Kilkki on raadon syöjä, joka mielellään oleskelee pohjaliejussa, niin että tuntosarvet vain tunnustelevat yläpuolella olevan veden liikettä. Varsinkin yöaikaan kilkit uivat vapaasti vedessä, mistä syystä niitä joutuu silakkatrooleihin jopa joukottain. Ehkä kuuluisin reliktilaji Itämeressä on myysis eli jäännehalkoisjalkainen (Mysis relicta). Itämeressä niitä on elänyt Baltian jääjärvivaiheesta alkaen ja se on tärkeä osa ravintoverkkoa suhteellisen suuren kokonsa (koiras 1,5 cm, naaras 2,0 cm) vuoksi. Itämeressä ja järvissä monet arvokalat kuten siika ja taimen käyttävät myysistä ravinnokseen. Kilkin ja myysiksen tavoin murtoveteen on sopeutunut hyvin myös valkokatka (Pontoporeia affinis). Pohjanlahdella ja varsinkin Perämerellä ne ovat laajoilla alueilla pohjan ainoita eläimiä. Pohjan neliömetrillä voi elää tuhansia valkokatkoja. Kalojen ravinnosaa valkokatkalla on merkittävä osuus. Monet arktiset reliktit ovat voineet tulla Itämeren alueelle vasta jääkauden jälkeen. Kyseessä ovat lajit, joiden päälevinneisyys on arktisella alueella ja ne ovat sieltä levittäytyneet Itämeren alueelle. Kun ilmasto on lämmennyt, alkuperäinen yhteys on katkennut ja arktiset reliktit ovat jääneet erilleen pohjoisista sukulaisistaan. Eräs arktinen relikti on härkäsimppu. Härkäsimppu on asettunnut jo varhain Äänisjoen jääjärveen, missä se hyvän sietokykynsä ansiosta sopeutui makean veden oloihin. Sieltä se vähitellen levisi Baltian jääjärveen ja siten Itämeren altaaseen. Fennoskandiassa tunnetaan n. 40 järveä, joissa härkäsimppua esiintyy. Meressä laji kasvaa melko kookkaaksi, noin 30-senttiseksi, järvimuodot ovat pienempiä, noin 14-15 cm. Kaloista arktisia reliktejä ovat vielä imukala ja ehkä rasvakalakin. Ne vaativat kylmää vettä elääkseen ja ovat syvän veden lajeja Itämeressä. Kalojen tulohistoriaa tutkimalla on osoittautunut, että reliktejä on monia muitakin. Lohi, taimen, nieriä, siika ja kuore ovat kaikki kaloja, joita perustellusti voidaan pitää reliktieläiminä. Niistä kaikista tunnetaan eri muotoja merestä ja järvistä. Arktisiin relikteihin lasketaan kuuluvaksi myös norppa. Härkäsimpun tapaan norppa on levinnyt kaikkiin osiin napa-aluetta. Lajin hyvä suolaisuusvaihteluiden sieto on auttanut sitä selviämään jopa Itämeren eri vaiheissa nykypäivään asti. Itämeren kanta on eriytynyt omaksi reliktipopulaatiokseen. Suuriin järviin kuten Laatokkaan ja Saimaaseen on jäänyt oma norppakanta eristyksiin Itämeren kannasta. Aika on ollut riittävän pitkä, jotta nämä populaatiot ovat kehittyneet hieman erilaisiksi kuin varsinainen Itämeren norppa, joten niitä voidaan pitää kutakin omana alalajinaan. Nykyiset ympäristömuutokset ovat niiden kannalta niin vaikeat, että jokainen niistä on elinalueellaan uhanalainen. Nykyistä lämpimämmiltä jaksoilta Itämeren pohjoisosissa on säilynyt useita eliölajeja. Tytärsaarella yhä vielä elävä tammihiiri on yksi näistä lämpövaiheen relikteistä. Myös koivuhiiren laikuttainen esiintyminen Etelä-Suomessa viittaa pikemminkin reliktipopulaatioihin kuin aluettaan laajentavaan lajiin. Reliktilajit ovat yksi Itämeren alueen erikoispiirre, johon saa luontevan selityksen ilmaston vaihtelusta kaikkine siihen liittyvine ympäristömuutoksineen. Jääkauden jälkeen alkanut nopea maankohoaminen on hidastunut, mutta vaikuttaa edelleen varsinkin Perämeren rannoilla muuttaen entistä meren pohjaa ja ranta-alueita kuivaksi maaksi. Samalla uusi rantaviiva siirtyy. Rantamerkkejä tavataankin nykyisin sisämaasta ja ne ovat itse asiassa yksi konkreettinen todiste Itämeren aiemmista vaiheista. Muinaisrantojen lisäksi sisämaahan jää joskus pitkäksikin aikaa tyypillisiä merenrannan kasvilajeja. Varsinkin keltamaite, rantavehnä ja rantamaruna ovat kestäviä lajeja kerran kasvupaikan valattuaan. Ikivanhoilla dyyneillä kaukana sisämaassa saattaa tavata mainittuja lajeja. Niistä käytetäänkin nimitystä geomorfologiset reliktit korostamaan maanpinnan muotojen merkitystä niiden kehityshistoriassa. Oman erikoisen eliöryhmän muodostavat Itämeren alueen endeemiset lajit, siis lajit, joita ei esiinny missään muualla kuin suppealla elinpaikallaan. Öölannin päivännouto on yksi näistä Itämeren alueen endemiiteistä. Myös Saarenmaan kynsimö on tällainen harvinaisuus, ja Suomesta endeemeihin lajeihin kuuluvat mm. perämerenlauha, perämerenmaruna sekä perämeren silmäruoho. Ilmavirtausten vauhdittamilla hyönteisvaelluksilla on Itämeren alueella erikoismerkitys lajien levinneisyyteen. Suomeen voi tulla lajeja kaukaa Etelä-Euroopasta tai Valko-Venäjältä. Jotkut lajit , kuten amiraaliperhonen, ohdakeperhonen ja kaaliperhonen, vaeltavat melko säännöllisesti etelästä Suomeen, toiset lajit kuten oleanterikiitäjä tai pääkallokiitäjä satunnaisemmin. Esimerkiksi vuonna 1997 Suomeen kohdistui kaalikoisavaellus, jonka seurauksena Etelä-Suomessa oli tuntuvia tuhoja kaaliviljelmillä. Perhosten ohella tänne saapuu myös kirvoja ja hämähäkkejäkin. Kaakosta ja idästä maahamme vaeltaa lintuja ja nisäkkäitä, joten eläimistö on muuttoliikkeen vuoksi jatkuvasti muuttumassa. 

