Ilveksen suosio näkyy Suomessa; ilves esiintyy vaakunaeläimenä ja elokuvatähti Leevinä suomalaisessa luontoelokuvassa (Tynys 1999:21). Ilves on saanut elää maassamme varsin rauhassa karjataloudessa tapahtuneen muutoksen jälkeen, jolloin karja ei laiduntanut enää vapaasti metsässä. Aikoinaan lammas oli sen pääasiallista ravintoa jäniksen ohella (Lahtinen 1990:21). 

Ihminen on ollut ilveksen pahin vihollinen harvinaisten susien ja ahmojen ohella. Ilveksen liha on syötävää, ja sitä on pyydystetty etenkin kauniin ja kestävän turkin vuoksi. Metsästys oli aikoinaan niin voimakasta, että ilves rauhoitettiin ensimmäisenä suurpetona Suomessa ja Ruotsissa (Pulliainen 1974:218). Ilveksen levinneisyys käsitti 1880-luvulla aivan pohjoisinta Lappia ja Keski-Pohjanmaan rannikkoseutua lukuun ottamatta koko Suomen. Vaikka susikannan pienentyessä ilveskanta pääsi kasvamaan, se ei kestänyt voimakasta metsästystä. Metsästyksen vuoksi kanta alkoi taantua jälleen 1900-luvun alussa ja 1920-luvulle tultaessa ilveksiä esiintyi enää muutamia yksilöitä Etelä-Suomen alueella. 

Sotavuosina Suomen ilveskanta vahvistui hieman, mutta 1950-luvulla se oli rajan takaa tulevien harhailijoiden varassa. Vuonna 1962 lopetettiin tapporahan maksaminen (Pulliainen 1974:252-254). Vuosina 1978-l988 ilveskantamme kasvoi sadasta yksilöstä 800:n yksilöön idästä tulleen täydennyksen avulla. 1990-luvun alussa Suomessa oli parisataa ilvestä vähemmän, mutta jälleen vuonna 1995 vähimmäiskannaksi arvioitiin 750 eläintä. Tänä päivänä ilves on vakiinnuttanut asemaansa myös sisämaassa itärajan elinalueidensa ohella.