Susi on arka eläin, ja jos sen sattuu joskus luonnossa näkemään, ei sitä voi kuin ihailla. Aikaisemmin tavallinen kansalainen ei juuri muunlaista susipolitiikkaa mieltänyt kuin "henki pois ja nahka orrelle" (Rissanen 1990:23). Susihukka onkin ollut vihatuimpia eläimiä, ja se on nähty karjankasvattajan uhkana, poroelinkeinon painajaisena, metsästäjän koiran surmana ja jopa lapsen ryöstäjänä. Aikoinaan ihmisen ja suden suhde Suomessa ei ollut vihamielinen, sillä susi toimi keräilijä-metsästäjille apuna metsästyksessä ja vartioinnissa. Vasta karjanpidon myötä susia alettiin pitää ihmisen kannalta vaarallisina (Pulliainen 1984:15). 

Suomessa voimaperäinen susien metsästys johti susikannan romahtamiseen 1880-luvulla, jolloin vuosittain kaadettujen susien määrä laski voimakkaasti. Valtion maksama tapporaha oli yksi susijahdin innoittaja (Pulliainen 1974:226-237). Suomessa 1920-luvun loppupuolella sudet olivat joidenkin tutkijoiden mukaan kuolleet sukupuuttoon (Mäensyrjä 1974:37-38). Pohjois-Karjalassa tapahtui idästä päin susiekspansiota 1950-luvulla, jolloin susikanta kasvoi voimakkaasti (Pulliainen 1974:229). Vuosien 1978 ja 1984 välisenä aikana susien lukumäärä kasvoi 80:stä yksilöstä yli 300:n yksilöön, mutta romahti jälleen 1980-luvun lopulla sataan yksilöön. 

Suuri syy susivihaan kuten yleensä petovihaan Suomessa on tiedon puute. Suuri osa ihmisistä luulee, että susi hyökkää ihmisen kimppuun. Ilkka Koiviston (1999) mukaan susipelkoon on kaksi syytä. Ensinnäkin 1800-luvun lopulla suden ja koiran risteytys tappoi 22 lasta Turun seudulla. Ei ole olemassa todisteita siitä, että tappajana olisi ollut juuri susi. Pulliaisen (1974:77) mukaan kyseessä on voinut olla vesikauhuinen susi, joka voi käyttäytyä epänormaalisti. Toiseksi susien ollessa hyvin nälkäisiä ne voivat hätyytellä esimerkiksi hevosta reen edestä, mutta eivät kajoa ihmiseen. Tällaisessa tilanteessa susi leimautuu usein häiriköksi, vaikka itse asianomainen ei nimitystä noteeraa; se tappaa elääkseen eikä ole tietoinen ihmisen luokittelusta tai moraalista (Rissanen 1990). 

Eräs tutkija oli törmännyt tunturin rinteellä suteen, joka yritti selvittää kenen kanssa oli joutunut tekemisiin. Tämän selvitettyään se oli häipynyt tunturikoivikkoon. Mielenkiintoisen kohteen ilmaantuessa susi pysähtyy ja selvittää, onko kysymyksessä syötävää vai sellaista, jota pitää väistää. Yleensä sudet ovat hyvin arkoja eläimiä ja siksi niitä pääsee harvoin näkemään (Pulliainen & Rautiainen 1999:153).