kokonaisuus

Ympäristökasvatuksen kokonaisuus

Kulttuuri, maailmankatsomus, maailmankuva ja ympäristökasvatus

Kulttuuri tulee latinan sanasta cultura, joka tarkoittaa sivistystä, viljelyä ja hengenviljelyä, mutta myös kehittyneisyyttä ja viljeltyneisyyttä. Kulttuurin katsotaan muodostuvan ihmisen toiminnan tuloksena ja sisältävän toiminnan tuotteet tekniikassa, tieteessä,
taiteessa ja uskonnossa. Lisäksi kulttuurilla tarkoitetaan jonkin kansan suoritusten kokonaisuutta.

Kulttuuri pohjautuu kieleen. Puhutun ja kirjoitetun kielen ohella tunnemme musiikin, runouden ja maalaustaiteen kielen.

Ympäristökasvatus on kulttuurin tuote, joka liittyy maailmankatsomuksen ja maailmankuvan rakentumiseen ja rakentamiseen.

Maailmankatsomus tarkoittaa tieteiden tuloksiin pohjautuvaa kokonaiskäsitystä, johon liittyy eettisiä valintoja.

Maailmankuvalla taas tarkoitetaan sellaista käsitystä olevaisen kokonaisuudesta, joka pohjautuu eri tieteiden saavutuksiin, mutta myös muihin tärkeinä ja tosina pidettyihin näkemyksiin. Yleensä
maailmankuvan oletetaan olevan neutraali luonteeltaan.

Maailmankuva on joko yksilön tai ryhmän kokonaiskäsitys elämästä ja maailmasta. Yksilön maailmankuva muotoutuu sellaisten perusteiden pohjalta, joita hän pitää muuttumattomina ja olennaisen tärkeinä.
Ryhmän maailmankuva taas rakentuu jollekin ideologiselle, uskonnolliselle, poliittiselle tai
tieteelliselle opille (esim. marxilaisuus, materialismi, luterilaisuus, uusliberalismi, evoluutio-oppi jne. ) tai kulttuurille.

Ympäristökasvatus on arvoihin sitoutunutta toimintaa, joten sitä voidaan pitää kestävän kehityksen pohjalta tapahtuvana eettisenä kasvatuksena.

Ympäristökasvatuksen päämääränä on tällöin eettisyyden kehittäminen suhteessa ympäristöasioihin.
Ympäristökasvatuksella pyritään siihen, että ihmisistä tulisi eettisesti ympäristökysymykset tiedostavia, ympäristöarvoista tietoisia ja niiden puolesta toimivia kansalaisia.

Tärkeimmät tavoitteet ovat tällöin ympäristöherkkyyden kehittäminen, ympäristötietoisuuden synnyttäminen, tiedonhankinta- ja käsittelytaitojen omaksuminen, valmiuksien hankkiminen ympäristöasioiden huomioonottamiseksi omassa elämässä ja työssä sekä
henkilökohtaisen vastuun ottaminen ympäristöasioissa
(kuva 1).

Tavoitteet ovat hierarkisia siten, että ympäristökasvatusta aloitettaessa painopiste on herkkyyden kehittämisessä. Opiskelun jatkuessa painotetaan yhä enemmän tietoisuutta, tietoa, toimintavalmiuksia ja vastuullisuutta.

Tavoitteet saavutetaan moni- ja poikkitieteellisten oppimisprosessien ja sisältöjen kautta.
Monitieteisyys tarkoittaa jonkin ympäristöä koskevan ongelman tarkastelua yksittäisten tieteiden näkökulmasta puhtaan tieteen periaatteella. Poikkitieteellisessä lähestymistavassa ongelma pyritään ratkaisemaan yhdistelemällä eri tieteiden käsityksiä toisiinsa.

Opetusmenetelmät ja työtavat käsittävät sekä tiedollisia, taidollisia, asenteellisia että tunne-elämän kehittämiseen ja kehittymiseen liittyviä opetus-oppimisjärjestelyjä.

Tiedon- ja oppimiskäsitys ja ympäristökasvatus

Tiedolla ei ole itseisarvoa sinänsä. Sen merkitys riippuu siitä, miten se palvelee ihmiseksi kasvattamista ja kasvamista. Käpylän mukaan objektivistisessa
tiedonkäsityksessä tieto on yleistä, yleispätevää ja pysyvää. Tiedon luojina, muokkaajina ja levittäjinä ovat "tietäjät", auktoriteetit kuten tiedemiehet, opettajat,
papit ja lääkärit. Heidän sanaansa luotetaan sokeasti ja muille jää vain tiedon vastaanottajan rooli.

