3.1. Metsäkato, eroosio ja aavikoituminen

3.1.1. Metsäkato 

Metsien katoaminen kiihdyttää kasvihuoneilmiön voimistumista ja vähentää luonnon monimuotoisuutta. Metsätuhot voivat johtaa liian nopeaan maaperän eroosioon sekä aavikoitumiseen. Lisäksi metsätuhoihin liittyy usein pohjavesitasojen aleneminen ja vesistöjen laadun heikentyminen valuma-alueilla. 

3.1.2. Eroosio 

Ihminen aiheuttaa eroosiota tuhoamalla metsiä ja muuta maaperää sitovaa kasvillisuutta. Eroosio on erityisen suuri ongelma trooppisilla pelto- ja laidunmailla, joiden viljelijät joutuvat siirtymään yhä eroosioherkemmille alueille vanhojen peltojen muttuessa maaperän kulumisen takia hedelmättömiksi. Koneellinen ja yhtä lajia suosiva tehoviljely kihdyttää eroosiota pehmeiden, ihmistyövaltaisuutta ja sekaviljelyä suosivien viljelymenetelmien ehkäistessä sitä. Edelleen eroosiota voidaan vastustaa maaperänsuojeluohjelmin, pengerryksin ja suojaistutuksin. 

3.1.3. Aavikoituminen

3.2. Vedenkäyttöön liittyvät ongelmat ja hyvälaatuisten vesivarojen väheneminen

Sadevesi jakautuu äärimmäisen epätasaisesti; päiväntasaajalla voi sataa 3000 millimetriä (kolme metriä!) vuodessa kun taas joillakin seuduilla ei sada ollenkaan. Suomen vuotuinen sademäärä on noin 600 millimetriä, mikä näillä leveysasteilla ylläpitää varsin rehevää kasvillisuutta. Lähellä päiväntasaajaa vastaava määrä haihtuu voimakkaamman auringonsäteilyn vuoksi taivaan tuuliin ja kykenee vain kuivan savannin ylläpitoon. 

Ihmiskunta käyttää vettä noin 750 kuutiometriä vuodessa henkilöä kohden. 75% kulutetusta vedestä menee kasteluviljelyyn, 20% teollisuuden tarpeisiin ja loput 5% jää kotitalouksille. Yleensä ihmisen käyttämä vesi palautuu laadultaan hekentyneenä luontaiseen kiertokulkuun. 

Siitä huolimatta, että uusiutuvat vesivarat ovat maailmanlaajuisessa mittakaavassa noin kolme kertaa ihmisen käyttämiä vesivaroja suuremmat, yli miljardi ihmistä elää edelleen kuilun partaalla vesihuollon suhteen. Kun Helsingissä vettä kuluu noin 320 litraa päivässä henkeä kohti, pitää useissa osissa Afrikkaa ja Etelä-Aasiaa selviytyä viidellätoista. Tämä epäsuhta johtuu vesivarojen epätasaisesta jakaantumisesta: päiväntasaajan lähellä sijaitsevilla kuivilla, mutta tiheään asutuilla seuduilla, missä vettä kipeimmin tarvitaan, sitä on saatavilla vain rajallisesti. Monissa nopeasti teollistuvissa maissa, kuten Intiassa, teollisuuden vedentarve ja erityisesti kivihiilen polttamisen aiheuttama vesistöjen happamoituminen huonontavat tilannetta entisestään. 

Yleensä veteen liittyvät ympäristöongelmat johtuvat pohjavesien liikakulutuksesta ja saastumisesta. Myös kasteluviljely on usein ongelmien takana: tuotantolukuja kestämättömällä tavalla nostavat kasteluviljelytekniikat voivat siirtää asutusta luonnostaan huonosti tuottaville ja kuiville alueille, joiden pohjavesivarat uusiutuvat hitaasti. Suurkaupunkien ja kasteluviljelyn runsas pohjaveden käyttö on aiheuttanut meriveden pääsyä pohjavesiin ja näiden suolaantumista erityisesti Kaakkois-Aasiassa. Kasteluviljelyssä vapautuva vesihöyry on eräiden teorioiden mukaan myös yksi ilmastonmuutoksen pääsyistä. 

Vesihuollon kehittäminen on pitkään ollut yksi tärkeimmistä kehtysyhteistyön tavoitteista. Vaikka tilannetta on saatu monin paikoin parannettua, uhkaavat väestönkasvu sekä vedenjakeluverkostojen kunnossapitoon liittyvät ongelmat saavutettuja tuloksia. Pelkkä vedenjakelun tehostaminen ei riitä ratkaisemaan sitä ongelmaa, että vesivarat ovat jatkuvasti vähenemässä. Teollisuuden edetessä ja elintason noustessa veden säästäminen ja pyrkiminen käyttöveden suljettuun kierrättämiseen tulevat väistämättä nousemaan yhä tärkeämmäksi niin teollisissa prosesseissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. Vaikka vesihuollon ongelmat eivät toistaiseksi olekaan kaikkein merkityksellisimpiä ympäristön pilaajia, on vesi ympäristökysymyksenä ensisijainen inhimillisen hyvinvoinnin kannalta. 

