Seminaarijulkaisu

Pylkkönen, M. & Ulvinen, V-M (toim.) 2006.
TUHTI2004 Pohjoinen nuorisotyön, tutkimuksen ja hallinnon ulottuvuus. Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan elektronisia julkaisuja 4.
ISBN 951-42-8029-6 (PDF)
ISSN 1455-8025
Saatavissa osoitteessa:
http://herkules.oulu.fi/isbn9514280296/
Julkaisupäivä 10.3.2006

Alkuperäinen seminaarijulkaisu:
TUHTI2004
Pohjoinen nuorisotyön, tutkimuksen ja hallinnon ulottuvuus

Tiivistelmät
Teemaryhmien puheenvuorot
1. Nyt pittää olla repäsevä meininki ja osallinen viilinki! – Nuorten osallisuus, hankkeet ja paikallisuus
Kansalaistoiminnan ja nuorisotyön lehtori Pirjo Hanhivaara, Humanistinen ammattikorkeakoulu / Tornion koulutusyksikkö: Mitä osallisuus on ja miten se ilmenee?
Entisenä nuorisotyöntekijänä ja nykyisenä kansalaistoiminnan ja nuorisotyön lehtorina olen päätynyt mukaan prosesseihin ja projekteihin, joiden tavoitteena on nuorten osallisuuden edistäminen. Näen tavoitteen osallisuuden edistämisestä merkityksellisenä ja kykenen mielestäni myös perustelemaan osallisuustyön tarpeellisuutta vedoten virallisiin nuorisotyön kehittämistä suuntaaviin asiakirjoihin sekä omaan kokemukseeni nuorisotyöntekijänä ja opettajana. Aloittaessani opettajan pedagogisiin opintoihin liittyvää osallisuusteemaista opinnäytettä minun oli silti tunnustettava, etten oikeastaan tiennyt, mitä osallisuus on. Mitä osallisuudella ymmärretään ja miten se määritellään? Pohdin työssäni kysymystä yhdessä rovaniemeläisen nuorisotyön ammattilaisen Merja Tervon sekä Humakin opiskelijoiden kanssa.
Pieni tutkimusretki lähdekirjallisuuteen osoitti, että yhtenäistä selkeää määritelmää osallisuudesta ei liene esitetty. Nuorten osallisuus nähdään muun muassa toimintana, joka mahdollistaa osallisuuden kokemuksen ja aikaansaa muutoksen lasten ja nuorten elinympäristössä (Hesan Nuorten Ääni -kampanja 2001). Osallisuutta tarkastellaan myös tunteena, jota kuvaavat sanan empowerment suomalaiset käännökset voimaantuminen ja valtautuminen (Gretschel 2002, 90–91). Osallisuutta voi lähestyä ”osallisuutena johonkin” ja ”osattomuutena jostakin”. Se voidaan nähdä yksilön kokemuksena, mutta sitä voidaan tarkastella myös yhteiskunnan rakenteiden tarjoamina mahdollisuuksina osallisuuteen. (Hämäläinen, 2004.)
Jo nämä muutamat avaukset käsitteen määrittelyyn osoittavat, että osallisuus muuntuu todella moneksi. Lukukierros osoittikin, että kyseessä oli käsite, johon oli vaikea tarttua. Yksipuolinen tarkastelu ei tehnyt sille oikeutta, mutta monitasoisuuskin näytti etäännyttävän ajatuksen pois olennaisesta. Siitä mitä osallisuus ytimeltään on. Käsitteen hahmottomuus pakotti minut jatkamaan tutkimusmatkaa ja etsimään ratkaisua mahdottomalta tuntuvaan kysymykseen. Lähinnä Gretschelin ja Hämäläisen pohdintojen pohjalta sekä Merjan ja Humakin opiskelijoiden kanssa käydyn dialogisen prosessin lopputuloksena olen päätynyt määrittelemään osallisuuden seuraavasti:
Osallisuus on yksilön subjektiutta ryhmässä, yhteisössä tai yhteiskunnassa. Osallisuuden edistäminen(osallisuustyö) on yksilön subjektiuden vahvistamista pedagogisin, poliittisin ja kulttuurisin keinoin.
Määritelmä kuvastaa tämänhetkistä ymmärrystäni osallisuudesta. Toivon, että TUHTI-seminaarissa pohdinta jatkuu ja määritelmäni tulee haastetuksi ja näin myös ensimmäisen kerran testatuksi.
Opinto-ohjaaja Maaret Jussila ja hankekoordinaattori Tarja Väisänen, Pudasjärven kaupunki:
Hankkeiden luvattu aika: Syrjäytymisen ehkäisystä osallisuuden lisäämiseen
Nuorten osallisuuden edistämishanke – Elämä pelissä
Tavoitteet
Hankkeen tavoitteena on nuorten osallisuuden parantaminen kunnan perustyössä. Hankkeen aikana on tarkoitus määritellä nuorten osallisuutta lisäävät peruspalvelut sekä rakentaa palveluista verkosto, joka konkretisoi nuorten osallisuuden kokemuksen sekä nuorten että viranomaisten taholla. Hankkeen aikana pyrimme rakentamaan pysyviä, erilaisia toimenpideohjelman mukaisia malleja, joilla kehitetään sekä nuorten osallisuutta että nuorisotyöntekijän työnkuvaa. Hankkeen tavoitteena on nuorisotyölain näkökulmasta kehittää Pudasjärven kunnassa (v. 2007 Oulun kaaren seutukunnassa) nuorten osallisuutta. v. 2003–2007.
Kehittämisalueet
Nuorten terveen kasvun ja kansalaistoiminnan tukeminen osallisuuden edistäjänä
- osallistumisrakenteiden saaminen nuorisopainotteisiksi
- avustussääntöjen päivittäminen
- ammattikoulutettujen nuorten työ- tai muiden työvoimapoliittisten keinojen kautta ennaltaehkäistä syrjäytymistä yhteiskunnasta
- tavoitteellisempi yhteistyö nuorten terveen kasvun tukijana
- erilaisia toiminnallisia kokeiluja
- Mun juttu -hanke
- Nuorten osallistumista koulutussuunnitteluun tullaan lisäämään
- Oppimisen ja kasvun kokonaisuuksien kehittämistä
Nuorisopolitiikka nuorten osallisuuden edistäjänä
- nuorisoasioita koskevan tietämyksen lisääminen
- luodaan nuorille konkreettisia, näkyviä, ja nuorten tarkkailtavissa olevia keinoja
- seutukunnallinen nuorisopolitiikka
- yhteistyö koulujen kanssa
- yhteyksien ja verkostojen luomista kunnan ja seutukunnan alueella
- tiedottamisen kehittäminen
- suorat nuorisokosketukset
Yksittäisen nuoren ohjaus ja tuki nuorten osallisuuden edistäjänä
- erityistä huomiota sosiaalisesti syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin perheisiin
- nuorten työpajatoiminta
- perusnuorisotyön kehittäminen
Puheenvuorossamme konkretisoimme em. kehittämisalueita.
Kehittämispäällikkö Hannu Kareinen, Suomen Pesäpalloliitto PPL ry:
Ota osaa – nuorten osallisuushanke 2003–2007
Katso osallisuuskaavio
Suunnittelija Salla Konsti, Kansainvälisen henkilövaihdon keskus CIMO:
Pohjoisessa(kin) voi olla aloitteellinen!
Vuonna 2000 käynnistyneen uuden EU:n Nuoriso-ohjelman tuella toteutettuihin hankkeisiin osallistuu vuosittain lähes 5000 nuorta ja nuorten parissa toimivaa eri puolella Suomea. Nuoriso-ohjelman hankkeiden maantieteellistä jakautuvuutta voidaan pitää melko tasaisena: Pohjois-Suomesta Nuoriso-ohjelman hankkeisiin on vuosina 2000–2004 osallistunut satoja nuoria. Puheenvuorossa tarkastellaan lähemmin, minkälaisia vaikutuksia EU:n Nuoriso-ohjelman vuosina 2000–2004 toteutetuilla hankkeilla on ollut niissä mukana olleisiin nuoriin, nuorisotyöntekijöihin ja muihin nuorten parissa toimiviin sekä paikallisyhteisöön kansainvälistymisen näkökulmasta. Lisäksi peilataan kyseisiä vaikutuksia vuonna 2003 tehtyyn, koko Suomea koskevaan Nuoriso-ohjelman vaikuttavuustutkimukseen.
Erityisesti puheenvuorossa pohditaan seminaarin teeman mukaisesti Pohjois-Suomessa toteutettujen hankkeiden merkittävyyttä nuorten aktiivisuuteen, sosiaalisiin kontakteihin kotiseudulla ja ulkomailla, projektinhallintaan, itsetuntoon, kielitaitoon, oman ja vieraiden kulttuurien tuntemukseen sekä uravalintaan ja verrataan sitä edellä mainitun vaikuttavuustutkimuksen tuloksiin. Lisäksi tarkastellaan pohjoissuomalaisten nuorisotyöntekijöiden ja muiden nuorten parissa toimivien kokemuksia Nuoriso-ohjelmasta sekä pohditaan lopuksi millä tavoin ohjelma voi edistää pohjoissuomalaisten nuorten osallisuutta ja kansainvälistymistä nuoren itsensä sekä paikallisyhteisön kannalta.
Tutkija Erkki Saari, Lapin yliopisto:
Keitä ja mihin osallisuushankkeet osallistavat?
Suomessa 1990-luvulla jälleen voimistunut väestöryhmien välinen eriarvoistuminen on johtamassa siihen, että maamme voidaan nähdä kehittyneen ”kolmen kerroksen yhteiskunnaksi”. Maassamme elää tällä hetkellä ensinnäkin pieni euromenestyjien ryhmä. Siihen kuuluvat kykenevät hyödyntämään aiempaa globaalisemman, kapitalistisemman ja informaatiokeskeisemmän ”reflektiivisesti modernin” yhteiskunnan mahdollisuuksia. Toiseksi maassamme elää toistaiseksi suurena pysynyt sinnittelevä kansa. Tähän ryhmään kuuluvat ne, jotka pystyvät etenemään aiempaa harvemmiksi käyneillä pysyvillä työurilla onnistuen välttymään pysyvältä työmarkkinoiden tai työelämän ulkopuolelle ajautumiselta. Kolmanneksi maassamme elää putoava alaluokka. Tähän ryhmään kuuluville on tyypillisestä ajautuminen ulos työmarkkinoilta ja juuttuminen lähes jatkuvaan työttömyyteen.