5.6. UUDET TULOKKAAT 

Nykyisin tunnetaan noin 60 kasvi- ja eläinlajia, jotka ovat levinneet Itämereen ihmisen tahallisesta tai tahattomasta toiminnasta. Tämä on suuri määrä lajeja, kunsitä verrataan Itämeren luontaisesti vähäiseen lajimäärään. Se, että lajeja on levinnyt Itämereen tai viereisiin makeisiin vesiin on pääasiassa tahatonta ja johtuu laivaliikenteestä. Uusia lajeja on myös tarkoituksellisesti otettu käyttöön erilaisissa vesieläinten kasvatuksissa. 

Itämeren lajisto ei ole vieläkään vakiintunut, vaan lajeja ontullut ja tulee koko ajan. Uusimmat muutokset tunnetaan parhaiten, mutta tiedetään myös, että esim. hietasimpukka on ilmestynyt Itämereen uutena lajina kolmisen sataa vuotta sitten. Viimeisen sadan vuoden aikana Itämereen on tullut useita lajeja, joita siellä ei ennen ole lainkaan tavattu. Noin sata vuotta sitten Itämerestä tavattiin pienikokoinen nilviäislaji , vaeltajakotilo. Alun perin Uudesta Seelannista lähtöisin oleva laji on hyvin sopeutunut Itämeren olosuhteisiin. Kaikki lajit eivät kuitenkaan sopeudu yhtä hyvin Itämeren murtoveteen. Ilmeisesti laivojen pohjaan kiinnittyneenä saatiin Aasiasta Itämereen 1920-luvulla villasaksirapu. Vaikka se Etelä-Itämerellä on runsastunut aivan kalastajien harmiksi asti, se ei ole muualla mitenkään runsas. Amerikasta lähtöisin oleva amerikansukasmato on taskurapua tehokkaammin ottanut käyttöönsä Itämeren keskialueita. Kaspian mereltä kotoisin oleva vaeltajasimpukka on pystynyt hyvin lisäämään aluettaan vapaasti uivan toukkavaiheen ansiosta. Uusimpiin tulokkaisiin kuuluu kaspianhalkoisjalkainen, joka ensi kerran tavattiin Suomen rannikolta vasta vuonna 1992. Nimensä mukaisesti laji on lähtöisin Etelä-Venäjöltä, mutta pystynyt leviämään uusille alueille kanavia ja tekojärviä pitkin. Samoihin aikoihin on Itämerestä tavattu petovesikirppu. Tämä hyvin kookas vesikirppu tuo varsin uuden elementin planktonlajistoon . Itämereen on saatu uusi kalalajikin. Mustakitatokko on tavattu meren eteläosassa aivan viime vuosina. Koska laji ei kuulu arvokaloihin, vaikka onkin syötävä, sen ilmaantuminen on pikemminkin haitta kuin hyöty ainakin kalastuksen näkökulmasta. 