3.3. Väkiluvun ja kaupunkien räjähdysmäinen kasvu

Maapallon väestönkasvun odotetaan hidastuvan lähivuosikymmenten aikana. Poikkeuksena tästä säännöstä on Saharan etelänpuoleinen Afrikka, jossa kasvu jatkunee pitempään - tällä hetkellä 2,9 prosentin vuosivauhdilla. Varsinaista väkiluvun kasvua nopeampaa on 1950-luvulta lähtien ollut kaupunkien kasvu. Tällä haavaa noin kaksi miljardia ihmistä kansoittaa pelkästään kehitysmaiden kaupunkeja. Nopeinta kaupungistuminen on Afrikassa, koska siellä kaupunkeihin on alettu muuttaa suhteellisesti myöhemmin muihin maanosiin verrattuna. Monissa Afrikan maissa kaupunkiväestön osuus on alle neljäsosa koko väestöstä, kun kaikkein kaupungistuneimmassa maanosassa, Etelä-Amerikassa, kaupunkilaisia on väestöstä lähes kolme neljännestä. Suurimmat - ja ympäristönäkökulmasta ongelmallisimmat - kymmenien miljoonien asukkaiden suurkaupunkialueet löytyvätkin juuri latinalaisesta Amerikasta. 

Kaupungistumisen syynä on elinkeinoelämän rakennemuutos ja sitä seuranut kulttuurinmuutosprosessi. Eri puolilla maapalloa voimakas teollistuminen on ollut maanviljelyn tehostumisen kanssa yhtäaikainen kehityskulku - rahatalous on korvannut omavaraistalouden. Tällainen kehitys sekä työntää ihmisiä pois maaseudulta, jossa pärjätään nyt vähemmälläkin väellä, että vetää heitä paremman elämän toivossa kohti teollisuuslaitosten ympärille syntyneitä kaupunkeja. Teollisuus ei kuitenkaan ole merkittävin työllistäjä kehitysmaidenkaan suurkaupungeissa. Sen sijaan tärkeitä työllistäjiä ovat hallinto, palvelut sekä suuri- ja pienimuotoinen kauppa. Harvinaisia eivät ole myöskään päivätyöt, kerjääminen ja jätteiden kerääminen - työttömyydestä puhumattakaan. Köyhimpien kaupunkilaisten turvana, puuttuvien sosiaalipalvelujen luonnollisena vastikkeena, ovat olleet ennen kaikkea talonpoikaisajalta periytyvät sukulaisapujärjestelmät. Kulttuurin muutoksen edetessä sukulaisten muodostamat turvaverkostot kuitenkin heikkenevät, ja köyhien asema kiristyy entisestään. 

Hallitsematon kaupunkien väkimäärällinen ja alueellinen kasvu on ongelma paitsi ympäristön, myös sosiaalisesta näkökulmasta. Toimiva kaupunkiympäristö kaipaa paljon enemmän organisoitumista kuin ensi näkemältä osaamme ajatellakaan. Kehitysmaissa räjähdysmäisesti laajenevien kaupunkien ympäristöhuoliin kuuluvat vilkkaan liikenteen ja saastuttavan teollisuuden lisäksi puutteellinen jäte- ja vesihuolto sekä sanitaatio, valtava asukastiheys sekä viimeisimpiäkin viheralueita ja kasvillisuuden rippeitä hävittävä asukasluvun kasvu. Pahimpia edellä mainitut ongelmat ovat erilaisista jätteistä kasatuissa hökkelikylissä ja slummeissa, joista luonnollisesti puuttuvat kaikenlaiset palvelut elintarvikkeiden jakelusta lähtien. Usein slummit sijaitsevat asumiskelvottomilla alueilla, kuten soilla tai saastuneilla seuduilla. Slummiutumiskehityksen estäminen ja kaupunkien kasvun kuriin saaminen vaatii ennen kaikkea toimivaa hallintoa, järjestelmällistä suunnittelua sekä runsaasti varoja. Suomi on tukenut erityisesti YK:n eri alajärjestöjen tekemiä, kansalaisten omaa aktiivisuutta painottavia kaupunkistrategioita. 