Konstruktivistisessa näkemyksessä tieto on subjektiivista, tilanne-, paikka- ja aikasidonnaista. Se muotoutuu yksilökeskeisesti ja yhteistoiminnallisesti neuvottelujen kautta. Tällainen tieto auttaa ihmistä tuntemaan ja ymmärtämään omaa ympäristöään, omaa paikkaansa ja asemaansa siinä sekä suhdetta
siihen. Ihmisestä tulee siten aktiivinen oppija ja toimija.

Kriittinen lähestymistapa taas korostaa tiedon dialektista, kulttuurisidonnaista ja luovaa luonnetta. Samalla se
kiinnittää huomiota tiedon sovellettavuuteen eli siihen, miten monipuolisen ja syvällisen tiedon avulla voidaan toimia ympäristön puolesta, sen paremmaksi
tekemisen puolesta.

Tiedon kohde ja luonne

Ympäristökasvatuksen tietämyksen kokonaiskenttä on hyvin laaja. Elämisympäristömme voidaan jakaa fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen ympäristöön.

Fyysiseen ympäristöön kuuluvat luonto ja rakennettu ympäristö. Psyykkistä ympäristöä voidaan ympäristökasvatuksessa lähestyä esimerkiksi
esteettisen ja eettisen ympäristön kautta ja sosiaalista ympäristöä yhteiskunnallisen ympäristön avulla.

Luonto ilmiöineen on merkityksellinen osa suomalaisten elinympäristöä. Ihminen on luonnon osa. Hänen elämänsä ja hyvinvointinsa riippuu luonnon hyvinvoinnista. Siksi
ympäristökasvatuksessa tarkastellaan luonnon ja ihmisen välisiä suhteita luonnontieteiden avulla.

Luonnontieteellinen tieto on reaalitietoa, jonka pätevyys
pohjautuu havaintoihin. Ympäristökasvatuksellisen tiedon osalta Hungerfordin ja Volkin mukaan ekologialla on siinä erityisasema.

Ekologia-termi tulee kreikan sanoista "oikos", joka merkitsee taloa tai kotipaikkaa ja "logos", joka merkitsee tietoa. Biologiassa ekologialla tarkoitetaan kasvien ja eläinten suhtautumista ympäristöönsä, sosiologiassa taas ihmisten ja yhteisöjen vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa. Tieteenä ekologia tutkii eliöiden ja ympäristön välistä vuorovaikutusta. Ilman ekologisia tietoja ei kokonaiskuvan muodostaminen luonnosta
ja ihmisen asemasta siinä ole mahdollista. Siten ekologinen tieto on ympäristökasvatuksellisen maailmankuvan ehdoton edellytys.

Toinen keskeinen elämismaailmamme osa on rakennettu ympäristö. Sitä koskeva tieto on moni- ja poikkitieteellistä. Ekologisen tiedon lisäksi tarvitaan ainakin kulttuurimaantieteellistä, humanistista ja teknillistä tietämystä. Se tarkoittaa, että ympäristökasvatuksessa perehdytään esimerkiksi siihen, miten ihminen on muuttanut ja muuttaa elinympäristöään. Maailmankuvan rakentumisen kannalta tämä merkitsee,
että opitaan katsomaan ympäristöä ymmärtäen oma asema ja omat mahdollisuudet sekä tiedostamaan omat rajoitukset ympäristön muokkaajana ja käyttäjänä.

Yhteiskunnallisen ympäristökasvatuksen kautta pyritään ymmärtämään ympäristöongelmien yhteiskunnallista luonnetta sekä tutustutaan ympäristönsuojeluun. Esteettisen ympäristön tietoa rakennetaan
ympäristöhavainnoinnin avulla esimerkiksi erilaisin aistiharjoituksin sekä tutustumalla mm. kuvakulttuuriin, muotoiluun, ääniympäristöön sekä kielen ja kirjoittamisen merkitykseen ympäristösuhteen muotouttajana.