6. ITÄMEREN SAASTUMINEN 

Nuori, matala ja puolittain eristynyt Itämeri on herkkä muutoksille. Itämeren eliöt kestävät rasitusta keskimäärin heikommin kuin valtameren tai makean veden eliöt, sillä ne ovat alhaisen suolapitoisuuden ja kylmän talven rasittamia. Tämän lisäksi myrkyt ja muut haitta-aineet eivät vesialtaan mataluuden takia laimene samassa suhteessa kuin syvissä merissä ja vedenvaihto Tanskan salmien kautta on hyvin rajallista. Kun suuria määriä kasvien (siis myös levien ) kasvuun vaikuttavia ravinteita joutuu vesiympäristöön, vesi rehevöityy. Itämeressä tällaisia ravinteita ovat fosfori ja typpi eri muodoissaan. Suuri osa rehevöitymisestä on ihmistoiminnan tulosta. Vesi rehevöityy myös silloin, kun suolaista vettä virtaa Tanskan salmista Itämereen, laskeutuu syvänteisiin ja samalla työntää ravinnerikasta syvännevettä pintaan. Tätä kutsutaan Itämeren sisäiseksi kuormitukseksi. Rehevöitymisellä on sekä positiivisia että negatiivisia seurauksia. Rehevöitymisen positiivisista vaikutuksista voimme mainita eläinplanktonin, pohjaeläinten ja kalojen runsastumisen halokliinin yläpuolella. Mutta kun rehevöityminen jatkuu, negatiiviset vaikutukset alkavat hallita tilannetta. Pikkukalojen ja äyriäisten elinpaikkana toimivan rakkolevän määrä vähenee, sillä levälle elintärkeän valon läpäisevyys vedessä on heikentynyt ja rakkolevän päälle kasvaneet levät ja pikkueläimet ovat runsastuneet haitallisen paljon. Sedimentaatio kasvaa, mikä edelleen kiihdyttää hajottajaeliöiden hapenkulutusta halokliinin alapuolella. Kun happi loppuu, muodostuu tilalle rikkivetyä ja pohjaeläinten ja kalojen elinolosuhteet käyvät todella huonoiksi. Kun elämä pohjalla katoaa, pohjasedimentin sekoittaminen (biturbaatio) loppuu ja syvien pohjien rakenne muuttuu. 

