SISÄLLYS 

1. JOHDANTO 2. ITÄMEREN HISTORIAA 3. VEDEN OMINAISUUDET 4. ELIÖIDEN SOPEUTUMINEN ITÄMEREEN 5. ITÄMEREN LAJISTO 5.1 KASVIT 5.1.1 Merelliset kasvit 5.1.2 Murtovesien kasvit 5.1.3 Suolattoman veden kasvit 5.2 ELÄIMET 5.2.1 Suolaisen veden selkärangattomat eläimet 5.2.2 Murtoveden selkärangattomat eläimet 5.2.3 Suolattoman veden selkärangattomat eläimet 5.3 KALAT 5.3.1 Merelliset kalat 5.3.2 Suolattoman veden kalat 5.4 PLANKTON 5.5 RELIKTIT 5.6 UUDET TULOKKAAT 6. ITÄMEREN SAASTUMINEN 7. TULEVAISUUDEN NÄKYMÄT 8. TEHTÄVIÄ 

1. JOHDANTO 

Onko Itämeri meri? Voisimmeko yhtä hyvin perustella sitä runsaan kahdensadan joen yhteisenä jokisuuna, jonka kautta vedet laajoilta alueilta Fennoskandiasta, Baltian maista ja Keski-Euroopan pohjoisosista purkautuvat valtamereen? "Jokisuun yhteys mereen Tanskan salmissa on sekä kapea että matala. Itämeren syvinkin kynnys, veden vaihtoa rajoittava este, Tanskalle kuuluvan Falsterin saaren ja Saksan rannikon välillä on vain 17 metrin syvyinen. Täällä "jokisuussa" virtaa todellakin Itämeren vettä mahtavana kymenä Tanskan salmien kautta ulospäin merkkinä siitä, että Itämeren vesitase on positiivinen: jokien tuoman veden, sadannan ja Kattegatista sisään virtaavan meriveden määrä on suurempi kuin Itämerestä haihtuvan veden määrä. Ylijäämän on pakko virrata ulospäin. Virran kuljettama vesimäärä on yksitoistakertainen Suomen kaikkien jokien yhteenlaskettuun virtaamaan verrattuna. 

Voisiko Itämeri olla Pohjolan laajin vuono? Sillä on joukko vuonon tunnusmerkkejä: pitkänkapea muoto, kapea suupuoli, vedenalainen kynnys rajana valtamereen, keskiosien syvänteet ja niitä aika ajoin vaivaava happikato. Norjan vuonoihin verrattuna Itämeri on kovin matala. Itämeren keskisyvyys on vaatimattomat 55 metriä ja syvinkin kohta, Lansortin syvänteessä vai 459 metriä. Suomenlahden keskiosissa Hangon ja Helsingin edustalla on vettä 50-100 metriä, Selkämeren syvin kohta Ulvön syvänne Ruotsin rannikolla on 293 metriä, Perämeren keskiosien syvyys on vähän yli 100 metriä. Lähimerien Välimeren ja Mustan meren syvimmät kohdat ovat 4900 metriä ja 2200 metriä. Itämeren mataluutta selittää se, että se sijaitsee mannerlaatan päällä eikä mannerlaattojen välissä, kuten useimmat maapallon meret. 

Onko Itämeri sittenkin vain järvi, johon on tilapäisesti muutamaksi vuosituhanneksi päässyt solahtamaan melkoinen annos suolaista merivettä? Nykyisin veden suolapitoisuus etelärannikolla on vain viidennes Atlannin suolaisuudesta ja vielä 8000 vuotta sitten Itämeri oli kokonaan makeavetinen järviallas. 