Viime vuosikymmenellä tapahtuneet väestöryhmien välinen ja alueellinen eriarvoistuminen ovat osoittaneet, ettei Suomi onnistunut kaventamaan väestöryhmien ja alueiden välisiä eroja yritysten kilpailukyvyn ja toimintaedellytysten parantamiselle alisteisia työllisyys-, sosiaali- ja aluepolitiikkaa harjoittamalla. Ne ovat osoittaneet myös, kuinka kiinteästi väestöryhmien ja alueellinen eriarvoisuus liittyivät toisiinsa. Sitä havainnollistaa muun muassa vuosikymmenen lipulla kiihtynyt muuttoliike. Sen päävirta suuntautui maan heikommin kehittyneiltä alueilta paremmin kehittyneille alueille suuren osan muuttajista ollessa esimerkiksi koulutuksen ja iän puolesta hyvät työmarkkinoilla kilpailemisen edellytykset omanneita nuoria ja nuoria aikuisia. Maamme tuolloin harjoittama yhteiskuntapolitiikka ei siten onnistunut lisäämään Euroopan yhteisön perustamissopimuksen tavoitteen mukaisesti jäsenmaiden eri alueiden taloudellista ja sosiaalista koheesiota eli yhteenkuuluvuutta.
Jotta viime vuosikymmenellä voimistunut väestöryhmien ja alueiden välisten erojen kasvu saataisiin pysäytettyä ja kehitys käännettyä eroja poistavalle tielle, olisi maassamme harjoitettavan yhteiskuntapolitiikan suuntaa tarkistettava. Esimerkiksi työllisyyspolitiikassa tulisi ottaa käyttöön viime vuosikymmenen alussa voimassa olleita työllistämisvelvoitteita muistuttavia toimenpiteitä. Julkisen vallan (valtio ja kunnat) tulisi turvata viime kädessä muutoin ilman työtä pitkäksi aikaa jääville tai toimeentulonsa muulla tavoin turvaamaan kykenemättömille henkilöille työ- tai koulutuspaikka ja työnantajat velvoittaa työllistämään ja kouluttamaan työttömiä aina, jos ne saavat julkisen vallan tukea työllistämisen nimissä. Tämä edellyttää kuitenkin, että maassamme luovutaan markkinoille alistetusta yhteiskuntapolitiikasta. Politiikan suuntaa eivät määräisi silloin vain suuryritysten, niiden johtajien ja muiden yhteiskunnan hyväosaisten edut, vaan kaikkien maassa asuvien etujen huomioiminen.
Nuorten ja muiden maassamme asuvien ihmisryhmien osallisuuden kannalta politiikan suunnan muuttaminen merkitsee, että sitä edistäville hankkeille ei riitä pyrkimys vahvistaa yhteiskunnassa jo osallisina olevien osallisuutta. Niiden on sen sijaan pyrittävä saamaan aikaan muutoksia osattomuutta aiheuttavissa yhteiskuntarakenteissa. Osallisuuden lisäämisen tulee nykyistä enemmän painottua yhteiskunnan huono-osaisten kanssa tapahtuvaan vaikuttamiseen niihin mahdollisuuksiin, joita heillä on oman elämänsä hallintaan.
Koordinaattori Tarja Vuorela, Kuusamon kaupunki / Koillis-Suomen aluekeskus:
Nuorisotyön rooli nuorten elämään vaikuttamisessa – oman kunnan miehen ja naisen elämän mallejako?
Entisenä ja nykyisenä koillissuomalaisena nuorten äitinä ja varsinaisesta nuorisotyöstä enemmän ulkopuolisena, olen tarkastellut kohta kolmen vuoden ajan alueen nuorten elämänmenoa sekä läheltä että kauempaa. Koillis-Suomen aluekeskuksen Nuorten ja lasten tulevaisuusohjelma-luonnoksen päivitystä työstäessäni osallistun mielelläni tähän seminaariin. Koillis-Suomen (Kuusamon, Posion, Sallan ja Taivalkosken) nuorten elinoloihin ja tulevaisuudennäkymiin liittyviä mielipiteitä kartoitettiin talvella 2002. Kyselyyn osallistui 870 13–20-vuotiasta nuorta. Käsittelen puheenvuorossani joitakin ko. kyselyn tuloksia ja pohdintoja siitä, mitkä ovat alueen nuorisotyön mahdollisuudet vaikuttaa esiinnousseisiin ilmiöihin ja mitä tahoja nuorisotyö tarvitsee tuekseen niihin vaikuttamisessa? Mikä on nuorten oma osallisuus, todellinen osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuus sekä aktiivisuus? Kyselyn mukaan sivukylillä asuvat nuoret käyttävät enemmän vaikutusmahdollisuuksiaan kuin taajamassa asuvat, mutta osallistuvat vähemmän taajamanuorten suosimiin vapaa-ajan toimintoihin.
Onko vanhemmistaan irti pyrkivällä nuorella muita aikuisia tukena esimerkiksi vaikeassa elämäntilanteessa, miten nuoret olettavat tai kokevat tukea saavansa? Mikä on kavereiden tuen merkitys? Alueen nuorista keskimäärin 89 % sai tukea vanhemmilta. Kavereilta tukea sai keskimäärin 94 % tytöistä ja 78 % pojista. Miksiköhän nuoret niin täällä kuin muuallakin Suomessa ovat vailla tapaamispaikkoja? Nykyiset nuorisotilat eivät tunnu ainakaan yli 15-vuotiaille riittävän tai kelpaavan. Millaiset ja keiden mahdollistamat kokemukset jättävät nuorille sellaisen mielikuvan alueesta, että tänne voisi jossain elämänvaiheessa mahdollisesti palata? Paluumuuttoa aikoisi tai ainakin harkitsisi sallalaisista ja posiolaisista reilu 43 %, taivalkoskelaisista 54 % ja kuusamolaisista 75 %. Onko meillä aikuisilla edes oikeutta ehdotella tänne paluuta nuorten arkipäivään kuuluvien esimerkkien ja kokemusten valossa, jonka pohjalta nuoret rakentavat mielipiteitään ja omaa tulevaisuuttaan? Kyselyn avoimessa osiossa ja alueen nuorten yhteisissä pohdinnoissa on noussut esiin sekä nuorten että aikuisten alkoholin käyttö ja huoli siitä.
Alueen kuntien yksittäiset nuorisotyöntekijät tarvitsevat ympärilleen laajan verkoston, jonka kanssa yhdessä voidaan vaikuttaa alueen nuorten elinoloihin ja tulevaisuuden näkymiin. Alueen nuoret ovat tehneet tiivistä yhteistyötä talvesta 2002 alkaen. Sen jälkeen alueen kuntiin on perustettu nuorten ja lasten edustajistot, joiden toimintamahdollisuudet varmistetaan yhdessä koulujen ja oppilaitosten kanssa. Alueen kuntien kesken on jo sovittu edellytysten luomisesta alueelliselle nuorten yhteistoiminnalle, palveluille, toimintarakenteille ja resursseille.
(Keskustelun lisäviritykseksi voit halutessasi silmäillä osoitetta: www.naturpolis.fi/aluekeskus -tiedotus - Nuorten tulevaisuusohjelma)
2. Kairojen kasvatit: tiettömiltä taipaleilta moottoroituun maaseutuun
Tutkija Jaana Lähteenmaa, Nuorisotutkimusverkosto:
Alueelliseen eriarvoisuuden kulttuuriset ja kokemukselliset ulottuvuudet nuorten elämässä
Olen aloittamassa vertailevaa tutkimusta neljän erityyppisen paikkakunnan nuorten alue-identiteeteistä ja suhteesta kotiseutuunsa. Paikkakunnat jakautuvat nelikentäksi, ikään kuin neljään "ruutuun" toisaalta historia-, toisaalta tulevaisuusakselin mukaan. Eli: onko paikoilla kunniakkaaksi koettu historia, josta ollaan tietoisia ja myös ylpeitä, nuortenkin piirissä (esim. Kaustinen, jossa on elävä kunniakas pelimanniperinne) tai vähemmän yhdessä tunnettua historiaa, tai ainakaan sellaista, jota halutaan ylpeydellä muistella (esim. Lievestuore?). Toisen akselin muodostaa jatkumo paikkakunnista, joilla on tulevaisuusvisioita, paikkoihin, joilla ei tulevaisuutta näytä olevan.
Hypoteesini tutkimusasetelmassani on, että tässä nelikentässä nuorten alue-identiteetit vaihtelevat kiintoisilla tavoilla. Näistä kunnista (kuntatyypeistä) empiiristä materiaalia on toistaiseksi vasta Rautavaaralta (Suomen 4. köyhin, tyhjenevä kunta Koillis-Savossa, joka ollut suomalaisen korpikommunismin tyyssija aikoinaan). Hahmotan Rautavaaran paikaksi, jossa nuorillakin on menneisyyteen kietoutuvaa alkuylpeyttä, mutta paikalla tai paikkakunnan nuorilla ei ole kotipaikkaan liittyviä tulevaisuusvisioita.
Kerron esitelmässäni "nelikentästäni" ja Rautavaaran osalta myös keräämistäni ja analysoimistani nuorten konkreettisista mietteistä ja tunnoista paikkakuntaansa koskien.
Sosiologi Vesa Puuronen, Lapin yliopisto:
Viimeinen lähtijä sammuttaa valot – Vertailevia katsauksia Barentsin alueen nuorisoon
Tarkoituksena on tarkastella tilastojen ja tutkimustulosten valossa Barentsin alueen valtioissa (Norja, Ruotsi, Suomi, Venäjä) asuvien nuorten – ja myös eri alueiden – tulevaisuuden kannalta keskeisiä yhteiskunnallisia olosuhteita ja niiden muuttumista. Lisäksi tarkastellaan alueella tehtyjen nuorisotutkimusten valossa nuorten vastauksia muuttuvien olosuhteiden haasteisiin. Yksi vastaus näyttää olevan ylitse muiden poislähteminen, muutto "etelään".