Sedimenttianalyysien perusteella on voitu osoittaa, että syvänneveden seisahtuneisuus happikatoineen ja rikkivetyineen on luonnollinen ilmiö Itämeren syvänteissä. Tällä hetkellä syvien pohjien pinta-alasta noin 100000 neliökm on hapetonta. Itämereen joutuvan fosforin määrä on noin kahdeksankertaistunut ja typen määrä nelinkertaistunut 1900-luvun alun tilanteesta. Ravinteiden joutuminen Itämereen kiihtyi huomattavasti toisen maailman sodan jälkeen ja saavutti huippunsa 60- ja 70-luvuilla. Joidenkin Itämeren maiden osalta typpipäästöjen kasvu on hidastunut ja fosforipäästöt jopa vähentyneet viime vuosikymmenenä. Fosforipäästöjen väheneminen on hidastanut rehevöitymistä kuitenkin vain Perämerellä, missä fosfori on tärkein kasvua rajoittava ravinne. Kasviplanktonin biomassan on arvioitu runsastuneen 30-70% 1900-luvun alusta lähtien, kun taas eläinplanktonin on havaittu runsastuneen 50% pelkästään ajanjaksolla 1951-69. Matalien vesien makroskooppisten pohjaeläinten runsaudet ovat 3-5 -kertaistuneet ajanjaksolla 1920-76, kun taas syvissä vesissä niiden biomassa on vähentynyt. Suuria alueita Itämeren syvistä pohjista on autioitunut pohjaeläinten hävittyä alueelta. Ravinteet joutuvat Itämereen ilmasta, maasta, vedestä ja sedimentistä (meren pohjasta). Puolet Itämereen joutuvasta typestä saapuu ilmateitse ja on peräisin fossiilisten polttoaineiden käytöstä (liikenne, voimalaitokset, tehtaat) sekä maatalouksista haihtuvasta ammoniakista. Typpikuormitus on voimakkainta Varsinaisella Itämerellä, mikä on lähimpänä tiheästi asuttua ja raskaasti teollistunutta Keski-Eurooppaa. Vain 10% fosforista on peräisin ilmasta. Puolet fosforikuormituksesta tulee Itämereen jokia myöten. Suurin osa tästä ylimääräisestä fosforista on peräisin maanviljelyksen ja metsänhoidon liiallisesta lannoitustoiminnasta. Paikallisia ravinnelähteitä, niin kutsuttuja pistekuormittajia, ovat mm. metsäteollisuuden tuotteita käsittelevät laitokset sekä yhdyskunnat (ulosteet, lannoitteet, pesuaineet, suurten kaupunkien puhdistamattomat jätevedet). Vaikka pistekuormittajat ovat saaneet paljon huomiota osakseen poliittisissa sopimuksissa, ovat ilman ja jokien kuljettamien ravinteiden hajapäästöt suurimmassa vastuussa Itämeren kokonaisravinnekuormituksesta. Paikallisesti voi pistekuormittajilla olla merkittäväkin vaikutus rannikkoympäristöön. Esimerkiksi kirjolohen kasvatus, jonka rehevöittävä vaikutus koko Itämeren mittakaavassa on pieni, aiheuttaa vakavia paikallisia saariston rehevöitymisongelmia. 