2. ITÄMEREN HISTORIAA 

Aika ennen Itämerta 

Satojen miljoonien vuosien aikana alueet, jotka nyt tunnetaan Itämeren valuma-alueena, ovat olleet monenlaisten muutosten kohteena aina kuivasta alngosta valtameren lahteen. Myös synnyltään ne edustavat hyvin erilaisia paikoja. Ylivoimaisesti vanhimpaan osaan ja samalla vanhimpaan maapallon pintaan kuuluvat Fennoskandian kilven peruskallioalueet. Näkyvillä ne ovat nykyisen Itämeren pohjoisosassa, mutta jatkuvat syvemmälle aina Itämeren valuma-alueen ulkopuolelle asti. Pääasiassa graniiteista ja gneisseistä koostuva ikivanha kallioperä on 2,0-3,1 miljardia vuotta vanhaa. Korkean ikänsä vuoksi se on ehtinyt kulua tasaisen laakeaksi pinnaksi, josta ympäristöään kovemmat paikat kuten Tytärsaari Suomenlahdessa ja Tiirismaa tai Koli mantereella kohoavat erillisinä nyppylöinä lähialueitaan korkeammalle. Peruskallioalueella on tosin poikkeuksellisesti rippeitä vanhoista kerroskivistä, kuten Satakunnan hiekkakivi ja Muhoksen savikivi. Hyvin vanhat elämän kehityksestä kertovat mikrofossiilit on erikoistekniikalla saatu esiin juuri niistä. Fossiileista ja kivettyneistä aallon merkeistä Satakunnan hiekkakivessä tiedetään, että paikalla on lainehtinut meri hyvin kauan sitten. Todisteet vanhoista tapahtumista ovat kuitenkin Pohjolassa hyvin vähäiset. Syykin on selvä. Viimeisen vuosimiljoonan aikana mannerjää peitti alleen suuren osan Pohjois-Eurooppaa. Jääkausi oli seurausta suurilmaston kylmenemisestä koko maapallolla n. 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Vähitellen ilmaston muutos johti jään kertymiseen pohjoiselle pallonpuoliskolle usean kilometrin paksuiseksi jäämassaksi. Jääkausi kesti lähes miljoonan vuoden ajan, vaikkei koko aika ollutkaan yhtä kylmää. Jäätiköitymisvaiheet ja niiden väliset lämpöjaksot seurasivat toisiaan. Jäätikön aktiivisen vaiheen aikana mannerjään kuluttava voima on ollut niin suuri, että kaikki irtaimet maalajit ja metreittäin kiintokalliotakin on hävinnyt, muuttunut ja pääosin kulkeutunut pois alueelta. Viimeisen jäätiköitymisvaiheen päättymisestä Pohjolassa on kulunut noin kymmenen tuhatta vuotta ja jään lopullisesta häviämisestä vielä sitäkin vähemmän. 

Jää vetäytyy 

Noin 15000 vuotta sitten jään reuna vetäytyi melko nopeasti Keski-Euroopasta kohti jäätiköitymiskeskusta. Jäästä vapaaksi jäänyt alue poikkesi kuitenkin merkittävästi nykyisestä. Jo 12000 vuotta sitten Tanskan alueet olivat kuivaa maata, olipa maa-alue nykyistä paljon laajempikin, sillä silloin oli suora maayhteys sekä Ruotsin Skåneen että Englantiin. Koska vain eteläiset osat nykyisen Itämeren alueesta olivat veden peitossa, kutsutaan jääkauden jälkeistä ensimmäistä vaihetta Baltian jääjärveksi. Siellä elivät vain makean veden lajit, mutta tuon ajan kerrostumien lajistosta voi päätellä, että jo alkuvaiheessa uudessa vesistössä oli runsasti elämää. Sulamisen jatkuessa jään reuna vetäytyi Keski-Ruotsissa pohjoisemmaksi ja yhä lisää vettä virtasi altaaseen. Lopulta suolainen merivesi pääsi purkautumaan järvialtaaseen. Olosuhteet muuttuivat vähitellen ja n. 10000 vuotta sitten alkoi Yoldia-merivaihe. Jään jatkuvasti sulaessa helpottui valtava paine, joka maankuoreen oli jääkauden aikana kohdistunut. Maankohoaminen, ilmiö, jolla siitä lähtien on ollut keskeinen merkitys Itämeren alueen dynamiikalle voimistui. Lopulta maankohoaminen katkaisi suolaisen veden pääsyn altaaseen. Alkoi jälleen järvivaihe, Ancylus-vaihe. Maankohoaminen oli pohjoisessa hyvin voimakasta mannerjäästä vapautumisen jälkeen. Etelässä kohoamista ei tapahtunut, joten Ancylusjärvi kallistui koko ajan etelään. Pohjoisessa rannat mataloituivat ja saatiin uutta kuivaa maata. Etelässä vesi valtasi uusia alueita ja paine Tanskan kohdalla lisääntyi. Noin 7500 vuotta sitten Tanskan salmien kohdalla syntyi yhteys Pohjanmereen, ja Ancylusjärven vedet virtasivat voimalla länteen. Uoma syveni ja vähitellen suolaista merivettä pääsi pohjavirtauksena Itämeren altaaseen. Suolapitoisuus kasvoi jopa suuremmaksi kuin se on nykyään. Alkoi Litorinameri-vaihe. Tällä hetkellä eletään tavallaan Litorinameren jatkona olevaa vaihetta. Hidastuneenakin maankohoaminen on vähentänyt suolaisen veden virtausta Itämereen ja suolaisuus on laskenut. Kehitys suolattomaan suuntaan jatkuu, mutta sitä sekoittavat Pohjanmerestä tulevat suolapulssit. Samaan aikaan kuin itse Itämeri kehittyi suolattomien ja suolaisten merivaiheiden kautta nykytilaansa, levittäytyi veden alta paljastuvaan maaekosysteemiin ja sisävesiin uusia lajeja. Päämerkityksensä mukaisesti leviämisteitä oli neljä: pohjoisesta, idästä, kaakosta ja etelälounaasta. Pohjoisesta tulivat ns. arktis-alpiiniset lajit, idästä Siperialle tyypilliset taigalajit. Kaakkoisen tulotien käyttäjät ovat tyypillisimmillään arolajeja, jotka hyödynsivät edetessään Salpausselän harjanetta. Saarten ansiosta eteläisiä lajeja on hyvinkin päässyt alueellemme suoraan Suomenlahden ylitse. Huomattavasti luontevampi reitti on kuitenkin lounainen suunta, sillä Tanskan kautta reitti Etelä-Ruotsiin on ollut pisimpään jääkauden jälkeen käytössä. Ilman Itämeren aikaisempien vaiheiden tuntemista olisi vaikea ymmärtää sen eliöstön kokoonpanoa. Meren kehityksen tuntien on helppo oivaltaa, että siellä elää lähinnä kahdentyyppisiä eliöitä: mereistä ja makean veden alkuperää olevia. Geologisesti katsoen nopeasti vaihtuneet suolaisen ja makean veden vaiheet eivät ole jättäneet lajeille kylliksi aikaa sopeutua erityisiksi murtovesieliöiksi. 