Alustuksessa pohditaan olisiko mahdollista löytää joitakin muita vastauksia, ja jos olisi mitä nämä vastaukset voisivat olla. Alustuksessa pohditaan sitä, mitä alueilla voitaisiin tehdä, jotta poislähtijöiden - tai poislähtemistä suunnittelevien - määrä ei olisi niin suuri kuin se nyt on. Lisäksi pohditaan keinoja saada suurempi osa lähtijöistä palaamaan kehittämään aluetta "etelässä" hankitun ammattitaidon, tietojen ja kokemusten turvin sekä myös löytää keinoja saada uusia nuoria ihmisiä muuttamaan alueelle.
Yliopettaja Leena Viinamäki, Kemi-Tornion ammattikorkeakoulu, Sosiaalialan koulutusyksikkö:
Pohjoissuomalaisten nuorten koulutus- ja työmarkkinakansalaisuuden monet ulottuvuudet
Puheenvuorossani pohdin pohjoissuomalaisten nuorten koulutus- ja työmarkkinakansalaisuuden muotoutumisen reunaehtoja, joista keskeisimpiin kuuluvat alueella asuvien elämälle puitteet luovat pitkät etäisyydet. Esimerkiksi utsjokelaisella abiturientilla on lähin suomalainen yliopisto 454 kilometrin päässä, kun samaa välimatkakriteeriä käyttäen helsinkiläisabiturientti voi valita opiskelupaikakseen minkä tahansa Suomen yliopiston Oulun ja Lapin yliopistoja lukuun ottamatta. Puheenvuoroni taustalla on havainto 1990-lukua luonnehtineesta suomalaisten hyvinvointivaltiollisen osallisuuden kumuloituvasta positiivisesta tai negatiivisesta kehästä. Suomalaisten mahdollisuudet saada hyvinvointivaltion tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluja alkoi edellyttää yhä selvemmin sitä, että he osallistuivat työelämään, johon osallistuminen edellytti heidän osallistumista koulutukseen. Sekä työelämään että koulutukseen osallistuminen oli heille mahdollista vain, jos he pystyivät liikkumaan työ- ja koulutuspaikkojen sijainnin edellyttämällä tavalla.
Nuoren siirtymävaihetta aikuisuuteen rakenteistavat useat erityyppiset ja eritasoiset toisiinsa kytkeytyvät tekijät. Erityisesti sosiokulttuurisissa nuoruuden tarkasteluissa pidetään keskeisinä aikuistumisen merkkipaaluina niitä päätöksiä, joita nuori tekee opiskeluunsa ja työssäkäyntiinsä liittyvissä kysymyksissä. Nuoren elämisen puitteisiin vaikuttaa muun muassa se, kuuluuko hän sosioekonomisesti hyvä- vai huono-osaiseen perheeseen, onko hän terve vai pitkäaikaissairas, millaiset ovat hänen yleissivistävät, ammatilliset ja työmarkkinalliset preferenssinsä ja ovatko hänen kotipaikkakuntansa opiskelu- ja työssäkäyntimahdollisuudet monipuoliset vai suppeat.
Lineaarisesti institutionalisoituneen elämänkulun mallin kyseenalaistuminen 1990-luvulla muun muassa tuolloin tapahtuneiden perhemuotojen heterogeenistumisen ja opiskelu- ja työssäkäyntimahdollisuuksien sekä hyvinvointipalvelujärjestelmän uudelleen muotoutumisen vuoksi on kyseenalaistanut psykologisen kehitystehtäväajattelun mukaisesti nähtyjen kehitystehtävien ajoittumisen ihmisen elämässä tiettyyn ikävaiheeseen. Kehitystehtävien ajoittumisen sijaan on entistä tärkeämpää huomioida yhteiskunnan rakenteellisten reunaehtojen vaikutus esimerkiksi nuorten opiskelu- ja työssäkäyntipäätöksiin. Niitä eivät ratkaise niinkään nuoren elämän alkutaipaleelle ajoittuvat perhepiirikohtaiset tekijät kuten vanhempien asenteet opiskelua, työssäkäyntiä tai hyvinvointipalveluja kohtaan.
Nuorten asumista, opiskelua ja työssäkäyntiä luonnehtii nykyisin elämän periodisoituminen. Se vaikuttaa heidän arjen suunnitteluun, toimeentuloon ja erityyppisten hyvinvointipalvelujen käyttötarpeeseen. Nuorten elämä näyttää etenevän yhä useammin postfordilaisen yhteiskunnan työmarkkinakansalaisen epälineaarisen elämänkulun mallin mukaisesti, eikä aiemmin tyypillisen fordilaisen yhteiskunnan työmarkkinakansalaisen lineaarisen elämänkulun mallin mukaisesti.
3. Pohjoisen nuorisotyön kehittäminen – ”monitoimiohjus”-nuorisotyöntekijä täsmäkäyttöön?
Erityisluokanopettaja Seppo Karppinen, Oulun kaupunki/opetustoimi, ja kerho-ohjaaja Heikki Ojala sekä nuoriso-ohjaaja Teemu Vähä, Oulun kaupungin nuorisoasiainkeskus: Toisenlaiset iltapäivät – Seikkailu- ja elämyspedagoginen yhteistoimintahanke koulun ja nuorisotoimen välillä
Nuorisotoimen ja koulunlaitoksen yhteistyömuotojen määrää ja laatua on viime aikoina kritisoitu. Yhä laajemmin kannustetaan näitä kunnallisia palvelumuotoja yhdistämään voimavarojaan koskemaan muutakin kuin korjaavaa avohoitoa, lastensuojelua tai oppilashuoltoa. Tässä esitelmässä tarkastellaan käytännön esimerkkiä Oulussa toteutetusta nuorisotyön ja koulun välisestä pilottihankkeesta, joka toteutettiin lukuvuonna 2003–04. Kohderyhmänä oli erään oululaisen erityiskoulun haastava, viiden oppilaan (ikä 10–12 v.) oppilasryhmä, jossa oli monitasoisia käyttäytymiseen ja koulunkäyntiin liittyneitä ongelmia.
Oulussa koululaisten vapaa-aikaan liittyvä nuorisotyö on perinteisesti ollut kerhotoiminnan ohjaamista nuorisotiloissa koulupäivän jälkeen. Perinteisen nuorisotyön ohella kaupungin Nuorisoasiainkeskus tekee monenlaista yhteistyötä koulujen kanssa mm. erilaisten kampanjoiden, tapahtumien ja nuorten ryhmäyttämisen puitteissa kouluaikana että vapaa-ajalla. Koulun omien kerhojen ja nuorisotyön toiminta on ollut osittain päällekkäistä nuorisoasiankeskuksen toimintojen kanssa. Niinpä toimintojen yhteiselle suunnittelulle ja toteutukselle on syntynyt selkeä tarve, varsinkin kun nuorisotilat ovat rajalliset eivätkä tavoita tai kykene palvelemaan kaikkia oululaisia lapsia ja nuoria.
Koska käytännössä oli todettu, että kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole mahdollisuuksia tai resursseja hakeutua julkisen nuorisotyön palveluiden piiriin, päätettiin erityiskoulun opettajan ja Nuorisoasiainkeskuksen nuorisosihteerin keskustelujen jälkeen aloittaa pienimuotoinen, mutta kestoltaan koko lukuvuoden mittainen hanke. Hankkeeseen osallistui kaksi nuoriso-ohjaajaa Nuorisoasiainkeskuksesta ja koulun puolesta yksi erityisluokanopettaja, jotka suunnittelivat yhdessä käytännön toteutuksen. Hankkeen työnimeksi tuli ”Kokkeilu”, joka metaforisesti kuvasi uutta toimintaa, koska ei oltu lainkaan varmoja lopputuloksesta, kuten usein käy ryhdyttäessä keittämään uusia keittoja. Toisaalta hankkeeseen liittyi osa-alueena myös varsinaista käytännön ”kokkailua”.
”Kokkeilu”-hankkeen ohjaavina pedagogisina taustateorioina olivat reformipedagogiikka, elämyspedagogiikka ja sosiaalipedagogiikka, joiden avulla koulun erityispedagogiikan ja nuorisotyön tavoitteet ja toimintakulttuurit oli mahdollista nivoa yhteen. Reformipedagogiikan eli vaihtoehtopedagogiikan periaatteena on mm. pyrkimys luoda esteettisesti ja älyllisesti virikkeinen oppimisympäristö, ainerajoja ylittävät oppimisaiheet ja opetusprojektit, lapsen oikeus osallistua oppimistapahtumaan, aktiivisuus ja koulun avaaminen ympäröivään yhteiskuntaan. Elämyspedagoginen näkemys liittyi virallisen koulun ulkopuoliseen toimintaan, ympäristöön ja seikkailutoimintaan, kuten kiipeilyyn ja luontoretkiin. Elämyspedagogisen opetus- ja oppimisprosessin didaktisen kehämallin (suunnitelu-toiminta-havainnot-tulkinta-ymmärtäminen) menettelyn avulla ilmiöitä, toimintaa ja omaa käyttäytymistä pyrittiin tekemään tietoiseksi ja ymmärrettäväksi sekä arvioitiin sanallisesti, epämuodollisesti ja persoonallisesti. ”Kokkeilun” sosiaalipedagoginen näkemys liittyi käsitykseen kokeiluryhmän yhteistyön ja -toiminnan kehittämisestä. Oletuksena oli nimittäin, että vaikka kohderyhmän oppilaat toimivat yksilöinä, he eivät yksin kykenisi luovaan ongelmanratkaisuun, vaan tarvitsivat avukseen aikuista ja muita ryhmänjäseniä. Erilaisten yhteistoimintatilanteiden avulla pyrittiin kehittämään heidän ryhmätyötaitoja ja laajemmin integroitumista sosiaaliseen kontekstiin.
Nuorisosihteeri Seppo Körkkö, Inarin kunta:
Kunnallinen nuorisotyö reuna-alueella: Elinolojen parantamista vai saattohoitoa?
