmat jotka tukevat akateemisesti lupaavaa lastaan toisella tavalla kuin urheilullisesti lahjakasta lastaan vaikuttavat näiden myöhempään elämään. Tällä ei vain ole mitään tekemistä pysyvien persoonallisuuspiirteiden syntymisen kanssa, ja lisäksi samanlaista vaikutusta on myös muilla lapsen elämän aikuissuhteilla. On myös ilmeistä, että lasten pahoinpitely kotona voi vaikuttaa myös persoonallisuuteen. Harrisin teoria liikkuu kuitenkin paljon kunnianhimoisimmilla linjoilla.
  • Daniel Nettle, joka on yksi johtavia alan tutkijoita, kuvaa vanhempien vaikutuksen rajallisuutta "mahdollisesti tärkeimmäksi löydökseksi psykologiassa viimeisten vuosikymmenien aikana" (Personality, 2007). Steven Pinker totesi 2011: "By the late 20th century, the idea that parents can harm their children by abusing and neglecting them (which is true) grew into the idea that parents can mold their children's intelligence, personalities, social skills, and mental disorders (which is not)."
• Teoksessa No Two Alike (2006) Harris luo perustaa teoriansa evoluutiopsykologiselle [ks. Symons ja Buss; Tooby ja Cosmides] laajennukselle; voidaan jo puhua  'evolutionäärisestä sosiaalipsykologiasta' [vrt. Simmel; Lewin]. Persoonallisuuden muodostuminen on kokemuksista oppimista. Perinteisessä psykologiassa oppiminen on yleistä, ja etenkin äiti- ja isäsuhteiden oletetaan muokkaavan kaikkia muitakin suhteita [ks. kuitenkin Maslow]. Evoluutiopsykologian mukaan näin ei ole [ks. Lorenz ja Tinbergen]. Harrisille persoonallisuus kehittyy kolmessa biologisesti adaptiivisessa 'systeemissä', jotka koskevat (1) ihmissuhteita, (2) sosialisaatiota ja (3) statuskilpailua. Sosialisaatio tekee ihmisistä samanlaisia ja statuskilpailu erilaisia. Ihminen arvioi omaa statustaan 'vakoilemalla' [mielenlukemisesta, ks. Leslie ja Baron-Cohen] mitä toiset kirjaavat hänestä ihmissuhdesysteemiinsä [ks. Smith; Baldwin; Symons ja Buss]. Ihmistä eivät muokkaa satunnaiset kokemukset itsessään, vaan niiden vaikutukset muiden ihmisten käsityksiin ko. ihmisestä. Persoonallisuutta muokkaavien tekijöiden laajentuminen geenien ulkopuolelle on mahdollistanut ihmisryhmien koon kasvun entistä suuremmiksi: työnjako tehostaa aina yhteistyötä [ks. Landtman].
  • (1) Lapsi aloittaa ihmissuhdesysteemillä, joka rakentaa tietokantaa tärkeistä ihmisistä: äitiä seuraavat isä, sisarukset, muut lapset ja muut aikuiset. Koska nämä suhteet ovat tärkeitä elossapysymisen ja --- myöhemmin --- suvunjatkamisen [ks. Symons ja Buss] kannalta, niihin liittyy voimakkaita tunteita. Lapsi kuitenkin ymmärtää, että ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia. Siinä määrin kun käyttäytyminen on samanlaista kotona ja esim. koulussa, taustalla ovat geneettiset tekijät. Äiti voi kohdella lapsiaan eri tavalla, mutta tämä on seurausta lasten erilaisuudesta, ei syy heidän erilaisuuteen. Täysin huolenpidotta jäänyt lapsi tietenkin kärsii, jopa vakavasti, mutta esimerkiksi yksinhuoltajuus ei automaattisesti johda lapsen pilalle menoon. Ihmissuhdesysteemin erikoisluonteen takia potilaan lapsuudesta vastauksia etsivä psykoanalyysi [ks. Freud] ei toimi. Todellisten ihmisten lisäksi myös fiktiiviset olennot voivat antaa lapselle mallia [ks. Marx; Dutton]. Ihmissuhteet perustuvat tiedostettuun eksplisiittiseen, tark. episodiseen, muistiin [ks. Kandel ja Tulving]
    • Teoksessaan Personality and Assessment (1968) Walter Mischel oli osoittanut, että esim. isäsuhde ei ennusta minkälaisia ihmisen muut auktoriteettisuhteet ovat. Käyttäytymisen osittaisen kontekstisidonnaisuuden takia hän myös epäili superegon [ks. Freud] käyttökelpoisuutta omantunnon mallina [ks. Maslow; Kohlberg].
