Suomen topografia oli perusluonteeltaan lähes nykyisenlainen jo ennen jääkauttakin. Jäätikön vaikutus korkeuseroihin ei ollut kovin suuri, mutta se vaikutti merkittävästi pinnanmuodostukseen.

Suomen tasaisuus johtuu kallioperän vanhuudesta. Suomen kallioperä on pääosin vanhaa arkeeista peruskalliota. Noin kolmannes kallioperästä on yli 2,5 miljardia vuotta vanhaa. Kallioperässämme näkyvät vielä jäljet ainakin kahdesta vuorijonosta: n. 3 miljardia vuotta sitten tapahtui presvekokarelidinen poimutus ja n. 2 miljardia vuotta sitten svekokarjalainen poimutus. Nyttemmin näistä poimuvuoristoista on jäljellä enää juuret. Jäljellä olevat korkeammat kohdat ovat kuin vanhan lautalattian oksankohtia, jotka ovat kovempina kestäneet kulutusta paremmin. Kulutuskestävyys voi johtua kestävästä kivilajista, kallioperän liuskeisuudesta tai muista rakenteellisista seikoista.

Edellä kuvatunlaisten korkeampien kohtien osuus korkeuseroista on vähäinen verrattuna vuorijonopoimutusten jälkeen tapahtuneiden tektoonisten liikuntojen vaikutukseen. Merkittävimpiä liikuntoja ovat olleet siirrokset, joiden seurauksena syntyy vajoamia tai kohoumia eli horsteja. Näiden syntymisen jälkeen tärkeimpiä korkokuvaamme vaikuttaneita tekijöitä ovat olleet ulkoiset tekijät. Suomi on hyvin alavaa aluetta: keskikorkeus on vain 152 m. Euroopan keskikorkeus on 330 m ja maapallon maa-alueiden 840 m. Suomen alavuus johtuu siitä, että kallioperä on kulunut jo lähelle merenpintaa eli eroosion päätetasoa. Suurinta kulutusta oli aikoina, jolloin Suomi sijaitsi trooppisessa ilmastovyöhykkeen alueella.

Pääosin Suomi on alankoa, jos alangon ylärajana pidetään 200 m:n korkeutta. Alangon ja ylängön raja kulkee karkeasti linjalla Kolari-Kemijävi-Pielinen. Yleisesti voidaankin sanoa, että mitä pohjoisempana ja idempänä ollaan, sitä korkeammalla ollaan. Etelä-Suomi on varsin matalaa aluetta, mutta sieltäkin löytyy yksittäisiä, korkeampia kohtia.

Suomen korkeusvyöhykkeet Matti Tikkasen mukaan