Kaupunkeja voidaan tarkastella suurina tuotantolaitoksina, joihin käy jatkuva elintarvikkeiden, raaka-aineiden ja tavaroiden virta sekä ympäröivältä maaseudulta että nykypäivänä enenevässä määrin ympäri maailmaa. Kaupungista pois virtaa puolestaan siellä raaka-aineista jalostettuja tavaroita. Tämä maailmanlaajuinen tavaroiden virta samoin kuin kaupunkien sisäinen tuotanto- ja palveluelämä, rakentaminen, valaistus, lämmitys, ilmastointi ja autoliikenne, kuluttaa suunnattomat määrät energiaa ja luonnonvaroja. Laajetessaan kaupungit tuhoavat asfaltteineen ja betonirakennuksineen ympäröiviä viljelysmaita ja metsiä usein mittaamattoman pitkiksi ajanjaksoiksi. Hallittu kaupunkien kasvu voi kuitenkin vähentää ympäristöön kohdistuvaa rasitusta siellä, missä maaseudun asukastiheys on korkea, sekä tehdä arvokkaiden luonnonalueiden rauhoittamisen mahdolliseksi. Luonnollisesta elinympäristöstään ja omavaraisesta elinkeinostaan irti temmatun ihmisen hätään kaupungit sitävastoin tarjoavat vain kosmeettista apua. 

3.4. Ympäristömyrkyt ja jäteongelma

3.4.1. Myrkyt

Yleisesti ottaen kehitysmaissa kulutetaan ympäristölle vaarallisia aineita huomattavasti läntisiä teollisuusmaita vähemmän. Kuitenkin useissa maissa vaarallisimpia kemikaaleja koskeva lainsäädäntö ei ole ajan tasalla. Esimerkiksi DDT, joka on kielletty useimmissa pohjoisen maissa, on edelleen laajasti käytössä etelässä, erityisesti Afrikassa. Samoin myrkkyjen "oikeaa" käyttöä koskeva tiedotus ja niiden käyttöä valvovat organisaatiot voivat olla puutteellisia. Edelleen, jos ja kun ongelmajätteiden käsittelyyn ei ole rahallisia tai hallinnollisia resursseja, läntisessä mittakaavassa pienetkin myrkkymäärät voivat koitua ongelmallisiksi köyhässä maassa. 

Myös teollisuusmaissa tuotettujen ongelmajätteiden kuljettaminen kehitysmaihin on kasvava ongelma kansainvälisen kaupan vapautuessa. Tällainen toiminta tarjoaa läntisille suuryrityksille halvan ja helpon keinon päästä eroon tuottamistaan kiusallisista myrkyistä. Samankaltaista toimintaa monikansalliset yritykset harjoittavat siirtäessään vaarallisimpia ja kaikkein saastuttavimpia tehtaitaan sinne, missä saastuttamista koskeva lainsäädäntö on lapsenkengissään. Maksimaaliseen voittoon lyhyellä aikavälillä tähtäävä ajattelu ei kykene ottamaan ympäristön hyvinvointia huomioon sen paremmin pohjoisissa kuin eteläisissäkään maailmankolkissa. 

Kehitysyhteistyöllä voidaan vaikuttaa erityisesti myrkkyjen käyttöön maataloudessa. Tämä on mahdollista puhtaampia viljely- ja tuholaistorjuntamenetelmiä tutkimalla ja kehittämällä. Tällaista tutkimusapua Suomi on rahoittanut muun muassa Sambiassa ja Keniassa. Kierto- ja sekaviljelyllä sekä biologisten torjuntamenetelmien ja mekaanisten tuholaispyydysten avulla voidaan saavuttaa paljon. Kehitysmaiden jätteenvalvonta- ja valistusorganisaatioita voidaan kehittää tarjoamalla koulutusapua. Tärkeä sija on myös kestävän kehityksen läpäisyperiaatteella - sillä, että haitallisia kemikaaleja pyritään välttämään muissakin kuin pelkästään ympäristöön liittyvissä kehitysyhteistyöhankkeissa. 

3.4.2. Jäte

Yhdyskuntien jätehuolto on kuitenkin useissa kehitysmaissa lapsenkengissä; miljoonakaupungeissa pienetkin yksilökohtaiset jätemäärät kasaantuvat helposti mittaamattomiksi vuoriksi. Jätteitä poltetaan kujilla ja pihoilla eivätkä kaatopaikkapalotkaan ole harvinaisia. Samoin kehitysmaiden teollisuus saastuttaa inhimillisempien tuotantolukujensa vuoksi laajassa mitassa länsimaista teollisuutta vähemmän, mutta puutteellisen lainsäädännön ja varojen vähyyden vuoksi teollisuuden aiheuttama pistemäinen, paikallinen ympäristökuormitus nousee helposti kestämättömälle tasolle. Valvonnan ja varojen puutteessa kemikaalien ja jäteöljyjen valuttaminen maaperään voi tuntua vastuullista jätehuoltoa houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Lainsäädännön ja valvovien instituutioiden kehittäminen on teollisuuden jäteongelmien kannalta välttämätöntä. 