Ympäristömyrkyt ja Itämeri 

Myrkylliset aineet joutuvat Itämereen joko suoraan teollisuuslaitosten ja yhdyskuntien päästöinä (pistekuormitus) tai hajakuormituksena; koko valuma-alueelta valuvien jokivesien mukana tai muualta kulkeutuvien ilmamassojen laskeumina. Teollisuusprosessit eivät yksinään aiheuta myrkkypäästöjä, vaan niitä aiheutuu myös raaka-aineiden hankinnassa, energian tuotannossa, kuljetuksessa sekä teollisuustuotteiden käytössä ja hävittämisessä. Klooratut orgaaniset yhdisteet, jotka muodostavat suurimman osan halogenoiduista orgaanisista yhdisteistä ja joihin mm. DDT; PCB ja dioksiinit kuuluvat, ovat äärimmäisen vaarallisia Itämeren saastuttajia. Nämä yhdisteet ovat luonteeltaan pysyviä, rasvaliukoisia ja myrkyllisiä. Sellu- ja paperiteollisuus on päävastuussa suurimmasta osuudesta Itämeren klooratuista orgaanisista saasteista. Suomi ja Ruotsi ovat tärkeitä sellun ja paperin tuottajia. Viime aikoina tapahtunut menetelmien kehittyminen ja valkaisemattoman paperin käyttö ovat laskeneet halogenoitujen orgaanisten myrkkyjen päästöjä merkittävästi. Vaikka päästöt ovat pienenemässä, pohjasedimentteihin kerrostuneet halogenoidut orgaaniset yhdisteet ovat edelleen uhkana Itämeren elävälle luonnolle. Teollisuuden raskasmetallipäästöt ovat vähentyneet viime vuosikymmeninä. Tästä huolimatta ovat kadmiumin, lyijyn, kuparin ja nikkelin pitoisuudet matalassa Itämeressä yhä Pohjanmeren pitoisuuksia korkeampia ja elohopeapitoisuus Pohjanmeren tasolla. Itämeren elohopean ja kadmiumin pitoisuudet ovat yhä kasvussa hajapäästöjen ja ilmateitse pitkiäkin matkoja kulkeutuvien saasteiden seurauksena. Itämeri on hyvin herkkä öljysaasteelle, sillä vesi on kylmää ja pitkään jään peitossa. Öljyä joutuu Itämereen pääasiassa maalta käsin pienistä jatkuvista vuodoista sekä paikallisesti onnettomuuksissa tapahtuvista öljypäästöistä. Öljyonnettomuuksilla on vakavia vaikutuksia linnustoon ja rantaeliöyhteisöihin, kun taas pienemmät jatkuvat päästöt uhkaavat koko Itämeren ekosysteemiä, etenkin sen biologisia yhteisöjä ja sedimenttejä. Ympäristömyrkkyjen vaikutuksia elävään luontoon voidaan seurata monella tasolla - tutkimalla soluja, eläimiä, yksilöitä, populaatioita, yhteisöjä ja ekosysteemejä. Myrkyn vaikutukseen voivat vaikuttaa eri tekijät ( kuten kasvuympäristö, lämpötila, happitilanne, vuodenaika tai eliön kehitysvaihe). Itämeressä mereiset eliöt ovat alhaisen suolapitoisuuden ja alhaisten lämpötilojen rasittamia, mikä saattaa lisätä niiden herkkyyttä ympäristömyrkyille. Hyvä esimerkki ympäristömyrkyn suorasta vaikutuksesta eliöön on sellua valkaisevan tehtaan läheisyydessä eläneiden kalojen evien ja luurangon epämuodostuminen. Myrkyn vaikutus voi ilmetä myös epäsuorasti esimerkiksi muutoksena aktiivisuudessa tai elinympäristön valinnassa. Simpukoiden kaivautumisaktiivisuuden muutos ja äyriäisten heikentynyt saalistuskyky ovat kaksi esimerkkiä siitä, miten eliöt reagoivat epäsuorasti kohonneisiin raskasmetallipitoisuuksiin. Ympäristömyrkkyjen pitoisuuksia voidaan mitata suoraan elävästä materiaalista käyttämällä eliöiden elimistä otettuja näytteitä, esimerkiksi mittaamalla elohopeapitoisuuksia kalan lihaskudoksesta. Elohopeapitoisuudet ovat yleisesti ottaen alhaisia Itämeressä paitsi Pohjanlahdella, ja sielläkin ne ovat laskeneet jatkuvasti. Kalojen lyijypitoisuudet vaihtelevat runsaasti niin alueellisesti kuin ajallisestikin, eikä mitään selkeitä suuntauksia ole havaittavissa. Lyijyn korkeimmat pitoisuudet on mitattu Itämeren eteläosissa. Lievää laskua on tutkitulla aikaperiodilla havaittavissa, mikä johtunee siirtymisestä lyijyttömään polttoaineeseen. Teollisuuden vesien- suojelun tärkeimpänä tehtävänä on kehittää ja ottaa käyttöön sellaisia tuotantoprosesseja, jotka minimoivat ympäristölle haitalliset vaikutukset - ns. puhdas teknologia. Raaka-aineiden ja kemikaalien valinnassa tulisi suosia aineita, jotka aiheuttavat mahdollisimman vähän ympäristöongelmia prosessin eri vaiheissa. Teollisuuden jätevesikuormitusta voidaan pienentää erilaisten käsittelyprosessien avulla. Valtaosa teollisuusjätevesistä käsitellään biologisesti aktiivilietemenetelmällä, aivan kuten yhdyskuntajätevedetkin. Biologisissa jätevesipuhdistamoissa poistetaan jätteen sisältämästä orgaanisten aineiden määrästä 90%. Monet myrkylliset aineet, kuten klooratut yhdisteet, hajoavat samanaikaisesti. 