    • M. Pelaez-Noguerasin ym. artikkelin (Infant Mental Health Journal, 15, 358-367, 1994) otsikko Infants of depressed mothers show less "depressed" behavior with their nursery teachers kertoo jotain olennaista. Myös käsitys, jonka mukaan vanhempien kanssa kehittynyt ihmissuhde muuntuu ajan myötä parisuhdesysteemiksi jonkun muun kanssa, yksinkertaistaa todellisia ihmissuhteita.
    • Ihmissuhdesysteemi koostuu pienemmistä moduuleista, joista yksi on kasvojentunnistus [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Harris puhuu ihmisiä koskevan tiedon hankkimislaitteesta (engl. people-information acquisition device, PIAD). Olemme kiinnostuneita muista ihmisistä ja nautimme heistä puhumisesta [ks. Dunbar ja Miller]. Esim. television saippuasarjat hyödyntävät tätä ihmisten luontaista taipumusta.
  • (2) Sosialisaatiosysteemi yleistää ja luo kategorioita ihmissuhdesysteemin materiaalista. Erot miesten ja naisten sekä aikuisten ja lasten välillä ymmärretään varhaisessa vaiheessa. Vaikka muut kategoriat ovat vaikeampia hahmottaa, joskus jopa virtuaalisia, lapsen tulee pystyä määrittelemään oma sijaintinsa tässä moniulotteisessa avaruudessa. Persoonallisuuksien eroja vähentävä sosialisaatio perustuu implisiittiseen muistiin [ks. Kandel ja Tulving], joka jää tietoisuudelta piiloon. Tähän voi perustua halu etsiä vanhemmista näkyvää selitystä ilmiölle. Koska kulttuurin omaksuminen liittyy sosialisaatioon, (ala)kulttuurien välille voi syntyä geeneistä riippumatonta eroa [ks. Huntington ja Fukuyama]. Myös sosialisaatioon liittyy tunteita, eikä ryhmäidentiteetin liiallinen korostuminen ole hyväksi [ks. Lorenz ja Tinbergen; Goodall ja de Waal; Tooby ja Cosmides].
    • Lapset pyrkivät jakautumaan samaa sukupuolta ja ikäluokkaa käsittäviin ryhmiin. Tällöin sukupuolten väliset alunperin pienet erot polarisoituvat [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Käytettävät kategoriat voivat myös vaihdella tilanteesta toiseen.
    • Ihmiset pitävät symmetrisiä kasvoja kauniina [ks. Spencer ja Galton]. Syyksi on esitetty mm. symmetrisyyttä seksuaalisen valinnan kelpoisuusindikaattorina [ks. Hamilton ja Williams]. Myös kategorisointi voi selittää ilmiötä.
  • (3) Statussysteemin vaikutuksesta lapset haluavat olla myös parempia kuin muut; minimipyrkimys on olla jäämättä kokonaan muiden varjoon [ks. Trivers]. Tämä tapahtuu kehittämällä ja korostamalla ominaisuutta, joka tarjoaa parhaan väylän erottumiseen omassa sosiaalisessa ympäristössä. Lisäksi oman aseman arviointiin tarvitaan kykyä lukea muita ihmisiä [ks. Leslie ja Baron-Cohen]. Statussysteemi kehittyy hitaammin kuin muut ja on osoitettu, että nimenomaan teini-iässä kehittynyt käyttäytymismalli näkyy persoonallisuutena myöhemmällä iällä [käsitys vauvaiän merkityksestä persoonallisuuden kehitykselle on virheellinen, ks. Freud]. Tällä on selitetty mm. se seikka, että talouselämässä ja politiikassa menestyvät miehet ovat usein keskimääräistä pidempiä. Naisten kohdalla kauneus on merkittävä statusta luova tekijä [ks. Symons ja Buss]. Ihmisenkaltaisella kulttuurisella lajilla statusta voidaan kuitenkin luoda moninaisilla, perintötekijöistä vähemmän riippuvaisilla, tavoilla [ks. Landman].
    • Mm. Mark R. Leary on tutkinut ihmisten kykyä arvioida sosiaalista asemaansa.