Eettisessä ympäristökasvatuksessa pohditaan eettiseen kasvuun vaikuttavia tekijöitä sekä arkielämän tilanteisiin liittyviä moraali- ja arvokysymyksiä. Siten ympäristökasvatuksessa ja -kasvamisessa
saavutetaan elämän ja sivistyksen monipuolinen arvostus, joka on välttämätöntä eettisesti kestävän maailmankatsomuksen rakentumiselle.

Ympäristökasvatuksellisen tiedon käytännöllinen merkitys

Ympäristökasvatuksen eri alueiden tieto on välttämätöntä, jotta ihminen voisi sopeutua jatkuvasti muuttuviin ympäristön vaatimuksiin, oppia käyttämään
ympäristön suomia mahdollisuuksia kestävän kehityksen periaatteen mukaisella tavalla, ratkaisemaan ongelmia ja ennalta ehkäisemään ja torjumaan teknologian
mukanaan tuomia vaaroja. Ympäristökasvatuksellisen tiedon avulla ihminen oppii tuntemaan itseään ja elinympäristöään, tiedostamaan ja ymmärtämään oman asemansa suhteessa ympäröivään todellisuuteen sekä näkemään mahdollisuutensa vaikuttaa itseensä ja ympäristöönsä.

Arviolta yli 50 % teollisen ajan ympäristötuhoista on syntynyt viimeisimpien 30 vuoden aikana. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission mukaan ilmakehän
lämpeneminen muuttaa elinoloja kaikkialla maapallolla. Ympäristön saastuminen vaarantaa luonnon elintoimintoja ja ihmiskunnan taloudellista ja sosiaalista kehitystä.
Rikkaiden ja köyhien maiden välinen kuilu syvenee. Maapallon kasvavan väestön perustarpeita ei pystytä tyydyttämään. Kilpailu ehtyvistä energiavaroista ja
luonnonvaroista kiihtyy. Ympäristöön ja luonnonvaroihin liittyvät ongelmat synnyttävät poliittisia ja sotilaallisia kriisejä.

Kaikessa tässä keskeisin kysymys on ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta. ympäristökasvatus pyrkii herättämään ihmiset huomaamaan, että jokainen on myös yksilönä vastuussa
luonnon ja maapallon tilasta. Arkielämän valinnat ja kulutustottumukset näkyvät luonnonvarojen ja energian kulutuksessamme.

Ympäristökasvatuksessa hankitaan myös kehittämissuunnitelmiin ja päätöksentekoon tarvittavia osallistumisvalmiuksia, jonka seurauksena mahdollisuudet luonnon huomioonottavaan, vastuuntuntoiseen
elämiseen paranevat.

Taidot ja ympäristökasvatus

Ympäristökasvatuksen tehtävänä on rohkaista ajattelua ja sen kehittymistä. Ympäristökasvatuksellista ajattelua ei voi opettaa ja oppia pelkästään lukemalla kirjoja ja opiskelemalla niiden sisältämiä faktoja.

Ympäristöajattelua opitaan malleista. Jokainen opettaja ja kasvattaja välittää sitä oman käyttäytymisensä kautta. Ajattelun oppiminen alkaa ajattelusta. Jokaisen tulee ajatella itse ja ilmaista itse omat ajatuksensa. Jokaisen on opittava perustelemaan mielipiteensä ja johtopäätöksensä. Jokaisen on opittava vertaamaan ajatuksiaan tosiasioihin, arvioimaan tietoja,
analysoimaan tilanteita ja erottamaan oleellisen epäoleellisesta. Jokaisen tulee oppia myös soveltamaan tietoja, periaatteita ja teorioita käytäntöön.

Arvot ja asenteet

Ympäristökasvatuksessa kysymys on ennen muuta arvo-, asenne- ja tunnekasvatuksesta. Ympäristökasvatuksessa opettajan ja kasvattajan tulisi pohtia, miten hän parhaiten voi opettaa ekologisia arvoja, joita ovat esimerkiksi empatia muita lajeja, ihmisiä ja tulevia sukupolvia kohtaan, kunnioitus kasvun rajoja kohtaan, uhkatekijöitä minimoivan suunnittelun tukeminen sekä halu muuttaa poliittista ja taloudellista päätöksentekoa kestävän kehityksen suuntaan. Hänen tulisi myös selvittää itselleen sellaisten sosiaalisten ja eettisten arvojen opettamismahdollisuudet kuin vastuullisuus, rehellisyys, kohteliaisuus, avuliaisuus ja tahto.