Itämeren suojelu: kansainvälinen yhteistyö 

Itämeren tila on erittäin huolestuttava. Itämeri on äärimmäisen herkkä pilaantumiselle, sillä se on harvinaisen matala, kylmä ja eristynyt merialue ja sen suuri valuma-alue on tiheästi asuttu. Itämeri on myös yksi maailman tutkituimmista merialueista. Ensimmäinen Itämeren alueen suojelusopimus allekirjoitettiin Gdanskissa vuonna 1973; se käsitteli Itämeren kalakantojen säännöstelyä. Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimus (Helsingin sopimus) allekirjoitettiin vuonna 1974. Sopimuksesta huolehtii Helsinki komissio (HELCOM; tai Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissio). Helsingin sopimus astui virallisesti voimaan vuonna 1980, jolloin kaikki silloiset rannikkovaltiot olivat vahvistaneet sopimuksen. Tämä sopimus pyrki "kahlitsemaan" kaikki ne lähteet, jotka saastuttivat Itämerta niin maalta kuin laivoista käsin. Vuonna 1988 päätettiin kunnianhimoisesti vähentää typen, fosforin, raskasmetallien ja orgaanisten ympäristömyrkkyjen päästöjä puoleen ajanjaksolla 1987-1995. Kahdeksan rannikkovaltiota allekirjoitti uuden Helsingin sopimuksen vuonna 1992. Tärkein edistysaskel oli, että sopimus tuli käsittämään kaikki merialueet Itämeren alueen rannikkovedet ja sisävedet mukaanlukien. Seuraavat uudet periaatteet lisättiin: saastuttaja maksaa - periaate, paras mahdollinen teknologia, ympäristöystävällisin toimenpide sekä varovaisuusperiaate. Helsingin sopimus on kunnianhimoinen, mutta realistinen ja se on kansainvälisesti korkeasti arvostettu. HELCOMin kokouksissa toimii tarkkailijoina seuraavia epäpoliittisia kansalaisjärjestöjä: *CCB (Coalition Clean Baltic) koostuu 20 jäsenjärjestöstä, joita toimii kaikissa Itämeren alueen maissa. *Greenpeace International tähtää rauhaan ja ekologiseen tasapainoon maapallolla. Meren saastumisen estäminen on yksi Greenpeacen tärkeimmistä työsaroista. *WWF (Maailman Luonnonvarain Säätiö) on maailman laajin luonnonsuojelujärjestö. Se toimii menestyksekkäästi esim. Itämeren hylkeiden ja merikotkien suojelussa. UNESCOLLA on kansainvälinen Itämertä koskeva ympäristökasvatushanke, Itämeriprojekti. *Uppsalan yliopisto toteuttaa laajaa "The Baltic University" -ohjelmaa, jota voidaan seurata satelliittivälitteisesti koko Itämeren alueella. *Itämeren alueen kestävän kehityksen ohjelma - Baltic 21. Tämä ohjelma on hyväksytty Itämeren valtioiden neuvoston ulkoministerikokouksessa 22.-23.6.1998. Baltic 21 on alueellinen kestävän kehityksen toimintaohjelma, jonka valmisteluun ovat osallistuneet kaikki Itämeren alueen yhdeksän rantavaltiota, Euroopan unioni sekä lukuisa joukko järjestöjä, rahoituslaitoksia ja kansalaisliikkeitä. Ohjelmassa on seitsemän toimintalohkoa: maatalous, metsätalous, kalastus, liikenne, teollisuus, energia ja matkailu. Lähtökohtana ovat yhteisesti sovitut määritelmät, tavoitteet ja pääperiaatteet sekä eri lohkojen tarpeita kuvaavat, vuoteen 2030 asti ulottuvat skenaariot. Ohjelman toimeenpanovaihe käynnistyi syyskuussa 1998. Tavoitteiden toteutumisesta raportoidaan Itämeren neuvoston (CBSS) ministerikokouksille ja muille keskeisille Itämeriyhteisön osapuolille. 

7. ITÄMEREN TULEVAISUUS 

Itämeren luonnonympäristö on uhattuna. Rehevöityminen lisääntyy jatkuvasti, jopa kiihtyvässä määrin. Vaikka tehtaiden ja yhdyskuntien myrkkypäästöt ovat pienenemässä, ilman myrkkysaasteet ovat edelleen vakava ongelma Itämeren alueella. Itämerellä on sattunut joitakin öljyonnettomuuksia, mutta kuitenkin vakavilta pitkäaikaisilta ympäristövaikutuksilta on vältytty. Emme kuitenkaan voi luottaa hyvään onneen. Öljyonnettomuudet ovat yksi Itämeren luonnon vakavimmista uhkista, eikä tilannetta helpota yhtään se, että itäiselle Suomenlahdelle ollaan suunnittelemassa jopa kahta jättimäistä öljysatamaa. 