3. VEDEN OMINAISUUDET 

Suolaisen valtameren ja mantereen makean veden sekoittumisaltaana Itämeri muodostaa murtovesialueen, joka on maailman laajin. Lähimpiin muihin murtovesialueisiin on tuhansien kilometrien matka. Itämeren murtoveden suolapitoisuus on huomattavasti pienempi kuin valtamerien (35 o/oo) ja suolapitoisuus vaihtelee paikan, vuodenajan ja tuulien mukaan 0 ja 15 o/oo: n välillä. Korkeimmillaan se on Tanskan salmien luona, jossa se on pintavedessä 10 o/oo ja pohjavedessä 15 o/oo. Suolapitoisuus vähenee Pohjanlahden ja Suomenlahden perukooihin mennessä, jossa vastaavat luvut ovat vain 2 o/oo ja 4o/oo. Itämeren keskiosien pintakerroksissa suolapitoisuus on noin 7 o/oo. Saman alueen pohjakerroksessa suolapitoisuus on välillä 11-13 o/oo. Alhainen suolapitoisuus johtuu ympäröiviltä manneralueilta purkautuvan suolattoman veden runsaudesta. 

Meren vesimassat kerrostuvat sekä suuolapitoisuuden että lämpötilan mukaan. Suolapitoisuudesta johtuvat tiheyserot ovat niin suuret, että erisuolaiset vesikerrokset eivät helposti sekoitu keskenään. Varsinaisella Itämerellä ja Suomenlahdella voidaan erottaa pintavesikerros ja alusvesikerros. Kevyempi, vähäsuolainen pintakerross ulottuu n. 60 m:n syvyyteen. Tässä syvyydessä tapahtuu suolaisuuden jyrkkä muutos, minkä vuoksi puhutaankin suolaisuuden harppauskerroksesta eli halokliinista. Sen alapuolella on raskaampi ja suolaisempi alusvesi, johon kerääntyy runsaasti ravinteita. 

Pintaveden lämpötila vaihtelee voimakkaasti vuodenaikojen mukaan. Kesällä lämpimän veden kerros on noin 15 m:n paksuinen. Harppauskerroksessa lämpötila saattaa muuttua muutaman metrin matkalla 7-8 C. Pohjakerroksessa veden lämpötila on kautta vuoden 4-5 C. Pintavesikerroksessa vaakasuorat ja pystysuorat virtaukset sekoittavat veden tehokkaasti. Kesäisin sinne syntyy kuitenkin lämpötilakerrostuneisuus. 

Pohjanlahdella kerrostuneisuus on toisenlainen. Ahvenanmeren matalikot estävät Itämeren suolaista alusvettä virtaamasta Pohjanlahteen, missä ei esiinnykään pysyvää suolaisuuden harppauskerrosta. Syksyisin pystysuorat virtaukset tavallisesti sekoittavat vesimassan pohjaan saakka, jolloin pohjanläheiset vesikerrokset saavat happitäydennystä vuosittain. 