Esityksessäni lähdetään liikkeelle Inarin kunnan perustunnusluvuista ja erityispiirteistä, jotka heijastuvat kaikkeen alueen elämään (sijainti, pinta-ala, asukastiheys, keskeinen saamelaisalue, elinkeinot ja niiden väliset jännitteet). Katsaus sisältää myös kuvauksen viime vuosien väestökehityksestä.
Perustan jälkeen pyrin kuvaamaan asiaa inarilaisen, perusopintonsa päättäneen/päättävän nuoren näkökulmasta. Useissa tapauksissa vaihtoehdoksi muodostuu postiauto. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että asenneilmapiirissä verrattuna 1980-lukuun on tapahtunut muutos (kotiseutu kiinnostaa eri tavalla). Poismuuton syvin olemus ei löydy enää niinkään halusta muuttaa pysyvästi muualle, vaan ainakin tilapäisestä välttämättömyydestä – seudun jatko-opiskelujen tarjonta jää väkisin kapeaksi. Tilapäinen poislähtö sinällään ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin, mutta ilmaan jää kiusallisena leijumaan kysymys siitä miksi ja mihin palaan. Pitkällä tähtäimellä keskeistä onkin se miten hyvin kunta, valtiovalta, yrityselämä jne. onnistuvat turvaamaan työpaikat alueella. Ensisijaisesti kyse on toimeentulosta, mutta paluuseen vaikuttaa myös se mielikuva mikä kotiseudusta on syntynyt: luonto on loistava, mutta riittääkö nykynuorelle jatkossa Inarinjärvi, onko palvelutarjonnalla myös merkitystä valintoja tehtäessä. Kiristyvässä kuntataloudessa haaste on iso.
Tässä tilanteessa sopii kysyä, että miten kunnallinen nuorisotyö voi toimia? Mihin se kannustaa, mitä tukee? Mikä on sen rooli ja mihin kaikenlaisen niukkuuden edessä joudutaan?
Yksittäisen nuorisotyöntekijän näkökulmasta: kuinka lennokkaita ajatuksia ja tehtäväksi antoja on ihan mielenterveydellisistä ja jaksamissyistä mahdollista pohtia ja ottaa… Onko puhuminen elinoloihin vaikuttamisesta kunnallisen nuorisotyön keskeisenä tehtäväalueena realistista?
Lähtökohtaisesti Inarin tilanne on vielä hyvä.
Poismuuton olemus aiheuttaa väkisin sen, että Inarin nuorisotyöllä on selkeä kasvattajaseuran luonne. Tehokasta syrjäytymisen ehkäisyä on toimia nuorten parissa siten, että eri toimilla pyritään itsetunnon varhaiseen vahvistamiseen.
Kaikesta seuraa, että on jouduttu rohkeisiin painopistevalintoihin. Esitys sisältää lyhyen katsauksen kunnallisen nuorisotyön valintoihin. Rajallisuuden oloissa lähtökohta on se, että tehtyihin valintoihin panostetaan, muu jää. Valintojen oikeellisuudesta voi toki käydä loppumattomia keskusteluja.
Inarissakin tyypillisiä ovat erilaiset projektit, joilla hankkiudutaan rahoituksen piiriin ja pitkällä tähtäimellä niukkuudessa hankaluuksiin vaiheessa, jossa hankkeen pitäisi muuttua pysyväksi toiminnaksi. Kerron esimerkin hankeperusteisesta toiminnasta, jonka yhteydessä lopulta päädytään kysymään onko kyse mahdollistamisesta vai ahdistuksesta.
Kaiken keskellä johtoajatukseksi jää: yksin olet yksin. Mielenterveytensä säilyttämiseksi päätyy nopeasti hyväksymään ajatuksen yhteistyön voimasta elävänä tosiasiana, ei pelkkänä seminaarien fraasina. Esityksessä muutama sana siitä minkälaisiin valintoihin Inarissa on päädytty ja millä perusteilla.
Päätän esityksen itsekriittiseen arvioon siitä mihin pitäisi olla enemmän aikaa.
Niukkuudessa valinnat pitäisi pystyä perustelemaan hyvin. Tieto lisää tuskaa, mutta systemaattinen tiedon hankinta lisäisi varmuutta valintojen oikeellisuudesta. 25 vuoden työhistoria luo tietenkin hyvän mutu-pohjan, mutta sittenkin. Muutenkin oman työn kehittäminen ja seuranta hämärtyy, kun pyritään selviämään hengissä seuraavan hankkeen tilityksen ja uuden hankehakemuksen jättämisen hetkeen.
Erityisnuorisotyön ohjaaja Marko Palmgrén, Kemin seurakunta:
Nuorten syrjäytymisen arvoitus? – Kansalais- ja aluelähtöinen kehittämishanke Kemi-Tornion ammattiopistossa
Toteutin kehittämishankkeeni 13.1.2003–31.5.2004 Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan jatkotutkinnon (60 ov) opinnäytetyönä (20 ov). Koulutusohjelman tavoitteena on sosiaalialan käytäntöjen kansalais- ja aluelähtöinen kehittäminen. Koulutus on tarkoitettu suoritettavaksi työn ohessa ja kehittämistehtävän tulisi korreloitua omaan työhön. Jatkotutkinto-opintojeni alkaessa olin virkavapaalla Kemin seurakunnasta ja toimin Länsi-Pohjan Mielenterveysseura ry:n kriisityöntekijänä. Kriisityössä kuulin opiskelijaterveydenhoitajien huolesta opiskelijanuorista. Varsinkin vieraalta paikkakunnalta muuttaneiden nuorten joukossa oli niitä, jotka eivät oikein kiinnittyneet opiskeluun ja heidän sosiaaliset verkostot myös vapaa-ajalla olivat heikot.
Toisen asteen koulutus on saanut "oppivelvollisuuskoulun" aseman, koska alle 25 -vuotiaalla ei ole mahdollisuuksia yhteiskunnan tukiin ilman tutkinnon suorittamista. Toisen asteen koulutuksen tärkeäksi tehtäväksi ammattityövoiman tuottamisen ohelle on noussut kasvatukselliset haasteet. Kuinka opiskelijat saadaan kotoutumaan opiskelupaikkakunnalle ja sitoutumaan opiskeluun?
Kartoitin kehittämishankkeessani Kemi-Tornion ammattiopiston henkilökunnan, yhteistyökumppaneiden ja opiskelijoiden näkemyksiä opiskelijoiden syrjäytymisproblematiikasta. Kartoituksen pohjalta kokeilimme neljälle syksyllä 2003 aloittaneelle opiskelijaryhmälle ryhmäytyksiä toimintakokemusmenetelmillä sekä jaoimme heille opiskelijoille "Kun jokin mättää" -esitteen, johon kokosimme Kemi-Tornio alueen nuorille suunnatut tukipalvelut.
Ryhmäytykset ja ”Kun jokin mättää” esite koettiin hyödyllisiksi niin Kemi-Tornion ammattiopiston opiskelijoiden kuin työntekijöiden ja yhteistyökumppaneiden näkökulmasta. Ryhmäytysten avulla opiskelijat oppivat tuntemaan toisiaan paremmin, moniammatillinen vetäjätiimi tuli tutuksi opiskelijoille ja myös tiimi koki hyväksi oppia tuntemaan nuorten parissa toimivia työntekijöitä.
”Kun jokin mättää” -esite päätettiin liittää osaksi Kemi-Tornion ammattiopiston yksiköiden opinto-oppaita, joten sen tulevaisuus on turvattu. Ongelmana on ryhmäytymisten jatkuvuus. Kokeiluvaiheessa neljälle opiskelijaryhmälle pidettiin ryhmäytymiset Kemi-Tornion ammattiopiston kyseisten ryhmien omien opettajien, opinto-ohjaajien, kuraattorin ja oppimispajaohjaajan sekä yhteistyökumppaneiden jengityöntekijöiden, A-klinikan nuorisoterapeutin, nuorten erityisohjaajan ja nuorten osallisuushankkeen projektityöntekijän voimin. Ryhmäytykset koettiin toimiviksi ja kaikki mukana olleet työntekijät olivat niiden jatkamisen kannalla. Kuitenkin muiden työntekijöiden innostumista ryhmäytyksiin epäiltiin. Miten kehittämishankkeen tulokset saataisiin käytäntöön? Kaikilla työntekijöillä vaikuttaa olevan paljon työtä. Jäävätkö projektien luomat hyvät käytännöt mappiin?
Nuorisosihteeri Auli Pietikäinen, Tornion kaupunki:
Nuorisoyhteistyötä Perämerenkaarella ja kaaren kainalossa
Kun esittelen torniolaista nuorisotyötä opiskelijoille tai muillekin, kerron tietenkin myös tekemästämme kansainvälisestä nuorisotyöstä. Yksi asia tuntuu kuitenkin aina unohtuvan. Naapurikaupunkimme Haaparannan kanssa tehtävä yhteistyö. Ilmeisesti tässä rajalla olemme jo sen verran sisäistäneet tuota kaksoiskaupungin leimaa, että emme enää huomaa milloin Tornio päättyy ja Haaparanta alkaa. Ehkäpä se ero hyppäisi silmille, jos nuo naapurit edes puhuisivat eri kieltä…
Melkeinpä kaikella mahdollisella alalla tuota keskinäistä yhteistyötä tehdään ja tahtihan vain kiihtyy, kun kaupungeille suunnitellaan yhteistä keskustaa. Tässä Rajalla – På Gränsen -suunnittelutyöryhmässä on edustettuna myös molempien kaupunkien nuorisoneuvostoista kaksi jäsentä.
Hallintokunnilla ja useilla eri yksiköillä on omat yhteistyöryhmänsä – niin myös nuorisotyössä. Provincia Bothniensiksen organisaation alla toimii kulttuuri- ja nuorisotoimen työryhmä, joka linjaa toimialojen suuremmat suunnitelmat ja tapahtumat alueella. Kaupunkien nuorisotoimilla on oma työryhmä nimeltään Leetilaaki, joka kokoontuu säännöllisen epäsäännöllisesti ja erilaisilla kokoonpanoilla aiheesta riippuen. Leetilaaki onkin niin sanottu työrukkanen, jossa vähemmän diskuteerataan ja enemmän toimitaan: nuorisotapahtumat, bändikonsertit, messut, nuorisoneuvostojen välinen yhteistyö, kouluyhteistyö ja hyvien ideoiden vaihto ovat arkityötä. Toki alueen nuorten elinoloja tarkastellaan kokonaisvaltaisemminkin. Myös sitä silmälläpitäen päätimme ryhtyä koko Perämerenkaarta koskevaan yhteistyöhön.