Aiemmin tapahtunut sotateollisuuden jätteiden upottaminen saattaa tulevaisuudessa aiheuttaa vakavia myrkkyongelmia. Maailmanlaajuisen kasvihuoneilmiön on arvioitu kohottavan Itämeren lämpötilaa 4-5 asteella seuraavan 100 vuoden aikana. Vaikka tämän myötä Itämeressä pystyisi elämään yhä enemmän lajeja, monet harvinaiset kylmien vesien lajit häviäisivät. Kasvihuoneilmiön myötä myös vedenkorkeus nousisi, joten rantaviiva siirtyisi mantereen suuntaan. Itämeren ympäristön huono tila on perintöä aiemmilta teollisuustoiminnoilta joissa vesi- ja ilmansaasteiden ehkäisyyn ei käytetty mitään tai korkeintaan hyvin puutteellista teknologiaa. Tilanne on monessa Itämeren maassa parantunut, mutta aiemmissa itäblokin valtioissa tilanne on edelleen sietämätön. Näiden valtioiden tilannetta on entisestään vaikeuttamassa ne ongelmat, jotka liittyvät tämänhetkisiin poliittisiin ja taloudellisiin uudistuksiin. Yhdyskuntajätteiden käsittely on puutteellista useissa Itämeren valuma-alueen osissa. Valuma-alueella elää lähes 90 miljoonaa asukasta ja on arvioitu, että noin 30 miljoonan ihmisen jätevedet päätyvät Itämereen käsittelemättöminä. Heikosta suunnitelmallisuudestaan (ylilannoitus, vesiensuojelun kannalta huonosti sijaitsevat pellot) johtuen maatalous on paljolti vastuussa Itämeren rehevöitymisestä. Ilmansaasteet ja kasvihuoneilmiö ovat maailmanlaajuisia ongelmia ja tämän vuoksi vastuu niistä jakautuu koko maapallon väestön kesken. Asenteiden ja toimintojen pitäisi muuttua niin virallisella kuin yksilötasollakin. Itämeren pelastamista edistävää ammattitaitoa on kartutettava ja sitä tukevaa teknologiaa kehitettävä. Vaikka kansainvälisiä sopimuksia on kritisoitu niiden jähmeydestä ja tehottomuudesta, on selvää, että ilman niitä Itämeren tila olisi huomattavasti heikompi. Ihmisten mielipiteiden ja käyttäytymisen on muututtava. Käytettävien energialähteiden ja kulkuvälineiden valinnassa sekä energiankäytössa tulee pyrkiä pienimpään mahdolliseen ympäristön rasitukseen. Kierrätyksen tulee olla osana ihmisten jokapäiväistä elämää ja kemikaalien päivittäisessä käytössä on toimittava vastuullisesti. Kansalaisilla on oikeus vaatia poliitikoilta ympäristöystävällisiä päätöksiä. 8. TEHTÄVIÄ LUOKAN KANSSA 

Edellä käsitelty Itämeri aineisto on aika asiapohjaista tekstiä ja sisällöltään runsaasti sellaista asiaa, joka ei tule esille peruskoulun alemmilla luokka-asteilla 1-6. Suoraan tekstiin perustuvia tutkimustehtäviä on siten vaikea laatia, mutta asiaa sivuavia aiheita löytyy helposti. Niistä joitakin seuraavassa. 