Suolapitoisuuden aiheuttama pintavesikerroksen ja alusvesikerroksen lähes täydellinen sekoittumattomuus edistää Itämeren pilaantumista. Pintavesikerroksessa, joka saa säännöllisesti happitäydennystä ilmasta, ei ole koskaan esiintynyt merkittävää hapenvajausta lukuun ottamatta alueita, joille on johdettu runsaasti jätteitä rannikolta. Alusvesikerroksen happi on pääasiallisesti peräisin Tanskan salmien kautta virranneesta valtameren pintavedestä. Alusvesi jakautuu syvännealueilla usein hitaasti Itämeren pohjukoihin virtaavaan alusvesikerrokseen ja syvänteiden pohjalle jäävään syvännekerrokseen. Happipitoisuus vähenee liikkuvassa alusvesikerroksessa Itämeren perukoihin päin, mutta loppuu harvoin kokonaan. Syvänteiden vedenvaihto on sen sijaan epäsäännöllistä, ja sama vesi saattaa pysyä niissä useita vuosia. Tälläinen ns. stagnaatiotila loppuu siten, että Pohjanmerestä tulee ajoittain kovien myrskyjen aikana tavallista runsaammin ja suolaisempaa ja happipitoisempaa vettä, joka valuu pohjaa pitkin ja työntää edeltään aiemman hapettoman syvänneveden. Tällaiset ryöpsähdykset sattuvat aika harvoin, keskimäärin 15 vuoden välein. Viimeisimmät -70 luvun lopulla ja 1993 talvella. Vuorovedellä on Itämeren alueella vain vähäinen vaikutus. Suurin vuorovesivaihtelu on Suomenlahden pohjukassa (20 cm). Ilmanpaineen muutosten ja tuulten johdosta veden pinta saattaa kuitenkin vaihdella epäsäännöllisesti jaksojen kestäessä joskus tunteja, joskus kuukausia. 

Alhaisen suolapitoisuuden, mataluuden sekä alueen kylmätalvisen ilmaston johdosta Itämeren lahdet ja rannikkoseudut saavat kiinteän jääpeitteen talvisin. Erittäin kylminä talvina koko Itämeri saattaa jäätyä lyhytaikaisesti, näin tapahtuu kuitenkin harvoin. Jääpeitteen paksuus vaihtelee esim. Suomen pohjoisrannikolla 50-100 cm:iin ja lounaisrannikolla 25-30 cm:iin. Ulapalla esiintyy ajojäätä, ja rannikoille syntyy usein metrien paksuisia ahtojäämuodostumia. 

Murtovesi on eliöiden kannalta epäedullinen ympäristö, sillä sekä merieliöt että makean veden lajit kohtaavat sopeutumiskykynsä rajat. Niinpä Itämeressä eliöiden lajiluku on vähäinen ja eliöiden koko pienempi. Esim Pohjanmeressä elää lähes 200 simpukkalajia, mutta Suomen rannikolla vain neljä. Samoin sinisimpukan kuoren pituus, joka on 15 cm, alenee 4 cm:iin. Lukumäärä vähenee suolapitoisuuden pienetessä. 

4. ELIÖIDEN SOPEUTUMINEN ITÄMEREEN 

Suolaisen vuoroveden ja siihen sopeutuvan eliöstön puute erottaa meren rantamme valtameren rannoista. Merivyöhykkeen lajien on sopeuduttava ankariin ympäristöoloihin ja niiden suuriiin vaihteluihin. Siellä tavataan toisaalta pohjoisen eliöitä, toisaalta sellaisia, joiden lähimmät esiintymät ovat kaukana etelässä. 

Ei voida olettaa, että varsinaisia valtameren eliöitä olisi Itämeressä, vaan siellä elää sellaisia lajeja, jotka ovat sopeutuneet elämään valtameren reunojen vähäsuolaisissa rannikkovesissä, vuonoissa tai vuorovesivyöhykkeellä laskuveden aikana virtaavissa suolattoman veden puroissa. Eliöt pystyvät tiettyyn suolapitoisuuteen asti, joka on lajista riippuvainen, pitämään ruumiin sisäisten nesteiden väkevyyden ympäröivän vähäsuolaisen veden väkevyyttä korkeammalla. 