Puutteellinen sanitaatio muodostaa suuren jäteongelman kehitysmaissa. Useissa osissa maailmaa viemäriverkostoa tai erityisiä käymälöitä ei ole käytössä, vaan tarpeet tehdään yksinkertaisesti takapihoille. Tällainen toiminta on luonnonmukaista harvaan asutussa ympäristössä, mutta valtava terveysriski miljoonakaupunkien slummeissa. Vaikka viemäriverkosto olisikin toiminnassa, jätteet saatetaan laskea niistä vesistöihin täysin käsittelemättömänä. Vesivaraongelmien vuoksi kompostoivat käymälät ovat ympäristön kannalta ihanteellinen ratkaisu sanitaatio-ongelmiin - itse asiassa ne olisivat ekologisia myös rikkaassa pohjoisessa. Kompostikäymälät ovat yleistyneet kehitysyhteistyön seurauksena erityisesti Kaukoidän köyhissä maissa, mutta esimerkiksi Afrikassa sanitaatio-ongelmien ratkaisuun liittyy vielä kulttuurisia, teknisiä ja valistukseen liittyviä haasteita. 

3.5. Globaalit ongelmat

Syynä tähän on ensinnäkin köyhyys. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksena todennäköisesti yleistyviä myrskyjä vastaan voidaan rikkaissa maissa suojautua teknologisin ratkaisuin, rakentamalla kestävämpiä taloja. Myös infrastruktuuri katastrofitilainteiden varalle - esimerkiksi tiedonkulku ja ruuanjakelu - on näissä maissa parempi kuin köyhissä maailmankolkissa. Juuri siksi sama myrsky saattaa tappaa tuhansia Väli-Amerikassa, mutta aiheuttaa vain materiaalisia tuhoja Yhdysvalloissa riehuessaan. 

Myöskään maantiede ei suosi kehitysmaita. Suurin osa maailman köyhimmistä maista sijaitsee Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren alueilla - muun muassa EU:n hallinnollisissa julkaisuissa puhutaankin usein AKT-maista. Kaikkein köyhimmät AKT-maat ovat ensinnäkin usein jo entuudestaan kaikkein hedelmättömimmillä ja kuivimmilla alueilla, jotka uhkaavat käydä yhä kuivemmiksi ilmastonmuutoksen seurauksena. Toisekseen erityisen suuressa vaarassa ovat useat AKT-alueen saarivaltiot, jotka kärsivät vakavasti lisääntyvistä myrskyistä tai uhkaavat jopa hävitä kokonaan maan päältä ilmaston lämpenemistä seuraavan merenpinnan kohoamisen seurauksena. 

Maailmanlaajuisten uhkien torjuminen onkin äärimmäisen tärkeää paitsi omastamme, niin erityisesti kehitysmaiden näkökulmasta. Esimerkiksi kehitysmaiden kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vähentää korvaamalla teollisuuslaitosten vanhentunutta teknologiaa uudenaikaisemmalla ja tehokkaammalla. Suurin osa päästöistä syntyy kuitenkin, ei kehitysmaissa, vaan siellä, missä tuottamisen ja kuluttamisen oravanpyörä on kiihdytetty huippuvauhtiinsa. Niinpä globaaleja ongelmia vastaan pyritään taistelemaan kansainvälisin sopimuksin. Esimerkki kohtuullisen hyvin onnistuneesta kansainvälisestä ympäristöuhkan torjumisesta on ilmakehän otsonikerrosta tuhoavista yhdisteistä, kuten kloorifluorihiilivedyistä (CFC-kaasut) luopuminen teollisuusmaissa ja niiden käytön vähentämiseen kehitysmaissa tähtäävän, YK:n alaisen otsonirahaston perustaminen vuonna 1987 pidetyn Montrealin kokouksen seurauksena. 

Ilmastonmuutoksessa on kuitenkin kyse otsonituhoa hankalammasta ongelmasta, koska sen aiheuttajia ei voi rajata muutamiin helposti korvattavissa oleviin yhdisteisiin. Kyse on sen sijaan koko ihmiskunnan ja erityisesti länsimaiden elämäntavasta. Kioton ilmastokokouksessa sovitut tärkeimpien kasvihuonekaasujen, kuten hiilidioksidipäästöjen kymmenen prosentin leikkaukset ja jäädytykset vuoden 1990 tasolle lienevät täysin riittämättömiä kestävän kehityksen näkökulmasta ja sitä paitsi epäreiluja niitä köyhiä maita kohtaan, joissa kyseiset päästöt olivat pieniä vuonna 1990. Ilmastonmuutoksen uhka haastaakin jokaista rikkaiden maiden hyvin toimeentulevaa asukasta: Luovu hyvinvoinnistasi! Elä vaatimattomammin! Elä kauniimmin!