Työnimellä Rock-juna alkanut idea on kehittynyt konkreettiseksi Perämerenkaaren nuorisoyhteistyöhankkeeksi, jonka tarkoituksen ja tavoitteet alueen nuoret ovat yhdessä määritelleet. Nuorten nimeämä The Bow -projekti yhdistää Perämerenkaaren nuoret erilaisen nuorisokulttuurin ja tiedonvaihdon avulla lisäten positiivisia tulevaisuudennäkymiä ja sykettä alueelle. Tavoitteena on luoda verkosto nuorten ja nuorisotyöntekijöiden välille ja saada alkuun laaja ja kattava yhteistyö. Projektin avulla edistetään nuorisokulttuuria, kulttuurinvaihtoa, nuorten liikkuvuutta, kansainvälistymistä sekä nuorten tietämystä alueen koulutus- ja työllisyysmahdollisuuksista sekä vapaa-ajanviettotarjonnasta. Tarkoituksena on, että alueen nuoret saavat esiintyä ja näyttää osaamistaan kulttuurin kaikilla osa-alueilla erilaisissa nuorisotapahtumissa, joita nuoret itse ovat ideoimassa.
Yhteistyökuntia on tällä hetkellä kuusi kuntaa Ruotsin puolelta ja seitsemän kuntaa viiden seutukunnan alueelta Suomen puolelta. Mukana projektissa ovat myös nuorisoalan oppilaitokset Torniosta sekä yhteistyötahona Perämerenkaarella toimiva Bothnian Arc yhdistys. Toimintaa koordinoi Leetilaaki -työryhmä.
Mukana olevien kuntien nuorisotoimet sisällyttävät toiminnan omiin budjetteihinsa, mutta tämän syksyn osalta suunnitelmien toteuttamista auttaa Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurirahastolta saamamme avustus.
Erityisnuorisotyöntekijä Jarkko Soronen ja toimialajohtaja Markku Suvanto, Nuorten Ystävät ry:
Yhtä juhlaa? Kolmannen ja julkisen sektorin välisen yhteistyön haasteet ja hauskuudet nuorisotyössä
Juhlavuosiprojekti
Yhteiskunnallinen lama, joka vallitsi Suomessa 1990-luvulla, toi mukanaan työttömyyttä, lisääntynyttä päihteiden käyttöä ja erilaisia vaikeuksia lapsiperheille. Pohjois-Suomi ei välttynyt näiltä ongelmilta, pikemminkin päinvastoin. Nuorten Ystävät halusi palata historiansa alkulähteille ja auttaa lamavuosista kärsiviä huono-osaisia. Ajatus uusien työmuotojen etsimisestä vähäosaisten auttamiseksi oli jo Nuorten Ystävät ry:n perustajajäsenen ja pitkäaikaisen puheenjohtajan Georg A. Waenerbergin ohjenuorana yhdistyksen perustamisen aikoihin vuonna 1907. Nuorten Ystävät ry:n 90-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty ehkäisevän lastensuojelutyön Juhlavuosiprojekti aloitettiin Pohjois-Suomessa vuonna 1997.
Projektipaikkakunniksi valikoitui kuusi erilaista kuntaa: Kajaani, Kuusamo, Oulu, Ranua, Rovaniemi ja Sodankylä. Paikkakunnilla kokeiltiin käytännössä erilaisten työtapojen soveltuvuutta ehkäisevään lastensuojelutyöhön. Projekti toteutettiin yhteistyössä nuorten parissa toimivien viranomaisten, yhteisöjen, vanhempien ja heidän lastensa sekä vapaaehtoisten ja muiden sidosryhmien kanssa.
Oulunsalo-hanke
Oulunsalon kunnan ja Nuorten Ystävät ry:n yhteistyö kunnan nuorisotyön kehittämisessä alkoi vuonna 2001. Nuorisotoimessa keskeisimmiksi tavoitteiksi on asetettu mielekkään vapaa-ajan tekemisen löytäminen nuorille, jotka muuten saattaisivat viettää aikaansa kaduilla. Tähän haasteeseen on pyritty mm. nuorisojärjestöjen avulla vastaamaan siten, että eri ikäryhmille on erilaisia tapahtumia, kerhotoimintoja ja perinteisiä nuorisotalon avoimia ovia.
Nuorisotoimen keskeisimmät tavoitteet asetettiin keväällä 2004 seuraavasti:
Yökahvilatoiminnalla yritetään saada kaduilla olevat nuoret nuorisotalon käyttäjiksi. Samalla kehitetään laadukasta kahvilatoimintaa ja hyviä nuorisotapahtumia.
Laajalla markkinoinnilla kunnan alueella on valtava merkitys, ja nuorisotoimi tiedottaa toiminnasta säännöllisesti kouluihin jaettavilla tiedotteillaan. Lisäksi nuoriso-ohjaajat käyvät kouluilla kertomassa toiminnasta ja ottamassa nuorten toiveita vastaan.
Katupartiotoiminnalla pyritään puuttumaan nuorten päihteiden käyttöön yhteistyössä poliisin ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Lisäksi työmuoto auttaa nuorisotyöntekijöitä pysymään ajan tasalla siitä mitä kunnan alueella tapahtuu.
Kunnan kasvaessa ja laajentuessa on täytynyt ottaa huomioon myös laita-alueiden nuoret. Heille pyritään järjestämään nuorisotila omaan kunnanosaansa aina tietyin päivin ja tarjoamaan vastaavanlaista ohjelmaa kuin kuntakeskuksen nuorisotalolla.
Bänditoiminnan avulla tarkoitus on antaa nuorille mahdollisuus mielekkääseen harrastukseen ja samalla tuottaa seutukunnan musiikillisiin tapahtumiin erilaista musiikillista tarjontaa. Kuikka-rock kuuluu myös yhtenä osana bänditoimintaa.
Eri hallintokuntien ja järjestöjen kanssa toteutetaan yhteisiä toimintoja sekä luodaan mahdollisuuksia toimia kunnan alueella. Työntekijöiden keskinäistä kanssakäymistä pyritään lisäämään yhteisellä todellisella tekemisellä.
Nuorten Ystävät ryn: työntekijä vastaa kuntaorganisaatiossa nuorisopalveluiden hallinnosta ja erityisnuorisotyöstä. Pääsääntöisesti hallinnollista työtä lukuun ottamatta kaikki muu työ tehdään yhteistyössä nuoriso-ohjaajan tai jonkin muun toimialan edustajan kanssa.
Nuorisosihteeri Riitta Veijola, Oulun kaupungin nuorisoasiainkeskus:
Alueellisen nuorisotyön ja koulujen yhteistyö
Oulun Kaupungin nuorisotoimen toiminta-ajatuksena on ohjata ja tukea lasten ja nuorten tervettä kasvua ja kansalaisvalmiuksia yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Kodin, koulun ja nuorisotyön yhteistyön tiivistäminen on Oulun kaupungin nuorisotoimen strategiassa keskeisellä sijalla. Yhteistyön avulla karsitaan toimintojen päällekkäisyyksiä ja saadaan laajempi kokonaiskuva nuoren tilanteesta. Näin palvelut voidaan kohdentaa niille lapsille ja nuorille, jotka niitä eniten tarvitsevat. Aina on kuitenkin tarkkaan harkittava ne toiminta-alueet, joilla yhteisiä hankkeita on hyödyllistä tai edes mahdollista toteuttaa.
Perinteisin yhteistyömuoto opetustoimen ja nuorisotoimen välillä on ollut tiedottaminen nuorisotoimen palveluista kouluilla. Usein tämä on jäänytkin ainoaksi yhteistyömuodoksi. Nuorisotyön on katsottu usein kuuluvan vain nuorten vapaa-aikaan, eikä sitä ole koettu ammatillisena kasvatustyönä, mitä se tänä päivänä on. Nuorten ongelmat vaativat yhä enemmän ammattitaitoa ja osaamista. Nuorisotyö ei siis voi toimia erillään muista lasten- ja nuorten kanssa työskentelevistä tahoista.
Alueellisen nuorisotyön näkökulmasta yhteistyö opetustoimen kanssa on välttämätöntä, mikäli halutaan toteuttaa nuorisotyölle asetettuja tavoitteita ja päämääriä. Yhteistyön onnistuminen ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Monet ”hankkeet” ovatkin kaatuneet huonoon suunnitteluun ja toisen hallintokunnan perustyön huonoon tuntemukseen. Käydyissä keskusteluissa vastakkaisasettelu; joustava nuorisotyö vastaan jäykkä opetustoimi, kertoo jo peruslähtökohdiltaan epäonnistuneesta alkuasetelmasta. Nuorisotoimi itse syyllistyykin helposti ns. ”kiva keikka menettelyyn”, jolloin yhteistyö nähdään pelkästään yksittäisenä, kouluun tuotuna ”juttuna”, ilman perusteellista tavoitteiden asettelua ja yhteistä suunnittelua.
Onnistuakseen yhteistyö vaatii molemminpuolista sitoutumista organisaation kaikilla tasoilla, molemmilla on oltava peruste ja selkeä tavoite yhteistyön tekemiselle. Lisäksi on tunnettava yhteistyökumppanin toimintakulttuuri. Yhteistyö vain yhteistyön vuoksi on perusteetonta ja tuloksetonta.
Keskeinen ja tärkein tavoite yhteistyölle on lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukeminen. Yhteistyötä ei siis tehdä toisen hallintokunnan hyödyksi, vaan sen kautta / kanssa lasten- ja nuorten hyväksi. Keskeistä ei siis ole se kuka tekee, vaan päämäärä – lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukeminen.