Kalat muodostavat suolapitoisuuden säätelijöinä oman ryhmänsä. Niiden säätelymekanismit ovat kehittyuneet ja monimutkaiset. Esim. haiden ja rauskujen ruumiin nesteiden väkevyys on aina ympäröivän veden väkevyyttä korkeammalla tasolla. Rustokalat menestyvät huonosti Itämeressä, luukalat paremmin. Veden kiertosuunta vaikuttaa eliöiden levinneisyyteen. Vesi kiertää Itämeressä vastapäivään, kohti pohjoista altaan itärannikkoa myöten ja takaisin etelään länsirannikon kautta. Veden yhteen kierrokseen Itämeren altaassa kuluu 35 vuotta. Vedenkierron aikaansaa maan pyörimisliikkeestä johtuva koriolisvoima. Monien eliöiden nuoruusvaiheet kulkeutuvat veden vieminä paikkaan, jossa ne aikuisina elävät ja lisääntyvät. Koska veden mukana liikkuu paitsi elollisia eliöitä myös muun muassa kemikaaleja ja lämpöenergiaa, voidaan aineiden esiintymis- ja leviämiskuvioita ennustaa ja tulkita vedenkierron virtausmallien perusteella. 

5. ITÄMEREN LAJISTO 

Itämeren lajisto on niukka, verrattiinpa sitä valtamerten tai järvien lajistoihin. Lajisto karsiutuu ja yksilöt pienevät. Valtamereltä Itämerelle tultaessa karsiutuvat jo Tanskan salmissa korallit, merivuokot, piikkinahkaiset, mustekalat ja monet muut merten eliömaailman suurikokoiset, ja värikkäät edustajat. Valikoiva karsiutuminen pienentää lajilukua huomattavasti. Esimerkiksi Suomen lounaisrannikon pohjilla on silminnähtäviä eläilajeja vain noin 60, kun Tanskan itäpuolella niitä on noin 150 ja Pohjan meren puolella noin 1500. Mereiset kalat karsiutuvat veden suolaisuuden vähentyessä samaa tahtia. Kattegatin vesillä elää lähes 80 mereistä kalalajia, lajiluku Juutinrauman kohdalla on 55 ja Saaristomerellä vain parisenkymmentä. Vastaavasti makean veden kalalajeja ilmestyy tilalle veden suolapitoisuuden vähetessä. Saaristomeren 60 lajista suurin osa on mereisiä. Todellisuudessa Itämeren lajisto on mereisten ja suolattoman veden lajien sekoitus. Suolattoman veden lajeja on runsaimmin jokien suissa sekä Perämeren ja Suomenlahden pohjukoissa. Varsinaisia murtovesilajeja on hyvin niukasti. Lajiston vähäisyyteen on useita syitä. 

Itämeren vähäsuolainen vesi on eliöiden elintoiminnoille vaikea ympäristö. Eliöiden on joko siedettävä murtoveden suolapitoisuutta tai säädeltävä kudostensa suolan määrää poistamalla tai lisäämällä suolaa tarpeen mukaan. Suolan poistoon on kehittynyt mekanismeja ja elimiä kuten suolatiehyitä. Suolapitoisuuden säätely kuluttaa kuitenkin energiaa ja näin rasittaa eliöitä. Etenkin suolaisuuden ja talven kylmien lämpötilojen samanaikainen sietäminen on havaittu useille eliöille vaikeaksi ja elintoimintoja rajoittavaksi. Suolaisuuden sietokyky vaikuttaa eliöiden levinneisyyteen. Toinen syy, miksi Itämeren lajilukumäärä on niin alhainen, on Itämeren nuori ikä. Itämeren alue oli mannerjään peitossa vielä 12000 vuotta sitten. Jääkauden jälkeen vesialtaan muoto ja suolapitoisuus ovat muuttuneet useita kertoja. On arvioitu, että Itämeri on ollut nykyisessä muodossaan noin 6000 vuotta. Vain harvat lajit ovat tähän mennessä ehtineet kehittyä todellisiksi murtovesilajeiksi ja vain rajoitetulla määrällä mereisiä lajeja on ollut tarpeeksi aikaa kulkeutua Itämereen. Kolmas syy Itämeren eliöstön niukkuuteen on veden alhainenläpötila. Etenkin Pohjanlahtea voidaan pitää subarktisena merialueena. 