A. KALAT JA ÄYRIÄISET Tutustumiskohteena voisi olla Oulun kauppahalli ja siellä nimenomaan kalatiskit. Kalankäsittelyn asiantuntijat (esim. Kuha) esittelevät mielellään eri kalalajeja ja jos vierailusta sopii etukäteen, heillä on usein tarjolla näytettäväksi myös kalastajien pyytäminä harvemmin nähtyjä ja varsinkin lapsille oudompia kalalaleja kuten simput, kolmipiikki jne. Silakkaa ja kilohailia voi yrittää erottaa toisistaan, eikä turskakaan ole varmaan useimmille tuttu kala ainakaan tuoreena. Oulun pohjoispuolen kouluilta voi toteuttaa pyöräretken Kellon Kiviniemen kalasatamaan, jossa voi sopia ammattikalastajien kanssa kalastajan ammattiin tutustumisesta: n välineet n saalis n haittatekijät (esim. simput, kilkit, hyljevahingot jne. Samalla voi havannoida meren rantaa, sen kasvillisuutta, jääkauden jäänteitä (uria kalliossa), maan kohoamisen merkkejä, mahdolliset saasteet, ihmisten jätökset jne. B. VIERAILU ELÄINMUSEOSSA Pääaiheena hylkeisiin tutustuminen. Erot lähinnä koon ja ulkonäön suhteen eri hyljelajeilla. Alustavasti keskustellen hylkeistä: n lajit n määrät n miksi suojellaan n hyödyt n haitat n ravinto Eläinmuseovierailuun voi yhdistää myös muihin Itämeren lajeihin tutustumisen ja esim. ns. relikteihen tutustumisen kuten tammihiiri, koivuhiiri jne. C. MAHDOLLINEN VIERAILU HAILUOTOON Tutustuminen Hailuodon rantojen kasvustoon, pinnan muotoihin, jälkiin maankohoamisesta, jälkiä jääkaudesta. Mahdollinen näyte meren pohjan liejusta ja sen tutkiminen , mitä silmin havaittavia pieneliöitä löytyy? Merelliset linnut. Muista pesimärauha, jos olet siihen aikaan likkeellä! 

D. KESKUSTELUT LUOKKAYMPÄRISTÖSSÄ Voidaan toteuttaa koko luokka yhdessä esim. puheenjohtajavetoisesti, ryhmäkeskusteluina tai paneelina. Sopivia aiheita: rehevöityminen, ympäristömyrkyt, suojelu ja tulevaisuuden näkymät. 

Kaikkiin pohdiskeltavaksi sopii esim. n mikä aiheuttaa ja mistä tulee n mitkä ovat seuraukset ja uhkakuvat n mitä parannuksia on tehty ja voidaan tehdä n voitko itse vaikuttaa mitenkään n onko tarpeellista puuttua ja ottaa kantaa Keskustelun taustaksi tai päätteeksi sopii hyvin lähdeviitteessä mainittu kalvosarja: Itämeri, ympäristö ja ekologia. 

E. JÄTTEET JA KIERRÄTYS Kodin jätteiden käsittelystä ja kierrätyksestä on nykyisin runsaasti saatavilla tietoa ja materiaalia. Kuitenkin asia on sen verran tärkeä, että on hyvä käydä asiaa läpi esim. teemapäivän muodossa, jolloin asia tulee konkreettisesti tutuksi. Vaikka vain pienimuotoisen kompostin rakentaminen ja ylläpito oman koululuokan kanssa vastuuoppilaineen on erinomaista oppia ja vaihtelua normaaliin luokkahuonerutiiniin verrattuna ja valmis kompostimulta arvotavaraa vaikka myytäväksi esim. luokan varojen kartuttamiseksi. 

LÄHTEET: 

Suomen luonto 4, vedet, 1981. päätoim. Havas, P. Kirjayhtymä, Helsinki. Itämeri, 1984. toim. Voipio, A. ja Leinonen, M. Kirjayhtymä, Helsinki. Ympäristön tila Suomessa, 51 piirtoheitinkalvoa, 1993. Ympäristötietokeskus, Vesi- ja ympäristöhallitus, Ympäristöministeriö. Itämeren tila, Suomen ympäristö n:o 113, 1997. Ympäristöministeriö, Ympäristön suojeluosasto. Itämeri, ympäristö ja ekologia kalvosarja, 1998. Furman, E., Salemaa, H. ja Välipakka, P. Digitone Oy ja Aarnipaja Ky, Kuokka, P. Helsinki. Itämeri - luonto ja ihminen, 1998. Furman, E., Dahlström, H. ja Hamari, R. Otavan kirjapaino, Keuruu. Itämeren alueen kestävän kehityksen ohjelma - Baltic 21, Suomen ympäristö n:o 279, 1999. Ympäristöministeriö, Ympäristönsuojeluosasto, Helsinki.