Ympäristöasenteiden opettamisessa painopistettä tulisi siirtää humanistisista asenteista luontokeskeisetä asennetta kohti. Tämä tarkoittaa luontokeskeisen asennoitumisen upottamista jokapäiväiseen kouluelämään esimerkiksi siten, että luonnon hyvinvointi otetaan huomioon kaikissa kulutusratkaisuissa. Uusiutuvia luonnonvaroja käytetään vain välttämättömään ja uusiutumattomia luonnonvaroja käytetään mahdollisimman vähän, viisaasti ja huolella.

Ympäristökasvatuksellisen asennekasvatuksen ansiosta
elämisympäristössä kohdattavat ilmiöt ymmärretään luonnon järjestelmän normaaleiksi osiksi. Samoin yhteisön ja yhteiskunnan tapahtumat pystytään
tulkitsemaan järkevällä tavalla.

Arvo- ja asennekasvatuksen kautta tuetaan oppijan
itseluottamuksen kehittymistä ja vahvistetaan itsetuntoa.

Tunnekasvatus auttaa havaitsemaan ja tiedostamaan omia kätkettyjä ennakkoluuloja ja -asenteita. Ympäristökasvatus auttaa siten oppimaan suvaitsevaisuutta sekä ymmärtämään erilaisia ajattelutapoja ja näkemyksiä. Se kasvattaa keskinäistä
ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta, ystävyyttä, kunnioitusta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Myös luovuuden herättäminen ja voimistaminen kuuluu
tunnekasvatukseen. Oppijaa autetaan vapautumaan, ajattelemaan ja tuntemaan itsenäisesti, ilmaisemaan omat mielipiteensä ja tuntemuksensa omaehtoisesti sekä
löytämään oma luovuutensa ilmaisun kautta. Pohdiskelemalla esimerkiksi käsitepareja
kauneus - rumuus, oikea - väärä, hyvä - huono, miellyttävä - epämiellyttävä oppija löytää itselleen sopivan tyylin ja toimintatavan, jota testataan yhteisissä tilanteissa, keskusteluissa ja väittelyissä.

Kirjallisuutta

Fien, J. 1993. Sustainable Development Challenges for Teacher Education. An Australian Case
Study. Unesco-Seames Seminar. Environmental Education and Teacher Education. Recsam. Penang,
Malaysia. 6-9 December 1993.

Hungerford, H. R. & Volk, T. L. 1990. Changing learner behavior through environmental education.
Journal of Environmental Education 21 (3), 8-21.

Jeronen, E. & Kaikkonen, M. 1994. Ympäristökasvatus koulun opetussuunnitelman integroijana.
Kasvatus 25 (2), 147-153. Jyväskylä.

Jeronen, E., Kaikkonen, M. & Räsänen, R. 1994. Ympäristökasvatus opettajan työn eettisenä
haasteena. Teoksessa: Käpylä, M. & Wahlström, R. (toim.) 1994. Ympäristökasvatuksen
menetelmäopas. Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen tutkimuksia ja selvityksiä 17. Jyväskylän yliopisto. Täydennyskoulutuskeskus. Jyväskylä.

Käpylä, M. 1991. Kohti ympäristökasvatuksen kokonaismallia. Kasvatus 22 (5-6), 439-445.
Jyväskylä.

Käpylä, M. 1995. Tiedon- ja oppimiskäsitys ja ympäristökasvatus. Luento: Ympäristökasvatuksen tutorkurssi. Oulun yliopisto, opettajankoulutuslaitos.

Ollikainen, M. 1994. Sustainable development from the viewpoint of ethics and economics.
Monisteessa: Ympäristökasvatus kehityksen suuntaajana? Tutkijaseminaari 29.-30.11.1994
Selänpohja. Kestävän kehityksen toimikunta. Koulutus- ja valistusjaosto. Helsinki.

Pietarinen, J. 1992. Ihmiskeskeinen ja luontokeskeinen ympäristöetiikka. Teoksessa: Ympäristökasvatus. Kansanvalistusseura ja aikuiskasvatuksen tutkimusseura. 33-45. Helsinki: Kirjastopalvelu.

Vilkka, L. 1993. Ympäristöetiikka. Vastuu luonnosta, eläimistä ja tulevista sukupolvista. Helsinki:
Yliopistopaino.