    • Vanhemmat vaikuttavat lastensa persoonallisuuden kehitykseen epäsuorasti, kodin ulkopuoliseen kasvuympäristön kautta. Jos yksinhuoltajuus ajaa köyhälle asuinalueelle, sosiaalisen ympäristön muutos voi johtaa ongelmiin: esim. koulu ei ruoki statussysteemiä. Samoin esim. väkivaltaisessa ympäristössä, jossa elinajan odote on alhainen, on aivan loogistakin aikaistaa parisuhteiden luomista ja suvunjatkamista [ks. Daly ja Wilson]. Tällaisten päätösten takana ei siis tarvitse olla esim. äidin käyttäytymisen lapseen luoman pysyvän persoonallisuuspiirteen, vaan kyse on todellakin vain käyttäytymisestä.
    • Työnantajat eivät maksa palkkaa pituuden perusteella. Parhaiten menestyvät ne, jotka ovat olleet pidempiä 16 vuotiaina, mikä korreloi jonkin verran aikuisiän pituuteen. Teini-ikäisillä pojilla koko korreloi statuksen kanssa, mikä tekee heistä itsevarmoja, kilpailuhenkisiä ja --- johtajia. Nämä aikuisikään asti säilyvät persoonallisuuden piirteet tekevät vaikutuksen myös työnantajiin. Mary Cover Jones ennakoi näitä tuloksia jo artikkelissa The later carees of boys who were early or late maturing (Child Development, 28, 113-128, 1957).
      • Ihmisyhteisöissä statukseen vaikuttavat monenlaiset tekijät ja että esim. aggressiivisuus --- myös pituuteen korreloiva piirre --- on harvassa kulttuurissa positiivinen tekijä.
    • Behavioristisessa [ks. Watson] ajattelussa statuskilpailu tulkittiin antagonistiseksi käyttäytymiseksi. Patricia H. Havley, joka Harrisin tavoin pitää statuskilpailua tärkeimpänä ihmisten välisiä eroja luovana tekijänä, puhuu 'resurssien hallinnasta' eli käyttäytymisen takana olevista tavoitteista, joihin ihmisyhteisöissä päästään parhaiten hyvällä, sosiaalisella käytöksellä (The ontogenesis of social dominance: A strategy-based evolutionary perspective, Developmental Review, 19, 97-132, 1999).
    • Sekä sosialisaatio- että statussysteemit vaikuttavat, vaikka kulttuurien välillä voi olla eroja niiden julkisessa korostamisessa [ks. Sen; Huntington ja Fukuyama]. Myös sukupuolten väliltä löytyy eroja [ks. Leslie ja Baron-Cohen].
• Harrisin teoria ei ole valmis, kaiken selittävä rakennelma, vaan hyvin perusteltu pohja jonka päälle voi rakentaa lisää. Parempaakaan ei kukaan ole esittänyt, sillä Harris käy läpi kaikki kilpailevat teoriat ja osoittaa niiden ongelmat. Aivan erityistä kritiikkiä saa teoria, jossa sisarusten välisen kilpailun oletetaan luovan eräänlaisia ekologisia lokeroita perheen sisälle. Tosin Harriskin myöntää, että nuoremmat sisarukset tutustuvat aikaisin teini-iän houkutuksiin vanhempien sisarusten ja näiden ystävien kautta, mikä voi vaikuttaa käyttäytymiseen [myös häiriökäyttäytymiseen, ks. Daly ja Wilson].
  • Etenkin Frank J. Sullowayn edustaman teorian mukaan perheen sisäiset käyttäytymismallit kopioituvat yleiseen käyttäytymiseen, ja syntymäjärjestys määrää persoonallisuuden kehityksen. Paitsi että tämä ei ole teoreettisesti uskottavaa (miksi esim. perheen vanhin lapsi olisi samanlaisessa asemassa kodin ulkopuolella?), Harris osoittaa Sullowayn teoksessa Born to Rebel: Family Conflict and Radical Genius (1996) esitetyn 'todistusaineiston' vääristellyksi.
  • Kiintymysteorian liian innokkaassa hyödyntämisessä vedotaan mm. rottatutkimuksiin, joissa osoitetaan emon hoidon (engl. lick and groom, LG) vaikuttavan pysyvästi poikasten myöhempään käyttäytymiseen. Rottien lajityypillistä käyttäytymistä ei kuitenkaan voi ekstrapoloida suoraan ihmisiin [behaviorististen malleista huolimatta, ks. Watson]. Rotat eivät ole sosiaalisia eläimiä.
• Antropologi Alan Fiske on kehittänyt teoriaa, joka muistuttaa Harrisin rakennelmaa; esim. The four elementary forms of sociality: Framework for a unified theory of social relations (Psychological review, 99, 689-723, 1992). Täss