5.1 KASVIT 

5.1.1 Merelliset kasvit Tyypillisiä suurimpaan osaan Itämerta levinneitä merikasveja ovat meriajokas ja rakkolevä. Meriajokas on Itämeren ainoa mereinen siemenkasvi, joka muodostaa niittymäisiä kasvustoja hiekkapohjilla 3-6 m:n syvyydessä vielä Suomen lounaisella merialueella ja Pohjanlahdella Uudenkaupungin tienoille saakka. Sen menestyminen todennäköisesti riippuu tietyn suolapitoisuuden lisäksi myös veden hyvästä vaihtuvuudesta. Voimakkaasti virtaava vesi lähes täysin estää eloperäisen aineksen laskeutumisen pohjalle. Meriajokas kasvaa usein yhdessä kiertohapsikkaan ja hapsividan kanssa. Niiden seurassa on harvakseltaan myös rakkolevää, joka on ruskolevä ja viihtyy kovilla pohjilla koko Itämerellä aina Selkämeren eteläosia myöten. Rakkolevä on ruskeanvihertävä, monivuotinen kasvi. Se huojuu kolmiulotteisesti pystyssä ilmarakkuloidensa ja vedenliikkeen avulla. Uloimpana saaristossa vedenliike on niin voimakasta, että siellä tarpeettomia rakkuloita ei kehity. Ulkosaaristossa levästöön liittyy monia mielenkiintoisia erikoispiirteitä, esim. liejun sisällä kasvavat punalevät. Edullisiin paikkoihin, noin 5-10 metrin syvyyteen, voi liejuun sekoittuen kertyä huomattavia määriä irrallista punalevämassaa. Punainen valo kulkee heikoimmin vedessä. Punalevät näyttävätkin juuri tästä syystä punaisilta, sillä ne eivät hyödynnä punaista valoa vaan heijastavat sen pois ja imevät käyttöönsä syvimmälle ulottuvan sinivihreän valon. Perämerelle mentäessä kasvillisuus köyhtyy ja kasvituotanto pienenee. 

5.1.2 Murtovesien kasvit Yksivuotisten levien vyöhykettä syvemmällä oleva rakkolevävyöhyke ulottuu noin puolesta metristä aina yhdeksän metrin syvyyteen. Sen yläreuna yltää jään kuluttamaan rantaan saakka ulkomeren suojaisissa poukamissa ja luotojen välillä lähelle vesirajaa. Suolattomillakin rannoilla rakkolevä pyrkii vesirajaa kohti. Taas missä hiekan seassa on hiemankin elollista ainetta, laikkumaiset näkinpartakasvustot ovat tunnusomaisia. Vähän syvemmällä kasvaa suojaisista lahdelmista tuttuja vesikasveja kuten ahvenvita ja hapsivita. 

5.1.3 Suolattoman veden kasvit Suolattoman veden kasveista rantamaisemaa hallitsee suurikokoinen ja tiheäkasvustoinen järviruoko. Järviruoko on monivuotinen kasvi, joka talvehtii juurakkonsa varassa. Vedenpäälliset osat uusiutuvat joka kesä. Järviruokokasvustolla on tärkeä merkitys pohjasedimentin sitojana. Pohjois-Itämeren ja sen lahtien alueilla suojaisimmilla rannoilla hiekka- ja liejupohjilla ovat ominaisia ahvenvita, hapsivita, merivita ja merisätkin. 

5.2 ELÄIMET 

5.2.1 Suolaisen veden selkärangattomat eläimet Rakkolevävyöhykkeessä elää hyvin runsas ja monipuilinen eläimistö. Yhdessä ainoassa levätuppaassa liikuskelee tuhansittain erilaisia pikkueläimiä: värysmatoja, leväkatkoja, siiroja, halkoisjalkaisia, raakkuäiriäisiä, hyönteistoukkia, kotiloita ja pikkukaloja. Esiintymisalueensa äärirajoilla, Selkämerellä rakkolevä muuttuu kääpiökasvuiseksi ja lopulta se häviää kokonaan. Sen mukana katoaa kokonainen sopeutuneiden elinympäristö. Suomenlahden ja Perämeren perukoiden rantaeläimistö onkin huomattavasti etelärannikon ja lounais-saariston eläimistöä köyhempi. 

Matalan veden lieju- ja hiekkapohjilla tärkein laji on Itämeren simpukka ja kovilla pohjilla haahkan pääravintona oleva sinisimpukka. Sen levinneisyys ulottuu muutamasta metristä aina 30 metriin saakka. Sinisimpukka hankkii ravintonsa suodattamalla vedestä pieniä elollisia partikkeleita. Sinisimpukka on kovien pohjien merkittävin eläin ja on arvioitu, että sen biomassa varsinaisella Itämerellä ja Ahvenanmaalla on yhteensä noin 8 miljoonaa tonnia kuivapainoa. Rakkolevästön tunnuseläimiä ovat leväkatkat ja Hydrobiidae-kotilot. 