Nuorisotyötä kehitettäessä tulee nuorisotutkimusta hyödyntää lisääntyvässä määrin. Tutkimuksen avulla voidaan esim. ennakoida niitä muutoksia joihin nuorisotyön tulee vastata. Nuorisotyön tutkimusta tarvitaan myös vertailukelpoisten mittareiden luomiseen. Näiden mittareiden avulla voidaan nuorisotyön tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta arvioida nykyistä tehokkaammin. Käytännön nuorisotyön ja tutkimustulosten yhdistäminen onkin nuorisotyön keskeinen haaste.
Vapaa-aikasihteeri Anssi Vuolio, Simon kunta:
Poukkoilevaa vapaa-ajan työtä – mutta kenen hyväksi?
En yllättynyt kun kuulin viime viikolla yhdeltä kollegaltani Oulun seudulta, että kunnallinen nuorisotyö oli lopetettu eräässä pienessä kunnassa ja siirretty tehtävät järjestöjen hoidettaviksi. Nuorisotyön resurssi on niukka monessa pohjoisen kunnassa. Laman jälkeiset yhdistelmävirat, tuottavuus- ja tehokkuusajattelu on pesiytynyt voimakkaammin kuntasektorille ja leikannut kuntien vapaa-aikatoimien taloutta. Kuntien ”nuorisotyöntekijät” vapaa-ajansektorilla poukkoilevat kasvavien toimenkuviensa alla mitä erilaisimmissa tehtävissä lahoavista museoista erityisnuorisollisiin ongelmiin.
Itse valmistuin Humanistisesta Ammattikorkeakoulusta n. 3 vuotta sitten. Hain töihin Simon kuntaan ja minut valittiin vapaa-ajan sihteerin virkaan. Minulla oli aavistus minkälaista työni voisi olla. Siitä minulla ei ollut aavistusta kuinka monessa roolissa ja työtehtävissä olen ollut ja kuinka monella työnimikkeellä minua on puhuteltu kahden ja puolen vuoden työhistoriani aikana. Tässä muutama esimerkki; nuoriso-ohjaaja, erityisnuorisotyöntekijä, nuorisosihteeri, nuorisotoimenjohtaja, liikunnan-ohjaaja, erityisliikunnanohjaaja, liikuntasihteeri, liikuntatoimenjohtaja, kulttuuriohjaaja, kulttuurisihteeri, kulttuuritoimenjohtaja, jne. Voiko koulutuksemme valmistaa meidät tosiaan näin monitaitoisiksi? Entä miten pystymme houkuttelemaan näillä toimenkuvilla koulun penkiltä pieniin kuntiin ammattitaitoisia sekä motivoituneita monitoimiosaajia?
Työntoimenkuvien epäselvyys ja vaihtuvuus pienten kuntien vapaa-aikatoimen työntekijöiden kohdalla aiheuttavat ongelmia. On vaikea rakentaa ehyttä ammatti-identiteettiä jos jatkuvasti joutuu hyppimään asioista toiseen ja ei voi keskittyä asioihin kunnolla. Tehtävien priorisointi on nykypäivän sana, mutta jos kokee olevansa yhtä aikaa toteuttavalla, suunnittelevalla ja johtavalla työntasolla, niin miten työnsä pystyy jäsentämään järkevästi ja loppujen lopuksi kenen hyväksi? Olen yrittänyt selvittää näitä kysymyksiä mm. luottamusmiehiltämme, jotka omalta osaltaan ovat päättämässä nuorisotyön resurssista. Vastauksia olen saanut monen kirjavan joukon, kuten työnimikkeitäkin.
Eihän ne erityisnuorisolliset ongelmat ja lahoavat museot mitään suuria ongelmia ole 3700 asukkaan Simon kunnassakkaan. Nämä esimerkit kuntamme osalta osoittavat vain kuinka laaja monen pohjoisen kunnan ”nuorisotyöntekijän” toimenkuva on. Poukkoilemme paikasta toiseen välistä tavallisen kuntalaisen, järjestöihmisten, luottamusmiesten, läänin jne. pyynnöstä. Jos emme kerkeä joka paikkaan, niin hyvät selityksetkään ei aina auta. Asiakaskuntamme kattaa vauvasta vaariin. Kierrämme tilaisuuksista ja projekteista toisiin. Vastuuta annetaan ja sitä myös saamme, mutta palkkaus on jo sitten eri asia. Poukkoilemme eri työtehtävien välillä, mutta itselleni ei ole vielä täysin kahden ja puolen vuoden vapaa-aikasihteerin työhistorian aikana selvinnyt, että miten tasapainotamme ja mihin kohdistamme työmme tarmon itsellemme inhimillisellä tavalla?
4. Urbaanit legendat lasten ja nuorten parissa tehtävässä työssä – Tarinoita syrjäytymisestä ja elämänhallinnasta ©
Nuorisosihteeri Minna Joensuu, Pietarsaaren kaupunki:
Sulubaa – vedenjakajalla
Sulubaa-projekti oli yksi KELAn vuosina 2001–2003 järjestetyn kuntoutuskokeilun 18 projektista. Tällä hetkellä Pietarsaaren seudulla toimiva Sulubaa on vedenjakajalla – KELAn kuntoutuskokeilu loppui 30.6.2004, mutta toiminta ja siinä hyviksi koetut käytännöt jäivät. Nyt toimintaa pyöritetään uusin voimin ja uudenlaisella rahoituksella. Tällainen tilanne voi olla toiminnalle joko uhka tai voimavara – riippuen siitä, miten me haluamme tilanteen kohdata.
Viime vuosien rakennemuutokset yhteiskunnassa ovat nostaneet esiin uusia ongelmia, joita kasvattajat joutuvat kohtaamaan. Perherakenteen malli on muuttunut ja opiskeluajat pidentyneet. Siirtyminen koulusta aikuisuuteen, jatko-opintoihin ja työelämään aiheuttaa osalle nuorista suuria vaikeuksia. Sulubaa pyrkii tukemaan nuoria kokonaisvaltaisesti, aina yhdessä huoltajan kanssa. Vastuu nuoren omasta elämästä on nuorella itsellään, huoltaja on kasvun tukena. Projektin tavoitteet ovat organisaatiomuutoksista huolimatta pysyneet ennallaan. Nuorten tulisi suorittaa vähintään toisen asteen ammatillinen tutkinto ja heidän ajautumisensa syrjäytymisen polulle tulisi katkaista. Lisäksi samalla pyritään kehittämään kunnan nuorisotointa ja verkostotoimijoiden yhteistyötä.
Siirtymävaihe peruskoulusta toiselle asteelle on syrjäytymisen kannalta kriittistä aikaa. Peruskoulun suorittavat loppuun Suomessa käytännössä lähes kaikki, mutta ne joilta päästötodistus uhkaa jäädä saamatta ovat välittömässä syrjäytymisvaarassa. Toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle sen sijaan jää osa nuorista jo koulutuksen aloittamisvaiheessa tai keskeyttämisten kautta myöhemmin. Sulubaa-projekti on antanut rohkaisevia kokemuksia tulevaisuuden suunnan löytymisestä. Nuorten mielestä projekti on tarjonnut heille tukea esimerkiksi peruskoulun loppuun suorittamisessa, sekä apua opiskelupaikan hakemisessa ja tulevaisuuden suunnittelussa. Tukihenkilöt ja yksilöohjaus on koettu tärkeiksi. Vanhempien kokemukset ovat samansuuntaisia.
Nuorisotyön resurssipula näkyy monissa asioissa, materiaalirahat ovat kortilla ja henkilöstöresurssit myös. Tämä on kunnallisen nuorisotyön arkipäivää. Kuitenkin olemme pohtineet voisiko kunnallisen nuorisotyöntekijän työnkuva olla nykyistä monipuolisempi. Meillä on hyviä kokemuksia yhteistyöstä mm. koulujen kanssa – läksypiirit, kerhot ja avustaminen tunneilla ovat olleet tarpeen yläasteilla. Myös ohjaajien ammattitaito on tullut tunnetuksi ja tunnustetuksi koulumaailmassa. Ovatko koulumaailma ja nuorisotyö niin kaukana toisistaan kuin perinteisesti ajatellaan? Entä millä vakuuttaa kunnan päättäjät siitä että panostaminen erityisnuorisotyöhön kannattaa? Asiakkaan etsiminen jo varhaisessa vaiheessa tuottaa todennäköisesti inhimillisesti aremman tuloksen ja säästää sillä tavoin myös kalliita euroja. Millä pääsisimme ikuisesta epäonnistumisen pelosta ja uskaltaisimme rohkeasti etsiä uusia työmuotoja – myös muuten kuin projektien kautta?
Yliopettaja Katja Komonen, Mikkelin ammattikorkeakoulu / Kulttuurin ja nuorisotyön yksikkö:
KUN PROJEKTI TULI KOULUUN – Kuvaus nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen tähtäävän projektin haasteista
Projektit ovat tulleet Suomeen jäädäkseen; pelkästään ESR-hankkeita toimi edellisellä ohjelmakaudella Suomessa yli 4000. Projektien ja perinteisen palvelujärjestelmän suhde muodostuu usein jännitteiseksi, mikä pahimmassa tapauksessa estää projektien hyvien käytäntöjen vakiintumista projekteissa mukana oleviin organisaatioihin. Millaisia haasteita nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen tähtäävät projektit kohtaavat, ja mitkä ovat onnistuneeseen lopputulokseen pääsemisen edellytykset?
Esitykseni pohjautuu kokemuksiini vuosina 2001-2004 toimineesta ESR-rahoitteisesta Itä-Suomen työkoulu 2000 -hankkeesta, jossa toimin projektipäällikkönä reilun kolmen vuoden ajan. Hankkeen tavoitteena oli ehkäistä nuorten koulutuksellista syrjäytymistä räätälöimällä heille ns. vaihtoehtopedagogista koulutusta. Erillisiä, työpainotteista opetusta toteuttavia ryhmiä perustettiin kuuden itäsuomalaisen ammattioppilaitoksen sisälle. Kohderyhmän elinolojen parantamisen lisäksi tavoitteena oli vallitsevien asenteiden ja toimintatapojen muuttaminen oppilaitoksissa.
Esityksessäni kuvaan pedagogisen kehittämistyön etenemistä ja keskeisiä haasteita – näkökulman ollessa esteiden voittamiseen pyrkivissä ratkaisuissa. Samalla etsin vastauksia seuraaviin yleisempiin kysymyksiin: Mikä on nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen pyrkivien projektien paikka suhteessa viralliseen koulutusjärjestelmään? Mitkä ovat projektien mahdollisuudet rakenteiden muuttamiseen? Mitä hyvien käytäntöjen vakiinnuttaminen vaatii? Mitä projekteissa opitaan?
