Ympäristökysymykset alkoivat nostaa päätään kehitysyhteistyöhön liittyvässä keskustelussa 1970-luvulla. Vuonna 1987 nämä teemat tiivistettiin YK:n Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa Yhteinen tulevaisuutemme, joka toi kestävän kehityksen käsitteen erottamattomaksi osaksi globaalisen politiikanteon arkipäivää. 

Raportissa kestävä kehitys määritellään nykyihmisten tarpeiden tyydyttämiseen ja elinolojen parantamiseen tähtääväksi toiminnaksi, joka ei saa millään tavoin vaarantaa tulevien sukupolvien elinoloja. Kestäväkään kehitys ei tietenkään voi olla mikään pysyvä tila, vaan tarpeiden muutoksiin mukautuva prosessi. Muuhun kulttuuriin läheisesti sitoutuneet tarpeet taas voivat vaihdella suuresti yksilöittäin ja ajan kuluessa. Se, mikä on elintärkeää vuoden 2000 suomalaiselle, voi olla täysin yhdentekevää vaikkapa Kalaharin bushmannille. Varmaa on se, etteivät tarpeet voi viitata pelkästään aineellisiin asioihin. Pikemminkin hyvinvointi sisältää runsaasti sekä sosiaaliseen että luonnolliseen ympäristöön liittyviä ulottuvuuksia. 

Kestävän kehityksen eri ulottuvuuksista onkin korostettu erityisesti ekologista kestävyyttä eli sitä, että kehityksen on oltava sopusoinnussa luonnossa itsestään etenevien kehityskulkujen kanssa. Lisäksi kehityksen ekologiseen näkökulmaan kuuluu maapallon biologisesta monimuotoisuudesta sekä luonnonvarojen säilymisestä ja ylläpidosta huolehtiminen. Toinen tärkeä kestävän kehityksen ulottuvuus on taloudellinen kestävyys. Kehityksen odotetaan olevan ekologisesta kestävyydestään huolimatta paitsi taloudellisesti kilpailukykyistä, myös tulevien sukupolvien tarpeet huomioon ottavaa. 

Ekologisten ja taloudellisten näkökulmien lisäksi on painotettu kehityksen sosiaalista ja kulttuurista kestävyyttä. Sosiaalinen kestävyys edellyttää, että kehitys tukee ihmisten omaa elämänhallintaa ja että mahdollisen taloudellisen kasvun tulokset jaetaan tasapuolisesti. Lisäksi tapahtuvat muutokset eivät saa olla liian nopeita, vaan ihmisille on annettava aikaa sopeutua niihin. Kulttuurinen kestävyys tarkoittaa, että kehityksen on oltava sopusoinnussa paikallisten ihmisten kulttuuristen käsitysten kanssa. Käytännössä juuri kulttuurinen kestävyys edellyttää erilaisten asioiden laaja-alaista arviointia. Esimerkiksi tietyn alkuperäiskansan siirtäminen omalta ekologisesti arvokkaalta asuinalueeltaan reservaattiin voi joissakin tapauksissa vaikuttaa ekologisesti kestävältä, muttei takuulla ole sitä kulttuurisesti. Asian monimutkaisuutta ei helpota se, että länsimaisen luonnontieteen tuottamat määritelmät vaikkapa ympäristöongelmista ovat jo itsessään kulttuurisia ja sellaisina alttiina muutoksille. 

Toteutuakseen kestävä kehitys edellyttää sellaista moraalista ilmapiiriä, jossa taloudellisten etujen ajaminen ei aina mene luonnon ja ihmisen hyvinvoinnista huolehtimisen edelle. Huolenpidon tulee olla paitsi tuleviin sukupolviin ulottuvaa, myös maailmanlajuista. Norjalainen ympäristöajattelija Arne Naess onkin kirjoittanut, että teollisuusmaiden on tingittävä omasta elintasostaan kehitysmaiden hyväksi kestävän kehityksen nimissä. 

Myös ympäristöpolitiikan läpäisyperiaate on kestävän kehityksen vättämätön edellytys. Kehitysyhteistyöpolitiikkaan sovellettuna tämä tarkoittaa sitä, etteivät ympäristöön liittyvät tavoitteet voi olla irrallaan muusta kehitysyhteistyöstä, vaan niitä on toteutettava kaikilla kehitystyön osa-alueilla. Kehitysvaroilla ei saa tukea esimerkiksi saastuttavan teollisuuden perustamista. Läpäisevyyskysymys on paitsi suuri haaste, myös erinomainen kehitysyhteistyön laadun mittari. Mitä laajemmin kestävän kehityksen eri ulottuvuudet on huomioitu, sitä vakavammin kokonaisvaltaiseen kehitysyhteistyöhön suhtaudutaan. 

Muita kestävän kehityksen edellytyksiä niin kehitysmaissa kuin muuallakin ovat muun muassa luonnon kantokykyä määrittelevien ympäristöindikaattoreiden luominen sekä ympäristöön vaikuttavien rakennus- ja muiden hankkeiden ennaltaehkäisevä ympäristövaikutusten arviointi ja näiden vaikutusten seuranta. Lisäksi kaikkialla olisi pyrittävä käyttämään ympäristön kannalta tehokkainta ja puhtainta saatavilla olevaa teknologiaa. Erityisen tärkeää on myös, että tuottajan vastuu tuottamansa hyödykken ympäristökuormituksesta ulottettaisiin pelkästä valmistusprosessista yli koko hyödykkeen elinkaaren. 

Monet kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet kestävä kehitys -käsitettä liiallisesta löyhyydestä ja tätä käsitteellistä löyhyyttä seuranneesta saamattomuudesta. Kestävyys on kritiikin mukaan irroitettu ekologisesta taustastaan samalla kun kehitys on latistunut merkitsemään pelkkää talouskasvua. Maan ystävät -järjestön johdolla onkin viime vuosina alettu puhua ympäristövarasta. Lyhyesti sanottuna ympäristövaralla viitataan niihin päästöihin ja luonnonvarojen kulutuksen märään, joka voidaan sallia kullekin maapallon asukkaalle vuosittain ilman, että saastuminen ylittää luonnon kantokyvyn. Ympäristövaran pohjana on siis maailmanlaajuisen resurssien tasajaon ajatus. Kestävään kehitykseen verrattuna ympäristövaran käsite on erittäin konkreettinen, jos vain kyetään tuottamaan uskottavia laskelmia maailmanlaajuisesta kestävän kulutuksen määrästä. Aika näyttää, korvaako ympäristövara tätä nykyä hegemonisessa asemassa olevan kestävän kehityksen käsitteen kansainvälisessä kehitys- ja ympäristöpolitiikan kielenkäytössä.