Tänä päivänä suurpedoilla on Suomessa jokseenkin kielteinen leima. Median uutiskynnyksen ylittävät helposti tapahtumat, joissa peto on käyttäytynyt ihmistä kohtaan uhkaavasti. Esimerkkinä mainittakoon vuoden 1998 kesän tapahtuma Ruokolahdella, jossa karhu tappoi tämän ja pentujensa väliin sattuneen miehen. Toisin kuin lehdistö antoi ymmärtää, tapahtuma oli tarkoitukseton vahinko. Etutassun kynsi teki miehen kaulaan viillon ja happea pääsi verenkiertoon tuhoisin seurauksin. Jos karhu olisi todella halunnut tappaa, se olisi voinut purra ja raapia ihmisen muodottomaksi hetkessä. Median kautta lukijalle välittyi tilanteesta yksipuolisen vääristynyt käsitys (Pulliainen & Rautiainen 1999:170). 

Pentujen kanssa oleva emokarhu, kiimainen uroskarhu tai haavoittunut karhu voi käyttäytyä ihmistä kohtaan uhkaavasti, mutta saaliinaan karhu ei ihmistä pidä (Nyholm 1990:244). Eräs tutkija kertoi kokemuksistaan videokameraa nuuskivasta karhusta seuraavasti: "Olen tuijottanut pelosta vapisevaa otusta 30-40 sentin päästä ja ihmetellyt, kuinka tärkeä hajukontakti eläimelle on, koska sen täytyy voittaa pelkonsa saadakseen selville oudon liikkeen aiheuttaja". Pentujen kanssa liikkuva emokarhu ei kaikissa tilanteissa ole vaarallinen. Tunnetaan tilanteita, jossa pikku nallet kipaisevat puuhun, emo tuijottelee kahdella jalalla häiritsijää ja lopulta pakenee (Pulliainen & Rautiainen 1999:170) . 

Mutta mitä tehdä, kun joutuu karhun kanssa kasvotusten? Ensinnäkin tilanteelta voi välttyä pitämällä meteliä liikkuessaan. Jos kuitenkin kohtaa karhun, kannattaa pysyä rauhallisena ja perääntyä taaksepäin kääntymättä. Pakoon juokseminen voi pahimmassa tapauksessa käynnistää karhun saalistusvietin. Viimeisin toimintatapa on kirjallisuuden usein toistama klassinen ohje, jossa heittäydytään nöyrästi maahan kädet niskan takana eläintä katsomatta (Pulliainen & Rautiainen 1999:170). 

Karhusta alettiin maksaa tapporahaa 1600-luvulla ja seuraavan vuosisadan vaihteessa karhut olivat tapettu Etelä-Suomesta kokonaan. 1800-luvulla karhukanta oli lähes nykyisissä mitoissaan, mutta vajosi aallonpohjaan 1930-luvulla. Tuolloin karhuja metsästettiin ympäri vuoden ja talviuniltaan herätetty karhu oli helppo saalis. Pyyntimenetelmien kehittyessä 1960-luvulla karhukanta supistui alle 200 yksilöön. Vasta metsästysrajoituksilla kanta saatiin vähitellen elpymään. Tänä päivänä Suomessa on elinvoimainen karhukanta, ja kannan liiallista kasvua rajoitetaan metsästyksellä (Ruuhijärvi 1986:153).