Ammatillisen koulutuksen uudistamisen ympärillä käyty keskustelu on ollut viime aikoina menetelmä- ja välinekeskeistä. Tämä heijastuu projekteihin usein (mahdottomina) odotuksina eräänlaisten ”temppupankkien”, valmiiden ”vaihtoehtopedagogisten työkalupakkien” rakentamisesta ongelmallisiksi koettujen nuorten kouluttamiseen. Pedagogisten ja didaktisten uudistusten ohella nuorten koulutuksellisen syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarvitaan kuitenkin kokonaan uudenlaisen toimintakulttuurin luomista oppilaitoksiin ja opetuksellisen yhteistyön kehittämistä. Kysymys on kasvatuksellisesta ja opiskelijalähtöisestä muutoksesta, jossa oleellista on oppilaitoksen koko henkilökunnan haastaminen ja vastuuttaminen nuoren tukemiseen. Tämä vaatii vääjäämättä koko koulun systeemistä muutosta.
Projektit toimivat epäilemättä hyvin niihin osallistuvien nuorten näkökulmasta poluttaen heitä suhteellisen onnistuneesti koulutukseen, työhön ja vastuulliseen aikuisuuteen. Hyvien käytäntöjen vakiinnuttaminen on kuitenkin usein ongelmallista: provosoivasti voidaan todeta, että projekteja kyllä suvaitaan haasteellisiksi koettujen nuorten tukemisessa ja kouluttamisessa, kunhan ne eivät liiaksi sekoita oppilaitoksen arkea ja omaa kehittämistyötä. Kun muuttamisen kohteeksi otetaan nuorten sijasta oppilaitosten ”pyhinä” pidetyt rakenteet, yhteistyölle ei enää tunnu löytyvän aikaa eikä oikein haluakaan.
Haasteellisten nuorten kouluttaminen ja kasvattaminen ei kuitenkaan saa olla pelkästään projektien varassa. Pysyäkseen muutoksessa mukana koulutusjärjestelmän pitäisi kehittyä entistä enemmän osallisuusjärjestelmäksi, jonka tehtävässä korostuu tiedollisten ja taidollisten valmiuksien tuottamisen ohella yhteiskunnallisen toimintakyvyn, jäsenyyden ja osallisuuden vahvistaminen. Mutta kuka tästä kehittämisestä ottaa vastuun, ja kuka aidosti vastaa nuoresta?
Erityisopettaja Jukka Kujala, Limingan koulutuskeskus, Kylliälän peruskoulu:
Opettajarepresentaatiot elokuvassa – suomalainen muisti ensiaskelista syrjäytymiseen
Yhä tiukkeneva kontrolli opettajantyötä kohtaan on muuttanut opettajan työnkuvaa viimeisten vuosien aikana enemmän, kuin kenties koskaan itsenäisyyden aikana. Viime vuosiin saakka opettajan työtä ei juuri ole kontrolloitu, vaan kukin on saanut tehdä työtään persoonansa ja henkilökohtaisten päämääriensä mukaan. Vaikka opettajalla on ollut suojattu asema, on suomalainen elokuva toiminut muistina opettajista, joilla on ollut osansa oppilaiden heikkoon koulumenestykseen ja ongelmakäyttäytymiseen. Oppilas ja opettaja eivät ole kohdanneet toisiaan, vaan kohtaamisesta on ollut seurauksena ristiriitatilanne.
Tutkin väitöskirjaan johtavassa työssäni suomalaista miesopettajaa itsenäisyyden eri vuosikymmeninä. Miesopettajat suomalaisessa elokuvassa ovat yksi keskeinen tutkimuskohde opettajien omaelämäkertojen ohella. Työhöni erityisopettajana tutkimukseni on tuonut uusia näköaloja ja avannut uutta näkemystä oppilaiden kokemuksista koululaitoksen sisällä.
Tarkastelen puheenvuorossani eri elokuvissa esiin tulevia ongelmaopettajakuvauksia huomioiden oma kokemukseni koulukodin erityisopettajana. Suomalaisen elokuvan opettajakuvaukset ovat yleisesti negatiivissävytteisiä pohjaten muun muassa käsikirjoittajien ja ohjaajien omiin kokemuksiin koulussa. Koulukodin erityisopettajana kuulen usein oppilaiden kokemuksia eri peruskouluista. Erilaiset opettajakohtaamiset välittyvät oppilaiden kautta. Tutkimukseni elokuvan opettajarepresentaatioihin niillä on usein huomattavia yhtenevyyksiä. Jo 1930-luvun elokuva välittää kuvaa miesopettajasta, joka opettajaroolissaan ei kykene vastaamaan oppilaan tuomaan haasteeseen, vaan lannistaa oppilaan auktoriteetillaan. Aina tämän päivän elokuvaan saakka opettajakuvaukset ovat jatkuneet pääosin samankaltaisina lukuun ottamatta yksittäisiä opettajakuvauksia, joissa opettaja taistelee yksinään suuressa virkapiiri-ilmastossa oppilaiden menestymisen puolesta. Edellisen kaltaiset yksittäiset positiiviset opettajakuvaukset voidaan ajatella omaksi genrekseen yleismaailmallisesti, sillä niitä löytyy elokuvasta yli kansallisuusrajojen.
Tutkimukseni on kouluhistoriallinen, mutta narratiivisen tutkimusotteen kautta pyrin välittämään kuvaa opettajasta sekä kansan muistamana, mutta myös antaen mahdollisuuden opettajalle selittää elämäänsä omaelämäkertojen suoman todistuksen kautta. Ajatellen koulun osallisuutta oppilaiden huonoon kouluviihtyvyyteen ja edelleen kouluaikaiseen syrjäytymiskehitykseen on molemminpuolisella toistensa ymmärtämisellä merkitystä. Muuttuuko oppilaan muisti opettajastaan tulevaisuuden elokuvassa, jäänee jokaisen kasvattajan suureksi yhteiseksi haasteeksi!
Erityisluokanopettaja Timo Liikanen, Pudasjärven kaupunki:
Koko kaupunki kouluna – Mun juttuko?
Aion esityksessäni kuvata miten tilanne haasteellisten nuorten kohdalla muuttui tultaessa 1990-luvulle. Esimerkiksi aikaisemmat 80-luvun tarkkispojat, joilla oli suurimpana ongelmana lieviä käyttäytymisen häiriöitä ja jotka selvisivät elämässään loppujen lopuksi hyvin, muuttuivat moniongelmaisiksi nuoriksi tytöiksi ja pojiksi, jotka olivat totaalisessa syrjäytymisvaarassa. Miten heidän asioihinsa puututtiin luokkatasolla, koulun tasolla ja koko kunnan tasolla? Kerron myös vaihtoehtoisesta tavasta suorittaa peruskoulu sekä Kelan rahoittamasta Mun juttu-hankkeesta.
Näpistys, rattijuopumus, pahoinpitely, ryöstö, törkeä pahoinpitely, huumekauppa… Tällainen voisi olla alkuna nuoren rikosrekisterissä, ja johon loppua ei olisi näkyvissä muuten kuin tilapäisesti pitemmän vankilatuomion vuoksi tai siten, että nuoren asiat saataisiin ojennukseen. Usein oli torstaisin 90-luvulla oppilaita Pudasjärven kunnan ESY-luokassa kerran kuussa vain kourallinen. Loput oppilasta eivät olleet joron jäljillä, vaan turvallisessa ympäristössä – haastettuna käräjille joko syytettyinä, todistajina tai muuten vain oppia hakemassa.
Jotain oli tehtävä ja tehtiin.
1. Kaupungin eri alojen viranomaisten, poliisin, seurakunnan, eri kouluasteiden, työvoimahallinnon ja muiden nuorten kanssa toimivien kesken perustettiin syrjäytymistä ehkäisevä työryhmä, Syrjis. Mitä saadaan aikaan, kun nuorten kanssa työtään tekevät ihmiset kokoontuvat, puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä tarkoituksenaan välittää nuorista, estää syrjäytymistä. ja miettiä erilaisia toimintamalleja niille nuorille, joille perinteiset koulunkäyntimuodot ja elämisen mallit eivät aina sovi.
2. Tarkkisluokka muuttui Omaura-luokaksi – koko kaupunki toimii kouluna. Oppilaiden koulunkäyntiin tuli vaihtoehtoinen malli ja se on toiminut.
3. Muutoksia tehtiin koko koulun tasolla Rimminkankaalla, Pudasjärven ainoalla yläasteen koululla oppilaiden tilanteen parantamiseksi.
- Opettajien valmiuksia parannettiin kohdata haasteellinen oppilas
- Oppilashuoltotoimintaa kehitettiin
- Erityisopetukseen lisättiin resursseja
- Niveltämisestä perusasteen kesken ja toisen asteen suuntaan varsinkin haasteellisten oppilaiden kohdalla tuli välttämättömäksi
4. Mun juttu-hankkeesta, Ranua, Posion, Pudasjärven ja Merikosken kuntoutuskeskuksen yhteisestä hankkeesta 15–17-vuotiaille nuorille tuli tärkeä työväline kouluille ja muille nuorten kanssa työskenteleville. Esityksessäni aion kertoa
- Hankkeen tavoitteista ja toimintatavoista
- Menetelmistä
- Ohjaus- ja motivointipäivistä
- Työpari/vastuuhenkilöajattelutavasta
- Hankkeen hyvistä käytännöistä
- Projektin tilanteesta tänä päivänä – mitä tuloksia on saatu aikaan
- Miten jatkossa toimitaan
ThM, pätkätyöläinen Outi Mäkitalo, Oulu:
Variaatio opintojen äiti ehkäisevässä huumetyössä