Pehmeille, syvemmille pohjille pystyy sopeutumaan vain vähäinen eläinten joukko; pienen pienet alkueläimetkin mukaan lukien vain noin kolmisenkymmentä lajia. Pysyvän suolapitoisuuden harppauskerroksen seudussa, 50-80 metrin syvyydessä, ankeat happiolot pienentävät eläinluvun todella vähiin. Jäljelle jää vain sukkulamatoja. Perämereltä puuttuvat suuret simpukat, matalien alueitten valtalajeja ovat leväkotilot ja limakotilot. Korvameduusa, rannikoittemme eläinkeijuston suurikokoisin ja huomiotaherättävin laji, on vaatimaton kopio Atlantin vesissä ajelehtivista lajitovereistaan. Korvameduusa - "meritähti"- kasvaa meillä 10-15 cm:n läpimittaiseksi. 

5.2.2 Murtoveden selkärangattomat eläimet Rannikkovesissä yleinen runkokuntapolyyppi muodostaa tiheitä kasvustoja esim. järviruoolle. Kasvillisuusvyöhykkeellä ja syvemmälläkin pehmeillä pohjilla tavataan vihertävää limamatoa. Monisukasmatoja Suomessa tavataan kaksi lajia. Äyriäisistä elävät siira ja erilaisia katkalajeja. Murtovesieläimiä ovat kiduskotilot sekä sammaleläin. 

5.2.3 Suolattoman veden eläimet Vesisiira, muunnoslimakotilo ja eräät muut kotilot elävät jopa 10 promillen suolapitoisuudessa, mutta eriden eläinten meriveden sieto on hyvin vähäinen. Tällaisia ovat simpukat, joista vain pikkujärvisimpukat ja kaksi jokisimpukkalajia tavataan 2-3 promillen suolaisuuteen saakka. Suolimakotilo ja piippolimakotilo elävät yleisinä, eivät kauas etelään levinneinä. Touhukotilo on rakkoleväkasvuston tyyppilajeja. Kaikki edelliset ovat keuhkokotiloita. Pehmeillä pohjilla on useita harvasukasmatoja ja surviaissääskien toukkia. 

5.3 KALAT 

5.3.1 Merelliset lajit Silakka, sillin Itämeressä elävä muoto on ainoa mereinen kalalaji, joka on sopeutunut elämään ja lisääntymään Itämeren kaikissa osissa. Se elää vapaassa vedessä niin ulappavesissä kuin saaristonkin selkävesillä saalistaen ravinnokseen pääosin eläinplanktonia. Silakka hakeutuu kuitenkin kudulle mataliin rantavesiin. Toinen Itämeressä yleinen sillikala on avomerellä elävä ja siellä kutevakin kilohaili. Sen esiintymisalue ei ulotu aivan Itämeren vähäsuolaisimpiin osiin kuten Pohjanlahden ja Suomenlahden perukkaan. Molempia edellisiä lajeja saaliikseen käyttävä turska on sekin Itämeren kalastukselle tärkeä laji. Sen kutu onnistuu vain Gotlannin etelänpuoleisilla vesillä, mutta suolapitoisuuden ollessa Itämeressä korkeimmillaan vapaassa vedessä elävät turskan poikaset levittäytyvät myös pohjoiseen Suomenlahdelle ja Selkämerelle asti. Kasvettuaan sukukypsiksi ne vaeltavat kutemaan takaisin Itämeren pääaltaan eteläosiin. Muita mereisiä kalalajeja ovat pilkku- ja isotuulenkala, kampela, piikkikampela, punakampela, kivinilkka, rasvakala ja isokimppu, tärkeimmät mainitaksemme. Vaelluksellaan myös nokkakala ja joskur maksillikin saapuvat Itämerten altaan pohjoisosiin asti. Härkäsimppu, elaska ja imukala ovat arktisten merien kalalajeja, joiden levinneisyys Itämeressä painottuu pohjoisosiin ja näyttää riippuvan myös vesin lämpötilasta. 

Vaelluskalat - lohi , meritaiemen, vaellussiika, vimpa ja nahkiainen - lisääntyvät joissa, laskeutuvat merialueelle kasvamaan ja palaavat sitten kudulle jokiin. Lisääntymisjokia on aikoinaan ollut kautta Itämeren tannikoiden, mutta nyt luonnontilan muutosten seurauksen avain osa entisistä lisääntymisjoista on jäljellä. Myös ankerias kuuluu Itämeren vaelluskaloihin. Sitä tavataan koko Itämeren alueella ja vielä nousukelpoisten Itämereen laskevien vesistöjen piirissä. Vaelluko9koon kasvettuaan ankeriaat lähtevät vaellukselle kohti kutualueitaan Sargassomerellä. Näiden vaellusankeriaiden määrä on viime vuosikymmeninä vähentynyt runsaasti elinalueiden vähennyttyä. 

Alkuperäisten makeanveden kalalajeja, jotka pysytyvät myös lisääntymään Itämeren vähäsuolaisissa osissa, ovat mm. muikku, karisiika, hauki, ahven, lahna, säyne, särki, kuha, made, harjus ja kolmipiikki. Ne kutevat ja viettävät poikasvaiheensa jokisuissa ja merenlahdissa, mutta vaeltavat syönnöksellä kauempana niin rannikolla kuin ulapallakin. 

5.4 PLANKTON 

Ekosysteemin perustuotanto. Perustuotannolla tarkoitetaan yhteyttämistä eli fotosynteesiä. Yhteyttämisessä syntyneeseen orgaaniseen ainekseen sitoutuu energiaa, joka on myös muun eliöyhteisön käytettävissä. Avomeren eliöyhteisön energiansaanti perustuu valoisassa pintakerroksessa yhteyttävien mikroskooppisten planktonlevien toimintaan. Alueelle tuleva säteily sekä elinympäristössä olevat ravinteet, joista tärkeimpiä ovat typpi, fosfori ja pii, vaikuttavat perustuotannon määrään. Säteilyn ja ravinteiden määrään vaikuttavat puolestaan olennnaisesti säätilojen säätämät meren hydrografiset olot. Itämeren eliöyhteisön on ollut pakko sopeutua pitkään, pimeään ja kylmään talveen, jona aikana eliöiden elintoiminnot ovat energian säästämiseksi minimissään. Kasvukausi alkaa varsinaisen Itämeren pohjoisosassa vasta huhtikuussa ja loppuu lokakuun puolenvälin tienoilla. 

Kasviplanktonin kehitys Talvella kasvit eivät valon puuttuessa kykene yhteyttämään lumen peittämän jään alla. Pimeänä vuodenaikana merivedessä ja merenpohjalla tapahtuukin ainoastaan orgaanisen aineksen hajoamista ja mineralisoitumista. Sen seurauksena ravinteiden pitoisuudet pintavedessä kasvavat talven mittaan. Keväällä jäiden lähdettyä veteen tunkeutuu runsaasti säteilyenergiaa. Kasviplanktonin tuotantoon valoa riittää Itämeressä vain 10-15 metrin syvyyteen. Kevätkukinnan aikana kasviplankton muodostuu ensi sijassa piilevistä ja dinoflagellaateista, kun taas loppukesällä sinilevät (syanobakteerit) ovat runsaimmillaan ja erityisesti lämpiminä kesinä, kun veden pintakerroksen lämpötila on korkeimmillaan. Kasvinsyöjäplankton (herbivorit) ja hieman myöhemmin petoeläinplankton (karnivorit) runsastuu, koska vedessä on niille paljon ravintoa. Ravinteiden ehtyessä leväkukinta kuitenkin loppuu ja kuollut levämassa vajoaa pohjalle (sedimentaatio). 

5.5. RELIKTIT 

Reliktit ovat jäänne-eliöitä jääkauden jälkeisiltä merivaiheilta. Heti jääkauden jälkeen Itämeren vesialue poikkesi suuresti nykyisestä ja sen fysikaalis-kemialliset olot vaihtelivat makean veden ja suolaisten merivaiheiden vuorotellessa. Monilla nykyäänkin tavattavilla lajeilla oli aikanaan paljon laajempi levinneisyys kuin nyt. Nykyiset kannat ovat siten vähäisenä jäänteenä entisestä valta-asemasta. Näitä glasiaalireliktejä Itämeressä on useita. Kilkki (Mesidotea entomon) on ehkä parhaiten Itämereen sopeutunut glasiaalirelikti. Sopeutumista on edistänyt sen hyvä suolaisuusvaihteluiden sietokyky, joten lajia tavataan Etelä-Itämereltä aina vähäsuolaisten lahtien pohjukoihin asti. Sama hyvä sietokyky on auttanut kilkin selviämistä myös Itämeren erilaisten vaiheiden muuttuviin olosuhteisiin sopeutumisessa.