Fenomenografisessa tutkimuksissa usein esitetään, että opettaja voi parantaa oppilaiden oppimista ollessaan tietoinen erilaisista tavoista, joilla oppilaat ymmärtävät opetuksen ja sen keskeiset ajatukset. Näin voidaan ajatella asian olevan myös ehkäisevän huumetyön opetuksessa. Toimiessani aikoinani ehkäisevän huumetyön kouluttajana opettajille suunnatussa projektissa havaitsin, että opettajat hahmottivat opetuksenkohteen ja sisällöt ehkäisevässä huumetyössä monin eri tavoin. Usein koulutustilaisuuksissa käytyihin keskusteluihin liittyi tunnepitoinen lataus. Opettajat esittivät myös väitteitä, joiden mukaan oppilaat tietävät huumeista enemmän kuin opettajat, eivätkä opettajat näin ollen pitäneet itseään pätevänä tekemään ehkäisevää huumetyötä. Mutta, mitä ehkäisevä huumetyö oikeastaan on sisällöllisesti opettajan tekemänä työnä? Kiinnostuin lukion opettajien erilaisista käsityksistä ehkäisevän huumetyön opetuksesta ja kasvatustoiminnasta ja pyrin ymmärtämään niitä heidän näkökulmastaan. Nämä selvästi erotettavat, laadullisesti erilaiset tavat, joilla opettajat ymmärtävät ehkäisevän huumetyön perusperiaatteet koulukasvatuksessa ovat siis tutkimukseni mielenkiinnon kohteena.
Tavoitteena on tunnistaa näitä erilaisia käsityksiä ja edistää ehkäisevän huumetyön opetusta ja kasvatustyön ymmärtämistä lukiossa. Opettajien erilaisten käsitysten tutkiminen ehkäisevän huumetyön opetuksesta ja kasvatustoiminnasta avaa tilaisuuden tarkastella näiden variaatioiden kriittisiä aspekteja. Erilaiset käsitykset ja niiden lähtökohdat suuntaavat eri tavoin opetusta ja sen sisältöä tarjoten näin oppilaille laadullisesti erilaisia kokemuksia.
Marton & Trigwell (2000) tiivistävät osuvasti ajatuksen ”kertaus on opintojen äiti” uuteen muotoon ”variaatio on opintojen äiti”. Kun oppilaita valmistetaan tuntemattomaan tulevaisuuteen, variaatioiden luonne opetuksessa nähdään ratkaisevan tärkeäksi. Opettajien on ensin syytä olla tietoinen omista tavoistaan ajatella ja hahmottaa tätä opetuksen kohdetta, jotta heillä olisi valmiuksia kohdata myös oppilaiden tavat ymmärtää opetusta.
Tarkastelen puheenvuorossani tarkemmin variaation merkitystä ehkäisevän huumetyön opetus- ja kasvatustoiminnassa fenomenografisesta perspektiivistä ja sivistysteoreettisista lähtökohdista. Lisäksi esitän tutkimustuloksia opettajien erilaista käsityksistä ehkäisevässä huumetyössä siinä toivossa, että ne valottavat ja tuottavat vertailukuvaa ja uusia oivalluksia ehkäisevästä huumetyöstä koulun kasvatus- ja opetustyöhön.
Tutkija Mirja Määttä, Nuorisotutkimusverkosto:
Moniammatillisuusretoriikka ja sen käytännön sovelluksia Helsingissä
Esittelen moniammatillisen nuoriso- ja sosiaalityön ohjelma- ja teoriataustaa ja vertaan sitä tutkimaani alueellisen ryhmätyön todellisuuteen. Analyysissä nostan esille ryhmien erilaisia moniammatillisia toimintatapoja eli käytännöllisiä ratkaisuja nuorten tarpeisiin, sekä toimintatapoihin sisältyviä pulmakohtia ja dilemmoja.
Aineistonani on seitsemän alueellisen moniammatillisen ryhmän haastattelututkimus (kerätty v. 2001–2003). Puheenvuorossani nostan esille sekä moniammatillisen ryhmätyön onnistuneita että huono-onnisia viritelmiä. Pyrin mallintamaan seikkoja, jotka selittävät ryhmätyön sujuvuutta tai sujumattomuutta.
Tutkija Pirjo Turtiainen, Sosiologian laitos, Helsingin yliopisto:
Kohtaavatko alueellisten kehittämishankkeiden tavoitteet ja nuorten toiveet? Esimerkkinä nuorten kokemukset Helsingin lähiöprojektialueilla
Helsingin lähiöprojektin tarkoituksena on alueellisin toimenpitein tasapainottaa eri alueiden välisiä eroja Helsingissä - ja näin vastata alueellisen eriytymisen ja eriarvoistumisen haasteeseen. Projekti perustettiin vuonna 1996 ja alun perin siihen valittiin mukaan neljä aluetta: Kontula, Myllypuro, Pihlajisto ja Vanha Vuosaari. Kohdealueiksi valittiin alueet, joiden katsottiin olevan kokonaisvaltaisen kehittämisen tarpeessa. Lähiöprojektin toiselle kaudelle vuosiksi 2000–2003 kohdealueiksi valittiin edelleen Kontula ja Myllypuro ja uusina alueina mukaan tulivat Kivikko, Vesala ja Pihlajamäki, johon Pihlajisto sisältyy. Nämä alueet ovat kohdealueina myös vuonna 2004 alkaneella kaudella. Projekti on osa valtakunnallista lähiöprojektia.
Helsingin lähiöprojektin tavoitteet ovat liittyneet kohdealueiden fyysisen ympäristön kohentamiseen, toimintamahdollisuuksien ja vetovoimaisuuden lisäämiseen sekä syrjäytymisen torjumiseen - alue-, perhe- ja kulttuurityön avulla. Projektin toimintatavoiksi on kirjattu: alueellisuus, asukaslähtöisyys, kaupungin viranomaisten yhteistyö, kumppanuus kaupungin ja järjestöjen kesken sekä lähiöiden julkisuuskuvan kohentaminen (ks. esim. Lähiöprojektin toimintakertomus 2003). Projektia ei ole kohdennettu erityisesti lapsille tai nuorille, mutta niin perhetyöntekijät, liikuttajat kuin taiteilijatkin ovat työskennelleet myös nuorten parissa. Myllypuron Liikuntamylly ja Kontulassa sijaitseva skeittihalli ovat esimerkkejä hankkeista, joiden toiminta tavoittaa nuoria myös lähiöprojektialueiden ulkopuolelta.
Puheenvuorossani tarkastelen sitä, kohtaavatko edellä esitetyt lähiöprojektin tavoitteet ja toimintatavat ja tutkimieni nuorten omaa asuinaluetta koskevat toiveet. Tarkastelu perustuu keväällä 2003 lähiöprojektialueilta kerättyyn puhelinhaastatteluaineistoon 15–18-vuotiaiden vastaajien osalta sekä ryhmähaastatteluaineistoon. Puhelinhaastatteluun otti osaa yhteensä neljäkymmentä nuorta. Ryhmähaastatteluaineisto koostuu kolmesta haastattelusta, joihin osallistui yhteensä kymmenen 14–17-vuotiasta myllypurolaisnuorta.
Pohdin myös sitä, mitkä ovat lähiöprojektin kaltaisen toiminnan mahdollisuudet edistää lapsiperheiden ja erityisesti nuorten hyvinvointia. Mitä alueellisuus, asukaslähtöisyys ja yhteistyö parhaimmillaan voisivat olla? Minkälaisia ongelmia ja haasteita toimintatapoihin liittyy? Kenelle toimintaa suunnataan ja kenet se tavoittaa? Tulisiko toiminnan olla kohdennettua ryhmätoimintaa vai kaikille avointa toimintaa? Pitäisikö asukkaille tarjota osallistumista vai valmiita palveluja - projekteja vai korkeatasoisia peruspalveluja. Puheenvuoro perustuu osin myös aikaisempiin tutkimuksiini, joissa olen tutkinut muun muassa lähiöprojektin perhetyötä sekä lapsiperheille suunnattuja alueellisia toimintamuotoja lähiöprojektialueilla.
Nuorten elinolot -vuosikirjan
"Samaan aikaan toisaalla. Nuoret, alueellisuus ja hyvinvointi"
teemapaneeli ja julkistamistilaisuus
VTT, lääketieteellisen sosiologian dosentti, erikoistutkija, Sakari Karvonen, Helsinki
 Karvonen on tutkijana Stakesin hyvinvoinnin tutkimusryhmässä, jossa hänen erikoisalueenaan ovat hyvinvoinnin alueelliset erot. Lisäksi hän vetää Helsingin ja Glasgow'n nuorten hyvinvointia ja elämäntyyliä koskevaa vertailututkimusta.
VTM, tutkija Mirja Määttä, Kuopio
Määttä on Nuorisotutkimusverkoston tutkija ja valmistelee väitöskirjaa moniammatillisesta ehkäisevästä työstä ja sen arvioinnista Helsingin yliopiston sosiologian laitokselle. Hän on hiljattain muuttanut Kuopioon, ja työskentelee Kuopion yliopiston sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitoksella.
KM, tutkija, Anne Ollila, Rovaniemi
Ollila valmistelee väitöskirjaa nuorten tulevaisuuskuvien alueellisista ulottuvuuksista Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa.Tällä hetkellä Ollila työskentelee Suomen kulttuurirahaston Lapin maakuntarahaston apurahalla.
YTM, tutkija Anne Tuhkunen, Tampere
Tuhkunen on erikoistunut syrjäisillä seuduilla asuvien nuorten tutkimukseen. Hänen pro gradu -työnsä käsitteli itäsuomalaisissa syrjäkylissä asuvia nuoria. Tällä hetkellä Tuhkunen valmistelee väitöskirjaa, joka keskittyy tarkastelemaan Barentsin alueen nuorten muuttohalukkuutta ja tulevaisuudenorientaatioita. Tutkimuksen tarkoituksena on kuvailla ja mallintaa nuorten muuttoa pois kotiseudulta ja nuorten tulevaisuudenorientaatioiden rakentumista syrjäisinä pidetyillä seuduilla. Nuorten muuttosuunnitelmia ja suuntautumista tulevaisuuteen tarkastellaan niin yksilöllisellä kuin alueellisellakin tasolla. 
VTM, tutkija Pirjo Turtiainen, Helsinki
Turtiainen toimii tutkijana Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella, missä hän tekee väitöskirjaansa helsinkiläisnuorten hyvinvoinnista ja alueellisesta erilaistumisesta. Väitöskirja on osa nuorten hyvinvointia ja elämäntyyliä Helsingissä ja Glasgowssa tarkastelevaa tutkimusta. Tällä hetkellä hän työskentelee Alli Paasikiven Säätiön rahoituksella.

 


Pääsivu

Teemaryhmät

Seminaariohjelma

Tiivistelmät

Osallistujat

Kuvia

Oulangan tutkimusasema
 sijaitsee Oulangan kansallispuiston sydämessä, noin 280 km koilliseen Oulusta ja 60 km pohjoiseen Kuusamosta.

Aikaisemmat
TUHTI-seminaarit

 

Ylläpito
Veli-Matti Ulvinen


Selainsuositus
Netscape Navigator 7.1
Internet Explorer 6.0
Opera 7

Päivitetty
07.09.2006